Nuoret ja väkivaltainen ekstremismi

Tänä vuonna julkaistussa SUPO:n terrorismin uhka-arviossa todettiin, että jihadistit ja äärioikeistolaiset pyrkivät rekrytoimaan nuoria, erityisesti alaikäisiä riveihinsä. Ruotsissa taas maahanmuuttajataustaiset rikollisjengit rekrytoivat alaikäisiä palkkamurhaajiksi. Nuorten väkivaltaisuudessa ei ole mitään uutta, mutta nykyaikana se vaikuttaa kärjistyneen. Ruotsin pääsiäismellakat ja Länsi-Euroopassa tuomitut alaikäiset terroristit ovat näyttö tästä.

Vuonna 2018 amerikkalainen sosiologi Michael Kimmel julkaisi väkivaltaisten ekstremistien haastatteluihin perustuvan tietokirjan ”Healing from Hate. How Young Men Get Into‒and Out of Violent Extremism”, jonka voisi suomentaa ”Vihasta parantuminen. Miten nuoret miehet joutuvat ja pääsevät pois väkivaltaisesta ekstremismistä”. Teoksessa huomataan, että suurin osa nuorista rekrytoidaan väkivaltaisiin ääriliikkeisiin 13-15 -vuotiaina. Miksi juuri tämä ikäluokka?

Kimmelin teoksen keskeisin argumentti on, että väkivaltaiset ääriliikkeet vetoavat nuoriin miehiin, koska nämä käyvät läpi sukupuoleensa liittyviä kasvukipuja. Monet nuoret miehet ja pojat muodostavat pysyvästi sukupuoli-identiteettinsä kolmetoista- ja viisitoistavuotiaina.

Identiteetin muodostamisprosessissa he etsivät mallia ikätovereista ja vanhemmista sukupuolensa edustajista. Jos miehen mallia ei löydy kotona, koska isä on poissaoleva tai menettänyt nuoren silmissä auktoriteetin, he lähtevät kaduille tai nettiin etsimään sitä. Tällöin poliittiset ääriliikkeet ja rikollisryhmät voivat muodostua siksi maskuliiniseksi yhteisöksi, jossa kokea hyväksyntää, veljeyttä, turvaa ja roolimallin miehenä olemisena.

Kimmel tutki kirjassaan sekä uusnatseja, että jihadisteja. Hänen tutkimuksensa fokuksena ei ole näitten ääriryhmien johtajat ja muu hallinnollinen eliitti, vaan rivijäsenet, ääriliikkeen hierarkian pohjalla olevat. Näihin pätee erilaiset radikalisoitumisen kaavat kuin johtoeliitillä.

Jihadisteilla ja uusnatseilla on paljon yhteistä mutta myös eroja. Siinä missä uusnatsit koostuivat suurimmaksi osaksi syrjäytyneistä nuorista miehistä, jotka kasvoivat rikkinäisissä ja köyhissä kodeissa, jihadistit kasvoivat vakaissa, mutta ankarasti uskonnollisissa perheissä. Yhteistä on nöyryytyksen tuntemus. Uusnatsien taustalla on hyväksikäyttöä, syrjäytymistä, kiusaamista, masennusta ja huumeiden käyttöä. Jihadisteilla on vähän samat ongelmat länsimaissa, paitsi että he kokevat sekä rasismia, että kahden maailman välisen ristiriidan: ankarat vanhemmat, jotka yrittävät saada heitä elämään ”kunnollista” muslimielämää ja länsimaisen yhteiskunnan liberalismin. Nuorelle maahanmuuttajataustaiselle muslimipojalle kahden eri maailman vaatimukset ja houkutukset voivat muodostaa ylitsepääsemättömäksi. Tällöin rikollisuus tai pahimmillaan terrorismi muuttuvat houkutteleviksi.

Kimmelin teoksen havainnot päätyvät samaan lopputulokseen kuin samoihin aikoihin julkaistu brittiläisen räppäri Akalan (oikea nimi: Kingslee James McLean Daley) esseekokoelma ”Natives: Race and Class in the Ruins of Empire” (suom. Natiivit: Rotu ja luokka imperiumin raunioissa).

Akala käsittelee kirjansa yhdessä kappaleessa tummaihoisten brittiläisten nuorten kääntymistä rikollisuuteen. Kirjailijan mukaan juuri kolmetoistavuotiaana nuori kokee samaan aikaan erilaisia paineita, jotka liittyvät omaan seksuaali- ja sukupuoli-identiteetin heräämiseen, että huomaamaan oman ja vanhempien sosiaalisen aseman merkityksen ympäröivässä yhteiskunnassa.

Akalan mukaan erityisesti tummaihoiset nuoret kokevat, että heidän kohtalonsa tulee olemaan sama kuin köyhien vanhempiensa: Köyhiä ja onnettomia, vailla parempaa tulevaisuutta. Kuten Kimmel kertoo kirjassaan, Akala kuvaa, miten nuoret päätyvätkin todistamaan miehisyytensä ja sosiaalisen asemansa kaduilla tappeluilla ja pahimmillaan rikollisuudellai. Akala yhtyy Kimmelliin, että suurin osa nuorista kasvaa tästä ulos, mutta monet päätyvät rikos- ja vankilakierteeseen.

Tämä ilmiö ei esiinny vain tummaihoisissa tai maahanmuuttajataustaisissa nuorissa, koska Kimmelin kirjassa havaitaan sama ilmiö saksalaisissa ja ruotsalaisissa uusnatseissa. Kimmel ei edes käsittele maahanmuuttajataustaisia rikollisia kirjassaan tai vertaile niitä natseihin, muuten kuin jihadistien kautta. Tällöin voidaan sanoa ilmiön olevan universaali, kun kaksi eri kirjailijaa päätyvät samoihin lopputuloksiin samoihin aikoihin toisistaan riippumatta.

Kimmelin kirjassa kiinnostavaa ovat havainnot ruotsalaisesta yhteiskunnasta. Hänen mukaansa Ruotsissa nuorisotyöttömyys ja koulupudokkuus ovat kasvaneet viime vuosikymmeninä. Hänen tutkimuksissaan lähes kaikki uusnatsit olivat osa näitä tilastoja. Tällöin ei voida sanoa, että vain maahanmuuttajat täyttävät näitä tilastoja ja ovat todiste kyvyttömyydestä integroitua ruotsalaiseen yhteiskuntaan. Akalan kirjassa todetaan samaa ja hän ei käsittele kirjassaan muslimitaustaisia nuoria, vaan kristittyjä karibialais- ja afrikkalaistaustaisia nuoria. Tämä tarkoittaa, että vika on yhteiskunnassa, jos eri etnisyyksien nuoret kärsivät suunnilleen samoista ongelmista. Suunnilleen, koska valkoiset eivät kärsi Euroopassa rasismista.

En osaa ruotsia, enkä tiedä tarpeeksi ruotsalaisesta yhteiskunnasta ollakseni sataprosenttisesti varma siitä, että syy maahanmuuttajataustaisten nuorten yliedustukseen rikostilastossa olisi nimenomaan yhteiskunnassa, eikä yksinomaan heidän kulttuurissaan. Sen tiedän, että Ruotsi on samaan aikaan rikkaampi ja väkivaltaisempi kuin Suomi. Ruotsissa tehtiin ”kilpailua edistäviä” rakennemuutoksia, joita Suomessa ei ole tehty. Esimerkiksi veroja maksetaan vähemmän ja valtion toimintoja on yksityistetty. Voi hyvinkin olla, että nämä rakenneuudistukset ovat lisänneet epätasa-arvoa, marginalisoiden lähtökohtaisesti heikommassa asemassa olevat etniset vähemmistöt ja työväenluokkaiset ruotsalaiset, samaan aikaan kun suurin osa muista luokista on rikastunut entisestään. Helsingin poliisin ennalta ehkäisevän toiminnan johtaja Jari Taponen vaikuttaa olevan samaa mieltä, kun hän sanoi Ruotsin olevan ”luokkayhteiskunta”.

Syrjäytyminen ei oikeuta rikollisuutta, mellakoimista ja terrorismia, mutta selittää osittain, mistä ne kumpuavat. Kimmelin mukaan nuoret tarvitsevat tuntea, että he hallitsevat elämäänsä, että he ovat tilanteen herroja. Jos oikeaa maskuliinista roolimallia ei ole, he voivat päättyä etsimään hallinnan tunnetta alistamalla muita. Jos voi lyödä, ryöstää, raiskata ja murhata toisia ihmisiä ja yhteiskunnallisen vallan symboleita, tuntee että hallitsee jotain. Kun on köyhä tai vailla jännittävää tekemistä ja vailla kumppania ja lapsia, kuten suurin osa nuorista yleensä on, hallinnan tunnetta ei ole. Ideologia luokin tekemistä, aatteen edistämistä aktivismin kautta. Kun on aktiivinen ideologian puolesta, syntyy myös hallinnan tunnetta. Nuori kokee, että hän tekee jotain tärkeää ja mielekästä. Jengirikollisuus on vain löyhempi aktivismin muoto. Ideologiaa ei välttämättä ole, ainoastaan rikastumisen päämäärä. Se on kuitenkin päämäärä.

Kimmelin mukaan nuoret lähtökohtaisesti potevat heikkoa itsetuntoa, he ovat epävarmoja siitä keitä he ovat ja miksi he tulevat. Tällöin he kaipaavat tekemistä, jossa he voivat tuntea itsensä tärkeiksi ihmisiksi, joihin muut voivat luottaa, sekä jännitystä, joka lieventää masennusta. Ääriliikkeet täyttävät tämän tunteen, kehystämällä toimintansa kansakunnan, rodun tai uskonnon/islamilaisen yhteisön pelastamisella. Tämän vuoksi ääriliikkeitten propagandassa esiintyy sankarillisia sotilaita, ritareita ja terroristeja. Ne ovat tarkoituksellisia miehen malleja.

Kimmelin mukaan yhteiskunnan ongelmat yhdistyvätkin nuoren identiteetin muodostumiseen, luoden uhriutumisen kokemuksen. Uusnatsi ja jihadisti kokevatkin, että yhteiskunta on pettänyt heitä. Molemmat kuitenkin korostavat eri yhteiskunnan vihollisia. Uusnatsien viholliset ovat liberaalieliitti ja maahanmuuttajat, jihadisteille taas liberaalieliitti ja vääräuskoiset ja rikollisille epämääräisemmin yhteiskunta ja poliisi.

Kimmelin kirja tekeekin sen virheen, että se vähättelee ideologian roolia radikalisoitumisessa. Hänen mukaansa nuoret liittyvät ääriliikkeisiin pelkästään etsimään turvaa, toveruutta ja tekemistä toisten miesten keskuudesta. Hän antaa ymmärtää, että nuori voisi liittyä mihin tahansa ääriliikkeeseen, riippuen vain siitä, mikä ääriliike milläkin hetkellä on lähempänä nuorta. Olen eri mieltä.

Mielestäni nuoren on oltava valmiiksi osittain samaistunut tiettyjen ideologioitten jakamiin mielikuviin ja ideoihin, jotta ylipäätänsä näkee mielekkääksi liittyä sen jäsenten seuraan. Samaistuminen voi tulla ympäristöstä, jossa nuori on kasvanut. Esimerkiksi valkoinen ruotsalainen voi kasvaa kausaalisesti rasistisessa, mutta epäpoliittisessa perheessä, jolloin uusnatsien rasismi ei tunnu niin vieraalta ja vastenmieliseltä.

Nuori muslimipoika voi taas samaistua jihadismiin pelkästään koska hänen vanhempansa ovat ankaria muslimeja, vaikkakin epäpoliittisia ja muuten lainkuuliaisia. Rikollisuus johtunee samasta syystä. Jos kasvaa köyhällä alueella, jossa on paljon rikollisuutta, rikollisuus ei tunnu niin vieraalta, vaan jopa normaalilta. Voi olla, että nuorella on sukulaisia, jotka ovat olleet vankilassa tai muuten tuntee ihmisiä, jotka liikkuvat lain rajamailla. Tällöin rikollisjengiin liittyminen ei ole nuorelle välttämättä vieraannuttavaa.

Kimmelin kirjassa annetaan kaksi ratkaisua. Ensimmäinen on vaikein: oikeudenmukaisemman yhteiskunnan luominen. Toinen on luoda vaihtoehtoinen maskuliininen yhteisö nuorille, jossa nämä voivat oppia rakentavamman miehen mallin. Tähän tarvittaisiin enemmän sosiaali- ja nuorisotyötä. Esimerkiksi urheiluseurat ovat yksi tapa luoda positiivista maskuliinista yhteisöllisyyttä, mutta niihin pitää sisällyttää yhteiskuntaa integroiva päämäärä. Urheiluseuroissa tai missä tahansa muussa harrastusyhteisössä pitäisi opetella nuorille yhteiskunnassa olemista. Tällöin nuoret voivat kokea saman rakentavan toveruuden ja päämäärän tunteen, jonka he voisivat saada ääriliikkeessä.

Deradikalisaatio on kaikista vaikeinta. Kimmel korostaa Exit-tyyppisten deradikalisaatiojärjestöjen tärkeyttä ohjatakseen ihmiset ulos ääriliikkeistä takaisin yhteiskuntaan, mutta hän ei huomaa että kaikki deradikalitoituneet yksilöt deradikalisoituivat itse, eikä järjestöjen kautta. Kaikki kirjassa haastatellut entiset ääriliikkeiden edustajat kertoivat, että he itse tajusivat, eri syistä, ettei ollut enää mielekästä olla liikkeen jäsen. Exit-järjestöt toimivat heille vain paikkoina, joissa konkretisoida irtautuminen ääriliikkeestä tarjoamalla terapiaa, turvataloja ja ohjausta työnhaussa. Tämä tarkoittaa että ääriliikkeen jäsentä ei voi pakottaa tai ohjata deradikalisoitumaan, vaan tämän on itse tahdottava sitä. Tämä asettaa haasteita viranomaisille, joten ääriliikkeisiin ei voi vastata vain ennaltaehkäisevillä tai muilla pehmeillä keinoilla. Yhteiskunnan on yhä osoitettava, ettei se suvaitse rikollisuutta ja muuta väkivaltaista kumouksellista toimintaa. Vaikein kysymys on, miten parhaiten pysäyttää jo radikalisoituneet?

i Akala (2018) Natives: Race and Class in the Ruins of Empire, Two Roads press, E-book, kappale 7 – Police, Peers and Teenage Years, s 162‒166

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s