Sortokauden terroriaalto

Pauli Jokinen julkaisi viime vuonna tietokirjan “Verikoirat: ja muita terroristeja sortokauden Helsingissä”, joka käsittelee 1899–1905 suomalaisia terroristeja, jotka yrittivät turvata Suomen autonomian Venäjän imperiumissa.

Kirjan otsikko tulee Verikoirat -nimisestä terroristiryhmästä, joka salamurhasi venäläisiä poliiseja ja suoritti pommi-iskuja venäläisiä virastoja vastaan Helsingissä. Syy terroriaaltoon oli Venäjän imperiumin venäläistämistoimet, jotka kavensivat Suomen autonomiaa. Ajanjaksoa kutsutaan populaaristi ”sortokaudeksi”.

Jokinen käsittelee kirjassaan muitakin suomalaisia terroristeja, joista kuuluisin oli nykystandardeissa yksinäiseksi sudeksi määriteltävä Eugen Schauman, joka murhasi ampumalla venäläisen kenraalikuvernööri Bobrikovin.

Mielenkiintoisinta Jokisen kirjassa on anarkistien rooli Suomen itsenäisyystaistelussa. Kirjan mukaan monet suomalaiset terroristisolut saivat vaikutteita anarkisteilta ja aktiivisemmin autonomiaa tai itsenäisyyttä ajavat ryhmät koostuivat sosialismia kannattavista työläisistä. Ennen Schaumania vakaumuksellinen anarkisti John Nylander suunnitteli venäläisen kenraalikuvernööri Bobrikovin räjäyttämistä, mutta jäi kiinni ennen iskunsa toteuttamista. Bobrikovin jälkeen moni muukin venäläinen virkamies sai surmansa suomalaisten nationalistien käsissä.

Kiinnitän huomiota anarkisteihin, koska suomalaisessa historiassa heidän roolistaan 1900-luvun alun Suomen itsenäisyyspyrkimyksissä on joko kokonaan vaiettu tai vähätelty. Jokinenkaan ei esimerkiksi mainitse sitä, että Suomessa oli merkittävä anarkokommunistinen liike nimeltä ”nuorsosialistit”1, vaan antaa ymmärtää että anarkismi olisi levinnyt terroristisoluihin pelkästään sen jäsenten ulkomaanmatkailun kautta.

Mielenkiintoinen yksityiskohta Jokisen kirjassa on, etteivät suomalaiset tuohon aikaan luottaneet ollenkaan poliisiin. Kirjailijan mukaan poliisi koostui entisistä rikollisista ja venäläisistä ja oli äärimmäisen korruptoitunut, joten se nähtiin vain osana miehitysjoukkoja. Tämä selittänee anarkismin suhteellisen suuren kannatuksen.

Jokisen mukaan sekä sosialistiset, että nationalistiset ryhmät tekivät yhteistyötä autonomian eteen. Näin myös Verikoirat, joka oli porvarillisen nationalistisen Kagaali-ryhmän aseellinen siipi ja koostui sekä vasemmistolaisista, että oikeistolaisista nuorista.

Jokisen kirjan suurin ongelma on, että se vain kuvaa eri terroristiryhmien jäsenten elämää ja tapahtumia, mutta ei ota huomioon ollenkaan niitä sosioekonomisia oloja, jotka olisivat saaneet niin monet suomalaiset kannattamaan terrorismia? Jokinen itse toteaa:

Suomen maaperällä ei ollut nähty varsinaisia terroritekoja ennen 1900-luvun alkua”

Kirjassa kuvataan miten ihan tavalliset suomalaiset kannattivat verikoirien ja muitten terroristien toimintaa ja jopa yllyttivät katulapsia hyökkäämään venäläispoliisien kimppuun. Tällainen avoin poliittisen väkivallan hyväksyminen enteili hyvin 1918 sisällissotaa.

Jokisen teoksessa ei myöskään pohdita sitä, miten tyyppillisiä terroristeja verikoirat olivat: kirjassa heitä kuvataan teini-ikäisiksi koulupojiksi (13-15 vuotiaita) “hyvistä” perheistä, eli korkeammasta keskiluokasta. Asiaan voi vaikuttaa lähteiden niukkuus. Verikoirat eivät koskaan jääneet kiinni ja osa heistä on vain vuosia myöhemmin kirjoittanut muistelmia teostaan, jolloin aineisto ei ole puolueeton. Silti yhä nykystandardeissa on shokeraavaa että teini-ikäinen voisi olla massamurhaaja, vaikkakin ”hyvän asian puolesta”.

Sen sijaan kirjailija epäonnistuu neutraaliudessaan kuvaillessaan terroristien uhreja “näennäisesti viattomiksi ihmisiksi”. Jokinen sentään kertoo uhrien jättämistä lapsista ja vaimoista, mikä on tyyppillistä terrori-iskuja kuvattaessa. Kirjailijan puolueettomuuspyrkimyksen voi nähdä myös siinä, että hän mainitsee arvottamatta Suomen valtion pystyttäneen useita muistomerkkejä kunnioittaen sortokauden terroristeja. Jääkin lukijan päätettäväksi onko oikein kunnioittaa terroristeja, jos he ovat murhanneet lukuisia ihmisiä ja tuhonneet omaisuutta ”hyvän asian” puolesta.

Kirjassa kuvatut itsenäisyystaistelijat olivat kiistatta terroristeja. Yksi Jokisen kirjassa kuvattu terroristi Karl Emil Primus-Nyman selitti: “Kauhun aikaansaamiseksi Venäjän sortovallan kätyreistä päätettiin ryhtyä terroristisiin keinoin”. Joten Jokisen kirjassa ei ole epäselvyyttä siitä, olivatko siinä kuvatut ihmiset ”yhden vapaustaistelijoita ja toisen terroristeja”.

Jokisen kirja on tärkeä panos suomalaisen historiatietoisuuden lisäämisessä. Verikoirista on ollut vain lyhyitä mainintoja suomalaista terrorismia käsittelevässä kirjallisuudessa. Kaipaisi silti analyyttisempää ja kriittisempää otetta tähän historian jaksoon.

Miksi niin rauhallisiksi kuvatut suomalaiset muuttuivat niin äkillisesti kylmäverisen väkivallan kannattajiksi ja jopa avoimesti laista piittaamattomiksi?

Onkin merkillepantavaa, että uusnatsit ja muut äärioikeistolaiset ovat 2010-luvulla osoittaneet Schaumanille kunnioitusta vierailemalla tämän haudalla. Ottaen pois yksittäisiä tapauksia, mitään selkeää nykyäärioikeistolaista kotimaista terroriaaltoa ei ole syntynyt, vaikka äärioikeiston on todettu hyväksyvän väkivallan ihmisiä vastaan enemmän kuin vasemmistossa.

Mitkä olot tekevät terrorismista sekä hyväksyttävää, että sen toteuttajia pidetään kansallissankareita eikä mielenvikaisina roistoina? Jokisen kirja olisi voinut käsitellä tätä aspektia kirjassaan, koska kohteena ovat ihmiset, jotka suomalaisen nationalismin näkökulmasta ovat sankareita. Olisi ollut mielenkiintoista, jos Jokinen olisi kriittisesti analysoinut tätä terrorismin hyväksymisaspektia, koska se tarkoittaisi, ettei terrorismi itsessään ole mikään rikollinen patologia, vaan väline, jonka hyväksyttävyydessä on aste-eroja. Sortokauden suomalaiset terroristit eivät esimerkiksi pyrkineet tappamaan suomalaisia siviilejä, ainoastaan Venäjän vallan virkamiehiä. Tällöin he eivät eroa vaikka nykyajan Kurdistanin työväenpuolueen (PKK) tai 1970-luvun alun afroamerikkalaisista BLA (Black Liberation Army) terroristeista, jotka surmasivat pääosin poliiseja ja muita ”sortokoneiston” edustajia.

Lähteet

Manninen, Turo (2018) Yrjö Mäkelä. Työväenliikkeen tienraivaajan elämä 1875-1923, Into, Latvia, s 43

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s