Björn Wahlroos on kuuluisa siitä, että hän on entinen taistolainen, joka kääntyi uusliberaaliksi vaikuttajaksi ja menestyneeksi pankkiiriksi. Radikalisoituminen ja deradikalisaatio, tai riippuen tulkinnasta, kääntyminen yhdestä äärilaidasta toiseen, on minusta todella kiinnostavaa. Otinkin viime vuonna julkaistun Wahlroosin ”Barrikaadeilta pankkimaailmaan. Eräänlaiset päiväkirjat 1952-1992” -omaelämäkerran luettavaksi.
Valitettavasti kirja oli suuri pettymys. Kirjassa on 378 sivua, joista taistolaisuutta ja siitä luopumista käsitellään yhteensä noin 40 sivua. Muut sivut käsittelevät puuduttavan yksityiskohtaisesti Wahlrosin pankkiiriuraa. Kirja varmaan on pankkihistoriasta kiinnostuvalle herkullinen aarreaitta, mutta ei minulle.
Tiivistetysti Walhroosista tuli kommunisti viisitoistavuotiaana hyvin tyypilliseen tapaan: hän tapasi kommunisteja koulussa, jotka rekrytoivat hänet, kun huomasivat Wahlroosin olevan kiinnostunut yhteiskunnallisista asioista. Walhroos meni opiskelemaan ruotsalaisen teiniliiton FSS:n kesäkurssiin, jonka hän koki jälkeenpäin olleen “taitavasti toteutettu indoktrinaatioharjoitus”, johon kuului “ajan hengessä” ”kolmannen maailmam kehitysongemat”, ”apartheid”, ”imperialismin tuomitseminen”, ”Vietnamin sota, Gandhi, Herbert Marcuse ja Che Guevara”.
Paljastavaa Wahlroosin kuvauksessa on, ettei hän avaa mitä ajatuksia tai tunteita edellä mainitut teemat herättivät hänessä? Oikeastaan Walhroos myöntää kiinnostuneensa yhteiskunnallisista asioista vain ärsyttääkseen ”porvarillisiksi” miellettyjä luokkakavereitaan.
Wahlroosin omaelämäkerrasta saakin kuvan, että hänen taistololaisvuotensa olivat enemmänkin tyypillistä teinikapinaa kuin todellista aatteellista heräämistä. Esimerkiksi Wahlroos kirjoittaa, että hankki useita Marxin ja Leninin kirjoja, joista “valtaosa niistä jäi lukematta”. Hän ei myöskään kuvaa muuta poliittista aktivismia kirjassaan kuin Vanhan valtaus. Kaikki muu työ kommunismin edistämiseksi oli yliopiston kommunistijärjestön taloudenhoidon pyörittämistä.
Walhroosin radikalisoituminen onkin tyypillistä teineille: itse aate ei ole niin keskeisessä roolissa, vaan ne sosiaaliset siteet, joita aikuiseksi sosialisoituva nuori solmii. Walhroosin irrottautuminen kommunismista kuvataankin samanlaiseksi kuin muillakin: Wahlroos tapasi vanhoja kommunisteja, joitten asenne ja vaatetus olivat vieraannuttavia. Samalla yliopistossa hän alkoi ystävystyä oikeistolaisten opiskelijoitten kanssa. Wahlroos voidaankin sanoneen ”kasvaneen” ulos kommunismista vaiheittaen, kun sosiaalinen piiri alkoi muuttua yliopistossa. Kirjailija kuvaakin luopuneensa kommunismista kaksikymmentävuotiaana.
Wahlroosin toteamus: “Marxilaisuus ei enää näyttänyt niin aukottomalta filosofiselta järjestelmältä, eikä tulevaisuus katkeroituneena vasemmistovirkailijana tuntunut erityisen houkuttelevalta.” kuulostaakin nuoren miehen havainnolta, ettei enää samaistu siihen ryhmään, johon kuului ja halusi siitä ulos.
Kirjailija kuitenkin toteaa ”viimeisen pisaran” aatteesta luopumiseen oli kommunistitoverin pyyntö vakoilla Wahlroosin isää. Perhe oli yhä kommunisti-Wahlroosille tärkeämpi kuin aate.
Minua kiinnostaa miten Wahlroos näkee maailman? Minkälainen maailmankuva pitää olla ihmisellä, joka ensin omaksuu kommunismin äärimmäisemmän muodon ja myöhemmin sen totaalisen vastakohdan? Miksi juuri uusliberaaismi? Mieleeni tuli entinen uusliberaali, filosofi John Grayn väite, että uusliberaalistisen Margaret Thatcherin ajattelu muistuttaa rakenteeltaan ja asenteeltaan leninismiä1. Olisiko tässä teoriassa perää Wahlroosin tapauksessa? Vai onko hänen ajattelunsa todellakin muuttunut syvälaatuisesti? Tai sitten oliko Walhroosin aatteen omaksuminen eri elämänvaiheissa kiinni pelkästään siitä sosiaalisesta piiristä, johon hän eri elämänvaiheissa kuului?
Esimerkiksi Wahlroos toteaa “Intuitiivinen antipatiani keynesiläisiä malleja kohtaan sai siellä [amerikkalaisessa yliopistossa] lihaa luitten päälle”, jolloin herää kysymys mistä lähtien Walhroosilla on ollut mainittu ”intuitio”? Oliko se nuoresta saakka vai kasvoiko se opiskellessa taloustiedettä tai siitä että hän asui Yhdysvalloissa, jossa kulttuuri ja sosiaalinen piiri ovat hyvin vapaamarkkinamyönteiset?
Wahlroos ei vastaa näihin kysymyksiin ollenkaan. Kirjassa ei ylipäätänsä pohdita syvällisesti omaa ajattelua tai mielipiteitä maailmasta. Kirjailija keskittyykin vain kuvaamaan työhistoriaansa ja välillä avaa joitain aiheeseen liittyviä keskusteluja. Esimerkiksi Wahlroos keskittyy kirjassaan paljon teoretisoimaan suomalaispankkien johtamistapaa, päätöksentekohierarkiaa ja jopa missä pankkirakennuksen tilassa on parasta tehdä tärkeitä neuvotteluja ja päätöksiä. Tuntuikin, että Wahlroos kirjoitti muistelmansa hänen kaltaisilleen yrittäjille ja pankkiireille, eikä maalikoille.
Deradikalisaatiossa kiinnostaa eniten se, minkä vaihtoehtoisen selitysmallin ihminen luo entisen aatteen nostattamille ongelmille? Esimerkiksi eivät kaikki entiset natsit lakkaa olemasta rasisteja tai maahanmuuttovastaisia. He vain vaihtavat maltillisempaan aatteeseen. Jotkut toki tekevät täyskäännöksen ja ryhtyvät vasemmistolaisiksi, jos ei jopa äärivasemmistolaisiksi.
Kommunistien tapauksessa taas keskeiset kysymykset köyhyydestä, epätasa-arvosta ja sodista eivät katoa mihinkään, jolloin olisi ollut kiinnostavaa tietää miten Walhroos uudelleen selitti nämä uusliberalismilla? Vaikka olen lukenut uusliberalismista ja tiedän vastauksen, olisin halunnut lukea itse Wahlroosilta, miltä nämä selitykset tuntuivat? Oliko uudelleenkehystäminen vaivatonta vai tarvittiinko siihen syvällistä pohdintaa ja sisäistä argumentaatiota?
Valitettavasti Walhroos ei käsittele kirjassa näitä mielen sisäisiä kysymyksiä. Kirjasta saakin kuvan, että Walhroos ryhtyi oikeistolaiseksi talousliberaaliksi välittömästi luopuessaan kommunismista ja uppoutui syvälle pankkimaailmaan, unohtaen kokonaan yhteiskunnalliset kysymykset. Ehkä näin kävikin.
1 Gray, John (2009) False Dawn: The Delusions of Global Capitalism, New Press, New York , 2000, s 3, 17, 37, 35, 215
Sami Eerola ja spektaakkeliyhteiskunta 