Näin toimii fasismi

Amerikkalainen filosofi Jason Stanley julkaisi vuonna 2018 kirjan ”Näin toimii fasismi. Vastakkainasettelun politiikka”, jonka suomennos ilmestyi vasta tänä vuonna. Stanley teoretisoi fasismin olevan performatiivista, eli joukko poliittisia taktiikoita eikä niinkään johdonmukainen ideologia, kuten kommunismi.

Stalnleyn mukaan fasismi on etnistä, uskonnollista ja kulttuurista äärinationalismia, jossa “kansakunnan edustajana ja puolestapuhujana on autoritaarinen johtaja”. Slanley lisää, että fasismiin kuuluu: “myyttinen menneisyys, propaganda, anti-intellektuaalisuus, epätodellisuus, hierarkia, uhrius, laki ja järjestys, seksuaalinen ahdistus, sydänmaahan vetoaminen ja julkisen hyvinvoinnin ja ykseyden purkaminen” ja voimakas vastakkainasettelu, jossa oma puoli edustaa hyvää ja aitoa kansaa, kun taas vastapuoli rappiollista eliittiä ja valtaväestöä hyväksikäyttäviä vähemmistöjä

Stanleyn määrittelyssä fasismi onkin kokoelma ideoita ja piirteitä, jotka voivat ilmetä kaikki samaan aikaan tai rajallisesti ihmisissä. Se että yksi tai kaksi piirrettä puuttuu ja muut ovat länsnä ei vaikuta olennaisesti siihen, onko henkilö fasistinen vai ei. Sen sijaan Stanley havaitsemat piirteet tekevät ihmisen käytöksestä fasistisen. Tällöin ei ole väliä tunnustautuuko joku ihminen olevansa vakaumuksellinen fasisti, vaan käyttäytyykö hän kuten sellainen.

Määritelmä muistuttaa yleisesti hyväksyttyä fasismin tutkijaa Roger Griffinin fasismin ideaalityyppiteoriaa, joten Stanleyn määritelmä ei ole kovin poikkeava valtavirrasta.

Fasismi käytännön politiikkana, jolla on eri asteita ”fasistisuutta” –määritelmällä Stanley alkaakin kuvailemaan joukon nykyisiä autoritaarisia oikeistopopulistisia puolueita ja poliitikkoja ympäri maailmaa joko suoraan fasisteiksi tai fasistisia taktiikoita hyväksikäyttäviksi.

Kiinnostavinta Stanleyn teoksessa on hierarkia-ajattelun keskeisyys fasistisessa mielessä. Stanleyn mukaan yhteiskunnalliset hierarkiat ovat ”eräänlainen massaharha” ja ”legitimaatiomyytti”. Tarkoittaen etteivät ne oikeasti perustu mihinkään muuttumattomaan luonnonlakiin, vaan ovat kulttuurin ja historiallisten oikkujen muodostamia valtarakennelmia, jotka pysyvät pystyssä koska kollektiivisesti uskomme niihin. Toisin sanoen hierarkiat ovat sosiaalisia konstruktioita.

Stanleyn mukaan fasisteille hierarkiat ovat kuitenkin päinvastoin luonnollisia ja muuttumattomia, mutta heidän on saatava laajempikin kansa uskomaan samoin, jolloin he vetoavat legitimaatiomyytteihin: Valtaväestön cis-hetero-mies on yhteiskunnan huipulla ja hänen valtaansa ei tule haastaa.

Stanleyn mukaan fasisti pyrkii kehystämään hierarkioitten puolustuksen itsepuolustuksena: vähemmistöjen, naisten ja työläisten vaatimukset tasa-arvosta ovat vain jonkin hämärän tahon salaliitto, jolla riistää kaikki valta valtaväestöltä ja pahimmillaan tuhota tämä. Kirjailijan mukaan salaliittoteoriat ovatkin ”fasistisen politiikan peruskauraa”.

Salaliittoteorioitten lisäksi kirjailija nimeää historian sokeitten pisteitten hyväksikäytön osaksi tätä hierarkioitten puolustusta. Tällä Stanley tarkoittaa sisäryhmän tutkittua taipumusta unohtaa tai vähätellä sisäryhmän jäsenten tekemiä rikoksia ja paisuttaa ulkoryhmän tekemiä.

Kansakunnassa tämä tendenssi ilmenee valtaväestön taipumuksena unohtaa tai vähätellä vähemmistöihin kohdistuneen historiallisen rasistisen terrorin. Fasisti käyttää tätä taipumusta kehystääkseen kaikki vaatimukset keskusteluista historiallisista rikoksista vähemmistöjä vastaan ”valheellisina hyökkäyksenä” valtaväestön asemaa ja kulttuuria vastaan. Ilmiö on sen verran tunnustettu, että olen itsekin siitä kirjoittanut.

USA:n kontekstissa tämä ilmiö tunnetaan kriittisen rotuteorian (Eng CRT) ympärillä olevana kiistana. Suomessa mieleen tulee kiistat suomalaisten SS-vapaehtoisten roolista holokaustiin.

Stanleyn mukaan fasistit uskovat myyttiseen menneisyyteen, jota he käyttävät oikeuttamaan olemassa olevia hierarkioita, jolloin menneisyyden pitää pysyä positiivisena ja sankarillisena. Myyttinen menneisyys onkin fasisteille epämääräinen mielikuva, jolla he luomaan kontrastin nykyaikaan. Nykyaika kehystetään rappeutuneeksi perversioksi, jonka vain he itse voivat puhdistaa massojen antamalla mandaatilla.

Stanleyn kirjassa mielenkiintoista on se, miten hän osoittaa natsien ja Italian fasistien talous- ja sosiaalipoliittisen retoriikan samankaltaisuuden nykyisiin äärioikeistolaisiin, konservatiivisiin ja radikaalioikeistolaisiin poliitikoihin. Puheet kovasta talouskurista, yksityistämisestä, sosiaaliohjelmien ”passivoivasta vaikutuksesta” ja miten vähemmistöt ja muut yhteiskunnan ”loiset” riistävät työtätekeviltä sekä rahan ja hyvinvoinnin, kuuluivat historiallistenkin fasistien retoriikkaan.

Stanleyn kirja onkin mestariteos, koska sen teoria fasismista on johdonmukainen ja pystyy kattamaan monia äärioikeiston eri laitojen puheita, taktiikoita ja ilmiöitä.

”Näin toimii fasismi” voitaisiinkin lukea ikkunana antifasistin mieleen: vaikka nykyään 1930-luvun fasisteja matkivat ryhmät ovat äärimmäisen marginaalisia puoluepolitiikassa, yhä on poliitikkoja ja puolueita, joitten retoriikassa havaitaan samoja piirteitä kuin Hitlerissä ja Mussolinissa, vaikka nämä eivät heilutakaan hakaristeja tai vaadi kokonaisten rotujen tuhoa. Stanleyn kirja auttaakin jäsentämään nämä piirteet yksiin kansiin selkeäksi kokonaisuudeksi