Suomalaisista maolaisista

Suomalaiset maolaiset ovat jääneet taistolaisten varjoon, vaikka he edelsivät jälkimmäisiä. Ehkä syy tähän on, että maolaiset olivat alusta asti marginaalinen ryhmä, joka ei saanut paljon aikaan.

Maolaisuus on marxismi-leninismin, erityisesti stalinistisen ajatushaaran kiinalainen tulkinta, joka keskittyy käytännön kommunismin vallankumouksen toteuttamiseen. Maolaisuuden mukaan paras tapa suorittaa kommunistinen vallankumous on saada maaseutu haltuun ja piirittää kaupungit, joissa on maan poliittinen valta. Länsimaissa maolaisuus tulkittiin globaalisti niin että etelän köyhät valtiot ovat maailman maaseutua ja rikkaat länsimaat kaupunkeja. Näin tukemalla globaalin etelän vallankumouksia, kapitalismi voidaan kaataa kaikkialla maailmassa. maolaisuuteen myös sisältyy ajatus kulttuurivallankumouksesta, jossa hävittämällä kaikki vanha ajattelu saadaan kansa ”pysymään” kommunistisessa aatteessa, estäen kulttuurin ja kommunistisen valtion rappeutumisen takaisin ”porvarillisiin ajatustapoihin”.

Maolaiset kiinnostivat, koska se vähä mitä olen lukenut aatteesta, teki vaikutuksen. Kiinassa he saivat aikaan vallankumouksen ja loivat yhä pystyssä olevan totalitaristisen diktatuurin. Yhdysvalloissa 1960-1970 suurimmat ja radikaaleimmat kommunistipuolueet olivat maolaiset Revolutionary Communist Party (RCP) ja Mustat pantterit, joitten toiminta oli sen verran kumouksellista, että FBI soluttautui niihin ja tuhosi ne sisältä pain tai, kuten mustien panttereitten tapauksessa, ulkoa salamurhaamalla sen johdon. Ruotsissa ja Perussa taas oli terroristisia maolaisia ryhmittymiä.

Kuunneltuani edesmenneen Perttu Häkkisen radio-ohjelman suomalaisista maolaisista sain tietää, että Pirkko-Liisa Kastari oli julkaisut vuonna 2001 ”Mao, missä sä oot? Kiinan kulttuurivallankumous Suomen 1960-luvun keskusteluissa” -tutkimuksen kirjana. Otin sen välittömästi lukulistaan.

Pirkko-Liisa Kastari käsittelee hyvin syvällisesti mitä maolaisuus oli Kiinassa teoreettisesti ja käytännöllisesti, jonka jälkeen hän siirtyy esittelemään, miten aate levisi ja kehittyi Suomessa. Kirja onkin todella hyvä ajankuva 1950-1960-luvun Suomesta. Nuoret olivat nykystandardeissa katsottuna samaan aikaan todella yhteiskunnallisesti valveutuneita, että aika pihalla kaikesta.

Kirjassa käy ilmi, että lukiosta saakka merkittävä osa suomalaisista nuorista oli kiinnostunut globaaleista kysymyksistä ja erityisesti ”kolmannen maailman”, eli globaalin etelän itsenäisyysliikkeistä ja kylmän sodan eri osapuolista. Koska kommunismi oli 1960-luvulla vielä merkittävä aatesuuntaus, näitä yhteiskunnallisia kysymyksiä analysoitiin marxilaisesta näkökulmasta, jolloin moni nuori ryhtyi kommunistiksi tai anarkistiksi.

Kirjailijan mukaan oli oikeastaan muotia olla kommunisti. Erityisesti Kiinan vallankumouksen jälkeen oli muotia olla maolainen, ilman että edes tiesi, mitä aate tarkoitti. Käytännössä maolaisuus oli 1960-luvulla radikalismin ja edistyksellisyyden merkitsijä, joten sen kannattaminen oli nuorison keskuudessa coolia. Maolaisuutta pidettiin coolina, koska 1960-luvulla Neuvostoliiton koettiin jähmettyneen paikalleen. Osaksi samaa globaalia poliittista järjestelmää.

Kirjassa kuvataan, miten maolainen Olli Santavuori yritti selittää isälleen, että marxismi-leninismi ja Mao-Zedongin ajattelu olivat voittoisa aate, jonka maailmanhistoriallista tehtävää. isä ei hänen mielestään vain käsittänyt. Vaihtoehtoja ei pojan mukaan yksinkertaisesti ollut. Tyypillisesti tällainen ajattelu voi johtaa terrorismiin. Näin olisi voinutkin käydä Suomessa. Esimerkiksi Kastarin mukaan suomalainen maolainen johtohahmo Matti Puolakka allekirjoitti tanskalaisen maolaisjohtajan julistuksen, jonka mukaan oli:

 ”synnytettävä vihaa, katkeruutta ja yhteiskunnallinen kriisi, jotta kulutustavaroidensa keskellä elävä työväenluokka voi tulla tietoiseksi vallankumouksen välttämättömyydestä ja kansainvälisestä solidaarisuudesta kolmannen maailman kurjuudesta elävien tovereitten kanssa”

Terroristitutkija Louise Richardsonin[1] mukaan yksi tyypillisimmistä terroristien rekrytointitaktiikoista, jonka alun perin kommunistinen vallankumousjohtaja Lenin muotoili, oli “ristiriitaisuuksien kohottaminen” Se tarkoitti yhteiskunnallisten epäkohtien korostamista sekä puheissa, että erilaisilla väkivaltaisilla iskuilla. Kylmän sodan aikana ajatus muuttui taktiikaksi, jossa terrori-iskuilla pyritään saamaan valtio vastaamaan niihin repressiolla. Ajatus on, että jos terrorismilla saadaan valtio sortamaan avoimemmin omaa kansaansa, kansa nousee kapinaan ja terroristien tueksi. Tätä taktiikkaa harjoitti erityisesti Algerian vapautusliike, Saksan Punainen armeijakunta ja nykyään jihadistit (pääosin Euroopassa) ja akselerationistiset äärioikeistolaiset. Tämä taktiikka kertoo eräänlaisesta ääriliikkeitten epätoivosta. Kuten 1960-luvun Suomessa, niin nykyäänkin länsimaissa asiat oikeastaan eivät ole niin huonosti, että ihmiset nousisivat kaatamaan järjestelmää. Ääriliikkeet kuitenkin katsovat järjestelmän olevan peruuttamattomasti läpimätä ja romahtamispartaalla. Tarvitaan vain tönäisy ja se kaatuu. Massat ovat nurkan takana valmiina vallankumoukseen.

Kastarin mukaan kovista puheista huolimatta, suomalaiset maolaiset eivät ryhtyneet terrorismiin, vaan liike hiipui taistolaisten tieltä. Jälkimmäiset inhosivat maolaisia, koska maolaiset vastustivat Neuvostoliittoa ”revisionistisena imperialistivaltiona”. Taistolaiset kannattivat myös väkivaltaista vallankumousta, mutta he tottelivat Neuvostoliittoa, joka ei enää tuohon aikaan kannattanut sellaista Euroopassa.

Kirjan mukaan kolmannen maailman vapautusliikkeet ja niitten perustelut vallankumouksien puolesta levisivät Suomen vasemmistopiireissä niin laajalle, että jopa rauhanjärjestöt joutuivat ottamaan kantaa niihin ja lopulta kääntämään omat periaatteensa päälaelleen. Kastari lainaa rauhanjärjestö Sadan komitean edustaja Arvo Saloa, joka sanoi eräässä esitelmässään:

”Meidän pitäisi periaatteessa soveltaa eri periaatteita maailmanpolitiikassa: Kolmannen maailman maiden suhteen pitäisi olla hyvin paljon moraalia ulkopolitiikassa, kehittyneeseen […] maailmaan nähden ei tarvitsisi mitään moraalia”

Lisäksi Sadan komitean Johan von Bonsdorff tiivisti: ”Salon huomautukset muistuttavat sitä, että ns. kehittyneen maailman periaatteet eivät kerta kaikkiaan toimi kolmannessa maailmassa.” Tarkoittaen, että väkivallan koettiin olevan ainoa keino, jolla saavutetaan väkivallaton tilanne. Sadan komitean julistus voi tuntua nykyään perverssin mauttomalta, mutta kun muistaa, että monet kutsuvat NATO:a nykyään ”rauhanjärjestöksi” ja ydinaseistusta ”rauhanvälineeksi”, niin ei Sadankomitean näkemys ollut siinä valossa kovinkaan kummallinen. Toki konteksti oli erilainen. Sadan komitea puolusti vallankumouksellista väkivaltaa, koska se koki imperialismin olevan lähtökohtaisesti väkivaltainen järjestelmä. Tällöin itsenäisyystaistelu on itsepuolustusta. Samalla lähtökohtaisesti vallitsevan järjestelmän näkemyksen mukaan sitä vastaan kohdistuneet aseelliset hyökkäykset ovat rikollista ja petoksellisia. Kun taas ydinaseet ja NATO ovat vallitsevan järjestelmän väkivaltamonopolin osia, jolloin ne ovat vallitsevan järjestelmän näkökulmasta laillisia ja kunnollisia.

Mutta Gregory Claeysin kirjassa ”Dystopia – a natural history” (2017) todetaan, että vallankumouksellinen väkivalta on historiallisesti johtanut totalitaristisiin diktatuureihin, koska vallankumoukselliset ovat lähtökohtaisesti epävarmemmassa asemassa kuin vallitseva järjestelmä. Tällöin vallankumouksellisten kynnys muuttua vainoharhaisiksi ja luoda väkivaltainen valvontakoneisto turvatakseen vasta saavutetun valta-asemansa madaltuu. Ehkä juuri nykyajan jälkiviisaudella Sadan komitean julistus tuntuu mauttomalta. Me tiedämme, että monesti kumouksellinen väkivalta ei ihan tuonut rauhaa. Päinvastoin.

Mutta 1960-luvulla uutisointi ei ollut yhtä nopeaa kuin nykyään. Tämä ehkä aiheutti sen, että suomessa maolaiset kannattivat melko avoimesti väkivaltaista vallankumousta ja aatetta, joka käytännössä aiheutti miljoonien kuoleman.

Pirkko-Liisa Kastari lainaa Marja Tuomista, jonka mukaan länsimainen maolaisuus kehittyi 1960-luvun erityisistä olosuhteista. Tuomisen mukaan suurten ikäluokkien maailmankuvaa ei synnyttänyt sodan traumat, vaan kolmannen maailman vapautusliikkeet ja pelko ydinsodasta. Yksi ratkaiseva tekijä oli Yhdysvaltojen aloittama Vietnamin sota ja Kiinan avoin vastarinta sille. Maa näyttäytyikin monelle nuorelle toista vaihtoehtoa tarjoavana edistyksellisenä mallina. Kuitenkaan edes vannoutuneet suomalaiset maolaiset eivät tienneet paljon Kiinassa harjoitetusta käytännön maolaisuudesta, joka oli kaikkea muuta kuin edistyksellistä. Joten länsimaissa maolaisuus oli eräänlainen vääristynyt kaiku aidosta Mao Zedongin ajattelusta.

Olen hieman eri mieltä Kastarin näkemyksestä. Se ei mene tarpeeksi syvälle 1960-luvun nuorten radikalisoitumiseen. Esimerkiksi toimittaja Bryan Burrough on todennut kirjassaan ”Days of Rage. America’s Radical Underground, The FBI, and the Forgotten Age of Revolutionary Violence” (2015) amerikkalaisen nuorison radikalisoituneen, koska 1950-1960-luvulla ennätyksellinen määrä nuoria pääsi yliopistoon. Burroughin mukaan, kun nuoret pääsivät yliopistoon, he saivat opiskella todellista Yhdysvaltojen ja maailman historiaa, joka ei ollut ollenkaan sitä mitä heille ala-asteella ja kodissa kerrottiin. Kotona nuoret näkivät ensimmäistä kertaa televisiossa rasistien pahoinpitelemiä mustia sekä Vietnamin sodan kauhut. Yhtäkkiä kaksi eri maailmaa törmäsivät väkivaltaisesti yhteen. Yksi oli nuorten omakohtainen maailma, jossa Yhdysvallat oli moraalisesti ylivertainen demokratia ja toinen oli median ja yliopistojen kuvaama todellisuus julmasta rasistisesta imperiumista. Hyvä esimerkki tästä järkytyksestä on Star Wars-elokuvasarjan luoja George Lucas, joka oli nuori 1960-luvulla. Lucasin 1970-luvulla ohjaama ja käsikirjoittama tieteisfantasiaseikkailu on hänen mukaansa allegoria Vietnamin sodasta. Imperiumi on allegoria Yhdysvalloista muita maita sortavana huipputeknologisena riistokoneistona.

Burroughin mukaan merkittävä määrä nuoria tunsi itsensä huijatuksi. He kokivat syvää häpeää itsestään ja koko maataan kohtaan, jonka piti olla maailman paras valtio. Miten Yhdysvallat voi julistaa hyvyyttään verrattuna kommunisteihin, jos se samaan aikaan lynkkasi viattomia ihmisiä vain koska he olivat eri värisiä? Nämä häpeän ja petetyksi tulemisen tunteet ajoivat nuoret kyseenalaistamaan kaikki vanhempiensa opettaman. Jotkut ryhtyivät hipeiksi, toiset äärivasemmistolaisiksi. Suomessa tällainen kehitys on todennäköisesti ollut samanlaista, mutta lievempää.

Se onkin hämmästyttävää, että Kastarin mukaan vuonna 1969 maolaisuutta pidettiin länsimaissa yleisesti varteenotettavana ideologiana. Eli tuohon aikaan maolaisuus ei ollut mikään hämärä alakulttuurin ääri-ideologia, vaan valtavirtaa. Olen aiemminkin kirjoittanut, että 1960-1970-lukujen kulttuuri vaikuttaa nykyaikana katsottuna kovemmalta ja kylmemmältä. Niin vasemmisto kuin oikeisto vaikuttivat tuohon aikaan olevan valmiimpia väkivaltaan jopa viattomia ihmisiä kohtaan, eikä kukaan kokenut sitä kovin vastenmieliseksi.

Mutta olen jokseenkin kateellinen 1960-luvun nuorisolle lukiessani Kastarin kirjaa. Nykyään tuntuu, ettei nuorison keskuudessa ole mitään aatteen paloa tai joukkoliikettä. Enkä tarkoita, että kaipaisin kommunismin suosiota. Enemmänkin kaipaan samaa itsevarmuutta, jolla 1960-luvun lukiolaiset hakeutuivat massoittain puolueisiin ja kansalaisjärjestöihin ratkaisemaan kaikki maailman ongelmat. Tuntuu, että nykyään ei välitetä oikein mistään. Tämä on jopa empiirisesti todettu. Esimerkiksi Heikki Paloheimon mukaan nykynuoret vierastavat poliittisia puolueita, koska he ovat kasvaneet epäpoliittisissa kodeissa. Politiikka ei ole enää samalla tavalla läsnä arjessa kuin se oli 30, 40 ja 50 vuotta sitten[2]. Kastari kirjassa käykin ilmi, että kaikki maolaiset kasvoivat poliittisesti tiedostavissa kodeissa.

Ainoa nuorisojohtoinen liike nykyään vaikuttaa olevan antirasismi ja ilmastonmuutoksen torjunta, mutta nämäkin vaikuttavat hajautuneen tiettyihin piireihin, eikä mitään kunnon aatteellisia massaliikkeitä ole. Vaikka joittenkin mielestä ”woke-ideologia” on varteenotettava aatesuuntaus, minusta sellaista ei ole olemassa. Woke on vain konservatiivien yleisnimitys antirasistiselle aktivismille, josta he eivät pidä. Joku voi sanoa BLM:n ja Elokapinan olevan konkreettisia nuorison massaliikkeitä, mutta Suomessa kukaan ei kutsu itseään ”blm:laiseksi” ja Elokapinakin tuntuu olevan vain pienen piirin liike, jolla ei ole samaa valtavirtaluonnetta kuin kommunismilla 1960-luvulla. Sama on äärioikeiston puolella. Esimerkiksi erityisesti äärioikeistolaisen nuorison suosima etnonationalismi on suomalaisen aatteen aktivistin Toni Jalosen oman arvionsa mukaan noin viidenkymmenen ihmisen suuruinen[3].

Ehkä juuri 1900-luvun traumojen takia nykynuoriso vierastaa kaikkea selkeän aatteellista liikettä, mutta samalla se on vähän surullista. Koska jos nuoriso ei usko parempaan tulevaisuuteen, onko meillä edes sellaista?  

Toki voi olla, että näkemykseni ovat anakronistisia, eikä 1960-luvun aikalainenkaan kokenut nuorisoa erityisen valveutuneeksi, vaan kommunismin ja ”kolmasmaalaisuus” olivat vain marginaaliporukan äänekästä touhua, jonka media paisutti kohtuuttoman suureksi.

Pirkko-Liisa Kastarin ”Mao, missä sä oot?” on paksu, mutta todella mielenkiintoinen kirja Suomessa lähes unohdetusta poliittisesta ilmiöstä. Kirja avaa maailman, joka voi tuntua nykylukijalle käsittämättömältä. Samalla se osoittaa, miten äärimmäisetkin ideat levisivät niin laajalle yhteiskunnassa, että avointa terroristista yllytystä ei pidetty kummoisempana. Toki varmaan turvallisuusviranomaiset tarkkailivat suomalaisia maolaisia, mutta muu laajempi yhteiskunta ei heistä paljoakaan välittänyt. Tämä osoittaa, että väkivaltainen puhe ja ideologiat itsessään eivät ole ongelma, vaan olosuhteet, joissa ne muuttuvat samaan aikaan uskottaviksi ja yllyttävät suoraan toimintaan. 1960-luku oli erityisen väkivaltaista aikaa kaikkialla maailmassa, mutta ei Suomessa.


[1] Richardson, Louise (2014) What terrorists want. Understanding the enemy, containing the threat, Random House, New York, s 35

[2] Sorjanen, Tuija, & Vainio, Anniina. (2020). Millenniaalit: uuden vuosituhannen tekijät. Into Kustannus, Helsinki, s 126-127

[3] Muurinen, Sakari ja Ståhle (2020) Siellä Laura, siellä ongelma, Tammi, Helsinki, s 74

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s