Unkarin nykyistä pääministeriä Victor Orbán on nykyisen radikaalioikeiston yksi suurimmista sankareista. Orbánia on kutsuttu diktaattoriksi, autoritaariseksi ja jopa gangsteriksi. Minkälainen ihminen Orbán sitten on? Toimittaja Risto Majaniemen tänä vuonna julkaistu Orbánin elämäkerta ”Orbán. Euroopan paha poika” yrittää vastata tähän kysymykseen.
Kirja perustuu Orbánin kannattajien ja vastustajien haastatteluihin sekä Orbánista kirjoitettuun historialliseen- ja media-aineistoon. Kirjassa piirtyy hämmentävä kuva Orbánista, joka herättää enemmän kysymyksiä kuin vastauksia.
Orbánin kannattajat eivät anna mitään konkretiaa siitä miksi pitävät Orbánista. Heille Unkarin pääministeri on ihailtava henkilö tämän ”jännittävän” elämäkerran takia (köyhästä maalaispojasta Euroopan vaikutusvaltaisemmaksi konservatiivijohtajaksi) ja koska tämä ”aidosti” rakastaa Unkarin kanssaa. Vastustajat taas sivuuttavat täysin Orbánin ideologian ja piirtävät kuvan tästä vallanhimoisena ja kyynisenä opportunistina, joka ei usko mihinkään muuhun kuin valtaan.
Majaniemen teesi nojautuu vastustajien näkemykseen, jonka mukaan Orbán hyväksikäyttää unkarilaisten erilaisia pelkoja ja tunteita, politisoidakseen ne unkarilaisiksi kulttuurisodiksi. Politisoituaan erilaisia kulttuuriin ja historiaan liittyviä kysymyksiä Orbán lujittaa valtaansa ”ainoana” unkarilaisena, joka voi pelastaa maan ulkomaalaisilta vaaroilta. Näitä ovat muslimisiirtolaiset, homoseksuaalit, kommunistit ja liberaalit.
Ehkä olen vaan erilainen ihminen kuin muut, mutta en alkaisi kannattamaan poliitikkoa sen takia, että hänen elämäkertansa olisi mielenkiintoinen tai koska hän edustaa jotain ihannetta. Esimerkiksi Brasilian vasemmistolaisella presidentti Lulalla (1945 -) on myös niin mielenkiintoinen ja sankarimainen elämäkerta, että siitä tuotettiin elokuva. Silti en tunne ketään brasilialaista, joka kannattaisi Lulaa pelkästään hänen elämänsä tai symboliarvon takia (Lula on Brasilian historian ensimmäinen työläistaustainen presidentti).
Samaa on vetoaminen valtiopäämiehen tunne-elämään. Minua ei kiinnosta rakastaako valtiopäämies todella kansaansa vai ei, vaan mitä hän konkreettisesti tekee kansan hyväksi. Mikä on tämän yhteiskunnallinen visio kansakunnalle? Majaniemen kirjassa Orbánin kannattajat ovat hyvin epämääräisiä. En tiedä onko Majaniemi tahallaan editoinut kannattajien vastauksia vai eikö Orbánin kannatuksen takana ole mitään muuta kuin henkilökohtainen samaistuminen?
Kirjassa onkin niukasti tietoa Orbánin ideologiasta ja enemmän hänen personallisuudestaan. Näistä tiedoista voi kuitenkin rakentaa autoritaarisen kuvan. Majaniemi kirjoittaa, että Orbán kasvoi hierarkiakeskeisessä perheessä ja, että hän pyrkii propagandallaan edistämään kuvaa itsestään ”ainoana” unkarilaisten pelastaja ja todellisena johtajana.
Orbánilla onkin hierarkiakeskeinen maailmankuva, jota hänen Fidez -puolueensa pyrkii edistämään kaikin keinoin. Tähän kuvaan kuuluu itse historiakuvan muokkaaminen yhteensopivaksi suurmies-teoriaan. Orbánin projektiin kuuluu kansan passivoiminen uskomaan, ettei politiikassa tai historiassa tavallinen ihminen tai kollektiivi voi tehdä mitään muuttaakseen maailmaa. Sen sijaan on luotettava erityisyksilöihin, erityisesti eliittiin kuuluviin erityisyksilöihin kuten Orbániin.
Majaniemen kirja keskittyykin enemmän analysoimaan Orbánin Fidez-puolueen propagandaa ja käytännön politiikkaa kuin analysoimaan uskooko sen edistäjä niihin itse. Orbánin propagandaan kuuluu pähkinänkuoressa perinteinen radikaalinationalistinen idea unkarilaisista erityisenä kansana. Tähän erityisyyteen kuuluu, etteivät unkarilaiset ole koskaan tehneet mitään väärin tai pahaa. Kaikki ikävä mitä Unkarille on koskaan tapahtunut, on ulkomaalaisten vika. Olivatpa ne saksalaiset, venäläiset, ”Brysselin byrokraatit”, ulkomaalaiset liberaalit ja muslimisiirtolaiset.
Propagandassa Unkari on jatkuvasti eksistentiaalisen uhan alla ja ainoa, joka voi suojella maata on Orbán itse. Propagandan mukaan, jos Orbánia ei tue, ei ole aito unkarilainen, vaan joku muu. Joku toinen vieras olento. Amerikkalainen filosofi Jason Stanleyn mielestä edellä mainittu politiikka ja Orbánin autoritarismi tekevät hänestä fasistin. Majaniemi ei mene niin pitkälle. Sen sijaan kirjailija määrittelee Orbánin autoritaariseksi oikeistolaiseksi, joka käyttää neuvostoaikaisia kontrollimetodeja, mikä on ironista, koska Orbán aloitti poliittisen uransa neuvostovastaisena antikommunistina.
Majaniemen mukaan vuoden 2010 vaalikampanjan aikana Orban sanoi yleisölle “kiinnittämään huomiota siihen mitä hän tekee, eikä siihen mitä hän sanoo” ja teenkin niin. Majaniemen kirjan mukaan Orbánin politiikka on mielenkiintoinen yhdistelmä konservatiivista kulttuurisotaa ja vasemmistolaista talouspolitiikkaa. Orbán on lujittanut valtaansa korporativismilla, kansallistamisilla, julkkisrahoitteisilla rakennusprojekteilla ja anteliaalla sosiaalisella turvaverkolla. Välillä Orbán toki yksityistää joitain instituutioita, kuten yliopistoja, mutta ei suinkaan tehdäkseen niistä taloudellisesti tehokkaita, vaan asettaakseen ne Fidez-puolueelle lojaalin yksityisen säätiön kontrolliin.
Orbánin talouspolitiikkaa on kutsuttu ”valtio-omisteiseksi”. Tarkoitus ei kuitenkaan ole lisätä kaikille hyvinvointia, vaan ainoastaan hänen kannattajilleen ja tukijoille. Oppositio on Majaniemen mukaan syrjäytetty valtion tukiaisista ja yhteistyösopimuksista, jolloin oppositiomedian ja -yhtiöitten on turvauduttava niihin resursseihin, joita se saa kerättyä vapailta markkinoilta. Käytännössä tämä tarkoittaa, että Orbánin ideologiaa edistävällä medialla on paljon suurempi ääni kuin oppositiolla, eikä mitään valtiollista senssuurivirastoa tarvita pitääkseen tietyt mielipiteet marginaalissa. Voitaisiinkin sanoa, että Orbán tarjoaa kannattajilleen sosialismia ja vastustajille kapitalismia.
Majaniemi vihjaakin Orbánin uskovan kulttuurimarxismi -salaliittoteoriaan, jonka vuoksi hän pyrkii lujittamaan valtaansa epäsuorilla keinoilla, joilla luoda oikeistokonservatiivinen kulttuurihegemonia. Jos kaikki valtavirtainstituutiot ovat puolueen hallussa, vasemmistolaiset ja puolueen valtaa haastavat äänet jäävät marginaaliin, eivätkä voi kulttuurimarxismi -salaliittoteorian mukaan murentaa kulttuurin kautta oikeisatokonservatiivien valtaa.
Lukiessa Orbánin elämäkertaa, havahtuukin siihen, ettei oikeistolaisuutta määritellä talouspolitiikalla, vaan ihan muilla kriteereillä. Yleisesti se määritellään suhtautumisella tasa-arvoon. Oikeistolaisille tasa-arvo ei ole kovin tärkeää, kun taas vasemmistolaisille se on1. Majaniemen kirja avaakin hyvin Orbánin hierarkkisen maailmankuvan, joka verhotaan populistisella ”kansan palvelija” -retoriikalla.
Orbánin yhteiskuntamalli onkin nimellisesti liberaali, kuten perussuomalaisten toimittaja Marko Hamilo selittää, mutta ”toisin kuin läntiset liberaalit demokratiat, Unkarin valtio kunnioittaa näiden [demokraattisten arvojen] lisäksi myös kansallisia ja kristillisiä arvoja.”. Tämä tarkoittaa että Orbánin yhteiskuntamallissa valtio tukee demokraattisten instituutioitten kautta konservatiivisia arvoja. Sattumaa vain, että näitten arvojen mukana ujutetaan jatkuvasti ajatus Orbánista ainoana ”oikeana” ihmisenä, jota tulisi äänestää pelastaakseen Unkarin.
1Bobbio, Norberto (1996) Left and right: the significance of a political distinction, s 65, 68
Sami Eerola ja spektaakkeliyhteiskunta 