Aihearkisto: Feminismi

joulukuu 2, 2017 · 10:36 am

Moraalinen taistelu: Mustat ateistit, sukupuolipolitiikka ja arvosodat.

Sikivu Hutchinsonin ”Moraalinen taistelu: Mustat ateistit, sukupuolipolitiikka ja arvosodat.” (oma suomennos) on uusateistinen ja feministinen tietokirja, joka käsittelee afroamerikkalaisia ateisteja, erityisesti naisia ja miksi heitä on niin vähän?

20170731_134759

Hutchinsonin ei säästä paukkuja tässä kirjassa, vaan käsittelee kaikki ongelmat maiharit edellä, jotka pyörivät tämän yksinkertaisen kysymyksen ympärillä. Kirjailijan mukaan USA:ssa ateismi on keskiluokkaisten valkoisten heteromiesten asenne ja se on todella valitettavaa, koska ne, jotka kärsivät eniten uskonnosta ovat köyhät värilliset naiset ja vähemmistöt.

Kirjailija syyttää kirjassa aivan kaikkia, niin uusateismin johtavia hahmoja, valkoisia heteromiehiä, afroamerikkalaisia, kristinuskoa, islamia ja kapitalismia. Jokainen näistä mainituista aspekteista on kirjailijan mukaan yksi syy, miksi afroamerikkalaisia ateisteja on niin vähän. Kirjailija käyttää sukupuolitutkimuksen työkaluja avatakseen afroamerikkalaisen yhteiskunnan ja kulttuurin elementtejä, jotka estävät ateismin leviämisen ja uskonnollisen vaikutusvallan murentumista.

Kirjailijan kompromissiton ja peloton tyyli yllättivät. Hutchinson esimerkiksi syyttää afroamerikkalaista kulttuuria osasyyksi sen omaan alennustilaan. Kirjailija toki taustoittaa, että syy ei ole yksin afroamerikkalaisten, vaan orjuus, apartheid ja näitten pohjalta luotu kapitalistinen järjestelmä ovat vaikuttaneet paljon afroamerikkalaisen kulttuurin muodostumiseen, mutta silti monet johtavat afroamerikkalaiset eivät ole tehneet kovin paljon muuttaakseen patriarkaattisia ja homofobisia tapoja, joita yhteisössään on vallassa.

Hutchinsonin kirja on sinänsä mielenkiintoien ja hyödyllinen, koska sen lähestymistapa on melkein mikrohistoriallinen. kirjailija on ottanut marginaalisen kansanosan, eli mustat amerikkalaiset ateistit ja heidän kauttaan rakentanut hyvin yksityiskohtaisen kuvan Pohjois-Amerikkalaisesta yhteiskunnasta, jossa kirkot ylläpitävät taloudellista eriarvoisuutta ohjaamalla ihmisten huomio omaan ”sielulliseen” epäonnistumiseen, eikä taloudellisten rakenteitten ongelmiin. Tämä Marxilainen tulkinta uskonnosta näkyy selvemmin juuri afroamerikkalaisessa yhteisössä, joka on USA:ssa kaikista syrjityin kansanosa, jonka sisällä olevat vähemmistön vähemmistöt, kuten LGBTQ-ihmiset ja ateistit kärsivät eniten.

Kirja on rakennettu niin, että ensin kirjailija hyökkää kristinuskon kimppuun, osoittaen että se on naisvihamielinen, rasistinen ja homofobinen uskonto, joka ei muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta ole edistänyt afroamerikkalaisten aineellista tai edes henkistä hyvinvointia. Islam saa myöskin haukut, koska osa afroamerikkalaisista on muslimeita, mutta koska kyseessä on vähemmistö, jolla ei ole samaa taloudellista mahtia USA:ssa kuin kristinuskolla, niin siihen ei keskitytä yhtä syvällisesti. Tämän jälkeen kirja lähtee kertomaan afroamerikkalaisten historiaa orjuudesta nykypäivään saakka ja miten heidän tekopyhän konservatiivinen kulttuuri muodostui.

Seuraavaksi kirja etenee haukkumaan uusateistisessa liikkeessä vallassa olevaa rasismia ja sovinismia, joka on taannut sen, että liikkeen ydinporukka koostuu valkoisista heteromiehistä, joita ei vaikuta kiinnostavan ollenkaan sosiaaliset kysymykset, vaan uskontojen haukkuminen ja pilkkaaminen. Kirjailijan mukaan uusateismi houkuttelee vakoisia heteromiehiä, koska he ovat suurimmaksi osaksi taloudellisesti niin hyvässä asemassa, että uskosta luopuminen ei aiheuta suuria sosiaalisia ongelmia. (toisin tietenkin on jossain Etelä-Valtioitten suistometsissä) Mutta esimerkiksi afroamerikkalaisissa yhteisöissä kirkko voi olla ainoa yhteisöllisyyden ja sosiaalisen tuen lähde, jolloin siitä luopuminen voi tarkoittaa taloudellista ja sosiaalista vararikkoa.

Naiset ovat taas pahemmassa asemassa, niin valkoisissa kuin mustissa yhteisöissä. Kirjailija viittaa tutkimuksiin, jotka osoittavat, että naisille yhteisöllisyys on tärkeämpää kuin miehille, koska oma taloudellinen asema on niin heikko, että on melkein pakko liittyä kirkkoon ja olla sen yhteisössä mukana. Eli miesvaltainen yhteiskunta (patriarkaatti) luo olosuhteet, jotka melkein pakottavat köyhät naiset kirkkoihin, joissa heitä sorretaan vielä enemmän, luoden noidankehän, jota voidaan pysäyttää ainoastaan purkamalla patriarkaatin ja kenties kapitalismin.

Toinen kiinnostava havainto oli se, että naisen omakuva on sidottu uskontoon enemmän kuin miehen. Jos mies luopuu uskostaan, niin hänen miehisyytensä ei kärsi siitä mitenkään, mutta jos nainen luopuu uskonnosta, niin hänen naisellisuutensa muuttuu ”arvottomaksi”. Naisesta tulee ”huono” tai pahimmassa tapauksessa ”huora”. Kirjailija paneutuu tähän aspektiin syvemmin ja kritisoi uusateismin johtavia hahmoja, kuten Dawkinsia ja Harrisia, joilta on tämä näkökulma kokonaan jäänyt huomiotta, paitsi tietenkin, kun puhutaan Lähi-Idän muslimeista, silloin patriarkaatti muuttuukin relevantiksi käsiteeksi. Sen sijaan uusateistisissa piireissä on vallassa käsitys, että amerikkalaiset naiset ovat ”liian tunteellisia” käsittääkseen, että Jumalaa ei ole.

Lopuksi kirjailija paneutuu ”valkoisen ylivallan patriarkaattisen kapitalistisen” järjestelmän kritisoimiseen. Kirjailijan mukaan taloudellinen eriarvoisuus ja sen ympärille rakennettu järjestelmä ovat suurimmat esteet uskosta luopumiselle. Kirjailija kritisoi USA:n puutteellista sosiaalista järjestelmää, jota viimeisin presidentti Obama ei parantanut merkittävästi ja joka antaa todella paljon vaikutusvaltaa kirkoille.

Kirjailija kertoo melkein koko 1900- ja 2000-luvun alun historian, piirtääkseen kuvan siitä, miten yksi toisensa jälkeen valtaan astunut presidentti on kaventanut julkista sektoria ja antanut sosiaalisen vastuun uskonnollisille instituutioille, joitten valta on kasvanut vaarallisen suureksi. Hutchinson osoittaa lukuisilla tutkimuksilla, että juurikin köyhimmissä alueissa kirkko on koko yhteisön tukiranka ja näin oman uskonnollisen propagandan levittäminen on helpompaa. Eli USA:n hallitus on tahattomasti vahvistamassa ”kansan oopiumia” sen sijaan, että oikeasti parantaisi heidän aineellista hyvinvointia.

Hutchinson eroaa uusateismin johtohahmoista siinä, että hänen mielestään uskonnon haukkuminen ”mielivirukseksi” tai muuksi ikäväksi, ei tule houkuttelemaan etnisiä vähemmistöjä luopumaan uskonnosta, vaan sen sijaan on tarjottava parempi vaihtoehto uskonnolle kuin vain lytätä sitä. Kirjailijan mukaan ateistien pitäisi osoittaa, että uskonnollisuus ei paranna kenenkään elämää ja tarjota vaihtoehdoksi jotain parempaa. Kirjailijan mukaan uusateisteilla ei nyt ole mitään muuta tarjottavaa kuin typerä teoria siitä, että tiede luo paremman moraalijärjestelmän kuin uskonto. Kirjailijan mukaan tämä muuten kaunis teoria ei täytä vatsaa tai anna parempaa koulutusta yksinhuoltajaäidin lapselle, joten ei ole ihme, että vain keskiluokkaiset valkoiset heteromiehet pääosin täyttävät ateistiseminaarien istuinpaikat.

Jyrkästä vasemmistolaisuudesta huolimatta aika monipuolinen ja syvällinen kirja, joka tarjoaa tuoreita perspektiivejä, muuten aika loppuun kaluttuun aiheeseen kuin ateismi. Tämä kirja on erityisen ajankohtainen nyt, kun vallassa on presidentti Trump, joka on kiihdyttänyt eriarvoistumista, murentanut naisten oikeuksia ja vahvistanut kirkon asemaa.

Moral Combat: Black Atheists, Gender Politics, and the Values Wars
Sikivu Hutchinson
Infidel Books, 2011

 

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Feminismi, Islam, jihad ja maahanmuutto, Kulttuuri, Politiikka ja yhteiskunta, Rasismin ja äärioikeistolaisuus, Teologia

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , ,

marraskuu 4, 2017 · 9:40 am

Islamin huntu

Renata Pepicellin ”Islamin huntu” on musliminaisten huivia monipuolisesti käsittelevä tietokirja.  

20170719_143351

Euroopassa on vallassa kaksi äärimmäistä näkemystä musliminaisten hunnusta. Ensimmäisen mukaan vaatekappale symboloi vierasta patriarkaalista ja länsimaisia vapauksia vihaavaa ideologiaa, joten sen kieltäminen on ainoa tapa taata musliminaisten vapaus ja muitten turvallisuus. Toisen ääripään mukaan huntu on feministisin vaatekappale ikinä, joka edustaa naisten todellista valinnanvapautta ja islamin feministisiä juuria, joten mitään kieltoa ei saa asettaa, koska se olisi kaikessa ironiassaan samaa kuin Iranin tai Saudi-Arabian teokratioitten huntupakot. Renata Pepiceli menee näitten ääripäitten väliin ja analysoi lukuisia erilaisia näkemyksiä huiveista. Niin teologiasta, filosofiasta kuin käytännön tasolla, osoittaen, että musliminaisten huivit eivät ole niin yksinkertaisia asioita kuin kahdet ääripäät yrittävät antaa ymmärtää.   

Otin tämän kirjan lukulistalle juurikin, jotta voisin saada vähän analyyttisemman otteen huivista, koska näkemykseni on, että huivit edustavat todella patriarkaattista ajattelutapaa, jossa nainen joutuu kantamaan vastuun siitä, että mies ei muka pystyisi hillitsemään itseään, mutta samalla en kannata huivikieltoja. Onneksi otin tämän kirjan luettavaksi, koska se osoittaakin, että huivin käyttö ei välttämättä edusta puritaanisuutta, fundamentalismia tai naisvihaa, vaan kaikenlaisia mielipiteitä, jotka kulkevat tapakulttuurin, uusfundamentalismin, uskonnollisuuden ja kulttuuri-identiteetin välillä.   

Pepicellin on onnistunut tasapainoilemaan kirjansa todella hyvin ja antaa äänen kaikille keskustelun osapuolille, niin huivien vastustajille, jotka eivät aina ole valkoisia miehiä, vaan myöskin muslimifeministejä ja huivien puolustajat, jotka kulkevat hyperkaupallisten uusfundamentalistien, fundamentalistien ja tavallisten musliminaisten väliltä.

Kirjassa kerrotaan huivin erilaiset teologiset ja historialliset perusteet, jotka osoittavat, että islamissa ei ole yksimielisyyttä siitä, mikä huivimalli pitää käyttää ja pitäisikö musliminaisten ylipäätänsä käyttää sellaista?

Muslimien huivinkäytön alkuperätarinakin vaihtelee teoksesta teokseen. Kuitenkin kaikkien tarinoitten perusidea on sama, eli miehet katsovat ”väärällä tavalla” Muhammadin vaimoja, joten tämä hunnuttaa ne, kuten persialaiset ja roomalaiset aateliset samoihin aikoihin tekivät. Eli tavan alkuperä ei ole uskonnollinen, vaan enemmänkin käytännöllinen ja täytti tietyn aikakauden tarpeita. 

Samalla kirjassa käydään eri eurooppalaisten ja arabivaltioitten historiaa ja miten niissä on suhtauduttu huiviin. Kirjassa käy muuten ilmi, että 1900-luvun alussa moni arabimaa kielsi huivien käytön ja toisissa taas niistä oli luonnostaan luovuttu, joko länsimaisen vaikutteiden tai muuten vaan. Mutta kuten tiedämme, niin suvaitsevaisuuden aalto kääntyi laskuun 60-luvun lopussa ja arabimaista tuli ”jälleen suuria”.   

Syy konservatismin nousuun ei ollut alun perin fundamentalismin leviäminen, vaan nationalistinen anti-imperialismi, jota jopa vasemmisto kannatti. Tässä uudessa nationalismin aallossa halutiin osoittaa omaa kansallista itsemääräämista käyttämällä oman kansan perinteisiä pukuja, eli huiveja. Tämä käytäntö olisi vähän samaa, jos esimerkiksi perussuomalaiset kritisoidakseen EU:ta alkaisivat pukea suomalaisia perinnepukuja osoittaakseen ylpeyttä suomalaisuudestaan ja osoittaakseen, että pärjäävät ilmankin länsi-eurooppalaista tuontimuotia.

Mutta valitettavasti fundamentalisti kaappasivat tämän nationalismin aallon hallinnan ja nyt arabimaat ovat siinä tilassa kuin ovat. Historiallisen katsauksen tarkoitus onkin osoittaa, että huivin käyttö ei ole niin yksinkertaista kuin olettaisi ja arabimaissa aiheesta keskustellaan yhtä kiivaasti kuin Euroopassa.   

Tietenkin eri huivityypit ja niitten käyttöhistoria käydään läpi ja erilaiset liikkeet, jotka puolustavat tai vastustavat niitten käyttöä, sekä siinä välillä olevia valinnanvapautta korostavat henkilöt. Sen lisäksi, että tässä kirjassa oppii eri argumentteja puolesta ja vastaan, niin samalla oppii, että vaatekappaleeseen pätevät samat lainalaisuudet kuin taiteeseen. Eli eri kulttuureissa ja eri aikakausissa huivin merkitys on muuttunut, eikä se ole mikään kiveen hakattu juttu, kuten fundamentalistit ja vastajihadistit yrittävät uskotella. 

Eli loppujen lopuksi todella hyvä kirja huivikiistasta, jossa puretaan perinteisillä feministisillä analyysityökaluilla, jota jokaisen islamista kiinnostunut pitäisi lukea, jotta näkemys olisi vähän moniselitteisempi kuin vain ”se saatanan riepu.”   

Jätä kommentti

Kategoria(t): Feminismi, Islam, jihad ja maahanmuutto

Avainsanat: , , , , , , , ,

lokakuu 22, 2017 · 7:30 am

Postmoderni politiikan filosofia

Tuija Pulkkisen ”Postmoderni politiikan filosofia” on feministinen tietokirja, jossa pyritään analysoimaan, miten perinteiset poliittiset ideologiat käsittävät sukupuolen väärin.    

20170916_173834

Pulkkinen argumentoi, että liberalismin, marxismin ja hegeliläisyyden pohjalta syntyneet poliittiset teoriat käsittävät tasa-arvopuheistaan huolimatta sukupuolen vääristä lähtökohdista, koska nämä ideologiat perustuvat moderniin ajatteluun, jonka mukaan ihmiskunta on matkaamassa kohti tulevaa utopiaa, jossa ihmiskunta saavuttaisi ”luonnolliseen” ihanteelliseen tilan. Tämä ajatuslähtökohta pyrkii kyllä ihmisten olojen parantamiseen ja ennakkoluulojen murtamiseen, mutta auttamatta se perustuu väärälle oletukselle, joka on oikeastaan haitallinen.     

Jos et ymmärtänyt, mitä helvettiä äsken kerroin, niin ei se mitään, koska tämä on niitä vaikeaselkoisia filosofisia kirjoja, joitten lukemiseen pitää oikeasti keskittyä. Tuija Pulkkinen yrittää olla jokin suomalainen Judith Buttler ja kirjoittaa niin esoteerista humanistista tekstiä, että melkein piti lukea tämä sanakirjan kanssa. Mielestäni yksi syy, miksi feminismillä on niin huono maine, on juuri se, että monet alan kirjoista ovat todella vaikeaselkoisia, jolloin lihaa syövä, valkoinen heteromies vieraantuu koko ideasta, että naisilla ja seksuaalivähemmistöillä pitäisi olla samat oikeudet ja alkaakin luulemaan, että feminismi on omistettu hänen olemassaolonsa kieltämiseen.    

”Postmodernin politiikan filosofian” idea on se, että sukupuolitutkimukseen pitäisi soveltaa postmodernistista tutkimuskehystä. Postmodernismi on käsite, joka haastaa modernin käsityksen, että ihmiskunnalla on jokin tavoite. Postmodernismin mukaan ei ole olemassa mitään suurta totuutta, jota ihmiskunta pitäisi tavoitella, vaan sen sijaan on vain olemassa joukko ihmisiä, jotka kaikki ovat yhtä pihalla ja sen takia maailma on niin perseestä. Kenelläkään ei oikeasti ole mitään hajua, miten parantaa ihmiskunnan tilaa, ei Marxilla, ei Jeesuksella, Muhammadilla tai Stuart Milillä. Kaikki suuret kertomukset ovat oikeasti vain arvailuja, eikä absoluuttisia totuuksia. Kenenkään olemassaololla ei ole tarkoitusta, kukaan ei kuulu mihinkään ja me kaikki tulemme kuolemaan. Postmodernismia on sovellettu kuvataiteeseen, kirjallisuutteen ja tieteen filosofiaan. Postmodernismi ei ole mikään ideologia, vaan käsite, joka kuvaa ihan todellista ilmiötä, joka on syntynyt Toisen maailmansodan jälkeen. Ehkä paras tapa, millä kuvaan postmodernismia on se, että EMP-nettikauppa myy 65€ hupparia, jossa on ommeltu valmiiksi kasvoja peittävä huivi, jotta voisi osallistua helpommin antikapitalistiseen mellakkaan.

Pulkkinen pyrkii perustelemaan tällä kirjalla, miksi postmodernistinen kehys on paras tapa analysoida sukupuoli-identiteettejä kuin moderni ajattelu, erityisesti jos aiomme tehdä sukupuolipolitiikkaa. Pulkkisen pääargumentti on, että nykyisessä sukupuolikeskustelussa pyritään todistamaan, että on olemassa ”luonnollinen” sukupuoli, joka oikeuttaisi tai kieltäisi omaa sukupuoli-identiteetin. Jotkut pyrkivät todistamaan, että on olemassa vain kaksi sukupuolta, että munat ja pimpit ovat kohtaloita ja jos et käyttäydy kuin stereotyyppinen nainen tai mies, niin olet mielisairas. Toisen näkemyksen mukaan taas, jos todistetaan, että LGBTQ-ihmiset ovat luonnollisia, niin sitten edellinen porukkaa saa pitää turpansa kiinni ja harrastaa kummaa tantraseksiä.     

Pulkkisen mukaan molemmat porukat ovat väärässä, koska luonnossa ei ole olemassa mitään standardia. Kirjailija käy aika ekstensiivisesti läpi sukupuolibiologiaa käsittelevää kirjallisuutta osoittaakseen, että ei ole olemassa mitään tarkkaan rajattua sukupuolta. Tiede ei ole löytänyt mistä alkaa naisellisuus ja loppuu miehisyys. Mutta Pulkkinen ei tyydy vain nostattamaan kovat tieteet perustellakseen mielipiteensä, vaan hän haastaa koko tieteenfilosofian lähtökohdat.    

Jos Jumalaa ei ole olemassa, niin eihän luonto itsessään ole voinut asettaa jotain rajapyykkiä, jonka tiedemiehet voivat lukea ja kertoa ”Hei, tämän DNA-ketjun mukaan penis määrittää koko ihmisen olemuksen ja homous on vain rikkinäisen oletusasetuksen virhe.” Pulkkisen mukaan luonnossa ei ole oletusarvoa tai standardeja. Ajatus, että koko todellisuus toimisi yhtä täsmällisesti kuin tietokoneohjelmisto on juurikin modernin ajatuksen jäännös, joka perustuu kristilliseen käsitykseen, että luonto ”luotiin”. Tästä suuresta oivalluksesta Pulkkinen alkaa perustelemaan, miksi meidän ei pitäisi käsittää LGBTQ-ihmisiä ”ekstra” ihmisinä, jotka poikkeavat heteronormatiivisesta ”standardista”, vaan pitäisi luopua koko ajatuksesta, että on olemassa ”erikoisia” sukupuoli-identiteettejä, johon voi itsensä lokeroida. Sen sijaan on olemassa samanarvoisia sukupuoli-identiteettejä, joihin vain synnytään.  

Jos pääsee todella vaikeaselkoisen akateemisen jargonin läpi, niin tämä on oivaltava kirja, joka perustelee, miksi ei ole paljon väliä, mitä sukupuoli-identiteettejä ihmisillä on, eikä se uhkaa lihaa syövää, heteromiestä, vaan oikeastaan vapauttaa hänet olemaan oma itsensä 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Feminismi

Avainsanat: , , , , , , , , , , , ,

lokakuu 20, 2017 · 5:17 am

Epäneutraali sukupuolikirja

Monen kirjoittajan ”Epäneutraali sukupuolikirja” on Perussuomalaisten ajatuspaja Perustan artikkelikokoelma, joka pyrkii perustelemaan, miten sorrettu valkoinen, lihaa syövä heteromies on.

20170912_100627

Otin tämän kirjan luettavaksi, koska halusin tietää, miten valkoiset, lihaa syövät heteromiehet jaksavat? Minä olen vegaaninen valkoinen heteromies, joten tunnen tiettyä yhteyttä tätä pientä vähemmistöä kohtaan, joka on jäänyt huomiotta. Onneksi perussuomalaisten kansalaisaktivistit ovat kirjoittaneet tämän kirjan, jota perusnuoret ovat jakamassa kouluissa. Viimein vuosisatojen sorron jälkeen valkoisten, lihaa syövien heteromiesten lapset saavat lukea tekstin, jossa heitäkin representoidaan.

”Epäneutraali sukupuolikirja” alkaa surullisella kertomuksella, jonka mukaan naiset ovat saaneet enemmän oikeuksia kuin miehet ja jopa perustaneet Feministipuolueen. Kirjoittaja kysyy, miksi miehet eivät ole perustaneet miesten etua ajavaa puoluetta? Kirjoittama miettii, miten miehet voisivatkaan pelastua ahdingostaan, jos he eivät edes ole muodostaneet omaa puoluetta, eikä heillä ole poliittista valtaa hallituksessa? Pysäytin lukemisen ja katsoin ikkunasta ulos. Pihalla liehui Suomen lippu, eli olen yhä Suomessa.  Jos en ole pudonnut johonkin madonreikään, joka vei minut rinnakkaistodellisuuteen, jossa eduskunta ja kaikki hallituselimet ovat naisten hallinnassa, niin tämän kirjan aloituksella ei ole mitään järkeä. Tarkastan Facebookin ja Twitterin statuspäivitykseni. Ei mitään ilmoitusta madonreistä, olen siis yhä oikeassa todellisuudessa, jossa luen pähkähullua kirjaa. Hengitän syvään ja käännän seuraavan sivun.

”Epäneutraali sukupuolikirja” alkaa Henry Laasanen artikkelilla, joka pyrkii perustelemaan, että kulttuurissamme on olemassa tiettyjä asenteita ja mielikuvia, joitten mukaan miehen on oltava vahva ja itsenäinen, mutta mahduttava hyvin rajattuun heteronormatiiviseen sukupuolirooliin, joka ei mahdollista omaperäistä itseilmaisua. Laasasen mukaan nämä stereotyyppistä miehisyyttä korostavat asenteet ajavat monet miehet identiteettikriisiin, koska he eivät täytä kulttuurin asettamia standardeja. Tämä identiteettikriisi ajaa miehet masennukseen ja itsemurhaan. Samaan aikaan kirjan mukaan kapitalistinen järjestelmä on luonut perusteettomia hierarkioita, jotka sortavat miehiä. Laasasen mukaan. Esimerkiksi kapitalismi ajaa suurimman osan miehistä työskentelemään vaarallisissa matalapalkka-aloissa, joissa miehinen kulttuuri ajaa heidät ottamaan turhia riskejä, jotka koituvat heille kohtalokkaiksi. Laasanen päättyykin siihen johtopäätökseen, että perinteinen maskuliinisuus ja vapaa markkinatalous ovat yhteensopimattomia sukupuolten tasa-arvon kanssa. Laasanen ehdottaakin, että vapaata markkinataloutta olisi säädettävä sosiaalisilla ohjelmilla, jotka nostattavat köyhät valkoiset heteromiehet samaan tasoon kuin hallitseva luokka.

Nyt Laasasen mukaansa sosiaalijärjestelmä korostaa naisten auttamista, koska kulttuurisiamme painotetaan, että mies on oltava itsenäinen ja kova. Tämä asenne on epärealistinen ja pakottaa miehet tietämättään hoitamaan ongelmansa yksin, mikä aiheuttaa suuremman kuolleisuuden ja mielenterveysongelmia kuin naisilla. Laasanen ehdottaakin, että stereotyyppiset miehiset valtarakenteet on murrettava tasa-arvoisemman ja sukupuolineutraalimman järjestelmän tilalle. Onneksi Laasanen ei ole yksin ja feministit, anarkistit ja kommunistit ovat kirjoittaneet tästä ongelmasta jo pitkään. Feministeillä on nimikin tälle Laasasen muotoilemalle ongelmalle ja sitä kutsutaankin toksisen maskuliinisuuden käsitteeksi, joka on yksi patriarkaatin ilmentymä. On hyvä, että Laasanen on päättynyt samoihin johtopäätöksiin kuin feministit ja Friedrich Engels

Seuraavaksi saamme kuulla ruohojuuritason kansalaisaktivisti Juho Eerolan (ei ole sukua) valituksen siitä, että miehet eivät saa lapsien huoltajuutta erotilanteissa. Eerola ei kykene tuottamaan yhtään todistetta väitteelleen, vaan sen sijaan kertoo synkän tarinan, jonka mukaan miehinen kulttuuri on luonut haitallisen stereotypian naisista täydellisinä äiteinä, joilla on paremmat hoivavietit kuin miehillä. Juhon mukaan tällainen sukupuolittunut stereotypia haittaa miehiä, jotka myöskin ovat herkkiä ja rakastavat lapsiaan. Eerola pohtiikin, että kenties lakia olisi muutettava niin, että se voisi korjata kulttuurimme sukupuolittuneita asenteita. Onneksi Eerola ei ole yksin ja feministit ovatkin ajaneet tällaisten stereotypioitten murtamista satoja vuosia. Alan pitää tästä kirjasta. Perussuomalaiset ovat löytäneet marxilaisuuden ja feminismin!

Tiina Ahva pyrkii taas perustelemaan, miksi sukupuolikiintiö on oikeasti sortamista. Ahvan mukaan, jos esimerkiksi eduskuntaan asetetaan 50% sukupuolikiintiö, niin eduskunnassa on 50% vähemmän miehiä kuin ennen. Tämän matemaattisen nerokuuden jälkeen Ahva pyrkii perustelemaan, miksi sukupuolikiintiöitä ei pitäisi olla, koska se lisäisi naisvihaa miesten keskuudessa. Ahvan on niin huolissaan naisten terveydestä, että hän kehottaakin sukupuolikiintiöitten sijaan miesten naisvihamielisten asenteitten murtamista ankaralla kulttuurikritiikillä, joka murtaa sukupuolittuneita valtarakenteita ja luo mahdollisuuden uusien identiteettien rakentamiseen. Onneksi Frankfurtin koulukunnan menetelmiä soveltamalla monet feministiset kulttuurikriitikot ovat tehneet juuri tällaista kulttuurikritiikkiä vuosikymmeniä. On jotenkin hellyttävää, että vaikka tämä kirja pyrkii kumoamaan feministien teesejä, niin se päättyykin osoittamaan, miten oikeassa nämä teesit ovat. Katselen yhä Suomen lippua ikkunasta, mutta nyt sydän täynnä toivoa.

Seuraavaksi siirrymme toiseen Henry Laasanen tekstiin, jonka mukaan naistutkimus ei ota huomioon naisten ja miesten biologisia eroja. Jos Laasanen olisi lukenut edes yhden feministisen kirjallisuuden klassikon, niin hän tietäisi, että biologiaa otetaan aika lailla huomioon alan kirjallisuudessa. Laasasen mukaan sukupuolten kehot ovat sen verran erilaisia, että mies ei voi koskaan täydellisesti samaistua naisten perspektiiviin ja nainen ei voi miehen. Tämän vuoksi Laasanen ehdottaakin, että naisten olisi itse luotava omista lähtökohdista olevaa kulttuuria ja miesten omaa. Onneksi jo 70-luvulta lähtien feministit ovat puhuneet ja kirjoittaneet tästä asiasta ja Laasanen ei ole yksin ajatuksillaan.

Laasanen pohtii myöskin kuumeisesti, miksi feministit eivät puhu ”pariutumismarkkinoista” ja siitä, että miehet ovat biologisesti rakennettu metsästämään kauniitten naisten kehoja omiin tarpeisiinsa? Laasasen mukaan on suuri vääryys, että feministit eivät tunnista, että miehet ovat perimältään pinnallisia seksipetoja. Onneksi feministit eivät jaa Laasasen miesvihamielistä asennetta ja ihmettelen suuresti, miten tässä kirjassa on päästetty mies, joka yrittää yhdessä artikkelissa purkaa miehisiä stereotypioita ja myöhemmin samassa kirjassa edistää niitä?

Laasanen myöskin valittaa, että sukupuolitutkimuksen lähtökohta on, että naiset ovat tasa-arvoisia miesten kanssa ja sukupuolihierarkiat ovat haitallisia. Laasasen mielestä tieteessä ei saa olla lähtökohtia, vaan on joka kerta aloitettava puhtaalta pöydältä, eikä tukeutua aiempiin tutkimuksiin. Laasanen on näköjään unohtanut, miten tiedettä tehdään, koska nyt hän käyttää samaa argumenttia kuin kreationistit, jotka harmittelevat, että nykybiologian lähtökohta on, että evoluutio on totta. Sitten ehkä hullunkurisinta on Laasasen väite, että sukupuolitutkimuksessa ei kerrota tutkijan ennakkoasennetta tai kyseenalaisteta omaa positiota. Koska minä olen oikeasti opiskellut sukupuolitutkimusta, niin tiedän, että Laasanen puhuu täyttä paskaa, koska totuus on juuri päinvastainen.

Marko Hamilo taas pyrkii todistamaan, että naiset ovat oikeasti biologisesti tyhmiä ja heikkoja ja homot taas vinoutuneita saastoja. Hamilon mukaan biologia ”todistaa”, että heteromies on täydellisin ihminen, mitä on koskaan muodostunut ja hän pyrkiikin kuumeisesti kumoamaan edellisten kirjailijoitten teesejä. Kuitenkin Hamilo ei kykene tuottamaan yhtäkään tieteellistä artikkelia, joka todistaisi hänen väitteensä. Hamilo ei osaa edes nimetä ketään tutkijaa, joka olisi samaa mieltä hänen kanssaan, vaan hän jotenkin pitää naisten tyhmyyttä ja heikkoutta yhtä itsestään selvänä asiana kuin se, että taivas on sininen. On jotenkin harmillista, että tähän valkoisia heteromiehiä ylistävään kirjaan mahdutetaan joku, joka ei jaa edellisten kirjailijoitten asenteita, vaan pyrkiikin todistamaan, että valkoisilla, lihaa syövillä heteromiehillä on kaikki valta yhteiskunnassa ja tätä valtaa ei saa jakaa naisille, homoille tai köyhille.  Eli tässä kirjassa on porukkaa, joka samaan aikaan kertoo, että miehiä sorretaan ja, että heillä on oikeutetusti kaikki valta.

Musta Orkidea (salanimi) on taas trans-sukupuolisia vihaava trans-sukupuolinen nainen, jonka mukaan LGBTQ-liike uskoo, että kaikki ihmiset ovat tasa-arvoisia seksuaalisesta suuntauksesta huolimatta. Orkidea pyrkiikin todistamaan, että LGBTQ-liike on väärässä, että homot ovat mielisairaita ja vammaisia yksilöitä, joita pitäisi piilottaa yhteiskunnasta, jos ei haluta lapsien muuttuvan homoiksi.  Orkidean mukaan on olemassa vain kaksi sukupuolta: mies ja nainen. Ei ole olemassa muita tapoja ilmaista sukupuoli-identiteettiä kuin vain kaksi, koska sukuelimet määräävät ihmisen ajatukset. Orkidean pyrkiikin kumoamaan edellisten kirjoittajien teesejä olettamuksilla, jotka eivät perustu tieteeseen. Tarkistin ja Orkideakaan ei tuottanut yhtään viitettä väitteilleen, vaan hän olettaa, että on itsestään selvyys, että on olemassa vain yksi tapa olla mies ja nainen. Kaikki muu on vain mielisairautta.

Alan päättyä siihen johtopäätökseen, että kirjan editoinut Espoon kaupunginvaltuutettu Simo Grönroos ei ole oikolukenut tätä kirjaa, koska jokainen essee pyrkii kumoamaan edellisen väitteet, mutta ilman, että noudatetaan tieteellisiä kriteerejä. En valittaisi tästä, jos kirja olisi kehystänyt itseään mielipidetekstiksi, mutta jokainen kirjoittaja vakuuttaa, että juuri heidän raapustuksensa on tiukinta tiedettä! Harmi, että harva kirjailija on osannut perustella väitteensä tieteellisillä tutkimuksilla, koska tämä manifesti ei haasta mielipiteitäni mitenkään ja juuri sitä kaipasin. On tämä muuten hyvä huumorikirja.

Timo Hännikäinen taas pyrkii perustelemaan, miksi Kolmannen valtakunnan sukupuolikäsitys on paras mahdollinen. Taaskin mitään väitteitä ei tueta millään tutkimuksella, mutta mitä voi odottaa mieheltä, joka vihaa juutalaisia ja haluaa rakentaa pan-eurooppalaisen rotuvaltion?  Ai, niin että hänen kirjoituksensa pysyisivät Hommafoorumissa.

Jukka-Pekka Rahkonen taas pyrkii perustelemaan, miksi homot eivät voi mennä naimisiin. Rahkonen aloittaa sanomalla, että ainoa syy, miksi tasa-arvoinen avioliittolaki hyväksyttiin, oli se, että mediassa ei kerrottu ihmisille, minkälaisia sairaita yksilöitä homot ovat. Rahkosen mukaan, jos hänet olisi annettu julistaa homovihaansa valtamediassa, niin ihmiset olisivat myöskin vihanneet homoja ja äänestäneet vastaan. Kuitenkin ihmiset ei opetettu vihaamaan homoja ja nyt he saavat mennä vapaasti naimisiin. Rahkosen mukaan tämä on juutalaisten salaliitto, jolla pyritään tuhoamaan suomalainen ydinperhe. Todisteena Rahoken käyttää filosofi J. Sakari Hankamäen teesejä. Hankamäki on samainen sankari, joka uskoo, että Halla-aho on vertauskuvallinen penis, joka suojelee valkoisten, lihaa syövien heteromiesten monopolia valkoisiin naisiin. Eli puhumme tosiaankin länsimaisen sivilisaation kirkkaimmasta ajattelijasta.

”Epäneutraali sukupuolikirja” on hyvin epätasainen tekele, joka pyrkii kumoamaan feministien teesit, mutta auttamatta moni artikkeli todistaa feministien teesit oikeaksi. Tämä olisi korjattu, jos esseitten kirjoittajat olisivat vaivautuneet lukemaan feminististä kirjallisuutta ja oikeasti tutkineet omien ennakkoluulojen todenperäisyyttä. Kirja kärsii myöskin syvästä ristiriitaisuudesta, kun jotkut kirjailijat puolustavat ”todellista tasa-arvoa” ja toiset taas pyrkivät kumoamaan koko tasa-arvokäsitteen perustelemalla väitteensä Natsi-Saksassa kehitetyillä salaliittoteorioilla. Ihmettelen suuresti, miten niin suuri puolue kuin Perussuomalaiset on julkaissut tällaisen kirjan, jota vielä halutaan tarjota ilmaiseksi koululaisille? Ainakin tämä kirja todistaa sen, että kaikkien tulisi olla feministi, koska moni kirjailija on samaa mieltä, että patriarkaalisuus haittaa myöskin miehiä.

1 kommentti

Kategoria(t): Feminismi

Avainsanat: , , , , , , , , ,

elokuu 13, 2017 · 7:09 am

Seksuaalietiikkaa ja Islam

Kecia Alin ”Seksuaalietiikkaa ja Islam: Feministisiä pohdintoja Koraanista, haditheista ja islamilaisesta laista.” (oma suomennos) on tietokirja, jossa pohditaan sharia-lain sukupuolisuhteita koskevaa etiikkaa.

20170627_092409

Islamilainen feminismi on länsimaissa aika vähän tunnettu suuntaus, mutta se on olemassa ja siihen kuuluu erilaisia painotuksia. Kecia Ali on kriittisemmästä päästä ja tämä kirja on sen verran kriittinen, että Alin melkein voisi rinnastaa Ayyan Hirsi Aliin, mutta Kecia Ali on muslimi.

Kecia Ali tutkii tässä kirjassa feministisen perinteen mukaisesti hyvin kriittisesti ja oikeastaan pikkutarkasti sharia-lakia, joka perustuu Koraanin ja hadith-teksteihin, selventääkseen miten naisystävällinen islamilaine laki on. Lyhyt vastaus on, että se ei ole.

Islamin naisvihamielisyys ei varmaan ole kovin monelle mikään yllätys, mutta uskonnot eivät ole monoliitteja, vaan ajassa ja paikassa muuttuvia. Ali huomioi tämän ja korostaakin kirjassaan, että uskonto ei voi muuttua, jos sitä ei analysoida kriittisesti ja avoimesti.

Ali erottaa Isialmin uskontona kahteen luokkaan. On olemassa suullinen islam, eli se mitä vanhemmat opettavat lapsille ja, minkä ympäröivä kulttuuri korostaa puheissa ja käytännön toimintana. Suullinen islam vaihtelee paikasta toiseen, joten sen yleistäminen on mahdotonta. Ali keskittyy tässä kirjassa kirjoitettuun islamiin, eli juuri pyhiin teksteihin, joita tulkitsemalla laaditaan sharia-laki. Tämä on siis teoreettisen islamin kritisointia, eikä niinkään käytännön uskonharjoittamisen kritiikkiä. Tämä on korostettava, koska Alin kirjassa analysoidaan islamilaisen lain pykäliä, joita oikeastaan kukaan ei enää ota vakavasti, paitsi ISIS.

Kuten otsikko ”Seksuaalietiikkaa ja Islam” antaa ymmärtää, niin Ali tutkii sharia-lain pikkutarkkoja määräyksiä koskien sukupouolten välistä kansakäymistä ja erityisesti naisten oikeuksia. Kirjassa käydään läpi muutama islamin kiistalainen kohta ja lukuisia tulkintoja, joita on tehty tekstistä ajan mittaan. Esimerkkeinä ovat huivin käyttö, lapsiavioliitto, ympärileikkaus ja ihan tanvanomainen hikinen halal-pano.

Esimerkkinä äärimmäisen kriittisestä feministisestä medianalyysistä, on Alin analyysi Koraanin sukupuolittuneesta retoriikasta. Ali käy läpi vanhimpia arabinkielisiä tekstejä läpi ja osoittaa, että ne on kirjoitettu ylivoimaisesti miehen näkökulmasta ja, jopa naisia koskevat määräykset on kirjoitettu miehen näkövinkkelistä. Naiset kuvataan teksteissä suurimmaksi osaksi kuin pasiivisia esineitä, eikä itsenäisinä toimijoina. Eli hyvin antifeminististä tekstiä nykystandardeissa. Alin mielestä tämä kirjoitustapa vääristää sekä miehen, että naisen omakuvaa ja näin edistää äärimmäisen patriarkaarisia asenteita.

Mutta islamilainen laki ei ole aivan 100% naisvihamielistä, vaan siellä on muutama määräys ja suositus, jotka ovat edistyksellisempiä kuin kristinuskossa. Esimerkkinä tästä ovat määräykset varmistamaan naisen nautinto seksin aikana ja miten saavuttaa tämä nautinto. Et kuule Jeesusta antamassa seksivinkkejä, mutta Muhiksella niitä löytyy!

Ali käy erityisesti islamin ongelmia vähättelevien muslimifeministien kimppuun, jotka ovat keksineet fantasia-islamin, joka on ollut feministisempi kuin itse nykyfeminismi. Kirjailija käy edellämainittujen muslimifeministien lisäksi liberaalimuslimeitten ja konservatiivimuslimeitten argumenttien kimppuun, vertaamalla heidän tullintaansa varsinaisiin historiallisiin, teologisiin ja kielellisiin faktoihin, osoittaakseen, miten väärässä tai oikeassa ovat.  Ali päättyykin siihen johtopäätökseen, että klassinen islamintulkinta on äärimmäisen sovinistinen ja näin hylättävä, jos ajaa aitoa sukupuolten tasa-arvoa. Ali huomauttaa kirjassaan, että sharia-laki ei ole vain naisvihamielinen, vaan se edistää myöskin  miehille haitallisia periaatteita ja stereotypioita.

Lukiessani tätä kirjaa ihmettelin suuresti, miksi kirjailija on yhä muslimi? Ainakin itse luovuin kristinuskosta, kun huomasin, miten perseestä sekin on, joten kuvittelisin tällaisen akateemikon tekevän samoin. Erityisesti, kun Ali joka sivun käänteessä osoittaa, että oman uskonnon pyhät lait ovat molemmille sukupuolille haitallisia.  Mutta Kecia Alin usko on syvä ja hän toistaa kirjassaan, että islamin ydinperiaate on oikeudenmukaisuuden saavuttaminen. Hänen mukaasa Islamin pyhät tekstit kirjoitettiin hyvin erilaisessa ajassa, eikä osattu silloin kuvitella, että ajat ja olosuhteet muuttuisivat merkittävästi. Koska Koraanissa lausutaan, että Jumala on määrännyt ihmisen käyttävän omaa järkeään, niin Kecia Ali kirjoitti, että suurin osa sharia-laista on vanhentunutta naisvihamielistä roskaa, josta tulisi luopua.

Mielenkiintoisinta kuitenkin ei ollut eri lakien ja säädösten analyysi, vaan kirjassa kuvatut erilaiset teologiset keskustelut, joita muslimit käyvät ympäri maailmaa. Globalisaatio on tuonut kaikki maailman muslimit yhteen netin kautta, jolloin kaikenlaiset tulkinnat ovat törmäneet toisiinsa. Moni länsimaissa kasvanut muslimi on omaksunut aivan erilaisen ihmisoikeuskäsityksen kuin Lähi-Idässä tai Kauko-Aasiassa, mikä taas on auhauttanut suurta kulttuurisokkia molempien välillä.

Kuten mainitsin aiemmin, niin suullinen uskonto voi erota merkittävästi kirjallisesta, koska hyvin harva uskovainen jaksaa oikeasti lukea omat pyhät tekstit, vaan hän elää oman ympäröivän yhteiskunnan säännöillä. Ali käsittelee esimerkiksi sitä sokkia, mitä amerikkalaiset muslimit kokivat, kun he saivat selville, että profeetta Muhammad oli mennyt naimisiin 6-vuotiaan tytön kanssa. Lukuisat yritykset selittää tai uudellentulkita tätä tapahtumaa ilmestyivät, mutta kaikki olivat Alin mielestä onnettomia. Muhammadin lapsiavioliittoa ei voi selittää nykystandardeissa hyväksi asiaksi, joten olisi keskusteltava siitä, onko kaikki, mitä profeetta teki otettava ikuiseksi ohjenuoraksi, mitenkään järkevää?

Tämä onkin kirjan punainen lanka, eli järki. Islamissa korostetaan oman järjen käyttöä, joka on Jumalan ”antama” lahja, joten tuhansia vuosia vanhoihin teksteihin kiinnipysyminen on täysin järjetöntä. Erityisesti, kun se maailma, missä ne kirjoitettiin oli tyystin erilainen. Kirjailijan osoittaa, että islamilaisessa laissa on sääntöjä, jotka ovat nykystandardeissa niin perverssejä, kuten naisorjien raiskaaminen tai LGBTQ-ihmisten vastaisuus, että niitä ei voida hyvällä omatunnolla noudattaa. Alin mielestä muslimien olisi alettava keskustella ja pohtia, mitä ”etiikka” ja ”oikeudenmukaisuus” tasan tarkoittavat? Ovatko ne Jumalan ikuisiksi asettamia arvoja vai ihmisten uudelleenmääriteltävissä? Miten pyhiin teksteihin voidaan suhtautua, kun ne ovat nykystandardeissa täysin epäinhimmillisiä? Kirja ei anna lopullista vastausta, vaan heittää lukijalle kysymyksen pohdittavaksi.

Henkilökohtaisesti kirjassa ei ole kovinkaan paljon mitään uutta, paitsi tietenkin jotkut modernimmat tulkinnat, kuten homoystävällinen islamintulkinta ja niin edelleen, muuten ihan peruskauraa. Tätä ei voi ihan kaikille suositella, koska tämä on akateemisen tason tietokirja, joka olettaa, että henkilöllä on perustietämys islamilaisesta terminologiasta, jota tässä teoksessa ei enempää selitetä. Vaikka käytinkin omassa analyysissa provokatiivista kieltä, niin Ali kirjoittaa hyvin neutaalisti eri tulkinnoista ja jopa hyvinkin kyseenalaisista kohdista. Parasta tässä kirjassa oli juuri huomata, että muslimit ovat tietoisia oman uskontonsa tulkinnallisista opngelmista ja käyvät kiivasta keskustelua siitä, mitä on olla moderni muslimi ja onko järkevää kieltää oman uskontonsa kritiikki vain koska äärioikeisto hyökkää uskontoa vastaan jatkuvasti?

Jätä kommentti

Kategoria(t): Feminismi, Islam, jihad ja maahanmuutto

Avainsanat: , , , , , , ,

elokuu 11, 2017 · 5:54 am

Ruskeat tytöt

Koko Hubaran ”Ruskeat tytöt” on intersektionaalista feminismiä ajava esseekokoelma, joka kulkee henkilökohtaisella tasolla.

20170613_122759

Feminismillä ja erityisesti kolmannen aallon intersektionaalisella feminismillä on ikävä maine. Monen mukaan se on rasististen miesvihaajien ajama liike, joka pyrkii tuomaan tummien ihmisten stalinistisen diktatuurin maailmalle syrjimällä kaikkia lihaa syöviä, valkoisia heteromiehiä. Koska tällainen liike kuulostaa pirun sairaalta, niin halusin löytää jonkun heidän manifestissa, jossa kerrottaisiin tästä pimeästä suunnitelmasta. Valitettavasti olen vain löytänyt todella fiksuja ja uusia perspektiivejä avaavia kolmannen aallon intersektionaalisen feminismin tekstejä.

Kuulin, että pahamainen Koko Hubara oli kirjoittanut kirjan tämän blogista, joka monen mielestä oli rasistinen valkoisia kohtaan ja ajois Suomeen ruskeitten tyttöjen hallitsemaa apartheidia. Ihmisenä, joka on lukenut Arjalaisen veljeskunnan ja Isiksen manifestejä, niin oli pakko tarttua tähänkin vihajulkaisuun! Odotin tumman ja vihaisen naisen antivalkoista retoriikkaa, joka panisi ihoni kananlihalle ja herättäisi mielikuvia 60-luvun USA:n rotuerotteluista käännetyssä asetelmassa, misä minä köyhä valkoinen hirtetään puuhun ihonvärini takia.  Mutta petyin taas pahemman kerran. Alan päätyä siihen käsitykseen, että feministien ikävä maine on naisvihaajien ja äärioikeistolaisten propagandan tuotosta.

”Ruskeat tytöt” on toki kirjoitettu ruskean naisen perspektiivillä ruskeille tytöille, mutta ei se ole valkoisia ihmisiä vastaan suunnattu pamfletti, joka ajaa stalinistista rotudiktatuuria. Sen sijaan Koko Hubara käsittelee henkilökohtaisella perspektiivillä intersektionalismin, eli risteävien identiteettien oppeja kirjassaan. Aiheina ovat erilaiset rasismin ja sovinismin muodot, joita ruskea tyttö joutuu kohtaamaan valkoisen ylivallan hallitsemassa yhteiskunnassa, sekä erilaiset pohdinnat omasta risteävästä identieettistä, puoliksi suomalaisena ja puoliksi jemeniläisenä tyttönä.

Yllättävintä oli, miten paljon samaistuin tähän kirjaan, vaikka olen valkoinen cis-heteromies. Olen itsekin maahanmuuttajataustainen. Synnyin Brasiliassa, äitini on brasilialainen ja isäni suomalainen. Elin merkittävän osan elämästäni Brasiliassa ja olen asunut täällä Suomessa melkein 11 vuotta, joten olen kokenut monet asiat, mitä Hubara on kuvannut. Se, että Hubara on kokenut samoja asioita kuin minä, kertoo miten rasistinen Suomi on, kun minä sentään voin olla kertomatta taustaani ja kukaan ei tule häiritsemään minua. Mutta jos ulkomaalainen taustani paljastuu, joko kertomalla tai joku kuulee sen, niin minua ei enää kohdellakkaan suomalaisena, vaan ulkomaalaisena. Minulle on jopa kerrottu yläasteella, että en ole valkoinen. Eli jos minä olen kokenut oman ihmisyyteni ja arvoni eväämistä, niin kuvitelkaa, mitä tummemmat ihmiset kokevat arkisin?!

Tietenkin Hubaran kokemukset ovat paljon rankempia kuin omani ja ne eskaloituvat kirjan mittaan, mikä oli nerokas valinta. Alussa samaistuin moniin Hubaran arkisiin kokemuksiin, jotka koostuivat elämän pikku häirinnöiksi ja vitutuksen aiheiksi, kunnes lopussa päästään seksuaaliseen häirintään. Koska olet matkannut kirjailijan kanssa tämän ajatuksissa ja kokemuksissa, jotka ovat hyvinkin samaistuttavia, niin seksuaalinen häirintä tuntuu hyvinkin voimakkaalta. Vaikka olen cis-heteromies, joka ei ole koskaan kokenut, eikä todennäköisesti tule koskaan kokemaan seksuaalista häirintää, niin silti tunsin kirjailijan raivon ja häpeän tunteen. Asioita, mitä Hubara ja muut naiset joutuvat kokemaan ovat hirvittäviä ja teki mieli kohdata ne miehet, jotka kohtelivat kirjailijaa niinkin halventavalla tavalla ja kysyä ”Mitä teitä oikein vaivaa?!”

Kaikkien näitten henkilökohtaisten kokemusten ”tunne esseissä” Hubara opettaa lukijaa intersektionalismin käsitteistöön, jossa paljastuu, että ”valkoinen ylivalta” ei tarkoita kirjaimellista Natsi-Saksaa, vaan kulttuurista, usein tiedostamatonta asennetta, että valkoinen ihminen on arvokkaampi kuin tumma. Hubara onnistuu mielestäni kiteyttämään hyvin monimutkaisia sosiologisia konsepteja omiin kokemuksiin, niin että ymmärrät tasan tarkkaan, mitä hän tarkoittaa.

Hubara vielä analysoi suolmalaista raiskauskeskustelua, jossa vain tiettyjen ihmisryhmien seksiaalista väkivaltaa koetaan puhumisen arvoisena ja toisten taas vähätellään tai sivuutetaan täysin. Kaksoisstandardit ja tiedostattomia valta-asetelmia on Suomessa, vaikka tämä maa ei rakennettu samalla valkoisen ylivallan logiikalla kuin. esimerkiksi Yhdysvallat.

Kirja ei ole ollenkaan kirjoitettu hyökkäävään tai valittavaan sävyyn, vaan hyvinkin runolliseen tyyliin, joka muistuttaa laaturomaanien kertojahahmojen monologeja, joissa aihepiirit liukuvat tuntemusten mukaan eri paikkoihin, ilman että putoaa kärrystä. Vaikka henkilökohtaisesti tässä kirjasssa ei ollut yhtään mitään uuta, jota en olisi lukenut vastaavista ulkomaisista kirjoista, niin kokemusten eskaloituminen ja risteävien indentieettien suhdeverkoston tihentyminen on järjestetty todella hienosti ja suvujasti.

Enkä koe, että tämä kirja olisi ylitsepääsemättömän vaikea kantasuomalaisen lukea ja samaistua. Monia käsitteitä selitetään aika hyvin ja kieli on puhekielimaista, mutta ei liikaa. Se, että Hubara korostaa häneen kohdistuvien rasististen hyökkäysten tekijöitten ihonväriä, on kai se osio, mikä tekee monet pitämään tätä kirjaa rasistisena. Tulee vaan mieleen, että miten Hubaran pitäisi oikein kertoa, että vain tietty ihmisryhmä kohtelee häntä tietyllä tavalla, ilman että hän kertoo ketkä he ovat ja miksi he luulevat, että heillä on oikeus riisua tuntemattomien ihmisten ihmisyys, kohtelemalla heitä rasistiseksi? Hubara kyllä käsittelee muittenkin etnisyyksien rasismia ja jopa hänen oman viiteryhmänsä rasistista itseinhoa. Onhan tämä intersektionalistinen kirja, joka ninemomaan käsittelee aika kansantajuisesti, miten eri identiteetit risteävät ja törmäävät toistensa kanssa. Hubara korostaakin, että suurin osa rasismista, jota hän kokee ei johdu rasistin ”pahuudesta” tai edes tietoisesta ilkeydestä, vaan useimmiten se on tiedostamatonta, koska Suomessa valkoisuus ja sen arvokkuus ovat kulttuurisia oletusarvoja, joita ei usemmmiten tiedosteta tai edes kyseenalaisteta.

Eli kannattaa lukea, jos haluaa tietää miltä kaksoiskansalaisuutta omaavalta tytöltä tuntuu elää Suomessa, missä kokonaiset poliittiset puolueet ja ryhmittymät ovat omistautuneet heidän kieltämiseen.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Feminismi, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

kesäkuu 21, 2017 · 5:30 am

Minä olen Malala – koulutyttö, jonka Taliban yritti vaientaa

Malala Yousafzain ja Christina Lambin kirjoittama ”Minä olen Malala – koulutyttö, jonka Taliban yritti vaientaa” on nuoren pakistanilaisen ihmisoikeusaktivistin omaelämäkerta, jossa hän kertoo, miten hän yritti sortaa lihaa syöviä, heteromiehiä ja nämä ampuivat tätä päähän.

20170515_125329

Kirja siis seuraa Malalan ja tämän isän vaikeaa työtä rakentaa ja ylläpitää kouluja Pakistanin Swat-laakossa, joka oli jo muutenkin heimokultuurinsa takia melko takapajuista ja konservatiivista, mutta aisiat pahenivat entisestään, kun joukko heteronormatiivisia miehiä ei suostu enää koulutyttöjen ylivaltaan ja alkaa implementoimaan perinteisiä perhearvoja, kuria ja järejestystä sharia-lailla.

Vaikka tiesin jo Malallan tarinan uutisten takia, niin silti hämmästyin tämän kirjan taiteellisista ansioista. Naisen omaelämäkerta ei vain kerro tämän elämänvaiheista, vaan se on mikrokosmos koko Pakistanin maasta. Minulla oli yliopisto-opintojen takia menossa Pakistanin historiasta opiskeleminen ja oli hämmästyttävää, miten yhden yksilön elämäkertaan on onnistuttu kiteyttömään kokonaisen valtion historia, kulttuuri, uskonto ja ilmapiiri.

Malala esimerkiksi kritisoi ankarasti oman heimonsa kulttuuria, jota tämä piti takapajuisena, mutta hän ei tyytynyt myöskään talebanien äärimmäiseen radikaaliin islamintulkintaan, jota hän piti vielä pahempana. Vaikka Malala taistelee fundamentalismia ja jihadismia vastaan, niin hän kuvaa itseään hyvin uskonnolliseksi ja vetoaa jatkuvasti pyhiin teksteihin puolustaakseen naisten itsemääräämisoikeutta, koulutusta, uskonnonvapautta, demokriatiaa ja tiedettä. Yllätyin esimerkiksi, että Malalan suosikkikirja on Stephen Hawkingin ”Ajan lyhyt historia”. Ehkä viimeisin kirja, jonka kuvittelisi uskonnollisesti konservatiivin lukevan. Mutta Malalan konservativismi on hyvin erilaista kuin kuvittelisi. Hän pitää uskontoa henkilökohtaisena asiana, josta saa lohtua vaikeissa tilanteissa, eikä itsenäisen logiikan korvaajana.

Valitettavasti hän joutuu taistelemaan ylivoimaisia vihollisia vastaan, eli talebanit, joilla on aseet ja tiukka fanaattisuus. Talebanit kuvataan kirjassa tavalla, joka tekee aika loogiseksi rinnastaa heitä SS-joukkoihin. Sen verran totalitaristisia ja sadistista porukkaa he ovat. Talebanit ovat kirjan mukaan niin brutaaleja, että jopa vanhoollisimmat heimojäsenet pitivät heitä barbaareina raakalaisina. Lukiessani tätä kirjaa, teki mieli vain lentää Pakistaniin ja kerätä kaikki lapset Suomeen turvaan. Jotenkin on eri asia lukea kolmannen persoonan akateeminen selostus jonkun vieraan maan historiasta kuin lukea jonkun henkilökohtaiset kokemukset maasta. Pakistan on hirveä paskamyrsky, erityisesti jos on lapsi. Silti Malala ja tämän isä eivät luovuta, vaan taistelevat naisten oikeudesta sortaa heteromiehiä, kunnes kohtalokas terrori-isku iskee tyttöä.

Mutta mielenkiintoisinta nuoren ja päättäväisen feministin persoonan ja elämän tarkastelu oli monipuolinen kuvaus Pakistanista. Vaikka maassa on niinkin brutaaleja ihmisiä, kuten talebanit, niin kirjassa kuvataan laaja kirjo erilaisia ihmisiä, jotka eivät ollenkaan hyväksy talebanien tiukkaa ja anakronistista uskonnon tulkintaa. Samalla siinä arvostellaan ankarasti korruptoitunutta Pakistanin hallitusta ja ihmisiä, jotka syyttävät kaikkia maan ongelmia Yhdysvaltoja. Malala kertookin, että jopa häntäkin on haukuttu ”Obaman kätyriksi” (yksi asia, mitä meillä on yhteistä.).

Todella innostava ja samaan aikaan kauhistuttava kertomus ihmisoikeuksien taistelusta ja pahoista voimista, jotka yrittävät vetää ihmiskunnan takaisin barbarismiin. Mutta samalla kirja on hiipivä sosialistinen manifesti, jossa ajetaan globaalin julkisen koulutuksen puolesta, mikä lämmittää suomalaisen sydäntä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Feminismi, Islam, jihad ja maahanmuutto, Politiikka ja yhteiskunta