Venäjä hyökkäsi Ukrainaan Helmikuussa ja sota jatkuu. Sosiaalisessa mediassa jatkuvasti käyty informaatiosota kiihtyi, Venäjän sotarikoten paljastusten myötä Ukrainassa. Suomessa ääriliikkeet jakautuivat kahtia niin vasemmalla kuin oikealla. On niitä, jotka kannattavat Venäjän sotatavoitteita, koska uskovat sen ”denatsifikaatio” -propagandaan ja kokevat Putinin diktatuurin olevan vastaisku ”globalismille” ja sitten niitä, jotka kannattavat Ukrainan itsemääräämisoikeutta ja siviilien koskemattomuutta. Samaan aikaan monet koronadenialistit ja rokotekriitikot ovat omaksuneet putinistisen propagandan ja levittävät sitä koska kokevat sen murentavan ”mädän” länsimaisen valta-aseman.
Sattumalta samana päivänä, kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan, olin lainannut kirjastosta jo viime vuonna varaamani Anna-Leena Laurénin ”Samettidiktatuuri. Vastarintaa ja myötäilijöitä nyky-Venäjällä” (2021), joka osoittautui hyvin ajankohtaiseksi.
Anna-Leena Laurén on suomenruotsalainen toimittaja, joka elää Venäjällä (ainakin kirjan julkaisemisen aikana) ja hänen kirjansa on sekoitusta matkakertomusta ja venäläisen mielen analyysiä. Kirjassa mielenkiintoisinta on Laurénin tarkka analyysi siitä, miten Putinin propaganda toimii käytännössä, koska hänen havaintonsa todenperäisyyttä voidaan seurata nyt sosiaalisessa mediassa leviävän suomenkielisen putinistisen propagandan kautta. Samat argumentit, joita Laurén purkaa kirjassaan, käytetään nyt oikeuttamaan Venäjän imperialistiset pyrkimykset.
Kirjailijan mukaan Putinin diktatuuri hyödyntää neuvostonostalgiaa koska se ”ei velvoita mihinkään”, tarkoittaen että Neuvostoliiton myönteisten aspektien ihannoiminen ei käytännössä ole mitään muuta kuin nykyisen diktatuurin kannattamista. Putin ei korosta Neuvostoliiton vallankumousta tai sen johtohahmoa Leniniä, vaan tämän seuraajaa Stalinia. Jälkimmäinen peri vakiintuneen diktatuurin, jonka hän kohotti Toisen maailmansodan jälkeen globaaliksi supervallaksi.
Tämä neuvostonostalgian nykyistä status quota ylläpitävä voima voi nähdä Laurénin mukaan siinä, että Putin väittää, että Eurooppa ”pakotti” Neuvostoliiton valloittamaan Itä-Euroopan Toisen maailmansodan aikana, koska ei tukenut alussa Neuvostoliittoa natseja vastaan. Kuulostaako tutulta? Tämähän on sama tarina, jota Putin käyttää oikeuttamaan Ukrainan valloituksen. Hänen oli ”pakko” hyökätä Ukrainaan estääkseen NATO:n ”laajentumisen itään”.
Laurénin mukaan neuvostonostalgian ylläpitäminen ei tarkoita, että Neuvostoliiton historiaa tunnettaisiin hyvin. Päinvastoin se pidetään epämääräisenä. Korostetaan ainoastaan kansallisia myyttejä. Kirjailijan mukaan, jos esimerkiksi hirmuhallitsijan tekoja ei ole puitu loppuun asti, sitä ei pidetä erityisen vaarallisena, mikä sopii diktatuurille.
Olenkin aiemmin kirjoittanut, että äärioikeistolainen ideologia edellyttää huonoa historiantuntemusta. Samaa voi sanoa kaikista diktatuureista. Ukrainan sodassa voimme nähdä mitä seuraa kun kansallisesta historiasta pyyhitään kaikki ikävä pois: Helsingin yliopiston venäjänkielen professori Arto Mustajoki on todennutkin, että ”Suurin osa venäläisistä ei olisi kuitenkaan uskonut todeksi väitteitä venäläissotilaiden tekemistä raakuuksista [Ukrainassa]. Useilla venäläisillä on vankka käsitys siitä, että he ovat rauhaa rakastava kansa”.
Neuvostonostalgia toimiikin myyttien lailla, luomalla tutun tarinarakenteen, joka on osa vallitsevaa kulttuuria. Kun tätä myyttistä rakennetta toistetaan, se herättää tuttuja mielikuvia, joitten merkitys heti ymmärretään ja hyväksytään. ”Denatsifikaatio” on juuri tällainen tarina. Natsi-Saksan hävittyä liittoutuneet lännestä ja idästä pyrkivät puhdistamaan kukistetun valtion instituutiot natseista ja prosessia kutsuttiin ”denatsifikaatioksi”. Molotow-Ribbentrop -sopimuksen alla tuhottujen valtioitten historiasta kirjoittava historioitsija Timothy Snyder on todennut, että nyky-Venäjän julistama Ukrainan ”denatsifikaatio” ei käytännössä tarkoita samaa, mitä Toisessa maailmansodassa. Viitaten Venäjän valtion propagandalehteen RIA Novostin artikkeliin, jossa muotoillaan Ukrainan denatsifikaation strategia, Snyder perustelee ettei venäläisille ”natsi” tarkoita kansallissosialismin kannattajaa, vaan ”ei-venäläistä”, joka vastustaa Venäjän valtaa. Neuvostonostalgiaa käytetäänkin tunnelatauksena, jolla perustellaan asioita, joita halutaan edistää, ilman että varsinaisella sanojen ja symbolien sisällöllä on väliä.
Anna-Leena Laurénin mukaan: ”Väestö, joka hyväksyy kaiken suhteellisuuden, on yksinvaltiaan paras kaveri.” Tällä kirjailija tarkoittaa tapaa, jolla venäläiset puolustavat diktatuurinsa toimintaa.
Kirjailijan mukaan Venäjällä on yleinen asenne, että kaikki maailman maat ovat suunnilleen samanlaisia kuin Venäjä. Esimerkiksi kun Laurén haastatteli ihmisiä gulageista, monet sanoivat, että Neuvostoliiton keskitysleirijärjestelmässä tai Stalinin puhdistuksissa ei ollute mitään erikoista, koska kaikkialla maailmassa ihmisiä on vangittu/vangitaan keskitysleireihin tai tapettu joukoittain.
Venäjän diktatuuri ylläpitää tällaista relativismia korostamalla länsimaitten tekemiä ihmisoikeusrikkomuksia. Tällöin Ukrainassa tapahtuva siviilien järjestelmällinen hävitys ei olekaan niin paha, koska USA pommittaa samaan aikaan siviilejä Jemenissä ja Somaliassa. Venäjän länteen suunnatut propagandakanavat RT, Sputnik ja Redfish ovatkin kanavia, jotka ovat omistautuneita esittelemään länsimaitten rikoksia ihmiskuntaa vastaan ja vähättelemään Venäjän. Kuten Laurén kirjoittaa, tarkoitus ei ole saada ihmiset uskomaan Venäjän valheisiin, vaan saada ihmiset epäilemään totuutta niin paljon, että ainoa ”järkevä” ratkaisu on olla tekemättä mitään. Jos ei ole varma kuka on oikeassa Ukrainan sodassa, miksi osoittaa mieltä sitä vastaan tai boikotoida Venäjää? Voi vain tekeytyä fiksuksi ja jatkaa arkeaan, jättäen Venäjä yksin tuhomaan Ukrainan kansan.
Laurénin mukaan ”Kremlin suurin vahvuus on kaaoksen ja hämmennyksen synnyttämisessä, ja pientä pelkoa pidetään mielellään yllä”, jolla hän tarkoittaa ensisijaisesti Venäjän sisällä tapahtuvaa kontrollia, mutta sen voi soveltaa länteen kohdistuneeseen informaatiostaan.
Laurén siteeraa venäläisen riippumattoman Levada -mielipidetutkimusjärjestön sosiologia Lev Dudkovia, jonka mukaan ”Valtion propagandaan ei toki uskota, mutta ei sitä kyseenalaistetakaan”, jolloin kansalaiset elävät orwellilaisessa kaksoistotuuksien maailmassa. Valtio jatkuvasti valehtelee ja samaan aikaan on oikeassa kaikesta. Tällöin syntyy edellä mainittu passivoituminen, jossa paras ratkaisu on olla miettimättä koko asiaa ja vain elää jatkuvasti muuttuvien sääntöjen mukaan. Putin onkin luonut hienostuneemman järjestelmän kuin Stalinin Neuvostoliitossa, jossa yritettiin terrorilla saada ihmiset uskomaan yhteen totuuteen. Nyt totuudella ei ole mitään väliä, vaan sillä vastustaako hallituksen toimintaa.
Kirjailija tiivistääkin ”hitausmomentiksi” kutsutun disinformaation aiheuttaman passivoitumisen: ”Voi tuntua houkuttelevalta olla uskomatta mihinkään, koska se vapauttaa vastuusta. Se taas on diktaattorin näkökulmasta oiva asia.”
Putin pelasikin sen varaan, että länsimaihin iskisi hitausmomentti, jossa ei reagoitaisi mitenkään Ukrainan sotaan, vaan sen sijaan kiisteltäisiin keskenään, onko edes maahan hyökätty ja millä motiivilla? Onneksemme Putin erehtyi pahasti ja vain yhteiskunnan marginaaliset ääriainekset omaksuivat Putinin propagandan.
Näistä ääriaineksista populistit ja äärioikeistolaiset ovat suurimmat segmentit. Laurénin mukaan monet venäläiset pitävät amerikkalaisesta äärioikeistojohtajasta Trumpista ihmisenä eikä niinkään poliitikkona, koska ”rajojen rikkominen puhuttelee”. Kirjailijan mukaan venäläiset eivät tyrmisty Trumpin valehtelusta, koska he lähtevät siitä oletuksesta, että kaikki poliitikot valehtelevat, joten avoin valehtelija on turvallisempi valintaa kuin peitelty valehtelija. Laurén mainitsee Trumpin, koska Venäjässä äärioikeistolaiset populistipoliitikot ovat suosittuja, koska he rikkovat symbolisesti rajoja vaikka eivät koskaan pääse valtaan. Näitten äärioikeistoagitaattorien tarkoitus on olla diktatuurin varaventtiili.
Venäläisten perustelu protestiäänilleen on sama, jota amerikkalaiset käyttivät Trump-kannatuksestaan, vaikka tietävät Trumpin valehtelevan jatkuvasti. Sama ilmiö todettiin Brasiliassa, missä vuonna 2018 äänestettiin presidentiksi äärioikeistolainen Jair Bolsonaro. Laurénin mukaan syy tähän päällisin puolin irrationaaliseen käyttäytymiseen johtuu siitä, että: ”populisteja ei äänestetä siksi, että heihin uskottaisiin sokeasti, vaan koska he symboloivat tunnetta ja ruumiillistavat jotakin. Siksi heidän valehteluaan katsotaan läpi sormien”, mikä muistuttaa aiemminkin käsittelemääni ”kohtaavan kielenkäytön” käsitettä sekä Laurénin kirjassa kuvattua neuvostonostalgiaa.
Laurénin kirjan suurin ongelma on, että hän pitää kaikkia edellä mainittuja ilmiöitä erityisen venäläisinä ja johtuvan sen autoritaarisesta historiasta. Kohtaava kielenkäyttö ja nationalistinen nostalgia esiintyvät länsimaissakin, joten ne ovat universaaleja. Suurin osa länsimaista ei ole koskaan ollut diktatuurin alla, mutta silti populisteja ja äärioikeistolaisia äänestetään samoista syistä. Laurén on oikeassa, että vapauden puute aiheuttaa symbolisen protestiäänen, mutta lännessä syy vapaudenpuutteeseen on eri. Paavo Löppösen kirjassa ”Vapauden markkinat. Uusliberalismin kertomus” (2017) keskeisin teesi on, että uusliberalismi on irrottanut markkinat demokraattisesta päätöksenteosta, mikä on vähentänyt ihmisten kykyä päättää monista tärkeistä yhteiskunnallisista asioista ja näin omasta elämästä. Vapaus onkin kaventunut. Tällöin ei ole ihme, että meilläkin äänestetään autoritaarisia johtajia vain koska he ”puhuvat totuuksia”. Mitä väliä, jos eivät poliitikot saa oikeasti mitään aikaan?
Laurénin mukaan on erityisen venäläistä, että he käyttävät sanoja ”demokratia”, ”hyvinvointivaltio” ja ”kansanmurha”, miten sattuu, jopa tarkoittamaan asioita, jotka eivät tarkoita näitä käsitteitä, koska tärkeintä ei ole sanojen täsmällisyys, vaan se emotionaalinen lataus, joka sanojen sisällä on. Tämäkin johtuisi kirjailijan mukaan todennäköisesti Venäjän demokratian puutteesta, jolloin kaikki tietävät, ettei argumenteilla ole väliä, vaan sillä miltä ne kuulostavat. Ilmiö on kuitenkin universaalinen, kuten olen blogissani kirjoittanut. Esimerkiksi koronadenialistit ovat kutsuneet länsimaissa omia hallituksiaan samaan aikaan natseiksi ja kommunisteiksi, vaikka he itse ovat marssineet natsien kanssa. Kuuluisin esimerkki on Perussuomalaisten europarlamentaarikko Laura Huhtasaari, joka kutsui EU:ta ja Kokoomusta kommunistiseksi. Toinen esimerkki on 2021 tammikuun kuudennen päivän Capitolin mellakat, joissa ”demokratian” nimissä tuhannet Trump-kannattajat yrittivät estää laillisten vaalien äänenlaskennan ja kaapata väkivaltaisesti valta Trumpille.
Laurén yliarvioi länsimaisen ihmisen järkevyyttä. Me olemme yhtä alttiita latautuneitten sanojen harhauttamaksi kuin venäläiset. Diktatuuri ei voi tällöin selittää ilmiötä. Selvästi asiaan liittyy sanojen käyttäminen melkein kuin taikasanoina. Taikasanoja ei tarvitse ymmärtää, niitä vain pitää osata toistaa oikeassa järjestyksessä, jotta loitsi toteutuu. Samalla tavalla Venäjän diktatuuri ja ääriliikkeet voivatkin sekoittaa toistensa kanssa ristiriidassa olevia sanoja, luoden sellaisiakin lauseita kuin ”Ukrainaa hallitsee juutalaisnatsien globalistinarkkarihallitus”. Tärkeintä ei ole mitä nuo sanat oikeasti tarkoittavat, vaan se että puhuja haluaa kuulijoitten vihaavan ukrainalaisia.
Toinen esimerkki on sana ”vapaus”, jota esimerkiksi Suomessa Pohjoismaisen vastarintaliikkeen entiset jäsenet käyttivät nimetäkseen uuden natsiryhmänsä ”Kohti vapautta”. Kaikki tietävät, etteivät natsit arvosta vapautta, mutta eivät he tarkoitakaan vapautta tehdä mitä haluaa, vaan vapautta sortaa muita. Samaa havaitsee Laurénin kirjassaan, kun hän kuvaa venäläisen propagandan kehystävän maan viimeiseksi sisäisesti vapaaksi linnoitukseksi modernismia vastaan, joka uhkaa ihmisiä poliittisella korrektiudella ja sukupuolirajojen rikkomisella. Venäjä pyrkiikin kosiskelemaan länsimaista äärioikeistoa.
Laurénin mukaan tehokkain retorinen kikka Venäjällä on lause ”kaikki tietävät”, koska siinä sisältyy oletus, että jos ei tiedä, on oltava tyhmä, jolloin jos koet tietäväsi tai teeskentelet tietäväsi, voit tuntea omaavasi sisäpiiritietoa, jota muilla ei ole. Tällöin sinun ei tarvitse tutkia asiaa enempää tai tutustua siihen vaan voit tyytyä hallituksen antamaan vastaukseen, jossa sana ”kuten kaikki tietävät” esiintyy. Länsimaissa valtio ei tällaista harrasta, mutta ääriliikkeet paljonkin.
Äärioikeistolaiset ja salaliittoteoreetikot toimivat pääosin sanomattomilla oletuksilla, joihin vain vihjataan. Tällä taktiikalla voidaan samaan aikaan viestittää kahdelle yleisölle täysin eri asioita. Esimerkiksi yhdelle yleisölle ”globalisti” tarkoittaa globalisaation kannattajaa ja toisille juutalaisia. Tai sitten levittämällä mielikuvituksellista propagandaa kysyvillä saatesanoilla. Salaliittoteoreetikot vain ”kysyvät” eivät totea mitään, jolloin heidän seuraajansa voivat tuntea itsensä fiksuksi, kun he päättelevät levitetyn propagandan olevan totta, koska eihän sen levittäjä käskenyt heitä uskomaan siihen, vaan ”ajattelemaan itse”. Tällainen oletuksilla pelaaminen luo ääriliikkein kannattajissa saman erityisyyden tunteen. He tietävät salaiset koodit, he ovat ”valaistuneempia” kuin muut. Tällöin ei tarvitse tarkistaa uutisten ja väitteiden todenperäisyyttä, ainoastaan jakaa niitä sokeasti eteenpäin, koska ”korkein” totuus on jo etukäteen tiedossa.
Laurénin mukaan venäläiset eivät usko mihinkään viralliseen tiedotukseen, vaan huhuihin. Mielestäni ainoa syy, miksi Venäjä ei ole epävakautunut salaliittoekstremismiin kuten länsimaat, on se, että se on diktatuuri, jossa jopa pienemmätkin mielenosoitukset pyritään kitkemään. Tässä onkin ratkaiseva ero Venäjän ja länsimaitten välillä. Siinä missä Venäjän valtio hallitsee ja manipuloi tietoisesti disinformaatiota kontrolloidakseen kansaa, länsimaissa nämä manipulaatiovälineet ovat valtapiirien ulkopuolella olevilla vastakulttuureilla.
Laurénin keskeisin teesi on, ettei Venäjä ei ole lähentynyt länsimaita, vaan länsimaat ovat venäläistyneet disinformaatiolla ja populismilla: ”Asioiden suhteellistamminen ei ole aina tietoista […] Kuvaavaa on, että samanlainen ajattelutapa on leviämässä länsimaissa. […] Putin, Trump, Bolsonaro ja Orban”. Olen vahvasti eri mieltä. Nämä kirjassa kuvatut ilmiöt ovat universaaleja. Laurénin kuvaamaa ilmiöta voisi kutsua enemmämkin ”hypernormalisaatioksi”. Venäläinen antropologi Alexei Yurchak keksi ”hypernormalisaation” käsitteen kuvaamaan 1980-1990-lukujen Neuvostoliittoa, jossa kaikki asukkaat tiesivät ettei neuvostojärjestelmä toiminut, mutta he olivat niin vahvasti valtion propagandan kyllästämiä, että he kollektiivisesti teeskentelivät sen toimiva. He olivat hypernormalisoineet propagandan. Brittiläinen dokumenttirasti Adam Curtis sovelsi käsitettä vuonna 2016 julkaistussa dokumenttielokuvassa ”HyperNormalisation”, kuvaamaan länsimaitten nykytilaa, jossa hyperkaupallisuus yhdistettynä valeuutisiin on hämärtänyt länsimaitten todellisuuskäsitystä, mikä on mahdollistanut äärioikeiston nousun.
Ratkaiseva ero länsimaihin on, että Venäjän diktatuuri hyödyntää edellä mainittuja manipulaatiotekniikkoja massojen hallinnassa. Nostalgia, sanattomiin oletuksiin vetoaminen ja whataboutismi ovat kuin rasismi, eli kansallisia patologioita. Toisen maailmansodan jälkeen rasismia on pyritty kitkemään, koska tiedämme mitä tarpeeksi karismaattinen poliitikko voi saada aikaan lietsomalla sitä. Äärioikeisto ihailee Venäjää juuri koska se on massoja manipuloiva diktatuuri ja juuri sen takia se onkin pyrkinyt levittämään vaikutusvaltaansa salaliittoteorioilla. Laurénin kirja olikin varoitus niistä keinoista, joilla Venäjä pyrkii oikeuttamaan imperialistiset suunnitelmansa, mutta myös varoitus siitä, mikä on lännen kohtalo, jos samoille voimille annetaan tilaa.
Sami Eerola ja spektaakkeliyhteiskunta 