Nykyään kuulee paljon puhetta “woke-ajattelusta” jonkinlaisena vaarallisena ääriliikkeenä. Pääosin oikeistosta. Esimerkiksi toimittaja Matti Virtanen totesi “Ääripäät. Miten identieettipolitiikka hajottaa Suomen” (2021) kirjassaan näin: “Punavihreä Woke-ajattelu ja sinimusta kansallismielisyys nostavat päätään”[1] ja “Mutta nyt onkin uusi aika ja uudet vastaukset. Kulttuurisodan molemmissa ääripäissä [Sinimusta kansallismielisyys ja Woke] uskotaan, että ihonväri tai rotu on tärkeä asia.”[2], jotka antavat ymmärtää, että Woke on eräänlainen fasismin peilikuva.
Virtasen kirjassa on kuitenkin sama ongelma kuin muissakin Woke-ajattelua kritisoivissa mielipiteissä: se ei ole tarkkaan määritelty. Virtanen tiivistää Woke-ajattelun näin:
“herännyt tai herätetty. Käsite viittaa henkilöön, joka on herännyt ymmärtämään yhteiskunnan sortavat rakenteet ja toimii niiden purkamiseksi. Woke-ihmisellä on kriittinen tietoisuus, joka auttaa häntä näkemään sortoa silloinkin, kun muut eivät sitä huomaa.”[3]
Mikä antaa kirjan muun kriittisen kontekstin huomioiden ymmärtää, että Woke on eräänlainen uskonnolliseen herätykseen viittaava käsite, jota voisi tulkita jopa harhatilaksi.
Mutta pari kuukautta Virtasen kirjan julkaisun jälkeen arvostettu Gaudeamus-kustantamo julkaisi Suvi Keskisen, Minna Seikkulan ja Faith Mkweshan toimittaman vertaisarvioidun antirasistisen artikkelikokoelman nimeltä “Rasismi, valta ja vastarinta. Rodullistaminen, valkoisuus ja koloniaalisuus Suomessa”, jota voitaisiin pitää Woke-ajattelun tiivistelmänä. Siitä huolimatta, ettei “Rasismi, valta ja vastarinta” käytetä kertaakaan sanaa “woke”, sen sanasto ja teoriat ovat samat, joita Virtasen kirjassa kritisoidaan olevan osa Suomea hajottavaa identiteettipolitikkaa ja Woke-ideologiaa. Helpottaakseen lukemista, kutsunkin uutta antirasismia Wokeksi ja sen kannattajia Woke-ihmisiksi tai -aktivisteiksi. Käsite ei kuitenkaan ole uusien antirasistien tunnustama, vaan he kutsuvat itseään mieluummin antirasisteiksi, feministeiksi tai intersektionaalisiksi feministeiksi. Asiaa vaikeuttaa se, että kaikki edellä mainitut ideologiat eivät ole ideologioita perinteisessä merkityksessä, vaan nimityksiä joukolle irrallisia ideoita ja teorioita, jotka ovat toistensa kanssa yhteensopivia. Milläkään näillä ideologioilla ei ole yhtä manifestia tai pääfilosofia, josta kaikki ideat ovat peräisin, eikä näitten ideologioitten kannattajat välttämättä edes tiedä tai välitä niitten alkuperästä.
Otinkin “Rasismi, valta ja vastarinta” luettavaksi ja vertaillen sitä Virtasen kirjaan, huomasin selkeästi kaksi eri tapaa tarkastella rasismia ja yhteiskunnallisia ongelmia. Yksi vasemmistolainen ja toinen oikeistolainen. Tässä kirjoituksessa avaankin, miten oikeisto ja vasemmisto tarkastelevat identiteettipolitiikkaa ja antirasismia eri tavalla.
Rasismi
“Rasismi, valta ja vastarinta” -kirja perustuu ajatukseen, että rasismi on järjestelmä, eikä yksilöllinen asenneongelma. Kirjan mukaan on olemassa rasistisia rakenteita ylläpitäviä rasisteja, jotka luovat vähemmistöistä virtuaalisia rotuja, eli heidät rodullistetaan. Tämän vuoksi kirjassa ei puhuta roduista vaan rodullistetuista. Vaikka teorian mukaan biologisia rotuja ei ole olemassa, rodullistettuihin ihmisiin kohdistunut rasistinen syrjintä on todellista ja se voidaan vain purkaa tunnustamalla että he ovat sen uhreja.
Kirjan mukaan, kun rodullistettava ryhmä on luotu rasistien mielikuvituksessa, on myös luotu valkoisuutta. Valkoisuus onkin eri ryhmien syrjinnän tulosta. Eli sekä musta, että valkoinen identiteetti eivät ole objektiivisesti olemassa, vaan ne ovat joukko ihmisten keksimiä ideoita. Tällöin Woke-ajattelun ydin on perin vasemmistolainen: jos rotuja ei ole olemassa muussa kuin asenteitten maailmassa, näitä asenteita voidaan muuttaa.
Mielenkiintoista tässä ajattelussa on, että Sinimustaliikkeen johtohamo Tuukka Kuru jakaa tämän ajatuksen blogikirjoituksessaan:
“Vaikka eurooppalaiset jakautuivat silloinkin [Löytöretkien aikaan] lukuisiin uskonnollisiin, kielellisiin ja kansallisiin alaryhmiin, afrikkalaiset ja Amerikan intiaanit mielsivät heidät pääosin yhdeksi valkoiseksi monoliitiksi. Vihamielisessä ja vieraassa ympäristössä valkoiset ihmiset myös hakivat turvaa toisten valkoisten joukosta, joita he pitivät toissijaisista eroista huolimatta itselleen läheisempänä kuin afrikkalaisia ja intiaaneja, jotka suhtautuivat usein Euroopasta saapuneisiin muukalaisiin hyvinkin aggressiivisesti. Tämä rodullisiin ominaisuuksiin pohjautunut yhteiselo, johon ihmisiä myös lainsäädännöllisesti aktiivisesti kannustettiin, johti ajan saatossa rodun sisällä esiintyneiden alaryhmien sulautumiseen ja valkoisen väestön yleiseen tasalaatuistumiseen.”
Kuru kokee, että valkoisuus on biologisesti olemassa, koska valkoiset jakavat samoja ”rodullisia ominaisuuksia”, mutta nämä ominaisuudet muuttuivat näkyvimmiksi ja näin todellisimmiksi vasta kun toinen ihmisryhmä kohdattiin. Kurun logiikalla voitaisiinkin luoda pitkistä korvista oma rotu, koska kaikki ihmiset, joilla on pitkät korvat jakavat ”rodullisen ominaisuuden”. Mutta yhteiskuntamme ei ole kollektiivisesti päättänyt jakaa ihmiskunnan korvien pituuden, vaan ihonvärin mukaan. Tällöin rotu onkin sosiaalisesti rakennettu, eikä biologinen ilmiö. Käytännössä sekä Sinimustaliike, että Woke-ihmiset kokevat valkoisuuden ja mustuuden olevan riippuvaisia toisistaan.
”Rasismi, valta ja vastarinta” -kirjassa todetaan olevan olemassa kaksi antirasistista koulukuntaa: Maltillinen ja radikaali. Kirjan mukaan:
”Nämä eroavat siinä ymmärretäänkö rasismi häiriöksi yhteiskunnassa, jolloin siihen voidaan puuttua esimerkiksi lainsäädäntöä ja lainvalvontaa parantamalla, vai ajatellaanko kansallisvaltioon perustuvan järjestyksen sisältävän itsessään rasistisia elementtejä, jolloin rasisminvastaisuus voi edellyttää yhteiskuntajärjestyksen uudelleenmäärittelyä.”
Kirjan edustama antirasismi on jälkimmäistä, jolloin sen tavoitteiden voitaisiin sanoa olevan vallankumouksellisia, jos ei jopa äärimmäisiä. Kirjassa todetaankin, että: “Pelkkä “ei rasismille” ‒ei enää riitä”. Virtanen esittää negatiivisessa valossa tällaisen uuden antirasismin tiivistäen sen mottoon: ”jos et ole antirasisti, olet rasisti. Ei välimuotoja, vaan olet joko meidän puolellamme tai meitä vastaan.”[4] Yleensä mustavalkoista ajattelua pidetään ekstremistisenä, väkivaltaisten fanaatikkojen ja diktaattorien ajatusmaailman perustana. Tällöin ei ole ihme, että monet, kuten Virtanen, pitävät Woke-ajattelua äärimmäisenä. Mutta kun puhutaan rasismista, voiko olla olemassa välimuotoja? Ainakin ”Rasismi, valta ja vastarinta” -kirjassa esitetään usean erilaisen rasismin muodon olemassaolo ja miten kukin on vaarallinen omalla tavallaan, mutta nämä eivät tarkoita että rasistisia asenteita omaava henkilö olisi tietoisesti tai edes olemuksellisesti paha, kuten Virtanen asian vaikuttaa ymmärtävän.
Esimerkiksi Minna Seikkula ja Pauline Hortelano kirjoittavat ”Rasismi, valta ja vastarinnassa”: ”Rasismi, valta ja vastarinta” -kirjassa: “Jos rasismin määrittelyssä keskitytään ääriesimerkkeihin, syntyy kuvitelma, että suurimmalla osalla Suomessa asuvista ihmisistä ei ole osaa eikä arpaa rasismiin.”
Tässä syntyy mielenkiintoinen tulkintojen konflikti Virtasen ja Woken välillä. ”Rasismi, valta ja vastarinta” -kirjassa puhutaankin paljon ”arjen rasismista”, joka on suurimmaksi osaksi tahatonta rasistista käytöstä, jossa vähemmistöjen identiteettiä vähätellään tai loukataan sanoilla ja teoilla. Nämä sanat ja teot eivät ole yhtä vakavia kuin väkivaltaiset viharikokset ja aggressiivinen nimittely, mutta niillä on kasautuva vaikutus vähemmistössä, jonka itsetunto ja näin halu osallistua täyspäiväisesti valkoisessa yhteiskunnassa vähenee. Tässä onkin se, mitä Virtanen kritisoi: Woke-ihmiset näkevät rasismia siellä, missä muut eivät. Mutta ”Rasismi, valta ja vastarinta” -kirjassa on konkreettisia esimerkkejä arjen rasismista ja viittauksia tutkimuksiin sen kasautuvista vaikutuksesta.
”Rasismi, valta ja vastarinta” -kirjassa todetaankin “Nollatoleranssi rasismille-asenne ei ratkaise ongelmia. Täytyy olla selkeät ohjeistukset, miten yliopistot kehittävät instituutioita yhdenvertaisiksi sekä turvallisiksi kaikille”. Eli halutaan muuttaa järjestelmää ennaltaehkäiseväksi eikä reaktiiviseksi. Moderni antirasistinen aktivismi onkin järjestelmävastainen eikä niinkään yksilöllisten patologioitten vastustaja. Toinen kirjoittaja toteaa “On keskeistä nähdä iso kuva yksittäisten tekojen taustalla”
Virtasen kommentti ”välimuotojen” puutteesta vaikuttaakin kumpuavan siitä, että hän kokee rasismin juuri olevan olemassa vain ääriesimerkkien kautta, jolloin Woken antirasismi vaikuttaa pelottavalta ekstremismiltä. Virtasen kirjassa hän ei löydäkään ketään Woke-ajattelijaa, joka sopii hänen kuvitelmiinsa totalitaristisista hysteerikoista.
”Rasismi, valta ja vastarinta” -kirjassa ei ehdoteta vallankumousta sen perinteisessä väkivaltaisessa merkityksessä. Eikä kirjassa esitetä vallankumoukselle mitään tavoitteita. Kirjassa jopa epäillään, onko rasismia edes mahdollista kitkeä lopullisesti. Kirjassa vallankumous on asennemuutos, joka toteutetaan kahden rintaman taktiikkana, jossa samaan aikaan pyritään käyttämään valtion valtaa muovata yhteiskuntaa lainsäädännön kautta, että muuttaa ihmisten syvempiä asenteita koskien rotuja, kritisoimalla yhteiskuntamme oletuksia niistä. Tällaista kutsutaan metapolitiikaksi, jota juuri Virtasen kirjassa kerrotaan olevan osa Sinimustaliikkeenkin ideaa. Mutta lukiessani “Rasismi, valta ja vastarintaa”, yhdenmukaisuudet jäävät tähän, koska siinä missä Sinimustaliike uskoo rotujen olevan biologisesti olemassa ja hierarkkisesti järjestettävissä paremmuusjärjestykseen, uudessa antirasismissa kyseenalaistetaan koko rodun käsite sosiaalisena konstruktiona.
“Rasismi, valta ja vastarinta” -kirjan mukaan uusi antirasismi perustuu kriittiseen rotuteoriaan, joka on intersektionalisen teorian haara. Sen mukaan on olemassa sosiaalisia ongelmia, joita ei voi selittää luokan ja sukupuolen avulla, vaan rasismin.
Intersektionalismi
Intersektionalismi on feministinen käsite, jonka mukaan erilaisilla ihmisillä on risteäviä identiteettejä, kuten rotu, sukupuoli, ruumiin kunto ja luokka, jotka eri kombinaatioissa altistavat henkilön eri syrjinnän muotoihin. Jotkut liberaalit kritisoivat intersektionalismia, koska he kokevat, että
”se jakaa ihmisiä ryhmiin oletetun uhriaseman perusteella. Mitä useampaan uhriryhmään henkilö kuuluu, sitä korkeammalla hierarkiassa hän on ja sitä enemmän puhevaltaa hänellä on. Alimpana ovat etuoiketuimmat ryhmät – pahnanpohjimmaisena valkoinen heteromies, jonka pitää kuunnella ja antaa tilaa marginalisoiduille ryhmille.”
”Rasismi, valta ja vastarinta” -kirjassa ei esiinny edellä mainittua hierarkisointia, vaikka siellä käsitelläänkin uhriasemaa ja tilan antamista. Päinvastoin koko kirjan idea perustuu hierarkioiden murtamiseen, ei edes kaikkiin. Esimerkiksi Yksi kirjan kirjoittajista sanookin: “Representaatioitten laajentaminen ei kuitenkaan tarkoita sitä, että vähimmäisvaatimuksista tutkijaksi tai mahdollisesti dekaaniksi pääsemisestä täytyisi luopua”, mikä tarkoittaa, että vaikka vähemmistöjen mahdollisuuksia nousta yhteiskunnassa helpotetaan, se ei tarkoittaisi objektiivisesti pätevien yksilöitten valitsemiseen tarkoitettujen standardien luopumista. Lähin pätkä, jonka löysin kirjasta, joka jotenkin sopii liberaalien kritiikkiin, on Vasemmistonuorten puheenjohtaja Liban Sheikhin artikkeli, jossa hän kirjoittaa:
“Toivon asiantuntijoilta vastuuntuntoa myöntää, että rasismin vastaisessa työssä auktoriteetin tulee olla vähemmistöillä. Heidän ymmärryksensä asiasta [rasismista] on kirkkain ja ajankohtaisin”.
Mutta kun ottaa kirjan muu konteksti huomioon, se tarkoittaa, että vähemmistöt tietävät heihin kohdistetusta rasismista enemmän kuin valtaväestön edustaja, joka ei voi koskaan kokea rasismia maassa, jossa hän on osa dominoivaa ryhmää. Tämä on osa kiistanalaista stand point teoriaa, jota jotkut pitävät pseudotieteenä, koska se vaikuttaa kieltävän objektiivisen tiedon olemassaolon. Kriitikkojen mukaan, jos vähemmistöillä on ”auktoriteettiasema” omasta kokemuksestaan, silloinhan tieto ei ole objektiivisesti hankittavissa, mikä taas haastaa itse tieteelliset standardit. Kritiikki on validi, mutta kuten Virtanenkin toteaa kirjassaan haastatellessa Sheikhiä, tämä on oikeasti tutkinut rasismia, eikä vain käytä omaa kokemusta tiedon mittarina[5].
”Rasismin, vallan ja vastarinnan” teesi on, että koska Suomessa valtaväestö koostuu valkoisista, valkoiset määrittelevät ne raamit, joissa vähemmistöistä puhutaan ja silkalla lukumäärällään valkoiset hallitsevatkin koko keskustelua. Tällöin Liban Sheikhin ”rasismin vastaisessa työssä auktoriteetin tulee olla vähemmistöillä” tarkoittaa, että se ryhmä, jota aihe koskee omakohtaisesti, pitäisi nostaa samalle tasolle kuin valtaväestö ja se saadaan käytännössä aikaan vain saamalla valtaväestö antamaan tilaa vähemmistön edustajille. Tässä näkee liberaalien pelon siitä, että tilan antaminen on vallasta luopumista, mitä se onkin. Mutta jos ei kannata valkoista ylivaltaa, niin onko se paha asia haluta jakaa valta vähemmistöjen kanssa?
Intersektionalismia on samalla arvosteltu siitä, että se typistää vähemmistöt homogeenisiksi ryhmiksi. Mutta ainakin ”Rasismi, valta ja vastarinta” -kirjassa sanotaan näin: “Ja silti ajatellaan, että PoC:it [people of colour, eli rodullistetut] ovat yksi yhtenäinen ryhmä. Ikään muin meillä ei olisi eri intressejä, poliittisia näkemyksiä ja elämäntapoja selvitä tästä yhteiskunnasta”. Eli intersektionalismissa keskitytään järjestelmän kritiikkiin, eikä niinkään yhden homogenisoidun ryhmän asemaan suhteessa toiseen. Intersektionalismin lähtökohta onkin, että jo nyt vähemmistöjä yleistetään ja homogenisoidaan rasistien toimesta. Toinen kirjoittaja toteaa: “Valkoinen toimittajakin voi olla tiedostava ja PoC toimija voi olla epätiedostava”. Mikä viittaa siihen, ettei Wokessa ajatella vähemmistöjen olevan yhtenäinen ryhmä. Sen sijaan tiedostettavuus on se tärkein yhdistävä tekijä, joka ei ole sidottu yhteen etniseen ryhmään. Tämä taas tekee identieettipolitiikan ja intersektionalismin kriitikon Helen Pluckrosen teesin ristiriitaiseksi, kun tämä saman aikaan sanoo, että “Ei pidä paikkaansa, että kun kuuntelemme intersektionaaleja, kuuntelisimme kaikkia naisia, rodullistettuja, seksuaalivähemmistöjä ja vammaisia. Todellisuudessa me kuuntelemme pienen ryhmän ideologiaa.” ja “Intersektionaalisuus typistää ihmiset ryhmiksi esimerkiksi sukupuolen, seksuaalisuuden tai ihonvärin perusteella. Kyse on kollektiivisesta ideologiasta, jossa ihmisiä arvioidaan heidän toisarvoisten, synnynnäisten ominaisuuksiensa perusteella, joille he eivät mahda mitään.” Eli intersektionalismia kritisoidaan samaan aikaan siitä, että se typistää ihmisryhmiä homogeenisiksi tyypeiksi ja, että se ei tee niin, vaan se vaatii oikeanlaista ajattelutapaa yksilöiltä, riippumatta taustasta.
”Rasismi, valta ja vastarinta” -kirjassa ei kertaakaan mainita ”uhriutta” jonain kriteerinä, jolla rakentaa ”uusi hierarkia”, kuten The Week -lehden toimittaja Damon Linker kirjoittaa. Mielenkiintoisin väittämä intersektionaalisuutta vastaan on, että se ”ei rakenna siltoja vaan hajottaa ihmiset entistä pienempiin ryhmiin. Se ajaa ihmiset toisiaan vastaan kilpailemaan siitä, kuka kärsii eniten sorrosta, kenellä on oikeus vaatia kunnioitusta ja katumuksenosoituksia muilta”, mikä vaikuttaa perustuvan ajatukseen, että koska intersektionaalisuus tunnustaa ihmisten erilaisuuden ja sen että tämä erilaisuus luo eri ryhmiin erilaisia sortorakenteita, se on sama kuin jakaisi heidät keskenään kilpaileviin ryhmiin. Väittämä perustuukin oletukseen, että joko näitä eroja ei oikeasti ole olemassa tai niistä pitäisi vaieta, jonkun “sosiaalisen harmonian” nimissä.
Pidän tätä kritiikkiä mielenkiintoisena, koska samaan aikaan oikeistossa on vastustettu Marxismia sillä, että ihmiset ovat erilaisia ja heihin kohdistuu erilaisia sosiaalisia paineita, joten heidän jakamisensa kahteen vastakkaiseen ryhmään (työväki ja porvaristo) on pseudotieteellistä ihmisten tasapäistämistä.
Esimerkiksi oikeistolainen historioitsija Michael Burleigh, joka kutsui sosialismia ”pseudotieteelliseksi sosiologiseksi oppiumuksi” ja ”uskonnoksi” [6], totesi, että 1920-1930-luvun Saksan:
”Työväenluokan homogeenisuus oli enemmänkin ideologinen toive kuin varmennettava yhteiskunnallinen ja taloudellinen fakta. Sellaiset ilmaukset kuin ”liikemies” tai ”maanviljelijä” kattavat hyvinkin erilaisia elämäntyylejä ja ”työläisistä” puhuttaessa itse on merkittävistä eroista, jotka koskevat ikää, sukupuolta, taitoa, palkkaa ja työolosuhteita.”[7]
Mikä kuulostaa intersektionalismilta. Ironista onkin, että intersektionalismi perustuu marxilaiseen ajatteluun, kuten Virtanen totuudenmukaisesti esittää kirjassaan[8], mutta se samalla kuvaa todellisuutta, jota jopa antikommunistinen tutkija tunnustaa, ilman että soveltaa intersektionaalista teoriaa.
Käsittelemättä syvemmin tässä sitä, että sosialismi voi olla liberaalia ja se syntyi samoista ideologisista juurista kuin liberalismi, niin laajempi argumentti Woke-ajattelun epäliberaaliudesta perustuu käytännössä ajatukseen, että liberalismissa ihmisiä jo kohdellaan tasa-arvoisesti. Argumentti kulkee joksekin näin: koska liberaali lainsäädäntö on samanlainen kaikille ihmisille, riippumatta taustasta, ihmisiä jo nyt kohdellaan tasa-arvoisesti. Joten jos ihmisten eroja aletaan tunnustaa ja kohdistaa heihin erilaisia sosiaalisia toimenpiteitä, liberaali yhteiskunta romahtaa ja antaa tien barbarismille ja totalitarismille. Mutta todellisuudessa ihmisiä ei kohdella tasa-arvoisesti ja ”Rasismi, valta ja vastarinta” osoittaa sen lukuisilla tutkimuksilla. Tällöin liberaalien argumentti intersektionalismia vastaan vaikuttaa todellisten faktojen tukahduttamiselta. Jos vain pysymme hiljaa rasismista ja muista syrjinnän muodoista, niitä ei ole!
Hierarkiat
Asian tekee vielä mielenkiintoisemmaksi, koska oikeistolaisuuden on todettu perustuvan olemassa olevien hierarkioitten puolustukseen. Jopa äärioikeiston suosimassa Hommafoorumissa eräs käyttäjä, joka vastusti ajatusta, että oikeisto puolustaisi hierarkioita, myöntää että:
“Konservatiivisessa ajattelussa [hierarkioista] kysymys kuitenkin on, miten saadaan muodostettua toimiva yhteiskunta. Kaivinkoneenkuljettaja ei monestikaan kaipaa nousua hierarkiassa vaan toimivaa yhteiskuntaa. Hyvin pukeutuvan huumeparonin ei tarvitse huudella n-sanaa, mutta huumeparoneista koostuva yhteiskunta ei ole kovin vakaa.”
Mikä tälle kirjoittajalle tarkoittaa, että nykyiset hierarkiat ovat olemassa ja ”luonnollisia”. Kaivinkonekuljettaja ja huumeparoni ovat ”luonnostaan” tietyssä hierarkian asteikossa, koska muuten yhteiskunta ei voisi toimia. Tällöin on olemassa ”luonnollisesti” kelvollinen eliitti hierarkian huipulla. Samaa toteaa klassiseksi liberaaliksi itseään määrittelevä Päivän byrokraatti -blogisivusto, jonka mielestä seksismi ei ole muuta kuin vasemmiston yritys leimata ”valkoista miestä, joka kannattaa luonnollisia sukupuolirooleja”. Eli jopa liberalismille omistautunut blogi toteaa, että on olemassa hierarkioita, joita pitää kunnioittaa, vaikka ne eivät perustu lainsäädäntöön, vaan koettuun biologiseen faktaan. Tällaista hierarkiaa intersektionalismiin perustuva Woke-ajattelu vastustaakin.
Konservatiiveja tutkinut Corey Robin esittää, että oikeistokonservatiiville yhteiskunta, jossa joku ei alista toista, on käsittämätön, joten he suuttuvat, kun joukko yhteiskunnan alisteisessa asemassa olevat alkavat vaatia enemmän oikeuksia. Konservatiivin suuttumus perustuu epäilyyn, että nämä ihmisoikeusvaatimukset ovat salajuoni, jolla pyritään kiipeämään hierarkian huipulle ja potkimaan siellä olijat alas. Kun maailmankuva perustuu toisen alistamiseen, kaikki muutos koetaan vain tapana kääntää asetelmat päälaelleen. Tämän vuoksi salaliittoteoriat ovat niin yliedustettuina konservatiivien, erityisesti äärioikeistolaisten keskuudessa. Mutta kuten esitin aiemmin, liberaalit intersektionalismin kritisoijat vaikuttavat näkevän maailman samalla tavalla. Ainoa ero on se, että liberaaleille, yhteiskunnan hierarkiat on piilotettava koska he hyötyvät niistä ja teeskenneltävä, ettei niitä ole olemassa. Tällöin marxilaisesta perinnöstä kumpuava Woke-ajattelu, joka tuo eriarvoisuuden ja sen ongelmat esiin, onkin uhka liberaalille järjestelmälle. Ainakin jos liberalismi määritellään dogmaattiseksi ideologiaksi, joka ei taivu muutosten edessä, mitä se käytännössä ei ole. Voitaisiinkin sanoa, että liberaalien ja Woke-ajattelijoitten konflikti kumpuaa enemmänkin siitä, miten käytännössä olemassa olevista syrjinnän muodoista päästään eroon. Kompromissin mahdollisuus on olemassa.
Valta
”Rasismi, valta ja vastarinta” -kirjan kirjoittajat argumentoivat, että hallitsemalla kieltä, ihmisten asennetta voidaan muuttaa, niin että nykyistenkin rakenteiden kautta vähemmistöt pääsisivät samaan tasa-arvoiseen asemaan/valta-asemaan kuin valkoiset/valkoisten kanssa.
Yksi kirjoittajista kysyykin: “Kuka saa oikeuden määritellä narratiivimme?” ja antaa esimerkin: ”Inklusiivisen ja oikeanlaisen sanaston käyttäminen on tärkeää, jotta kukaan ei tuntisi oloansa syrjityksi.” Esimerkiksi sana maahanmuuttaja sisältää ideologisia implikaatioita, joita ei haluta tunnustaa, kuten se että se on käytännössä synonyymi ruskealle iholle, vaikka on olemassa ruskeita suomalaisia ja valkoisia maahanmuuttajia. Jos tunnustetaan, että suomalaisuus koostuu erilaisista ihmisistä ja kukin saa äänenä kuuluviin, poliittinen valta jakautuu automaattisesti tasaisemmin, hyödyntäen kaikkia, eikä karkeasti vain valtaväestöä.
”Rasismi, valta ja vastarinta” -kirjassa todetaankin: “Jos sinulla ei ole paikkaa pöydän ääressä, olet ruokalistalla”. Kirjan yksi teeseistä on, että oman etuoikeuden tunnustaminen tarkoittaa, että joskus valtaväestön edustaja antaa tilaa vähemmistöille käsitellä omia asioita, eikä puhua heidän puolestaan. Se onkin mielenkiintoista, että nyky-yhteiskunnassamme on jokeenkin itsestään selvää, että työmarkkinakeskusteluissa ammattiliittojen edustamalla työväelle on varattu paikka keskustelussa, eikä sitä hallitse vain työnantajat ja hallitus. Mutta moni kokee, että tismalleen saman asetelman ulottaminen vähemmistökeskusteluun on jonkinlainen etninen vallankaappaus, riidan kylvämistä ja jopa demokratian haastamista.
Mutta Woke -ajattelussa on selvästi kyseenalaisia ajatuksia. Esimerkiksi yksi ”Rasismi, valta ja vastarinta” -kirjan kirjoittajista käsittelee sitä, miten antirasistien toive saada tarkkaa tilastotietoa erilaisten vähemmistöjen olemassaolosta, lukumäärästä ja elinolosuhteista on nykyään Suomessa laitonta ja sitä voidaan käyttää väärin vähemmistöjä vastaan. Mieleen tulee Hollanti, jonka tarkat tilastot juutalaisista hyödynnettiin natsimiehittäjien toimesta löytääkseen kaikki maan juutalaiset tuhottavaksi. Keskeisin ajatus tilastoinnin puolesta on, että kun vähemmistöjen oloista ja lukumäärästä tiedetään pikkutarkasti, valtio voisi myös kohdistaa heihin tarkempia toimia tasa-arvon toteuttamiseksi. Tässä voi nähdä liberaalin kritiikin purevan Wokeen: kuinka tarkkoja tilastoja voidaan tehdä ilman että estetään ihmisten typistäminen homogeenisiksi ryhmän edustajiksi, joita valtion virastot voivat yrittää ahtaa tiukkoihin muotteihin erilaisilla sosiaalisilla ohjelmilla tai repressiolla?
Toinen kiistanalainen käytännön politiikka, jota ”Rasismi, valta ja vastarinta” käsittelee, on ”vähemmistöstressin” ratkaisemisen yhteydessä. Vähemmistöstressi on kirjan mukaan ilmiö, jossa vähemmistön edustajan on kestettävä tämän identiteetin kyseenalaistamista päivittäin ja miettiä reagoiko hän niihin vai ei ja mitä se voi tarkoittaa hänen sosiaaliselle asemalle hegemonisessa valkoisessa tilassa? Esimerkiksi kuulemalla jatkuvasti kysymyksen ”mistä oikeasti olet kotoisin?”
Kirjan mukaan vähemmistöstressin vähentämiseksi ehdotetaan turvallisia tiloja vähemmistöille, jossa nämä voivat olla oma itsensä muitten vähemmistöjen kanssa, miettimättä mitä valkoiset ajattelevat heistä. Tämä on eräänlaista segregaatiota, mutta tarkoitus ei ole sama kuin USA:n rotuerottelussa, jossa tarkoitus oli pönkittää valkoista ylivaltaa, vaan luoda hengähdystauko vähemmistön edustajalle. Joku voisi sanoa, miksi valkoiset eivät saa luoda tällaista tilaa itselleen, ilman että häntä kutsutaan rasisteiksi? Mutta sellaisia on jo olemassa. Maissa, missä valkoiset ovat enemmistöjä on monia tiloja, joissa käytännössä ei ole vähemmistöjen edustajia.
Esimerkiksi yliopiston kulttuuriperinnön osastolla, jossa opiskelin, ei ollut yhtään näkyvää vähemmistön edustajaa. Kukaan ei kieltänyt heitä tulemasta näihin tiloihin, mutta heitä ei vain siellä ollut.
Turvallisten tilojen tarkoitus onkin luoda yhteinen kokemus olemassa olevista ongelmista ja näin muodostaa näistä yhteisistä kokemuksista poliittisen liikkeen muuttaakseen yhteiskuntaa. Tämä noudattaakin 60‒70-luvun feministien ”tietoisuudenlisäämispiirejä”. Näissä piireissä, syntyi luottamuksellinen tila, jossa sai turvassa puhua itsestään ja samalla kuulla kunnioittavasti toisten kokemuksista. Tällaiset keskustelupiirit saivat naiset kaikkialla Yhdysvalloissa tajuamaan, ettei heillä ollut uniikkeja kokemuksia. He eivät olleetkaan ”neuroottisia akkoja”, vaan kärsivät samoista ongelmista kuin miljoonat muut naiset. Tämä yhteinen kokemus loi pohjan poliittiselle toiminnalle. Kun sai puhua vapaasti ongelmista, pystyttiin myöskin keskustelemaan ratkaisuista.
Turvalliset tilat jatkavatkin tätä perintöä, eikä niitä tulisi nähdä jonain keskuudessamme syntyvänä uutena rotuerotteluna. Kritiikki turvallisia tiloja kohtaan menee niin, että jos jaamme ihmiset eri ryhmiin keskustelemaan vain saman ryhmän edustajien kanssa, nämä ryhmät kuplaantuvat ja alkavat vihata itseään. Se voi olla mahdollista, mutta en ole nähnyt tutkimuksia, joissa turvalliset tilat olisivat aiheuttaneet tällaisen ongelman. Kun ottaa huomioon esimerkiksi, että viime vuoden massiivisissa BLM-protesteissa oli paljon valkoisia mukana, vaikuttaa siltä, että Woke-ajattelu turvallisineen tiloineen ei luo railoa eriväristen ihmisten välille. Ehkä enemmänkin eri ideologioitten välille (konservatiivit vastaan liberaalit). Mutta voiko sellaista koskaan todellisuudessa estää?
Joku voi esittää vasta-argumenttina, etten saisi perustaa mielipidettäni ideologiasta sen teoreettisten tekstien perusteella, vaan käytännön aktivismin kautta. Tähän vastaan, että kun olen lukenut kommunistien, islamistien ja äärioikeistolaisten teoreettisia tekstejä, niin ne ovat aika yhdenmukaisia heidän käytännön aktivisminsa kanssa. Joten miksi Woke olisi erilainen? Tähän mennessä Woke-ideologian kannattajat eivät ole harjoittaneet poliittista terroria, yrittäneet kaapata väkivalloin poliittista valtaa tai kumonneet demokraattisia oikeuksia. Enkä ole törmännyt Wokeksi määriteltyyn tahoon, joka olisi edes idean tasolla moista ehdottanut.
Esimerkiksi Sanna Marinin vasemmistohallitus julistautui intersektionalismin kannattajaksi ja jopa pandemian aiheuttaman kriisin aikana se ei ole yrittänyt kumota kansalaisvapauksia. Koronapassin voisi esittää jonkinlaisena valtion vallan kasvattamisena, mutta se ei taas liity Woke-ideologiaan mitenkään.
Sen sijaan Woke-ajattelun kiihkeimmät vastustajat ovat ryhtyneet niin Venäjällä, Unkarissa, Brasiliassa kuin Yhdysvalloissa demokraattisten instituutioitten vastaiseen hyökkäykseen. Kun lukee poliittisen ekstremismin ja demokratia-aktivistien raportteja, uhka demokratialle tulee ihan eri suunnalta kuin Wokelta. Mutta vasta aika kertoo mihin nämä ideat lopulta johtavat.
[1] Virtainen, Matti (2021) Ääripäät. Miten identieettipolitiikka hajottaa Suomea, Docendo, s 13
[2] Virtanen (2021) s 76
[3] Virtanen (2021) s 286
[4] Virtanen (2021) s 134
[5] Virtanen (2021) s 127
[6] Burleigh, Michael (2004) suomentanut Seppo Hyrkäs, Kolmas valtakunta. Uusi historia, WSOY, Helsinki s 74
[7] Burleight (2004) s 73
[8] Virtainen (2021) s 26‒27
Sami Eerola ja spektaakkeliyhteiskunta 
Eiköhän jokaisella nykyistä vasemmisto-Twitteriä seuranneella ole edes jonkinlainen käsitys siitä, millaiseen ilmiökenttään sanalla ”woke” viitataan, vaikka käsitykset saattavat vaihdella hieman sen mukaan, mitä tuon ideologisen kuplan alakuplista on sattunut seurailemaan. Moni tunnistaa varmaan ilmiön, jos kuvailen sitä sanoilla riidanhaluinen narsismi ja homofobian ja naisvihan naamioiminen edistyksellisen vasemmiston arvoiksi. Itselleni sanasta woke tulee mieleen esimerkiksi hiuksensa likaisen turkooseiksi värjännyt nuori nainen, joka katselee profiilikuvassaan kameraan silmät ylenkatseellisesti puoliummessa ja raivoaa twiiteissään viikosta ja kuukaudesta toiseen ”inhottavista cissufägeistä”, jotka eivät suostu seurustelemaan hänen kanssaan. Juuri tällainen karkean taantumuksellisten asenteiden, kuten peittelemättömän homovihan tai sen passiivisen hyväksynnän, esittäminen edistyksellisinä hyveinä näyttää olevan woke-ilmiötä yhteen sitova piirre.
Woke-ideologiassa nähdään länsimaiden valkoisuusnormi pahana asiana ja halutaan päästä siitä eroon. Pitäisikö sellaisissa maissa joissa suuri enemmistö on tummaihoisia niin vastaavasti päästä ”mustaisuusnormista” eroon?