Aihearkisto: Feminismi

Feminististä nietzsheläisyyttä

Toni Morrisonin “Sula” on vuonna 1973 julkaistu romaani 1900-luvun alun afroamerikkalaisen yhteisön arjesta.

9

Idea

Romaanissa seurataan “Sula” nimistä itsenäistä naista, joka etsii merkitystä elämäänsä harrastamalla seksiä kaikkien kylän miesten kanssa. Eri tapahtumien kautta Sula saa maineen noitana, mutta tämä ei välitä siitä, vaan ainoastaan itsestään ja omasta hyvinvoinnistaan. Samaan aikaan seurataan kylän muita hahmoja, jolloin romaani piirtää aikalaiskuvauksen USA:n rotuerottelun alla elävistä afroamerikkalaisista.

Kirjassa yhdistyksin mielenkiintoisesti rasismi, patriarkaalisuus ja sellainen pehmeä feministinen nietzscheläisyys, jossa Sula on ikään kuin ylinainen. Sula ei välitä muitten mielipiteistä, vaan toteuttaa itseään haluamallaan tavalla. Mutta sen sijaan, että romaanissa kehystettäisiin Sula joksikin kylmäksi ja itsekkääksi naiseksi, joka perustaa menestyneen yrityksen, jolle muut ovat kateellisia, Morrison kuvaakin hahmoa vain naiseksi, joka yrittää rakentaa oman paikkansa syvästi rasistisessa ja naisvihamielisessä ympäristössä. Muut ihmiset vain yrittävät sopeutua vanhoihin kaavoihin, eivätkä pidä siitä, ettei Sula välitä näistä kaavoista.

Tämä onkin kertomus pienestä ihmisestä, jonka koko elämä on uhmakasta vastarintaa hänen rotunsa ja sukupuolensa takia luotuja sortavia järjestelmiä vastaan. Tämä romaani ansaisee klassikkostatuksen, koska yleensä tällaiset nietzsheläiset hahmot ovat joko valkoisia miehiä tai valkoisia naisia, jotka ovat nerokkaita ylemmän luokan superyrittäjiä. Köyhä etniseen vähemmistöön kuuluva nainen voi myöskin olla superihminen.

Ongelma

Suurin ongelma on hidas alku, jossa vain kuvataan eri hahmoja ja heidän arkeaan. Aikalaiskuvaus oli mielenkiintoinen, mutta kaipasin jotain pointtia kerronnalle. Vasta keskikohdassa tarina muuttuu mielenkiintoiseksi ja kerronta menee sellaisiin syvällisiin psykologisiin ja taiteellisiin kuvauksiin, että hetkeksi unohdin oman olemassaoloni.

Yhteenveto

Toni Morrisonin “Sula” on mielenkiintoinen feministinen romaani, joka onnistuu välittämään erilaisia teemoja pienen yhteisön kautta. Mutta olisin kaivannut tasaisempaa kerrontaa kuin tällaista hidasta etenemistä kohti pääpointtia.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Feminismi, Mitä tällä kertaa luin, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Feminististä kostofantasiaa

Naomi Alderman ”Voima” on vuonna 2016 julkaistu scifi-romaani maailmasta, jossa yhtäkkiä nuoret naiset saavat kyvyn päästää sähköiskuja käsistä.   

4

Idea   

Kuulin tästä romaanista ensimmäisen kerran feminististä kirjallisuutta käsittelevästä Instagram-tilistä ja otin sen välittömästi lukulistaan. Romaanin teema onkin sukupuoliroolien päälaelleen kääntäminen ja miten yhteiskunta sopeutuu siihen.

Mystisesti nuoret 15-vuotiaat tytöt ympäri maailmaa heräävät tappavalla sähkökyvyllä. Alussa kukaan ei tiedä miksi näin sattui käymään, ja monet kokeilevatkin sähkökykyjään dramaattisin seurauksin. Sen lisäksi, että sähköiskuilla voi tappaa ihmisen, nämä tytöt pystyvät aktivoimaan vanhemmissakin naisissa saman lahjan. Välittömästi drastisia yhteiskunnallisia muutoksia tapahtuu, joista rajummat romahduttavat ja synnyttävät kokonaisia valtioita. Yhtäkkiä miehet ovat heikoin sukupuoli ja viimein miesasiamiehillä on jotain todellista valitettavaa. Romaanissa seurataan eri hahmoja ja heidän tapojaan sopeutua uuteen maailmanjärjestykseen, johon liittyy perinteistä valtapolitiikkaa ja feministinen äärikristillinen kultti.    

Mielenkiintoisinta onkin sukupuoliroolien vähittäinen kääntyminen. Aldermanin romaano osoittaa, ettei auta naisten päästä samoihin asemiin kuin miehet, koska silloin naiset päättyvät toistamaan samoja valtahierarkioita kuin miehet aiemmin. Romaanissa onnistutaan tehdä näkyväksi juuri, miten paljon valtaa yhteiskunnassamme miehillä on naisiin , eikä se näytä kauniilta. Tässä mennäänkin sellaisiin rajuihin väkivaltakuvauksiin, että oksetti.  Kuitenkin jos pääsee yli kirjan tahallaan kuvottaviksi kirjoitetuista kohtauksista, paljastuu kirjan todellinen feministinen viesti, eli olemassaolevien valtarakenteitten kyseenalaistaminen. Tätä kirjaa voisikin tiivistää yhteen feministiseen nettimeemiin, jonka mukaan ”Maailma ei tarvitse lisää naisia vanginvartioina, vaan vankilajärjestelmän kumoamista”.

Tämä sanoma ilmenee juuri miesasiamiesten kautta, jotka romaanissa ovat yhä samoja vastenmielisiä äärioikeistolaisia sovinisteja kuin nyt, mutta kun naisilla on todellista ylivoimaa miehiin verrattuna, he saavat rektytoitua enemmän tavallisia meihiä. Miesasiamiehet eivät romaanin aikana halua tasa-arvoa, vaan paluuta kovaan patriarkaaliseen yhteiskuntaan. Voima tässä romaanissa ei viittaakkaan sähkövoimaan, vaan siihen raakaan voimaan, jota tarvitaan perinteisen valtahierarkian ylläpitämisessä. Jos naiset eivät kyseenalaista perinteisiä valtahierarkioita, he sortuvat toistamaan saman alistussuhteen, jota ennen miehet ylläpitivät.

Ongelmia   

Tämän romaanin suurin vika ovat ohuet hahmot. Alussa kirjailija pyrki rakentamaan jokaisen hahmon tutuksi ja sympaattiseksi, mutta kuitenkin romaanin puolessa välissä tapahtumat eskaloituvat niin hurjalla nopeudella, etten pysynyt enää perässä missä oltiin ja kuka oli missäkin paikassa tekemässä mitä? Samalla tässä romaanissa lähdetään sen verran graafisiin väkivaltakuvauksiin, että tuntui kuin lukisin jotain halpaa kostofantasiaeksplotaatioromaania, joita löytää lehtikioskin pimeissä nurkissa. Toki väkivalta ja sen eri asteet voi toteuttaa hienon ahdistavaksi, mutta tässä mentiin vähän liian kovilla kierroksilla. Tunne tasolla romaani enemmänkin väsytti kuin ahdisti. Intellektuaalisesti vaan mietin, miten nerokkaasti kirjailija osaa paukuttaa päähäni patriarkaalisen yhteiskunnan pahuudesta.    

Yhteenveto    

Naomi Aldermanin ”Voima” on hurja feministinen romaani, joka osoittaa fantastisella kertomuksella, miten brutaali yhden sukupuolen ylivalta on. Tässä romaanissa miehiä rääkätään samalla tavalla kuin naisia on rääkätty tuhansia vuosia ja se ahdistaa kamalasti. Romaanin loppu onkin parasta, kun se käsittelee miten totaalista ja kaiken kattavaa sukupuolisorto voi olla. Kuitenkin kirjailija unohti kirjoittaa tunnepitoisia hahmoja romaaniinsa, joten tässä ei ole oikein mitään muuta hienoa kuin ajatuksia herättävä feministinen scifi-konsepti.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Feminismi, Mitä tällä kertaa luin

Patriarkaalinen dystopia

Margaret Atwoodin, vuonna 1985 julkaistu ”Orjattaresi” on feministinen dystopiaromaani amerikkalaisesta äärikristillisestä fasistivaltiosta.     

1

Tämä teos on ollut monta vuotta luettavana, mutta aina unohdin laittaa sen lukulistaan. Kuitenkin HBO-TV- sarjaversion jälkeen paineet lukea kirja kasvoivat. Otin sitten viimein tämän kirjan luettavaksi, enkä pettynyt. Onneksi pidätin itseäni katsomasta TV-sarjaa, jotta en olisi jatkuvasti se ihmisklisee, joka katsoo filmatisoinnin ensin ja lukee vasta sen jälkeen alkuteoksen.    

Idea    

Romaani sijoittuu tulevaisuuteen, jossa sota ja saasteet ovat tuhonneet luonnon ja hitaasti myrkyttäneet puolet ihmiskunnasta steriileiksi. Poliittisesti ja demografisesti epävakaassa tilanteessa Yhdysvallat syöksyi äärikristilliseen fasismiin. Naiset alistettiin toisen luokan kansalaisiksi, joitten ainoa tehtävä on synnyttää lapsia. Naiset jaettiinkin erilaisiin kasteihin, kuten kotiäidit, kotiapulaiset, poliittiset komissaarit ja kiertäviksi synnytyskoneiksi toimivat orjattaret. Kirja on yhden orjattaren kertomus hänen elämästään poliittiseen eliittiin kuuluvan komentajan kartanossa. Koska lasten saaminen on vaikeaa, orjattarien tehtävä on toimia poliittisen eliitin synnytyskoneina, kun oma vaimo koetaan steriilinä.    

Totalitarismista taidetta    

Vaikka tiesin mistä tämä romaani kertoi, yllätyin siitä, miten täydellisesti se jäljittää totalitaristisessa yhteiskunnassa elämistä. Romaanin maailma on yhtä ahdistava kuin Richard Wrightin ”Musta poika” (1945), George Orwellin ”1984” (1949) tai Sofi Oksasen ”Puhdistus” (2008), mutta sekaan on lisätty selkeitä feministisiä ideoita näkymättömästä miehisestä vallasta ja naisten supistetusta itseilmaisun tilasta. Mutta toisin kuin moni spekulatiivinen romaani, Atwood osaa kirjoittaa taiteellista ja tunteikasta proosaa, joka teki lukukokemuksesta paljon syvällisemmän.    

”Orjattaresi” ei ole ahdistava sen takia, koska se kuvaa äärimmäisen repressiivistä yhteiskuntaa, vaan koska se kuvaa niin täydellisesti alistetun ihmisen tunnemaailmaa, jossa ajatukset ovat melkein ainoa vastarinnan muoto. Jossa muistaminen on rohkea teko, koska diktatuuri on pyrkinyt hävittämään tai vääristelemään menneisyyden.    

Tuntui kuin olisin lukemassa oikeaa dokumenttia, eikä fiktiota. Tämäkin voi johtua siitä, että olen lukenut Richard Wrightin edellä mainitun omaelämäkerran, jossa kuvataan miltä tuntui elää mustana 1900-luvun alun Etelä-Valtioissa rotuerottelujärjestelmässä, missä vääräksi koettu kävelytyyli tai katse voisi tuoda kuolemantuomion.     

Ongelmia    

Mielestäni tämä oli täydellinen mestariteos, mutta huomasin Goodreadsissa, että jotkut valittivat tämän kirjan olevan hidas ja tylsä. Ehkä se johtuu siitä, että tätä on markkinoitu scifinä tai sitten TV-sarjassa on enemmän toimintaa, joten ihmiset odottivat jotain seikkailukertomusta. Tämä romaani on enemmänkin psykologinen tutkielma naisen ankarasta repressiosta.     

Yhteenveto     

Margaret Atwoodin ”Orjattaresi” on todella hyvä romaani, joka ansaitsee klassikkostatuksensa, mutta ei vain sen taiteellisen kerronnan vuoksi, mutta koska se on pelottavan ajankohtainen. Romaanin äärikristillisen diktatuurin ideologian käsitykset naisista, ja heidän sorron oikeutus kuulostavat ahdistavan samankaltaiselta kuin nykyisen äärioikeiston ja erityisesti miesasialiikkeen äärisiipien retoriikalta. Esimerkiksi idea naisten ”jakamisesta” kaikille miehille, jotta nämä saavat seksiä tai käsitys naisista perimmäisinä huorina, joita pitää kesyttää tai puheet ”synnytystalkoista” ovat täällä Suomessakin esitetty vakavissaan tai puolivitsinä.     

Elämme ajassa, jossa internetin pimeimmistä nurkista on jalkautunut incel ja manospheren naisvihamielisiä ideologioihin uskovia massamurhaajia. Tämän romaanin varoituksen sanat ovat kipeämpiä kuin 80-luvulla. Atwoodin visioima naisvihamielinen ideologia on totta ja sitä kannattaa kasvava joukko murhanhimoisia nuoria miehiä. Brasiliassa onkin jo paljastunut uskonnollisen kultin johtaja, joka ylläpiti vangittujen naisten lapsifarmeja, joissa teollisesti tuotettiin lapsia myytäviksi lapsettomille pariskunnille ympäri maailmaa. Tällaiset kauhut voivat kasvaa, kun Yhdysvalloissa ja Brasiliassa on jo noussut äärikristillisiä myötäileviä hallituksia, jotka ovat aktivoineet monet naiset huomaamaan, että tämän romaanin dystopia voi olla mahdollinen heidän elinaikanaan. Tämä kirja pitäisikin olla pakollinen kaikille luettavaksi.  

Jätä kommentti

Kategoria(t): Feminismi, Mitä tällä kertaa luin

Firestonen teknofeministinen anarkistiutopia

Vuonna 1970 Shulamith Firestonen julkaisema ”Sukupuolen dialektiikka: Feministisen vallankumouksen puolesta” (oma suomennos) on radikaalifeminismin merkittävempiä teoksia, jossa argumentoidaan feministisen kyberkommunismin puolesta!

Tämä on vuonna 2016 Facebookissa julkaistun lyhyen arvion korjattu versio, jonka päätin postata blogiini.

jhp59a5467268484

Idea

Firestonen mukaan naisen biologiset kehot ovat perustavanlaatuisesti erilaisia kuin miesten ja tämän vuoksi aitoa tasa-arvoa ei voida koskaan saavuttaa pelkällä politiikalla. Tämä futurisinen teesi perustui kirjailijan havaintoon, että ”nykyiset” (70-luku) sosialistiset valtiot, eivät olleet tasa-arvoisempia kuin kapitalistiset.Firestonen mukaan naisia haittaa kaksi asiaa:

1) naisilla on kohtu ja heidän on synnytettävä lapsi, jolloin he eivät voi koskaan elää täysin samalla tavalla kuin miehet.

2) Koska naiset synnyttävät lapsensa, biologisia perheitä tulee aina olemaan olemassa ja näin biologise lapset eivät voi koskaan kasvaa täysin itsenäisiksi yksilöiksi,  jotka ovat henkisesti riippumattomia biologisen perheen asenteista.

Ratkaistaakseen nämä kaksi ongelmaa, Firestone ehdottaa, että naisille rakennettaisiin robottikehot ja synnytys ulkoistettaisiin keinokohduille. Näin naiset voisivat elää kuin miehet ja viimein biologinen perheyksikkö lakkautettaisiin.

Teknofeministinen anarkistinen yhteiskunta

Kirjailijan mukaan uudessa teknofeministisessä yhteiskunnassa perheitä ei olisi olemassa, vaan lapset kiertelisivät pariskunnasta toiseen oppimassa hyödyllisiä sosiaalisia ja ammattillisia taitoja. Samalla kirjan mukaan nämä keinokohduista lähteneet lapset seikkailisivat taiteitten ja tieteitten saralla, sillä aikaa kun robotit tekisivät kaikki vaivailloiset työt. Tietenkin tämä keinokohtujen valtaama robottiyhteiskunta olisi anarkososialistinen, eli ei hallitusta ja ei kapitalismia.

Kieli ja teoriakehys

Onneksi tällä kertaa kirjan kieli ei ollut kryptistä kuin moni muu feministinen kirja, joten ymmärsin kaiken, mitä kirjassa kerrottiin. Kirjan alku ja keskiosa, ovat sitä samaa, eli kerrotaan maailmanhistoria feministisestä perspektiivistä, luettelemalla kaikki ne tavat, joilla naisia alistetaan, sekä kulttuurin, että biologian saralla.

Firestone soveltaa marxisilaiste teoriaa, erityisesti Engelsin dialektiikkaa ja psykoanalyysia. Mutta toisin kuin moni aikalainen, kirjailija kyseenalaistetaan molempia jätkiä, soveltaen vain joitain heidän teorioita.

Suurimmaksi osaksi kirjailijan johtopäätökset, ovat samoja kuin muillakin feministeillä, eli naisten on päästävä kaventamaan eriarvoisuutta monissa yhteiskunnan saroilla ja sen sellaista.

Yhteenveto

Loppujen lopuksi hyvin epätasainen kirja, jonka ainoa arvo on sen loppuosan kappaleet, joissa spekuloidaan tulevaisuuden radikaalifeminististä valtiota.

Häiritsevin juttu kirjan binäärisen sukupuolideterminismin lisäksi, oli sen ehdotus, että lapset voisivat ”vapaasti” ilmaista seksuaalisuutensa. Koska Firestone ei avaa, mitä tämä ”lasten vapaa seksuaalisuus” tasan tarkkaan tarkoittaa, niin se antaa tilaa lukijan täyttää tämä auki jätetty ehdotus omilla mielikuvilla. Mielestäni ajatus biologisten vanhempien perustavanlaatuisesta ”tyraniasta” tarvitsisi enemmän perusteluja, erityisesti kun oletetaan sen jotenkin liittyvän valtiovallan alistumiseen. Kirjailijan mukaan, jos lapset kasvavat ilman perhesiteitä, heitä ei voi ”kesyttää” alistumaan keskusvallan alle, jolloin anarkistisen vapaehtoisuuteen toimivan yhteiskunnan rakentaminen onnistuisi. Tämä koko kirja meneekin aika villeille visioihin muutaman oudon oletuksen pohjalta.

Korostan Firestonen radikaalifeminismiä tässä arviossa, koska hän haukkuu muita feministejä tässä kirjassa. Kirjailijan mukaan muut feministit eivät haluneet viedä tasa-arvoa niin äärimmäisiin suuntiin kuin hän. Mielenkiintoisesti juuri kolmannen aallon radikaalifeministit paljastivat, että oikeastaan biologinen sukupuoli ei ole niin tarkkaan rajattu, että olisi olemassa kiinteitä naisia ja miehia, vaan on sukupuolten kirjo. Jo tämä löytö mursi Firestonen vision pohjan. Tämä onkin hyvin opettavaa, miten jokun uudenpi tieteellinen löytö jonkun ilmiön oletuksissa voi murtaa kokonaisia utopioita kertaheitolla.

 

 

 

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Feminismi

Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä

Vuonna 2016 Opetus ja kulttuuriministeriö ilmoitti jakavansa Chimamanda Ngozi Adichien ”Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä” kirjan jokaiselle yhdeksänluokkalaiselle koululaiselle.  Syntyi kohu ja monet vanhemmat hätääntyivät ja ilmaisivat huolensa siitä, että lapsensa voisivat omaksua tasa-arvon ja ihmisoikeudet. Pelastukseen tulivat perussuomalaiset, jotka julkaisivat ”Epäneutraalin sukupuolikirjan” jotta vanhemmat ja koulut voisivat tarjota ”tasa-arvon ongelmia, joista feministit eivät puhu” koska ”todellisuudessa nykypäivän feminismi on hyvin miesvihamielinen aate.” Tietenkin neutraalina ihmisenä otin Perussuomalaisten kirjan ensin lukulistaan, koska aavistin sen olevan viihdyttävämpi. Blogissani voi lukea ajatukseni siitäkin mestariteoksesta.

19

Idea

Chimamanda Ngozi Adichie kertoo kirjassaan elämästään Nigeriassa ja, että hänen ystävät, vanhemmat ja tuntemattomat ihmiset alkoivat luonnehtia häntä feministiksi tämän ajatusten ja tekojen takia. Adichie meni ottamaan selvää feminismistä ja huomasi sen olevan kiva juttu. Tästä alkaa kirjailijan matka käsittämään, että se, mitä hän kirjoitti romaaneissa, oli feminismiä ja se edisti nigerialaisten naisten ihmisoikeuksia. Jos tuntee Nigerian, niin se on öljyrikas valtio, joka kärsii äärimmäisestä korruptiosta ja sisällissodasta, jossa nigerialaiset, tšadilaiset, beniniläiset, kamerunilaiset, ranskalaiset ja amerikkalaiset joukot taistelevat jihadistijärjestö Boko Haram -ryhmittymää vastaan. Eli juuri sellainen paikka, joka kaipaa feminismiä. Kirjailija kirjoittikin tämän kirjan voimaannuttaakseen nigerialaiset käsittämään sukupuolten tasa-arvon edut.

Rakenne

Kuitenkin kirjailija ei aavistanut, että hän kirjoitti maailman täydellisimmän ja universaalisemman kirjan feminismistä. Tässä kirjassa muotoillaan monimutkaisia feministisiä konsepteja todella yksinkertaiseen muotoon, joka kuitenkin on luonteva ja looginen. Lukija ei tunne, että häntä puhutellaan kuin jotain tyhmää, vaan teksti on selkeä ja kunnioittava.

Vaikka Adichie kirjoittaakin omasta elämästä Nigeriassa, hänen esimerkkinsä ovat universaaleja ja selitetty tavalla, joka saa jopa yhdeksänluokkalaisen suomalaisen tajuamaan, miten rakenteellinen sorto toimii. Kirjailija ei syytä tai lietso vihaa miehiä kohtaan, vaan selittää todella hyvin, miten jotkut miehiset asenteet ovat vanhentuneita ja edistävät sekä naisten, että miestenkin pahoinvointia.Se siitä perussuomalaisten pelosta, että feminismi olisi ”miesvihamielinen aate” Tämä on todellakin se kirja, jonka kaiken ikäisten pitäisikin lukea käsittääkseen feminismin edut.

Hämmästyinkin, miten niin lyhyessä kirjassa onnistuttiin ahtamaan lähes kaikki feminismin pääargumentit ja vasta-argumentit yhteen. Kirjailija vastaa esimerkiksi, miksi hän on esisijaisesti feministi, eikä vaikka humanisti. Tämä on yksi kuuluisimmista vasta-argumenteista feminismiä vastaan ja kirjailija kumoaa sen niin helposti ja yksinkertaisesti, että olin järkyttynyt hänen nerokuudestaan.

Adichie kertookin, että hän yritti lukea feminististä teoriaa, mutta suuntauksen klassikot olivat liian tylsiä ja monimutkaisia. Minä jaksoin ja ne löytyvät blogistani. Hän ei jaksanut tällaista aivojumppaa, van luki romaaneja ja eli elämäänsä, vetäen omalla ajattelulla samat johtopäätökset kuin feminismin klassikot. Kirjailija tajusikin, että hänen isoäitinsä oli feministi tietämättään. Kirjailija myöskin kirjoitti, että oikeastaan feminismi on vain kattokäsite sukupuolten tasa-arvoa edistäville asenteille, eikä mikään ideologia. Tämä onkin tärkeä havainto, koska jotkut suomalaiset pitivät tätä kirjaa jonkinlaisena poliittisena propagandana, joka ei kuulu neutraaliin opetusympäristöön. Itse kuulun siihen koulukuntaan, joka uskoo kaiken olevan oikeastaan poliittista ja ideologista, joten minusta tämä kirja on tarpeellinen kouluille, joitten ensisijainen tehtävä on poliittinen: kasvattaa hyviä kansalaisia. Pahinta, mitä tämä kirja voi aiheuttaa murrosikäisessä teinissä on sukupuolihierarkioitten kyseenalaistamista ja näin ihmisten erilaisuuden kunnioitusta. Voi kamalaa!

Yhteenveto

Chimamanda Ngozi Adichie ”Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä” on nerokas pikkukirja, jonka antaminen yhdeksänluokkalaisille on mahtava idea. Sillä aikaa kun antifeministeillä on tarjottavana todellisuudesta irrallaan olevaa vihamielistä vinkumista, feministeillä on tarjolla jalat maassa olevaa selkeää kirjallisuutta, miten parantaa niin nigerialaisten kuin suomalaisten elämää sukupuolta katsomatta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Feminismi

Heteroseksi on raiskausta! Poliittisen lesbouden ytimessä.

Leedsin vallankumouksellisen feministisen ryhmän vuonna 1988 julkaisema ”Rakastaa vihollistasi? Väittely heteroseksuaalisen feminismin ja poliittisen lesbouden välillä” (oma suomennos) on manifesti ja artikkelikokoelma, jossa keskustellaan siitä, pitäisikö feministien hylätä kokonaan miehet ja elää vain naisten kesken?   

8

Olen vuodesta 2016 lähtien yrittänyt vimmatusti löytää kuuluisia äärifeministisiä manifesteja, mutta suurella vaikeudella. Ainoa lukemani äärifeministin kirja, jossa oli selkeää miesvihamielisyyttä, oli Maailma kylässä-festivaalissa ostettu SCUM-manifesti. Enkä ole nähnyt yhtäkään feministiä koskaan referoivan sitä teosta. Mutta olen jo lukenut kaikki feminismin klassikot. Niin 1700-luvulta nykypäivään saakka, mutta mitään miesvihamielistä ei löytynyt. Oikeastaan monissa kirjoissa mainitaan, miten miehiäkin sorretaan sukupuolensa takia. Viimein sukupuolitutkimuksen kurssissa mainittiin separatistifeministit, jotka oikeasti vihaavat miehiä. Tämä teos, jota nyt analysoin, oli yksi tämän radikaalin feminismisuuntauksen merkkiteoksista. Mutta, kuten voitte nähdä, niin ei tämä ole mikään bestseller, joka löytyy Feministipuolueen kirjahyllystä.   

Idea  

Tämä kirja on kaikkea, mitä odotinkin. Heti alussa muita mutkitta julistetaan, että kaikki miehet ovat vihollisia, koska he hyötyvät tahtomattaan patriarkaalista. Kirja vie äärimmilleen vakiintuneen feministisen käsityksen, että miehet ovat määritelleet kulttuurin, jolloin naisetkin toistavat miehisiä perspektiivejä. Perinteisen toisen aallon feministisen käsityksen mukaan naisen pitää määritellä itseään omin ehdoin, eikä välittää siitä, mitä miehet määrittelevät ”naiselliseksi”.   

Ensimmäisen aallon feminismissä naisten tavoite oli päästä samalle tasolle kuin miehet, mutta toisen aallon feministien mukaan naisen ei pitänyt yrittää matkia miestä. Sen sijaan naisen piti määritellä omat standardit ja tehdä niistä yhtä arvokkaita kuin miesten. Tämä kirja vetää edellä mainitun ajatuksen äärimmilleen, jolloin se päätyykin siihen johtopäätökseen, että ainoa tapa naisen todellisuudessa toteuttaa itseään naisena, on irrottautua kokonaan miehisestä yhteiskunnasta. Tämä tarkoittaa kirjaimellisesti heteroseksuaalisen seurustelun lakkauttamista ja lesboksi ryhtymistä, koska heteroseksi on raiskausta. Siitä tuleekin termi ”separatistifeministit”. Tässä kirjassa onkin kokonainen luku omistettu peniksen pahuudelle, joka perustuu siihen kummalliseen ajatukseen, että nainen emätin ei ole paikka minne ”tungetaan asioita”.

Lesboutopia

Kirjoittajien mukaan ei tarvitse oikeasti alkaa harrastamaan lesboseksiä, mutta voi muuten olla intiimeissä väleissä naisten kanssa, naisten dominoimissa erillisyhteisöissä. Näin kirjailijoitten mukaan naiset luovat omatoimisen naiskeskeisen kulttuurin, jolloin jokin lesbokommunistinen vallankumous saadaan toteutettua maailmalla. Manifestin kirjoittajat uskoivat, että jos naiset elävät vain keskenään, kokonaan uusia naisellisia perspektiivejä ja taitoja tulisi muodostumaan, mitä ennen ei edes tiedetty olevan mahdollisia. Eli lesbokommunistikommuuneissa uskottiin, että uusi ”supernainen” voisi syntyä!

Kirjailijat eivät ihan tarkalleen selitä, mitä nämä taidot voisivat olla ja mitä konkreettista yhteiskunnallista muutosta lesbokommunistinen vallankumous oikein tavoittaa. Ainoa asia, mikä on selvää, on se, että siihen liittyy rankkaa lesboilla ja miesten vihaamista. Onkin vähän jännää, että en ole koskaan kuullut antifeministien siteeraavan tätä manifestia. Blogin seuraajat tietävät, miten paljon aikaa olen hukannut antifeministisen kirjallisuuden kanssa. Johtopäätökseni on, että antifeministit eivät vaivautuisi edes tutustumaan viholliseensa.   

Väittely  

Kuitenkin Leedsin vallankumouksellisten feministisen ryhmän teesit olivat niin hulluja, että monet feministit vastustivat heitä. Tähän kirjaan koottiinkin kahden vastakkaisen feministileirin esseekirjoituksia, joissa haukutaan tai puolustetaan poliittista lesboutta.

Hassun hauskaa onkin esseissä, että ne on kirjoitettu feministiryhmien sisäiseksi viestinnäksi, joten kieli on välillä aika villin törkeää. Avoimesti miehiä vihataan tai poliittisia lesboja haukutaan sekopäiksi. Tässä kirjassa haukutaan puoleen ja toiseen kaikilla mahdollisilla kirosanoilla, mitä on. Sitten tietenkin tässä teoksessa kerrotaan minkä sukupuolen kanssa seksin harrastaminen on maailman ihaninta tai ikävintä. Eli tässä on vähän kaikille jotain kivaa. Nauroin ääneen tälle kirjalliselle paskamyrskylle, koska tässä olevat keskustelut muistuttavat Stewart Homen kirjojen hahmojen monologeja. Puuttui vain primitiivisten rämeitten rytmit!   

Paradigman muutos  

Mielenkiintoisinta oli kuitenkin huomata, miksi tämä kirja katosi marginaaliin ja muuttui sivumaininnaksi sukupuolitutkimuksen kurssissa. Koko poliittisen lesbouden ideologia perustuu binääriseen sukupuolikäsitykseen. Tämä tarkoittaa sitä, että jos uskoo, että miehet ja naiset ovat tiukasti rajattuja sukupuolia, joilla on vakiintunut olemus, niin sukupuolten välinen tasa-arvo on mahdoton saavuttaa. On silloin tietyssä kierossa mielessä loogista, että ainoa tapa saada naiset kehittämään itsenäisen täysin miehisestä kulttuurista riippumattomasti, on eristäytyä miehistä fyysisesti. Mutta koko tämä poliittinen lesbouden ideologia romahti, kun huomattiin, että sukupuoli-identiteetti ei ole binäärinen. Ei ole olemassakaan ”naisellista” tai ”miehistä” olemusta, vaan kirjo erilaisia sukupuolia. Sukuelimet eivät määrittelekään kenenkään sisintä olemusta tarkasti rajattavaksi sukupuoleksi ja koko sukupuoli-identiteetti voi vaihdella elämänaikana useita kertoja tai olla monta samaan aikaan. Se, mitä käsitämme nyt ”naiselliseksi” tai ”miehiseksi” on kulttuurin määrittelemää, joten fyysisen eristäytymisen sijaan, kulttuuriset valtarakenteet voidaan murtaa uusien identiteettien tilalle. Tämä Judith Buttlerin ja Bell Hooksin oivallus mursi feminismin naiskeskeisen asenteen ja avasikin ovet feminismiin sekä miehille, että seksuaalivähemmistöille kolmannen aallon intersektionaalisen feminismin muodossa.    

Yhteenveto  

”Rakastaa vihollistasi? Väittely heteroseksuaalisen feminismin ja poliittisen lesbouden välillä” onkin nykystandardeissa museokamaa. Tässä kirjassa voi nähdä, miten vanhat sukupuolistereotypiat vaikuttivat feministeihin niin paljon, että jotkut pimahtivat luomaan lesbovaltakuntia. Onkin vähän ironista, että antifeministit nykyään luulevat, että nykyfeminismi on suvaitsemattomampaa kuin vanha feminismi, vaikka asia on täysin päinvastoin.  

Jätä kommentti

Kategoria(t): Feminismi

Naisen radikalisoitumiskertomus

Eveliina Talvitien ”Miten helvetissä minusta tuli feministi?” kertoo yhden naisen radikalisoitumisesta edellä mainittuun liikkeeseen.

59

Talvitie kertoo tässä kirjassa elämästään ja miten vähitellen hän alkoi tajuta, että erilaiset ongelmat, joita hän koki, olivat seksismin aiheuttamia. Tämä oivallus radikalisoi naisen feministiksi, joka ajaa niinkin ikäviä asioita kuin sukupuolten tasa-arvoa.

Tunne-esseet

Ehkä huonoin asia tässä kirjassa on sen kliseinen kirjoitustapa. En tiedä, mitä joitakin feministejä vaivaa, kun kaikki omat kokemukset pitää kirjoittaa aina tunteellisten kielikuvamonologien kautta? Pidän enemmän sellaisesta jämerästä kronologisesta etenemisestä asian ytimeen, eikä erilaisia taiteellisia kaarteluja aiheen ympärillä. Ehkä yksi plussa on se, että tässä ei yritetä kymmenellä eri kielikuvalla perustella samaa pointtia kuin joissain vastaavissa teoksissa.

Hierarkioitten purkua ja identiteettien rakentamista

Kirjailija kertoo erilaisia elämänsä tapauksia, joissa tämä jälkiviisaasti huomasi, että maailma on rakennettu heteromiehen perspektiivin varaan. Koko maailma ja jopa naiset oletetaan ajattelevan miehen lailla, koska tuhansia vuosia miehet ovat saaneet määritellä kulttuurin ja yhteiskunnan pelisäännöt. Huomaamattaan heteromiehet ovat muuttuneet ihmiskunnan oletusarvoksi ja standardiksi. Siinä missä mies on ihminen, nainen on sukupuoli. Lapsesta asti miehiä koulutetaan olettamaan, että maailma ja naiset on luotu heitä varten. Naisille taas opetetaan, että heidän on sopeuduttava tähän arvojärjestykseen, jossa mitä enemmän nainen kestää ongelmia hiljaa, sitä arvostetumpi hän on. Tämän kestävyysmyytin takia feministejä vierastetaan. Naisen ei saisi valittaa, vaan pyrkiä miellyttämään miestä.

Tällainen sukupuolioletus, jota kutsutaan patriarkaaliksi vaikuttaa naisiinkin. Se oli yllättävää, että kirjailija kuluttaa enemmän aikaa haukkuen muita naisia ja miten nämä ovat selkää puukottavia ämmiä, kuin miehien arvostelemiseen. Kirjailija ihmetteleekin, miten totta on se klisee, että naiset riittelevät enemmän kuin miehet? Koska kirjailijan kokemus on, että miehet heti kertovat, mikä mättää, jonka jälkeen päätetään, vedetäänkö toisia turpaan vai puretaanko heti paikalla ongelmat verbaalisesti? Kirjailijan mielestä feminismi voisi olla kaikkia naisia yhdistävä aate, joka lopettaa naisten väliset riidat. Oman kokemukseni mukaan naiset tosiaan vaikuttavat riitelevän enemmän ja ylläpitävän vuosikymmeniä pitkiä kaunoja toisia naisia kohtaan. Mutta tässä kirjassa ei analysoida, mikä olisi muun sukupuolisten laita?

Jokaisen sisällä on pieni rekkalesbo

Feminismi kuitenkin on aate, jonka mukaan naisen ei pidä kestää epäoikeudenmukaisuutta kuin mikäkin kristinuskon äiti Maria, vaan taisteltava tasa-arvoisemman maailman puolesta. Koska kulttuurimme oletusarvot ovat niin miehisiä, niin jotkut kokevat feministit häiriköivinä, ikävinä ja valittavina pihtarihuorina.

kirjailija kertookin useaan otteeseen, miten monet miehet ja naiset ovat kysyneet, miten hän voi olla feministi, kun on kaunis ja hetero? Näköjään jopa täällä Suomessa feminismin kuva on jokin vihainen rekkalesbo. Talvitie kuitenkin kertoo, että lopulta meidän kaikkien sisällä on pieni rekkalesbo.

Selvästi tämä kirja ei ollut suunnattu minulle, koska tässä melkein oletetaan, että et tiedä mitään feminismistä. kirjailija selittää oman elämänkokemuksen kautta erilaisia feminismin konsepteja hyvin sulavasti ja heittelee erilaisten feministiteoreettikkojen nimiä ja teoksia. Olen ikävä kyllä lukenut melkein kaikki. Eli minunkin sisällä on pieni rekkalesbo. Mutta plussaa siitä, että Talvitien suurin innoittaja on Bell Hooks, jonka intersektionaalinen feminismi on se kaikista mukavinta feminismiä.

Miesvihaa

Vaikka tässä kirjassa kerrotaankin, että yksi suurimmista yhteiskunnallisista ongelmista on miehisen perspektiivin ylivalta kaikessa, niin kirjailija ei vihaa miehiä. Tässä kirjassa kerrotaan toki esimerkkejä niljakkaista seksuaalisista ahdistelijoista, mutta kirja keskittyy kritisoimaan tietynlaista miehistä kulttuuria, jonka mukaan mies on oltava hetero seksipeto. Tällainen kulttuurinen asenne haittaa niin naisia kuin miehiä. Se onkin ristiriitaista, että monet miehet pelkäävät feminismiä, koska kokevat sen olevan heitä vastaan, mutta samaan aikaan he pitävät normaalina, että miehillä on hallitsemattomia seksuaalisia tarpeita, joihin naisen on sopeuduttava. Ehkä Persujen Hakkarainen on tästä se räikein esimerkki.

Saatanan Pori!

Sinänsä loistava teos, joka esittelee nykyfeminismin pääpiirteitä hauskasti ja oivaltavasti, mutta on tässäkin puutteensa. Yksi on kirjailijan selittämätön viha Porin kaupunkia kohtaan. Tässä kirjassa haukutaan Poria lukemattomia kertoja ja, jopa omistetaan yksi kokonainen kappale paikkakunnan pilkkaamiseen. Nämä sessiot eivät liity sukupuolikysymyksiin mitenkään, vaan kirjailija yksinkertaisesti vihaa kaupunkia, jossa syntyi. Poria kuvaillaan olevan ”perseestä” joka on kirjailijan mukaan eri asia kuin ”paska” mikä on Oulun yksinoikeus. Jotenkin Talvitie sai vielä luotua aasinsillan Beninin isoperseitten naisten myyttisestä kylästä Porin surkeuteen. Nämä osiot ovat toki mielestäni hauskoja, mutta eivät liity kirjan aiheeseen mitenkään. Jotenkin kirjailija yritti käyttää tämän kirjan sivuja terapiana, johonkin traumaan, jota hän ei halua teoksessaan avata.

Lapsettomuus

Toinen ongelma on osio lapsettomuudesta. Talvitie ei halua lapsia ja ei pidä siitä, että naisen oletetaan hankkivan lapsia, kun he menevät naimisiin. Ihan ymmärrettävää, mutta silti kirjailija ei selitä kunnolla miksi häntä vituttaa, että muut naiset tuntuvat olevan onnellisia hankkiakseen lapsia? Toki ymmärrän, että tuntuu ikävältä, että kulttuurissamme ihannoidaan äitiyttä ja jos ei täytä tätä normia, niin itsetunto koskee kolauksen, mutta silti suurin osa ihmisistä aidosti rakastaa hankkia lapsia. Lastenhankintaosio tuntui olevan heikompi osa kirjasta, mutta sekin voi johtua siitä, että olen mies, jonka ei koskaan tarvitse kokea raskauden ja synnytyksen vaivoja.

Lopuksi

Eveliina Talvitien ”Miten helvetissä minusta tuli feministi?” onkin yhden naisen kertomus siitä, miksi omaksui feminismin, eikä niinkään tieteellinen kuvaus suuntauksesta. Kirjailija toteaakin nokkelilla kielikuvilla, että feminismiä on monenlaista ja se on tarkoitettu kaikille sukupuolille.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Feminismi