Lapuan laki vai laillisuusvalta

Sinimustaliike -puolue ammentaa värimaailmansa ja aatteensa 1930-luvun Lapuan liikkeestä. Mikä oli Lapuan liike? Siihen antaa vastauksen Hannu Kotilan viime vuonna julkaistu kirja ”Lapuan laki vai laillisuusvalta. Poliittiset levottomuudet Keski-Pohjanmaalla 1929-1932”.

Teos käsittelee pääosin, miten Pohjanmaalla eri puolueitten lehdet käsitteleivät kommunismin kitkemistä. 1930-luvulla muistot 1918 sisällissodasta olivat vielä tuoreet ja sen lisäksi suomalaisia kommunisteja tuettiin suoraan Neuvostoliitosta, joten moni suomalainen koki kommunistit Suomen itsenäisyyttä, kristinuskoa ja vallitsevaa järjestystä uhkaavana voimana.

Kotilan mukaan suomalaisessa oikeistossa oli syntynyt kaksi eri linjaa kommunismin torjumiseksi, joista maltillisin ajoi kommunismin kitkemistä lainsäädännöllä parlamentaarisen päätöksenteon kautta. Radikaalein linja taas koki suoran toiminnan, jopa poliittisen terrorin, harjoittamisen olevan paras tapa saavuttaa tavoite. Radikaalein linja yhdistettiin lakonmurtajajärjestön aktiivien perustamaan Lapuan liikkeeseen ja se tunnettiin ”lapuan lakina”.

Kotilan mukaan suurin osa Lapuan liikkeen jäsenistä oli hyvätuloisia talonpoikia tai suurmaanomistajia, jotka eivät pitäneet siitä, että suomalaisessa demokratiassa vasemmisto oli saamassa poliittista valtaa. Lapuan liikkeelle ei ollut olemassa maltillista ja demokraattista vasemmistoa, vaan kaikki oli yhtä ja samaa epäkristillistä ja tuhoisaa kommunismia, joka piti hävittää täydellisesti Suomesta. Kirjan mukaan Lapuan liike jopa ajoi äänioikeuden sitomusta veronmaksukykyyn, jotta voisi estää työväestöä äänestämästä vasemmistoa.

Kotilan kirja kuvaakin lehtiartikkeleitten kautta, miten Lapuan liike radikalisoituu fasistiseksi liikkeeksi, joka lopulta sortui murhaamaan poliittisia vastustajia ja jopa yrittämään kaapata vallan kumotaakseen suomalaisen demokratian. Tämä kaikki, koska liike uskoi kommunistisen vaaran olevan liian suuri (päinvastaisista todisteista huolimatta), jotta parlamenttaarinen demokratia pystyisi sen kitkemään.

Mielenkiintoisinta Kotilan kirjassa on se, että ”fasismi” koettiin Suomessa hieman eri tavalla kuin muualla. Sekä Lapuan liike, että sen vastustajat määrittelivät fasismin ulkoparlamentaariseksi väkivaltaiseksi oikeistolaisuudeksi. Vasta myöhemmin Suomeen levisi varsinainen aatteellinen fasismi, johon kuuluu muutakin kuin antikommunistisen väkivallan harjoittaminen.

Lehtiaertikkeleistä käy ilmi hyvin, miten suurin osa oikeistolaisista lehdistä hyväksyi Lapuan liikkeen laittomuuksia, kunhan ihmisiä ei kuollut. Esimerkiksi alussa Lapuan liike naulasi työväentaloja kiinni, rikkoi kommunististen lehtien painokoneita ja ”kyyditsi”, eli kaappasi kommunisteiksi koettuja suomalaisia aktivisteja itärajalle. Lehtien hyväksyminen tapahtui vähättelyllä tai kehystämällä edellä mainitut spontaaneiksi kansan raivon ilmauksiksi, jotka tuli tuomita, mutta myös ymmärtää. Lapuan liike alkoi kuitenkin radikalisoitua jatkuvasti väkivaltaisemmaksi, kunnes ylitettiin raja, jota maltillisempi oikeisto ei voinut enää hyväksyä.

Mielentoinen peili nykyaikaan onkin, että Kotilan mukaan Lapuan liike perusteli parlamentaarisen demokratian vastustamista sillä, että se oli ”soistunut” tai ”rämettynyt”, tarkoittaen että instituutio oli korruptoitunut ja tehoton. Nykyään amerikkalainen äärioikeisto käyttää samaa vertausta kuvattaessa USA:n senaattia.

Kuten USA:ssa Capitolin valtauksessakin, Lapuan liikkeen ”Mäntsälän kapinaksi” kutsuttu epäonnistunut vallankumousyritys oli Kotilan mukaan mahdollista vain koska liikkeen jäsenet uskoivat Suomen armeijan tukevan heitä. Näin ei käynyt ja Lapuan liike kitkettiin valtion toimesta.

Sinimustaliike on rajoittanut toimintansa tähän asti mielenosoituksiin ja kilpailemaan demokraattisissa vaaleissa. Liikkeen jäsenistössä on entisiä kielletyn Pohjoismaisen vastarintaliikkeen natseja, joista jotkut on tuomittu rasistisista rikoksista, joten potentiaalia historian toistamiseen on. Erona on vaan, ettei nykyään kommunismi ole konkreettinen uhka missään muodossa, eikä suomalaisessa keskustaoikeistossa vaikuta olevan samanlaista ”ymmärrystä” Sinimustaliikettä kohtaan kuin Lapian liikkeellä oli.