Toukokuun viidentenä päivänä kului kaksisataa vuotta rankalaisen keisari Napoleon Bonaparten kuolemasta. Nykyinen Ranskan presidentti Emmanuel Macron piti juhlapuheen tämän merkkipäivän kunniaksi, poiketen edeltävistä ranskalaisista presidenteistä. Puhe oli poikkeuksellinen, koska ranskalaiset ovat jakautuneet Napoleonin suhteen. Vasemmiston mielestä hän oli vastavallankumouksellinen diktaattori, sotahullu, rasisti ja orjuuden puolustaja. Oikeiston mielestä hän oli strateginen nero, Ranskan modernin valtion luoja ja liberalismin levittäjä.
Yllätyinkin siitä, miten kaksisataa vuotta sitten kuollut ihminen voi herättää niin voimakkaita tunteita. Ehkä se johtuu siitä, etten ole ranskalainen. Minulle Napoleon on yhtä relevantti historiallinen hahmo kuin antiikin Rooman keisarit. He olivat olemassa ja olivat historiallisesti tärkeitä, mutta eivät mitenkään henkilökohtaisia tunteita herättäviä.
Päätinkin lukea brittiläisen The Guardian -lehden suositteleman Andrew Robertsin, vuonna 2014 julkaistun Napoleonin elämäkerran ”Napoleon. A life”, ymmärtääkseni nyky-Ranskan kulttuurisotien riitaa Napoleonin ympärillä.
Robertsin elämäkerta on loistava. Se käsittelee monipuolisesti ja yksityiskohtaisesti Napoleonin elämää, mutta innostuneesti. Roberts selvästi ihailee Napoleonia ja onnistuu vakuuttamaan lukijan vähintäänkin siitä, että Napoleon oli karismaattinen nero, joka muovasi historiaa niin miekalla kuin kynällä.
Alussa tämä ylitsevuotava Napoleon fanitus häiritsi, koska olen tottunut lukemaan neutraaliuteen tähtääviä elämäkertoja. Mutta Robertsin elämäkerta muistuttaa hengeltään Jack Weatherfordin Tšingis-kaanin elämänkertaa ”Genghis Khan and the Making of the Modern World” (2004). Weatherfordin kirjassa Tšingis-kaani kehystetään sivistyneeksi suurmieheksi, joka kauaskantoisellaan toiminnallaan loi edellytykset globalisaatioon. Weatherfordin kirjassa ei kaunistella Tšingis-kaanin elämää ja tekoja, vaan asetetaan ne suurempaan historialliseen kontekstiin ja samalla ravistella orientalistisia myyttejä mongolisotaherrasta.
Robertsin elämäkerrassa otetaankin kantaa Napoleonin pimeimpiin hetkiin, kuten orjuuden palauttamiseen ja Haitin kansanmurhayritykseen. Niitä ei peitellä tai kaunistella. Roberts kuitenkin muistuttaa, että Napoleonin on dokumentoitu todenneen, että sota mustia jakobiineja vastaan oli hänen suurin poliittinen virheensä. Napoleon totesi, että hän olisi päässyt vähemmällä, jos olisi tunnustanut siirtokunnan kapinoivat orjat tasavertaisiksi kansalaisiksi, mitä he alun perin halusivatkin. Kirjan mukaan Napoleon perusti myöhemmin mustista koostuvia sotayksiköitä, joitten komentajatkin olivat mustia. Minusta nämä ovat heikkoja puolustuksia. Yleensäkin imperiumit ryhtyvät sulauttamaan itseensä valloittamansa kansat, jolloin ne aina päätyvät muuttumaan monikulttuurisiksi. Niin tapahtui antiikin Rooman, Tšingis-kaanin kuin modernin ajan imperiumien kanssa. Joten Napoleonin katumus ei johtunut niinkään hänen sielunsa ominaisuuksista, vaan jälkiviisaasta laskelmoinnista.
Napoleonin sotaseikkailut, massamurhat ja rasismi ovatkin sen verran vaikeita puolustaa, että Roberts turvautuu ainoastaan muistuttamaan, että 1700-luvulla kaikki olivat rasistisia imperialistisia massamurhaajia. Ottaen huomioon 1700-luvun Euroopan monarkkien asenteet, Robertsin mukaan Napoleon oli heihin verrattuna todella edistyksellinen. Onkin muistettava, että samaan aikaan, kun Napoleon riehui Euroopassa, länsimaiset imperiumit olivat pyyhkäisemässä kokonaisia kansakuntia kartalta Etelä-Amerikassa ja Afrikassa sekä orjuuttamassa miljoonia ihmisiä.
Roberts korostaa, että Napoleon oli hyvin sivistynyt valistusajattelun lapsi, joka ranskalaisella imperialismilla pyrki levittämään ajatuksia ihmisten välisestä tasa-arvosta, oikeusvaltiosta ja demokratiasta koko maailmaan.
Tässä tulekin Napoleonin vaikutuksen kiinnostavuus nykyisessä poliittisessa polarisaatiossa. Robertsin elämäkerrassa käy ilmi, että Ranskan vallankumouksen aikana Napoleon oli jakobiini, joka siihen aikaan edusti äärivasemmistoa. Kaapattuaan vallan, Napoleon edusti Ranskan vallankumouksen oikeaa laitaa, jonka mielestä yhteiskunta tarvitsi jotain hierarkioita, vahvaa keskushallinnoista valtiota ja uskontoa. Ranskan vasemmistoa dominoikin ajatus, että keskushallinnollinen valtio pystyisi tuottamaan kaikille hyvinvointia. Oli vain kiistaa siitä, miten paljon hyvinvointia ja kansanvaltaa valtion piti turvata.
Kuitenkin sen ajan oikeisto vastusti Ranskan vallankumousta, koska se uskoi aatelisten hajautettuun valtaan, jossa kuninkaalla oli niin paljon valtaa kuin aateliset suostuivat luovuttamaan. Eli valtion piti perustua synnynnäisen eliitin liittoon, eikä niinkään ihmisistä riippumattomiin lakeihin. Tällöin Napoleon oli koko ajan vasemmistolainen, vaikkakin siirtyi sen ajan maltillisempaan suuntaan. Napoleon uskoi oikeusvaltioon ja 1700-luvulla ennenkuulumattomaan ajatukseen: eliitti voisi koostua parhaimmista ihmisistä, jotka nousisivat mistä tahansa luokasta omien kykyjensä kautta, ei syntyperänsä. Tämä tekikin Napoleonista suositun tavallisen kansan keskuudessa.
Lukiessaan Napoleonin elämäkertaa, huomaa miten oikeisto ja vasemmisto ovat ajan mittaan muuttaneet paikkojaan. Italialaisen filosofi Norberto Bobbion mukaan vasemmiston ja oikeiston erot koskevat suhtautumista epätasa-arvoon. Vasemmisto kokee epätasa-arvoa tuottavat hierarkiat keinotekoisiksi ja näin huonoiksi, kun taas oikeisto luonnollisiksi ja hyviksi. Tämä on yleisesti hyväksytty oikeisto/vasemmisto jaon määritelmä. Se ottaa huomioon eri aikakausien muutokset. Tämän vuoksi en pidä julistuksista, että ”oikeisto/vasemmisto -jako ovat nykyään vanhentuneita”- ne ovat kyllä hyvin eläviä.
1700-luvulla vasemmisto tarkoitti liberaaleja nationalisteja ja oikeisto monarkisteja. Napoleonin aikana vasemmistolaiset uskoivat, että tasa-arvo saavutetaan määrittelemällä valtion kaikki asukkaat kansallisvaltion kansalaisiksi, eikä enää kuninkaan tai aatelisherran alamaisiksi. Ajatus yhdestä valtiosta, yhdellä kansalla ja kielellä olikin siihen aikaan edistyksellistä verrattuna hajautettuun järjestelmään, jossa jokainen aatelisherra oli paikallinen tyranni, joka muitten aatelisten kanssa totteli kuningasta. Vasemmistolaiset uskoivat, että jos kaikki maan asukkaat ovat samoja oikeuksia nauttivia kansalaisia, he voivat osallistua politiikkaan säädystään huolimatta. Tällöin kuningas ja aatelisjärjestelmä piti hävittää.
Historiallisesti nämä oikeiston ja vasemmiston erot ovat ilmenneet siinä, että vasemmisto on pyrkinyt käyttämään valtiota hyväkseen murtaakseen hierarkiat ja etuoikeudet, jotka tuottavat epätasa-arvoa, kun taas oikeisto on pyrkinyt estämään valtion roolin kasvattamista tällaisten pyrkimysten nimissä. Toki poikkeuksia on, kuten fasistit ja anarkistit, mutta nämäkin pyrkivät joko säilyttämään hierarkioita tai murtamaan niitä.
Erityisen mielenkiintoinen oikeiston Napoleonin ihailu on siinä, että nykyään ainakin konservatiivista oikeistoa määrittelee globalisaatiovastaisuus ja suuren valtion vastustus, jolloin Napoleonin ihailu tuntuu oudolta. Mieshän oli tunnettu siitä, että hän sekä keskitti valtaa itselleen, että kasvatti Ranskan valtiota suuremmaksi kuin se oli monarkian aikana ja yritti valloittaa koko maailman, pakottaakseen kaikki elämään hänen ideologiansa mukaan.
Esimerkiksi amerikkalaisia konservatiiveja tutkinut ja puolustanut Pohjois-Amerikan kirkkohistorian dosentti Markku Ruotsila on esittänyt, että konservatiivit kokevat vasemmiston autoritaariseksi, koska nämä haluavat “pakottaa” kaikki muut hyväksymään heidän elämäntapansa, käyttämällä keskitettyä liittovaltiota hyväkseen. Eli siirtämällä valtaa pois paikallistasolta pääkaupunkiin. Napoleonin pitäisikin olla nykykonservatiiveille vastenmielinen hahmo. Erityisesti, kun Robertsin kirjassa käy ilmi Napoleonin avoimesti ihailleen islamia ja harkinneen siihen kääntymistä, lujittaakseen valtansa Pohjois-Afrikassa.
Mutta kun muistaa, että konservatismikin on ajassa muuttuva ideologia, Napoleonin ihailu ei olekaan outoa. Se mitä nykyinen konservatiivi vastustaa, tulevaisuuden konservatiivi yrittää suojella. Samalla tavalla nykyään edistystä kannattava voi tulevaisuudessa muuttua konservatiiviksi. Tämä on niin tunnettu ilmiö, että toimittaja Matti Virtainen on todennut olevansa ”klassinen liberaali eli moderni konservatiivi”[1] ja hänen haastattelemansa äärioikeistolainen Suomen Sisun aktivisti Henri Määttä valitti: ”Konservatiivit perääntyvät, kymmenessä vuodessa he ovat alkaneet muistuttaa vihreitä”[2]. Joten silloin kun Napoleon tappoi aikansa konservatiiveja tai väkivallan uhalla sai nämä omaksumaan valistusajattelun, nykyiset ranskalaiset konservatiivit ja jopa äärioikeistolaiset hurraavat häntä kansallissankarina.
Mutta imperialistinen oikeistokin on olemassa, kuten 2000-luvun alussa Yhdysvaltoja hallinnut republikaanipresidentti George W. Bush, joka täytti hallintonsa uuskonservatiiveilla. Nämä uudet konservatiivit olivat uusia, koska he olivat yleensä entisiä vasemmistolaisia, jotka totesivat amerikkalaisen liberaalikonservatismin niin ylivertaiseksi ideologiaksi, että koko maailma pitäisi elää sen mukaan[3]. Bush nuorempi lähtikin Lähi-itään ”levittämään demokratiaa”. Olen tarpeeksi vanha muistaakseni, miten oikeisto puolusti Bushin ”humanitaarista sotaa”, korostamalla, miten takapajuinen ja barbaarinen Lähi-itä on ja jos vastusti sotaa, oli ”maanpetturi”. Joku voi sanokin, että oikeastaan oikeistolaiset kannattavat imperialismia ja pakkovaltaa, jos se kohdistuu ruskeisiin ihmisiin ja vähemmistöihin.
Lukiessani Robertsin Napoleonin elämäkertaa, näen vasemmiston suhtautumisen johdonmukaisempana kuin oikeiston. Napoleon muistuttaa jonkin verran Stalinia, siinä että molemmat kokivat vallankumousten menneen ”liian pitkälle” ja pyrkivät palauttamaan joitain vanhan järjestelmän instituutioita. Esimerkiksi Stalin rajoitti merkittävästi työläisten, naisten ja vähemmistöjen oikeuksia, joita oli saavutettu vallankumouksessa. Samalla Stalin pyrki kuitenkin levittämään kommunismia koko maailmaan väkivalloin. Suurin osa nykyvasemmistolaisista pitää Stalinia hirviönä ja jopa kiistää tämän olleen ”aito kommunisti”.
Mutta jos tarkastellaan liberalismin, valistusajattelun ja modernin kansallisvaltion näkökulmasta, Napoleon oli näitten aatteitten tehokas levittäjä. Vaikka Napoleon palautti orjuuden Ranskan siirtokunnissa, liberalismi ja valistusajattelu olivat ne aatteet, jotka innoittivat lopulta suurimman osan siirtokunnista sekä itsenäistymään, että luopumaan orjuudesta.
Napoleonin 200 vuotispäivää juhliva ranskalainen presidentti Emmanuel Macron onkin sopivin Napoleonin perinnön jatkaja. Macron on keskustaoikeistolainen presidentti, jonka toimittaja Annastiina Heikkilä on luonnehtinut olevan ”autoritaarinen ja majesteettisuuteen pyrkivä johtaja.”[4] Macron on taloudellisesti ja sosiaalisesti liberaali, mutta ei niin liberaali, etteikö keskittäisi valtaa itselleen ja käyttäisi mellakkapoliiseja hiljentääkseen hänen uudistuspolitiikkaansa vastustavia mielenosoittajia. Vaikka Macron ei haaveille liberalismin levittämisestä sotilaallisesti koko maailmaan, hän on lisännyt Ranskan sotilaallista läsnäoloa Lähi-idässä ja pyrkinyt syventämään liberalismin maailmanjärjestelmään kuuluvia kansainvälisiä liittoumia ja sopimuksia. Mutta kuten Napoleon, Macron ei ole sitoutunut ideologisiin dogmiin, vaan hän luo oman polkunsa liberaaleista lähtökohdista. Käytännössä tämä ilmeni Macronin tunnustuksessa, että Ranskan kolonialismi Afrikassa ei ollut vain liberalismin riemuvoittoa, vaan kansamurhaa ja ryöstöä. Napoleonin kuoleman vuosipäivänä Marcon tunnusti keisarin hirmutekojen kauheudet, todeten niitten olevan osa Ranskan valtion historiaa, kuten myös valistusajattelun levittäminen maailmaan.
Mielestäni ketään historiallista henkilöä tai tapahtumaa ei pitäisi mytologisoida pimittämällä kaikki ikävät puolet. Nimenomaan monipuolinen ymmärrys historiasta auttaa meitä ymmärtämään nykyaikaa. Andrew Robertsin ”Napoleon, A life” on tällainen kirja. Siinä käy ilmi, että Napoleon oli yksi ensimmäisistä moderneista valtionpäämiehistä. Niin hyvässä kuin pahassa. Monipuolinen ymmärrys menneisyyden historiallisista hahmoista estää meitä palvomasta sokeasti heitä joinain kansakunnan jumalina. Kuten isälläni on tapana sanoa, maailman katuja koristavat massamurhaajien patsaat. Napoleon Bonaparte oli vain ihminen. Hän teki kyllä historiaa, mutta hän oli loppujen lopuksi vain korsikalainen maahanmuuttaja, joka kuoli vatsasyöpään.
[1] Virtainen, Matti (2021) Ääripäät. Miten identieettipolitiikka hajottaa Suomea, Docendo, s 13
[2] Virtainen (2021) s 78
[3] Ruotsila, Markku (2018) Sydänmaiden kapina. Donald Trump, amerikkalainen konservatismi ja äärioikeiston nousu, Gaudeaumus, Riikka, s 54
[4] Heikkilä, Annastiina (2019) Miksi Ranska raivoaa? Macron ja keskiluokan kapina, Kustantamo S&S, Helsink, s 19
Sami Eerola ja spektaakkeliyhteiskunta 