Vuonna 1970 toimittaja ja futuristi Alvin Toffler (1928 – 2016) julkaisi kirjan ”Hätkähdyttävä tulevaisuus”, jonka mukaan ihmiskunnan kehityksen tahti on kiihtynyt kaikilla aloilla niin nopeasti ja tiheästi, että se aiheuttaa monissa ihmisissä šokkitilan.
Toffler ei osannut ennustaa internettiä, joka oli vielä 1970-luvun alussa armeijan salainen projekti, mutta jo silloin hän varoitti, että maailmassa julkaistaan enemmän kirjoja, lehtiä, radio- ja televisio-ohjelmia kuin ihminen kykenee käsittelemään. Samaan aikaan tiede ja kulttuuri kehittyy valtavin harppauksin, muuttaen yhteiskunnan totaalisesti muutamassa vuodessa. Kirjailijan mukaan se, mikä oli vielä vuosi sitten normaalia tai outoa, pidetäänkin nykyään vanhentuneena tai normaalina.
Kirjailijan mukaan tällainen jättiläismäinen informaation ja muutoksen virta voi aiheuttaa ihmisissä kulttuurisokin kaltaisen ”tulevaisuusšokin” tilan. Tarkoittaen että ”tulevaisuus” ei ole enää kaukaista, vaan se yhtäkkiä saapuu ihmisten elämiin, muuttaen kaiken. Internetin saapumisen myötä infoähkystä on tullut vallitseva käsite, jonka lisäksi muita psykososiaalisia ilmiöitä on tullut sen mukana, kuten valeuutiset, trolliarmeijat, disinformaatio ja hybridisota.
”Hätkähdyttävästä tulevaisuudesta” tuli omalla ajallaan välitön bestseller ja monet kokevat sen ennustukset teknologisesta kehityksestä osuneen täsmäleen oikeaan. Esimerkiksi kirjailija ennusti pikamuodin, jakamistalouden ja pirstaloituvat työmarkkinat ja -uran ja jättiläismäisiä megakorporaatioita, jotka eivät tuota mitään materiaalista hyvää, ainoastaan ”kokemuksia”. Tofflerin kirja on kuitenkin nykyaikana erityisen mielenkiintoinen, koska sen visio poliittisesta radikalismista on pelottavan ajankohtainen.
Tofflerin mukaan on olemassa 3 erilaista tapaa reagoida tulevaisuusšokkiin:
1) kieltää, että muutoksia tapahtuu ja jatkaa elämää kuin mitään ei olisi tapahtunut
2) keskittyminen vain yhteen elämänmuutosalueeseen ja jatkaa muuten samaa arkea
3) Itsepintaisesti kitkeä muutos käyttämällä vanhoja menetelmiä ja järjestelyitä, jolloin henkilö voi radikalisoitua taantumuksellisen politiikan kannattajaksi.
Kirjailija avaa syvemmin näitä kolmea eri tapaa reagoida tulevaisuusšokkiin, mutta mielenkiintoisin on kolmosvaihtoehto, koska se selittää hyvin nykyajan salaliittoteoreetikot, äärioikeistolaiset, kouluampujat ja terroristit.
Tofflerin mukaan monet oikeistolaiset yrittävät ratkaista äkillisiä muutoksia vanhoilla menetelmillä, kuten esimerkiksi lisäämällä vielä enemmän poliiseja kitkemään rikollisuuden tai lyömällä vielä kovemmin kapinoivia lapsiaan. Tällainen reaktio ei ratkaise uusia ongelmia, joihin tarvitaan uusia ratkaisuja, sen sijaan se irrottaa henkilön vähitellen todellisuudesta. Tällöin taantumuksellinen henkilö alkaa unelmoida vanhan ja menetetyn ”pienen kaupungin” palauttamisen puolesta. Tällä tarkoitetaan unelmaa idyllisestä menneisyydestä, jossa nykyajan sosiaalisia ongelmia ei olisi olemassa.
Kirjailijan mukaan tämä taantumuksellisuus ei koske vain oikeistolaisia, vaan myös vasemmistolaisia. Jälkimmäiset eivät unelmoi samanlaisesta keskiluokkaisesta omakotitaloyhteiskunnasta, vaan luonnontilan lähellä olevista kommuuneista. Molemmat ovat kuitenkin yrityksiä palata vanhaan ja pienimuotoiseen elämäntapaan. Tofflerin mukaan nykyinen ”superteollistunut” yhteiskunta ja sen jättiläismäiset kaupungit ovat monille ahdistavia ja vieraannuttavia tiloja, joista on päästävä eroon.
Toffler tietenkin kommentoi kirjassaan 1960-luvun hippejä, uusvasemmiston äärimmäisempiä anarkistisia ja maolaisia suuntauksia ja heitä vastaan nousevia rotuerottelua puolustavia äärioikeistolaisia. 1960-luvun loppu oli hyvin dramaattista aikaa, jossa valtavia yhteiskunnallisia ja geopoliittisia muutoksia tapahtui vain muutamassa vuodessa. Monelle aikalaiselle tuntui, että yhtäkkiä valtava määrä ihmisiä, erityisesti nuoria oli vain ”seonnut”. Eikä 1970-luvulla asiat rauhoittuneet, vaan pahenivat entisestään valtavaan äärivasemmistolaiseen terroriaaltooni.
Tofflerin kirjan voidaankin sanoa olevan aikansa tuote: 1960-luvulla teknologia ja materiaalinen hyvinvointi kasvoivat eksponentiaalisesti, mutta samaan aikaan myös sosiaaliset levottomuudet. Kirjassa mainitaankin välillä Neuvostoliitto kuin se tulisi ikuisesti olemaan pystyssä. Tofflerin ennustusten voima piilee kuitenkin 1960-luvulla vallassa olevasta käsityksestä, jonka mukaan kapitalistiset ja sosialistiset valtiot muuttuvat ajan mittaan samankaltaisiksi, jolloin niitten kehitys olisi samansuuntainen. Neuvostoliitto romahti kommunistisen suunnitelmatalouden mukana, mutta Tofflerin ennustukset ihmiskunnan kehityksestä kestivät romahduksen.
Voidaankin sanoa, että Tofflerin ennustukset toteutuivat vuosina 2015-2016 ja jatkavat kiihtymistään. Mediassa onkin julistettu, että noina vuosina Yhdysvallat ”sekosi” ja, että vuonna 2006 julkaistu ”Idioluutio” satiirielokuva ihmiskunnan tyhmistymisestä ennusti tulevaisuuden (elokuvassa mm punaniskavapaapainijasta tulee USA:n presidentti), eikä paluuta normaaliuteen ole näköpiirissä. Esimerkiksi konservatiivit kutsuvat nykymaailmaa ”pellemaailmaksi”, kun taas vasemmistossa vitsaillaan, että on olemassa useita rinnakkaistodellisuuksia ja jotain kauhistuttavaa on tapahtunut, joka on aiheuttanut todellisuutemme erkaantumisen ”tyhmimpään aikajanaan”.
Toffler kuvaakin kirjassaan tulevaisuusšokin aiheuttaneen sen, että niinkin vanhat ideat kuin anarkismi, ”rousseauilainen jalon villin kultit” ja ”antiikkiset” marxilaiset ideat, jotka olivat relevantteja edellisen vuosisadan teollisuusyhteiskunnissa, ovat palaneet muotiin äkkipikaisina vastauksina nyky-yhteiskunnan ongelmiin. Kirjailijan mukaan nämäkään ideat eivät ole mitään muuta kuin vallankumoukseksi naamioitunutta revisionismia, epätoivoisia yrityksiä ratkaista nykyajan ongelmia vanhoilla ratkaisuilla. Nykyään äärivasemmistolla ei ole samaa suosiota, jota sillä oli 1960-1970-luvuilla. Uutta renessanssia on sen sijaan saanut äärioikeisto sen lukuisilla erilaisilla variaatioilla natseista epämääräisiin radikaalioikeistolaisiin populisteihin. Esimerkiksi nykynuorisoonii vetoaa Traditionalismiksi kutsuttu esoteerinen uusfasistinen ideologia. Traditionalismissa ei tyydytä palaamaan 1950-lukuun, kuten perinteiset konservatiivit, vaan niinkin taakse kuin Ranskan vallankumousta edeltäneeseen aikakauteen, koska koetaan että modernin maailman luonut valistusajattelu on kaiken pahuuden alku ja juuri.
Viime vuoden 6.1 Capitolin valtaus on hyvä esimerkki tulevaisuusšokin paikkansa pitävyydestä: joukko salaliittoteorioihin humaltuneita ihmisiä yrittivät vallankaappausta reality-TV:stä tunnetun presidenttinsä valheitten takia, päättyen järjettömään kaaokseen, väkivaltaisuuteen ja omien rikosten kuvaamiseen nettiin kaikkien katsottaviksi. Se, että vallankaappauksen symboliksi muodostui sarvipäinen shamaani, kertonee miten hulluja aikoja elämme. Äärioikeiston nousun onkin sanottu johtuvan aikakautemme massiivisista rakennemuutoksista, niin teknologisista, taloudellisista, sosiaalisista kuin demografisista. On puhuttu väliinputoajista, prekarisaatiosta, demokratiavajeesta ja instituutioitten luottamuksen menetyksestä. Maailman rikkain mies Elon Musk jakoi Twitterissä pilakuvan, jossa esitetään vasemmiston ”karanneen” äärimmäisyyksiin, kun taas hän on pysynyt paikallaan, minkä voisi tulkita Tofflerin mainitsemaksi tulevaisuusšokiksi. Se, mikä oli ennen ”normaalia” on nyt ”taantumuksellista.”
Tofflerin mukaan tulevaisuusšokki luo ihmisissä tarpeen ”superyksinkertaistaa” maailman monimutkaiset ongelmat yhdellä kaikkia kattavalla ratkaisuilla, jotka useimmiten ovat vanhojen ideologioitten yksinkertaistuksia. Nämä superyksinertaistajat muuttuvat fanaattisiksi ideologeiksi, jotka useimmiten ovat valmiita muuttamaan maailman väkivallalla. Heille kaikki maailman ongelmat voidaan ratkaista yhdellä iskulla! Tällaista oirehtimista voi nähdä nykyään äärioikeiston, jihadistien ja salaliittoteoreetikkojen nousussa. Nämä ryhmät eivät vain tyydy ilmaisemaan visiotaan median kautta, vaan toteuttamaan sen kaduilla useimmiten väkivalloin.
Toffler kiteyttääkin terroristisen väkivallan perimmäisen idean lauseella: ”terrorismi ei ehkä muuta maailmaa, mutta se poistaa kaikki epäilykset”, eli maailman kaikki erilaiset muuttujat ja valinnat redusoidaan vain yhteen ainoaan kohteeseen, joka pitää räjäyttää, puukottaa tai ampua.
Tofflerin mukaan yksilöt, joilla ei ole selkeää otetta todellisuudesta ja joilla ei ole lähtökohtaisesti kirkkaita ja hyvin määriteltyjä arvoja ja tavoitteita, taantumuksellisuuden omaksuminen tulee vain lisäämään tämän ongelmia. Nykyään tämän voi todentaa sillä, että suurin osa ääriliikkeitten kannattajista olivat ennen epäpoliittisia, mutta yhtäkkiä ”heräsivät” ja vain muutamassa viikossa radikalisoituivat fanaattisiksi aatteen sotureiksi. Qanon ja koronadenialistit ovat tuoreempia esimerkkejä.
Henkilökohtaisesti en pidä ihmisryhmien patologisoinnista, erityisesti kun minulla ei ole psykologian koulutusta, eikä Tofflerkaan ollut sellainen. Hänen havaintonsa voidaan kuitenkin tulkita sosiologisiksi. Yhteiskunnan nopeat muutokset tosiaan aiheuttavat erilaisia sosiaalisia jännitteitä, jotka voivat purkautua väkivaltaisuuksina.
Minkä ratkaisun Toffler antaa tulevaisuusšokille? Parempaa tiede- ja tulevaisuuskasvatusta, jossa lapsia koulutetaan psykologisesti elämään jatkuvasti muuttuvassa maailmassa. Vanha standardisoitu teollisuusyhteiskuntaan tarkoitettu opetus ei valmista ihmistä ”tulevaisuuden” pirstaleisilla työmarkkinoille, missä vakituista työpaikkaa tai edes ammattia ei ole enää olemassa.
Henkilökohtaisessa elämässä Toffler neuvoo muodostamaan elämässään pysyviä rutiineja. Vaikka maailma ympärillä jatkuvasti muuttuu, se että heräät ja menet nukkumaan joka päivä samaan aikaan, luo kiinnikkeen todellisuuteen. Jokin asia on itsesi hallinnassa. Tämä on sama neuvo, joka tänä vuonna julkaistussa Leo Straniuksen ”Tehokkuuden taika – Näin voit elää enemmän” itseapuoppaassa esiintyy, joten Tofflerin neuvo on yhä ajankohtainen.
Masentavinta Tofflerin kirjassa on kuitenkin se, että hän ylistää Valkoisen talon tiedeneuvostoa, jonka tarkoitus oli neuvoa istuvaa presidenttiä tieteellisissä kysymyksissä. Kirjailijan mukaan neuvoston valtaa voisi laajentaa hallinnoimaan teknologian ja tieteellisen tutkimuksen leviämistä. Tofflerin mukaan teknologian kaikkia vaikutuksia pitäisi tutkia ennen kuin niitä levitetään suurelle yleisölle. Hänen mukaansa uudet teknologiat voivat luoda arvaamattomia psyykkisiä ja sosiaalisia ilmiöitä. Ikävä kyllä Presidentti Richard Nixon lakkautti Valkoisen talon tiedeneuvoston vain kolme vuotta Toflerin kirjan julkaisun jälkeen. Mieleen tuleekin, että minkälaisessa maailmassa eläisimme nyt, jos vaikka sosiaalisen median vaikutuksia olisi tutkittu ennen kuin teknologia levitettiin maailmalle?
iBurrough, Bryan (2015) Days of Rage. America’s Radical Underground, The FBI, and the Forgotten Age of Revolutionary Violence, Penguing Press, New York, s 20
iiEsimerkiksi pääosin entisistä perussuomalaisista nuorista koostuva Sinimustaliike kannattaa nettisivujensa mukaan Traditionalismia ja nuorista koostuva Alt-Rightia.
Sami Eerola ja spektaakkeliyhteiskunta 