Pimeyden ytimeen

Sisältövaroitus! Pedofiliaa ja seksuaalista väkivaltaa

Pahuus on kiehtonut minua lapsesta asti. Pidin esimerkiksi lastenelokuvien pahoja hahmoja paljon mielenkiintoisempina kuin niitten sankareita. Pahat hahmot olivat sekä esteettisesti, että tarinaltaan paljon jännittävämpiä: Tummia värejä, piikkejä, hohtavia silmiä ja useimmiten kiehtova personalisuus, joka heijastui siihen, että heillä vaikutti olevan aina hauskaa. Nauroivathan he jatkuvasti!

Kiehtovinta oli kuitenkin pahuuden valta. Siinä, missä sankaria rajoitti hänen tai yhteiskunnan omat moraalisäännöt, paha hahmo oli täysin vapaa kaikista rajoitteista ja juuri sen takia hänellä oli hauskaa. Jos paha hahmo suuttui, hän saattoi rikkoa paikkoja ja tappaa. Jos hän oli rauhallinen, hän saattoi myöskin rikkoa paikkoja ja tappaa, koska hänen vain teki mieli tai koska se oli strategisesti fiksua. Lapsena sellainen oli jännittävää juuri, koska itse elin vanhempien ja koulun vallan alla.

Myöhemmin natsit alkoivat kiehtoa melkein samasta syystä. Natsit olivat tummiin pukeutuneita sotilaita, joitten tunnukset olivat teräväkärkisiä symboleita ja kirjaimia. Niissä oli liikettä ja voimaa! Natsit olivat kuin Star Wars -elokuvan Imperiumi: teknologisesti ylivertaisia nihilistejä, jotka eivät pelkää tuhota kokonaisia planeettoja. Natsit kuitenkin olivat pahempia kuin fiktion pahikset, koska natsien ideologia perustuu puhtaasti kokonaisten ihmisten tuhoamiseen vain koska nämä ovat olemassa.

Pahuuden viehätys jäi minussa vain abstraktiksi vapauden fantasiaksi, koska pidin samaan aikaan vääränä, että viattomia ihmisiä satutetaan. Halusin mieluummin auttaa ihmisiä kuin satuttaa heitä.

Juuri tämä vapauden fantasia kiehtoi minua aikuisuuteen asti. Minua kiehtoi ajatus olla välittämättä mistään muusta kuin itsestään. Tämä ajoikin minua katsomaan elokuvia, kuuntelemaan musiikkia ja lukemaan kirjoja yhteiskunnan vihollisista: gangstereista, sotarikollisista, sarjamurhaajista, terroristeista ja diktaattoreista. Nämä ajoivat minut pohtimaan, mitä pahuus edes on?

Muistan yläasteella itsevarmasti todenneen opettajalle, ettei pahuutta ole objektiivisesti olemassa. Pahuus on relativistista: se, mitä yksi pitää rikoksena, toinen voi pitää välttämättömänä tekona. Olihan Jeesus Kristus itse mellakoinut Temppelissä ja häntä pidetään hyvyyden synonyymina! Luokkakaverini lisäsi, että olemme eläimiä, pahuus ei ole muuta kuin saalistajan vaisto, joka joskus murtaa yhteiskunnan keinotekoiset esteet. Voiko jokin, joka on luonnollista, olla oikeasti paha?

Lukiossa korjasin pahuuden teoriaani ajatukseen, jonka mukaan pahuus on yritys korjata jokin ongelma yksinkertaisella keinolla, välittämättä tietyn ihmisen tai ihmisryhmän hyvinvoinnista. Esimerkiksi, miksi yrittää keksiä toimiva sosiaalipolitiikka, jos voi vain tappaa kaikki rikolliset, köyhät ja erimieliset? Miksi yrittää valloittaa naisen sydämen ja tyytyä siihen mahdollisuuteen, ettei hän ole kiinnostunut sinusta, jos voit vain raiskata hänet?

Toimittajan Aarno Malinin tänä vuonna julkaistu tietokirja ”Pimeyden ytimeen. Tutkimusmatka Tor-verkon rikollisuuteen” haastoi odottamattomasti maailmankuvaani. Kirja kertoo niin sanotusta ”pimeästä verkosta”, joka koostuu nettisivuista, joita ei voi löytää hakukoneilla, vaan niihin pääsee ainoastaan tietämällä tarkan URL-osoitteen ja käyttämällä identiteettiä salaavaa Tor-ohjelmistoa.

Kirja käsittelee pääosin pimeän netin rikollista alamaailmaa, jossa huumeita, aseita, salamurhia ja lapsipornoa myydään. Teos on suurimmaksi osaksi aika neutraalisti kuvattu matkakirja netin ”pimeimmissä” nurkissa.

Kirjassa on järkyttävä kappale sadististen pedofiilien salaisesta nettiyhteisöstä. Malin ottaa tässä kappaleessa voimakkaasti kantaa pahuus -keskusteluun: ”Olen netin ulkopuolella ihmisten kanssa keskustellessani usein törmännyt väitteeseen, että pahojen ihmisten käytöksen taustalla olisi aina jokin trauma […] Monet ajattelevat, ettei kukaan ala esimerkiksi raiskata ja kiduttaa pikkulasia omasta tahdostaan, vaan ihminen muuttuu sadistiseksi pedofiiliksi jonkin traumaattisen kokemuksen myötä […] Kaikki se, mitä luin [pedofiilien keskustelufoorumeissa], sotii tätä yleistä käsitystä vastaan”

Malinin kuvaama käsitys on tosiaan yleinen, jokta jaoin jossain vaiheessa. Lukiessani erilaisia kirjoja massamurhaajista käsitys murtui aika nopeasti. Esimerkiksi suurin osa terroristeista kasvoi hyvinvoivissa perheissä, joissa ei ollut mitään ongelmia.

Samaan aikaan moni ihmisoikeustaistelija on kokenut kauheita traumoja ja elänyt hirvittävissä olosuhteissa. Malin kirja kuitenkin haastaa lukiossa omaksutun käsityksen pahuudesta, koska hänen kuvauksensa mukaan sadistiset pedofiilit haluavat kiduttaa, raiskata ja murhata pieniä lapsia koska se tuottaa heille nautintoa. Heille nautintoa ei tule siitä, että he raiskaavat, vaan siitä että uhri kärsii. Jotkut eivät vain tyydy aiheuttamaan fyysistä kärsimystä, vaan henkistä. Maksimaalista kärsimystä, jossa nautinto tulee uhrin elämänhalun täydellisillä tuhoamisella. He nauttivat uhriensa epätoivosta. Näitten pedofiilien mukaan heidän kykynsä asettaa itsensä uhrin asemaan ja kuvitella miltä rääkkääminen tuntuu, tuottaa heille nautintoa. Malinin kirjassa jopa kuvataan joittenkin sadististen pedofiilien myöntävän olevansa pahoja ihmisiä, ”jopa pahimpia mahdollisia”.

Malinin mukaan monet foorumeissa olevat sadistiset pedofiilit kertovat kasvaneensa hyvässä perheessä, heillä oli onnellinen lapsuus ja normaali elämä. Yhtenä päivänä heille vain tuli mieli harrastaa seksiä lapsen kanssa ja sitä mittaan, kun he antoivat haluilleen valtaa, he ryhtyivät hakemaan vielä äärimmäisempiä nautintoja, kuten vauvojen kiduttamista, raiskaamista ja murhaamista.

Malinin graafiset kuvaukset näitten sadististen pedofiilien nettisivujen sisällöstä ovat sydäntä särkeviä ja kauttaaltaan järkyttäviä. Malin itse traumatisoitui tutkimuksiensa aikana ja haki psyykkistä apua. Toimittajan uhraus tiedon puolesta on kunnioitettavaa.

Kirjailijan mukaan sadistiset pedofiilit todistavat, että ”Absoluuttisen pahoja ihmisiä on olemassa”. Koska aiemmin Malin kertoi, että nämä pedofiilit elävät ”normaalia” elämää ja hän itse arvioi heidän olevan pääosin hyvin toimeentulevia ihmisiä, herää kysymys voivatko he olla ”absoluuttisen” pahoja? Mitä jos näitten ihmisten ylläpitämiin kulisseihin kuuluu hyväntekeväisyys tai jokin muu yhteiskuntaa parantavaa toiminta? Samalla kirjassa mainitaan, että joillakin pedofiileilla on tyttöystävä tai vaimo, joka auttaa heitä rikoksissaan. Voisiko kumppanien mielestä heidän miehensä olla sekä sadistinen murhaaja, että hellä ja rakastava aviomies? Voiko sadistinen pedofiili olla samaan aikaan muuten ”hyvä” ihminen, vai onko kaikki vain kyynistä esittämistä, jolla naamioida todellinen pimeä ydin? Malinin kirja ei anna vastauksia näihin kysymyksiin, joten en pohdi enempää näitä kysymyksiä.

En tiedä onko Malin uskovainen, eikä sillä oikeastaan ole väliä. Hänen kuvauksensa kuitenkin herättävät mielikuvia kristinuskon pahuuden käsityksestä. Sen mukaan kaikki ihmiset ovat pohjimmiltaan syntisiä ja näin alttiita pahuudelle. Vain uskomalla Jumalaan ja noudattamalla kristinuskon sääntöjä voi välttää Saatanan (absoluuttisen pahuuden arkityyppi) houkutukset. Olisiko sittenkin kristinuskon käsitys oikeassa? Erityisesti, kun Malinin kirjassa monet sadistiset pedofiilit kertovat unelmoivan maailmasta, jossa uskontojen moraalisääntöjä ei olisi enää olemassa ja he voisivat laillisesti harjoittaa sadismiaan lapsiin.

Malinin kirja kuitenkin rikkoo kristinuskon käsityksen kristitystä Jumalasta. Jos Jumala on olemassa ja hän on ennalta suunnitellut ihmisten kohtalon, kuten predestinaatio-oppi opettaa, miksi hän loisi lapsia, joitten koko elämä rajoittuisi siihen, että hän joutuu sadistisen pedofiilin uhriksi?

Malin kuvaa nettisivuja, joissa on vastasyntyneitten vauvojen raiskauksia ja kidutuksia esittäviä videoita. Kun lukee tällaisista kohtaloista, tulee mieleen Itävallan Mauthausen keskitysleirivangin kirjoittama lause sellinsä seinään ”Jos Jumala on olemassa, hänen olisi anottava minulta anteeksi”. Tarkoittaen ettei Jumalaa tai kristinuskoa välttämättä ole olemassa ja jos on, Jumala ei voi olla hyvä. Jos Jumala ei ole hyvä, kannattaako häntä edes palvoa? Samalla sadistipedofiilien olemassaolo haastaa käsitykset karmasta. Sen mukaan pedofiilien uhrien olisi oltava edellisessä elämässä todella pahoja ihmisiä, mikä taas antaa ymmärtää, että sadistiset pedofiilit ovat perverssillä tavalla osa kosmista järjestystä.

Malinin kirja onkin haasteellinen sekä uskovaisille, että ateisteille. Kummatkin joutuvat kohtaamaan sen tosiasian, ettei elämällä ole mitään tarkoitusta. Jotkut ihmiset vain sattuvat olemaan väärässä paikassa väärään aikaan ja sen takia kärsimään suunnattomasti. Silti jää kysymys: miksi joku nauttisi toisen kärsimyksestä?

Vaikka Malin on vakuuttunut kirjassaan pahuuden olemassaolosta, hänen kirjassaan on vihjeitä, etteivät sadistiset pedofiilit ehkä ole oikeastaan absoluuttisen pahoja. Jotkut yrittävät oikeuttaa halunsa sillä, että se on ”normaalia”. Näitten mukaan kaikki miehet ovat oikeasti sadistisia pedofiileja, mutta yhteiskunnan ”normit, uskonto ja pelkuruus estivät heitä olemasta rehellisiä itselleen”. Luontoon vetoaminen on oikeuttamista. Se on yritys kertoa sekä itselleen ja muille ettei voi mitään haluilleen ja, ettei se oikeasti ole poikkeavaa ja hirviömäistä, vaan tavanomaista, osa vallitsevaa järjestystä. Jotkut foorumin käyttäjistä jopa sanovat, että kun he ryhtyivät aktiivisesti saalistamaan lapsia, he tunsivat ”suuren taakan laskeutuvan harteiltaan”. Tällöin nämä ihmiset yrittävät kehystää itsensä ”hyviksi ihmisiksi” ja heitä vastustavat ihmiset epänormaaleiksi ja näin pahoiksi.

Kirjailija itsekin korostaa, ettei salaisessa ja anonyymissä pedofiilifoorumissa kenelläkään ollut syytä valehdella, joten miksi keksiä oikeutuksia? Malinin kirjassa toki kuvataan myös pedofiileja, jotka sekä kokevat olevansa pahoja, jotka kertovat pahuuden olevan heidän elämänsä ”moottori”, eli tarkoitus. Nämä eivät perustele tekonsa muulla kuin ”luonnollisilla hierarkioilla”. Näiden mukaan ”vahvimmalla on valta, eikä millään muulla ole merkitystä”. Tämän voisi tulkita sadististen pedofiilien ”todelliseksi” kannaksi ja edellä mainitut oikeutukset ovat vain osoitus syvästä epärehellisyydestä, jossa ei edes anonyymissä tilassa uskalleta itselleen myöntää, kuka oikeasti on.

Lukiessani Malinin kirjaa en kuitenkaan suostunut uskomaan, että absoluuttista pahuutta on olemassa. Tällä tarkoitan käsitystä, että ihmisen koko olemus tai ”sielu” olisi itsessään paha. Malin on vain toimittaja, jonka kirja perustuu hänen omakohtaiseen kenttätutkimukseensa. Kirjassa ei syvennytä sadististen pedofiilien psykopatologiaan, eikä minullakaan ole sellaista koulutusta tai tietämystä. Kirjoitan myöskin pelkällä mututuntumalla, että ehkä sadistiset pedofiilit kärsivät jostain vakavasta neurologisesta häiriöstä. He kyllä ovat syyntakeisia, koska tietävät ettei lapsia saisi raiskata ja kiduttaa, jonka vuoksi he salaavat tekonsa. He jopa tietävät, että saavat nautintoa nimenomaan koska tekevät vääryyttä uhreilleen. En silti suostu ainakaan pelkästään Malinin kirjan mukaan uskomaan, että tämä sadistinen halu olisi peräisin täysin ”normaaleista” aivoista. Tällöin sadistinen pedofiili ei ehkä ole absoluuttisen paha, jos hän on oman biologisen tai psyykkisen häiriön uhri. Myönnän, että vasta-argumentiksi voitaisiin sanoa, ettei hypoteettinen aivohäiriö poista näitten henkilöitten pahuutta, koska häiriö tekee heistä juuri sellaisia kuin ovat. Voi hyvinkin olla, että jos ”häiriö” poistetaan, koko sadistisen pedofiilin minuus, se mikä tekee hänestä hänen, katoaa. Se olisi eräänlaista lobotomiaa ja näin täysin turhaa: pahuus oli se ihminen.

Malin kuitenkin antaa mielenkiintoisen vihjeen pahuudesta, kun hän kuvaa sadistisia pedofiileja ”hirviöiksi”. Hirviö -sana tarkoittaa Kotimaisen kielikeskuksen mukaan ”hirveä, pelottava, kauhistuttava, luonnoton olento tms., monstrumi”, korostan luonnotonta, jotain, joka ei kuulu eläin-, eikä ihmiskuntaan (tiedän, että ihminen on eläin). Se on jotain poikkeavaa. Jos on uskovainen, voi sanoa hirviömäisyyden olevan yliluonnollista alkuperää, joka synnin kautta kasvaa ihmisessä ja muuttaa tämän pahaksi. Tieteellisessä maailmankuvassa hirviömäisyys voidaan nähdä häiriönä, jonakin, jota ei pitäisi tapahtua kun geenit järjestäytyvät ihmiseksi.

Rehellisesti sanoen en tiedä mikä olisi oikea vastaus pahuuden olemukseen. Tyydyn kielitieteilijä Noam Chomskyn käsitykseen, että olemuksellisen pahuuden etsintä on turhaa, sen sijaan on keskityttävä käytännön pahuuteen: aiheuttaako jokin teko kuolemaa ja kärsimystä? Jos aiheuttaa, on silloin paha, vaikka mikä syy annettaisiin omalle teolle. Tällöin sadistiset pedofiilit ovat pahoja ja näin pahoja ihmisiä on olemassa.