Vuonna 1997 julkaistu Svetlana Aleksijevišin “Tšernobylista nousee rukous” on kokoelma muistitietokertomuksia Neuvosto-Ukrainassa tapahtuneesta Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuudesta ja sen jälkimainingeista. Kirja on syvästi järkyttävä lukukokemus, koska siinä kuvataan yksityiskohtaisesti ja tunnelatautunein sanoin radioaktiivisuuden ruumiilliset ja henkiset vaikutukset. On yksi asia lukea tietokirjasta syöpäkasvaimista ja muista sairauksista, mutta toinen on lukea äidin tai vaimon henkilökohtainen näkökulma lapsensa tai aviomiehensä kammottajaan ja hitaaseen kuolemaan.
Samalla Aleksijevišin kirja on syvästi filosofinen, koska radioaktiivisuus on näkymätöntä ja hajutonta, jolloin se haastaa perinteiset kertomuskaavat tuhosta ja kuolemasta. Vertauskuvat ulottuvat sodasta lovecraftilaisuutta läheneviin kuvauksiin käsittämättömästä hirviömäisyydestä. Romaanin suurin ongelma onkin toisto, mikä on kontekstin huomion ottaen ymmärrettävää. Kun lukee eri ihmisten samankaltaisia kokemuksia ymmärtää tuhon skaalaa.
“Tšernobylista nousee rukous” on myöskin muistitietokertomus Neuvostoliiton lopun alusta. Aikalaiset kokivat myöhemmin onnettomuuden salailun ja siitä syntyneen lisäkuolemien kasvun syyksi, miksi ihmisillä lopulta romahti usko sosialistiseen järjestelmään ja sen nimeen vannovaan valtaeliittiin. Samalla se myöskin romahdutti uskon tieteen kaikkivoipaisuuteen tai ihmisen kykyyn hallita luontoa.
Mutta “Tšernobylista nousee rukous” -romaani herätti muitakin ajatuksia, jotka syttyivät kun luin kirjassa esiintyvän Valko-Venäjän tiedeakatemian ydinenergiainstituutin entisen johtajan Vasili Borisovitš Nesterenkon kertomuksen:
”… Lisäksi kaikki oli kasvettu siihen, että rauhanomainen neuvostoatomi on yhtä vaaraton kuin turve ja hiili. Me olimme pelon ja ennakkoluulojen kahlitsemaa väkeä. Taikauskon… Mutta nyt on kyse faktoista, vain faktoista…”
Mikä sai minut huomauttamaan mielessäni, etteivät turve ja hiili ole nykyään turvallisia. Kummatkin ovat hyvin saastuttavia polttoaineita, jotka tälläkin hetkellä lämmittävät koko planeettaa katastrofaalisin seurauksin. Ydinvoimalasta pääsevä radioaktivisuus on toki objektiivisesti mitattuna tappavampi kuin palava hiili ja turve, mutta jälkimmäiset ovat jopa turvallisemmassa muodossa tappavia, kun niiden poltosta pääsee terveydelle haitallisia pienhiukkasia ja ilmastoa lämmittävää hiilidioksidia.
Svetlana Aleksijevišin “Tšernobylista nousee rukous” voitaisiinkin nykyaikana lukea vertauskuvana ilmastonmuutoskeskustelusta. Romaanin kertomuksissa korostuu se, miten hallitseva eliitti pyrki vähättelemään ydinvoimalaonnettomuutta ja jopa salaamaan se, jotta ei ”herätettäisi paniikkia”, jolloin tilanne paheni entisestään, kun radioaktiiviset laskeumapilvet peittivät osia Valko-Venäjästa tai radioaktiiviset liha- ja viljatuotteet levisivät eri Neuvostoliiton osiin, myrkyttäen lisää ihmisiä. Nykyinen hallitseva eliittimme sentään tunnustaa, että ilmastonmuutos on uhka, mutta sen toimet ovat niin hitaita ja varovaisia, että sama saastuttava elämäntapamme vain jatkuu, pahentaen ilmastonmuutosta entisestään. Kuten Neuvostoliitossa, nykysivilisaatiomme eliitti pitää tärkeämpänä järjestelmän ylläpitämistä kuin ihmisten turvallisuutta. Suurin osa ihmisistä elääkin taikauskossa, jossa pystymme jatkamaan tätä itsetuhoista elämäntapaa, joko vaivattomasti korvaamalla fossiiliset polttoaineet uusiutuvilla tai teeskentelemällä ettei mitään ongelmaa olekaan olemassa.
“Tšernobylista nousee rukous” -romaanissa toistuvatkin kertomukset siitä, miten tavallisilla ihmisillä oli vaikeuksia varoa radioaktiivisuutta, koska se oli hajutonta ja näkymätöntä. Monet ihmiset jatkoivat arkeaan itsepintaisesti, myrkyttäen itsensä ja lapsensa hitaasti. Jotkut puolustautuivat sillä, että heidän on pakko tehdä töitä ja jatkaa samalla tavalla elämistä, vaikka tietävät sen olevan vaaraksi terveydelle. Sama ilmiö toistuu ilmastonmuutoksessa, jossa suurin osa ihmisistä yhä elää kuin ilmastonmuutosta ei olisi olemassa. Kuluttaen hiilidioksidia tuottavia tavaroita ja ruokaa. Suurin osa ihmistä ei voikaan muuta tehdä, koska he elävät joustamattoman järjestelmän sisällä, jossa tietyt taloudelliset reunaehdot ”pakottavat” syömään halvemmin, mutta saastuttavammin tuotettua lihaa ja käyttämään polttomoottoreilla toimivia autoja. Mutta kuten Tšernobylissä, ilmastonmuutos ei ole välitön katastrofi, jonka voi nähdä omin silmin. Vaan se on näkymätön, hajuton ja vaikutuksiltaan hidas. Ainoa ero on, että radioaktiivisuuden aiheuttamat syövät ja ruumiin hajoaminen ovat raadollisen yksilöllisiä. Katastrofi tapahtuu omassa ruumiissa. Ilmastonmuutoksessa katastrofi tapahtuu koko planeetalla. Kasvainten sijaan, ilmastonmuutoksen kauhut ilmenevät tappavina helleaaltoina, voimakkaina myrskyinä, tulvina ja kuivuutena. Sen sijaan, että ruumiineritteitä pursuaa märkivistä haavoista, kehonosat paisuvat kammottaviin mittoihin ja iho tummuu, ilmastonmuutoksessa kokonaisia kaupunkeja ja vilja-alueita muuttuu asuinkelvottomiksi, aiheuttaen massiivisia väestönsiirtoja ja siitä koituvia sosiaalisia ja poliittisia levottomuuksia.
“Tšernobylista nousee rukous” onkin vaikuttava romaani sen universaalisen ihmisyyden kuvauksessa. Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuus voikin olla ensimmäinen ihmisen aiheuttama onnettomuus, jossa kokonaan uusi tuhon muoto on syntynyt: Näkymätön ja hidas. Evolutiivisista syistä meillä ei ole psyykkisiä kykyjä käsittää tällaista tuhoa ja sen vuoksi emme pysty vastustamaan sitä. Kuten Nesterenko sanoi romaanissa: Me olimme pelon ja ennakkoluulojen kahlitsemaa väkeä. Taikauskon… Mutta nyt on kyse faktoista vain faktoista…” Ilmastonmuutos on vain planetaarisen skaalan Tšernobylin onnettomuus, joka voi myöskin koitua nykyisen globaalin kapitalistisen järjestelmän lopun aluksi.
Sami Eerola ja spektaakkeliyhteiskunta 