Äärimmäisyyksien aika

Vuonna 1994 julkaistu Eric Hobswawmin “Äärimmäisyyksien aika. 1914‒1991” on marxilainen historiankirja, jossa analysoidaan 1900-lukua materialistisen näkökulman kautta. Tarkoittaen käsitystä, jonka mukaan taloudelliset olosuhteet muovaavat kansakuntia ja ideologioita. Historia ei olekaan suurmiesten muovaamaa, vaan suurempien ja useimmiten hallitsemattomien voimien.

Hobsbawmin keskeisin teesi on, että 1900-luvulla 1800-luvun erilaiset tekniset ja taloudelliset innovaatiot loivat olosuhteet 1900-luvun alun “katastrofin aikaan” (1914‒50) jossa aivan kaikki meni pieleen. Tämä katastrofin aikakausi taas muovasi nykyajan. Tästä tuleekin kirjan otsikko: Yhdessä vuosisadassa mentiin yhdestä ääripäästä toiseen, niin ideologisesti, taloudellisesti kuin sosiaalisesti.

Äärimmäisyyksien aika on yksi elämäni merkittävimmistä kirjoista. Tajusin tämän hiljattain kolmekymppisenä, kun luin sen uudelleen. Viimeksi luin Hobsbawmin kirjan melkein kymmenen vuotta sitten portugaliksi. Olin silloin eri ihminen kuin nyt. Olin kymmenen vuotta sitten suorittanut lukion ja sivarin ja yritin päästä yliopistoon. Nyt olen valmistumassa kulttuuriperintötutkimuksen maisteriksi Helsingin yliopistossa.

Lukiessani uudelleen Vastapainon tänä vuonna julkaistua uusintapainosta Äärimmäisyyksien ajasta, tajusin että olin samaan aikaan unohtanut, että sisäistänyt aivan kaiken, mitä kirjassa kerrotaan. En muistanut olleenkaan mitään muuta Hobsbawnin kirjassa kuin edellä mainitun pääteesin, joten tuntui kuin lukisin teosta ensimmäistä kertaa. Samalla kaikki sen sisältö oli minulle niin tuttua, että ne ovat maailmankuvani peruspilareita. Lukiessani Hobsbawnin kirjaa tajusin sen olevan nykyisen ajatteluni alkulähde. Enkä ole ainoa, esimerkiksi Helsingin toimittaja Heikki Aittokoski on todennut samaa.

Äärimmäisyyksien aika ei vain ole kirja 1900-luvun historiasta, vaan historiallinen narratiivi, eli ideologisesti värittynyt kertomus historiasta. Se tekeekin tästä kirjasta niin hyvää luettavaa, se etenee kuin romaani, vaikka sillä ei ole yksittäistä päähenkilöitä, vaan erilaisia aikalaisten kokemuksia, joita on sekoitettu valtavaan eeppiseen kertomukseen 1900-luvun kolmesta peräkkäisestä aikakaudesta, jotka vuorotellen muovasivat seuraavan: Katastrofin aika, kulta-aika (1950‒75) ja maanvyörymä (nykyaika).

Sattumalta ideologiat ja maailmankuvat onkin todettu koostuvan myyttisistä tarinoista, joita kerromme itsellemme siitä, minkälainen maailma on ja tulisi olla[1], [2], [3]. Tällöin Hobsbawn ei vain kerro joukon historiallisia faktoja, vaan käyttää näitä faktoja luodakseen pohjan tietylle maailmankuvalle ja onnistuikin siinä.

Kirjan keskeisin teesi on, että 1900-lukua määritteli kahden ideologian taistelu (kapitalismin ja kommunismin), jotka samaan aikaan muovasivat toisiaan. Hobsbawmin mielestä nykyinen liberaalidemokraattinen hyvinvointivaltiolla varustettu kapitalismi oli mahdollista ainoastaan, koska eliitti pelkästi kommunismin vaikutusvallan kasvua. Kapitalismi voittikin kommunismin omaksumalla joitain sen elementtejä. Tämä onkin oman maailmankuvani keskeisin pilari, jonka vuoksi olenkin vasemmistolainen, vaikka en pidä kommunismista. Tunnustan että ilman kyseistä aatetta, länsimaat eivät olisi yhtä inhimillisiä ja demokraattisia kuin nyt. Näkemykseni mukaan demokraattinen järjestelmä tarvitseekin radikaaleja liikkeitä, jotka vaatimuksillaan pakottavat eliitin myöntymään tarpeellisiin uudistuksiin.

Vaikka Hobsbawm oli vakaumuksellinen kommunisti, hänen kirjansa on hyvin kriittinen Neuvostoliittoa ja muista 1900-luvun kommunistisia diktatuureja kohtaan. Hän purkaakin kirjassaan melko puolueettomasti, miksi Neuvostoliitto romahti omien sisäisten vikojen takia. Mutta samalla hän harmittelee sen tuhoa, koska ilman vastavoimaa kapitalististen valtioitten eliiteillä ei ole enää syytä hillitä kapitalismia. Se saa laukata vapaasti kohti Marxin ennustamaa itsetuhoa. Kun huomaa, miten ilmastonmuutos on osoittanut nykyisen kapitalismin yhteensopimattomaksi itse planeetan hyvinvoinnin kanssa, mutta poliittinen eliitti on melko haluton sen reformiin, Hobsbawm vaikuttaa olevansa oikeassa.

Hobsbawmin kirja loppuukin toteamukseen, että suuret ideologiat tai kuten hän niitä kutsuu ”sekulaareiksi uskonnoiksi”, menettivät uskottavuutensa ja nykyaikana ideologioita yritetään välttää tai peitellä. Juuri 1900-luvun ideologisesti motivoituneitten kauhujen takia olen hyvin kriittinen kaikkia ideologioita kohtaan, enkä tunnusta kannattavani yhtä tarkkaan määriteltyä ideologiaa. Ainoa asia, josta olen varma, on vasemmistolaisuudestani. Ajatteluni lähtökohdat ja sympatiani ovat sen suuntauksen kanssa, mutta en voisi puhtaalla omatunnolla koskaan sanovani olevani sosialisti, kommunisti tai anarkisti. Enkä ole yksin tällaisen asenteen kanssa, vaan kaikki suuret länsimaiset puolueet nykyään pyrkivät välttämään lokeroivansa itsensä tiettyyn ideologiaan. Ideologisuus onkin muuttunut kirosanaksi, jolla yritetään leimata vastapuoli irrationaaliseksi. Nykyajan ideologiat yrittävät peitellä ideologiansa, kuten feminismi, radikaali kansallismielisyys ja punavihreys. Näillä ei ole yhdenmukaista kirjallista kaanonia tai suuria ajattelijoita, joitten kasvot koristavat julisteita, vaan pirstaleinen kokoelma erilaisia ideoita, joita sitoo kiinni jokin ydinperiaate.

Hobsbawmin toinen teesi on, että Toisen maailmansodan kauhut saivat länsimaat vastustamaan totalitarismia ja syrjintää, koska haluttiin välttää uutta Hitleriä tai Stalinia. Antifasismi muuttuikin 1900-luvulla merkittäväksi ideologiaksi ja syyksi miksi monia rasistisia, homofoobisia ja mysogyynisia rakenteita alettiin purkaa. Päästiin eräänlaiseen konsensukseen, että pyrkimys kohti tasa-arvoa on itseisarvo ja paras tapa vahvistaa demokratiaa ja vastustaa fasismia. Toki silloin ja nytkin on taantumuksellisia voimia, jotka yrittävät murtaa tämän konsensuksen. Sen vuoksi onkin oltava aina valpas kaikille totalitarismin merkeille. Tämäkin on maailmankuvani merkittävimmistä pilareista, jonka vuoksi olenkin erikoistunut yliopistossa ääri-ideologioitten, erityisesti äärioikeiston tutkimiseen. Uskon, ettei äärioikeistoa ja muita totalitarismin muotoja pidä vain vastustaa, vaan niitten taustamekanismeja on ymmärrettävä, jotta ne voidaan ehkäistä.

Kolmas kirjan teesi, joka on osa maailmankuvaani, on historiallinen materialismi. Sen mukaan kapinat, sodat ja muut konfliktit eivät synny, koska pahat ihmiset haluavat tehdä pahoja asioita, vaan yhteiskunnassa on jotain sosioekonimisesti pahasti vialla, jotta sellaisia levottomuuksia ylipäätänsä syntyy. Tämä onkin vasemmistolaisen ajattelun lähtökohta. Kaikki, mitä olen tähän menneessä lukenutkin vallankumouksista, jopa oikeistolaisten kirjoittamista kirjoista, vahvistaa tätä teesiä.

Neljäs Hobsbawmin teesi, joka on vähän jatkoa kolmannelle, on tavallisten ihmisten ihannoiminen. Hobsbawmin mukaan suuret historialliset mullistukset eivät suinkaan ole eliitin aikaansaamia, vaan massojen, jotka pakottavat eliitin toiminaan. Tämä populistiseksikin kutsuttava näkökulma tekee Äärimmäisyyksien ajasta niin uniikin kirjan. Vaikka se käsittelee tunnettuja historiallisia tapahtumia, sen fokus on niitten taustalla olevissa lakoissa, kapinoissa ja kansalaisaktivismissa. Tavalliset ihmiset tekevät historiaa ja heidän rooliaan olisi korostettava, jotta kaikki muistaisivat kenellä todellisuudessa, on ja pitäisi olla poliittista valtaa.

Hobsbawmin kirja ei kuitenkaan ole täydellinen. Juuri sen avoimen ideologisuuden vuoksi kirjailija välillä vetää mutkia suoriksi. Esimerkiksi kirjailija väittää, että Afganistanin sodassa USA ”syyti (Pakistanin kautta) rajattomasti rahaa ja kehittyneitä aseita vuoristossa iskuja tekevien fundamentalististen muslimisotureitten käsiin”, mikä on roima yksinkertaistaminen monimutkaisesta sodasta ja voidaan tulkita myytiksi, että USA tuki talibania, mikä ei pidä paikkansa. Tällainen on kuitenkin pikku juttu, kun tarkastelee teosta kokonaisuudessa.

Samalla kirjailijan käsitykset postmodernismista ja identiteettipolitiikasta ovat samaan aikaan oikeassa, kaukonäköisiä, että vähän taantumuksellisia. Marxilaisena ajattelijana Hobsbawn ei pitänyt edellä mainituista ilmiöistä, koska koki ne rapauttavan kansakuntien yhtenäisyyden. Kirjassa Hobsbawn ihannoikin eteläamerikkalaisia valtioita, jotka ovat etniseltään koostumukseltaan monikulttuurisia tilkkutäkkejä, joissa minkä värinen tai etniseltään taustalta tahansa oleva voi nousta valtaan ilman, että se koetaan jonain etnisenä vallankaappauksena.

Muta Hobsbawnin kanta identieettipolitiikkaa vastaan on pikkasen yksinkertainen ja perustuu konservatiiviseen ajatukseen, että tietyistä sosiaalisista ristiriidoista olisi vaiettava tai suorastaan kiellettävä tunnustamasta, jotta sosiaalinen koheesio voidaan säilyttää. Tämän vuoksi eläkkeellä oleva oikeistolainen toimittaja Matti Virtanen viittaakin Hobsbawmin teeseihin identieettipolitiikkavastaisessa kirjassaan. Historia on kuitenkin osoittanut, ettei tällainen vaikenemisen kulttuuri toimi, vaan ennen pitkään se purkautuu, halusivatpa konservatiivit sitä tai eivät.

Mielestäni Hobsbawmin kirja ei vain selitä oman maailmankuvani lähtökohdat, vaan yleisesti nykyihmisen maailmankuvaa, niin hyvässä kuin pahassakin, sekä erityisesti nykyvasemmiston ajattelua. Joten jos oikeistolaiset haluavat ymmärtää nykyvasemmistolaisia, Hobsbawmin kirja on hyvä paikka aloittaa.

Lukiessani Hobsbawmin kirjaa vuonna 2021 huomaan kirjailijan kaukonäköisyyden. Yhä elämme ”maanvyörymän aikakautta”, jonka kirjailija kuvaa aikana, jossa vakiintuneet totuudet, suuret ideologiat ja itse valtiot ovat hitaasti hajoamassa. Käytännössä tämä hajoaminen näkyy valtioitten romahtamisessa verisiin sisällissotiin, terrorismiin ja solidaarisuuden rapautumiseen. Jälkimmäinen tarkoittaa kirjailijalle sitä, että eliitti ja kansa ovat jakautuneita, eivätkä koe enää jakavansa yhteisiä intressejä.

Kirjailijan mielestä olemme luisumassa kohti uutta epävakauden aikaa, jota pahentaa ilmastonmuutos. Kun lukee tätä melkein kolmekymppistä kirjaa samaan aikaan kun pandemia ja ilmastonmuutos ovat aiheuttamassa planetaarisen skaalan tuhoa ja ei-valtiollinen väkivaltaisuus tappaa satoja tuhansia ihmisiä ympäri maailmaa, voidaan todeta ”maanvyöryn” vain kiihtyneen. Pelkäänkin pahoin, että edellä mainitut ongelmat tulevat vain pahenemaan, luoden uuden katastrofin aikakauden. Kuten ensimmäinen, sen kauhun skaalaa tulee määrittelemään teknologia. Kuten Gregory Claeys toteaa kirjassaan ”Dystopia a Natural History” (2016) ilmastonmuutoksen tuhoamassa maailmassa ”holokausti voi tuntua pelkältä harjoitukselta tulevalle”[4].


[1] Sorel, Georges (1967) Reflections On Violence, Collier Books, Lontoo, s 42–51, 126–127

[2] Koestler, Arthur (1971) The Ghost in the Machine, 2. painos, Pan Books, Lontoo, s 297

[3] Griffin, Roger (1993) The Nature of Fascism, Routledge, Lontoo s 27–28

[4] Claeys, Gregory (2016) Dystopia: A Natural History, Oxford University Press, Oxford, s 513

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s