Aihearkisto: Feminismi

syyskuu 10, 2018 · 9:00 am

Firestonen teknofeministinen anarkistiutopia

Vuonna 1970 Shulamith Firestonen julkaisema ”Sukupuolen dialektiikka: Feministisen vallankumouksen puolesta” (oma suomennos) on radikaalifeminismin merkittävempiä teoksia, jossa argumentoidaan feministisen kyberkommunismin puolesta!

Tämä on vuonna 2016 Facebookissa julkaistun lyhyen arvion korjattu versio, jonka päätin postata blogiini.

jhp59a5467268484

Idea

Firestonen mukaan naisen biologiset kehot ovat perustavanlaatuisesti erilaisia kuin miesten ja tämän vuoksi aitoa tasa-arvoa ei voida koskaan saavuttaa pelkällä politiikalla. Tämä futurisinen teesi perustui kirjailijan havaintoon, että ”nykyiset” (70-luku) sosialistiset valtiot, eivät olleet tasa-arvoisempia kuin kapitalistiset.Firestonen mukaan naisia haittaa kaksi asiaa:

1) naisilla on kohtu ja heidän on synnytettävä lapsi, jolloin he eivät voi koskaan elää täysin samalla tavalla kuin miehet.

2) Koska naiset synnyttävät lapsensa, biologisia perheitä tulee aina olemaan olemassa ja näin biologise lapset eivät voi koskaan kasvaa täysin itsenäisiksi yksilöiksi,  jotka ovat henkisesti riippumattomia biologisen perheen asenteista.

Ratkaistaakseen nämä kaksi ongelmaa, Firestone ehdottaa, että naisille rakennettaisiin robottikehot ja synnytys ulkoistettaisiin keinokohduille. Näin naiset voisivat elää kuin miehet ja viimein biologinen perheyksikkö lakkautettaisiin.

Teknofeministinen anarkistinen yhteiskunta

Kirjailijan mukaan uudessa teknofeministisessä yhteiskunnassa perheitä ei olisi olemassa, vaan lapset kiertelisivät pariskunnasta toiseen oppimassa hyödyllisiä sosiaalisia ja ammattillisia taitoja. Samalla kirjan mukaan nämä keinokohduista lähteneet lapset seikkailisivat taiteitten ja tieteitten saralla, sillä aikaa kun robotit tekisivät kaikki vaivailloiset työt. Tietenkin tämä keinokohtujen valtaama robottiyhteiskunta olisi anarkososialistinen, eli ei hallitusta ja ei kapitalismia.

Kieli ja teoriakehys

Onneksi tällä kertaa kirjan kieli ei ollut kryptistä kuin moni muu feministinen kirja, joten ymmärsin kaiken, mitä kirjassa kerrottiin. Kirjan alku ja keskiosa, ovat sitä samaa, eli kerrotaan maailmanhistoria feministisestä perspektiivistä, luettelemalla kaikki ne tavat, joilla naisia alistetaan, sekä kulttuurin, että biologian saralla.

Firestone soveltaa marxisilaiste teoriaa, erityisesti Engelsin dialektiikkaa ja psykoanalyysia. Mutta toisin kuin moni aikalainen, kirjailija kyseenalaistetaan molempia jätkiä, soveltaen vain joitain heidän teorioita.

Suurimmaksi osaksi kirjailijan johtopäätökset, ovat samoja kuin muillakin feministeillä, eli naisten on päästävä kaventamaan eriarvoisuutta monissa yhteiskunnan saroilla ja sen sellaista.

Yhteenveto

Loppujen lopuksi hyvin epätasainen kirja, jonka ainoa arvo on sen loppuosan kappaleet, joissa spekuloidaan tulevaisuuden radikaalifeminististä valtiota.

Häiritsevin juttu kirjan binäärisen sukupuolideterminismin lisäksi, oli sen ehdotus, että lapset voisivat ”vapaasti” ilmaista seksuaalisuutensa. Koska Firestone ei avaa, mitä tämä ”lasten vapaa seksuaalisuus” tasan tarkkaan tarkoittaa, niin se antaa tilaa lukijan täyttää tämä auki jätetty ehdotus omilla mielikuvilla. Mielestäni ajatus biologisten vanhempien perustavanlaatuisesta ”tyraniasta” tarvitsisi enemmän perusteluja, erityisesti kun oletetaan sen jotenkin liittyvän valtiovallan alistumiseen. Kirjailijan mukaan, jos lapset kasvavat ilman perhesiteitä, heitä ei voi ”kesyttää” alistumaan keskusvallan alle, jolloin anarkistisen vapaehtoisuuteen toimivan yhteiskunnan rakentaminen onnistuisi. Tämä koko kirja meneekin aika villeille visioihin muutaman oudon oletuksen pohjalta.

Korostan Firestonen radikaalifeminismiä tässä arviossa, koska hän haukkuu muita feministejä tässä kirjassa. Kirjailijan mukaan muut feministit eivät haluneet viedä tasa-arvoa niin äärimmäisiin suuntiin kuin hän. Mielenkiintoisesti juuri kolmannen aallon radikaalifeministit paljastivat, että oikeastaan biologinen sukupuoli ei ole niin tarkkaan rajattu, että olisi olemassa kiinteitä naisia ja miehia, vaan on sukupuolten kirjo. Jo tämä löytö mursi Firestonen vision pohjan. Tämä onkin hyvin opettavaa, miten jokun uudenpi tieteellinen löytö jonkun ilmiön oletuksissa voi murtaa kokonaisia utopioita kertaheitolla.

 

 

 

 

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Feminismi

Avainsanat: , , , , , , , , , , ,

elokuu 4, 2018 · 5:41 am

Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä

Vuonna 2016 Opetus ja kulttuuriministeriö ilmoitti jakavansa Chimamanda Ngozi Adichien ”Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä” kirjan jokaiselle yhdeksänluokkalaiselle koululaiselle.  Syntyi kohu ja monet vanhemmat hätääntyivät ja ilmaisivat huolensa siitä, että lapsensa voisivat omaksua tasa-arvon ja ihmisoikeudet. Pelastukseen tulivat perussuomalaiset, jotka julkaisivat ”Epäneutraalin sukupuolikirjan” jotta vanhemmat ja koulut voisivat tarjota ”tasa-arvon ongelmia, joista feministit eivät puhu” koska ”todellisuudessa nykypäivän feminismi on hyvin miesvihamielinen aate.” Tietenkin neutraalina ihmisenä otin Perussuomalaisten kirjan ensin lukulistaan, koska aavistin sen olevan viihdyttävämpi. Blogissani voi lukea ajatukseni siitäkin mestariteoksesta.

19

Idea

Chimamanda Ngozi Adichie kertoo kirjassaan elämästään Nigeriassa ja, että hänen ystävät, vanhemmat ja tuntemattomat ihmiset alkoivat luonnehtia häntä feministiksi tämän ajatusten ja tekojen takia. Adichie meni ottamaan selvää feminismistä ja huomasi sen olevan kiva juttu. Tästä alkaa kirjailijan matka käsittämään, että se, mitä hän kirjoitti romaaneissa, oli feminismiä ja se edisti nigerialaisten naisten ihmisoikeuksia. Jos tuntee Nigerian, niin se on öljyrikas valtio, joka kärsii äärimmäisestä korruptiosta ja sisällissodasta, jossa nigerialaiset, tšadilaiset, beniniläiset, kamerunilaiset, ranskalaiset ja amerikkalaiset joukot taistelevat jihadistijärjestö Boko Haram -ryhmittymää vastaan. Eli juuri sellainen paikka, joka kaipaa feminismiä. Kirjailija kirjoittikin tämän kirjan voimaannuttaakseen nigerialaiset käsittämään sukupuolten tasa-arvon edut.

Rakenne

Kuitenkin kirjailija ei aavistanut, että hän kirjoitti maailman täydellisimmän ja universaalisemman kirjan feminismistä. Tässä kirjassa muotoillaan monimutkaisia feministisiä konsepteja todella yksinkertaiseen muotoon, joka kuitenkin on luonteva ja looginen. Lukija ei tunne, että häntä puhutellaan kuin jotain tyhmää, vaan teksti on selkeä ja kunnioittava.

Vaikka Adichie kirjoittaakin omasta elämästä Nigeriassa, hänen esimerkkinsä ovat universaaleja ja selitetty tavalla, joka saa jopa yhdeksänluokkalaisen suomalaisen tajuamaan, miten rakenteellinen sorto toimii. Kirjailija ei syytä tai lietso vihaa miehiä kohtaan, vaan selittää todella hyvin, miten jotkut miehiset asenteet ovat vanhentuneita ja edistävät sekä naisten, että miestenkin pahoinvointia.Se siitä perussuomalaisten pelosta, että feminismi olisi ”miesvihamielinen aate” Tämä on todellakin se kirja, jonka kaiken ikäisten pitäisikin lukea käsittääkseen feminismin edut.

Hämmästyinkin, miten niin lyhyessä kirjassa onnistuttiin ahtamaan lähes kaikki feminismin pääargumentit ja vasta-argumentit yhteen. Kirjailija vastaa esimerkiksi, miksi hän on esisijaisesti feministi, eikä vaikka humanisti. Tämä on yksi kuuluisimmista vasta-argumenteista feminismiä vastaan ja kirjailija kumoaa sen niin helposti ja yksinkertaisesti, että olin järkyttynyt hänen nerokuudestaan.

Adichie kertookin, että hän yritti lukea feminististä teoriaa, mutta suuntauksen klassikot olivat liian tylsiä ja monimutkaisia. Minä jaksoin ja ne löytyvät blogistani. Hän ei jaksanut tällaista aivojumppaa, van luki romaaneja ja eli elämäänsä, vetäen omalla ajattelulla samat johtopäätökset kuin feminismin klassikot. Kirjailija tajusikin, että hänen isoäitinsä oli feministi tietämättään. Kirjailija myöskin kirjoitti, että oikeastaan feminismi on vain kattokäsite sukupuolten tasa-arvoa edistäville asenteille, eikä mikään ideologia. Tämä onkin tärkeä havainto, koska jotkut suomalaiset pitivät tätä kirjaa jonkinlaisena poliittisena propagandana, joka ei kuulu neutraaliin opetusympäristöön. Itse kuulun siihen koulukuntaan, joka uskoo kaiken olevan oikeastaan poliittista ja ideologista, joten minusta tämä kirja on tarpeellinen kouluille, joitten ensisijainen tehtävä on poliittinen: kasvattaa hyviä kansalaisia. Pahinta, mitä tämä kirja voi aiheuttaa murrosikäisessä teinissä on sukupuolihierarkioitten kyseenalaistamista ja näin ihmisten erilaisuuden kunnioitusta. Voi kamalaa!

Yhteenveto

Chimamanda Ngozi Adichie ”Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä” on nerokas pikkukirja, jonka antaminen yhdeksänluokkalaisille on mahtava idea. Sillä aikaa kun antifeministeillä on tarjottavana todellisuudesta irrallaan olevaa vihamielistä vinkumista, feministeillä on tarjolla jalat maassa olevaa selkeää kirjallisuutta, miten parantaa niin nigerialaisten kuin suomalaisten elämää sukupuolta katsomatta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Feminismi

Avainsanat: , , , , , , ,

kesäkuu 22, 2018 · 5:37 am

Heteroseksi on raiskausta! Poliittisen lesbouden ytimessä.

Leedsin vallankumouksellisen feministisen ryhmän vuonna 1988 julkaisema ”Rakastaa vihollistasi? Väittely heteroseksuaalisen feminismin ja poliittisen lesbouden välillä” (oma suomennos) on manifesti ja artikkelikokoelma, jossa keskustellaan siitä, pitäisikö feministien hylätä kokonaan miehet ja elää vain naisten kesken?   

8

Olen vuodesta 2016 lähtien yrittänyt vimmatusti löytää kuuluisia äärifeministisiä manifesteja, mutta suurella vaikeudella. Ainoa lukemani äärifeministin kirja, jossa oli selkeää miesvihamielisyyttä, oli Maailma kylässä-festivaalissa ostettu SCUM-manifesti. Enkä ole nähnyt yhtäkään feministiä koskaan referoivan sitä teosta. Mutta olen jo lukenut kaikki feminismin klassikot. Niin 1700-luvulta nykypäivään saakka, mutta mitään miesvihamielistä ei löytynyt. Oikeastaan monissa kirjoissa mainitaan, miten miehiäkin sorretaan sukupuolensa takia. Viimein sukupuolitutkimuksen kurssissa mainittiin separatistifeministit, jotka oikeasti vihaavat miehiä. Tämä teos, jota nyt analysoin, oli yksi tämän radikaalin feminismisuuntauksen merkkiteoksista. Mutta, kuten voitte nähdä, niin ei tämä ole mikään bestseller, joka löytyy Feministipuolueen kirjahyllystä.   

Idea  

Tämä kirja on kaikkea, mitä odotinkin. Heti alussa muita mutkitta julistetaan, että kaikki miehet ovat vihollisia, koska he hyötyvät tahtomattaan patriarkaalista. Kirja vie äärimmilleen vakiintuneen feministisen käsityksen, että miehet ovat määritelleet kulttuurin, jolloin naisetkin toistavat miehisiä perspektiivejä. Perinteisen toisen aallon feministisen käsityksen mukaan naisen pitää määritellä itseään omin ehdoin, eikä välittää siitä, mitä miehet määrittelevät ”naiselliseksi”.   

Ensimmäisen aallon feminismissä naisten tavoite oli päästä samalle tasolle kuin miehet, mutta toisen aallon feministien mukaan naisen ei pitänyt yrittää matkia miestä. Sen sijaan naisen piti määritellä omat standardit ja tehdä niistä yhtä arvokkaita kuin miesten. Tämä kirja vetää edellä mainitun ajatuksen äärimmilleen, jolloin se päätyykin siihen johtopäätökseen, että ainoa tapa naisen todellisuudessa toteuttaa itseään naisena, on irrottautua kokonaan miehisestä yhteiskunnasta. Tämä tarkoittaa kirjaimellisesti heteroseksuaalisen seurustelun lakkauttamista ja lesboksi ryhtymistä, koska heteroseksi on raiskausta. Siitä tuleekin termi ”separatistifeministit”. Tässä kirjassa onkin kokonainen luku omistettu peniksen pahuudelle, joka perustuu siihen kummalliseen ajatukseen, että nainen emätin ei ole paikka minne ”tungetaan asioita”.

Lesboutopia

Kirjoittajien mukaan ei tarvitse oikeasti alkaa harrastamaan lesboseksiä, mutta voi muuten olla intiimeissä väleissä naisten kanssa, naisten dominoimissa erillisyhteisöissä. Näin kirjailijoitten mukaan naiset luovat omatoimisen naiskeskeisen kulttuurin, jolloin jokin lesbokommunistinen vallankumous saadaan toteutettua maailmalla. Manifestin kirjoittajat uskoivat, että jos naiset elävät vain keskenään, kokonaan uusia naisellisia perspektiivejä ja taitoja tulisi muodostumaan, mitä ennen ei edes tiedetty olevan mahdollisia. Eli lesbokommunistikommuuneissa uskottiin, että uusi ”supernainen” voisi syntyä!

Kirjailijat eivät ihan tarkalleen selitä, mitä nämä taidot voisivat olla ja mitä konkreettista yhteiskunnallista muutosta lesbokommunistinen vallankumous oikein tavoittaa. Ainoa asia, mikä on selvää, on se, että siihen liittyy rankkaa lesboilla ja miesten vihaamista. Onkin vähän jännää, että en ole koskaan kuullut antifeministien siteeraavan tätä manifestia. Blogin seuraajat tietävät, miten paljon aikaa olen hukannut antifeministisen kirjallisuuden kanssa. Johtopäätökseni on, että antifeministit eivät vaivautuisi edes tutustumaan viholliseensa.   

Väittely  

Kuitenkin Leedsin vallankumouksellisten feministisen ryhmän teesit olivat niin hulluja, että monet feministit vastustivat heitä. Tähän kirjaan koottiinkin kahden vastakkaisen feministileirin esseekirjoituksia, joissa haukutaan tai puolustetaan poliittista lesboutta.

Hassun hauskaa onkin esseissä, että ne on kirjoitettu feministiryhmien sisäiseksi viestinnäksi, joten kieli on välillä aika villin törkeää. Avoimesti miehiä vihataan tai poliittisia lesboja haukutaan sekopäiksi. Tässä kirjassa haukutaan puoleen ja toiseen kaikilla mahdollisilla kirosanoilla, mitä on. Sitten tietenkin tässä teoksessa kerrotaan minkä sukupuolen kanssa seksin harrastaminen on maailman ihaninta tai ikävintä. Eli tässä on vähän kaikille jotain kivaa. Nauroin ääneen tälle kirjalliselle paskamyrskylle, koska tässä olevat keskustelut muistuttavat Stewart Homen kirjojen hahmojen monologeja. Puuttui vain primitiivisten rämeitten rytmit!   

Paradigman muutos  

Mielenkiintoisinta oli kuitenkin huomata, miksi tämä kirja katosi marginaaliin ja muuttui sivumaininnaksi sukupuolitutkimuksen kurssissa. Koko poliittisen lesbouden ideologia perustuu binääriseen sukupuolikäsitykseen. Tämä tarkoittaa sitä, että jos uskoo, että miehet ja naiset ovat tiukasti rajattuja sukupuolia, joilla on vakiintunut olemus, niin sukupuolten välinen tasa-arvo on mahdoton saavuttaa. On silloin tietyssä kierossa mielessä loogista, että ainoa tapa saada naiset kehittämään itsenäisen täysin miehisestä kulttuurista riippumattomasti, on eristäytyä miehistä fyysisesti. Mutta koko tämä poliittinen lesbouden ideologia romahti, kun huomattiin, että sukupuoli-identiteetti ei ole binäärinen. Ei ole olemassakaan ”naisellista” tai ”miehistä” olemusta, vaan kirjo erilaisia sukupuolia. Sukuelimet eivät määrittelekään kenenkään sisintä olemusta tarkasti rajattavaksi sukupuoleksi ja koko sukupuoli-identiteetti voi vaihdella elämänaikana useita kertoja tai olla monta samaan aikaan. Se, mitä käsitämme nyt ”naiselliseksi” tai ”miehiseksi” on kulttuurin määrittelemää, joten fyysisen eristäytymisen sijaan, kulttuuriset valtarakenteet voidaan murtaa uusien identiteettien tilalle. Tämä Judith Buttlerin ja Bell Hooksin oivallus mursi feminismin naiskeskeisen asenteen ja avasikin ovet feminismiin sekä miehille, että seksuaalivähemmistöille kolmannen aallon intersektionaalisen feminismin muodossa.    

Yhteenveto  

”Rakastaa vihollistasi? Väittely heteroseksuaalisen feminismin ja poliittisen lesbouden välillä” onkin nykystandardeissa museokamaa. Tässä kirjassa voi nähdä, miten vanhat sukupuolistereotypiat vaikuttivat feministeihin niin paljon, että jotkut pimahtivat luomaan lesbovaltakuntia. Onkin vähän ironista, että antifeministit nykyään luulevat, että nykyfeminismi on suvaitsemattomampaa kuin vanha feminismi, vaikka asia on täysin päinvastoin.  

Jätä kommentti

Kategoria(t): Feminismi

Avainsanat: , , , , , , , , , ,

maaliskuu 18, 2018 · 6:15 am

Naisen radikalisoitumiskertomus

Eveliina Talvitien ”Miten helvetissä minusta tuli feministi?” kertoo yhden naisen radikalisoitumisesta edellä mainittuun liikkeeseen.

59

Talvitie kertoo tässä kirjassa elämästään ja miten vähitellen hän alkoi tajuta, että erilaiset ongelmat, joita hän koki, olivat seksismin aiheuttamia. Tämä oivallus radikalisoi naisen feministiksi, joka ajaa niinkin ikäviä asioita kuin sukupuolten tasa-arvoa.

Tunne-esseet

Ehkä huonoin asia tässä kirjassa on sen kliseinen kirjoitustapa. En tiedä, mitä joitakin feministejä vaivaa, kun kaikki omat kokemukset pitää kirjoittaa aina tunteellisten kielikuvamonologien kautta? Pidän enemmän sellaisesta jämerästä kronologisesta etenemisestä asian ytimeen, eikä erilaisia taiteellisia kaarteluja aiheen ympärillä. Ehkä yksi plussa on se, että tässä ei yritetä kymmenellä eri kielikuvalla perustella samaa pointtia kuin joissain vastaavissa teoksissa.

Hierarkioitten purkua ja identiteettien rakentamista

Kirjailija kertoo erilaisia elämänsä tapauksia, joissa tämä jälkiviisaasti huomasi, että maailma on rakennettu heteromiehen perspektiivin varaan. Koko maailma ja jopa naiset oletetaan ajattelevan miehen lailla, koska tuhansia vuosia miehet ovat saaneet määritellä kulttuurin ja yhteiskunnan pelisäännöt. Huomaamattaan heteromiehet ovat muuttuneet ihmiskunnan oletusarvoksi ja standardiksi. Siinä missä mies on ihminen, nainen on sukupuoli. Lapsesta asti miehiä koulutetaan olettamaan, että maailma ja naiset on luotu heitä varten. Naisille taas opetetaan, että heidän on sopeuduttava tähän arvojärjestykseen, jossa mitä enemmän nainen kestää ongelmia hiljaa, sitä arvostetumpi hän on. Tämän kestävyysmyytin takia feministejä vierastetaan. Naisen ei saisi valittaa, vaan pyrkiä miellyttämään miestä.

Tällainen sukupuolioletus, jota kutsutaan patriarkaaliksi vaikuttaa naisiinkin. Se oli yllättävää, että kirjailija kuluttaa enemmän aikaa haukkuen muita naisia ja miten nämä ovat selkää puukottavia ämmiä, kuin miehien arvostelemiseen. Kirjailija ihmetteleekin, miten totta on se klisee, että naiset riittelevät enemmän kuin miehet? Koska kirjailijan kokemus on, että miehet heti kertovat, mikä mättää, jonka jälkeen päätetään, vedetäänkö toisia turpaan vai puretaanko heti paikalla ongelmat verbaalisesti? Kirjailijan mielestä feminismi voisi olla kaikkia naisia yhdistävä aate, joka lopettaa naisten väliset riidat. Oman kokemukseni mukaan naiset tosiaan vaikuttavat riitelevän enemmän ja ylläpitävän vuosikymmeniä pitkiä kaunoja toisia naisia kohtaan. Mutta tässä kirjassa ei analysoida, mikä olisi muun sukupuolisten laita?

Jokaisen sisällä on pieni rekkalesbo

Feminismi kuitenkin on aate, jonka mukaan naisen ei pidä kestää epäoikeudenmukaisuutta kuin mikäkin kristinuskon äiti Maria, vaan taisteltava tasa-arvoisemman maailman puolesta. Koska kulttuurimme oletusarvot ovat niin miehisiä, niin jotkut kokevat feministit häiriköivinä, ikävinä ja valittavina pihtarihuorina.

kirjailija kertookin useaan otteeseen, miten monet miehet ja naiset ovat kysyneet, miten hän voi olla feministi, kun on kaunis ja hetero? Näköjään jopa täällä Suomessa feminismin kuva on jokin vihainen rekkalesbo. Talvitie kuitenkin kertoo, että lopulta meidän kaikkien sisällä on pieni rekkalesbo.

Selvästi tämä kirja ei ollut suunnattu minulle, koska tässä melkein oletetaan, että et tiedä mitään feminismistä. kirjailija selittää oman elämänkokemuksen kautta erilaisia feminismin konsepteja hyvin sulavasti ja heittelee erilaisten feministiteoreettikkojen nimiä ja teoksia. Olen ikävä kyllä lukenut melkein kaikki. Eli minunkin sisällä on pieni rekkalesbo. Mutta plussaa siitä, että Talvitien suurin innoittaja on Bell Hooks, jonka intersektionaalinen feminismi on se kaikista mukavinta feminismiä.

Miesvihaa

Vaikka tässä kirjassa kerrotaankin, että yksi suurimmista yhteiskunnallisista ongelmista on miehisen perspektiivin ylivalta kaikessa, niin kirjailija ei vihaa miehiä. Tässä kirjassa kerrotaan toki esimerkkejä niljakkaista seksuaalisista ahdistelijoista, mutta kirja keskittyy kritisoimaan tietynlaista miehistä kulttuuria, jonka mukaan mies on oltava hetero seksipeto. Tällainen kulttuurinen asenne haittaa niin naisia kuin miehiä. Se onkin ristiriitaista, että monet miehet pelkäävät feminismiä, koska kokevat sen olevan heitä vastaan, mutta samaan aikaan he pitävät normaalina, että miehillä on hallitsemattomia seksuaalisia tarpeita, joihin naisen on sopeuduttava. Ehkä Persujen Hakkarainen on tästä se räikein esimerkki.

Saatanan Pori!

Sinänsä loistava teos, joka esittelee nykyfeminismin pääpiirteitä hauskasti ja oivaltavasti, mutta on tässäkin puutteensa. Yksi on kirjailijan selittämätön viha Porin kaupunkia kohtaan. Tässä kirjassa haukutaan Poria lukemattomia kertoja ja, jopa omistetaan yksi kokonainen kappale paikkakunnan pilkkaamiseen. Nämä sessiot eivät liity sukupuolikysymyksiin mitenkään, vaan kirjailija yksinkertaisesti vihaa kaupunkia, jossa syntyi. Poria kuvaillaan olevan ”perseestä” joka on kirjailijan mukaan eri asia kuin ”paska” mikä on Oulun yksinoikeus. Jotenkin Talvitie sai vielä luotua aasinsillan Beninin isoperseitten naisten myyttisestä kylästä Porin surkeuteen. Nämä osiot ovat toki mielestäni hauskoja, mutta eivät liity kirjan aiheeseen mitenkään. Jotenkin kirjailija yritti käyttää tämän kirjan sivuja terapiana, johonkin traumaan, jota hän ei halua teoksessaan avata.

Lapsettomuus

Toinen ongelma on osio lapsettomuudesta. Talvitie ei halua lapsia ja ei pidä siitä, että naisen oletetaan hankkivan lapsia, kun he menevät naimisiin. Ihan ymmärrettävää, mutta silti kirjailija ei selitä kunnolla miksi häntä vituttaa, että muut naiset tuntuvat olevan onnellisia hankkiakseen lapsia? Toki ymmärrän, että tuntuu ikävältä, että kulttuurissamme ihannoidaan äitiyttä ja jos ei täytä tätä normia, niin itsetunto koskee kolauksen, mutta silti suurin osa ihmisistä aidosti rakastaa hankkia lapsia. Lastenhankintaosio tuntui olevan heikompi osa kirjasta, mutta sekin voi johtua siitä, että olen mies, jonka ei koskaan tarvitse kokea raskauden ja synnytyksen vaivoja.

Lopuksi

Eveliina Talvitien ”Miten helvetissä minusta tuli feministi?” onkin yhden naisen kertomus siitä, miksi omaksui feminismin, eikä niinkään tieteellinen kuvaus suuntauksesta. Kirjailija toteaakin nokkelilla kielikuvilla, että feminismiä on monenlaista ja se on tarkoitettu kaikille sukupuolille.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Feminismi

Avainsanat: , , , , , , , , , , , ,

joulukuu 2, 2017 · 10:36 am

Moraalinen taistelu: Mustat ateistit, sukupuolipolitiikka ja arvosodat.

Sikivu Hutchinsonin ”Moraalinen taistelu: Mustat ateistit, sukupuolipolitiikka ja arvosodat.” (oma suomennos) on uusateistinen ja feministinen tietokirja, joka käsittelee afroamerikkalaisia ateisteja, erityisesti naisia ja miksi heitä on niin vähän?

20170731_134759

Hutchinsonin ei säästä paukkuja tässä kirjassa, vaan käsittelee kaikki ongelmat maiharit edellä, jotka pyörivät tämän yksinkertaisen kysymyksen ympärillä. Kirjailijan mukaan USA:ssa ateismi on keskiluokkaisten valkoisten heteromiesten asenne ja se on todella valitettavaa, koska ne, jotka kärsivät eniten uskonnosta ovat köyhät värilliset naiset ja vähemmistöt.

Kirjailija syyttää kirjassa aivan kaikkia, niin uusateismin johtavia hahmoja, valkoisia heteromiehiä, afroamerikkalaisia, kristinuskoa, islamia ja kapitalismia. Jokainen näistä mainituista aspekteista on kirjailijan mukaan yksi syy, miksi afroamerikkalaisia ateisteja on niin vähän. Kirjailija käyttää sukupuolitutkimuksen työkaluja avatakseen afroamerikkalaisen yhteiskunnan ja kulttuurin elementtejä, jotka estävät ateismin leviämisen ja uskonnollisen vaikutusvallan murentumista.

Kirjailijan kompromissiton ja peloton tyyli yllättivät. Hutchinson esimerkiksi syyttää afroamerikkalaista kulttuuria osasyyksi sen omaan alennustilaan. Kirjailija toki taustoittaa, että syy ei ole yksin afroamerikkalaisten, vaan orjuus, apartheid ja näitten pohjalta luotu kapitalistinen järjestelmä ovat vaikuttaneet paljon afroamerikkalaisen kulttuurin muodostumiseen, mutta silti monet johtavat afroamerikkalaiset eivät ole tehneet kovin paljon muuttaakseen patriarkaattisia ja homofobisia tapoja, joita yhteisössään on vallassa.

Hutchinsonin kirja on sinänsä mielenkiintoien ja hyödyllinen, koska sen lähestymistapa on melkein mikrohistoriallinen. kirjailija on ottanut marginaalisen kansanosan, eli mustat amerikkalaiset ateistit ja heidän kauttaan rakentanut hyvin yksityiskohtaisen kuvan Pohjois-Amerikkalaisesta yhteiskunnasta, jossa kirkot ylläpitävät taloudellista eriarvoisuutta ohjaamalla ihmisten huomio omaan ”sielulliseen” epäonnistumiseen, eikä taloudellisten rakenteitten ongelmiin. Tämä Marxilainen tulkinta uskonnosta näkyy selvemmin juuri afroamerikkalaisessa yhteisössä, joka on USA:ssa kaikista syrjityin kansanosa, jonka sisällä olevat vähemmistön vähemmistöt, kuten LGBTQ-ihmiset ja ateistit kärsivät eniten.

Kirja on rakennettu niin, että ensin kirjailija hyökkää kristinuskon kimppuun, osoittaen että se on naisvihamielinen, rasistinen ja homofobinen uskonto, joka ei muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta ole edistänyt afroamerikkalaisten aineellista tai edes henkistä hyvinvointia. Islam saa myöskin haukut, koska osa afroamerikkalaisista on muslimeita, mutta koska kyseessä on vähemmistö, jolla ei ole samaa taloudellista mahtia USA:ssa kuin kristinuskolla, niin siihen ei keskitytä yhtä syvällisesti. Tämän jälkeen kirja lähtee kertomaan afroamerikkalaisten historiaa orjuudesta nykypäivään saakka ja miten heidän tekopyhän konservatiivinen kulttuuri muodostui.

Seuraavaksi kirja etenee haukkumaan uusateistisessa liikkeessä vallassa olevaa rasismia ja sovinismia, joka on taannut sen, että liikkeen ydinporukka koostuu valkoisista heteromiehistä, joita ei vaikuta kiinnostavan ollenkaan sosiaaliset kysymykset, vaan uskontojen haukkuminen ja pilkkaaminen. Kirjailijan mukaan uusateismi houkuttelee vakoisia heteromiehiä, koska he ovat suurimmaksi osaksi taloudellisesti niin hyvässä asemassa, että uskosta luopuminen ei aiheuta suuria sosiaalisia ongelmia. (toisin tietenkin on jossain Etelä-Valtioitten suistometsissä) Mutta esimerkiksi afroamerikkalaisissa yhteisöissä kirkko voi olla ainoa yhteisöllisyyden ja sosiaalisen tuen lähde, jolloin siitä luopuminen voi tarkoittaa taloudellista ja sosiaalista vararikkoa.

Naiset ovat taas pahemmassa asemassa, niin valkoisissa kuin mustissa yhteisöissä. Kirjailija viittaa tutkimuksiin, jotka osoittavat, että naisille yhteisöllisyys on tärkeämpää kuin miehille, koska oma taloudellinen asema on niin heikko, että on melkein pakko liittyä kirkkoon ja olla sen yhteisössä mukana. Eli miesvaltainen yhteiskunta (patriarkaatti) luo olosuhteet, jotka melkein pakottavat köyhät naiset kirkkoihin, joissa heitä sorretaan vielä enemmän, luoden noidankehän, jota voidaan pysäyttää ainoastaan purkamalla patriarkaatin ja kenties kapitalismin.

Toinen kiinnostava havainto oli se, että naisen omakuva on sidottu uskontoon enemmän kuin miehen. Jos mies luopuu uskostaan, niin hänen miehisyytensä ei kärsi siitä mitenkään, mutta jos nainen luopuu uskonnosta, niin hänen naisellisuutensa muuttuu ”arvottomaksi”. Naisesta tulee ”huono” tai pahimmassa tapauksessa ”huora”. Kirjailija paneutuu tähän aspektiin syvemmin ja kritisoi uusateismin johtavia hahmoja, kuten Dawkinsia ja Harrisia, joilta on tämä näkökulma kokonaan jäänyt huomiotta, paitsi tietenkin, kun puhutaan Lähi-Idän muslimeista, silloin patriarkaatti muuttuukin relevantiksi käsiteeksi. Sen sijaan uusateistisissa piireissä on vallassa käsitys, että amerikkalaiset naiset ovat ”liian tunteellisia” käsittääkseen, että Jumalaa ei ole.

Lopuksi kirjailija paneutuu ”valkoisen ylivallan patriarkaattisen kapitalistisen” järjestelmän kritisoimiseen. Kirjailijan mukaan taloudellinen eriarvoisuus ja sen ympärille rakennettu järjestelmä ovat suurimmat esteet uskosta luopumiselle. Kirjailija kritisoi USA:n puutteellista sosiaalista järjestelmää, jota viimeisin presidentti Obama ei parantanut merkittävästi ja joka antaa todella paljon vaikutusvaltaa kirkoille.

Kirjailija kertoo melkein koko 1900- ja 2000-luvun alun historian, piirtääkseen kuvan siitä, miten yksi toisensa jälkeen valtaan astunut presidentti on kaventanut julkista sektoria ja antanut sosiaalisen vastuun uskonnollisille instituutioille, joitten valta on kasvanut vaarallisen suureksi. Hutchinson osoittaa lukuisilla tutkimuksilla, että juurikin köyhimmissä alueissa kirkko on koko yhteisön tukiranka ja näin oman uskonnollisen propagandan levittäminen on helpompaa. Eli USA:n hallitus on tahattomasti vahvistamassa ”kansan oopiumia” sen sijaan, että oikeasti parantaisi heidän aineellista hyvinvointia.

Hutchinson eroaa uusateismin johtohahmoista siinä, että hänen mielestään uskonnon haukkuminen ”mielivirukseksi” tai muuksi ikäväksi, ei tule houkuttelemaan etnisiä vähemmistöjä luopumaan uskonnosta, vaan sen sijaan on tarjottava parempi vaihtoehto uskonnolle kuin vain lytätä sitä. Kirjailijan mukaan ateistien pitäisi osoittaa, että uskonnollisuus ei paranna kenenkään elämää ja tarjota vaihtoehdoksi jotain parempaa. Kirjailijan mukaan uusateisteilla ei nyt ole mitään muuta tarjottavaa kuin typerä teoria siitä, että tiede luo paremman moraalijärjestelmän kuin uskonto. Kirjailijan mukaan tämä muuten kaunis teoria ei täytä vatsaa tai anna parempaa koulutusta yksinhuoltajaäidin lapselle, joten ei ole ihme, että vain keskiluokkaiset valkoiset heteromiehet pääosin täyttävät ateistiseminaarien istuinpaikat.

Jyrkästä vasemmistolaisuudesta huolimatta aika monipuolinen ja syvällinen kirja, joka tarjoaa tuoreita perspektiivejä, muuten aika loppuun kaluttuun aiheeseen kuin ateismi. Tämä kirja on erityisen ajankohtainen nyt, kun vallassa on presidentti Trump, joka on kiihdyttänyt eriarvoistumista, murentanut naisten oikeuksia ja vahvistanut kirkon asemaa.

Moral Combat: Black Atheists, Gender Politics, and the Values Wars
Sikivu Hutchinson
Infidel Books, 2011

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Feminismi, Islam, jihad ja maahanmuutto, Kulttuuri, Politiikka ja yhteiskunta, Rasismin ja äärioikeistolaisuus, Teologia

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , ,

marraskuu 4, 2017 · 9:40 am

Islamin huntu

Renata Pepicellin ”Islamin huntu” on musliminaisten huivia monipuolisesti käsittelevä tietokirja.  

20170719_143351

Euroopassa on vallassa kaksi äärimmäistä näkemystä musliminaisten hunnusta. Ensimmäisen mukaan vaatekappale symboloi vierasta patriarkaalista ja länsimaisia vapauksia vihaavaa ideologiaa, joten sen kieltäminen on ainoa tapa taata musliminaisten vapaus ja muitten turvallisuus. Toisen ääripään mukaan huntu on feministisin vaatekappale ikinä, joka edustaa naisten todellista valinnanvapautta ja islamin feministisiä juuria, joten mitään kieltoa ei saa asettaa, koska se olisi kaikessa ironiassaan samaa kuin Iranin tai Saudi-Arabian teokratioitten huntupakot. Renata Pepiceli menee näitten ääripäitten väliin ja analysoi lukuisia erilaisia näkemyksiä huiveista. Niin teologiasta, filosofiasta kuin käytännön tasolla, osoittaen, että musliminaisten huivit eivät ole niin yksinkertaisia asioita kuin kahdet ääripäät yrittävät antaa ymmärtää.   

Otin tämän kirjan lukulistalle juurikin, jotta voisin saada vähän analyyttisemman otteen huivista, koska näkemykseni on, että huivit edustavat todella patriarkaattista ajattelutapaa, jossa nainen joutuu kantamaan vastuun siitä, että mies ei muka pystyisi hillitsemään itseään, mutta samalla en kannata huivikieltoja. Onneksi otin tämän kirjan luettavaksi, koska se osoittaakin, että huivin käyttö ei välttämättä edusta puritaanisuutta, fundamentalismia tai naisvihaa, vaan kaikenlaisia mielipiteitä, jotka kulkevat tapakulttuurin, uusfundamentalismin, uskonnollisuuden ja kulttuuri-identiteetin välillä.   

Pepicellin on onnistunut tasapainoilemaan kirjansa todella hyvin ja antaa äänen kaikille keskustelun osapuolille, niin huivien vastustajille, jotka eivät aina ole valkoisia miehiä, vaan myöskin muslimifeministejä ja huivien puolustajat, jotka kulkevat hyperkaupallisten uusfundamentalistien, fundamentalistien ja tavallisten musliminaisten väliltä.

Kirjassa kerrotaan huivin erilaiset teologiset ja historialliset perusteet, jotka osoittavat, että islamissa ei ole yksimielisyyttä siitä, mikä huivimalli pitää käyttää ja pitäisikö musliminaisten ylipäätänsä käyttää sellaista?

Muslimien huivinkäytön alkuperätarinakin vaihtelee teoksesta teokseen. Kuitenkin kaikkien tarinoitten perusidea on sama, eli miehet katsovat ”väärällä tavalla” Muhammadin vaimoja, joten tämä hunnuttaa ne, kuten persialaiset ja roomalaiset aateliset samoihin aikoihin tekivät. Eli tavan alkuperä ei ole uskonnollinen, vaan enemmänkin käytännöllinen ja täytti tietyn aikakauden tarpeita. 

Samalla kirjassa käydään eri eurooppalaisten ja arabivaltioitten historiaa ja miten niissä on suhtauduttu huiviin. Kirjassa käy muuten ilmi, että 1900-luvun alussa moni arabimaa kielsi huivien käytön ja toisissa taas niistä oli luonnostaan luovuttu, joko länsimaisen vaikutteiden tai muuten vaan. Mutta kuten tiedämme, niin suvaitsevaisuuden aalto kääntyi laskuun 60-luvun lopussa ja arabimaista tuli ”jälleen suuria”.   

Syy konservatismin nousuun ei ollut alun perin fundamentalismin leviäminen, vaan nationalistinen anti-imperialismi, jota jopa vasemmisto kannatti. Tässä uudessa nationalismin aallossa halutiin osoittaa omaa kansallista itsemääräämista käyttämällä oman kansan perinteisiä pukuja, eli huiveja. Tämä käytäntö olisi vähän samaa, jos esimerkiksi perussuomalaiset kritisoidakseen EU:ta alkaisivat pukea suomalaisia perinnepukuja osoittaakseen ylpeyttä suomalaisuudestaan ja osoittaakseen, että pärjäävät ilmankin länsi-eurooppalaista tuontimuotia.

Mutta valitettavasti fundamentalisti kaappasivat tämän nationalismin aallon hallinnan ja nyt arabimaat ovat siinä tilassa kuin ovat. Historiallisen katsauksen tarkoitus onkin osoittaa, että huivin käyttö ei ole niin yksinkertaista kuin olettaisi ja arabimaissa aiheesta keskustellaan yhtä kiivaasti kuin Euroopassa.   

Tietenkin eri huivityypit ja niitten käyttöhistoria käydään läpi ja erilaiset liikkeet, jotka puolustavat tai vastustavat niitten käyttöä, sekä siinä välillä olevia valinnanvapautta korostavat henkilöt. Sen lisäksi, että tässä kirjassa oppii eri argumentteja puolesta ja vastaan, niin samalla oppii, että vaatekappaleeseen pätevät samat lainalaisuudet kuin taiteeseen. Eli eri kulttuureissa ja eri aikakausissa huivin merkitys on muuttunut, eikä se ole mikään kiveen hakattu juttu, kuten fundamentalistit ja vastajihadistit yrittävät uskotella. 

Eli loppujen lopuksi todella hyvä kirja huivikiistasta, jossa puretaan perinteisillä feministisillä analyysityökaluilla, jota jokaisen islamista kiinnostunut pitäisi lukea, jotta näkemys olisi vähän moniselitteisempi kuin vain ”se saatanan riepu.”   

Jätä kommentti

Kategoria(t): Feminismi, Islam, jihad ja maahanmuutto

Avainsanat: , , , , , , , ,

lokakuu 22, 2017 · 7:30 am

Postmoderni politiikan filosofia

Tuija Pulkkisen ”Postmoderni politiikan filosofia” on feministinen tietokirja, jossa pyritään analysoimaan, miten perinteiset poliittiset ideologiat käsittävät sukupuolen väärin.    

20170916_173834

Pulkkinen argumentoi, että liberalismin, marxismin ja hegeliläisyyden pohjalta syntyneet poliittiset teoriat käsittävät tasa-arvopuheistaan huolimatta sukupuolen vääristä lähtökohdista, koska nämä ideologiat perustuvat moderniin ajatteluun, jonka mukaan ihmiskunta on matkaamassa kohti tulevaa utopiaa, jossa ihmiskunta saavuttaisi ”luonnolliseen” ihanteelliseen tilan. Tämä ajatuslähtökohta pyrkii kyllä ihmisten olojen parantamiseen ja ennakkoluulojen murtamiseen, mutta auttamatta se perustuu väärälle oletukselle, joka on oikeastaan haitallinen.     

Jos et ymmärtänyt, mitä helvettiä äsken kerroin, niin ei se mitään, koska tämä on niitä vaikeaselkoisia filosofisia kirjoja, joitten lukemiseen pitää oikeasti keskittyä. Tuija Pulkkinen yrittää olla jokin suomalainen Judith Buttler ja kirjoittaa niin esoteerista humanistista tekstiä, että melkein piti lukea tämä sanakirjan kanssa. Mielestäni yksi syy, miksi feminismillä on niin huono maine, on juuri se, että monet alan kirjoista ovat todella vaikeaselkoisia, jolloin lihaa syövä, valkoinen heteromies vieraantuu koko ideasta, että naisilla ja seksuaalivähemmistöillä pitäisi olla samat oikeudet ja alkaakin luulemaan, että feminismi on omistettu hänen olemassaolonsa kieltämiseen.    

”Postmodernin politiikan filosofian” idea on se, että sukupuolitutkimukseen pitäisi soveltaa postmodernistista tutkimuskehystä. Postmodernismi on käsite, joka haastaa modernin käsityksen, että ihmiskunnalla on jokin tavoite. Postmodernismin mukaan ei ole olemassa mitään suurta totuutta, jota ihmiskunta pitäisi tavoitella, vaan sen sijaan on vain olemassa joukko ihmisiä, jotka kaikki ovat yhtä pihalla ja sen takia maailma on niin perseestä. Kenelläkään ei oikeasti ole mitään hajua, miten parantaa ihmiskunnan tilaa, ei Marxilla, ei Jeesuksella, Muhammadilla tai Stuart Milillä. Kaikki suuret kertomukset ovat oikeasti vain arvailuja, eikä absoluuttisia totuuksia. Kenenkään olemassaololla ei ole tarkoitusta, kukaan ei kuulu mihinkään ja me kaikki tulemme kuolemaan. Postmodernismia on sovellettu kuvataiteeseen, kirjallisuutteen ja tieteen filosofiaan. Postmodernismi ei ole mikään ideologia, vaan käsite, joka kuvaa ihan todellista ilmiötä, joka on syntynyt Toisen maailmansodan jälkeen. Ehkä paras tapa, millä kuvaan postmodernismia on se, että EMP-nettikauppa myy 65€ hupparia, jossa on ommeltu valmiiksi kasvoja peittävä huivi, jotta voisi osallistua helpommin antikapitalistiseen mellakkaan.

Pulkkinen pyrkii perustelemaan tällä kirjalla, miksi postmodernistinen kehys on paras tapa analysoida sukupuoli-identiteettejä kuin moderni ajattelu, erityisesti jos aiomme tehdä sukupuolipolitiikkaa. Pulkkisen pääargumentti on, että nykyisessä sukupuolikeskustelussa pyritään todistamaan, että on olemassa ”luonnollinen” sukupuoli, joka oikeuttaisi tai kieltäisi omaa sukupuoli-identiteetin. Jotkut pyrkivät todistamaan, että on olemassa vain kaksi sukupuolta, että munat ja pimpit ovat kohtaloita ja jos et käyttäydy kuin stereotyyppinen nainen tai mies, niin olet mielisairas. Toisen näkemyksen mukaan taas, jos todistetaan, että LGBTQ-ihmiset ovat luonnollisia, niin sitten edellinen porukkaa saa pitää turpansa kiinni ja harrastaa kummaa tantraseksiä.     

Pulkkisen mukaan molemmat porukat ovat väärässä, koska luonnossa ei ole olemassa mitään standardia. Kirjailija käy aika ekstensiivisesti läpi sukupuolibiologiaa käsittelevää kirjallisuutta osoittaakseen, että ei ole olemassa mitään tarkkaan rajattua sukupuolta. Tiede ei ole löytänyt mistä alkaa naisellisuus ja loppuu miehisyys. Mutta Pulkkinen ei tyydy vain nostattamaan kovat tieteet perustellakseen mielipiteensä, vaan hän haastaa koko tieteenfilosofian lähtökohdat.    

Jos Jumalaa ei ole olemassa, niin eihän luonto itsessään ole voinut asettaa jotain rajapyykkiä, jonka tiedemiehet voivat lukea ja kertoa ”Hei, tämän DNA-ketjun mukaan penis määrittää koko ihmisen olemuksen ja homous on vain rikkinäisen oletusasetuksen virhe.” Pulkkisen mukaan luonnossa ei ole oletusarvoa tai standardeja. Ajatus, että koko todellisuus toimisi yhtä täsmällisesti kuin tietokoneohjelmisto on juurikin modernin ajatuksen jäännös, joka perustuu kristilliseen käsitykseen, että luonto ”luotiin”. Tästä suuresta oivalluksesta Pulkkinen alkaa perustelemaan, miksi meidän ei pitäisi käsittää LGBTQ-ihmisiä ”ekstra” ihmisinä, jotka poikkeavat heteronormatiivisesta ”standardista”, vaan pitäisi luopua koko ajatuksesta, että on olemassa ”erikoisia” sukupuoli-identiteettejä, johon voi itsensä lokeroida. Sen sijaan on olemassa samanarvoisia sukupuoli-identiteettejä, joihin vain synnytään.  

Jos pääsee todella vaikeaselkoisen akateemisen jargonin läpi, niin tämä on oivaltava kirja, joka perustelee, miksi ei ole paljon väliä, mitä sukupuoli-identiteettejä ihmisillä on, eikä se uhkaa lihaa syövää, heteromiestä, vaan oikeastaan vapauttaa hänet olemaan oma itsensä 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Feminismi

Avainsanat: , , , , , , , , , , , ,