Kiista suomalaisista SS-miehistä

Eläkkeellä oleva ylikomissaari Olavi Lempinen julkaisi tänä vuonna tietokirjan ”Suuremman Suomen puolesta. SS-mies Aarre Jylhänmaan palvelusvuodet”, joka on otsikossa mainitun henkilön elämäkerta. Otin kirjan välittömästi luettavaksi, koska minua kiinnostaa äärioikeistolaisten elämäkerrat. Ne voivat paljastaa aina jotain uutta aatesuuntauksen kannattajien logiikasta.

Lempisen kirja yllättikin, kun se paljastui historiapoliittiseksi kiistakirjaksi. Heti alussa kirjailija sanoo pitävänsä Suomen sananvapautta uhattuna, koska ”sananvapaus on vain samaa mieltä olevilla” ja ”ihmisiä voidaan syyttää ja tuomita julkisessa sanassa ilman todisteita”, mikä nostatti kulmakarvoja. Eikä sananvapauteen nimenomaan kuulu, että kaikki saavat sanoa, mitä haluavat, jopa ilman todisteita? Ja ketkä eivät saa olla eri mieltä? Sitä kirjailija ei kerro.

Lempisen keskeisin teesi kirjassaan on, että suomalaisia SS-vapaehtoisia on viime aikoina mustamaalattu. Kirjailijan mukaan kirjassa esiintyvä Jylhänmaa kuten muutkaan suomalaiset SS -vapaehtoiset eivät olleet vakaumuksellisia natseja, eivätkä he osallistuneet sotarikoksiin, kuten André Swanströmin ”Hakaristin ritarit. Suomalaiset SS-miehet, politiikka, uskonto ja sotarikokset” (2018) ja Kansallisarkiston Lars Westerlundilta tilaama tutkimus ”Suomalaiset SS -vapaehtoiset ja väkivaltaisuudet 1941–1943” (2019) väittävät.

Lempinen rinnastaa Swanströmin kirjaa nyky-Venäjän Talvi- ja Jatkosotaa käsittelevään revisionistiseen propagandaan. Kirjailija perustelee Swanströmin kirjan “propagandistisuutta” sillä, että siinä esiintyi paljon sana “natsi”, koska se on eräänlainen “maaginen sana”, joilla muokataan lukijan mielikuvaa.

Lempinen käy myöskin historioitsija Oula Silvennoista kimppuun, kuvaten tätä ei-vakavasti otettavaksi tai objektiiviseksi historioitsijaksi – ilman perusteluita. Lopulta Lempinen vihjaa, että kaikki edellä mainitut tutkijat eivät aja Suomen kansallista etua.

Voin olla tässä tapauksessa jäävi, koska toimin viime vuonna Silvennoisen tutkimusavustajana. Tehtäväni oli käydä läpi Toista maailmansotaa käsittelevää lähdeaineistoa. Lempinen kertoo, että tutkimusprojekti, jossa olin mukana, ei ole muuta kuin propagandaa ja, että kaikki mainitut tutkijat ovat osa ”hyvä veli -järjestelmää”, johon oletettavasti minäkin kuulun.

Itse Swanströmin kirjan väitteitä Lempinen kritisoi niitten epämääräisyyden takia ja koska jotkut aikalaislähteet ovat ”epäluotettavilta henkilöiltä”. Mutta silti kahta Swanströmin lähteenä käyttämää päiväkirjasitaattia Lempinen ei pysty muuten kumoamaan kuin sillä, että ne on kirjoitettu passiivi -muodossa, jolloin ei voida suoraan sanoa, että yhdessä sitaatissa olisi todiste rikoksesta ja toisessa, että nimenomaan suomalaiset olisivat niihin osallistuneet.

Lempinen ei pitänyt siitä, kun Helsingin sanomat kuvasi kyseisten lähteiden “saattavan” todistaa että sotarikos tapahtui. Lempisen kirjan argumentti onkin, että suomalaiset SS -vapaaehtoiset vain sattuivat olemaan samaan aikaan paikoissa, joissa sotarikoksia tapahtui, mutta he itse eivät niihin osallistuneet. Lempisen mukaan tällainen on kollektiivisen syyllisyyden antamista, joka sopii enemmän diktatuurimaihin kuin demokratioihin. Lempisen mukaan rikostutkinnassa nämä edellä mainitut todisteet eivät kelpaisi oikeudessa.

Lempinen ei ole akateeminen historiantutkija ja se näkyy tällaisissa lausunnoissa. Historiantutkimus ei noudata rikostutkinnan logiikkaa. Historia onkin täynnä keskenään ristiriitaisia teorioita eri tapahtumien yksityiskohdista. Historiantutkimuksen tarkoitus ei ole tuomita ketään, ainoastaan kertoa mitä tapahtui tai pidetään todennäköisenä tapahtumaketjuna. Tuomittavuus on täysi lukijan vastuulla ja historia tuntee lukuisia kiistanalaisia historiallisia henkilöitä, joita jotkut pitävät sankarina, kun taas toiset roistoina tai sitten ”ristiriitaisina”.

Henkilökohtaisesti pidän todella epätodennäköisnenä, että suomalaiset SS-vapaehtoiset onnistuivat kulkemaan pahimpien natsien kuolemankenttien läpi, ilman että olivat mukana sotarikoksista. Eikä Lempilän kirja onnistu vakuuttamaan siitä.

Sen lisäksi, että Lempilä asemoi heti alussa itsensä osapuoleksi historiantutkimuksen kiistaa, hän paljastaa oman poliittisen agendansa kutsuessaan natseja sosialisteiksi, joita ainoastaan erotti kommunisteista se, että natsit halusivat johtaa Saksaa Berliinistä, eikä Moskovasta. Lempinen menee niinkin pitkälle, että sanoo Natsi-Saksan itäisen sotaretken olleen vain: ”sosialistinen valtio halusi tavoitella toiselta sosialistiselta valtiolta lisää elintilaa”.

Natsien kutsuminen sosialistiksi on todella alkeellinen virhe, joka perustuu olettamukseen, että kansallissosialismi -aatteen ”sosialismi” viittaisi vasemmistolaiseen sosialismiin. Tämän virheen tekevät tahallaan talousliberaalit oikeistolaiset, jotka anakronistisesti uskovat oikeistolaisuuden määrittyvän talousliberalismin kannattamisella, mikä ei pidä paikkaansa. Ja vaikka pitäisi, natsit olivat talouspoliittisesti paljon oikeammalla kuin sosialidemokraatiti.

Kukaan vakavasti otettava politiikantutkija tai historioitsija ei pidä natseja sosialisteina, vaan äärioikeistolaisina. Hitler itse on kertonut lehtihaastattelussa, että Kansallissosialistisen puolueen nimi juontuu uskomuksesta, että ”sosialismi on yhteisten asioitten hoitamista. Kommunismi ei ole sosialismia, eikä marxismi.” ja ”Toisin kuin marxilaiset väittävät, sosialismi ei kiellä yksityisomaisuutta, eikä myöskään itsensä kieltämistä, vaan sen sijaan sosialismi on kansallismielistä”. Tarkoittaen ettei natsien kansallissosialismi tarkoittanut samaa sosialismia kuin sosialidemokraattien ja kommunistien.

Lempisen asenteellisuus onkin niin vahvaa, että hän menee ristiriitaiseksi todetessaan, että Kansallisarkiston tilaamaa tutkimus ei ole uskottava, koska virasto ei ole “tieteellinen laitos, vaan valtion virasto”, mutta ristiriitaisesti hän myöhemmin kertoo, että Kansallisarkiston tutkimuksen teki historiantutkija Åbo Akademiasta, eikä Kansallisarkiston virkamies.

Lempisen kirja perustuu lähes kokonaan Aarne Jylhänmaan päiväkirjamerkintöihin, joitten suorat sitaatit ovat selkeästi merkitty kursiivikirjaimilla. Outoa onkin, että suoria sitaatteja on hyvin vähän ja suurin osa kirjasta onkin romaanimaisesti kirjoitettua ensimmäisen persoonan kuvausta. Tyylivalinta tekee kirjasta helppolukuisen, mutta jos aikoo osallistua akateemiseen kiistaan, suoria lähdeviitteitä ja sitaatteja pitäisi olla tekstissä. Lempisen kirja onkin täynnä väitteitä, joitten alkuperää ei kerrota tai joitten uskottavuutta sumentaa se, ettei lukija ole varma perustuvatko ne suoraan Jylhänmaan päiväkirjaan vai ovatko ne niitten tulkintoja tai spekulaatioita

Lempisen mukaan Jylhänmaa oli nuori porilainen, joka 48 muun porilaisen kanssa hakeutui Natsi-Saksan Waffen SS:n ulkomaalaisten sotilaitten, erityisesti pohjoismaisille tarkoitettuun Wiking-divisioonaan. Siellä Jylhänmaa toimi ilmatorjuntatykkimiehenä ja myöhemmin tutkaoperaattorina. Jylhänmaa taisteli Natsi-Saksan itärintamalla Puolassa ja Ukrainassa.

Lempisen kirjan suurin puute on, ettei siinä avata Jylhänmaan maailmankuvaa tai ideologiaa kunnolla. Tämä voi johtua yksinkertaisesti siitä, ettei lähdeaineistosta sitä pysty päättelemään. Kirjassa kuitenkin on erilaisia vihjeitä Jylhänmaan motivaatiosta liittyä SS:ään. Jo ennen kuin Suomen valtio vastahakoisesti alkoi rekrytoimaan vapaehtoisia SS:ään, Jylhänmaa yritti värväytyä Natsi-Saksan armeijaan. Motiiveina ilmoitetaan isänmaallisuus. Jylhänmaa kuvataan halunneen jatkaa Suomen itsenäisyyttä tavoittelevien jääkärien perinnettä, jotka lähtivät 1900-luvun alussa salaa Saksaan kouluttautumaan sotilaiksi. Toinen motiivi oli antikommunismi, joka ehkä perustui Jylhänmaan haluun kostaa isänsä teloituksen Suomen sisällissodassa punaisten toimesta.

Antikommunismia ei kirjassa avata muuten kuin korostaen, miten Toisessa maailmansodassa Neuvostoliitto suoritti sotarikoksia Suomessa ja muualla Molotow-Ribbentrop -sopimuksen etupiirialueilla. Kirjassa kuvataan Jylhänmaan nähneen henkilökohtaisesti vetäytyvän puna-armeijan suorittamien sotarikosten jäljet ja pohtineen, että haluaa estää saman kohtalon Suomessa.

Itseäni olisi kiinnostanut syvempi pohdinta siitä, mitä Jylhänmaa puolusti? Oliko kommunismi ainoastaan paha hänelle, koska se manifestoitui totalitaristisena väkivaltana vai oliko hän eri mieltä sen talouspolitiikasta ja ihmiskuvasta? Kirjassa kuvataan, että nuorempana Jylhänmaata kiusattiin punaisten kannattajien toimesta. Haukuttiin muun muassa ”lahtarin kakaraksi”. Saivatko nämä kokemukset häntä kannattamaan Kokoomusta vai maalaisliittoa? Sympatisoiko hän äärioikeistoa? Lempinen vain tekee selväksi, että Jylhänmaa rekrytoitiin Suomen valtion toimesta nimenomaan, koska ei ollut minkään poliittisen ääriliikkeen edustaja.

Lempinen korostaa, että natsit yrittivät houkutella ulkomaalaisia vapaehtoisia ”eurooppalaisella ristiretkellä idän kommunismia vastaan”, eikä kansallissosialistisella aatteella. Tässä vaiheessa tuleekin kirjan kummallisin väittämä: Jylhänmaa ei tiennyt yhtään mitään Natsi-Saksan aatemaailmasta tai sen antisemitismistä.

Lempinen väittää, ettei Jylhänmaa tiennyt natsien antisemitismistä, kuin vasta saavuttuaan Saksaan kouluttautumaan SS-mieheksi. Siellä hän sai tietää, että ”juutalainen” oli eräänlainen haukkumasana. Jylhänmaan kuvataan olleen täysin tietämätön antisemitistisistä stereotypioista, mikä herättää voimakkaita epäilyksiä.

Kävin viime vuonna Silvennoisen alaisuudessa läpi suomalaisia sanomalehtiä vuosilta 1932-1945, etsien miten paljon suomalainen media tiesi natsien juutalaisvainoista. Tietoa oli yllättävän paljon. Lähes kaikki lehdet, suurista valtamedioista pienempiin paikallis- ja puoluelehtiin raportoivat jo 1922 lähtien natsien antisemitismistä ja kiihtyvästä juutalaisten syrjinnästä ja vainoista. Oikeistolaislehdissä vähemmän, mutta silti raportoivat.

Esimerkiksi vuoden 1938 kristalliyöksi kutsuttu Natsi-Saksan valtion siunaama juutalaisvastainen pogromi oli suomalaislehtien etusivun uutinen. Juutalaisia pakolaisia tuli Suomeen kiihtyvään tahtiin ja lehdissä oli vilkasta keskustelua siitä, pitäisikö pakolaisia ottaa vastaan vai ei? Tämä siitä huolimatta, että mediassa raportoitiin juutalaisten pakenevan natsien vainoja ja heidän palauttaminen olisi kohtalokasta. Lehtien yleisöosastoissa ja pääkirjoituksissa käytiin vilkasta keskustelua juutalaisten ihmisarvosta ja fasismin meriiteistä, puolesta ja vastaan. Lehdissä oli jo mainintoja natsien keskitysleireistä. Lehdissä oli jopa ilmoituksia kehottamaan boikotoimaan saksalaisia tuotteita, niin kauan, kun juutalaisvainot jatkuvat. Jopa natsien pidättämän poliittisen vangin muistelmat oli täällä suomennettu ja julkaistu.

Ainoat lehdet, jotka kirjoittivat niukasti juutalaisvainoista, olivat kotimaiset fasismia kannattavat lehdet. Nämä keskittyivät demonisoimaan juutalaisia ja vähättelemään heihin kohdistuneita vainoja. On hyvin epätodennäköistä, ettei Jylhänmaa tiennyt yhtään mitään antisemitismistä tai kansallissosialismista. Vaikka hän ei olisi lukenut yhtäkään sanomalehteä, hän olisi kuullut muitten puhuvan aiheesta.

Nicholas Stargardtin kirjassa ”The German War: A Nation Under Arms” (2013) käsitellään Toista maailmansotaa tavallisten saksalaisten näkökulmasta, siviileistä rintamasotilaisiin. Lähdeaineistona on pääosin päiväkirjoja, kuten Lempisenkin kirjassa. Niissä käy ilmi, että niin siviilit kuin rintamasotilaat tiesivät, mitä kansallissosialismi oli ja jopa, että sen ensisijainen tehtävä oli tuhota juutalaiset. Ainoa asia, mitä ei tiedetty, oli tuhoamisen laajuus ja miten se toteutettiin. Vaikka Lempisen mukaan Jylhänmaa ei koko palvelusaikana osannut kuin muutaman sanan saksaa, tuntuu epätodennäköiseltä, että hän olisi onnistunut välttymään kuulemasta yhtään mitään holokaustista ja kansallissosialismista.

Lempinen menee niin pitkälle, ettei hänen mukaansa Jylhänmaa edes tiennyt, että juutalaisia pidettiin valkoisista erillisenä rotuna. Tämä käy ilmi, kun kirjassa kuvataan ukrainalaiset perustelemassa juutalaisvastaista pogromia Jylhänmaalle sillä, että se oli kosto “juutalaisille kommunisteille”, Jylhänmaa olisi Lempisen mukaan todennut “Kommunismi kielsi uskonnon. Oppaamme mukaan kommunisteja olivat johtaneet uskovaiset. Joku tässä ei täsmännyt” ja “minua ei kiinnostanut noiden kuvottavien murhatöiden johtajien sukupuoli tai uskonto”. Myöhemmin kirjailija esittää, että Jylhänmaa olisi jopa kysynyt [M]iksi viha kohdistettiin sellaisiin määriin juutalaisiin?”

Lempinen korostaa, että SS:n Wiking-divisioonassa ideologista koulutusta oli “erittäin vähän”, mikä voikin olla totta, mutta juutalaisvastaisuus oli natseille keskeistä, joten se olisi tullut koulutuksessa ilmi. Se ei ollut asia, jota natsit missään vaiheessa olivat salanneet.

Lempisen mukaan Jylhänmaa todistaa Ukrainan Lembergin (nykyään Lyviv) kaupungissa Neuvostoliiton tekemiä sotarikoksia ja massamurhia, mutta myöskin niitten “kostoksi” siviilien suorittaman juutalaisvastaisen pogromin. Jylhänmaa olisi kirjoittanut päiväkirjassaan tuntemuksistaan kommunistien suorittamista siviilien ja jopa lasten joukkoteloituksista: “Tunsin sellaista vihaa sisälläni, että olisin ollut valmiina tekemään kammottavia tekoja, jos murhamiehet olisivat olleet edessäni”. Sitten kun hän todistaa puolalaiset ampumassa, lynkkaamassa ja hirttämässä ”kommunisteiksi” väitettyjä juutalaisia joukoittain, hän pysyy sivustatarkkailijana.

Lempisen mukaan Jylhänmaan näkemä pogromi oli niin suuri, ettei natsien kannattanut tulla väliin. Samalla hän kertoo lyhyesti saksalaisen kostoiskuista, joissa yhden tarkka-ampujan takia kokonainen kylä sytytettiin tuleen. Kirjassa toistuu kuvauksia, miten muut ihmiset iloitsevat kauheuksista, mutta ei Jylhänmaa.

On totta, että joskus syttyi juutalaisvastaisia pogromeita jopa ennen kuin natsit ehtivät saapua valloitetuille alueille. Ihmiset kokivat, että he olivat vapaita tappamaan juutalaisia ja kommunisteja, koska natsit vihasivat molempia, eivätkä aikoneet estää näitten ryhmien murhaamista. Jos tavalliset kansalaiset tiesivät tämän, miten Jylhänmaa ei? Useimmiten kuitenkin natsien saavuttua jollekin alueelle, he joutuivat yllyttämään ja jopa järjestämään pogromeita, jotta syntyisi kuva, että itäeurooppalaiset olivat juuri ”spontaanisti” nousseet ”juutalaiskommunistista” ylivaltaa vastaanii. Näitä kauhistuttavia kuvia viattomien ihmisten lynkkaamisesta ja joukkoteloituksista voi yhä tänäkin päivänä nähdä holokaustia kertovissa dokumenttielokuvissa ja -sarjoissa.

Omituisinta Lempisen kirjassa on selitys natsien antisemitismille. Kirjailija viittaa Natsi-Saksan valtionpankin pääjohtaja Hjalmar Schahtiin, jonka mukaan juutalaisvastaisuus Saksassa olisi johtunut 1900-luvun alun Venäjän pogromeista pakenevien itäisten juutalaisten aloittamasta Saksan markan spekulaation aiheuttamasta inflaatiosta. Lempinen sentään mainitsee, että “on syytä suhtautua tietyllä sekptisyydellä” Schahtin väitteisiin. Muita selityksiä kirjailija ei anna.

On totta, että ennakkoluulot idästä tulleita juutalaisia kohtaan olivat merkittävä osa antisemitististä propagandaa, mutta suurin osa näistä Saksaan muuttaneista juutalaisista olivat rutiköyhiä ja heidän tapansa koettiin, jopa länsijuutalaisten taholta olevan ”takapajuista”iii. Natsien antisemitismissä juutalaiset olivat kaikkien ongelmien aiheuttajia. Samaan aikaan he olivat köyhiä rikollisia, raiskaajia, äärivasemmistolaisia terroristeja, että rikkaita spekulaattoreita, jotka hallitsivat sekä USA:ta ja Iso-Britanniaa, että Neuvostoliittoa.

Lempinen sysää vastuun holokaustista SS:än Einsatzgruppenille (natsien turvallisuuspoliisin tuhoamisryhmä) eikä muulle Waffen SS:älle. Kirjailijan mukaan ihmisillä menee “sekaisin” eri SS-yksiköt, jonka vuoksi SS:n maine on tahrittuna. Lempisen mukaan Waffen SS ei osallistunut millään lailla holokaustiin, vaan ainoastaan sen hierarkiaan kuuluvat keskitysleirivartijat ja etenevän Wermachtin (Saksan tavallinen armeija) takana kulkevat juutalaisten tuhoamiseen tarkoitetut einsatzkommandot. Erityisesti Wiking SS oli Lempisen mukaan täysin viaton.

Onkin mielenkiintoista, että Lempinen käyttää kirjassaan lähteenä muun muassa Goerge H. Steinin kirjaa ”Waffen SS. Hitlerin eliittikaarti sodassa 1939-1945” (2008). Siinä todetaan Waffen SS:n syyllistyneen sotarikoksiiniv.

Lempinen on oikeassa, ettei Wiking-divisioonaa ole Nürgergin oikeudenkäynnissä tuomittu sotarikoksista, mutta hän ei kerro, että kyseisessä oikeudenkäynnissä koko SS tuomittiin, mukaan lukien sen kaikki eri alaorganisaatiotv. Nürbergin ”kollektiivisen syyllisyyden” teoria on kuitenkin itsessään kiistanalainen, joten se ei vielä todista, että juuri Wiking SS ja kaikki sen yksittäiset jäsenet olisivat syyllistyneet sotarikoksiin. Googlattaessa aiheesta, paljastui että yksittäisiä Wiking SS:än osastoja eri maista on mahdollisesti syyllistynyt sotarikoksiinvi, vii,, kuten suomalaisista vapaaehtoisista on todettu.

Oudompaa on kuitenkin, ettei Lempinen mainitse ollenkaan, että nykyään on fakta, Wehrmacht syyllistyi sotarikoksiin ja holokaustin toteuttamiseen. Yksittäiset tapaukset mahdollisista Wiking-divisioonan sotarikoksista ovat väitetysti tapahtuneet niin, että ne avustivat Wehrmachtin kanssa einsatzkommandoja. Steinin mukaan Einsatzgruppeniin kuului ”vain noin 3000 miestä”, joilla olisi yksin aika vaikea toteuttaa yksin massamurhia itärintamallaviii.

Lempinen voi lopulta olla oikeassa, etteivät suomalaiset vapaehtoiset syyllistyneet sotarikoksiin itärintamalla, mutta se, ettei hänen kirjassaan käytetä Jylhänmaan päiväkirjan suoria sitaatteja, kun sodan julmuuksista puhutaan ja, se että hän jättää monia seikkoja ja konteksteja mainitsematta, tekee kirjasta hyvinkin epäuskottavan.

i Burleigh, Michael (2004) suomentanut Seppo Hyrkäs, Kolmas valtakunta. Uusi historia, WSOY, Helsinki, s 64, 232-233, 255, 258‒259

ii Snyder, Timothy (2015) Black Earth. The Holocaust as History and Warning, Tim Dugan Books, E-kirja, kappaleesta The Greater Evil, s 150

iii Burleigh (2004) s 78, 93, 96

iv Steinin,H. George (2008) Waffen SS. Hitlerin eliittikaarti sodassa 1939-1945, Ajatus kirjat, s 290, 289‒292

v George (2008) s 278

vi Lappin, Eleonore (2009) The death marches of Hungarian Jews through Austria, <<https://web.archive.org/web/20090219123909/http://www1.yadvashem.org/download/about_holocaust/studies/lappin_full.pdf>&gt; s 25‒26

vii Flyum, Ola (2013) Olav Tuff (91): Vi brente en kirke med sivilister, http://www.nrk.no <<https://www.nrk.no/dokumentar/–nordmenn-deltok-i-drap-pa-sivile-1.11262316>&gt;

viii George (2008) , s 291

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s