Pahuuden määrittelystä

Kirjoitin kesäkuussa pahuuden olemuksesta Aarno Malinin ”Pimeyden ytimeen. Tutkimusmatka Tor-verkon rikollisuuteen” (2022) kirja-arvion yhteydessä. Nyt luin Taina Kuusikorven viime vuonna julkaistun “Pahat mielessä. Tieteen näkökulma pahuuteen”, jonka kuvittelin vastaavan Malinin kirjan herättämiin kysymyksiin.

Kuusikorven kirja on katsaus siihen, mitä lääketieteen, erityisesti psykologian, psykiatrian ja neurotieteen kautta tiedetään pahuudesta. Teos antaakin mitä lupaa, mutta ei vastaakaan kysymyksiin siitä, mitä pahuus oikeasti on? Teoksessa toki luetellaan kyselytutkimukseen perustuen, mitä ihmiset laskevat pahoiksi teoksi ja asettavat ne hierarkkiseen järjestykseen, mutta ei määrittele mitä pahuus itseasiassa on? Kuusikorvien kirjassa pahuus ei ole kansanuskossa tunnettu ”sielun” sisin olemus, vaan teko. Jos satutat jotain ihmistä tarkoituksellisesti, olet paha.

Pahuus tekona on hyvä määritelmä, mutta se ei silti vastaa kysymykseen mitä on pahuus ja voiko ihminen olla paha pysyvästi. Tämä johtuu siitä, ettei tiede anna tällaisia varmoja vastauksia ja koska Kuurikorpi ei ole filosofi tai teologi. Kirja keskittyykin pahuuteen personalisuushäiriönä, kuten narsisimina, psykopatiana ja antisosiaalisuutena. Näin kirja antaa ymmärtää, että pahuus on epänormaalia, muuten ei käytettäisi sanaa ”häiriö”, jolloin se rajaa uskonnolliset tai filosofiset käsitykset pahuuden normaaliudesta.

Kuurikorpi rajaa kirjansa vain länsimaihin ja sen viittaamat tutkimukset perustuvat suurimmaksi osaksi psykologianopiskelijoilla tehtyihin tutkimuksiin, mikä on hyvin kapea ryhmä länsimaisia ihmisiä. Tällöin kirjasta jää pois pohdinnat siitä, että eri kulttuureissa samaa tekoa voidaan pitää tavanomaisena, hirviömäisenä tai suurena sankaruuden osoituksena.

Samalla kirjasta on rajattu pois sotiin ja politiikkaan liittyvä väkivalta, paitsi että kirjailija käsittelee Trumpia, Stalinia ja Hitleriä pahoina ihmisinä. Tällöin jää ristiriitaiseksi, miksi edellä mainitut ovat pahoja, mutta ei vaikka amerikkalainen presidentti George W. Bush, joka tapatti satoja tuhansia irakilaisia ja afganistanilaisia 2000-luvun alun terrorisminvastaisissa valloitussodissa? Kärsikö Bush nuorempi jostain vakavasta personalisuushäiriöstä, kun hän valehteli kansalle, jotta voisi oikeuttaa Irakin sodan, vai oliko Bushin määräämä systemaattinen väkivalta puhtaasti rationaalista tai vahinko?

Kuusikorven kirjan kapeudesta huolimatta siitä löytyy kuitenkin mielenkiintoisia huomioita, kuten se että monissa kirjan kappaleissa kuvatuissa personalisuushäiriöissä on yhteyttä rasismin, terrorismiin ja valkoisen ylivallan kannatukseen. Moni fasismintutkija on todennut fasismin olevan eräänlainen sairaus, mutta on kokonaan toinen asia todeta, että tietyt vakavat personalisuushäiriöt, jotka käytännössä madaltavat ihmisen kynnystä pahoihin tekoihin, korreloivat tietyn poliittisen ideologian kannatuksen kanssa.

Vaikka Kuusikorpi mainitsee sellaisia vasemmistovaikuttajia kuten Stalin ja Mao, hän ei mainitse minkään vasemmistolaisuuteen liittyvän ideologian korreloivan pahuuteen assosioidun personalisuushäiriön kanssa. Tämä ei välttämättä tarkoita sitä, etteikö vasemmistolaisuutta olisi patologisoitu. Esimerkiksi on olemassa teoria, että äärivasemmistolaisia vaivaa ”egalomania”, joka on ”pakkomielteinen” tasa-arvon tavoitteleminen¹.

Kirjassa on yksi luku, jossa mainitaan, että kostonhimon voimakkuus vaihtelee ideologiasta toiseen, joka korreloi muitten asenteitten kanssa. Kuusikorven mukaan tutkijat selvittivät, että kostonhimo korreloi oikeistolaisuuden ja voimakkaitten hierarkkioitten kannatuksessa. Asiaan vaikuttaa personalisuudessa oleva ydinuskomus koskien oikeudenmukaisuutta. Kirjailijan mukaan oikeistolaiset tuntevat enemmän tarvetta ylläpitää koettun maailman tasapaino rankaisemalla niitä, jotka sitä rikkovat. Tämä muistuttaa teoriaa, jonka mukaan oikeistolaisuutta määrittelee vallitsevien hierarkioitten kannatus², jolloin oikeistolaiselle maailma on jo oikeudenmukainen ja se, joka rikkoo tätä oikeudenmukaisuutta, pitää rankaista ankarasti. Tulkintani mukaan tämä tarkoittaa, etteivät vasemmistolaiset koe maailmaa lähtökohtaisesti oikeudenmukaiseksi, jolloin he tuntevat vähemmän tarvetta rangaista väärintekijöitä ja enemmän yrittävät ymmärtää näitä. Tämä ei toki päde kaikkiin, olihan Neuvostoliitto äärimmäisen ankara sen komemia väärintekijöitä kohtaan, mutta senkin voi selittää sillä että Neuvostoliitossa vasemmisto oli vallassa ja näin ylläpitämässä vallitsevaa järjestelmää.

Kuurikorven kirjan hajanaiset havainnot rasismista, oikeistolaisuudesta, terrorismista ja valkoisesta ylivallasta voidaankin yhdistää näkemykseen, jonka mukaan äärioikeistolaisuus on eräänlainen oikeistolaisuutteen liitettyjen personalisuustyyppien ja -häiriöitten yhdistelmä. Henkilökohtaisesti tämä sopii tutkimushavaintoihini, joita olen tehnyt äärioikeistolaisista. Esimerkkinä voi katsoa Yle Areenassa olevan dokumentisarjan jakso ”Theroux: Amerikan some-soturit” (2022) ja huomata, että siinä esiintyvät äärioikeistolaiset ihmiset kärsivät joukosta pahuuteen assosioiduista personalisuushäiriöistä.

Taina Kuusikorpen “Pahat mielessä. Tieteen näkökulma pahuuteen” on hänen itsensä asettamien standardien mukaan loistava kirja, jossa voi löytää monia kysymyksiä koskien erilaisia personalisuushäiriöitä ja niitten heijastumista eri elämänalueille. Itselleni kirja ei kuitenkaan antanut hakemaani vastausta siihen, mitä pahuus on? Kuusikorven mukaan kaikki ihmiset ovat yksimielisiä, että viattoman ihmisen kidutusmurha pelkän kiduttamisen ja murhaamisen nautinnon vuoksi on pahaa. Hän ei kuitenkaan vastaa siihen onko tämä absoluuttista pahuutta?

Lähde

1 Claeys, Gregory (2016) Dystopia: A Natural History, Oxford University Press, Oxford, s 55-56

2 Bobbio, Norberto (1996) Left and right: the significance of a political distinction, s 65, 68

3 esim Griffin, Roger (1991) The Nature of Fascism, Routledge, London. S 178 ja Tiittula, Markus (2019) Valkokaavuista punahattuihin. Amerikkalainen fasismi ja oikeiston radikalisoituminen, Vastapaino, Tampere, s 248