24.12.2019 brasilialaisen Netflix -komediasarjan studio yritettiin sytyttää tuleen polttopulloilla. Muutama tunti iskun jälkeen internetiin ilmestyi video mustiin balaclavoihin naamioituneista miehistä, joilla oli sigmatunnus (Σ) käsivarsinauhoissa ja heidän takanaan oli sama tunnus sinisessä lipussa. Videokuvassa kaksi miestä seisoi kädet ristissä ja yksi istui pöydässä, jota peitti keisarillisen Brasilian lippu (1822–1889). Miehet olivat oman ilmoituksensa mukaan integralisteja. Brasilialaisia fasisteja, joitten juuret ovat 1930-luvulla. Nämä miehet ottivat polttopulloiskun nimiinsä ja sanoivat tehneen sen, koska paikallinen Netflix-sarja ”Porta dos fundos”, oli viimeisessä joulujaksossa loukannut kristittyjen kunniaa, esittämällä Jeesuksen homoseksuaalina. Lopulta poliisi pääsi kyseisen terroristisolun jäljille, mutta sen pääarkkitehti pakeni Venäjälle, mistä hänet viimein tänä vuonna karkotettiin takaisin Brasiliaan vastaamaan rikoksistaan.
Brasilia on viimeisin paikka, jossa voisi ajatella olevan terroristinen fasistiliike. Kuten Antti-Tapio Niemi twitterissä kirjoitti ”Miten helvetissä ton väriset ihmiset voi olla tosissaan ton arjalais larppinsa kanssa.”
Brasilian enemmistö on afrikkalaistaustaista ja valtakulttuuri on useitten kansallisuuksien ja kulttuurien sekoitus. Fasismi ei kuitenkaan ole sama asia kuin kansallissosialismi, joka on vain fasismin äärimmäisin muoto. Fasismi itsessään on vain yksi äärioikeiston muoto, jonka keskeisiin oppi on uskomus kollektivistisesta orgaanisesta valtiosta, jossa jokaisella kansalaisilla on rooli yhteisen hyvän ylläpitämisessä. Fasistit uskovat, että kansakunta on rappeutunut vasemmistolaisuuden ja liberalismin takia, jolloin nämä elementit on puhdistettava autoritaarisin keinoin, pahimmillaan joukkomurhalla. Tämä on fasismin kova ydin, jonka brasilialaiset integralistit jakavat.
Leonardo Pereira Gonçalvesin ja Odilon Caldeira Neton kirja ”Fasismi vihreissä paidoissa. Integralismista uusintegralismiin” (alkuperäinen otsikko: O Fascismo em camisas verdes. Do integralismo ao neointegralismo) on vuonna 2020 julkaistu tietokirja aiheesta, jonka mukaan kirjaimellinen brasilialainen uusfasismi on kasvattanut suosiotaan Bolsonaron vanavedessä
Integralismi onkin vain yksi suuntaus Brasilian laajassa äärioikeistokentässä, johon kuuluu fundamentalistikristittyjä, monarkian ja diktatuurin kannattajia, bolsonaristisia radikaalioikeistolaisia populisteja ja olavitisia salaliittoteoreetikkoja. Vaikka integralistit ovat Gonçalvesin ja Neton mukaan tiukkoja dogmaatikkoja, jotka seuraavat integralismin perustajan Plino Salgadon (1895 –1975) luomaa doktriinia, hekin ovat omaksuneet nykyisen globaalin äärioikeiston uskomuksia.
Integralistit eivät usko rotuerotteluun, vaan rotujen sekoitukseen. Integralistit ihailevat brasilialaisia alkuperäiskansoja, jotka he kokevat olevan brasilialaisen maan ja veren symboleita. He uskovat, että brasilialaisten pitäisi sulautua yhteen, väristä ja taustasta huolimatta, eli integroitua. Integralistien jäseninä on tämän vuoksi myös tummaihoisia. Gonçalvesin ja Neton mukaan 1930-luvun integralistit liittoutuivatkin militanttien mustien nationalistien järjestön ”Frente Negra Brasileira” (FNB) kanssa.
Integralistit eivät kuitenkaan ole suvaitsevaisia, vaan he vastustivat vasemmistoa kommunismista liberalismiin ja erityisesti juutalaisia. Kirjailijoitten mukaan integralisteilla oli jo 1930-luvulla kansainvälisiä kontakteja. He saivat taloudellista tukea niin fasistiselta Italialta kuin Natsi-Saksaltakin. Tuesta huolimatta integralistit eivät koskaan päässeet valtaan, vaan heidät kukisti valtaan noussut Vargasin oikeistodiktatuuri (1937–1945), jonka vallankaappausta he alunperin tukivat. Integralistit eivät kuitenkaan koskaan hävinneet, vaan heidän liikkeensä sinnitteli vuosikymmeniä ja heidän jäsenyytensä koki nousun aina demokratiakriisien aikaan. Viimeinen huippukausi integralisteille oli 1964–1985 sotilasdiktatuurin aika, jolloin monet heistä pääsivät korkeisiin valtion virkoihin. Gonçalvesin ja Neton kirjaa lukiessaan huomaa, että integralistit ovat olleet mukana jokaisessa modernissa demokratiavastaisessa liikkeessä, siinä toivossa, että he voisivat päästä valtaan. Nyt integralistit tukevat sotilasdiktatuuria ihailevaa Bolsonaroa.
Gonçalvesin ja Neton kirjassa käy ilmi, että nykyintegralismi on pirstaloitunut lukuisiin toisiaan vastaan kilpaileviin pikkuryhmiin. On olemassa 30-luvun ryhmään perinteitä jatkavia integralisteja kuin skinhead-kulttuuria ammentavia katujengejä. Ideologisesti nykyintegralismi on ottanut vaikutteita muitten äärioikeistolaisten ideologioitten kanssa, luoden hyvin erikoisen sopan, jossa yhdistyy natsiskinhead-kulttuuri, monarkian, evolalaisen okkultistisen fasismin ja brasilialaisen äärioikeistoajattelija Olavo de Carvalhon ideoitten kannatus. Se, että nämä kaikki ideat ovat toistensa kanssa ristiriidassa ei vaikuta häiritsevän nykyintegralisteja. Tärkeintä on, että ne ovat konservatiivisia ja antidemokraattisia.
Gonçalvesin ja Neton mukaan integralistit ovat jälleen kansainvälistyneet, ylläpitäen kontakteja esimerkiksi ranskalaisen äärioikeistopuolue Kansallisen rintaman kanssa. Kansainvälisten kontaktien kautta integralistit ovat omaksuneet ”kulttuurimarxismi” salaliittoteorian selittämään, miksi heillä ei ole suurempaa kannatusta sekä vapausretoriikan.
Gonçalves ja Neto siteeraavat erästä uusintegralistijohtajaa, joka sanoi, että hänen ryhmänsä taistelee ”vapauden puolesta”, mutta ”niin kauan kun vapaus käytetään hyvään tarkoitukseen”. Kun tarkastelee integralistien ohjelmaa, käykin ilmi, että integralistit vastustavat demokratiaa, vallan kolmijakoa, samaa sukupuolta edustavien ihmisten julkisia suudelmia, aborttia ja feminismiä.
Vaikka Bolsonaro ei ole perinteisessä merkityksessä fasisti, vaan epämääräinen autoritaarinen populisti, integralistit kannattavat häntä, jotkut ovat jopa Bolsonaron puolueen jäseniä ja Bolsonaro itse on käyttänyt integralistien perinteistä iskulaisetta ”Jumala, perhe ja isänmaa”, jolloin voidaan sanoa, että Brasiliassa toistuu sama kulttisen miljöön -ilmiö kuin kaikkialla maailmassa. Kulttinen miljöö tarkoittaa vastakulttuurien lähentymistä toisiinsa koska niitä yhdistää valtakulttuurin vastustaminen, jolloin nämä alkavat ottaa toisiltaan vaikutteita ja jopa vaihtamaan jäseniä keskenään.
Gonçalvesin ja Neton kirjassa käy ilmi, että integralistien vaikutusvalta on hyvin rajallista. Vain muutama on päässyt Brasilian liittovaltion Naisen, perheen ja ihmisoikeuksien -ministeriön korkeaksi virkamieheksi. Kyseistä ministeriötä ei kuitenkaan johda fasisti, vaan Bolsonaron nimittämä homovastainen fundamentalistikristitty Damares Alves.
Brasiliassa varsinaiset fasistit eivät ole vallassa, vaan fasistisia elementtejä sisältävä epämääräinen äärioikeistolaisten ja taantumuksellisten joukko. Heitä johtaa presidentti Jair Bolsonaro, joka kaikesta päätellen on kykenemätön koordinoimaan vallankaappausta, vaan keskittyy murentamaan Brasilian instituutiot kaoottisella hallinnollaan. Tänä vuonna Brasiliassa on presidenttivaalit, joissa päätetään palaako hallitus ”normaaliin” käsiin, vai jatkaako sen syöksykierre kohti äärioikeiston tavoittelemaa kriisiä.
Sami Eerola ja spektaakkeliyhteiskunta 