Voittajien ihannoiminen

Lauri Hokkanen on entinen taistolainen, joka julkaisi viime vuonna muistelmansa ja tilityksen omista taistolaisvuosistaan, nimeltä ”Kenen joukoissa seisoin: taistolaiset ja valtioterrorin perintö”. Teos on pitkä, melkein 500 sivua syvällistä analyysiä Neuvostoliiton ja Marxismi-leninistisen ideologian historiasta, tekopyhyydestä, ongelmista ja rikoksista.

Se, mikä erottaa Hokkasen kirjan muista entisten taistolaisten muistelmista ja tutkielmista, joita olen lukenut onkin sen kattavuus. Jos haluaa tietää taistolaisuudesta laajemmassa kylmän sodan geopoliittisessa kontekstissa, Hokkasen teos on erinomainen.

Minua kiinnosti enemmän Hokkasen pohdinnat siitä miksi hän ryhtyi taistolaiseksi? Tähän kirjailija ei anna heti vastausta. Yli kolmensadan sivun jälkeen hän selittää taistolaisen radikalisoitumisen päämotiivin olleen 1968 Tshekoslovakian kapinan kukistamisen aiheuttaman pelon. Hokkanen oli jo kommunisti ennen taistolaiseksi ryhtymistä, mutta vasta Tshekoslovakian miehityksen aiheuttama pelko siitä, että Suomenkin kohtalo olisi sama, ajoi hänen itsensä mukaan ”aikuistumaan” ja katsomaan maailmaa inhorealistisesti. Neuvostoliitto nähtiin niin voittamattomana ja mahtavana, että oli parempi assosioitua siihen kuin taistella sitä vastaan. Taistolaiset uskoivat asettuvansa historian voittajan puolelle.

Ilmiön voi nähdä nykyajan suomalaisissa putinisteissa, jotka Ukrainan sodan alussa julistivat, ettei Suomen kannattaisi liittyä NATO:n koska: ”Jos Venäjälle luo uhan, sotilaallisen uhan, niin silloin tulee tuhotuksi!

Moni kokee suomalaiset putinistit vain kyynisinä Venäjän maksamina agentteina, mutta voi olla, että he ovat Venäjän agentteja juuri, koska he aidosti uskovat maan mahtavuuteen (joko konservatiivisena suurvaltana tai USA:n hegemonian murtajana) ja siihen, että tähän mahtavuuteen on alistuttava. On oltava Venäjän puolella, puolusteltava sitä ja edistettävä sen intressejä. Ehkä silloin itse ja oma lähipiirikin on turvassa, jos ei koko Suomi. Ilmiö voi olla sama, joka ajaa historiallisesti sorrettujen vähemmistöjen edustajia kannattamaan äärioikeistoa. Jos itse osoittaa olevansa ”yksi niistä hyvistä vähemmistön edustajista”, ehkä äärioikeisto ei heitä sinua keskitysleiriin, vaan julistaa sinut ”kunnia-arjalaiseksi”.

Hokkasen tulkinta taistolaisten radikalisoitumisesta ei paljon eroa Matti Hyvärisen ”Viimeiset taistot” (1994) tutkielmasta, jonka mukaan taistolaiset kokivat Neuvostoliiton ainoaksi toimivaksi kommunismin ja imperialismivastaisuuden edustajaksi, joten sitä piti tukea kyseenalaistamatta, jotta läntinen imperialistinen kapitalismi saataisiin tuhottua.

Taistolaisuus ei ollut idealistinen liike, kuten moni kokee sen olleen, vaan päinvastoin se oli kyyninen ja inhorealistinen liike, joka vain teki jälkiviisaasti katsottuna pahan virhearvion siitä kuka voittaisi kylmän sodan. Hokkasen mukaan syy virhearvioon oli suomettuminen, jossa neuvostopropaganda sai Suomessa vapaasti ja vailla haastetta levitä nuorison keskuudessa. Hokkanen ja moni muu taistolainen kasvoikin positiivisemmalla neuvostoliitto- ja marxismi-leninismi -kuvalla kuin moni muu läntinen nuoriso.

Hokkanen pohtii myös syitä, miksi taistolaiset eivät muodostaneet samaa terroriuhkaa kuin Italian Punainen prikaati, Saksan RAF ja USA:n Weather Underground? Kirjailijan mukaan syy oli Kekkosen nuorisopolitiikassa, jossa tämä solmi henkilösuhteita nuoriin opiskelija- ja politiikkoradikaaleihin. Hän kuunteli nuoria ja esitti ottavansa heidät vakavasti. Radikaaleille nuorille syntyi mielikuva, että Kekkonen oli ”yksi heistä” tai ainakin jonkinlainen hyväntahtoinen setähahmo. Sellaista vastaan ei kehdannut kapinoida. Taistolaiset kokivat, että he pystyisivät demokraattisesti saavuttamaan kommunismin Suomessa, kun Kekkonen oli vallassa. Neuvostoliiton luottamus Kekkoseen ja sen oma intressi ylläpitää suomalaista status quota auttoi asiaan.

On kuitenkin muistettava, että taistolaiset olivat suomalaisen kommunistiliikkeen vähemmistö, mikä tarkoittaa, että suurin osa suomalaisista kommunisteista oli idealisteja, joille Neuvostoliitto vain näyttäytyi tekopyhänä hirviönä.

Hokkanen vahvistaa kirjassaan, että taistolaiset olivat merkittäviä vain, koska heillä oli Neuvostoliiton suora rahallinen ja poliittinen tuki, muuten he olisivat jääneet vain hyvin marginaaliseksi ääriliikkeeksi, historian alaviitteeksi, eikä suomalaiseksi kollektiiviseksi traumaksi – synonyymiksi vasemmistolaiselle fanaattisuudelle ja dogmaattisuudelle.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s