Aihearkisto: Feminismi

Taiteen musta kirja

Arla Kanervan ”Taiteen musta kirja – Miesten mielivallan historiaa” on tänä vuonna julkaistu tietokirja merkittävien taiteilijoitten harjoittamasta sukupuolisorrosta kautta historian.   

6

Idea  

Kanervan kirja on kokoelma erilaisia esimerkkitapauksia seksuaalisesti ahdistelevista taiteilijoista 1700-luvulta nykypäivään saakka, joita analysoidaan feministisellä linssillä. Kirjassa tarkastellaan niin runoilijoita, kuvataidemaalareita kuin elokuvaohjaajia. Heti alussa kirjailija toteaa, että se, että kirjan kaltaisessa julkisessa, avoimessa muodossa pyritään tuomaan esille todellisuudessa tapahtuneista asioita, ei länsimaisessa demokratiassa ole millään tavalla käsky lukijalle toimia tietyllä tavalla. Se on ainoastaan pyyntö ajatella itse. Eli ei tarvitse polttaa roviossa kyseisten taitelijoitten teoksia.   

Analyysi oli pääosin taitelijoitten ja yhteiskunnan puolustuspuheitten dekonstruointia, paljastaen kulttuurimme sovinistisia valtarakenteita. Kanerva on toimittaja, joten kirjan tyyli ei ole niinkään puolueettoman tieteellinen, vaan oikeastaan keskusteleva, jopa väittelevä. Lukiessa tätä kirjaa, tuntui kuin Kanerva olisi selaamassa taitelijoitten kohu-uutisia lööppilehdestä ja kommentoimassa niitä tuohtuvasti kahvikupin äärellä. Tämä intiimi tyyli toimi oikein hyvin, koska jotkut tapaukset ovat kammottavia, jopa aikalaisstandardeissa.  

Kirjan keskeisin teema ei ole niinkään moraalinen kauhistelu ja taitelijoitten maineitten tuhoaminen, vaan juuri nostaa esiin ne monet tavat, jolla yhteiskunnan valta-asemassa olevat ihmiset käyttävät valtaansa naisiin. Yhteiskunnassamme on suuri illuusio, että kaikki naiset haluavat rikkaita ja mahtavia miehiä. Esimerkiksi viime vuonna arvioimassani Henry Laasasen ”Naisten seksuaalinen valta” (2008) kirjassa argumentoidaan, että naiset pyrkivät etsimään rikkaita miehiä, jotta voisivat ”omia” tämän resursseja seksiä vastaan ja, että raiskaus ja seksuaalinen ahdistelu ovat miehen ”rankaisuvaltaa” jolla tämä samaan aikaan osoittaa uhrinsa ”markkina-arvon” ja ”kostaa naisen seksuaalisen ylivallan”. Laasanen mukaan seksuaalinen ahdistelu ja raiskaus eivät voi johtua miesten vallanhalusta naisten kehoja kohtaan, vaan ”turhautumisesta”, siitä, että vain rumia ja köyhiä miehiä syytetään seksuaalirikoksista. Arla Kanervan uutuuskirja osoittaa dokumentoiduilla esimerkkitapauksilla Laasasen kaltaisen miesasiamiesten ideat vääriksi. Mutta tässä Arlan kirjassa ei vain selosteta taitelijoitten sekoilua, vaan analysoidaan ja puretaan koko “taiteilijaneron” ideologisia ja kulttuurisia juuria ja oletuksia analysoimalla terminologian historiallisa käyttöä ja alkuperää. 

Miehille opetetaankin, että kunhan olet rikas, et tarvitse muuttaa asennettasi, vaan naiset oikein heittäytyvät jalkoihisi. Tällä asenteella monet taitelijat olettivatkin, että koska he ovat neroja, he ansaitsevat naisten kehot, elämän ja mielenterveyden. Kuitenkin naiset ovat itsenäisiä ihmisiä unelmillaan ja personalisuuksillaan, mikä on aiheuttanut ikäviäkin konflikteja, kun taitelijat eivät ole saaneet sen, minkä yhteiskunta on iskostanut heidän etuoikeudekseen.   

Mielenkiintoisin huomio olikin nykypäivän esimerkkitapaukset, joissa paljastuu, että juuri ne, jotka puolustivat jotain ahdistelusyytöksiä saaneita taitelijoita tai kritisoivat #metoo-liikettä, itse olivat syyllistyneet naisten ahdisteluun ja työpaikkakiusaamiseen. Kanerva paljastaakin taitelijoitten hyväveliverkoston, jossa suojellaan toistensa pimeimpiä harrastuksia.   

Ongelmia

Tämän kirjan suurin ongelma on kuitenkin lyhyys, joka johtui suurimmaksi osaksi siitä, että jotkut esimerkkitapaukset olivat kuvaukseltaan niin lyhyitä, että kirjailijan piti täyttää sivut kertomalla muista lähes asiaan liittymättömistä tapauksia. Esimerkiksi luet kappaleen Roman Polanskista, mutta sen sisällä kirjailija alkaa puhumaan muista ihmisistä, jotka eivät ihan liity Polanskiin. Toki näin kirjailija saa luotua laajemman yhteyden eri ahdistelutapauksien välillä, vakuuttaen lukijan, että näitä ongelmia ei ole vain taitelijaneroilla, vaan muillakin omistushaluisilla miehillä. Mutta suurin osa kirjasta onkin täytettä, mikä vähän tekee koko teoksesta turhan. Parempi olisi ollut julkaista netissä artikkelisarja kuin kokonainen kirja, jos ei keksi tarpeeksi esimerkkitapauksia.  

Yhteenveto   

Arla Kanervan ”Taiteen musta kirja – Miesten mielivallan historiaa” on hyvä pikku kirja vaikutusvaltaisten miesten harrastamasta seksuaalisesta sorrosta, mutta jos kaipaa raskasta ja kokonaisvaltaisempaa analyysiä, niin tässä sitä ei ole. Tämä onkin tyypillinen populaari listakirja, jonka erikoisuus on teema ja feministinen analyysikehys. Väittelevä ja keskusteleva tyyli tekikin teoksesta nopeaa ja helppoa luettavaa.  

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Feminismi, Historia

Erään kotiäidin radikalisoituminen

Moema Viezzerin ja Domitila B. De Chungaran ”Jos antaisitte minun puhua!” (oma suomennos) on vuonna 1977 julkaistu bolivialaisen kaivostyöläisen elämäkerta.  

4

Idea  

Domitila B. De Chungara on bolivialaisen tinakaivoskaupungin Siglo XX asukas, joka 70-luvulla liittyi paikalliseen ammattiliittoon ajamaan aviomiehensä ja muitten kaupungin kaivostyöläisten oikeuksia. Vaikka kaivos oli kansallistettu, sen työntekijät elivät rutiköyhissä oloissa. Varallisuus ei jakautunut tasaisesti, ihmiset työskentelivät nälkäpalkalla, eikä muita elinmahdollisuuksia ollut.  Moema Viezzerin avustuksella Domitila B. De Chungara kertoo elämästään ja kamppailuistaan kaivoskaupungissa. Opit bolivialaisen työväen arjesta, elintavoista, kulttuurista, mutta ensisijaisesti heidän yrityksistään taistella ihmisoikeuksiensa puolesta, brutaalia repressiota vastaan.  

Asukkaat ajoivat oikeuksiaan paikallisella sopimisella, mutta heidän ehdotuksia ei kuultu. Tämä ajoikin työläiset perustamaan ammattiliiton, jonka kautta he lakkoilivat ja osoittivat mieltään, mutta heidän vaatimuksiin paremmista työoloista ja palkoista vastattiin poliisin ja asevoimien hirvittävän väkivaltaisella repressiolla. Yksi lakko lopetettiin kirjaimellisesti pudottamalla pommeja lentokoneilla työläisten päälle.  

Kirjassa saat seurata naisen kurjaa elämää, jossa jokainen potku, nyrkin ja aseen perän isku vain tekevät tämän päättäväisemmäksi taistella oikeuksiensa puolesta. Tässä kirjassa kuvataan sellaisia valtion harjoittamia kauheuksia, jotka tekevät Sofi Oksasen ”Puhdistus” (2008) romaanin rankimmatkin kohtaukset vaikuttavan kevyiltä pikkujutuilta. Bolivia ei ollut kommunistinen diktatuuri, vaan se vaihteli liberaalidemokratian ja oikeistodiktatuurin välillä.   

Kirjan lopussa Chungara hylkää viimeisetkin liberalismin rippeet ja julistautuu Marxisti-Leninistiksi. Tämä tarkoittaa, että hän ja moni muu bolivialainen työläinen radikalisoitui kannattamaan kylmän sodan yhtä väkivaltaisinta ja epädemokraattisinta ideologiaa. Kuitenkin kertoja ei liittynyt mihinkään aseelliseen vastarintaliikkeeseen, erityisesti kun kaksi kommunistikapinaa kukistettiin verisesti ennen hänen radikalisoitumistaan, vaan hän ajoi työläisten oikeuksia ammattiliiton ja suoran toiminnan ruohonjuuritason aktivismin kautta.   

Aikalaiskertomus  

Tämä muistelmateos on nykyään todella arvokas historiallinen dokumentti, joka kuvaa miten globaalin etelän työläiset omaksuivat todella repressiivisen ideologian, jonka puolesta he olivat valmiita tappamaan ja kuolemaan. Nykyään voi tuntua omituiselta, miksi köyhät ihmiset omaksuisivat kommunismin, vaikka jo 70-luvulla tiedettiin, etteivät Maon Kiina ja Neuvostoliitto olleet mitään työläisten paratiiseja. Kuitenkin tässä kirjassa Chumgara kuvaa todella elävästi, ettei hänen kotimaassaan ollut mitään kunnon demokratia tai ihmisoikeuksia. Kun demokratia, ihmisoikeudet ja vapaa markkinatalous rajoittuvat maan valkoiseen eliittiin, kommunismin lupaama materialistinen tasa-arvo tuntuu todella houkuttelevalta työläisten silmissä. Tässä kuvataankin sellaista brutaalia köyhyyttä, joka on nyky-Suomessa todella vaikea kuvitella ja jota ei ollut edes olemassa 70-luvun Neuvostoliitossa.

Tietenkin Kylmän sodan dynamiikka näkyy tässä kirjassa. Kertoja kuvaa, miten vankilassa hän tapasi CIA:n agentteja, jotka yrittivät värvätä hänet vakoilijaksi. Samalla kertoja kuvaa, miten suurin osa Siglo XX- kaivoksen varallisuudesta meni ulkomaalaisille sijoittajille ja vain pieni prosentti jäi paikalliselle eliitille. Vasta tämän jälkeen muruset tippuivat työläisille, jotka juuri ja juuri välttyivät nälkäkuolemalta. Kertoja siis näki osasyyksi hänen kansansa kurjuutena ei henkilökohtainen luonnevika, vaan globaali talousjärjestelmä, jossa hänen maansa oli raaka-aineita tuottava periferia. Suurin osa varallisuudesta valui pohjoisille suurvalloille. Tämä on joko kertojan radikalisoitumisen tuottama jälkiviisaus tai sitten paikalliset ammattiliitot olivat opettaneet sen jäsenille Marxia ja Leniniä. Samalla kertoja kuvaa, miten maan yksi kommunistipuolue oli Kiinan alaisuudessa, kun taas toinen oli Neuvostoliiton. Vaikka kertoja kannatti kommunismia, tämä halusi monen kolmannen maailman nationalistin lailla, olla erillään Kylmän sodan vastakkainasettelusta ja ajaa ”paikallista ja riippumatonta” kommunismia.   

Se onkin mielenkiintoista, ettei tämä teos tarkoitettu kuvaamaan Chungaran radikalisoitumista, vaan se oli hätähuuto YK:n maailmanlaajuisessa naisten kokouksessa, johon kertoja oli saapunut. Tämä kirja oli todistusaineisto Bolivian kapitalistisesta painajaisesta. Isäni oli ostanut tämän kirjan opiskeluaikana koulutyötä varten. Tarkoitus ei ollut lukea kirjaa kommunistisena propagandana, vaan köyhän työläisen aikalaiskokemuksena. Isäni tarkoitus oli analysoida bolivialaista yhteiskuntaa ja työläisten oloja. Kirja teki niin suuren vaikutuksen häneen, että se säilyi perheeni henkilökohtaisessa kirjastossa monta vuosikymmentä, kunnes tartuin siihen. Voinkin kertoa, että tämä teos on yhä hyvin vaikuttava. Jos en olisi lukenut muita kirjoja vankileireistä, tämä varmaan olisi syvästi järkyttänyt minua.   

Mutta nykyään tässä kirjassa näkee selvän radikalisoutumiskaavan, jossa olosuhteet pakottavat monen lapsen äidin omaksumaan ääri-ideologian. Chungara kuvaakin, että Boliviassa on kokeiltu nationalistista konservatismia, liberalismia, kristillistä demokratiaa ja oikeistodiktatuuria, mutta ei kommunismia. Hänen mukaansa kaikki muut ideologiat epäonnistuivat parantamaan työläisten oloja, joten tietenkin se ideologia, joka perustuu työläisten diktatuuriin, tuntuu todella houkuttelevalta. Mielenkiintoistina onkin, että kertoja joutuu vankilaan, koska häntä epäillään kommunistiksi, vaikka tämä ei ollut mitään muuta kuin ammattiliiton kotiäitien yhdistyksen johtohenkilö. Kirjailija kuvaa hirvittävää kidutustaan ja sukulaisten kuolemia ja toteaa, että juuri se, että viranomaiset pitivät ihmisoikeuksien puolustajia kommunisteina, sai hänet kiinnostumaan ideologiasta. Hän ajatteli, että jos kommunistit ovat ainoat, jotka välittävät työläisistä ja ovat niin pelottavia, että viranomaisten on tuhottava mikä tahansa taho, joka edes muistuttaa heitä, kommunistien on oltava todella voimakkaita. Eli Marxismi-Leninismin väkivaltaisuus ja häikäilemättömyys näyttäytyy brutaaleissa oloissa voimaannuttavalta kostoideologialta.  

Työläiset eivät omaksuneet globaalissa etelässä Marxismi-Leninismin, koska vihasivat vapautta, koska heillä ei koskaan ollutkaan sellaista, vaan he katsoivat ”realistisesti”, että tällä ideologialla heidän materiaaliset olosuhteet voitaisiin saavuttaa. Liberalismi vaikuttikin näille rutiköyhille työläisille heikolta ideologialta, joka ei anna ohjeita, miten puolustautua lentokonepommituksilta ja summittaisilta teloituksilta. Liberalismi vaikuttaa vain porvariston tekopyhältä ideologialta, jota kunnioitetaan puheissa, mutta ei käytännössä.   

Olihan Marxismi-Leninismin nimeen kaadettu Venäjän, Kiinan, Kuuban ja Vietnamin despoottiset hallitukset. 70-luvulla Marxismi-Leninismi ei ollut niinkään utopistinen ideologia, vaan käytännössä aikaan saava ideologia. Jälkiviisaasti voimme todeta, että Marxismi-Leninismin saldo on todella huono ja ideologia menetti Neuvostoliiton romahdettua täydellisesti uskottavuutensa, mutta vielä 70-luvulla se vaikutti voittamattomalta.   

Intersektionaalista feminismiä  

Yllättävintä ovat kirjan feministiset pohdinnat. YK:n naisten kokouksessa kirjailija tapasi feministejä ympäri maailmaa ja huomasi, että nämä olivat liikaa keskittyneet keskiluokkaisten valkoisten naisten kokemiin sukupuoliongelmiin. Köyhänä työläisnaisena Chungara piti tärkeämpänä nostaa työläisten materiaalista elintasoa kuin pohdinnat siitä, miten miehet kohtelevat naisia. Chungara joutui miesten kautta hirvittävän väkivallan ja patriarkaattisen sorron kohteeksi, mutta silti hän piti feministien tapaa haukkua miehiä pahana asiana. Hän tunnisti, että köyhät naiset kärsivät enemmän kuin köyhät miehet, mutta silti kaikkien elinolosuhteitten parantaminen edistäisi molempien sukupuolien elämää enemmän kuin ihmisten käytöksen muuttaminen. Vaikka tässä kirjassa ei mainita intersektionaalista feminismiä, niin juuri tämä nykyään aika tunnettu feminismin muoto luotiin korjaamaan Chungaran esittämän kritiikin. Kun tunnistaa, että ihmisillä on risteäviä identiteettejä, jotka luovat erilaisia yhteiskunnallisia olosuhteita, heidän ongelmansa voidaan hoitaa tarkemmin. Sen sijaan, että yritetään pakottaa bolivialainen kaivostyöläinen valkoisen amerikkalaisen kotiäidin asettamaan muottiin naisten emansipaatiosta, on tunnistettava, että bolivialaisella naisella on erilaisia sukupuoliin liittyviä ongelmia. Koko HubaranRuskeat tyttöt” (2017) kirja käsittelee juuri tällaista feminististä politiikkaa.  Ei siis ole mikään ihme, että konservatiivit ja jotkut ääriokeistolaiset sanovat”kaipaavansa vanhaa feminismiä”. Feminismi joka ei yhdistä köyhiä, värillisiä, seksuaalivähemmistöjä ja valkoisia keskiluokkaisia naisia on heikko feminismi.

Ongelmia  

Suurin ongelma on, että tämä kirja löytyy ainoastaan englanniksi, espanjaksi ja portugaliksi. Oma kappale on brasilialainen painos, joten sitä ei ole saatavissa Suomessa. Sitten tietenkin teosta on luettava varovasti, koska mahdollisesti se on tuotettu jälkiviisaudessa ja vahvojen ideologisten linssien läpi.   

Yhteenveto  

Domitila B. De ChungaraLet Me Speak! Testimony of Domitila, a Woman of the Bolivian Mines” on mielenkiintoinen radikalisoitumistapaus, itse kertojan kokemukset ovat todella taitavasti kuvattuja. Jos haluaa lukea todellisen työläisen kauheat kokemukset kapitalistisen oligarkian sorron alla, tämä on se kirja. Kuka tahansa voi samaistua kertojan suruun, epätoivoon ja raivoon, kun häntä ja hänen perhettään kohdellaan kaltoin. Lukiessa tätä kirjaa, ymmärtää, miksi niin Vietnamissa kuin Kuubassa moni työläinen nosti nyrkkinsä ilmaan ja yritti ajaa oikeuksiaan kommunismin kautta. Tietenkin koska tämä teos on muistelmateos, siihen kirjoitetut kokemukset ovat jälkiviisauden rakentama kertomus, jossa todennäköisesti vastakkainasettelut ovat liotellut. Mutta tuntien Etelä-Amerikan historian, bolivialaisen hallituksen väkivaltaisuus ja antidemokraattisuus ovat totisinta totta. Juuri kokemuksiensa takia kirjailija pääsikin puhumaan YK:ssa, ei niinkään ideologiansa takia, vaan juuri koska hän oli nainen, joka kärsi mitä hirvittävintä sortoa.  

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Feminismi, Kommunismi ja anarkismi, Politiikka ja yhteiskunta

Feministinen avaruusseikkailu

Robinette Kowalin Maryn ”Laskevat tähdet” tai ”tähtiä laskemassa” (oma suomennos) on viime vuonna julkaistu scifi-romaani vaihtoehtoisesta historiasta, jossa 50-luvun puolivälissä meteoriitti tuhosi puolet USA:sta, aiheuttaen globaalin ketjureaktion, joka uhkaa koko ihmiskunnan tulevaisuutta.

1

Idea

Romaanissa seurataan Toisen maailmansodan WASP (Women Airforce Service Pilots) -naislentäjäveteraanien kamppailua päästä astronautiksi hyvin rasistisessa ja sovinistisessa yhteiskunnassa. Meteoriitin aiheuttama ketjureaktio on sen verran vakava, että ainoa tapa ihmiskunnan selviytyä, on paeta avaruuteen. Joten sen sijaan, että NASA:n avaruusohjelma aloitettiin Kylmän sodan merkeissä, tässä romaanissa se käynnistetään koska Maa on muuttumassa elinkelvottomaksi. Kuitenkin sovinismin ja rasismin lisäksi, on joukko ihmisiä, jotka epäilevät koko meteoriitin aiheuttamaa globaalia uhkaa ja haluavat lopettaa avaruusohjelman. Eli tämä romaani on myöskin allegoria ilmastonmuutoskeskustelulle.

Robinette Kowalin Mary on todella taitava kertoja, joka ei vain kuvaa 50-luvun vaihtoehtohistoriaa ja avaruusohjelman teknisiä yksityiskohtia jännittävästi, vaan hän rakensi todella samaistuttavia hahmoja, jotka ovatkin romaanin keskiössä. Tämä onkin harvinaisempi scifi-romaani, jossa hahmoihin on ehkä panostettu enemmän kuin maailmaan ja teknologiaan. Erityisesti pidin siitä, miten monimutkainen, mutta samaistuttava romaanin päähenkilö on, vaikka tämä on juutalaistaustainen nainen.

Tässä romaanissa ei kamppailla vain denialistien, sovinistien ja rasistien kanssa, vaan myöskin hahmojen omien sisäisten epävarmuuksien ja muitten hahmojen henkilökemioitten kanssa. Lähes kaikki konfliktit ja hahmojen kanssakäymiset oli kuvattu todella hyvin ja realistisesi. Tunsi, että en lukenut vain jännittävää scifi-kertomusta vaihtoehtohistoriasta, vaan vakavaa proosaromaania.

Ongelmia

Tämän romaanin suurin ongelma on sen aggressiivinen poliittisuus. Väillä kerronnassa pysähdytään ärsyttävään saarnaan naisten ja etnisten vähemmistöjen tasa-arvosta, joka kuulosti väkisin ängetyltä. Melkein kuin kirjailija ei luottaisi omiin kykyihin kuvata omat poliittiset kunnianhimot juonessa, joten sen sijaan hän paneekin hahmot välillä julistamaan, että vastustavat työpaikkakiusaamista, sukupuolten palkkaeroa ja rotuerottelua. Lukiessaan tätä romaania, tuli maku laskelmoinnista, jossa kirjailija halusi täydentää mahdollisimman monta poliittisesti korrektia ruutua, ilman että edes yritti upottaa ne juoneen vähän syvällisemmin.

Loukkaavinta oli kuitenkin, että kaikesta antirasismista ja profeminismistä huolimatta, kirjailija luulee, että Martin Luher King Jr oli joku afroamerikkalaisten edustaja, joka kutsusta menee milloin, minnekin vaatimaan maanmiehilleen tasa-arvoa. USA:n kansalaisoikeusliike koostui monesta merkittävästä afromaerikkalaisesta aktivistista, eikä Martin Luther King Jr ollut ainoa tai alusta saakka merkittävin. Kirjailija keskittyi kuvaamaan 50-luvun avaruus- ja ilmailuteknologiaa todella tarkasti, mutta unohti sitten lukea vähän enemmän kansalaisoikeusliikkeestä.

Yhteenveto

Robinette Kowalin Mary ”Laskevat tähdet” on hyvä romaani, jossa on todella mielenkiintoinen ja omaperäinen juoni, mutta välillä on altistava itsensä pikkasen ärsyttäville saarnoille naisten ja etnisten vähemmistöjen oikeuksista. Näitä teemoja voi käsitellä rankastikin romaanissa, mutta ne on osattava kytkeä juoneen vähän taitavammin.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Feminismi, Mitä tällä kertaa luin, tietotekniikka

Hyvä verse – Suomiräpin naiset

Tänä vuonna julkaistu Heini Strandin ”Hyvä verse – Suomiräpin naiset” on naisräppäreitten kokemusmaailmasta kertova tietokirja.

11

Idea

Kirjassa käsitellään muusikkohaastattelujen kautta niin räppäriksi ryhtymistä kuin, miten on olla nainen hyvinkin maskuliinisessa musiikkigenressä? Tässä pääseekin näkemään, mitä räppärit ja biisit vaikuttivat nuoriin tyttöihin ja miten he pääsivät menestymään hyvinkin aggressiivisen maskuliinisessa musiikkigenressä. Kirjan viesti onkin, että jos asennetta löytyy, kaikki on mahdollista. Onhan hip hop hyvin punk-henkinen musiikkigenre, jossa ei paljon tarvita päästääkseen alkuun.

Mielenkiintoisin havainto oli, miten suurin osa taiteilijoista on avoimesti feministejä. Jotkut, jopa radikaalimmasta päästä. Osoittaa vähän omaa ennakkoluuloani musiikkigenreä kohtaan, että yllätyin, miten tiedostavat suomalaiset naisräppärit ovat. Tässä kirjassa haastateltavat puhuvat valkoisesta etuoikeudesta, patriarkaalista, sukupuoli-identiteetistä, intersektionalismista ja toksisesta maskuliinisuudesta. Mutta myöskin rankoista aiheista, kuten seksuaalisesta väkivallasta, eriarvoisesta palkasta ja musiikkilehdistön naisia vähättelevästä asenteesta. Mutta sen sijaan, että muusikot säälisivät itseään, he ovat luoneet oman tilansa tai aggressiivisesti vallanneet sen miehiltä.

Kirjassa ilmeneekin, että feministiset teoriat maailmasta eivät ole vain filosofisia konsepteja, joita norsunluutorneissa kyhätään, vaan arkitodellisuutta monille naisille. Monet kirjassa esiintyvät räppärit kertovat hyvinkin avoimesti elämästään ja verbalisoivat omalla kansanomaisella tavallaan miesten ja naisten välisiä tasa-arvo-ongelmia ja piilosyrjintää. Esimerkiksi räppäri Adikia melkein voisi olla lainamassa Simone de Beauvoiria, kun hän sanoi: “miehet voi puhua universaaleista asioista, mutta naiset puhuu naisasioista. Tai että miehet on ihmisiä, naiset on naisia.

Paras lause oli kuitenkin FanFanin (SOFA duosta), joka voisi olla koko tämän kirjan sisällön kiteytys ja yllättävän ajankohtainen: “Kun Cheek voi vetää räppikeikan uskottavasti rimpsumekossa, tää maailma on valmis

Ongelmia

Kirjassa oletetaan, että olet ennestään perehtynyt hip hoppiin, joten genreä ei paljon tässä selitetä. Sama on musikoiden kanssa, joista suurimmasta osasta en ole itsekkään koskaan kuullutkaan. Kuuntelen enemmän amerikkalaista hip hoppia. Jos ei tunne genreä hyvin, haastatteluissa ilmenevät ristiviittaukset vanhemman sukupolven räppäreihin tai tiettyihin alan klassikkoihin voivat mennä ohi.

Suurin ongelma on kirjan rakenteen kanssa. Stradi haastatteli useita suomalaisia naisräppäreitä ja eritteli heidän vastauksiaan erilaisiin teemoihin, joita sitten kirjailija taustoittaa hieman. Olisin kaivannut syvällisempää folkloristista analyysiä siitä, miksi niin moni räppäri tässä kirjassa on avoimesti feministi? Tähän pitäisi jotenkin vastata, koska vallassa olevan stereotypian mukaan hip hop on naisvihamielinen, väkivaltaa ihannoiva äärimaterialistinen musiikkigenre.

Johtuuko se esimerkiksi genren historiasta? Olihan 80-90-luvuilla paljon feministisiä amerikkalaisia räppäreitä. Vai johtuuko kenties yleisesti kulttuuristamme, jossa feminismi on päässyt valtavirtaan? Tai sen sijaan onko hip hop niin valtavirtaa, että feministitkin kuuntelevat sitä lapsesta asti ja näin genre on kulttuurimme oletusarvo, jolloin feministikin jatkaa musiikin tuottamista, mutta omasta perspektiivistä? Ainakin itse tunnen parikin feministiä, jotka kuuntelevat hip hoppia ja tutkivat sitä feministisellä linssillä. Tai sitten hip hopin omaehtoisuuden ja uhon takia? Kun nainen astuu hyvinkin aggressiivisen miehekkääseen taideympäristöön, feministi voi olla se kaikista provokatiivisin ja omaehtoinen identiteetti, jonka nainen voi omaksua? Onhan monille miehille pelottavampaa, että nainen on feministi kuin gangsteri. Tällaista kirja ei analysoi, vaan lukijan itse on luettava tarkkaan teemaeriteltyjä haastattelupätkiä muodostaakseen omat johtopäätökset.

Yhteenveto

Heini Strandin ”Hyvä verse – Suomiräpin naiset” on hyvä kooste suomalaisista naisräppäreistä, joka ei ole vain ihku fanikirja, jossa annetaan inspiraatiota nuorille tytöille, vaan hyvin tiedostava kirja, joka avaa suurempia yhteiskunnallisia teemoja nuorten naismuusikoitten haastattelujen kautta.

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Feminismi, Kulttuuri

Feminististä nietzsheläisyyttä

Toni Morrisonin “Sula” on vuonna 1973 julkaistu romaani 1900-luvun alun afroamerikkalaisen yhteisön arjesta.

9

Idea

Romaanissa seurataan “Sula” nimistä itsenäistä naista, joka etsii merkitystä elämäänsä harrastamalla seksiä kaikkien kylän miesten kanssa. Eri tapahtumien kautta Sula saa maineen noitana, mutta tämä ei välitä siitä, vaan ainoastaan itsestään ja omasta hyvinvoinnistaan. Samaan aikaan seurataan kylän muita hahmoja, jolloin romaani piirtää aikalaiskuvauksen USA:n rotuerottelun alla elävistä afroamerikkalaisista.

Kirjassa yhdistyksin mielenkiintoisesti rasismi, patriarkaalisuus ja sellainen pehmeä feministinen nietzscheläisyys, jossa Sula on ikään kuin ylinainen. Sula ei välitä muitten mielipiteistä, vaan toteuttaa itseään haluamallaan tavalla. Mutta sen sijaan, että romaanissa kehystettäisiin Sula joksikin kylmäksi ja itsekkääksi naiseksi, joka perustaa menestyneen yrityksen, jolle muut ovat kateellisia, Morrison kuvaakin hahmoa vain naiseksi, joka yrittää rakentaa oman paikkansa syvästi rasistisessa ja naisvihamielisessä ympäristössä. Muut ihmiset vain yrittävät sopeutua vanhoihin kaavoihin, eivätkä pidä siitä, ettei Sula välitä näistä kaavoista.

Tämä onkin kertomus pienestä ihmisestä, jonka koko elämä on uhmakasta vastarintaa hänen rotunsa ja sukupuolensa takia luotuja sortavia järjestelmiä vastaan. Tämä romaani ansaisee klassikkostatuksen, koska yleensä tällaiset nietzsheläiset hahmot ovat joko valkoisia miehiä tai valkoisia naisia, jotka ovat nerokkaita ylemmän luokan superyrittäjiä. Köyhä etniseen vähemmistöön kuuluva nainen voi myöskin olla superihminen.

Ongelma

Suurin ongelma on hidas alku, jossa vain kuvataan eri hahmoja ja heidän arkeaan. Aikalaiskuvaus oli mielenkiintoinen, mutta kaipasin jotain pointtia kerronnalle. Vasta keskikohdassa tarina muuttuu mielenkiintoiseksi ja kerronta menee sellaisiin syvällisiin psykologisiin ja taiteellisiin kuvauksiin, että hetkeksi unohdin oman olemassaoloni.

Yhteenveto

Toni Morrisonin “Sula” on mielenkiintoinen feministinen romaani, joka onnistuu välittämään erilaisia teemoja pienen yhteisön kautta. Mutta olisin kaivannut tasaisempaa kerrontaa kuin tällaista hidasta etenemistä kohti pääpointtia.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Feminismi, Mitä tällä kertaa luin, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Feminististä kostofantasiaa

Naomi Alderman ”Voima” on vuonna 2016 julkaistu scifi-romaani maailmasta, jossa yhtäkkiä nuoret naiset saavat kyvyn päästää sähköiskuja käsistä.   

4

Idea   

Kuulin tästä romaanista ensimmäisen kerran feminististä kirjallisuutta käsittelevästä Instagram-tilistä ja otin sen välittömästi lukulistaan. Romaanin teema onkin sukupuoliroolien päälaelleen kääntäminen ja miten yhteiskunta sopeutuu siihen.

Mystisesti nuoret 15-vuotiaat tytöt ympäri maailmaa heräävät tappavalla sähkökyvyllä. Alussa kukaan ei tiedä miksi näin sattui käymään, ja monet kokeilevatkin sähkökykyjään dramaattisin seurauksin. Sen lisäksi, että sähköiskuilla voi tappaa ihmisen, nämä tytöt pystyvät aktivoimaan vanhemmissakin naisissa saman lahjan. Välittömästi drastisia yhteiskunnallisia muutoksia tapahtuu, joista rajummat romahduttavat ja synnyttävät kokonaisia valtioita. Yhtäkkiä miehet ovat heikoin sukupuoli ja viimein miesasiamiehillä on jotain todellista valitettavaa. Romaanissa seurataan eri hahmoja ja heidän tapojaan sopeutua uuteen maailmanjärjestykseen, johon liittyy perinteistä valtapolitiikkaa ja feministinen äärikristillinen kultti.    

Mielenkiintoisinta onkin sukupuoliroolien vähittäinen kääntyminen. Aldermanin romaano osoittaa, ettei auta naisten päästä samoihin asemiin kuin miehet, koska silloin naiset päättyvät toistamaan samoja valtahierarkioita kuin miehet aiemmin. Romaanissa onnistutaan tehdä näkyväksi juuri, miten paljon valtaa yhteiskunnassamme miehillä on naisiin , eikä se näytä kauniilta. Tässä mennäänkin sellaisiin rajuihin väkivaltakuvauksiin, että oksetti.  Kuitenkin jos pääsee yli kirjan tahallaan kuvottaviksi kirjoitetuista kohtauksista, paljastuu kirjan todellinen feministinen viesti, eli olemassaolevien valtarakenteitten kyseenalaistaminen. Tätä kirjaa voisikin tiivistää yhteen feministiseen nettimeemiin, jonka mukaan ”Maailma ei tarvitse lisää naisia vanginvartioina, vaan vankilajärjestelmän kumoamista”.

Tämä sanoma ilmenee juuri miesasiamiesten kautta, jotka romaanissa ovat yhä samoja vastenmielisiä äärioikeistolaisia sovinisteja kuin nyt, mutta kun naisilla on todellista ylivoimaa miehiin verrattuna, he saavat rektytoitua enemmän tavallisia meihiä. Miesasiamiehet eivät romaanin aikana halua tasa-arvoa, vaan paluuta kovaan patriarkaaliseen yhteiskuntaan. Voima tässä romaanissa ei viittaakkaan sähkövoimaan, vaan siihen raakaan voimaan, jota tarvitaan perinteisen valtahierarkian ylläpitämisessä. Jos naiset eivät kyseenalaista perinteisiä valtahierarkioita, he sortuvat toistamaan saman alistussuhteen, jota ennen miehet ylläpitivät.

Ongelmia   

Tämän romaanin suurin vika ovat ohuet hahmot. Alussa kirjailija pyrki rakentamaan jokaisen hahmon tutuksi ja sympaattiseksi, mutta kuitenkin romaanin puolessa välissä tapahtumat eskaloituvat niin hurjalla nopeudella, etten pysynyt enää perässä missä oltiin ja kuka oli missäkin paikassa tekemässä mitä? Samalla tässä romaanissa lähdetään sen verran graafisiin väkivaltakuvauksiin, että tuntui kuin lukisin jotain halpaa kostofantasiaeksplotaatioromaania, joita löytää lehtikioskin pimeissä nurkissa. Toki väkivalta ja sen eri asteet voi toteuttaa hienon ahdistavaksi, mutta tässä mentiin vähän liian kovilla kierroksilla. Tunne tasolla romaani enemmänkin väsytti kuin ahdisti. Intellektuaalisesti vaan mietin, miten nerokkaasti kirjailija osaa paukuttaa päähäni patriarkaalisen yhteiskunnan pahuudesta.    

Yhteenveto    

Naomi Aldermanin ”Voima” on hurja feministinen romaani, joka osoittaa fantastisella kertomuksella, miten brutaali yhden sukupuolen ylivalta on. Tässä romaanissa miehiä rääkätään samalla tavalla kuin naisia on rääkätty tuhansia vuosia ja se ahdistaa kamalasti. Romaanin loppu onkin parasta, kun se käsittelee miten totaalista ja kaiken kattavaa sukupuolisorto voi olla. Kuitenkin kirjailija unohti kirjoittaa tunnepitoisia hahmoja romaaniinsa, joten tässä ei ole oikein mitään muuta hienoa kuin ajatuksia herättävä feministinen scifi-konsepti.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Feminismi, Mitä tällä kertaa luin

Patriarkaalinen dystopia

Margaret Atwoodin, vuonna 1985 julkaistu ”Orjattaresi” on feministinen dystopiaromaani amerikkalaisesta äärikristillisestä fasistivaltiosta.     

1

Tämä teos on ollut monta vuotta luettavana, mutta aina unohdin laittaa sen lukulistaan. Kuitenkin HBO-TV- sarjaversion jälkeen paineet lukea kirja kasvoivat. Otin sitten viimein tämän kirjan luettavaksi, enkä pettynyt. Onneksi pidätin itseäni katsomasta TV-sarjaa, jotta en olisi jatkuvasti se ihmisklisee, joka katsoo filmatisoinnin ensin ja lukee vasta sen jälkeen alkuteoksen.    

Idea    

Romaani sijoittuu tulevaisuuteen, jossa sota ja saasteet ovat tuhonneet luonnon ja hitaasti myrkyttäneet puolet ihmiskunnasta steriileiksi. Poliittisesti ja demografisesti epävakaassa tilanteessa Yhdysvallat syöksyi äärikristilliseen fasismiin. Naiset alistettiin toisen luokan kansalaisiksi, joitten ainoa tehtävä on synnyttää lapsia. Naiset jaettiinkin erilaisiin kasteihin, kuten kotiäidit, kotiapulaiset, poliittiset komissaarit ja kiertäviksi synnytyskoneiksi toimivat orjattaret. Kirja on yhden orjattaren kertomus hänen elämästään poliittiseen eliittiin kuuluvan komentajan kartanossa. Koska lasten saaminen on vaikeaa, orjattarien tehtävä on toimia poliittisen eliitin synnytyskoneina, kun oma vaimo koetaan steriilinä.    

Totalitarismista taidetta    

Vaikka tiesin mistä tämä romaani kertoi, yllätyin siitä, miten täydellisesti se jäljittää totalitaristisessa yhteiskunnassa elämistä. Romaanin maailma on yhtä ahdistava kuin Richard Wrightin ”Musta poika” (1945), George Orwellin ”1984” (1949) tai Sofi Oksasen ”Puhdistus” (2008), mutta sekaan on lisätty selkeitä feministisiä ideoita näkymättömästä miehisestä vallasta ja naisten supistetusta itseilmaisun tilasta. Mutta toisin kuin moni spekulatiivinen romaani, Atwood osaa kirjoittaa taiteellista ja tunteikasta proosaa, joka teki lukukokemuksesta paljon syvällisemmän.    

”Orjattaresi” ei ole ahdistava sen takia, koska se kuvaa äärimmäisen repressiivistä yhteiskuntaa, vaan koska se kuvaa niin täydellisesti alistetun ihmisen tunnemaailmaa, jossa ajatukset ovat melkein ainoa vastarinnan muoto. Jossa muistaminen on rohkea teko, koska diktatuuri on pyrkinyt hävittämään tai vääristelemään menneisyyden.    

Tuntui kuin olisin lukemassa oikeaa dokumenttia, eikä fiktiota. Tämäkin voi johtua siitä, että olen lukenut Richard Wrightin edellä mainitun omaelämäkerran, jossa kuvataan miltä tuntui elää mustana 1900-luvun alun Etelä-Valtioissa rotuerottelujärjestelmässä, missä vääräksi koettu kävelytyyli tai katse voisi tuoda kuolemantuomion.     

Ongelmia    

Mielestäni tämä oli täydellinen mestariteos, mutta huomasin Goodreadsissa, että jotkut valittivat tämän kirjan olevan hidas ja tylsä. Ehkä se johtuu siitä, että tätä on markkinoitu scifinä tai sitten TV-sarjassa on enemmän toimintaa, joten ihmiset odottivat jotain seikkailukertomusta. Tämä romaani on enemmänkin psykologinen tutkielma naisen ankarasta repressiosta.     

Yhteenveto     

Margaret Atwoodin ”Orjattaresi” on todella hyvä romaani, joka ansaitsee klassikkostatuksensa, mutta ei vain sen taiteellisen kerronnan vuoksi, mutta koska se on pelottavan ajankohtainen. Romaanin äärikristillisen diktatuurin ideologian käsitykset naisista, ja heidän sorron oikeutus kuulostavat ahdistavan samankaltaiselta kuin nykyisen äärioikeiston ja erityisesti miesasialiikkeen äärisiipien retoriikalta. Esimerkiksi idea naisten ”jakamisesta” kaikille miehille, jotta nämä saavat seksiä tai käsitys naisista perimmäisinä huorina, joita pitää kesyttää tai puheet ”synnytystalkoista” ovat täällä Suomessakin esitetty vakavissaan tai puolivitsinä.     

Elämme ajassa, jossa internetin pimeimmistä nurkista on jalkautunut incel ja manospheren naisvihamielisiä ideologioihin uskovia massamurhaajia. Tämän romaanin varoituksen sanat ovat kipeämpiä kuin 80-luvulla. Atwoodin visioima naisvihamielinen ideologia on totta ja sitä kannattaa kasvava joukko murhanhimoisia nuoria miehiä. Brasiliassa onkin jo paljastunut uskonnollisen kultin johtaja, joka ylläpiti vangittujen naisten lapsifarmeja, joissa teollisesti tuotettiin lapsia myytäviksi lapsettomille pariskunnille ympäri maailmaa. Tällaiset kauhut voivat kasvaa, kun Yhdysvalloissa ja Brasiliassa on jo noussut äärikristillisiä myötäileviä hallituksia, jotka ovat aktivoineet monet naiset huomaamaan, että tämän romaanin dystopia voi olla mahdollinen heidän elinaikanaan. Tämä kirja pitäisikin olla pakollinen kaikille luettavaksi.  

Jätä kommentti

Kategoria(t): Feminismi, Mitä tällä kertaa luin