Äärioikeistolaisista katupartioista

2015-2017 oli länsimaissa äärioikeistolaisten katupartioitten kultakausi. Soldiers of Odin oli tunnetuin näistä. Järjestö syntyi pelosta, että suuri määrä Syyriasta ja Irakista saapuvat pakolaiset lisäisivät rikollisuutta Suomessa. Nopeasti katupartio levisi Kemistä Suomeen, Eurooppaan ja jopa Kanadaan.

Äärioikeistoa tutkivat Tore Bjørgo ja Miroslav Mareš toimittivat vuonna 2019 akateemisen artikkelikokoelman äärioikeistolaisista katupartioista nimeltä ”Vigilantism against Migrants and Minorities” (suom. Valvontaa maahanmuuttajia ja vähemmistöjä vastaan”, jonka kannessa on kuva norjalaisista Soldiers of Odin -aktivisteista

Soldiers of Odin (SOO) on kirjan mielenkiintoisin ryhmä, koska se on kokonaan uusi äärioikeistolaisen aktivismin muoto: moottoripyöräjengien estetiikkaa omaava muslimivastainen rikollisuutta ehkäisevä katupartiobrändi. Vaikka virallisesti SOO ei omaa mitään selkeää ideologiaa sen perustaja ja johtaja avoin natsi Mika Ranta ja järjestön nykyinen propaganda on avoimesti fasistista.

SOO perustaja Mika Ranta

Kirja käsittelee eri maitten äärioikeistolaisia katuvalvontaa harjoittavia ilmiöitä, kuten katupatioita, lynkkausjoukkoja ja paramilitaarisia joukkoja. Nämä kaikki ovat teoriassa tai käytännössä valtion väkivaltamonopolia haastavia ilmiöitä, joitten mobilisoivana motiivina on tietyn etnisen vähemmistön tai muukalaiseksi koetun ihmisryhmän rikollisuuden ehkäiseminen.

Kirjan suurin havainto on, että äärioikeistolaiset katupartiot ja vastaavat muodostuvat koettujen kriisien aikana, jotka ovat paljon julkisuudessa. Esimerkiksi 2015 Saksassa Kölnin kaupungissa tapahtunut satojen naisten ryöstäminen, seksuaalinen ahdistelu ja jopa raiskaaminen maahanmuuttajataustaisten miesten toimesta oli yksi merkittävimmistä syistä äärioikeistolaisten katupatioitten syntymiselle ympäri Eurooppaa.

Kirjan mukaan nämä ryhmät syntyivätkin eräänlaisena ”pop corn” -ilmiönä, jossa yksi dramaattinen tapahtuma loi useita ryhmiä, jotka hyvin nopeasti hajosivat tai näivettyivät, kun oletettua maahanmuuttajien rikosaaltoa ei syntynytkään. Joukko erityisesti oman kansansa naisten turvallisuudesta huolissaan olevia vihaisia miehiä huomasi, että heidän toimintansa koostui käytännössä valokuvaustuokioista ja turvallisten katujen kiertelystä, vailla luvattua sankaruutta.

Hajoamiseen liittyy myöskin toisen tutkijan mukaan äärioikeiston ”luontainen taipumus” sisäisiin riitoihin.

Merkittävin syy hajoamiseen esimerkiksi SOO:n kohdalla oli kemiläisen johdon avoin kansallissosialismin kannatus. Moni liittyi tai perusti paikallisen SOO-osaston aidosta turvallisuushuolesta, mutta eivät kannattaneet johdon aatetta tai kokivat assosiaation aatteen edustajien kanssa haitallisena. Moni ulkomaalainen SOO -ryhmä myöskin oli niin nationalistinen, että ajatus alistua toisessa maassa olevan emojärjestön käskyihin pidettiin vastenmielisenä. Kolmas syy oli vaikeus ylläpitää turvallisuutta lisäävää imagoa, kun suurin osa jäsenistä olivat joko tunnettuja äärioikeistolaisia aktivisteja tai entisiä pikkurikollisia, joilla oli lukuisia pahoinpitelytuomioita, erityisesti naisten hakkaamisesta.

Kirjassa myöskin käsitellään sitä, miten maan väkivallan kulttuuri heijastui aktivismiin. Etelä- ja Itä-Euroopassa katupartiot olivat kaikista väkivaltaisemmat, mikä tutkijoitten mukaan johtui näitten maitten historiasta, jossa esiintyy sisällissotia, terrorismia, pogromeita, totalitarististen hallitusten massamurhia ja poliisiväkivaltaa.

Pohjoismaissa taas katupartiot eivät syyllistyneet mihinkään väkivaltaiseen yhteenottoon (jos ei lasketa Ruotsia, missä useassa kaupungissa SOO:n katupartiot jahdattiin väkivaltaisesti ulos Chicanos -moottoripyöräjengin toimesta). Tämä osittain johtui siitä, että katupartiot pyrkivät kaikin tavoin välttämään mahdollista konfliktia rikollisten kanssa pysymällä kokonaan poissa pahamaineisista maahanmuuttajalähiöistä. Pohjoismaissa SOO:n ja avoimesti fasistisen Pohjoismaisen Vastarintaliikkeen (PVL) toiminta koostuikin pääosin ryhmäkuvien ottamisesta ja muitten äärioikeistolaisten järjestöjen mielenosoitusten ”turvaamisesta”.

Kirja päättyykin siihen johtopäätökseen, että katupatioitten ja muitten katuvalvontaa harjoittavien ryhmien elinikä ja menestys on riippuvainen yhteiskunnan väkivaltaisuudesta ja valtion heikkoudesta. Jos nämä elementit puuttuvat, ryhmät kuihtuvat nopeasti. Suomessa SOO on yhä olemassa, mutta se on nyt vain yksi natsiryhmä muiden natsiryhmien joukossa, eikä enää nauti edes oikeiston keskuudessa samaa luottamista kuin vuonna 2015.

Tutkijat päättyvät siihen johtopäätökseen, että vaikka katupartiot syntyivät aidosta turvallisuushuolesta, niitten johtajisto koostui pääosin äärioikeistolaisista, jotka näkivät katupartiot tilaisuutena rekrytoida uusia aatemaailman kannattajia, jolloin propagandan tuottaminen ja maskuliinisten väkivaltafantasioitten toteuttaminen olivat tärkeämpiä kuin itse rikollisuuden ehkäisy.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s