Vaikka Trumpin valtakausi päättyi viime vuonna, uusia kirjoja äärioikeistolaisesta presidentistä yhä julkaistaan. Uusin on Trumpista bloggaavan amerikansuomalaisen Outi Papamarcosin tänä vuonna julkaistu ”Ja sitten tuli Trump” tietokirja.
Papamarcosin teos on sekoitus omaelämäkertaa, puolueaktivistin päiväkirjaa sekä ulkomaalaistaustaisen analyysiä amerikkalaisesta yhteiskunnasta ja presidentti Trumpista.
Suurin osa kirjasta käsittelee Yhdysvalloissa elävän Papamarcosin omia tuntemuksia, elämää ja aktivismia. Kirja kertoo enemmän kirjailijasta kuin hänen vastustamastaan ihmisestä. Ymmärrän, että Papamarcos innostui eläkepäivinä politiikasta ja haluaa kertoa siitä muille, mutta hänen kirjaansa markkinoitiin trumpilaisuuden analyysinä, jolloin moni lukija voi turhautua pitkistä, mutta tapahtumaköyhistä aktivismikuvauksista. Kirjassa toistuu esimerkiksi Papamarcosin jatkuva pelko, että vaalityötä tehdessään hän törmää agressiiviseen Trump-kannattajaan, mutta sellaista ei koskaan tapahdu.
Kirjailija avaa heti teoksen alussa puolueellisuutensa kuvaamalla Trumpin olevan ”Lordi Voldemort, Darth Vader ja Anti-Kristus yhdessä paketissa” ja myöhemmin harmitelleensa sitä, ettei presidentti kuollut koronaan. Kirjan kantava kehys onkin Papamarcosin perspektiivin kuvauksessa. ”Ja sitten tuli Trump” olisi voitukin markkinoida Trump-vastaisen aktivistin henkilökohtaisena kokemusnarratiivina. Erityisesti kun kirjan tekstissä ei ole ollenkaan lähdeviitteitä. Lopussa on sentään lähde- ja kirjallisuusluettelo.
Papamarcos on onneksi taitava kirjailija, joka välittää persoonansa hyvin esiin. Pidin erityisesti siitä, miten kirjailija kuvaa itseään, tuntemuksiaan, muita ihmisiä ja ilmiöitä lähes pelkästään Muumi -hahmojen kautta. Sitä ei joka päivä törmää äärioikeistoa käsittelevään kirjaan, jossa Muumit ovat keskeisin vertauskuva.
”Ja sitten tuli Trumpin” varsinainen trumpilaisuuden kuvaus on kirjan keskikohdasta alkaen ja se sisältää paikoin hyvinkin terävää analyysiä. Sanon tämän ihmisenä, joka on lukenut melkein kaikki kirjat, joita on julkaistu Trumpista ja kirjoittanut niistä blogiinii, ii, iii, iv, v, vi, vii
Papamarcosin analyysi nojautuu vahvasti totalitarismia tutkineen Hanna Arendthin teoksiin ja Sophia Rosenfeldin ”Democracy and Truth: A short History” (2019) kirjaan. Mutta muitakin totalitarismin tutkijoita referoidaan. Papamarcos onkin hyvin perehtynyt aihepiiriin.
Papamarcosin mukaan Trumpin autoritaarisuus on enemmänkin käytännöllistä tyyliä tehdä politiikkaa kuin ideologista.
Papamarcos toteaakin kirjan loppua kohden, että on kiinnitettävä huomiota enemmän siihen millä keinoin puolue tai poliitikko aikoo toteuttaa uudistuksensa kuin se, mitä luvatut uudistukset ovat. Tarkoittaen juuri äärioikeiston rasistista ja autoritaarista käytöstä ja hallintotapaa. Tämä on tärkeä muistaa, koska Arendth itse totesi, että totalitaristeille valehtelu on vain yksi taktiikka, jolla päästä valtaanviii. Papamarcos toteaakin Trumpin valehtelevan säännöllisesti, jolloin ei voida arvioida Trumpin autoritaarisuutta pelkästään sen perusteella, että tämä sanoo vastustavansa rasismia ja kannattavansa vapautta ja perustuslakia, kun samaan aikaan harjoittaa rasismia ja yritti mitätöidä häviämänsä vaalit.
Trump on kiistatta äärioikeistolainen, tarkemmin sanottuna autoritaarinen populisti, jonka ajattelussa on fasistisia elementtejä, kuin täysi fasisti. Trump on tarpeeksi fasistinen, että koko maailman äärioikeisto, radikaalioikeistosta natseihin pitää häntä jonkinlaisena esikuvana.
Papamarcosin mukaan käyttäydy myös kuin mafiagangsteri. Perustelut ovat samanlaiset. Trump ei tietoisesti ole rikosorganisaation pomo, vaan hänen yrityksensä ja hallintotapansa on organisoitu mafiaa muistuttavaksi: merkittäviin virkoihin laitetaan omat perheenjäsenet ja lojaaleimmat liittolaiset, eikä niinkään pätevimmät henkilöt, muodostaen klaanimaisen autoritaarisen ja patriarkaalisen hallintohierarkian.
Mielenkiintoista Paparmarcosin analyysissä on sen lähes antropologinen ote pohjoisamerikkalaisesta yhteiskunnasta: ”Amerikka on ääri-ilmiöitten ja vastakohtien maa (…) ääri-ilmiöt ulottuvat ilmaston ja sään lisäksi myös arkiseen kielenkäyttöön, joka on usein räikeää ja sanastoltaan jopa väkivaltaista”, jonka mukaan ”arkikieli pursuaa tällaisia 0 or 1 ja or off-digitaalisuutta ja kaikki tai ei mitään -ajattelua. Välimuotoja ja vivahteita ei noteerata, vaan vaihtoehtoja on tasan kaksi. Tätä Taustaa vasten tuntuu luonnolliselta, ettei eriarvoisuutta pidetä Amerikassa ongelmana: on köyhiä ja rikkaita, näin se asia vain on”
Kirjailijan teesin mukaan Trump onnistui olemuksellaan ja taktiikoillaan vetoamaan amerikkalaisessa kulttuurissa olevaan cowboyitten ja gangstereitten ihailuun. Papamarcosin mukaan “Mafiassa yhdistyvät amerikkalaisille luontainen individualismi ja auktoriteettivastaisuus, ja mafian vahva perhekeskeinen yhteisö kunniakoodeineen vetoaa amerikkalaiseen psyykeen (…) monet äänestäjät näkivät Don Donald Trumpissa kansallissankarin ruumiillistuman”, joka yhdistettynä amerikkalaisessa konservatismissa olevaan valkoisen ylivallan kannatukseen, loi fanaattisen henkilökultin Trumpin ympärille.
Kirjailija nojaakin vahvasti siihen, että Trumpin kannatus johtuu amerikkalaisesta kulttuurista, jonka pimeimpiä elementtejä Trump osasi hyödyntää. Kaikki alkaa amerikkalaisesta koulutusjärjestelmästä, jossa opetetaan ”dogmaattista” nationalismia, jonka mukaan USA on maailman paras valtio, jonka vuoksi muista valtioista ja niitten poliittisista järjestelmistä ei tarvitse oppia mitään. Tämä luo asenteen, jossa Yhdysvaltojen kritiikki koetaan röyhkeänä loukkauksena ja epäisänmaallisena ja kaikki vähänkään edistykselliseltä kuulostava on pahaa kommunismia.
Papamarcos referoi Volker Weissiä, jonka mukaan ihmiset, joitten sosiaalistaloudellinen asema on heikkenemässä, eivät usein päädy syyttämään itse järjestelmää, vaan niitä, jotka kritisoivat tätä järjestelmää ja haluavat muuttaa sen. Tämä johtuu siitä, että heikossa asemassa olevat ihmiset yhä uskovat järjestelmään, joka petti heidät. Trumpin iskulause ”Make America Great Again” (tehdään Amerikasta jälleen suuri) ja demokraattien demonisointi vetoaa tällaiseen ajatteluun.
Tässä tapauksessa järjestelmä on USA:n rasistinen kapitalismi, jossa afroamerikkalaisia pidetään alisteisessa asemassa. Papamarcos mukaan amerikkalaisessa yhteiskunnassa on epävirallinen rotuhierarkia, jossa mustat ovat alimpana, jonka jälkeen ovat ”alemmat palvelijarodut”, eli latinot, joitten funktio palvelujen lisäksi on ylläpitää valkoisten amerikkalaisten ylemmyyden tunnetta. Kun tätä järjestelmää on alettu kritisoida rasistiseksi, moni konservatiivi koki oman elämäntapansa olevan uhattuna. Trumpin rasismi ja iskulauseensa antoivatkin viestin, että hän aikoo suojella kyseistä järjestelmää, vaikka se ei toimi edes kaikille valkoisille.
Papamarcos mukaan “Demokratia on ollut hyvä idea niin kauan, kun se on legitimoinut valkoisten miesten ehdottoman valta-aseman yhteiskunnassa ja asettanut heidät myös poliittisen vallan huipulle”, mutta kun demokratia onkin alkanut ”kääntymään valkoisia heteromiehiä vastaan”, he ovat kääntyneet autoritaarisen Trumpin puoleen. Kirjailijan mukaan Trumpin ja Republikaanien aktiiviset toimet afroamerikkalaisten ja köyhien äänestämisen vaikeuttamiseksi ovat osoituksia tästä demokratian hylkäämisestä.
Papamarcos selittää, että ”Trumpin käytös ja puheet antavat heille [Trump-kannattajille] luvan samaan ja oikeuttavat heidän omat rasistiset ja sovinistiset asenteensa (…) Ja koska heitä erottaa yhteiskunnan pohjasakasta vain miessukupuoli ja vallanpitäjien kanssa yhteinen inhonväri, he kannattavat miesten ja valkoisten ylivaltaa”. Mikä mielestäni on oiva esimerkki aiemmin käsittelemästäni kohtaavasta kielenkäytöstä. Vaikka Papamarcos ei käytä tätä käsitettä, hän kuvaa ilmiötä todetessa, että “Trumpin MAGA-joukkoliikkeeseen osallistuminen tyydyttää heidän [kannattajien] psykologisia tarpeitaan olla merkityksellinen ja kuulua johonkin suureen kollektiiviseen kokonaisuuteen.” Sillä ei ole väliä mitä Trump oikeasti tekee ja parantuuko kannattajien henkilökohtainen elämä, vaan tuntevatko he, että heidät kohdataan Trumpin puheissa, eli kokevatko he, että heitä kuunnellaan ja edustetaan.
Papamarcosin terävistä huomioista huolimatta hänen ”Ja sitten tuli Trump” ei tuo mitään uutta trumpilaisuudesta, jota vaikka Annala Marian ”Trumpin kansa. Keitä he ovat ja miksi he rakastavat johtajaansa” (2020) ei olisi jo esitetty. Papamarcosin kirja yrittää olla monta asiaa samaan aikaan ja se luo epätasaisen kokonaisuuden, joka voi turhauttaa lukijaa. ”Ja sitten tuli Trumpin” havainnot ovat kuitenkin parempia kuin Markus Tiitulan teoksessa ja ne täydentävät hyvin Markku Ruotsilan konservatiivisesta perspektiivistä kirjoitettua ”Sydänmaiden kapina. Donald Trump, amerikkalainen konservatismi ja äärioikeiston nousu” kirjan analyysiä.
i Trump, J. Donald (2015) Crippled America, Simon & Schuster
ii Wolff, Michael (2018) Fire and Fury. Inside the Trump White House, Henry Holt and Company
iii Ruotsila, Markku (2018) Sydänmaiden kapina. Donald Trump, amerikkalainen konservatismi ja äärioikeiston nousu, Gaudeamus
iv Woodward, Bob (2018) Fear. Trump in the White House, Simon & Schuster
v Tiittula, Markus (2019)Valkokaavuista punahattuihin — Amerikkalainen fasismi ja oikeiston radikalisoituminen , Vastapaino
vi Annala, Maria (2020) Trumpin kansa. Keitä he ovat ja miksi he rakastavat johtajaansa, Into
vii Leonnig, Carol ja Rucker, Philip (2020) Minä yksin. Donald Trump ja valkoisen talon hullut päivät, Otava
viii Arendt, Hanna (2013 painos) Totalitarismin synty, Vastapaino, Tampere, s 382, 437, 452-553
Sami Eerola ja spektaakkeliyhteiskunta 