Kultuurimarxismi on äärioikeistolainen salaliittoteoria, jonka mukaan joukko Saksan juutalaisia Franfurtin ylopistosta olisivat keksineet rauhanomaisen tavan saavuttaa kommunismi kritisoimalla länsimaista kulttuuria, edistämällä naisten ja vähemmistöjen oikeuksia sekä modernia abstraktia taidetta ja jopa luoden Beatlesin musiikkia!
Salaliittoteorian takana on ihan todellinen marxilaisten kulttuuritutkijoitten ryhmä, jota kutsuttiin ”Frakfurtin koulukunnaksi”, mutta äärioikeistolaiset salaliittoteoreetikot eivät kerro, että tämän ryhmän tavoitteena ei ollut kommunismin salakavala levittäminen, vaan totalitaristisen diktatuurin ehkäiseminen kulttuuritutkimuksen avulla.
Yksi Frankfurtin koulukunnan kuuluisimmista tutkijoista oli Theodoro W. Adorno (1903 –1969), joka pyrki löytämään länsimaisesta kulttuurista ja sen massapsykologiasta fasismia edistäviä elementtejä. Ei olekaan mikään ihme, miksi äärioikeisto vastustaisi tällaisia tutkijoita.
Yksi mielenkiintoisimmista Adornon suomennetuista teoksista on vuonna 2020 julkaistu ”Näkökulmia oikeistoradikalismiin”, joka perustuu vuonna 1967 Wienin yliopistossa pidetyn puheen äänitykseen.
Kirjassa on vain 86 sivua, mutta se on täynnä todella teräviä ja yhä relevantteja huomioita modernista äärioikeistosta. Vaikka Adorno käyttääkin sanaa ”oikeistoradikalismi”, hän tarkoittaa sillä laveaa kattotermiä, johon kuuluvat niin fasistit kuin fasistisia elementtejä sisältäviä oikeistopopulisteja.
Adornon käsitys muistuttaa nykyään vakiintunutta jakoa1, jonka mukaan äärioikeisto jakautuu kahteen alakategoriaan, jossa oikeistoekstremistit (Extreme right) hylkäävät demokratian kokonaan. Siihen kuuluvat fasistit ja natsit. Toinen kategoria on radikaalioikeisto (Radical Right), joka vastustaa joitakin liberaalidemokratian elementtejä, kuten vähemmistöjen oikeuksia, oikeusvaltioperiaatetta ja valtiollisten instituutioitten itsenäisyyttä. Siinä, missä äärioikeisto on vallankumouksellinen, radikaalioikeisto on reformistinen.
Adornin kirja onkin listaus erilaisia tapoja, joilla äärioikeistolaiset ovat yrittäneet saada poliittista valta, sen jälkeen kun fasismin maine uskottavana poliittisena ideologiana hävitettiin Toisessa maailmansodassa. Adorno tarkastelee myös psykologiaa sen selittävänä vetovoimana.
Adornon mukaan äärioikeisto vetoaa ihmisiin, jotka ovat epätyytyväisiä järjestelmään, mutta eivät halua sen perustavanlaatuista muutosta, vaan sen tuhoa, mutta tavalla, jossa oma viiteryhmä ei tuhoidu, vaan koko yhteiskunta. Käytännössä tämä tarkoittaa politiikkaa, jossa demokraattisia instituutioita murennetaan pala palalta, kehystäen sen eliitin vastaiseksi vallankumoukselliseksi taisteluksi, jossa samaan aikaan puolustetaan ”perinteisiä arvoja”, samalla kun vähemmistöjä ja poliittisia vihollisia sorretaan ja vainotaan. Pahimmillaan äärioikeistolainen politiikka johtaa massamurhaan ja itsetuhoiseen sotaan.
Adornon huomio sopii hyvin nykyäärioikeistoon, joka äärimmäisessä päässä ajaa totaalista nihilististä terrorisotaa kaikkia vastaan, kun taas maltillisempi puoluepoliitti populististinen radikaalioikeisto, joka kehystää itsensä eliitin- ja systeemivastaiseksi puolueeksi. Viimeinen on muka demokraattisempi kuin kilpailevat puolueet, vaikka käytännössä ajaa taloudellista eliittiä tukevaa politiikkaa ympäristön ja vähempiosaisten hyvinvoinnin kustannuksella.
Adorno lisää, että äärioikeisto onnistuu kanavoimaan ihmisten epätyytyväisyyden demokraattista järjestelmää vastaan, syyttämällä ongelmista juuri niitä ihmisiä, jotka kritisoivat vallitsevaa järjestelmää: naisia, vähemmistöjä ja vasemmistolaisia. Äärioikeistolainen onnistuukin saamaan potentiaaliset kannattajat uskomaan, ettei vallitseva järjestelmä itsessään, esimerkiksi kapitalismin ja hierarkkisten valtarakenteitten muodossa ole syypää ongelmiin, vaan kuvitteelliset kommunistit, juutalaiset, liskomiehet tai kulttuurimarxistit. Näin äärioikeisto samaan aikaan pääsee valtaan kanavoimalla epätyytyväisyyden valheellisella vallankumouksellisuudellaan, että luomaan pohjan tuleville vainoille niitä ihmisiä vastaan, jotka kannattavat aidosti järjestelmän muutosta.
Adornon puhe pidettiin silloin kun uusi äärioikeistolainen puolue oli 1960-luvulla saamassa vaaleissa suuria äänimääriä Saksassa. Puheen tarkoutus oli antaa eväitä tunnistaa uusi äärioikeistolainen propaganda ja yrittää torjua se, ennen kuin 1930-1940-lukujen kauhut toistuvat. Ei olekaan ihme, että Adornon puheesta julkaistiin suomennos näin hiljattain. Äärioikeisto on uudelleen nousussa kaikkialla maailmassa ja sen työkalupakki on yhä sama. Nykyään Adornon kirja on ajankohtaisempi kuin skoskaan.
1Mudde, Cas. (2019) The Far Right Today, Newark: Polity Press, s 15, 18-19 Johdantokappaleesta
Sami Eerola ja spektaakkeliyhteiskunta 