Konservatiiviseen politiikkaan kuuluu olennaisesti kaipuu menneisyyteen, joten kun vuonna 2021 politiikan tutkimusprofessori Antto Vihma julkaisi kirjan ”Nostalgia. Teoria ja käytäntö”, otin sen luettavaksi. Vaikka kirjan otsikko viittaa yleisesti nostalgiaan ilmiönä, merkittävä osa kirjasta käsittelee, miten nostalgiaa käytetään konservatiivisessa propagandassa. Tässä arviossa keskitynkin juuri tähän osaan.
Vihma lainaa kirjassaan amerikkalaisen kulttuuritutkija Svetlana Boymin (1959-2015) nostalgiateoriaa, jonka mukaan on olemassa kaksi eri nostalgian muotoa: entistävä ja pohdiskeleva. Entistävä nostalgia on uskomus, että ennen kaikki oli paremmin ja nykyinen eliitti on pettänyt menneisyyden tavat tai yhteiskunnassa on tapahtunut rappeuttava murros, joka on entistettävä takaisin menneisyyteen. Pohdiskeleva taas tarkoittaa tavanomaista pohdiskelua ajan muutoksesta ja miten nykyisyys vähitellen muuttuu ja katoaa ajan kuluessa vain muistoksi.
Vihman mukaan entistävä nostalgia on autoritaarisen populismin ideologinen pohja, josta hajanaisia mielikuvia ammennetaan poliittiseen propagandaan. Autoritaarinen populismi on Vihman antama yleistermi tietynlaisille populisteille, joita voi olla sekä oikealla, että vasemmalla, mutta kirjassa annetut esimerkit ovat radikaalioikeistolaisista toimijoista.
Vihman mukaan entistävä nostalgia sisältää kertomuksen maailmasta, jossa ihmiset noudattivat perinteitä ja sosiaalisia hierarkioita, kunnes eliitti alkoi erkaantua näistä traditioista, “mädättäen” yhteiskuntaa sisältä ulos ja ylhäältä alas. Entistävään nostalgiaan uskova kokee, että syy ”rappioon” on eliitissä joka on omaksunut vieraita ajatuksia, yleensä vasemmistolaisia, ja sen vuoksi menee ”iloiten” ja joskus tietämättään “kohti perikatoa”. Entistävän nostalgian uskomusjärjestelmässä pelastus tulee vasta kun kansa tai eliitti näkee näitten rappiollisten “valheitten läpi” ja tunnustaa sen olevan “ideologinen operaatio”. Mieleen tuleekin nykyäärioikeiston keskeisin salaliittoteoria kulttuurimarxismista.
Vihman mukaan entistävä nostalgia ei ole uusi ilmiö, vaan sen alkuperä voidaan ajoittaa 1700-luvun loppuun, jossa oikeistokonservatiiviset ajattelijat yrittivät teoretisoida, miten Ranskan vallankumous oli mahdollista? Näille ajattelijoille vallankumous ei voinut johtua itse romahtaneesta aatelisjärjestelmästä, vaan juuri siitä, että yksittäiset aateliset olivat ”henkisesti rappeutuneet”, eivätkä uskaltaneet enää puolustaa ankarasti omia etuoikeuksiaan.
Olen kirjoittanut, miten oikeistolaiseen ajatteluun kuuluu vallitsevien hierarkioitten ikuinen puolustaminen, jonka vuoksi vallankumouksellisemmatkin äärioikeistolaiset eivät ehdota vallitsevan järjestelmän totaalista kumoamista, ainoastaan että ”pahat” osat kansasta ja eliitistä hävitetään, jonka jälkeen on luotava totalitaristinen järjestelmä joka ylläpitää ”pyhiä” hierarkioita. Tämä hierarkkinen ajattelutapa ajaakin erityisesti äärimmäisen oikeiston keksimään kaikenlaisia selityksiä yhteiskunnallisille ongelmille, paitsi että itse vallitsevassa valtajärjestelmässä olisi jotain vikaa.
Esimerkiksi suomalaiset uusnatsit eivät pidä kapitalismia itsessään ongelmana, vaan sen, että ”kommunistit” ovat ”kaapanneet” sen saavuttaakseen kommunismin. Yleensäkin äärioikeistolla on oma versio kapitalismista, jota he kutsuvat ”tuottajismiksi”1. Tämä on uskomus, että kapitalismi toimisi täydellisemmin jos siihen osallistuisivat vain tuottajat, eikä sijoittajat ja muut spekulaattorit. Tuottajismi on itsessään nostalginen konsepti, joka luo mielikuvia ajasta, jolloin kapitalismi olisi tarkoittanut idyllisiä paikallisia maalaismarkkinoita eikä nykyistä globaalia järjestelmää, joka on valtioitten ja valtavien kansainvälisten megakorporaatioitten symbioosi.
Vihma esittää entistävän nostalgian vallankumoukselliseksi ajatteluksi, koska siinä ei haluta säilyttää mitään olemassa olevaa, vaan juuri sen mitä ei ole enää olemassa, joten ainoa tapa palata menneisyyteen on kumota nykyinen järjestys. Nykyisellä järjestyksellä kuitenkin tarkoitetaan vähemmistöjen ja naisten oikeuksien ylläpitämistä, eikä niinkään tasa-arvon lisäämistä.
Vihman mukaan haikailu menneeseen maailmaan ei ole tarpeeksi hyvä syy radikalisoitua autoritaarisen populismin kannatuksen, siihen tarvitaan “ontologiseen turvallisuuteen” vetoaminen, jossa nykyaika kehystetään tuhoisaksi kriisiksi, josta on päästävä eroon, jos kansakunta haluaa selviytyä. Vaihtoehdoksi nykyajan ”mädättyvään” ja ”itsemurhaa” suorittavalle modernille, yleensä liberaalille, maailmalle on paluu epämääräiseen menneeseen maailmaan, joka kehystetään vakaaksi ja turvalliseksi.
Vihman mukaan entistävää nostalgiaa omaksuneet autoritaariset populistit ovatkin vaarallisia, koska heille epämääräiset mielikuvat ovat heidän poliitiikkansa lopullinen päämäärä, johon on saavuttava keinolla millä hyvänsä, koska nykyajassa pysyminen koetaan turmiolliseksi.
Kirjassa hyvä esimerkki tästä on Iso-Britannian EU-ero (Brexit), jonka konservatiivit halusivat toteuttaa, vaikka kaikkien mittareitten mukaan se ei ollut järkevä päätös, vaan haitallinen suurimmalle osalle brittiläisistä. Oikeastaan se, että brexit on haitallinen, vain innoitti kannattajia enemmän, koska tällöin lopullinen päämäärä muuttui jalommaksi, koska sen eteen jouduttaisiin tekemään uhrauksia. Olihan EU kehystetty absoluuttiseksi pahuudeksi, joten kaikki brexitin tuomat vaikeudet ovat pienempi paha.
Brexit muuttuikin kannattajien silmissä tavaksi elää eräänlaista sankarillista sotaa, jota he itse eivät kokeneet elämässään (Toinen maailmansota), mutta jonka urheita kertomuksia he olivat kuulleet kasvaessaan aikuisiksi. Saman ilmiön voi havaita amerikkalaista äärioikeistoa käsittelevässä HBO Max-dokkarissa ”This Place Rules” (2022), jossa käy ilmi että fanaattisimmat ja verenhimoisemmat Trump-kannattajat olivat eläkeläisiä. Nämä vanhukset halusivat tuntea jälleen olevansa tärkeitä ja osa jotain suurempaa. Tämä nostalginen halu elvyyttää iän myötä kadotettu maskuliininen voima sai nämä vanhukset uhoamaan kameroitten edessä väkivaltaisilla puhdistuksilla ja valmiudestaan kuolla verisessä tulitaistelussa, enemmän ja innokkaammin kuin esimerkiksi nuoremmista aikuisista koostuva äärioikeistolainen katujengi Proud Boys.
Vihman kirja onkin loistava teos nykyien autoritarismin aallon ja sen propagandan ymmärtämiseksi. Kirjailijan mukaan autoritaariset populistit ovat autoriraarisia, juuri koska he ovat kehystäneet nykyajan tuhoisaksi. Miksi kunnioittaa demokratiaa, joka on hidasta, jos kirjaimellisesti länsimaisen sivilisaation kohtalo on vaakalaudalla ja valtapuolueet ovat täysin korruptoituneet? Vihman mukaan autoritaarinen populisti eroaa perinteisestä autoritaarista vain siinä, että hän uskoo autoritaarisuutensa olevan oikeutettua, koska hänellä on häntä äänestäneen kansan enemmistön tuki. Logiikan mukaan kansa äänesti autoritaarista populistia, koska hän on ainoa, joka voi pelastaa maan itsetuholta, jonka ”mädätetty” eliitti on suorittamassa, joko tietoisesti tai tiedostamatta, joten kaikki esteet autoritaarisen populistin politiikan toteuttamiselle on kumottava. Näin autoritaarinen populisti voi sanoa puolustavansa demokratiaa, kun hän kumoaa parlamentin ja korkeimman oikeuden vallan ja keskittää tämän itselleen.
Hyviä esimerkkejä tästä ovat USA:n ja Brasilian entiset presidentit Trump ja Bolsonaro, jotka molemmat sanoivat puolustavansa demokratiaa ja vapautta, vaikka aktiivisesti yrittivät kumota molemmat. Kummankin nimissä yritettiin toteuttaa väkivaltainen vallankaappaus, kun he hävisivät vaalit. Vaikka heillä ei ollut kansan enemmistön mandaattia, he ja kannattajat kokivat että eksistentiaalinen kriisi oli liian suuri, jotta he voisivat noin vain luopua vallasta, jonka alun perin saivat kansan enemmistöltä.
1 Neiwert, David A (2017) Alt-America: The Rise of the Radical Right in the Age of Trump, London ; New York: Verso, s 10 kappaleesta 1. Into the Abyss
Sami Eerola ja spektaakkeliyhteiskunta 