Juha Räikkä on Turun yliopiston käytännöllisen filosofian professori, joka julkaisi viime vuonna “Salaliittoteorioiden filosofia. Temppeliherroista liskoihmisiin” -tietokirjan. Olen lukenut kirjoja salaliittoteorioitten tutkimuksesta monesta eri tieteellisestä näkökulmasta, mutta en filosofisesta, joten tartuin kirjaan.
Räikän kirja on hyvä perusteos, jossa avataan myyttisten salaliittoteorioitten taustalla olevia ajatusrakennelmia ja oletuksia. Ote on tieteellinen, mutta samalla empaattinen. Hän kirjoittaa selkeällä populaarilla kielellä, mutta soveltaen tieteenfilosofian tutkimustyyliä.
Räikän mukaan salaliittoteoriaan uskovilla on syy uskoa salaliittoteorioihin, vaikka nämä teoriat ovatkin harhaisia myyttejä. Kirjailijan mukaan salaliittoteoriat ovatkin eräänlaisia uskontoja, jolloin niihin eivät päde samat säännöt kuin loogisessa tieteellisessä ajattelussa. Tässä kohtaa Räikkä ei ole yksin, vaan hän jakaa vakiintuneen käsityksen salaliittoteorioista ja viittaakin kirjassaan tutkimuksen klassikoihin.
Räikän puoliakateeminen tyyli voi olla maallikolle pikkasen ärsyttävää, koska kirja omistaa usean sivun kappaleen analysoidakseen, mitä salaliittoteoria tarkoittaa ja mikä erottaa totuudenmukaisen salaliittoteorian fantastisesta. Ainakin minua ärsytti, koska Räikkä olisi voinut päästä vähemmällä, jos olisi heti alussa määritellyt fantastisen salaliittoteorian salaliittomyytiksii tai maailmanhallintamyytiksi. Molemmat käsitteet tekevät heti selvästi, että nyt puhutaan niistä salaliittoteorioista, joissa esiintyy temppeliherroja ja liskomiehiä, eikä vaikka todellisiksi paljastuneita tiedustelupalveluitten salaisia operaatioita.
Aiemmin kerroin, että Räikkä pitää salaliittomyyttejä uskontoina. Tällä hän tarkoittaa, ettei niissä ole samanlaista todistustakkaa kuin tieteellisellä ajattelulla. Erilaisilla esimerkeillä kirjailija osoittaa, ettei salaliittoteoreetikko kykene hyväksymään mitään todisteita, jotka kumoaisivat hänen salaliittoteoriansa. Kyseessä ei tällöin ole ”teoria” vaan uskomus. Räikän mukaan, kun salaliittoteoreetikko kohtaa kantaansa vastakkaisen todisteen, hän keksii, että tämä todiste vain osoittaa, että salaliitto on isompi kuin aiemmin oletettu! Järkeilyn mukaan todisteen tuottajat ovat mukana salaliitossa eikä heihin tämän vuoksi voi luottaa. Mitä epäuskottavammaksi salaliittoteoria todistetaan, salaliittoteoreetikon usko vain vahvistuu, koska se osoittaa miten ”hyvin” salattu salaliitto on! Tällä logiikalla syntyvätkin Räikän mukaan koko maailmaa kattavat megasalaliittoteoriatii.
Mielenkiintoisinta Räikän kirjassa on salaliittoteoreetikkojen motiivien analyysi. Erilaisia motiiveja löydetään. Kiehtovin mielestäni on selitys, miksi yhteiskunnan heikommat ihmiset (yleensä köyhät ja vähemmistöt) uskovat salaliittoteorioihin: ne ovat primitiivinen tapa ennakoida vaaraa. Kun on muutenkin heikossa asemassa, on parempi varautua pahempaan ja salaliittoteoria olisi tapa yrittää ennakoida vaaraa. Käytännössä järjetön strategia, mutta ei ole sattumaa, että yleensä yhteiskunnan heikommassa asemassa olevat ihmiset ovat myöskin huonosti koulutettuja ja heillä on lähtökohtaisesti nuiva suhtautuminen eliittiin.
Olisin lisännyt tähän terrorismitutkimuksesta tutun suhteellisen puutteen käsitteeniii. Sen mukaan vaikka yksilöllä olisi henkilökohtaisesti korkea asema yhteiskunnassa, hän tuntee myötätuntoa omaa viiteryhmäänsä kohtaan, jolla ei yleisesti asiat ole kovin hyvin suhteessa johonkin toiseen ryhmään.
Esimerkiksi suurin osa terroristeista ovat korkeasti koulutettuja ja hyvin toimeentulevia miehiäiv. Tämä ei estä heitä uskomasta, että maailmanlaajuisesti muslimeja, valkoista rotua tai köyhiä sorretaan.
Räikän rohkein väite on, ettei salaliittoteorioihin välttämättä uskota tosissaan, vaan ne ovat asenteitten performanssia. Niitten tarkoituksena on useimmiten pitää meteliä itselleen tärkeästä teemasta. Se onko salaliittoteoria totta vai ei, ei ole väliä, vaan sillä että salaliittoteorian taustalla oleva huolenaihe pysyy keskustelunaiheena. Tämä selittäisi miksi salaliittoteoreetikot esittävät ”vain kysyvän kysymyksiä”, vaikka he vaikuttavat antavan selvän vastauksen tai miksi salaliittoteoreetikot uskovat moneen toistensa kanssa ristiriitaiseen salaliittoteoriaan. Ne ovat kaikki ikään kuin hypoteeseja, joihin on varmuuden vuoksi ”uskottava”, koska joku niistä voi ehkä ollakin totta.
Tässä ovatkin Räikän kirjan hyvät puolet. Hän olisi voinut paneutua salaliittoteorioitten uskonnollisuuteen syvemmin ja päättynyt siihen johtopäätökseen, etteivät ne ole niinkään uskontoja, vaan kansanomaisia uskomuksia ja myyttejä. Myytit ovat juuri ajatusrakennelmia, jotka ovat samaan aikaan fiktiivisiä, että sisältävät ikuisen totuuden. Esimerkiksi saduissa olevat hahmot ovat arkkityyppejä. Symbolisia käyttäytymismalleja siitä, miten tulisi elää. Samalla tavalla salaliittoteoriat sisältävät syvemmässä merkityksessä erilaisia arvoja ja symboleita, jotka vetoavat tietyntaustaisiin ihmisiin. Saman ilmiön voi havaita valeuutisissa, joita usein puolustellaan lauseella ”Onko tarina tosi tai ei, se on toinen juttu. Näin nämä asiat koetaan.” Tällaista kutsutaan ”piittaamattomaksi puheeksi”, jossa poliittinen julistus ”fiktioidaan”, luoden eräänlaisen arkityyppisen tarinan siitä, miten asiat ”oikeasti” ovatv .
Olen puhunut salaliittoteoreetikkojen kanssa ja usein he juuri puolustavat virheellisiksi osoitettuja näkemyksiään sillä, että jotkut salaliitot ovat paljastuneet todellisiksi. Tällainen on klassinen argumenttivirhe, mutta myyttien kontekstissa se on looginen. Se, miksi ihminen käy poliittista keskustelua myyttien kautta vain kertoo mielestäni siitä, ettei ihminen ole tarpeeksi koulutettu soveltamaan loogista tieteellistä ajattelua.
Räikän kirjan toinen ongelma ilmeneekin salaliittomyyttien erittelemättömyydessä. Oman havainnon mukaan on kahdenlaisia salaliittoteorioita: kysyviä ja vastaavia.
Kysyvä salaliittoteoria tarkoittaa sellaista, jossa vihjataan, että kenties jokin tapahtumissa tai ilmiössä voi sisältää salaliiton, mutta sen luonnetta ei spekuloida. Tyydytään enintään vihjailemaan, että kenties jokin tiedustelupalvelu tai jokin muu ”taho” on tapahtumien takana. Suurin osa salaliitoteorioista, jopa legitiimit, ovat tällaisia.
Vastaavat ovat taas sellaisia, joissa suoraan kerrotaan, mikä taho on salaliiton takana ja minkä takia. Esimerkiksi Qanon-salaliittomyytin mukaan liberaaleista koostuvat satanistipedofiilit hallitsevat maailmaa ja kaappaavat lapsia imeäkseen näitten pelkohormoneja elääkseen ikuisesti. Salaliittomyytit ovat aina vastaavia.
Mielestäni pitäisikin käsitellä vastaavia -salaliittoteorioita enemmän, koska kysyvät sellaiset ovat tavanomaisempia ja harmittomampia. Kuten Räikkä kirjoittaa, on tervettä kyseenalaistaa asioita, erityisesti eliittiä. Vastaavat salaliittoteoriat kuitenkin menevät pidemmälle ja tarjoavat valmiiksi kokonaisen maailmankuvan, joka vetoaa vain ihmisiin, jotka jakavat sen sisältämiä myyttejä. Esimerkiksi Qanon selvästi hyödyntää myyttejä juutalaisista ja vampyyreistä, jotka yhdistyvät homofobisiin mielikuviin pedofiileista ja vähemmistöjen etuja ajavista liberaaleista. Jos henkilö on valmiiksi juutalaisvastainen, uskoo pahoihin henkiin, pitää homoja pedofiileina ja inhoaa seksuaalivähemmistöjen oikeuksia edistävää Demokraattipuoluetta, hän on alttiimpi pitämään Qanoa totena.
Räikän salaliittoteoreetikkojen ajattelutavan kuvauksesta tulee mieleen 1930-luvun stalinistit. Räikän mukaan salaliittoteoreetikoille objektiivisella totuudella ei ole paljon merkitystä, vaan syvemmällä ikuisella ”totuudella”, joka on salaliittoteorioitten myyttinen ydin. Tällöin päämäärä pyhittää keinot. Stalinisteilla oli sama uskomus. Heille marxismin teoria historiasta oli todellisuutta muovaava luonnonlaki. Se oli vääjäämätön kohtalo, jonka eteen kuitenkin piti tehdä paljon työtä ja uhrauksia. Hehän ajoivat hyvää asiaa: tasa-arvoa ja kaikkien hyvinvointia. Stalinistien logiikan mukaan mikään yksilöitten uhraus ei ollut tarpeeksi suuri kommunismin saavuttamiseksi, koska ihmiskunnan historian mittakaavassa miljoonien tai jopa oma henki on mitättömyys. Salaliittoteoreetikoille vaikuttaa olevan samankaltainen ajatusrakennelma, jolloin Räikän toteamus siitä että salaliittoteorioihin uskominen korreloi ääriliikkeitten kannatuksen kanssa vaikuttaa loogiselta.
Suhtaudun kuitenkin skeptisesti väitteeseen, että salaliittoteoriat korreloivat ääriliikkeitten kanssa. On totta, että monet ääriliikkeet uskovat salaliittoteorioihin. Joskus se on ääriliikkeen kannattajille ainoa tapa selittää, miksi suurin osa ihmisistä ei pidä ääriliikkeen sanomaa uskottavana. Esimerkiksi äärioikeisto joutuu keksimään lukuisia salaliittoteorioita oikeuttaakseen äärimmäisen murhanhimoisen rasisminsa. Mutta ovatko kaikki salaliittoteoreetikot alttiita ideologiselle fanatismille? En ole varma siitä.
Esimerkiksi äärioikeistoa tutkinut Elizabeth Sandifer pitää salaliittoteorioita lähtökohtaisesti huonoina mobilisoimaan ihmisiä poliittisestivi. Tämä johtuisi siitä, että salaliittoteorioissa kaikille maailman ongelmille on vain yksi vastaus: salainen eliitti. Tällöin salaliittoteoreetikko ei kykenisi osallistumaan arkipolitiikan monimutkaisuuteen, koska jos hän aidosti uskoo salaliittoteoriaan, hänen työnsä on turhaa niin kauan, kun hän ei kaada tätä salaista eliittiä, eikä sitä voi kaataa, koska se on salainen ja hallitsee kaikkea. Hyvä esimerkki tästä on Capitol-rakennuksen valtaus, joka oli sekoitus vallankaappausyritystä ja mellakkaa. Monet osallistujat eivät edes tajunneet tekevänsä mitään väärää, jonka vuoksi se ei saavuttanutkaan demokratiavastaisia tavoitteitaan. Sama tapahtui Suomen Convoy-protesteille, joilla oli selkeät vallankumoukselliset poliittiset tavoitteet, mutta se nopeasti degeneroitui kaoottiseksi ja väkivaltaiseksi katufestariksi.
Juha Räikkä “Salaliittoteorioiden filosofia. Temppeliherroista liskoihmisiin” on hyvä avaus aiheeseen, jota yhä emme tunne tarpeeksi. Lisätutkimusta ilmiöön kaivataan.
i Saarinen. Toni (2018) Kuinka monesta tehdään yksi. Uuden maailmanjärjestyksen salaliittoteorioiden myyttiset diskurssi, pro gradu -tutkielma, Helsingin yliopisto <<https://helda.helsinki.fi/handle/10138/277513>>, s 35‒36
ii Tunnetaan myöskin supersalaliittoteorioina (Barkun, Michael. A Culture of Conspiracy: Apocalyptic Visions in Contemporary America. 2nd ed. Berkeley: University of California Press, 2013, E-book, pdf, s 6)
iii Richardson, Louise (2006) What terrorists want. Understanding the enemy, containing the threat, Random House, New York, s 56
iv Richardson (2006) s 48
v Elmeri Hyvönen ja Maria Mäkelä ”Näin asiat koetaan, eli kertomus ja totuudenjälkeinen politiikka” kirjasta: Björninen, Samuli, Ville Hämäläinen, Laura Karttunen, Maria Mäkelä, Matias Nurminen, Juha Raipola, Tytti Rantanen, ja Anu Silfverberg (2020) Kertomuksen Vaarat: Kriittisiä ääniä Tarinataloudessa. Tampere: Vastapaino, s 125‒127
vi Sandifer, Elizabeth (2017) Neoreaction A Basilisk. Essays on and around the Alt-right, Editorium Press, s 309‒310
Sami Eerola ja spektaakkeliyhteiskunta 