Hyvää uutta vuotta. Olen lukenut viimr vuonna 119 kirjaa. Se on pieni määrä kirjoja kun vertaa aiempiin vuosiin. Olen seitsemän vuotta pitänyt kirjaa luettujen teosten määrästä. Syitä lukemisen vähenemiseen on monia, mutta samalla se kertoo blogini sunnanmuutoksesta.
Blogini nykyinen inspiraatio ovat Corey Robinin kirja-arviot. Robin on erikoistunut oikeistokonservatiivisen ideologian analyysiin. Hän kirjoittaakin syvällisiä kirja-arvioita amerikkalaisten oikeistokonservatiivivaikuttajien elämänkerroista ja kirjoista New York Review -sivustolle. Robin ei vain kerro onko elämänkerta hyvä tai huono, vaan hän pyrkii löytämään kirjoista oikeistokonservatiivisen ajattelun logiikan.
Pyrin blogillani samaan, mutta skaalani on laajempi. En keskity vain oikeistokonservatiiveihin, vaan myös äärioikeistoon. Blogissani analysoinkin pääosin sekä näitten kahden ideologisen ryhmän omia tekstejä, että heistä kirjoitettuja kirjoja. Jokainen arvioni pyrkiikin avaamaan, miten ja miksi nämä tahot näkevät maailman sellaisena kuin näkevät. Joko käyttäen heidän omia sanojaan todistusaineistona tai heistä tehtyjä tutkimuksia. Blogini on tutkimusmatka konservatiiviseen ajatteluun, jossa jokainen kirja-arvio avaa enemmän kyseistä aatesuuntausta.
Välillä kirjoitan toki muistakin kuin konservatiiveista, jos satun inspiroitumaan jostain kirjasta todella paljon. Mutta fokus on oikeistokonservatiiveissa, koska suurin osa ihmisistä lukee blogiani juuri konservatiiveja ja erityisesti äärioikeistoa käsittelevien artikkeleitten takia. Ennen yritin vuosia olla tasapuolisempi, mutta huomasin ettei ketään kiinnosta mielipiteeni vasemmistolaisista.
Ensimmäinen arvio, jonka kirjoitin noudattaen Corinin tyyliä, on elokuussa julkaistu Simon Elon omaelämäkerta ”Simon Elo. Poliittiset mustelmani” (2021), jossa pyrin avaamaan Elon konservatiivista ajattelua, käyttäen hänen omaa kuvaustaan apuvälineenä. Tarkoitus ei ole paljastaa mitään pahuutta tai mustamaalata konservatismia, ainoastaan kuvata tätä ajattelua sellaisenaan kuin se on ja ymmärtää sen logiikkaa.
Linjan muutos onkin tuonut menestystä. Tänä vuonna luetuin kirja-arvio oli Jussi Marttisen ”Mikä perussuomalaisia vaivaa?” (2021) kirjan arvio. Syy menestykseen oli se, että Perussuomalaisten puoluelehden päätoimittaja Matias Turkkila haukkui minua Twitterissä, kehystäen kirja-arviossani esitetyt luonnehdinnat Marttisen teeseistä mielipiteikseni. Näin Turkkila kirjoitti valheellisesti, että “Hallitukselle vihapuheraportteja kirjoittava tutkija @Eerolasami tänään: perussuomalaiset ovat tyhmiä ja itsekkäitä rasisteja.” Turkkilan twiitti aiheutti tulvan uusia seuraajia kaikkiin somekanaviini ja blogiini. Erityisesti, kun Turkkila kohotti minut joksikin menestyneeksi vihapuhetutkijaksi, vaikka en ole tutkinut vihapuhetta. Osallistuin yhteen tutkimukseen, joka käsitteli ekstremististä äärioikeistolaista verkkokeskustelua. Sen voi lukea tästä.
Sain sen verran paljon vihakommentteja ihmisiltä, jotka eivät lukeneet kirja-arviotani Marttisen kirjasta, että päätin provosoida äärioikeistoa tahallani. Mikä osoittautui virheeksi. Julkaisin Twitterissä kahden ystävän kanssa kuvan, jossa pilkkasin saamiani kommentteja, joitten mukaan blogini tavoite olisi valkoisen rodun tuho ja kommunismin levittäminen. Vaikka olen kirjoittanut kommunismia vastaan usean kerran blogissani, ihmiset yhä uskovat, että olen kommunisti. Tarkoituksellinen provosointi Twiittauksellani saikin äärioikeiston raivon valtaan. Mikä olikin tavoite. Mutta samalla loi kuvan, jota tullaan todennäköisesti ikuisesti jakamaa mustamaalaustarkoituksessa. Äärioikeisto kun tosissaan uskoo, että olen kommunisti ja että vihaan valkoisia, vaikka olen itsekin valkoinen. Onneksi suurin osa ihmisistä tajuaa kuvan olevan vitsi äärioikeiston kustannuksella. Mutta silti, ei paras idea ihmiseltä, joka haluaa olla vakavasti otettava tutkija.
Toiseksi luetuin artikkeli oli oikeasti viime vuodelta, mutta vasta nyt sitä luettiin tuhansia kertoja. Natsiakselerationisti Alexander Slavrosin “Zero Tolerance” (2017) manifestin analyysi tuli monen suomalaisen Google -hakutuloksiin, kun he etsivät mitä “akselerationismi” tarkoitti. Ihmiset hakivat tietoa ilmiöstä, koska Kankaanpäässä paljastui natsien terroristisolu, jota Supo kutsui akselerationistiseksi. Kiihdytysopiksikin tunnettu akselerationismi tarkoittaa oppia, jonka mukaan vallankumous on mahdollinen edistämällä yhteiskunnan romahtamista keinolla millä hyvänsä.
Kolmanneksi luetuin artikkeli oli Matti Virtanen ”Ääripäät. Miten identiteettipolitiikka hajottaa Suomea” (2021), jossa osoitin, että Helsingin sanomien entinen toimittaja ei tiedä mistä puhuu. Artikkelini sai paljon julkisuutta vasemmistopiireissä, jotka eivät pitäneet siitä, että Virtanen rinnasti heidät äärioikeistoon.
Pettymyksekseni arvioni Markku Jokisipilän ”Perussuomalaiset. Halla-ahon ja Purran linjalla” (2021) – kirjasta ei herättänyt niin paljon kiinnostusta kuin oletin. Ehkä se oli liian pitkä, siinä oli liikaa kirjoitusvirheitä tai julkaistiin liian myöhään. Ajankohta voi olla suurin syy, koska ehkä moni koki, ettei arvioni tuonut mitään uutta, kun niin monet olivat ehtineet osoittaa kirjan lukuisat ongelmat. Syy myöhäiseen julkaisuun on henkilökohtainen elämäni.
Keväällä käytin kaiken ajan maisteritutkimuksen hiomiseen, sekä sen aikana ja jälkeen olen ollut täyspäiväisesti töissä. Olenkin ollut tammikuuta lukuun ottamatta tehnyt palkkatyötä ja elänyt koronapandemiasta huolimatta vilkasta sosiaalista elämää. Erityisesti ennätyksellisen kuumasta kesästä lähtien olen ollut lähes joka viikonloppuna ulkona tapaamassa kavereita, käynyt treffeillä ja bilettänyt. Aikaa kirjoihin ei ole ollut paljon. Moni oli varoittanut, että aikuisen elämä tuuppaa vähentämään luettujen kirjojen määrän ja he olivat oikeassa.
Jo viime vuonna päätin keskittyväni kirjoittamaan pelkästään äärioikeistoon liittyvästä kirjallisuudesta, koska se tuo eniten lukijoita blogiini. Kuitenkin kirjoitan lyhyitä arvioita kaikista lukemistani kirjoista Goodreads-palveluun (minut löytää sieltä nimellä Sami Eerola). Siellä on mielipiteeni niin romaaneista kuin ei-ääriliikkeisiin liittyvistä tietokirjoista.
Tänä vuonna luin 31 naisten kirjaa ja 89 miesten kirjaa. En ole tähän mennessä onnistunut lukemaan yhtä paljon kummankaan sukupuolen kirjoja. Miehet yhä saavat voiton. Yritän vuorotella romaanien osalta, mutta jätän paljon kesken, erityisesti tänä vuonna. Romaaneja pitää lukea oikeanlaisessa mielentilassa. Tietokirjojen osalta taas äärioikeistosta ja terrorismista kirjoittavat pääosin miehet. Voisin varmasti suunnitella paremmin lukulistaani, mutta tietokirjojen osalta tärkeintä on teosten relevanttius omalle alalle, eikä sukupuoli. Harvoin kiinnitän huomiota siihen kuka kirjan kirjoitti. Yleensä vasta kun olen lukenut loppuun kirjan, kiinnitän asiaan mitään huomiota, koska kirjoitan ylös lähdeviitteitä tai katalogoin kirjan Goodreadsiin. Syy sukupuolivinoimaan voi toki olla kustantamoissa ja netin algoritmeissa, jotka tarjoavat enemmän miesten kirjoja. Tai sitten tutkijayhteisössä, mutta en jaksa ottaa selvää.
Eniten luin vuosina 2016‒2017, jolloin kirjojen määrä oli yhteensä yli 400 teosta. Sen jälkeen määrä on tasaisesti laskenut, kunnes tänä vuonna oli jyrkkä pudotus. Täytinkin tänä vuonna kolmekymmentä vuotta ja tunnekin ensimmäistä kertaa elämässäni olevani aikuinen. Muutin asumaan kokonaan yksin yksityiseen vuokra-asuntoon (asuin kuusi vuotta kimppakämpässä) ja valmistuin maisteriksi syksyllä. Blogikin on jäänyt vähemmälle huomiolle.
Aion jatkaa blogini kirjoittamista. Se on eräänlainen lukupäiväkirja, jossa samaan aikaan mainostan asiantuntijuuttani ja rekisteröin ajatteluni kehitystä. Ainoa asia, joka estää blogiani menestymästä enemmän ovat kirjoitusvirheet. Lukihäiriö estää minua näkemästä kirjoitusvirheitäni ja vaikka annan tekstin toiselle oikoluettavaksi, virheitä silti jää. Olen vuosia yrittänyt parantaa kirjoitustani, epäonnistuen siinä. Ensi vuonna pyrin kirjoittamaan vielä paremmin. Erityisesti kun tekstien määrä on pienempi.
Toivottavasti 2022 tulee olemaan kaikille parempi vuosi!
Sami Eerola ja spektaakkeliyhteiskunta 