Kaksi dystopiaa, samat kauhut

Kaksituhatta kymmenluvulla julkaistiin kaksi merkillistä scifi-dystopiaromaania, jotka kertovat uskottavasta kauhuvisiosta tulevaisuudestamme: Paolo Bacigalupin “The Water Knife” (2015) ja Kameron Hurleyn “The Light Brigade” (2019)

Kummatkin kertovat ilmastonmuutoksen runtelemasta maailmasta, missä keskushallinnolliset valtiot ovat menettäneet merkityksensä ja jättiläismäiset megakorporaatiot hallitsevat maailmaa. Tällaisessa visiossa ei ole mitään uutta. Ne ovat 1970-luvun lopussa syntyneen kyberpunk-genren vakiokauraa. Mutta kummankin kirjan visio on vielä lohduttomampi ja samalla poliittisempi kuin genren klassikot.

Siinä, missä esimerkiksi 1984 oli selkeä kannanotto Neuvostoliittoa ja Natsi-Saksaa vastaan ja Uljas uusi maailma varoitus taylorismin vaaroista, niin Bacigalupin ja Hurleyn romaanit ovat kauhuvisioita ilmastonmuutoksen ja rajoittamattoman kapitalismin yhdistymisestä kauhistuttavaksi painajaiseksi.

Bacigalupin ja Hurleyn romaanit eivät ole kyberpunkkia, vaikka niissä on paljon kuvauksia tietokoneitten, internetin ja digitaalisten laitteiden hallitsemasta maailmasta. Nykymaailmamme on jo kyberpunkkia, joten olisi aika tavatonta, jos aikamme tulevaisuuden visioissa ei kuvattaisi digitalisaation hallitsemaa maailmaa. Sen sijaan Bacigalupin ja Hurleyn ovat perinteisiä dystopiaromaaneja.

Bacigalupin romaani kertoo suuryrityksen palkkaamasta salamurhaajasta, jonka tehtävä on murhata ihmisiä vesisodissa. Kuitenkin rakkaus saa tämän miettimään uudestaan lojaalisuuttaan. Kameron Hurleyn “The Light Brigade” on korkealentoisempi scifi-dystopia, joka kertoo megakorporaation palveluksessa olevasta sotilaasta, joka lähetetään valosäteen kautta taistelemaan marsilaisia vastaan. Sotilaan muisti alkaa kuitenkin pätkiä sotilasoperaatioitten jälkeen, mikä saa tämän kyseenalaistamaan itseään ja vallitsevaa järjestelmää.

Bacigalupin ja Hurleyn romaaneja yhdistää se, että seuraat dystooppisen järjestelmän uskollisempia kannattajia ja sen väkivaltamonopolin kärkiä. Valinta on samaan aikaan hyvä tekosyy sijoittaa romaaneihin jännittäviä toimintakohtauksia, että kertoa eräänlaisen pelastustarinan, jossa syntinen hahmo onnistuu pelastamaan sielunsa ja ihmisyytensä. Mutta dystopian kontekstissa synnit eivät ole niinkään henkilökohtaista pahantekoa, vaan vallitsevan valtaan pitäjien tottelemista. Tottelemattomuus muuttuu hyveeksi.

Bacigalupin dystopia on kyynisyydessään ja lohduttomuudessaan todella karua luettavaa. Mutta samalla kiehtovaa. Hänen visiossaan kaikki nykyajan ongelmat kärjistyvät hirvittäviin mittakaavoihin, mutta harva hahmo kokee elämänsä maailman olevan dystopia. Sen sijaan heille se on arki. Tämä johtuu siitä, että he syntyivät ilmastonmuutoksen tuhoamassa maailmassa, missä Yhdysvallat on käytännössä hajonnut toisiaan vastaan taisteleviin osavaltioihin. Heillä ei ole muistoa muusta maailmasta kuin aavikoituvasta ja tulvivasta arkitodellisuudesta, missä rikkailla on kaikki valta ja köyhiä sorretaan.

Hurleyn visio muistuttaa Bacigalupin vastaavaa, mutta on vielä kauheampi, koska Hurleyn dystopiassa vain muutama megakorporaatio on valloittanut koko planeettamme ja muuttuneet sen Pohjois-Koreaa muistuttaviksi totalitaristiseksi hyperkapitalistidiktatuuriksi. Ihmisten kaikkia liikkeitä tarkkaillaan ja mitataan. Yksityisyyttä tai muita vapauksia ei ole. Ihmiset on jaettu kasteihin, joissa päällimmäisinä ”kansalaiset” (megakorporaation vakituiset työntekijät) ja pohjimmillaan ”aaveiksi” kutsutut työttömät ja nälkää näkevät kodittomat ihmiset. Hurleyn kirjassa hahmot eivät kyseenalaista maailmaansa, heille sekin on normaalia ja he kokevatkin olevansa vapaita: Heillä on vapaus joko tehdä töitä jollekin korporaatiolle tai kuolla nälkään.

Bacigalupin ja Hurleyn romaaneja yhdistää visio, jossa ihmiskunta on kykenemätön estämään ilmastonmuutoksen ja kapitalistisen järjestelmän ristiriidat ja haittavaikutukset, kunnes molemmat kärjistyvät katastrofaaleiksi: äärimmäiset sääilmiöt muuttavat kokonaisia alueita asuinkelvottomaksi heikentäen valtioita, jolloin muutamat paisuvat suuryritykset valtaavat alaa romahtavilta valtioilta.

Mutta miksi suuryritysten hallitsema maailma on niin uskottava dystopia? Vanhemmissa dystopiaromaaneissa valtio oli se taho, joka pelättiin paisuvan valtavaksi sortokoneistoksi, miksi muutos tapahtui?

Kumpikaan romaani ei suoraan selitä miksi suuryritykset muuttuisivat valtion kaltaisiksi häikäilemättömiksi toimijoiksi. Mutta kumpikin kirjailija luottaa siihen, että lukija tuntee sen faktan, että osakeyhtiöitten ensisijainen tehtävä on osakkeenomistajien rikastuttaminen ja, että monesti tämä on tarkoittanut käytännössä työläisten ja kuluttajien oikeuksien polkemista. Samalla 1970-luvulta lähtien olemme eläneet uusliberalismin aikaa, jossa valtiota on heikennetty leikkaamalla veroja ja sen sosiaalisia palveluita ja poistamalla yritystoimintaa rajoittavia lakeja. Tämä on luonut nykyisen maailmamme, jossa varallisuus kerääntyy muutaman superrikkaitten käsiin, samalla kun sosiaalinen turvaverkko on heikompi kuin aiemmin. Tällöin moni on kokenut, että yritykset ovat kasvaneet niin suuriksi, että niillä on joskus enemmän valtaa kuin valtiolla itsellään. Esimerkiksi Bastian Obermayerin ja Frederik Obermaierin ”Panamaan paperit. Miten rikkaiden veronkierto paljastui” (2016) päädytään siihen lopputulokseen, että emme elä enää vapaassa markkinataloudessa, vaan jossain perverssissä kleptofeodalismissa. Samaan aikaan on todettu, ettei suuryrityksillä ole suurta innokkuutta torjua ilmastonmuutosta, koska se haittaa niitten liiketoimintaa.

2000-lukua leimaa ideologiattomuus. Kommunismi ja fasismi ovat nykyään marginaalisia ideologioita, jotka ovat synonyymejä fanaattisuudelle ja irrationaalisuudelle. Sana ”ideologia” onkin nykyään kirosana, jota käytetään leimatakseen poliittisen vastustajan politiikka. Meidän maailmassamme uskottava dystopia ei voikaan enää perustua pelkoon, että jokin ideologia pääsisi valtaan ja muovaisi maailman sen harhaisten utopioitten mukaiseksi.  Tämän vuoksi nykyajan uskottavassa dystopiassa ”ideologiaton” yksityisen osakeyhtiön on oltava sortava vallanpitäjä.

Tällöin ei ole kaukaa haettua ennustaa tulevaisuutta, jollainen Bacigalupin ja Hurleyn romaaneissa esitetään. Mutta tähän jää kummankin romaanin ero. Bacigalupin visiossa mitään ratkaisua ei ole olemassa. Sen ytimessä ei ole niinkään kapitalismin kritiikki, vaan ihmisyyden. Karu ympäristö, kuten ilmastonmuutoksen tuhoama maailma yhdistettynä hyperkapitalismiin, tuottaa karuja ihmisiä, jotka tekevät pahoja asioita toisiaan kohtaan. Joskus vain selviytyäkseen. Bacigalupin romaani ei saarnaakaan minkään asian puolesta, ainoastaan esittää, miten joukko ihmisiä voisi selvitä helvetillisestä skenaariosta. Bacigalupin visio tulevaisuudesta onkin toivoton. Mitään muutosta ei tule, vaan me hitaasti tuhoamme itsemme ja sivilisaatiomme.

Hurleyn ”The Light Brigade” on toista maata. Se on avoimesti poliittinen ja saarnaava, mutta täynnä toivoa. Muutos ei tapahdu itsestään, vaan massat on herätettävä aktivismilla kohti väkivaltaista vallankumousta, jossa eliitti syöstään vallasta. Vasta kun kaikki sortavat hierarkiat on kaadettu, ihmiskunta voi olla vapaa ja uudelleen rakentaa kapitalismin runteleman planeetan.

”The Light Brigade” kertoo radikalisoituvan sotilaan näkökulmasta, jolloin lukija pääsee seuraamaan, miten tämä sotilas tajuaa elävänsä dystopiassa, miksi tämä dystopia syntyi ja mikä on vaihtoehto sille.

Hurleyn romaani kuitenkin loppuu vähän samalla tavalla kuin Bacigalupin ja oikeastaan kaikkien dystopiaromaanien lailla: ratkaisu on olemassa, mutta järjestelmä on vaan niin totaalisen hegemoninen, että muutos jätetään auki. Ehkä se tapahtuu hahmon elinaikana tai sitten ei. Romaani vaan päättyy, vailla lopullista institutionaalista muutosta, ainoastaan pienen ihmisen oivalluksella, että hän on repinyt irti hänen mieltään rajoittavat henkiset kahleet. Dystopioitten tarkoitus ei ole antaa lopullista ratkaisua, vaan varoittaa lukijaa tietyistä trendeistä.

Paolo Bacigalupin “The Water Knife” ja Kameron Hurleyn “The Light Brigade” ovat fiktiotarinoina loistavia, vaikkakin masentavia ja äärimmäisen väkivaltaisia. Kuitenkin ne ovat genren raamien sisällä tehokkain tapa varoittaa siitä, mihin voimme pahimmillaan ajautua, jos annamme tiettyjen trendien jatkua. Ennen pelkäsimme valtion kasvavaa valtaa rajoittaa ihmisten vapautta, nyt pelkäämme kulutusyhteiskunnan ja globaalien jättiyritysten ahneuden paistavan planeettamme lähes elinkelvottomaksi ja muuttavan meidät kirjaimellisiksi palkkaorjiksi. Toivon mukaan kirjailijoitten varoitukset kuullaan.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s