Brasilia Bolsonaron aikakaudella

On kulunut kolme vuotta Brasilian äärioikeistolaisen presidentti Jair Mesias Bolsonaron valtaannoususta, joten on aika arvioida miten ko. ideologia ja käytännön politiikka kohtasivat trooppisessa maassa. Tähän kysymykseen vastaa brittiläinen tutkija ja toimittaja Richard Lapper viime vuonna julkaistussa kirjassaan “Beef, Bible and Bullets: Brazil in the Age of Bolsonaro” (Pihvi, Raamattu ja luodit: Brasilia Bolsonaron aikakaudella)

Lapperin kirja on ensimmäinen englanninkielinen teos Bolsonaron hallinnosta ja tähän mennessä paras teos presidentistä. Parempi kuin brasilialaiset teokset aiheesta. Lapperin ote on laaja. Hän ei vain analysoi Bolsonaron ideologiaa ja käytännön politiikkaa, vaan myös ne sosioekonomiset olot, jotka johtivat Bolsonaron vaalivoittoon. Lapper ei lähde spekuloimaan tai järkeilemään Bolsonaron sekalaista ideologiaa, kuten vastaavat kirjat. Esimerkiksi on teorioita, että Bolsonaro edustaa uudenlaista fasismia tai, että hänen hallintotapansa on salaliitto Brasilian liittovaltion tuhoamiseksi, luodakseen jonkinlaisen feodaaliyhteiskunnan. Lapper keskittyy ainoastaan kuvamaan sen, mitä voidaan todeta julkisista lähteistä.

Lapperin teesi on, ettei Bolsonaro ole fasisti tai kunnolla äärioikeistolainen, vaan perinteinen konservatiivinen oikeistopopulisti. Tämä siitä huolimatta, että Bolsonarolla on kytköksiä äärioikeistolaisiksi luonnehdittuihin toimijoihin, kuten entiseen amerikkalaiseen Trumpin vaalistrategikkoon Steve Bannoniin. Sopivampi määritelmä Bolsonarolle on radikaalioikeistolanen, joka on äärioikeistolaisuuden lievempi muoto[1]. Lapper näyttää kuitenkin olevan epävarma omasta määritelmästään, koska myöhemmin hän kutsuu Bolsonaron hallitusta ääriokeistolaiseksi.

Lapper käyttää populismin tutkija Cas Mudden määritelmää populismista ideologiana, jossa maailma nähdään ”puhtaan ja oikean” kansan ja ”rappeutuneen” eliitin ja tämän suojelemien vähemmistöjen välisenä kamppailuna. Toisin kuin äärioikeistossa, oikeistopopulisteilla ei ole radikaalia visiota yhteiskunnan muutoksesta esim. demokratian kumoamisen tai etnisen puhdistuksen kautta. Sen sijaan oikeistopopulistit haluavat rajata demokratian enemmistön tyranniaksi, jossa vallan kolmijako ohitetaan, kun se on ristiriidassa koetun kansan enemmistön tahdon kanssa.

Lapperin käsitys käy aika hyvin Bolsonaron käytännön politiikan kanssa. Vaikka Bolsonaro on avoimesti sanonut ihailevansa Brasilian 1964–1985-sotilasdiktatuuria, hän ei ole uskaltanut tehdä vallankaappausta, vaikka on useaan kertaan uhkaillut sillä. Bolsonaro onkin tyytynyt valittamaan, että hänellä on ”liian rajattu” valta.

Lapper kuvaakin Bolsonaron sanoneen edustavansa ”perhettä, Jumalaa, Brasiliaa, aseita, sananvapautta ja vapaata markkinataloutta” ja se, joka ei kannata näitä asioita, ”ei kuulu hänen hallitukseensa.” Edellä mainittu lista ei kuulosta varsinaisesti fasistiselta, vaan populistiselta ja radikaalioikeistolaiselta ajattelulta. Se on sama kuin trumppilaisilla tai perussuomalaisilla.

Lapperin kirjassa huomaa rivien välistä kuitenkin toisen teesin Bolsonarosta, jonka Helsingin sanomien haastattelema São Paulon yliopiston lääketieteen professori ja epidemiologi Paulo Andrade Lotufon tiivisti kuvatessaan Bolsonaroa: “hän on valitettavasti uskomattoman tyhmä ja itsekäs.”

Lapperin kuvaukset Bolsonaron kaoottisesta hallinnosta ja hänen epäkiinnostuksensa tärkeisiin yhteiskunnallisiin rakenteellisiin kysymyksiin osoittavat Lotufon luonnehdinnan oikeaksi. Olenkin sitä mieltä, että ainoa syy, miksi Bolsonaro ei ole tehnyt vallankaappausta ja muuttanut Brasilian fasistiseksi diktatuuriksi on se ettei hän ole tarpeeksi älykäs siihen. Tahtoa on, koska useaan kertaan elämänsä aikana Bolsonaro on sanonut vastustavansa demokratiaa ja moittineen Brasilian sotilasdiktatuuria siitä, ettei se tappanut ”tarpeeksi” ihmisiä.

Mutta tyhmyys ei vielä selitä Bolsonaron äärimmäisten mielipiteitten ja käytännön politiikan välistä ristiriitaisuutta. Lapperin kuvauksen perusteella Bolsonaro on puhdas taantumuksellinen, sen syvimmässä merkityksessä: ihminen, joka vastustaa humanistisia arvoja, koska ne suojelevat yhteiskunnan heikompia. Bolsonaro ei tarvitse mitään selkeää ideologiaa, kuten fasismia, ollakseen vankkumattomasti sitä mieltä, että ihmisoikeudet ”suojelevat roskaväkeä”. Bolsonaro inhoaa avoimesti köyhiä, naisia ja vähemmistöjä ja tämä inhon tunne on hänen mielestään tarpeeksi vankka perustelu politiikalleen.

Koska Bolsonaro on puhdas taantumuksellinen, jota hallitsevat tunteet teorian sijaan, hän ei ole johdonmukainen tai kunnianhimoinen tavoitteissaan. Bolsonaro onkin samanlainen kuin kuka tahansa tavallinen rasisti, homofoobikko tai sovinisti, joka laukoo paheksuttavia mielipiteitä, mutta ei tavoittele näitten ihmisryhmien systemaattista tuhoa tai alistamista. Lapper korostaakin, että jos ei lasketa Bolsonaron leikkauksia virastoihin, jotka suojelevat naisten ja vähemmistöjen oikeuksia, presidentti ei ole pyrkinyt muuten rajoittamaan näitten ryhmien elämää. Bolsonaro vaikuttaa vain tyytyvän pysäyttämään näitten ryhmien yhteiskunnallisen aseman nousun ja haukkumaan heitä. Brasiliassa onkin sanottu, että Bolsonaro vaikuttaa luulevansa olevan yhä kulmabaarin ovella, kerrostalonsa parvekkeella tai takapihan grillijuhlissa laukomassa älyttömyyksiä, eikä hallitsemassa valtiota.

Jotkut suomalaiset ovatkin todenneet Bolsonaron muistuttavan perussuomalaista kansanedustajaa Jani Mäkelää tai Valta kuuluu kansalle -puolueen puheenjohtajaa Ano Turtiaista. Kumpikin on käytökseltään törkeä ja arvoiltaan konservatiiveja, mutta heiltä puuttuu totaalinen yhteiskunnallinen visio, joka vaikka fasistisella Sinimustaliikkeen puheenjohtajalla Tuukka Kurulla on.

Eräs kollegani onkin sanonut, että Bolsonaron ja Trumpin vetovoima tulee melkein pelkästään heidän retoriikastaan. Tätä kutsuttaisiin kohtaavaksi kielenkäytöksi, mikä tarkoittaa, että kannattajille tärkeintä on, että he näkevät valanpitäjien jakavan heidän mielipiteensä. Se riittää. Ei tarvitse toteuttaa mitään yhteiskuntaa mullistavaa politiikkaa, kunhan välillä sanoo samaa kuin takapihan grillijuhlissa vähemmistöistä ja naisista.

Lapper rakentaa kirjansa taidokkaasti, ensin kuvaamalla Bolsonaron elämää ennen valtaannousua, kapinallisena oikeistolaisena laskuvarjojääkärinä, joka aloitti poliittisen uransa vaatiessaan suurempia palkkoja sotilaille. Tästä alkoi kansanedustajan ura monissa puolueissa, joissa Bolsonaro keskittyi ainoastaan puolustamaan rivisotilaitten oikeuksia. Tästä Lapper siirtyy käsittelemään Brasilian modernia poliittista historiaa, keskittyen syihin ja seurauksiin, jotka loivat Bolsonaroa tukevan ”pihvi, Raamattu ja luoti” -koalition.

Lapper kuvaa, miten diktatuurin kaatumisen jälkeen Brasilian parlamenttiin muodostuivat erilaiset äänestysblokit, joita kutsutaan ”pihviksi” (suurmaanomistajat, pääosin karjan- ja soijankasvattajat), ”Raamatuksi” (Uusherännäiset kirkot) ja ”luoti” (Aseteollisuus, turvallisuusviranomaiset ja paramilitaariset joukot) ja miten nämä blokit kokivat, ettei yli kymmenen vuotta hallinnut vasemmistolainen Työväenpuolue (PT) ajanut enää 2010-luvulla heidän etuaan. Lapper kuvaa hyvin puolueettomasti ja yksityiskohtaisesti ne erilaiset ongelmat, joita PT, erityisesti sen viimeisen presidentti Dilma Russeffin valtakautena (2011-2016) kärjistyivät taloudelliseen ja institutionaaliseen kriisiin. Tämä kriisi kulminoitui kaikkia valtapuolueita ryvettäneeseen korruptioskandaaliin. Bolsonaro tunnettiin jo internetissä ja televisiossa törkeyksiä (tai kuten kannattajansa sanovat ”eeppisiä meemejä”) levittäväksi ja herjaavaksi kansanedustajaksi, joten hänen ulkopuolisuutensa puolue-eliitistä muutti hetkessä hänet uskottavaksi presidenttiehdokkaaksi. Samalla Bolsonaro tarjosi radikaalisti erilaista politiikkaa.

Bolsonaro lupasi äänestäjille kommunismin tuhoamisen, asemyynnin rajoitusten lopettamisen, kovempia rikostuomioita, luonnonsuojelumääräysten höllentämistä, sosiaalisten hyvinvointiohjelmien leikkauksia ja ”poliittisen korrektin homopropagandan” kumoamisen. Pihvi, Raamattu, luoti -blokit, keskiluokka, Brasilian taloudellinen eliitti ja jopa merkittävä määrän köyhiä äänestikin Bolsonaron valtaan.  

Lapper siirtyy tästä kattavasta analyysistä kuvaamaan Bolsonaron valtakautta, joka on täynnä skandaaleja ja katastrofaalisen kaoottista hallintoa. Bolsonaro ei ole onnistunut lunastamaan suurinta osaa lupauksistaan. Ne, jotka hän lunasti, kuten luonnonsuojelumääräysten höllentämiset, ovat aiheuttaneet Amazonian sademetsässä massiivisia tulipaloja ja alkuperäiskansojen joukkokuolemia.

Lapperin mukaan Bolsonaro on keskittynyt pitämään itsensä vallassa, sortumalla perinteiseen klientelistiseen politiikkaan, jossa valtion varoja ja virkoja on annettu niille, joitten tuki on ostettavissa. Lapper siteeraa Brasilian korkeimman oikeuden tuomaria Luiz Roberto Barrosoa, joka on kutsunut Bolsonaron tapaa hallita ”chavestiseksi”. Termi on viittaus Venezuelan sosialistiseen diktatuuriin, joka pysyy pystyssä, koska edesmennyt presidentti Hugo Chavez sai armeijan vankkumattoman tuen vastaavalla politiikalla.

Bolsonaron hallinto koki valtavan takaiskun pandemiassa, jota Bolsonaro on kykenemätön ottamaan vakavasti. Maassa on kuollut jo yli puoli miljoonaa ihmistä koronaan. Kuolleisuus on niin valtavaa joissain osavaltioissa, että ihmisiä on haudattu joukkohautoihin. Maan talous on syöksykierteessä, vaikka Bolsonaron perustelu olemattomalle koronapolitiikalle oli talouden suojelu. Lapper siteeraa Bolsonaron entistä terveysministeriä, jonka mukaan presidentti on kieltäytynyt lukemasta tai kuulemasta mitään mikä olisi omaa koronanäkemystään vastaan.

Lapperin mukaan Bolsonaro uskoo, ettei korona ole vakava tauti ja että rokotteet ovat vaarallisia (voivat muuttaa ihmisen alligaattoriksi). Bolsonaro on aktiivisesti yrittänyt estää rokotteiden hankkimista ja levittämistä. Hän on myös yrittänyt työntää terveysviranomaisille vaihtoehtoisia lääkkeitä, jotka on kansainvälisissä ja kotimaisissakin tutkimuksissa osoitettu hyödyttömiksi koronaa vastaan. Lapperin puolueettomuus kuvauksissa on kunnioitettavaa, koska lukijalle tulee ilman liioittelua kuva, ettei Bolsonaro ole vain tyhmä, mutta myös hullu.

Lapperin kirja ei ole kiireellä tehty teos Bolsonaron tähän astisista kolmesta hallintovuodesta, vaan aikaa kestävä syvällinen ja huolellinen analyysi brasilialaisesta yhteiskunnasta ja sen lukuisista ongelmista, jotka merkittävä määrä kansasta uskoi Bolsonaron ratkaisevan. Samalla se kertoo siitä, miten ihmiset onnistuivat äänestämään väärin. Lapper ei anna lopullista tuomiota Bolsonaron hallinnon onnistumisesta, ainoastaan toteaa Bolsonaron jatkavan niitä korruptoituneita käytäntöjä, jotka pitävät Brasilian köyhänä. Olisi suorastaan ihme, jos Bolsonaro onnistuu jatkamaan presidenttinä ja lunastamaan lupauksensa.

Ensi vuonna Brasiliassa on presidenttivaalit. Bolsonaroa vastaan on noussut ehdokkaiksi korruptiosyytteistä vapautettu entinen presidentti ja PT:n perustaja Luis Inacio Lula da Silva ja joukko keskustaoikeistolaisia presidenttiehdokkaita. Suosituin jälkimmäisistä on korruptiotutkinnoista kuuluisaksi noussut tuomari ja entinen Bolsonaron oikeusministeri Sergio Moro. Ensi vuonna näemme, näkeekö jo paljon kärsinyt Etelä-Amerikan suurin valtio valoa tunnelin päästä vai jatkuuko sen syöksykierre kohti kaaosta ja autoritarismia?


[1] Bjørgo, Tore ja Aasland Ravndal, Jacob (2019) Extreme-Right Violence and Terrorism: Concepts, Patterns, and Responses, ICCT Policy Brief September 2019 DOI: 10.19165/2019.1.08ISSN: 2468-0486. S 3

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s