Konservatiivista yhteiskunta-analyysiä

Jordan B. Peterson on kliinisen psykologian professori ja kiistanalainen filosofi, joka hyödyntää jungilaista psykologian ja arkityyppien teoriaa muotoillakseen ohjeet hyvään elämään. Petersonin kirjat ovatkin sekoitus itseapuopasta ja eksistentialistista filosofiaa, johon on sekoitettu vahva kanta autoritarismia vastaan.

Luin Petersonin ensimmäisen kirjan ”12 elämänohjetta Käsikirja kaaosta vastaan” (2018), jota pidin hirvittävänä roskana. Luin myöskin Matti Kankaanniemen Petersonin ideoitten selitysteoksen ”Ilmiö Jordan B. Peterson” (2019), joka myönteisestä kulmasta huolimatta vahvisti tulkintani Petersonin kirjan ideoista oikeiksi.

Kuultuani, että Petersonin uudempi kirja ”12 uutta elämänohjetta. Järjestyksen jälkeen” (2021) on parempi kuin edellinen, tartuin siihen. Olinkin positiivisesti yllättynyt. ”12 uutta elämänohjetta” on aidosti todella hyvä kirja. Sen lukeminen oli nautinnollista ja inspiroivaa. Peterson aidosti kehittyi parissa vuodessa paremmaksi ajattelijaksi.

Peterson on loistava kirjailija, joka osaa pitää lukijan mielenkiinnon sekoittaen hyvinkin pitkiin filosofispsykologisiin analyyseihin tarinoita ja anekdootteja. Petersonin keskeisin idea on että me ihmiset elämme tarinoitten kautta ja muodostamme maailmakuvamme niitten välityksellä. Sen vuoksi oikeitten tarinoitten oppiminen on tärkeää hyvän elämän muodostamiseksi.

Kuten edellisessä kirjassa, ”12 uudessa elämänohjeessa” ei ole uusia ideoita. Itseapuohjeet ovat yhä peruskauraa, eikä myyttien tulkinta hyvän elämän toteuttamiseksi ole uusi idea. Esimerkiksi Jonathan Haidtin ”Onnellisuushypoteesi” (2011) -kirjassa on samanlainen idea ja toteutus. Tämä ei tarkoita, että Peterson olisi plagioinut Haidtia, vaan että hyvän elämän ohjeet ovat aika universaaleja.

Petersonin rehdin, mutta viisaan aikuisen tyyli on lähes isällinen ja pystyn ymmärtämään, miksi syrjäytyneet nuoret tuntevat vetoa kirjaan. Jos olisin lukenut tämän kirjan nuorena, olisin valtavasti inspiroitunut siitä ja pitäisin sitä henkilökohtaisena Raamattunani. Kuitenkaan tämä ei ole täydellinen kirja. Sen suurin puute piilee pinnallisessa yhteiskunta-analyysissä ja vasemmiston kritiikissä.

Petersonin kirjassa voi löytää kolme keskeistä ideaa, jotka muodostavat Petersonin ideologian: elämä koostuu kaaoksen ja järjestyksen välisestä tasapainosta, kärsimyksestä ja hierarkioista.

”12 uutta elämänohjetta” -opin mukaan järjestyksen jälkeen tarvitaan myös vähän kaaosta, joka tulee muutoksen kautta. Petersonin edellinen kirja käsitteli, miten kaaos on paha asia, jota tulee välttää. Peterson nykyään tunnustaa, että liallinen järjestys voi kuitenkin olla yhtä itsetuhoista. Joskus on uskallettava muuttaa asioita, vaikka se aiheuttaisikin väliaikaisesti epävarmuutta, eli kaaosta.

Petersonin menee niin pitkälle, että sallii lakien rikkomisen ”hyvän asian” puolesta, kunhan se tehdään eettisistä syistä: ”Sääntöjä eettisesti rikkovat ovat niitä, jotka ovat ensin sisäistäneet ne ja oppineet riittävän kurinalaisuuden, jotta ymmärtäisivät sääntöjen tarpeellisuuden ja rikkoessaan sääntöjä he kuitenkin noudattavat niiden henkeä, vaikkeivät ehkä kirjainta”. Teoriassa Peterson voisi kannattaa Elokapinan kansalaistottelemattomuutta.

Petersonin mukaan: ”Kaikki kokemamme onnettomuudet ovat vain olemassaolon kertomuksen katkera puoli, jossa ei oteta huomioon pelastuksen sankarillisuutta tai ihmisluonnon ylväyttä

Näistä ideoita Peterson muodostaa negatiivisen ihmiskuvan, jonka mukaan suurin osa ihmisistä ovat pahoja, jonka vuoksi kollektiivinen toiminta sisältää vaaran: Ihmiset joko takertuvat liikaa vallitseviin hierarkioihin tai yrittävät tuhota ne. On valittava kultainen keskitie, jossa ensin ihminen korjaa henkilökohtaisen elämän kuntoon, jonka jälkeen hän voi korjata maailman: ”Jos kohtaat totuudenmukaisesti ja urheasti maailman kärsimyksen ja pahansuopuuden, sinusta tulee vahvempi, perheestäsi tulee vahvempi ja maailmasta tulee parempi”, koska ”Se voi innoittaa muita pyrkimään samaan, jopa erittäin vaikeissa oloissa.”

Peterson esittääkin individualistisen yhteiskuntateorian, jossa yhteiskunta muuttuu kuin itsestään, jos vain ihmiset keskittyvät itseensä. Petersonin ajattelu onkin päinvastainen kuin perinteinen vasemmistolainen ajattelu, jossa yhteiskunta muutetaan kollektiivisella joukkovoimalla. Kuten edellisessä kirjassa, Peterson keskittyykin arvostelemaan vasemmistolaista ajattelua vaarallisena, juuri sen kollektivistisen luonteen vuoksi. Tällä kertaa kuitenkin Peteron hioi kritiikkinsä muutamaa ajattelijaa ja asennetta vastaan, eikä tehnyt laajoja julistuksia postmodernismia vastaan, jota hän ei edellisen kirjan perusteella edes ymmärtänyt.

Lukiessaan Petersonin uutta kirjaa, tuli mieleen Ruter Bregmanin ”Hyvän historia: ihmiskunta uudessa valossa” (2020). Vaikka Bregmanin kirja on hyvin erilainen, sen keskeinen argumentti on päinvastainen kuin Petersonin, mutta sillä on paljon yhteistä. Bregmanin mukaan ihmisillä on perimmäinen taipumus hyvään, joka vahvistuu sitä mittaan, kun kollektiivisesti uskomme siiheni.Bregman mukaan jopa ihmisten kollektiivinen ”pahuus” (sota ja kansanmurha) kumpuaa positiivisista tunteista omaa viiteryhmää kohtaan. Esimerkkinä perheen ja kansankunnan suojelunhalu, jota epätasa-arvoiset valtarakenteet vääristävätii

Petersonin uskoo päinvastaiseen. Hänen mukaansa ”yleisesti murhanhimoiset ja massamurhahakuiset toimijat (—) eivät ole todenneet ainoastaan, että elämä on sietämätöntä ja olemassaolon pahansoppaisuus anteeksiantamatonta, vaan että kaikkia pitäisi rangaista jo olemassaolostaan”. Tarkoittaen että väkivalta ei kumpuaisi rakkaudesta, vaan vihasta. Tiivistetysti Peterson näkee pahuuden universaalina vakiona, jota on vain kestettävä, Bregman taas poikkeuksena, jota tulee vastustaa.

Siinä missä Peterson ilmoittaa uudessa kirjassaan olevansa konservatiivi, Bregman on vasemmistolainen utopisti, mutta molemmat uskovat tarinoitten voimaan. Lukemalla molempien kirjoja, voikin nähdä näitten kahden ideologisen suuntauksen tapaa käsitellä samaa todellisuutta samoilla tavoilla, mutta päätyen eri johtopäätöksiin.

Petersonin on sekä väärässä, että oikeassa. On käytännöllisesti viisasta olla varuillaan pahuutta vastaan. Ihminen voi joutua huijatuksi, petetyksi tai jopa murhatuksi, joten hyväuskoisuus on vaarallista. Pahuus ei kuitenkaan johdu aina ihmisen itsekkyydestä tai kaunasta, kuten Peterson uskoo. Olen tutkinut kuusi vuotta väkivaltaisia ääriliikkeitä ja kaikissa tutkimuksissa, joita olen lukenut, näitten liikkeitten ”pahuus” johtuu nimenomaan jäsenten kokemuksesta, että oma viiteryhmä (kaveriporukka, perhe tai kansakunta) on uhan alla ja sitä pitää puolustaaiii. Tällöin Bregmanin näkemys on lähempänä totuutta kuin Petersonin.

Maailmassa on oikeasti kaikenlaisia ongelmia, mutta jopa murhanhimoisemmat totalitaristiset diktaattorit ja verenhimoisemmat terroristit ovat uskoneet, että he olivat tekemässä hyvää. Peterson voi psykologina väittää, että näitten massamurhaajien väitteet motiiviensa jaloudesta ovat vain tapa peitellä todellista motiivia, jokta johtuisivat kaunasta, mutta ei hän voi sitä tietää. Politiikassa ja sodassa hyvyys ja pahuus ovat suhteellisia, eikä ole objektiivista todeta, että yhtä ryhmää ajaa negatiiviset tunteet ja toista positiiviset. Sen sijaan on keskityttävä poliittisen toiminnan käytännön seurauksiin, eikä minkä nimeen ne on toteutettu.

Hierarkiat ovat Petersonille äärimmäisen tärkeitä, niin tärkeitä, että hän jopa nimesi hierarkkisen maailmankuvansa ”vastuun filosofiaksi”. Hänelle hierarkia on ”sosiaalisesti rakennettu työkalu”, joka perustuu ”kyvykkyyteen”, joka ”mahdollistaa samanaikaisesti sekä kehityksen että rauhan”.

Petersonille hierarkioitten synty on ”todellisuuden rakenteen kaltainen laki” ja se heijastaa sitä tosiasiaa, että ”pätevämmät” ja ”vastuullisemmat” ihmiset nousevat hierarkian huipulle ja muut”tulevat parhaansa mukaan perässä, usein pätevyyttään samalla kehittäen”, mutta jossain vaiheessa ihmisen on hyväksyttävä ”rakenteen ja paikan, joka hänelle tarjottiin”. Hierarkian huipulla taas on ”itsestään selvästi” ihmisiä, jotka ansaitsevat valtaa, jos onnistuvat ratkaisemaan erilaisia ongelmia.

Peterson puolustaa suoraan hierarkioita korostamalla, että ”Auktoriteetti ei ole pelkkää valtaa, ja on äärimmäisen vahingollista, jopa vaarallista sekoittaa ne keskenään” ja kritisoi vasemmistolaisen filosofi Michel Foucaultin valtateoriaa: ”Jos ongelma on valta, siinä tapauksessa vähäiseenkin auktoriteettiasemaan päässeet henkilöt ovat maailman kaiken kärsimyksen ainoa syy”, mikä Petersonille on vaarallinen tie totalitarismiin, koska siinä typistetään maailman ongelmat yhteen asiaan.

Petersonin näkemys voisi olla perusteltu, jos Foucault olisi oikeasti väittänyt moista. Petetson sortuukin kirjassaan olkiukkoiluun Foucaultien teesejä kritisoidessaan. Samaa hän tekee väittäessä, että miesten voitonhalu ”koko ajan useammin yhdistetään patriarkaariseen tyranniaan”.

Peterson uskoo, että nyky-yhteiskunnassamme kunnianhimoisia henkilöitä pidetään potentiaalisina tyranneina, sen sijaan että heitä kannustetaan, koska ”Voittajana hienostunut henkilö voittaa tavalla, joka parantaa koko peliä [yhteiskuntaa] kaikkia sitä pelaavien hyväksi”.

Esimerkkejä kahdelle edelliselle väitteelle Peterson ei anna, enkä itse tunne yhtään tapausta, joka sopisi hänen kuvaukseensa.

Petersonin hierarkian puolustuksessa ilmenee, ettei hän suostu analysoimaan yhteiskunnan valtasuhteita, mikä aiheuttaa sen, ettei hän kykene ymmärtämään feministien ja vähemmistöjen yhteiskuntakritiikkiä. Peterson menee niinkin pitkälle, että arvostelee järjestelmäkritiikkiä, koska ”Jos järjestelmä on epäoikeudenmukainen, heidät [hierarkian huipulla olevat] voidaan johdonmukaisesti tulkita ansiotta hyötyviksi henkilöiksi sekä koko järjestelmän vapaehtoisiksi, tietoisiksi, omaa etuaan palveleviksi ja moraalittomiksi kannattajiksi” Mikä voi olla mahdollinen tulkinta joittenkin ihmisten mielissä, mutta ei Foucaultin tai monen muunkaan merkittävän yhteiskuntateoreetikon. Esimerkiksi nyt valtavirrassa olevissa antirasistisissa teorioissa korostetaan, että vaikka valkoiset ylläpitävät rasistista järjestelmää, suurin osa heistä ylläpitää sitä tiedostamatta. Jos ei tiedosta sortavansa, ei myöskään voi olla moraaliton toimija. Tästä tuleekin koko ”woke” termi, eli ”herääminen” tiedostamaan rakenteellisen rasismin.

Petersonin yhteiskuntakritiikin- ja itseapuohjeet perustuvat 1900-luvun totalitarististen ideologioitten vastustamiseen. Minkä vuoksi hän julistaakin ”Varo ideologeja, jotka työstävät motivaatioteorioistaan yksijumalaisen opin (—) varo kaiken kattavia yhden muuttujan selityksiä monisyisin, monimutkaisiin ongelmiin” Erityisesti ihmisten jakamista hyviin ja pahoihin. Petersonin mukaan ”Hirmuvalta kasvaa pikkuhiljaa ja pyytää meitä perääntymään verrattain pienin askelin”, jonka vuoksi hän haluaa kirjallaan kasvattaa ihmisiä, jotka kestävät maailman pahuuden katkeroitumatta ja, miksi hän vastustaa poliittiseksi korrektiudeksi koetut ilmiöt.

Peterson ei kuitenkaan vaikuta ymmärtävän, että poliittiseksi korrektiudeksi kuvatut vihapuhelait perustuvat samaan käsitykseen hirmuvallan hiipimisestä. Rasismi ja muut ennakkoluulot kaventavat demokratiaa, niitten tarkoitus on syrjiä naisia ja vähemmistöjä, mikä on syvästi totalitaristista. Jolloin vihapuhelakien ja inklusiivisen kielen tarkoitus on tasata poliittinen pelikenttä kaikille ihmisille ja estää enemmistöä marginalisoimasta vähemmistöjä loukkaavalla kielellä.

Peterson esimerkiksi kritisoi yritystä, joka kielsi työntekijöiltä vähemmistöjä loukkaavat sanat. Petersonille yritys on luovuttanut suhteetonta valtaa vähemmistölle, jolloin se mahdollisesti sortuu Neuvostoliiton kaltaiselle totalitarismille. Pidin tätä kohtaa huvittavana, koska mistä lähtien yksityinen yritys on demokraattinen instituutio? Jos Peterson hyödyntäisi valtasuhdeanalyysiä, hän ymmärtäisi, että vähemmistöt ovat alisteisessa asemassa suhteessa yrityksen enemmistöön, jolloin enemmistön taipuminen kunnioittamaan vähemmistöjä, ei ole vähemmistön vallan kasvattamista yli enemmistön, vaan molempien tasa-arvoistumista.

Petersonille se, että yrityksen työntekijät käyttävät vähemmistöistä loukkaavia sanoja on normaalia, mutta sehän on ongelma. Se tarkoittaa nimenomaan, että enemmistöllä on valtaa määritellä, miten vähemmistöistä puhutaan, eikä vähemmistöllä lukumääränsä ja historiallisista syistä syntyneitten ennakkoluulojen johdosta ole valtaa taistella heihin pakotettuja käsitteitä vastaan. Eikö ole nimenomaan autoritaarista enemmistön määritellä millä nimellä muita ihmisiä tulisi kutsua ja puhutella? Miksi se olisi demokraattista? Eikö olisi parempi kutsua ihmisiä niillä käsitteillä jotka he itse käyttävät itsestään? Se, että kaikki kunnioittavat toisiaan ei johda totalitarismiin, vaan parempaan työyhteisöön.

Petersonin ongelma on, ettei hän tunnusta omaavansa ideologiaa, vaikka tunnustaa olevansa konservatiivi. Konservatismi on ideologia ja länsimaisessa yhteiskunnassa se on tyypillisesti valkoisen enemmistön ideologia, jonka pyrkimyksenä on suojella tämän enemmistön luomaa järjestelmää. Tämä selittääkin, miksi Peterson kokee vähemmistöjen oikeudet sortavina. Ne horjuttavat vallitsevaa järjestelmää, joka saa Petersonin tulkitsemaan ne vallankumouksellisiksi ja näin johtavan totalitarismiin.

Vaikka uskon, ettei Peterson tiedosta olevansa rasisti, hänen kirjoituksensa on todettu jopa kannattajiensa taholta olevan rasismin rajamailla. Koska Peterson edustaa niin sanottua hegemonista ideologiaa, eli ideologiaa, joka on niin vallitsevaa, että se muuttuu kannattajien mielessä ”arkijärjeksi”, eikä ideologiaksi, hän on kykenemätön tunnustamaan rasismin epädemokraattisuutta.

Tällöin Petersonin kirja, kaikesta sen hyvyydestä huolimatta, puhutteleekin juuri minun kaltaisia valkoisia keskiluokkaisia länsimaalaisia. Mutta ei vähemmistöjä, joille henkilökohtainen elämänasenteen parannus ei poista sitä tosiasiaa, että joko lainsäädäntö kohtelee heitä eri tavalla (transihmiset pakkosterilisoidaan ) tai muut ihmiset (tummaihoisia syrjitään työ- ja asuntomarkkinoilla). Valkoiselle länsimaalaiselle ihmiselle näitä esteitä ei ole, jolloin henkilökohtaisen elämänasenteen muutos onkin ainoa kamppailu oman sosiaalisen asemansa parantamiseksi.

Hyvä esimerkki valtasuhteista on Helsingin sanomien pääkirjoitus (26.01.2022), jossa todetaan Päivi Räsäsen sananvapauspuheet homobisten kirjoitustensa puolusteluksi ristiriitaisiksi, koska historiallisesti homojen sananvapautta ja ihmissyyttä on loukattu niinkin myöhään kuin 1990-luvulla, jonka vuoksi vihapuhelait luotiin suojellakseen tätä vähemmistöä enemmistön sorrolta. Tällöin vähemmistöjä suojelevat vihapuhelait eivät ole totalitarismin ilmentymiä kuten hallitsevan puolueideologian tai sen johtajan arvostelua kieltävät lait. Tyhjiössä molemmat kaventavat sananvapautta, mutta todellisessa maailmassa lailla on päinvastaiset funktiot ja lopputulokset. Siinä missä vihapuhelait pyrkivät varmistamaan, ettei vähemmistöjä sortavat tahot pääse kasvattamaan vaikutusvaltaansa propagandallaan, totalitaristiset lait pyrkivät varmistamaan, ettei hallitsevaa eliittiä haastetaiv.

Petersonin olettamus, että hierarkian huipulla olevat ovat siellä, koska he ovat osaavia ei ole myöskään aina totta. Oliko esimerkiksi presidentti Trump aidosti pätevin ihminen johtamaan maailmaa hallitsevaa supervaltaa? Joskus hierarkian huipulla on ihmisiä, jotka ovat huipulla koska heidän sosiaalinen asemansa mahdollisti heidän sosiaalisen nousunsa. Yhteiskunnan marginaalissa voi olla ihmisiä, jotka ovat objektiivisesti lahjakkaampia kuin yhteiskunnan huipulla olevat, mutta heille ei koskaan anneta mahdollisuutta edes päästä niille uratikkaille, jotka Peteronin mukaan ovat olemassa, johtuen rasismista, seksismistä tai homofobiasta. Samalla hierarkiat eivät ole aina objektiivisia, koska monesti hierarkian huipulla olevat määrittelevät ne standardit, joilla pätevyyttä mitataan ja nämä mittarit voivat perustua subjektiivisiin ja tiedostamattomiin ennakkoluuloihin.

Oikeistokonservatismia määrittelee vallitsevien hierarkioitten puolustusv, vi, vii, jonka jopa Peterson itse tunnustaa tässä kirjassa. Se, että Petersonin yhteiskunta-analyysi paljastuu vajavaiseksi, vain kertoo konservatiivisen ajattelun sokeasta pisteestä. Esimerkiksi Peterson kirjoittaa: ”Perinteiset roolit ovat paljon hyödyllisempiä kuin vapauden ja valinnanmahdollisuuksien sietonsa yliarvioivat nykyihmiset usein tajuavatkaan”, mikä on klassinen konservatiivinen argumentti perinteitten viisaudesta, mutta jossa samalla kieltäydytään tunnustamasta, että jos roolit ovat “hyödyllisiä” tai “luonnollisia”, ihmiset ajautuvat niihin omasta tahdostaan, eikä pakottamina. Mutta näin ei aina käy, jolloin esimerkiksi kummankin sukupuolen yksilöt joutuvat elämään itselleen valheellista ja näin murheellista elämää, koska yhteiskunnan sukupuolistereotypiat kaventavat liikkumavaraa.

Peterson konservatismi ei johdu vain kyvyttömyydestä nähdä ongelmia vallitsevassa järjestelmässä, vaan hänen negatiivisesta ihmiskuvastaan. Hän esimerkiksi toteaa, että ”On mahdotonta vastustaa patriarkaattia, vähentää sortoa, edistää tasa-arvoa, muuttaa kapitalismia, pelastaa ympäristö, hävittää kilpailua, vähentää hallituksen valtaa tai ohjata jokaista organisaatiota kuin liikeyrityksiä” koska ”Meidän pitäisi käsitteellistää nuo ongelmat tasolla, jolla niiden ratkaiseminen on mahdollista, eikä suinkaan toisia syyttämällä vaan siten että pyrimme käsittelemään niitä itsessämme ja ottamalla samalla vastuun lopputuloksesta.” jonka jälkeen ”etsi isompia ongelmia ja pyri ratkaisemaan ne, jos uskallat” mikä perustuu ajatukseen, että koska suurin osa ihmisistä on pahoja, kollektiivinen joukkovoima aktivismin muodossa voi johtaa ainoastaan laajaan ja harkitsemattomaan tuhoon. Elämme jo parhaassa mahdollisessa järjestelmässä, joten sen laaja muuttaminen on vaarallista. Tarvitaan gradualismia, jos sitäkään. Mikä antaa ymmärtää, ettei olisi olemassa yksityiskohtaisia yhteiskuntakritiikkejä ja gradualistisia suunnitelmia järjestelmien muuttamiseen. Tämä käsitys saa minut epäilemään onko Peterson koskaan lukenut akateemista vasemmistolaista yhteiskuntakritiikkiä?

Jordan B. Petersonin ”12 uutta elämänohjetta” on pelkkänä itseapuoppaana ja jopa filosofisena teoksena loistava. Sen monet käsitykset ja ohjeet ovat universaalisesti päteviä ja hyödyllisiä. Mutta ne eivät sisällä koko totuutta ja sitä nyanssia, mitä pätevässä yhteiskunta-analyysissä tarvitaan. Petersonilla on yhä vaikeuksia ajatella oman ideologisen poteronsa ulkopuolella ja oikeasti käsitellä vastakkaisia näkemyksiä reilusti. Silti tämä on oiva parannus edellisestä kirjasta, mikä osoittaa, että Peterson on valmis oppimaan.

i Bregman, Rutger (2020) Hyvän historia: ihmiskunta uudessa valossa, Atena, E-kirja s 18-19

ii Bregman (2020) S 303-311

iii Suosittelen lukemaan James A. Ahon “This Thing of Darkneess. A Sociology of the Enemy” (1995), jossa on hyvä tiivistelmä aiheesta

iv Äärioikeistolla on toki salaliittoteorioita, että oikeasti vähemmistöt joko ovat hallitseva eliitti tai, että vähemmistöjen syrjinnän kielto on valtaeliitin ideologia, jolla he pitävät valkoista enemmistöä alisteisena

v Noberto, Bobbio (1997) Left and Right: The Significance of a Political Distinction, University of Chicago Press

vi Robin, Corey (2011) The Reactionary Mind: Conservatism From Edmund Burke to Sarah Palin, Oxford University Press, E-kirja s 23‒26

vii Haidt, Jonathan (2013) The Righteous Mind Why Good People are Divided by Politics and Religiond, Lontoo: Penguing Book, E-kirja S 181, 189, 287, 289

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s