Aihearkisto: filosofia

Viestejä ulkoavaruudesta

Jim Al-Khalilin, vuonna 2017 julkaistu artikkelikokoelma ”Muukalaiset: Ulkoavaruudellisen elämän etsintä maailman johtavien tiedemiesten toimesta” (oma suomennos) on tietokirja otsikossa mainitusta tutkimuksesta.   

Screenshot_20190320-180205

Halvin versio tästä kirjasta oli äänikirja. Jostain syystä E-kirja ei kustantajalle kelvannut.

Idea   

Jim Al-Khalilin toimittamassa teoksessa on koottu eri tieteentekijöitten artikkeleita, joissa valotetaan, miten elämää ulkoavaruudessa etsitään, minkälaista se voisi olla ja miten väärässä ufologit ja populaarikulttuuri ovat niistä.   

Kirjan keskeisessä asemassa on CETI-tutkimus (Communication with extraterrestrial intelligence) eli ulkavaruudellisen älykyyden kanssa viestiminen. Käytännössä se tarkoittaa ulkoavaruuden viestintäsignaalien etsimistä. Koska tähän asti ei ole löydetty elämää ulkoavaruudesta, tämä teos käsitteleekin aiheeseen liittyviä spekulaatioita ja tieteellisiä teorioita.   

Kirjassa valotetaan melkein kaikki astronomiasta, astrofysiikasta ja biokemiasta, mikä liittyy ulkoavaruuden mahdolliseen elämään ja evoluutioon. Kaksi koulukuntaa yrittää selvittää ulkoavaruuden elämän mahdollisuutta: Ensimmäinen tutkii voiko elämä syntyä vain meidän maapallon kaltaisessa planeetassa vai voiko se syntyä täysin vieraissa olosuhteissa, ja toinen pohtii, että jos elämää löytyy ulkoavaruudessa, voiko se olla älykästä?   

Eksistentialismia  

Kuvaukset eri mikroeliöistä ja niitten evoluutiosta olivat mielenkiintoisempia, erityisesti kun yksi tutkijoista kirjoitti, ettei ole olemassa, ainakaan vielä, tarkkaa rajaa missä alkaa biologinen elämä ja missä päättyy geologinen elottomuus. Tässä kirjassa käydäänkin läpi erilaisia määritelmiä biologisesta elämästä ja, mitä on tajunta.    

Lukiessa tätä kirjaa tuleekin sellainen musertavan pelottava oivallus siitä, miten hauras elämä ylipäätänsä on, puhumattakaan älykkäästä elämästä. Joittenkin kirjoittajien toteamus, että ehkä olemmekin yksin universumissa on ahdistava. Pitkään aikaan en tuntenut tarvetta uskoa johonkin yliluonnolliseen, mutta tämä kirja sai minut toivomaan, että jos avaruudesta ei löydy elämää, niin ehkä me olemmekin jonkun kosmisen suunnitelman luoma erikoisuus? Ajatus siitä, että ihmiskunta tai ylipäätänsä elämä on vain tilastollinen poikkeama, sattuma, joka ajan kuluttua tuhoutuu kenenkään kaipaamatta, on liian kamala. Laintaakseen television X-files-sarjan (1992-2002) agentti Fox Mulderin omistamaa UFO-julisteen sitaattia ”Haluan uskoa”    

1451526409-0

Prometheus-elokuva oli perseestä!   

Hauskimmat osat tästä kirjasta ovat kuitenkin kuvaukset populaarikulttuurista, joissa vihaiset tiedemiehet haukkuvat, miten epätieteellisesti Holywood-kuvaa avaruusolioita. Scifi-kirjallisuuteen suhtaudutaan myötämielisemmin ja sekin voi johtua siitä, että alassa on oikeita tiedemiehiäkin. 
 
Paras artikkeli oli Ridley Scottin ohjaaman ”Prometheus” (2012) elokuvan ankara kritiikki. Kirjoittajan mukaan sen lisäksi, että elokuva on juonnellisesti surkea se on myöskin törkeän epätieteellinen. Nauroin todella paljon, koska kritiikki oli kirjoitettu niin hauskasti, mutta myöskin sen takia, koska ajatus tiedemiehestä suuttumassa jostain elokuvasta on pikkasen huvittavaa. Mieleeni tuli isäni, joka aina haukkui sotaelokuvia, joissa sotilaat marssivat yhdessä supussa, mahdollisesti altistuen yhdelle kuolettavalle konekivääriruiskulle. ”Hajaantukaa saatana!”   

Ongelmia   

Suurin ongelma tässä kirjassa on, ettei siinä ole mitään uutta, jota en olisi lukenut Caleb Scharfin ”Kopernikuskompleksi” (2015) kirjassa. Mutta jos ei ole lukenut kyseistä teosta tai muuten tutustunut aihepiiriin, on tämä varmaan todella jännittävä.    

Ufologiaa käsittelevässä osiossa olisin kaivannut analyysiä siitä, miten uskonnollisia jotkut UFO-tarinat ovat. Enkä tarkoita sitä, että niihin suhtaudutaan kuin uskontoihin, vaan siinä, että monissa kertomuksissa UFO:ot ovat jotain rinnakkaistodellisuuden ”tieteellisiä” enkeleitä tai henkiä. Tämä on variaatio ”muinaiset avaruusoliot” uskomuksesta, jonka mukaan oikeasti uskonnot ovat väärintulkittuja UFO-havaintoja. Monet UFO-havainnot sisältävät käsityksiä kristillisestä taivaasta ja ihmisten reinkarnaatiosta ulkoavaruuden planeettoihin tai rinnakkaistodellisuuksiin. Tällaisia uskomuksia ei tässä kirjassa analysoida.    

Yhteenveto   

Jim Al-Khalilin ”Aliens: the world’s leading scientists on the search for extraterrestrial life” on hyvä tietokirja masentamaan ateistin, UFO:ihin ja jumaliin uskovia rankalla tieteellisellä tekstillä. Mutta ainakin opit paljon erilaisista aiheista! Kuitenkin toivo elää, että joku ulkoavaruuden mystinen singaali saadaan kaapattua, että joku bakteeri kaivataan Eurooppa-kuun jäästä tai Marssin hiekasta. Haluan uskoa. 

 

 

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): filosofia

Mitä Jordan B. Peterson tarkoittaa?

Olin selaamassa Facebookkia, kun uutisvirtaan ilmestyi Warelia-kustantamon mainos Matti Kankaanniemen tänä vuonna julkaistusta kirjasta ”Ilmiö Jordan B. Peterson”. Facebookin algoritmit selvästi tietävät, mitä haluan. Otin sitten kirjan luettavaksi, koska arvioni Petersonin ”12 elämänohjetta: käsikirja kaaosta vastaan” (2018) oli viime vuonna luetuin kirja-arvosteluni, joten lukijoita varmaan kiinnostaa tämäkin kirja. Samalla voin tarkastaa olenko yksin tulkintani kanssa?

4

Idea

Åbo akatemian teologian tohtori Matti Kankaanniemi pyrkii selittämään mitä kiistanalainen kanadalaisprofessori Jordan B. Peterson oikeasti tarkoittaa? Tämä kirja on hyvin kattava, eikä siinä viitata vain Petersonin menestysteokseen, vaan tässä tukeudutaan hänen YouTube-luentoihinsa, yliopistouraan, haastatteluihin, elämäkertaan ja jopa niihin tutkimuksiin ja filosofisiin ideoihin, joihin professori viittaa, piirtääkseen tarkan psykologisen kuvan miehen ajattelusta. 

Kankaanniemen mukaan Peterson ydinsanoma on vallitsevan ”pätevyyshierarkian” puolustaminen koetulta kommunismilta ja feminismiltä. Kirjailijan mukaan Peterson uskoo, että yhteiskunnan vallitsevat valtahierarkiat ovat luonnollisesti järjestäytyneet niin, että parhaat ja pätevimmät ihmiset ovat sen huipulla. Mikä tahansa pyrkimys uudelleenärjestää tai murtaa valtahierarkiat ovat vaarallisia ja voivat pahimmillaan johtaa Neuvostoliiton ja Maon Kiinan kulttuurivallankumouksen kaltaisiin kauhuihin. Luettuani tämän, nauroin ääneen ja taputin käsiäni. 

Kankaanniemen mukaan Peterson haluaakin, että ihmiset pyrkisivät sopeutumaan vallitsevaan hierarkiaan ja parantamaan itseään sen puitteissa. Tämä saadaan aikaan tulkitsemalla Raamatun oppeja evoluutiopsykologian jungilaisen luennan kautta. Kaikki Petersonin puheet Disney-elokuvan Pienestä merenneidosta ja kaaoslohikäärkmeistä ovatkin jungilaisia arkityyppejä, joitten ydinviesti myötäilee ihmisen ja hummereitten evoluutiobiologisia ominaisuuksia. Yhdessä edellä mainitut havainnot osoittavat Petersonin mielestä, että klassinen kristillityyden opettama elämäntapa on kaikista ”luonnollisin” tapa olla hyvä ihminen. Kankaanniemi korostaakin, että Petersonia eivät fanita fasistit, vaan kristityt.

”Puhu tarkoilla sanoilla”

Kankaanniemi korostaa, että Peterson ei siedä epämäärisiä käsitteitä ja aina pyrkii määrittelemään ne ennen kuin antaa vastauksen. Tämän takia Peteronin kanssa väitteleminen on todella vaikeaa, koska mies aina pyrkii pysäyttämään puhujan kysyäkseen, mitä tämä tarkoittaa tietyllä sananalla? Eikä hän itsekään anna suoraa vastausta suurimmalle osalle kysymyksille, koska hän ei ole pohtinut kaikkia kysymyksen loogista ketjua loppuun asti. Vasta tämän pohdinnan jälkeen, joka voi kestää vuosia, Kankaanniemi kirjoittaa, Peterson voi antaa suoran vastauksen kysymykselle.

Kuten omassa ”12 elämänohjetta: käsikirja kaaosta vastaan” arviossani totesin, Peterson epäonnistuu useasti määrittelemään käyttämiään käsitteitä. Kankaanniemi joutuukin myöntämään tämän kirjassaan useasti, kun hän toteaa, että Peterson pohtii asioita ääneen, ilman että ne olisivat kristallisoituneet pysyviksi kannoiksi professorin mielessä. Kirjailija toteaakin, että Peterson on niin akateeminen, ettei hän ole tottunut yliopistoluentojen ulkopuolisen ympäristön viestintätyyliin, jossa ollaan varmoja asioista. Tämä kyvyttömyys kommunikoida asioita selvästi, on aiheuttanut sen, että miehen sanomaa on tulkittu äärioikeistolaiseksi! Eli paras puolustus, mitä Kankaanniemi on keksinyt Peteronille on, että mies on todella huono julkinen puhuja ja kirjoittaja!

Antikommunismi

Kankaanniemen kirja ei ole pelkästään mikään faniteos, jossa puolustetaan omaa idolia, vaan tässä kritisoidaan Petersonin joitakin ideoita. Esimerkiksi kirjailija ylistää Panu Raatikaisen artikkelia, jossa kritisoidaan Petersonin vainoharhaisuutta yiopistojen vasemmistolaisuudesta. Muutenkkin Kankaanniemen mukaan Peteron ”yksinkertaistaa” marxilaisen ja postmodernististen teoreetikkojen välistä ideologista jatkumoa.

Kankaanniemi kuitenkin yhtyy Petersonin näkemykseen, että pyrkimys tasa-arvoon voi johtaa Neuvostoliiton gulagien kaltaiseen sortojärjestelmään. Kirjailijan mukaan Peterson vastustaa intersektionalismia koska ihmisissä voi löytää loputtomia ominaisuuksia, joista uhriutua, jolloin koko yhteiskunta voi murtua kaikkien vaatiessa omalle identiteettiryhmälle erityisoikeuksia.

Kankaanniemi nostaakin kotimaisen esimerkin kritisoimalla Historioitsijat ilman rajoja -järjestön raporttia ”Kenen historia?” siitä, että sen tavoitteena on lisätä yliopistoissa kolonialismia käsittelevää tutkimusta ja vähemmistöjen ääntä. Kirjailijan pitää koko raporttia epätieteellisenä, koska hänen aavistaa, että siinä on ennalta päätetty, että Suomi on riistäjäkolonialistinen valtio. Hän olettaakin, että suomalainen historiatutkimus on samaan aikaan jo puolueetonta ja, että tällainen vähemmistöjen äänen lisääminen kolonialismia käsittelevässä tutkimuksessa voisi aiheuttaa sellaisen tilanteen, jossa vaihdetaan yhden ryhmän historiakäsitys toiseen, tuhoten tutkimuksen objektiivisuuden. Eli Kankaanniemi ikään kuin myöntää, että historiantutkimus on valkoisen kantasuomalaisen perspektiivillä kirjoitettu, mutta haluaa ylläpitää sen, koska ajatus vähemmistöjen perspektiivin lisäämisestä on pelottava.

Kankaanniemi ei vaikuta ymmärtävän, että historiallisia mielikuvia on olemassa, jotka vaikuttavat joskus vahvemmin yhteiskuntaan kuin varsinainen tutkimus ja sitä raportti kritisoi. Eivät kaikki ihmiset opiskele yliopistossa historiaa, joten monille yläasteen vääristynyt historia voi olla ainoa tuntema historia, siitä huolimatta, että uudempi akateeminen tutkimus on osoittanut edelliset koulussa opetetut tiedot vääräksi. Kaikille, paitsi näköjään tämän kirjan kirjoittajalle, on tuttua, että kouluopetus laahaa akateemisen tutkimuksen jäljessä.

Historioitsijat ilman rajoja -järjestön julkaisema raportti on keskustelunavaus, jossa ehdotetaan lisätutkimuksia, jotka voisivat muuttaa vanhentunutta kuvaa Suomen kehityksestä muka eristyneessä kuplassa, kaikkien muitten aikakauden geopoliittisten kehitysten ulottumattomissa. Kankaanniemi ei tätä näköjään ymmärrä ja alkaakin haastaa olkiukkoa, jonka mukaan raportti pyrkii demonisoimaan tavallisia suomalaisia, mikä voisi aiheuttaa Petersonin pelkäämän gulagien perustamisen kantasuomalaisille.

Samalla Kankaanniemen tietämättömyys suomalaisesta kouluopetuksesta näkyy siinä, että hän haastaa ”Kenen historia?” raportin ehdotusta, että koulukirjoissa käsiteltäisiin yksittäisiä etnisiin vähemmistöihin kuuluvia ihmisiä, eikä vain valkoisia kantasuomalaisia. Kirjailijan haastaa edellä mainitun ehdotuksen sillä, että koulukirjoissa käsitellään vain ”ansioituneita” suurmiehiä ja sen takia 1800-luvulla Suomeen muuttaneesta mustasta naisesta ei voida kertoa. Muistan omasta 2000-luvun alun yläastekirjoista sen, että ne sisälsivät lukuja, joissa käsiteltiin tietyn historiallisen aikakauden yksittäisen tavallisen ihmisen elämää, antaen oppilaalle tietoa, miltä elämä kyseissä aikakaudessa tuntui. Käsitys historiasta vain valkoisen suurmiesten kertomuksena on todella vanhentunutta, jopa sukupolvelleni.

Mielenkiintoisinta on kuitenkin Kankaanniemen johtopäätös, jossa hän kehottaa ”Kenen historia?” kaltaisen raportin tekemisten välttämistä, jotta ei lietsoja etnisiä jännitteitä. Tämäkin perustuu siihen, että Kankaanniemi luulee kolonialismin tarkoittavan ainoastaan siirtokuntien perustamista, joten hänen mielestään on silkkaa järjettömyyttä kutsua Suomea kolonialistiskeksi, koska se hyötyi siitä välillisesti siitä. Tiedoksi vaan, että kolonialismi on vähän laajempi käsite ja se kattaa koko globaalia taloudellista järjestelmää, joka oli olemassa niinkin myöhään kuin 1960-luku. Jotkut toki väittävät, että se yhä jatkuu, mutta ei nyt takerruta siihen. Samalla kuitenkin kirjailija alkaa sekä vähätellä kolonialismia ja suoraan argumentoimaan, että oikeastaan se oli hyvä asia ja kaikki olivat syyllisiä siihen, joten ei kannata tutkia koko ilmiötä.

Fasismi

Kirjailijan mukaan Petersonia eivät fanita äärioikeistolaiset, koska nykyiset uusnatsit vihaavat hänen juutalaismyönteisyyttänsä. Ongelma on, että äärioikeisto ei koostu vain kansallissosialismin kannattajista, vaan laajasta joukosta radikaalia rasistista oikeistolaisuutta ajavista ryhmittymistä, joista jotkut, kuten norjalainen terroristi Breivik eivät vihaa juutalaisia, vaan muslimeja. Puhumattakaan Christchurchin äärioikeistolaisesta terroristista, joka ihaili samaan aikaan 30-luvun natseja, että Breivikiä. Olen myöskin kirjoittanut siitä, miten vastakulttuurit muodostavat “kulttisen miljöön” jossa hyvinkin erimieliset äärioikeistolaiset ryhmät voivat liittoutua väliaikaisesti keskenään ja jopa vaihtaa toistensa kanssa jäseniä. Äärioikeisto ei ole ollenkaan niin tiukkaan rajattu ja ehdoton, kuten Kankaanniemen kirjassa annetaan ymmärtää.

Kankaanniemen tietämättömyys äärioikeistosta näkyy siinä, ettei hänen mukaansa MV-lehti ole äärioikeistolainen, koska ”juutalaisvastaisuus ja rasismi eivät ole johtavia teemoja, vaan islamin, maahanmuuton ja seksuaalirikosten vastustaminen” Vai niin. Miksi sitten MV-lehti tuki Pohjoismaista vastarintaliikettä ja se sitä?  Jos ei tunne kulttisen miljöön teoriaa, jää vain raapimaan päätään.

Kirjailija meneekin niin pitkälle, että määrittelee rasismin niin kapeasti, että se tarkoittaa vain halua massamurhatta etnisiä vähemmistöjä. Tällä kriteerillä tosiaan, melkein kukaan ei ole rasisti, ei edes satoja tuhansia juutalaisia murhannut natsivirkamies Eichmann, joka Jerusalemin oikeudenkäynnissä kertoi olevansa sionisti.

 Sentään Kankaanniemi ei ole täysin tietämätön rasismista ja äärioikeistosta, vaan hän arvostelee Petersonin ÄÖ-puheita, joissa tämä edistää ajatusta, että yhteiskunnan hierarkiat pitäisi järjestää ”rotujen” älykkyysosamäärätietojen mukaan. Kirjailija toteaakin ”vahvasti osoitettuihin etnisiin eroihin älykkyysosamäärissä johtavat varsin helposti rotukäsitysten liukumiseen kahdesta ensimmäisestä [rotu] käyttökategoriasta kolmanteen” Kolmas rotukäsitteen käyttökategoria viittaa valkoiseen ylivaltaan ja kansanmurhaan. Eli Kankaanniemi tunnustaa, että jotkut ideat voivat oikeuttaa äärimmäisempiä johtopäätöksiä, jotka ovat liian vastenmielisiä, että niitä voidaan esittää kevyesti. 

Peterson ei ole mikään natsi, mutta juuri tällaisen rasistisen puheen takia, äärioikeisto pitää Peteronista. Esimerkiksi umpirasistisessa Tapio Pesolan toimittamasta ”Suomen saattokello-t 2017” artikkelikokoelmassa Petersonia siteerattiin. Vaikka vakaumukselliset kansallissosialistit eivät pitäisi Peteronista, heitä lähellä olevat äärirasistit pitävät miehen puheista juuri, koska ne oikeuttavat ja normalisoivat rasismia ja naisvihaa. Jos omaksuu Petersonin rasistisen rotujen älykkyyshierarkian, riippumatta siitä, ettei ole natsi, on silti hyvin helppoa liukua siitä rasismista kovan luokan fasismiin, jossa suoraan ehdotetaan ”miksi emme vain eliminoi yhteiskunnan heikomman aineksen?” Ei siis ole mikään ihme, että uusfasistisen Suomen Sisun propagandakustannus Kiuas-kustantamo suositteli tätä kyseistä kirjaa sen lukijoille siitä huolimatta, että Kankaanniemi kumoaa ÄÖ-tutkimuksen rasistiset johtopäätökset. Jo se, että Kankaanniemi hyväksyy rotujen olemassaolon ja ÄÖ-tutkimuksen on jo myönnytys rasisteille. Peterson onkin eräänlainen ideologinen portti, josta lähdetään radikaaleimpiin johtopäätöksiin yhteiskunnasta.

D20jocbX0AABcfD.jpg large

Naisvihaa

Tämä on kohta, jossa Kankaanniemi osoittaa, että näkemykseni Peteronista naisvihaajana oli väärässä. Kirjailijan mukaan Peterson ei vihaa naisia, vaan hän vastustaa ajatusta, että naisia sorretaan niin paljon kuin modernit feministit väittävät ja, että kaikki naiset pitäisivät itsenäisyydestä. Kirjailijan mukaan Peterson ajaa klassista kristillistä seksuaalietiikkaa muistuttavaa ideaa naisista uskollisina vaimoina.

Kirjailijan mukaan Peterson ei myöskään ole antifeminismi, koska hän kannattaa ensimmäisen aallon feminismiä (virheellisesti Kankaanniemi ajoittaa ensimmäisen aallon 60-luvulle), joka ajoi ”vain” naisten laillista tasa-arvoa, eikä mitään muuta. Kun ymmärtää Petersonin maailmankuvan perustuvan valtahierarkioitten ylläpitämiseen, ensimmäisen aallon kannatus muuttuu loogiseksi. Kun lait ovat kaikille samoja, ei ole olemassa valtion ylläpitämiä esteitä ”luonnollisen” hierarkiaportaikon nousulle.

Peterson onkin ilmaissut, että jos nainen haluaa menestyä urallaan, hänen on ”kanavoitava sisäinen maskuliinisuutensa”. Kankaanniemi ja Peterson eivät vastustakkaan naisia työelämässä, ainoastaan ajatusta, että valtahierarkiaa pyrittäisiin murtaa. Niin kauan, kun nainen noudattaa miehisen valtahierarkian sääntöjä, hänet sallitaan kiivetä yhteiskunnan huipulle.

Peterson ja Kankaanniemi uskovatkin, että yhteiskunta on jo nyt tasa-arvoinen, eikä enempää valtapyramidin ravistelua tarvita. Tämä näkyy kärjekkäämmin Kankaanniemen oletuksena, että seksuaalinen häirintä alkoi vasta seksuaalisen vapautumisen myötä. Ihan kuin ennen vanhaa, kun länsimaissa oli lähes yhtä tiukat sukupuolinormit kuin islamilaisissa valtioissa, miehet eivät ahdistelleet naisia. Ongelma onkin, että muslimimaissa yhä esiintyy seksuaalista häirintää, vaikka naiset ovat hunnutettuja ja yhteiskunnassa on tiukka sukupuolisegregaatio. Tarkoittaen, että lait yksin eivät muovaa yhteiskuntaa, vaan tarvitaan asennemuutos. Tätä kuitenkin Peterson vastustaa, koska se voisi johtaa uuteen kommunistiseen kulttuurivallankumoukseen. Sen lisäksi, että Peterson opettaa ihmisiä sopeutumaan kapitalistiseen järjestelmään, hän opettaa naisia sopeutumaan patriarkaatin alla elämiseen.

Mielenkiintoista tässä osiossa on kuitenkin taas Petersonin retoriikan epämääräisyys. Kirjailijan mukaan Peteron vain ”esittää kysymyksiä” koskien sukupuolten ja seksuaalivähemmistöjen tasa-arvosta, eikä suoraan kiellä niitä. Kuten edellä mainitussa rasismissa, tämä ”kysymysten esitteleminen” ilman, että annetaan suoraan vastauksia, antaa kuulijalle mahdollisuuden täydentää päässään kysymyksen jättämän aukon. Sattumalta kristityt ja äärioikeistolaiset täydentävät näitä aukkoja omilla ennakkoluuloillaan. Peterson itse ei tarvitse olla naisvihaaja, mutta niin kauan, kun hän ei anna varmaa näkemystä tai suoraan poissulje jotain tulkintaa, jotkut hänen faneistaan voivat kuvitella, että Peterson oikeuttaa heidän nais- ja homovihansa.
Kankaanniemi melkein aistiikin, että Petersonin modernia feminismiä vastustava puhe on liian kovaa, kun hän kirjoitti, että professori liioittelee intersektionaalisen feminismin haitoista.

Yhteenveto

Puutteista huolimatta Matti Kankaanniemen ”Ilmiö Jordan B. Peterson” on hyvä kirja avaamaan kyseisen tutkijan näkemyksiä. Paljastavinta on kuitenkin kirjan lopussa oleva Kankaanniemen toteamus, että ”Petersonin sanoma tuntuu uppoavan yrityselämän johtajiin, monet tuntemani diplomi-insinöörit arvostavat häntä ja monien tuttujen urheiluvalmentajien mielestä puheet ovat järkeviä”. Miksiköjän yhteiskunnallisen hierarkian huipulla tai muuten valta-asemassa olevat ihmiset arvostavat professoria, joka oikeuttaa heidän yhteiskunnallisen asemansa ja vastustaa yrityksiä muuttaa niitä?

Yhdysvalloissa on havaittu, että konservatiivien maailmankuvan ydin perustuu käsitykseen valtahierarkian luonnollisuudesta ja ikuisuudesta. Konservatiivit ovat lähes kykenemättömiä ymmärtämään maailmaa muulla tavalla, jolloin vaatimukset tasa-arvosta ymmärretään järjettöminä kiihkoiluina tai, että ne ovat vain propagandaa, jolla peitetään todellinen motiivi, eli valtahierkian huipun anastaminen omalle eturyhmälle valkoisten kristittyjen heteromiesten kustannuksella.

Kun Kankaanniemi kirjoitti, että hän pelkää vähemmistöjen äänten lisäämisen akateemisessa tutkimuksessa muuttavan suomalaisen valtaväestön aseman alisteiseksi, hän pelkääkin, että nykyisen valkoisen heteromiehen asema valtahierarkian huipulla revitään pois, jotta etniset vähemmistöt voivat ollakin huipulla. Tämä selittääkin kommunistipuheet, koska Neuvostoliitossa juurikin korvattiin yksi valtahierarkia toisella, tuhoisin seurauksin.

Mutta konservatiiveille jo se, että yritetään kyseenalaistaa koko olemassa olevan valtahierarkian luonnollisuutta, koetaan hyökkäykseksi itse todellisuuden rakennetta vastaan. Kankaanniemi ja Peterson ovatkin suhteellisen maltillisia, kun he vain puolustamaan valtahierarkioita puhumalla kristillisestä maailmankuvasta. Kuitenkin Petersonia kannattavalle äärioikeistolle valtahierarkioitten puolustaminen on konkreettista sotaa, jossa terrorismi on sallittua ja lopullisena tavoitteena on saada valtion väkivaltamonopoli kohdistettua suoraan valtarakennetta haastavaan vasemmistoon, naisiin ja vähemmistöihin. Sanoilla on seurauksia, ja voikin valita, haluaako todellakin puolustaa olemassa olevia valtahierarkioita tai yrittää muuttaa niitä tasa-arvoisemmaksi?

1 kommentti

Kategoria(t): filosofia, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Scifiä antiikin Kreikassa

Jo Waltonin ”Oikeudenmukainen kaupunki” (oma suomennoos) on vuonna 2015 julkaistu scifi-romaani aikamatkailijoista, jotka yrittävät rakentaa Platon kuvaaman täydellisen valtion.

4 

Idea   

Kirjassa seuraat, miten joukko kreikkalaisia jumalia päättävät valita joukon eri aikakausissa eläneitä ihmisiä, ja lähettää heidät antiikin Kreikan saarelle rakentamaan Platon ”oikeudenmukaista kaupunkivaltiota”. Tässä kirjassa on sellaista Jostein Gaarderin ”Sofian maailma” (1991) tunnelmaa, erityisesti kun henkilöhahmoina ovat Sokrates ja muita eri aikakausien filosofeja.  

Romaanissa ei keskitytä niinkään kala veden ulkopuolella -tyyppiseen asetelmaan, vaan mitä erilaisia filosofisia ja käytännöllisiä implikaatioita olisi Platonin valtion kehittämisessä? Kirja edellyttääkin, että olet lukenut Platonin ”Valtion”, jotta ymmärrät aivan kaikki viittaukset ja mitä tulema pitää.    

Kreikkalaista filosofiaa ja seksuaalista väkivaltaa   

Sitä luulisi, että scifi-kirja, joka käsittelee niinkin ihmeellistä konseptia, kuin kreikkalaisen filosofin visioiman valtiomallin käytännöllistä rakentelua olisi kevyt ja mielikuvituksellinen kirja. Mielikuvituksellinen ja ennalta-arvaamaton se on, mutta ei kevyt. Teoksessa käsitellään lasten seksuaalista hyväksikäyttöä ja sen aiheuttamia traumoja. Toki tässä on pohdintoja, mitä tarkoittaa olla ihminen ja omata tietoisuuden, sekä miten eritaustaiset hahmot yrittävät selittää itselleen ja muille sen faktan, että kreikkalaiset jumalat ovat oikeasti olemassa. Mutta kirjan kärki on raskaimmissa filosofisissa kysymyksissä, kuten mitä tarkoittaa vapaus?   

Ongelmia   

Tämän romaanin suurin ongelma on sen keskittyminen filosofisiin kysymyksiin. Tässä ei ollut mitään voimakkaita tunteita herättäviä kohtauksia, paitsi toki raiskaus, joka ahdisti, mutta sellaisen tunteen herättäminen ei ole kovin vaikeaa. Tylsä tämä kuitenkaan ei ole, vaan melko viihdyttävä. Tässä romaanissa puuttui suurempi emotionaalinen aalto, mikä voi johtua siitä, että tämä on sarjan ensimmäinen osa, ja kirjailija vasta rakentaa pohjaa, jolla tämä potkaisee lukijan tunteellisiin nivuksiin. Voin kyllä sanoa sen, että tässä oli täydellisin synnytyskuvaus, jota olen koskaan lukenut. Sen verran yksityiskohtainen, että pystyin melkein ymmärtämään, miltä koko projekti tuntuu. Joten pisteet siitä!   

Yhteenveto   

Jo Waltonin ”The Just City” on hyvä romaani, joka sekoittaa antiikin myyttejä, filosofiaa ja spekulatiivista tieteisfiktiota saumattomasti yhteen. Tämä on myöskin yksi aikuismaisemmista scifi-romaaneista, joita olen pitkään aikaan lukenut ja ehkä ensimmäinen romaani, jossa näen selkeämmin naisellisemman otteen tiettyihin, erityisesti naisia koskeviin teemoihin.

Jätä kommentti

Kategoria(t): filosofia, Mitä tällä kertaa luin

Pako vapaudesta

Tutustuin psykoanalyytikko Erich Frommiin, kun olin käymässä Helsingin yliopiston “Poliittisen ajattelun perusteet” verkkokurssia. Kurssin yksi lukemistoista oli monen kirjoittama ”Politiikan nykyteoreetikkoja” (2008) tietokirja. Edellä mainitussa teoksessa oli tiivistelmiä erilaisista ajattelijoista, joista erityisesti Frommin teoriat äärioikeistosta kiinnittivät huomioni. Tarkistin sitten kurssikirjan lähdeluettelosta, missä Frommin teoksessa käsiteltiin äärioikeiston psykologiaa ja löysin tämän ”Pako vapaudesta” (1941) kirjan.    

11

Idea   

Erich Fromm soveltaa marxilaista psykoanalyysia kartoittaakseen, miksi niin merkittävä määrä ihmisiä halusivat luopua omasta yksilönvapauksistaan, alistuakseen yhden rasistisen sekopään absoluuttisen vallan alle? Vaikka nykyään ”autoritaarinen mieli” tyyppiset patologisointiteoriat ovat vanhentuneita, erityisesti, jos ne perustuvat vielä marxilaiseen psykoanalyysin, tämä kirja on pelottavan ajankohtainen.    

”Pako vapaudesta” pääidea on, että luterilainen uskonto yhdistettynä kapitalismiin on tuottanut, lainaten Max Webberiä, protestanttisen etiikan, jossa on kuitenkin negatiivisia sivuvaikutuksia. Frommin mukaan negatiivisin sivuvaikutus on halu alistua jonkun suuren tahon alle. Sekularismin myötä Jumala on antanut tilaa työlle, kapitalismille ja diktaattoreille. Frommin mukaan kapitalismi on samaan aikaan tuhonnut yhteisöllisyytemme, että ottanut Jumala paikan. Kirjailijan mukaan fasismi houkuttelee niitä ihmisiä, jotka uskovat kohtaloon tai edellä mainittuihin alistusrakenteisiin. Fasisteille nykyinen maailma on juuri sellainen kuin sen pitäisikin olla, eikä sitä voi mitenkään muuttaa. Luonto ja itse markkinatalous ovat kummatkin ihmisiä suurempia voimia, joita ei voi manipuloida, ainoastaan sopeuduttava niihin. Kirjailijan mukaan tällainen ajattelu perustuu masokistiseen haluun olla voimaton ja alistua jonkun suuren tahon huolehdittavaksi. Tämä taho voi olla kirjan mukaan vapaa markkinatalous tai diktaattori, jotka toimivat kuin ankarat jumalat. Kun on omaksunut tällaisen asenteen, fasismi on looginen johtopäätös. Tietyssä mielessä tämä teoria on uskottava, kun nykyäänkin moni libertaari on kääntynyt fasismiin tai liittoutunut fasistien kanssa.

Tuhoamisvietti   

Erich Frommin mielenkiintoisin idea tässä kirjassa on ”tuhoamisvietti”. Kirjailijan mukaan jotkut ihmiset ovat niin vieraantuneita kapitalistisessa yhteiskunnassa, että he elävät vailla mitään identiteettiä. Vähän kuin Bret Ellisin ”Amerikan Psyko” (1991) kirjan päähahmo Patrick Bateman. Mutta koska ihminen ei voi toimia ilman identiteettiä, tämä etsii jonkin hänen ulkopuolellaan olevan voiman, jonka ympärille rakentaa sellaisen ja tuntea yhteisöllisyyttä.  

Valitettavasti yksi tapa rakentaa identiteetti on jonkun asian vastustaminen tai oikeastaan vihaaminen. Frommin mukaan poliittisen vastustajan tai jonkun rodun vihaaminen voi muuttua kollektiiviseksi identiteetiksi, joka antaa merkitystä ihmisille. Tällainen identiteetti muuttuu tuhoamisvietti-ideologiaksi, jonka ainoa tavoite on vihatun asian täydellinen musertaminen. Fromm kuitenkin erottaa tämän tuhoamisvietin reaktiivisesta tuhoamisvietistä, jossa puolustaudutaan jotain konkreettista hyökkäystä vastaan. Fasismi perustuu patologiseen (irrationaaliseen) vihaan, joka uinuu yksilöitten sisällä, odottaen tilaisuutta tulla ilmaistuksi. Kun se ilmaistaan, tämä viha yritetään oikeuttaa erilaisilla selityksillä, jotka syvemmällä tarkastelulla paljastuvat keinotekoisiksi. Rasistiset salaliittoteoriat ovat juuri tällaisia tuhoamisvietin oikeuttamisyrityksiä. Kuka tahansa, joka lupaa tuhota vihatun asian tai ihmisrymän, saa näiltä ihmisiltä täydellisen ja sokean fanaattisen kannatuksen.   

Mielestäni tuhoamisvietti selittää ikävä kyllä täydellisesti nykyisen maailmaan pyyhkivän äärioikeiston. Jos tarkkailemme Trumpin ja vastaavien retoriikkaa, he lupaavat ”pyyhkiä pois” vanhan järjestelmän ja panna asiat ”takaisin järjestykseen” Tuhoamisvietin voi nähdä myöskin siinä, että oikeistopopulistit eivät välitä totuudesta, vaan kuluttavat ja tuottavat innokkaasti valeuutisia ja vaativat toisiaan kumoavia asioita, kuten järjestelmän samanaikaista puolustamista vähemmistöiltä ja sen kumoamista.  Kirjassaan “Kill all Normies” (2017) Angela Nagle tutki Trumpia kannattavaa alt-rightia ja totesi, että se muodostuu erilaisista oikeistolaisista liikkeistä, joitten ainoa yhdistävä asia on syvä viha feminismiä, etnisiä vähemmistöjä ja Demokraatti-puoluetta vastaan. Samaa havaitsi Markku Ruotsilan uutuuskirjaan ”Sydänmaiden kapina. Donald Trump, amerikkalainen konservatismi ja äärioikeiston nousu” (2018), jossa todetaan alt-rightin haluvan pohjimmiltaan vain tuhota kaiken.   

Tämä tuhoamisvietti näkyy esimerkiksi siinä, miten Trumpia kannattavat Perussuomalaiset kansanedustajat iloitsivat amerikkalaispresidentin aloittamasta kauppasodasta, vaikka se tulee haittaamaan suomalaisia työntekijöitä.  

Talouspolitiikka, ihmisoikeudet, ympäristö ja työläisten oikeudet ovat toissijaisia tuhoamisvietin vallassa olleille. Ainoa asia, jolla on väliä tuhoamisvietille, on vihatun tahon tuhoaminen. Nykyään tämän voi nähdä siinä, että yksi ainoa asia, eli maahanmuutto tai vasemmiston kukistaminen saavat eniten tilaa äärioikeiston puolueohjelmissa. Eikä silloin ole yllätys, että kun nämä puolueet pääsevät valtaan, ne lähtevätkin karsimaan kansalaisvapauksia ja heikentämään köyhien oloja. Mutta kannattajille ei ole väliä, vaikka heidän oma elämänsä vaikeutuu äärioikeiston päästyä valtaan, koska ainakin vihattu asia voidaan viimein tuhota.    

Frommin mukaan fasismia tuettiin, koska kommunisteja ja juutalaisia vihatiin sokeasti. Nykyään voimmekin nähdä tämän saman asenteen ihmisissä, jotka tukevat uusfasisteja ”ärsyttääkseen vihervasemmistoa”. Tai äärioikeistolaisissa trolliprofiileissa, joitten ainoa tehtävä on mustamaalata poliittisia vastustajia tai osallistua massiiviseen digitaalisiin häirintäkampanjoihin.    

Rakenne  

Kirja käyttää lähteinä erilaisia psykologisia tutkimuksia, historiallisia teorioita ja fasistien omia kirjoituksia, kuten esimerkiksi Hitlerin ”Taisteluni” (1925), piirtääkseen kuvan ”autoritaarisesta mielestä”.    

Ongelmia   

Suurin ongelma tässä kirjassa on sen vanhentunut teoreettinen viitekehys. Nykyään harva enää ottaa tosissaan marxilaista-psykoanalyysia. Kirja onkin vähän tylsä, koska sen alku koostuu pitkästä selostuksesta Marxilaisesta ja psykoanalyyttisesta teoriasta. Vasta kun teoreettinen pohjustus on käyty läpi, Fromm pääsee itse omiin ajatuksiinsa. Kirjailija ei myöskään ole puolueeton, vaan teoksen lopussa hän avoimesti julistaa, että ainoa tapa päästä irti fasismista, on luopua kapitalismista ja rakentaa sosialistinen demokratia. Kirjailija jopa pohtii lyhyesti, miten suunnitelmatalous voitaisiin rakentaa demokraattisemmin.    

Kirjan vanhentuminen näkyy esimerkiksi siinä, ettei tässä käsitellä modernille äärioikeistolle ominaista vapausretoriikkaa. Moni äärioikeistolainen sanoo puolustavansa ”todellista” vapautta ja vastustavansa fasismia ja diktatuuria. On jopa vitsailtu, että äärioikeistolaiset puolustavat vapautta, kumoamalla sen. Frommin kirja käsittelee Toisen maailmansodan fasistisia liikkeitä, jotka avoimesti ajoivat diktatuuria, mutta nykyään mikään puolue ei kehtaa olla niin rehellinen. Sen sijaan vapaus on muuttunut rasistiseksi koodikieleksi, jolla tarkoitetaan valkoisen heteromiehen vapautta harjoittaa naisten ja vähemmistöjen syrjintää ja yksityisyrittämistä, ilman että valtio puuttuu näihin. 

Toinen ongelma on kirjan alussa mallinnettu protestanttinen etiikka. Jo Toisen maailmansodan aikana suurin osa fasistisista diktaattoreista esiintyi katolilaisissa valtioissa, kuten Espanja, Portugali ja Italia. Nykyäänkin fasismi voi hyvin Espanjassa ja Italiassa. Brasilia on sen sijaan mielenkiintoinen hybridi, koska enemmistö maan kansalaisista ovat katolilaisia, mutta nykyinen uusfasistinen presidentti Bolsonaro on protestantti ja häntä tukevatkin helluntailaiset fundamentalistit. Mutta kaikki näitä liikkeittä yhdistää kyllä Frommin käsitys kapitalismin kaikkivoipaisuudesta. Nykyään äärioikeisto kokee edustavansa “todellisia” kapitalisteja, vaikka heidän politiikkansa on välillä suorassa ristiriidassa klassisen talousteorian kanssa.   

Toinen ongelma on tietenkin tämän kirjan eurosentrisyys. Historia on osoittanut, että totalitarismi kykenee syntymään myöskin ei-kristityissä valtioissa.

Yhteenveto    

Erich Frommin ”Pako vapaudesta” on nykyään hyvinkin vanhentunut teos, jonka sisältö on suurimmaksi osaksi aika tylsää ja hieman epätieteellistä, mutta se sisältää pari hyvää ja ajankohtaista huomiota äärioikeistosta. Nykyään monet äänestävät valtaan oikeistopopulistisia ja äärioikeistolaisia puolueita, koska kokevat vallassa olevan poliittisen eliitin niin läpimädäksi, että mikä tahansa vaihtoehto on parempi kuin nykyinen. Frommin kirja myöskin selittää, miksi tämä eliittivastaisuus on ristiriitaisesti eliittiä vahvistavaa? Miksi ihmiset haluavat äänestää valtaan suurpääomaa palvelevia valkoisia rasisteja, homofoobikkoja ja naisvihaajia, vaikka länsimaissa eliitti jo koostuu sellaisista ihmisistä? Frommin tuhoamisvietti selittää tämän oudon ilmiön, joka on valtaamassa jatkuvasti tilaa ja vaarantaen itse planeetan tulevaisuuden.

Jätä kommentti

Kategoria(t): filosofia, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Paskapuheesta

En muista, mistä olin keskustelemassa Kirjallisuuden ystävät-Facebook-ryhmässä, mutta minulle suositeltiin Harry G. Frankfurtin vuonna 2005 julkaistua tietokirjaa ”Paskapuheesta”. Otsikko on aika itseään selittävä. En sitten muista oliko tämä kirjasuositus jokin tapa loukata minua vai aito halu avartaa tietämystäni tästä lingvistisestä ilmiöstä.    

4

Idea    

Harry G. Frankfurt lähtee kielellisfilosofiselle matkalle, analysoimaan mikä on ”paskapuhe”, miksi se on olemassa ja mihin sitä käytetään. Koska kirjailijan teksti on niin vakavan puolueettoman analyyttinen paskapuheen anatomiasta, syntyy vallan humoristinen lukukokemus, jossa nauroin ääneen. Kirjassa analysoidaan erilaisia paskapuheilmiöitä ja miten ne eroavat vaikka valehtelusta, huijaamisesta tai laiskuudesta. Sitä luulisi, että paskapuheesta ei pystyisi jauhamaan kovin paljon, mutta aika laajalle skaalalle tässä mennään.    

Kirjassa esitetään ensin jokin anekdootti, jossa paskapuhe esiintyy jossain muodossa, jonka jälkeen lähdetään purkamaan tämän paskapuheen sovelluksen pieniin analysoitaviin osiin. Nauroin ääneen joillekin löydöille, mitä kirjailija teki analyysinsa kautta.   

Yhteenveto    

Suosittelen kaikille tätä kirjaa, koska se avartaa aika paljon maailmaamme niinkin yksinkertaisen ilmiön kautta, mutta samalla kirja on aika lyhyt. Luin tämän yhdessä päivässä, mutta tunsin, että olin saanut elämänverran tietoa paskanjauhannasta. 

Jätä kommentti

Kategoria(t): filosofia

Yrittivät todistaa Jumalan olemassaolon, mutta päätyivätkin todistamaan yhden jätkän lyhytnäköisyyden

Alister ja Joanna Collicutt Mcgrathien ”Dawkins harha?” on uskonnollisfilosofinen tietokirja, joka pyrkii haastamaan evoluutiobiologi Richard Dawkinsin näkemystä, että Jumalaa ei ole.

50

Tämä kirja oli pitkään lukulistassa, oikeastaan useita vuosia. Lukiosta saakka olin halunnut lukea tämän kirjan. Mutta koska olin melko varma, että sen sisältö oli täyttä roskaa, ei minulla ollut mikään kiire tarttua siihen. Nyt viimein tuli kirjan vuoro.

Alun perin, kun otin tämän kirjan lukulistalle, olin Richard Dawkinsin fani. Lähes kaikki evoluutiobiologin kirjat oli luettu ja allekirjoitin kaikki hänen näkemyksensä, mutta vuodesta 2015 asti maku alkoi lähteä miehestä. [lisää tähän homovitsi]

Aloin opiskelemaan uskontotiedettä, jotta voisin osoittaa uskonnot vääriksi, mutta huomasinkin, että uskonnot ovat paljon muutakin kuin vain harhaa. Dawkins alkoi vaikuttaa ahdasmieliseltä vanhalta mieheltä, jonka ainoa meriitti on tieteen popularisointi. Huomasin jopa, että hänen keksimänsä meemiteoria ei ollut vakavasti otettava tieteen piirissä. Samalla miehen henkilökohtaiset mielipiteet ja teot eivät vaikuttaneet niin fiksuilta, kuin odottaisi.

Eli Dawkins ei ollut enää mielessäni se suuri uusateismin sankari, joka hän oli nuoruudessani. Kuitenkin ateismi yhä on osa maailmankatsomustani, ja aloin jo pelätä, että tämä Mcgrauthien kirja lakkauttaisi senkin. Tulisiko minusta jälleen uskova, kun lukisin tämän kirjan?

Lyhyt vastaus on ei.

Pitkä vastaus menee niin, että Mcgrathit eivät ole kristillisiä fundamentalisteja, vaan ihan tavallisia maallisia kristittyjä, jotka kannattavat tieteellistä metodia ja evoluutiota. Eli kirjailijat eivät ole niin jyrkästi erimieltä Dawkinsin kanssa, kuten oletin. Kuitenkin he pyrkivät todistamaan kristillisen Jumalan olemassaolon argumenteilla, joita olen nähnyt kumottuna tuhansia, jos ei miljoonia kertoja.

Jo se, että kirjailijat pyrkivät todistamaan kristillisen Jumalan olemassaolon, on jo tuhoon tuomittu. Parempi olisi ollut puhua yleisluonteisesti Jumalasta, jolloin, on vaikeampi argumentoida vastaan, kuin niinkin yksinkertaista näkemystä, että juuri yhden uskonnon Jumala on todellisempi kuin tuhansien muitten uskontojen. Erityisesti, kun Raamatun Jumala on niin ristiriitainen Vanhan- ja Uuden testamentin välillä.

Toki Mcgrathit yrittävät puhua Jumalasta yleisluonteisesti, mutta välillä lipsahtaa, että he puhuvat nimenomaan Raamatun Jumalasta, ei vaikka Koraanin Jumalasta, joka siitä huolimatta, että se on teoriassa sama kuin Raamatun, on muslimien pyhässä kirjassa paljon epämääräisempi entiteetti.

Minulla oli vuosina 2012-2016 päällä sellainen vaihe, että halusin lukea, kuunnella ja nähdä kaikki ateistien teokset, jotka kumosivat uskonnon, joten osaan lähes ulkoa kaikki uskovaisten argumentit ja ateistien vasta-argumentit. Eli siinä sarassa tämä kirja ei vakuuttanut. Esimerkiksi kaksi vuotta sitten luin Karen Armstrongin kirjan jumalasta, joka on 400 sivua pitkä ja paljon vakuuttavampi. Armstrongin kirja pyrki todistamaan, että Jumala on paljon suurempi konsepti kuin vain joku ukko taivaassa. Hänen kirjansa vakuutti minua siinä, miksi uskonnot ovat niin tärkeitä ihmisten elämässä, ja miksi on ahdasmielistä ajatella Jumalaa joksikin olennoksi. Mutta tässä ”Dawkins harhassa?” ei mennä niin pitkälle.

Enemmänkin ”Dawkins harhassa?” pyritään käyttämään niin väsyttäviä argumentteja, kuin ”tiede ei voi todistaa kaikkea, joten miksi vaivautua?” ja ”uskonto ja tiede eivät ole ristiriitaisia, vaan täydentävät toisiaan”. Eli tässä kirjassa ei edes yritetä todistaa Jumalan olemassaoloa kunnolla. Jopa Michael Shermer, jota nykyään inhoan, onnistuu agnostisismistaan huolimatta perustelemaan Jumalan olemassaolon paremmin.

Kirjailijat keskittyvät tässä teoksessa enemmänkin hienostuneesti arvostelemaan Dawkinsin teesien oletusten paikansapitämättömyyttä. Kuten sitä, että kun Dawkins ei ymmärrä, jotain uskonnollista ilmiötä, niin sen on oltava harhaista ja hyödytöntä. Kirjailijat onnistuvat aika vakuuttavasti todistamaan, että Dawkinsin logiikka on ontuva, kun monilla uskonnollisella ilmiöllä on hyötyä, vaikka ei päällisin puolin sitä näkisi. Kirjailijat mainitsevat, miten Dawkins ei ole esimerkiksi tarkastellut uskontotieteen ja uskontojen sosiologian tutkimuksia, vaan hän on vetänyt omasta perseestä joukon oletuksia, jotka vakuuttavat jo vakuutetut. Tämä yksi havainto saa kirjailijat julistamaan, että Dawkins edustaa ”ateistista fundamentalismia”

Sydämeen sattui tämä kielellisesti ristiriitainen termi kuin ”ei-jumaliin uskova, joka tulkitsee ei-jumaluuden kirjaimellisesti”. Onneksi kirjailijat selittävät perin pohjin tämän järkyttävän huonon ja loukkaavan termin teoksessaan. Kirjassa Dawkinsia ja co. kutsutaan ateistifundamentalisteiksi, koska heillä on tiukkaan rajattu näkemys uskontojen pahuudesta, joka ei kestä tarkempaa tarkastelua.

Tässä vaiheessa voin allekirjoittaa, että Dawkins ja muut uusateistit ovat väärässä julistaessaan uskonnot olemuksellisesti pahoiksi ja usko jumalaan joksikin ”mielivirukseksi”. Silti en kutsuisi ei-jumaliin uskovia fundamentalisteiksi.  Fundamentalismi haukkumanasana on varmaan laitettu juuri, koska se ärsyttää niin paljon. Mutta on se siinä mielessä todenmukainen, koska Dawkin ja hänen fanaattisemmat seuraajat kieltäytyvät tutkimasta uskontoa laajemmin, vaan tyytyvät Dawkinsin ja muitten uusateistien kirjojen oletuksien olevan kiveen hakattuja totuuksia. Onneksi en ollut niin typerä ja jatkoin lukemista, jolloin huomasin, miten väärässä olin. Pahin ansa, mitä älykäs ihminen voi tehdä on, luulla, että tämä on löytänyt totuuden, eikä sitä tarvitse enää tarkastella ja testailla. Ikävä kyllä kaikilla ihmisillä on tämä vaiva, riippumatta siitä uskooko jumalaan tai ei.

Eli tämä kirja on enemmänkin todella pintapuolista tieteenfilosofian kertausta, jossa analysoidaan, miten yksi tiedemies epäonnistuu tarkastelemaan omaa positiota, alkuoletuksia ja loppupäätelmiä.

Yksi asia, mitä kaipasin ja jota tässä kirjassa ei edes yritetä haastaa, on Dawkinsin ja joittenkin uusateistien heittämä hypoteesi, että joillakin ihmisillä on luonnollinen taipumus tunta vetoa uskontoihin, kuin toisilla taas ei. Vaikka nuoruudessani olin kristitty, niin vähät välitin kirkoista ja rukoilusta. Aloin rukoilemaan vasta teininä ennen nukkumista, jotta varmistaisin, että seuraava päivä olisi siunattu, mutta silti en koskaan tuntenut, mitään henkilökohtaista sidettä mihinkään. Tunsin, että puhuin vain itseni kanssa. Sitten, kun minusta tuli ateisti lukiossa, niin en ole kaivannut temppeleleitä, henkiä tai jumalia. Ei vain kiinnosta. Vaikka olen lukenut jonkin verran teologiaa ja uskontojen filosofiaa, niin ei minulla ole yksinkertaisesti tunnetasolla taipumusta uskoa mihinkään korkeampaan. Uskonnolliset konseptit jumalista ja henkisyydestä ovat ihan itsesään kiinnostavia, mutta vain kiinnostavia, samalla tavalla kuin Isaac Asimovin visiot ihmiskunnan galaktisesta imperiumista. Ei mitään muuta.

Itse käännyn siihen koulukuntaan, jonka mielestä uskonnollisuus on jokin geneettinen taipumus, joka koskee suurinta osaa ihmiskuntaa, mutta ei kaikkia. Jotkut vain kaipaavat yhteisöllisyyttä, jota yhdistää jokin abstrakti spirituaalinen konsepti, kun taas toisia ei voi edes ytimiään myöten kiinnostaa. Enkä tarkoita, että tämä olisi jokin mielenvika tai sairaus, vaan jokin geneettinen sopeuma, jolla on yhä hyötyä, kun on paljon hemlpompi rakentaa yhteisöllisyyttä uskonnon ympärillä kuin vaikka aatteen. Kuitenkin tässä kirjassa tällaista ei edes mietitä, vaan yritetään järjellä ja logiikalla perustella Jumalan olemassaolo ihan kuin ihmiset alkaisivat uskomaan aidosti Jumalaan ja tuntemaan tämän läsnäolon, kun seuraavat jotain loogista ketjua. Valitettavasti tässä kirjassa, jopa siinä epäonnostutaan.

”Dawkins harha?” epäonnistuu siinä yhdessä tehtävässä, jota se lupaa, eli todistaa Jumalan olemassaolon. Enemmänkin tämä kirja todistaa, että Dawkins ei ole kaikki tietävä tiedemies, vaan fanaattinen uusateisti, joka yrittää, mutta epäonnistuu, ideologisoimaan ei-uskovaisuuden. Koska, kuten uskonnossakin, niin ei Jumalaa voi selittää olemattomaksi logiikalla. Ihmisillä on oltava taipumus olla uskomatta Jumalaan, jotta Dawkinsin argumentit tepsivät. Esimerkiksi, minusta tuli ateisti jo ennen kuin luin Dawkinsin kirjan. Dawkinsin ”Jumalaharha” oli vain teos, joka selitti minulle ne syyt, joita voisin kertoa ihmisille, miksi Jumalaa ei ole, eikä kirja, joka sai minut luopuman uskosta. Eli ainakin kirjan otsikko on totta.

Jos haluaa lukea oikeasti jotain omaa näkemystä haastavaa kirjaa, niin Karem Armtrongin ”The Case for God” on vahva suositus, Se tulee haastamaan sekä uskovaiset, että ateistit.

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): filosofia