Viime vuonna julkaistu entisen amerikkalaisen presidentin Barack Obaman omaelämäkerran ensimmäinen osa “Luvattu maa” ei ole vain kiinnostava, koska se on ensikäden selostus hänen presidenttikaudestaan, vaan koska se on kurkistusaukko sentristiseen ideologiaan.
Sentrismi tarkoittaa keskuksellisuutta. Ajatusta, että kaikista asioista on kaksi ääripäätä ja niitten keskellä on olemassa ideaalinen sekoitus, ”kultainen keskitie”. Kansanomaisesti tätä kutsutaan myöskin tolkullisuudeksi. Vaikka Obama on amerikkalainen liberaali, hänen kirjassaan välittyy vahva sentristinen eetos.
Sentrismi antaa ymmärtää, että on olemassa ääripää. Joten sekin pitää määritellä. Käytän terrorismitutkija Leena Malkin ”Mitä tiedämme terrorismista” (2020) kirjan määritelmää ääripäästä. Hänen mukaansa äärimmäisessä maailmankuvassa maailma jaetaan “meihin” ja “heihin”, jotka kamppailevat vallasta, kunnes jompikumpi nujerretaan. Lievemmillään tämä tarkoittaisi jonkun ihmisryhmän alistamista ja äärimmillään sen fyysistä tuhoa. Äärimmäisen ja sentrismin välillä on se ero, halutaanko yhteiskunnallinen muutos toteuttaa suoralla konfrontaatiolla vai kompromissilla.
Obaman ei kuvaa itseään sentristiseksi, mutta tämän ideologian periaatteet välittyvät hyvin hänen tekstistään. Esimerkiksi vaikka Obaman tausta on kansalaisoikeusliikkeessä ja radikaalivasemmistolaisessa alakulttuurissa, hän ei usko vastakkainasetteluihin. Sen sijaan teoksen viesti on, että erimielisyyksistä huolimatta, amerikkalaiset ovat yksi kansa, jonka risteäviä intressejä on kunnioitettava ja sovitettava yhteen, vaikka itse olisi eri mieltä niitten kanssa.
Elämänkerrassaan Obama osoittaakin suurta sivistyneisyyttä erilaisista asioista ja yllättävä kyllä on hyvin avoin USA:n rasistisesta ja imperialistisesta historiasta. Esimerkiksi Obama mainitsee lukuisia ihmisoikeusrikkomuksia, joita USA toteutti Kylmän sodan aikana ja kehystää ne huonoiksi asioiksi.
Samalla Obama tunnustaa, että nykyäänkin USA:lla on kaksoistandardi diktatuureja kohtaan. Ne, jotka ovat USA:n strategisia liittolaisia, saavat kaiken aseellisen ja taloudellisen tuen. Ne, jotka taas sekä sortavat omaa kansaansa, että vastustavat Yhdysvaltoja, tuomitaan sanoin, taloudellisin sanktioin ja pahimmillaan sodalla. Mutta siinä, missä äärimmäisempi vasemmistolainen päätyisi siihen johtopäätökseen, että USA:n pitäisi tukea ainoastaan demokratioita, Obama ottaa sentristisen tai, kuten hän itse sen kehystää ”realistisen” asenteen, jonka mukaan ”vakauden” nimissä joitain diktatuureja on tuettava.
Obaman sentristisessä mielessä otetaankin huomioon sekä tavallinen kansa, joka kärsii diktatuurista, että diktatuurista nauttivan eliitin tarpeet. Kummatkin ryhmät ovat lopulta ihmisiä ja ansaitsevat saman kunnioituksen ja mahdollisuuden. Mutta koska on riski, että diktatuurin kaaduttua tavallinen kansa ajautuu sisällissotaan, kaaokseen tai sitten maan uusi hallitus liittoutuu USA:n vihollisen kanssa, on parempi suojella vallitsevaa järjestelmää, koska se on paras mahdollinen tällä hetkellä.
Obaman maailmankuvaa kuvaakin ristiriitainen sekoitus periaatteellisuutta pyrkiä aina huomioimaan kaikkia näkökulmia, että pragmaattisuus siitä, mitä näkökulmia kannattaa painottaa enemmän kuin toisia. Tämähän on vain loogista ajattelua, mutta äärimmäisissä ideologioissa pragmaattisuus alistetaan lopulliseen ideologiseen päämäärään. Tarkoitus pyhittää keinot. Sentristrisessä mielessä taas ei ole pyhää tarkoitusta, ainoastaan keinoja.
Obaman sentrismi onkin ristiriitaista, koska Venäjä ja Kiina perustelevat omia liittolaisuuksiaan diktatuurien kanssa samalla logiikalla, mutta oikeutetusti ne kehystetään hirviömäisiksi imperiumeiksi. Ainoa ero vaikuttaakin olevan se, että Kiina ja Venäjä eivät missään vaiheessa edes tunnusta ihmisoikeuksien tai demokratian tärkeyttä. Obama taas elämäkerrassaan käsittelee sitä moraalista painia, jonka hän kävi tukiessaan diktatuureja, joiden hän tiesi olevan hirviömäisiä.
Eli tässä tapauksessa on olemassa kaksi ääripäätä: tukea diktatuureja, koska se on strategisesti tärkeää tai tukea vain demokratioita, koska se on ideologisesti tärkeää. Keskitie on Obaman kirjaa lukiessa tukea diktatuureja koska se on strategisesti tärkeää ja samaan aikaan toivoen, että se joskus muuttuisi demokratiaksi. Joku voisi tuomita Obaman selityksen tekopyhyydeksi. Tai kuten Noam Chomsky on sanonut: ”politiikkaa pitää tulkita sen mukaan, mitä se aiheuttaa käytännössä, eikä mikä on sen tarkoitus”. Loppujen lopuksi Obama tukee diktatuureja, vaikka hänellä on paha mieli niin tehdessään.
Obama on sen verran taitava kirjoittaja, etten pystynyt keksimään moniin hänen esittämiin ongelmiin parempia ratkaisuja. Asiaan toki voi vaikuttaa se, että tietämykseni moniin kirjailijan esittämiin ongelmiin rajoittuu hänen omaan kertomukseensa. Toimiin siis rajoitetun informaation varassa. Obaman kirjan keskeisin viesti onkin, ettei kukaan muu onnistuisi päätymään muihin ratkaisuihin kuin mihin hän lopulta päättyi. Ainakin jos haluaa pelata amerikkalaisen liberaalidemokratian sääntöjen mukaan. Obaman omaelämäkerta onkin onnistunut teos juuri koska se avaa presidentin ajatuksenjuoksua ja saa lukijan samaistumaan siihen.
Sekä radikaalissa oikeistossa, että vasemmistossa koetaan, että yhteiskunnassa on joskus ongelmia, jotka ovat niin pahoja, että vallitsevan järjestelmän sääntöjä on taivutettava tai yksinkertaisesti hylättävä, jotta ne voidaan ratkaista. Obama pitää tällaista ajattelua lapsellisena ja vastuuttomana. Syy tähän on se, että aina on olemassa jokin ryhmä, joka haluaa puolustaa sortavia rakenteita ja jos sitä vastaan hyökkää liian suoraan, se tulee vastustamaan muutosta entistä ankarammin. Tällöin on riski, että kummatkin osapuolet pyrkivät taivuttamaan järjestelmän sääntöjä, kunnes se hajoaa kaaokseen. Kompromissi, tai kuten Obama sitä kutsuu ”politiikan makkaranteoksi”, voi olla moraalisesti epätyydyttävää, kivuliasta ja hidasta, mutta pitkällä aikavälillä turvallisempi ratkaisu kuin radikaali muutos.
Lukiessani Obaman kirjaa, tuli mieleen Jared Diamondin ”Mullistus, Kriisi valtioiden käännepisteenä ” (2019) -kirjan selostus chileläisten presidentti Salvador Allenden (1908–1973) sosialistisen hallinnon kaatumisesta. Diamondin mukaan demokraattisesti valtaan noussut Allende pyrki vähentämään Chilen köyhyyttä sosialistisella politiikalla, mutta niin äkillisellä ja aggressiivisella tavalla, että se pelotti Chilen taloudellista eliittiä ja Yhdysvaltojen hallintoa. Joten CIA:n tuella toteutettiin sotilasvallankaappaus ja Chile muutettiin oikeistolaiseksi diktatuuriksi, tuhoten kaikki Allenden saavutukset. Diamondin mukaan lopulta ei ollut mitään todisteita, että Allende pyrki siihen, mitä pelättiin, mutta se onkin tarinan opetus: radikaali politiikka voi aiheuttaa radikaalin vastareaktion. Diamond ylistääkin kirjassaan Suomea, jossa saatiin toteutettua sentristinen hallinto, missä sekä sosialidemokraatit, että porvaristo päättyivät verisen sisällissodan jälkeen hyvinvointivaltion kompromissiratkaisuun.
Obama ei mainitse Allenden traagista kohtaloa, Diamondia tai Suomea, mutta ne tulivat mieleen, koska kaikki Obaman haluamat uudistukset olisi voitu yrittää toteuttaa runnomalla ne läpi ja, jos se ei onnistuisi, Obama olisi voinut lietsoa vihaa amerikkalaista valtaeliittiä vastaan, saaden kansan tuen taakseen. Allende teki juuri näin ja se onkin populistien yleisin vaikuttamiskeino.
Vaikka olisi mahdollisuus, että tällä strategialla Obama olisi onnistunut toteuttamaan monia kirjassaan mainitsemia uudistuksia, niin olisi ollut myös mahdollista, että eliitti olisi reagoinut vielä negatiivisemmin ja päätyä samaan ratkaisuun kuin Chilessä. Obama kuvaakin, että alusta asti hänen hallintoaan vastustettiin sekä nousevan äärioikeiston, että Republikaanipuolueen taholta. Joten presidentti päätti valita keskitien linjan, jossa ei saataisi kaikkia uudistuksia läpi juuri, kuten alun perin suunniteltiin, mutta ainakin saataisiin jotain läpi.
Obama ei ole kuitenkaan vain sentristi käytännön politiikassa, vaan myös ideologisesti keskellä. Esimerkiksi elämäkerrassaan Obama selostaa kannattavansa amerikkalaista kapitalistista järjestelmää, jonka kulmakivinä ovat demokratia, oikeusvaltio, yksityisomaisuus, USA:n sotilaallinen ylivalta ja kansainväliset sopimukset ja, että kyseistä järjestelmää on käytetty usein väärin. Mutta sen hylkääminen olisi vastuutonta. Parempi on ohjata se “hyviin tarkoituksiin”. Ääri-ideologiat tunnistaakin siitä, että ne perustuvat vallitsevan järjestelmän totaaliseen hylkäämiseen, eikä vain sen “säätöön”- ainoastaan vallankumous voi pelastaa maailman.
Sentrismi onkin suhteellinen käsite, joka perustuu ajatukseen, että vallitseva järjestelmä on ”normaali” ja sen muuttaminen epänormaalia. Sentrismiä kritisoidaankin siitä, että se päättyy puolustamaan vallitsevaa järjestelmää, vaikka se ei olisikaan järkevää. Obamaa voidaankin pitää tekopyhänä, koska hän tunnustaa kirjassaan samaan aikaan, että järjestelmässä on pahoja ongelmia, mutta se on paras mahdollinen järjestelmä ja muutos pitää tehdä sen ehdoilla. Tämä status quon puolustus menee kirjassa niin pitkälle, ettei Obama tunnusta kansanliikkeitten poliittista voimaa. Hänen koko kirjansa koostuu teesistä, että hän ja valitsemansa virkamiehet kuulevat kansanliikkeitten ehdotuksia ja yrittävät toteuttaa niitä mahdollisuuksien rajoissa. Mutta hän ei kuvaa, miten nämä kansanliikkeet voisivat olla johtamassa muutosta. Vaikka Obama mainitsee Martin Luther King jr, hän ei mainitse tämän johtaneen valtavaa massaliikettä, joka rikkoi jatkuvasti lakia ja painosti joukkovoimalla liittovaltion taipumaan sen vaatimuksiin. Obamalle kansanliikkeet ovat vain soraääniä.
Samalla Obaman sentrismi ja hyvät tarkoitukset rajoittuvat Yhdysvaltojen sisäpolitiikkaan. Esimerkiksi Obamalle oli itsestään selvää, että terroristijohtaja Osama bin Laden piti tappaa ”osoittaakseen 9/11 uhrien omaisille, että liittovaltio välittää heistä”, mikä on hienostunut tapa perustella strategisesti hyödytöntä kostoiskua ja jos se tarkoittaa jopa liittolaisvaltioitten suvereniteetin loukkaamista ja näin kansainvälisen lain rikkomista, niin hän loukkaisi niitä. Kun on kyse “kansallisesta edusta” tarkoitukset pyhittävätkin keinot.
Vaikka Obama kuvaa halunneensa välttää sotia ja käsitteleekin kirjassaan laajasti, miten USA:n sotaisa ulkopolitiikka aiheuttaa enemmän ongelmia kuin ratkaisee niitä, hän päätyi silti jatkamaan niitä, mutta lievemmässä muodossa.
Obaman sentrismi onkin käytännössä amerikkalaisen imperialistisen järjestelmän jatkamista, mutta vain hiukan humaanimmassa muodossa. Kompromissi tarkoittaakin vain pudotettavien pommien lukumäärää.
Mutta kuten Obama itse valittaa kirjassaan, moralisointi on turhaa, kun puhutaan todellisesta maailmasta. Joskus on vain murhattava ihmisiä, koska “maailma on sotkuinen ja monimutkainen paikka”. Tällä Obama paljastaa olevansa tiukka nationalisti. Hän ei hyväksy oman maansa poliittisten vastustajien väkivaltaista alistamista, mutta ulkomaisten kyllä. Tällaista asennetta voitaisiin pitää äärimmäisenä, mutta koska nationalismi ja amerikkalainen sotakoneisto ovat osa vallitsevaa järjestelmää, Obaman asenne onkin normaalia ja maltillista.
Käytännössä ainoa ero Yhdysvaltojen ja sen vastustajien välillä onkin käytettävien keinojen hienostuneisuus, joka johtuu ainoastaan siitä, että demokratiassa kansalaisyhteiskunta jatkuvasti painostaa valtiota hillitsemään omaa väkivaltakoneistoaan.
Sentrismi voi kuulostaa hienolta periaatteelta teoriassa, mutta käytännössä se on hyvin valikoivaa. Obaman hallintoa pidetään yleisesti epäonnistuneena, niin vasemmiston kuin oikeistokin keskuudessa, mutta verrattuna Trumpin äärimmäisen polarisoivaan hallintoon, se oli aika onnistunut. Juuri vertaamalla Obaman ja Trumpin presidenttiyttä, voidaan päätyä siihen johtopäätökseen, että vaikka Obama sai vähän aikaan keskitien linjallaan, hän toteutti enemmän omia tavoitteitaan kuin Donald Trumpin hallinto.
Obaman omaelämäkertaa voitaisiinkin pitää sentrismin manifestina ja sen käytännön hallinnon päiväkirjana. Tällöin se on eräänlaista propagandaa, jossa pyritään vakuuttamaan lukija siitä, että radikalismi voi olla oman politiikan lähtökohta, mutta käytännössä on parempi päästä tavoitteisiin maltilla kuin yrittää runnoa ne läpi. Mutta kuten Obaman itse paljastaa kirjassaan, joskus radikaalit ratkaisut ovatkin tarpeen, varsinkin ulkomailla. On vain osattava päättää, milloin järjestelmää voidaan taivuttaa omiin tarkoituksiin.
Sami Eerola ja spektaakkeliyhteiskunta 