Aihearkisto: Historia

marraskuu 16, 2018 · 6:00 am

Hakaristin ritarit

André Swanströmin uutuuskirjasta ”Hakaristin ritarit” syntyi pieni kohu, joka kiinnitti huomioni. En tiedä johtuuko se siitä, että asuin merkittävän osan elämästäni ulkomailla, kun minulle oli itsestään selvää, että jos liittyy Natsi-Saksan SS-joukkoihin, on natsi. Mutta Hesarin artikkelin aiheuttama reaktio selvästi osoitti, ettei se kaikille ollut selvää. Otin sitten tämän kirjan luettavaksi, melkein vain ärsyttääkseen ihmisiä. Välillä olen tällainen mulkku.

1

Idea

Kirjan punainen lanka on Mauno Jokipiin klassikoksi muodostunut suomalaisten SS-vapaehtoisista kertova ”Panttipataljoona” (1968) kirjan väittämien dekonstruktio. Jokipiin kirjassa SS-vapaehtoiset esitetään puhtaina isänmaallisina nuorukaisina, jotka uhrasivat itsensä pelastaakseen Suomen, eivätkä lähteneet hupsuttelemaan natsien kanssa. Saadakseen tukea väittämälleen, että SS-vapaehtoiset olivat natseja, Swanströn hyödyntää SS:n omia rekrytointiasiakirjoja, SS-vapaehtoisten päiväkirjoja, lehtiartikkeleita ja muita virallisia asiakirjoja. Näistä aineksista muodostuu synkkä kuva, jossa fasistinen IKL-järjestö onnistui kaappaamaan Suomen hallituksen salaiseksi laatiman SS-vapaehtoissotilaitten rekrytoinnin ja kouluttamaan itsestään taistelukelpoisen natsieliittijoukon. Oli vain suuri historiallinen onni, että Suomen hallitus tajusi SS-vapaehtoisen antidemokraattiset tavoitteet ajoissa ja riisui kotiin palaavat joukot aseista sekä hajautti heidät.

Kristillinen fundamentalismi

Vaikka tiesin SS:n olevan okkultismiin ja hämäräperäiseen antikristilliseen teismiin taipuva, en tiennyt, että suurin osa näistä suomalaisista SS-vapaehtoisista kuuluivat herätysliikkeisiin. Kirja paljastaa, että körttiläiset ja lestadiolaiset olivat yliedustettuina suomalaisten SS-vapaehtoisten ja fasistisen IKL-järjestön riveissä.

Kirjailijan mukaan suomalainen herätysliike ei ollut kansallissosialistinen, vaan natseja tuettiin, koska kommunismia vihattiin enemmän. Tämä kommunismiviha yhdistettyjä fundamentalistikristillisyyteen loi herännäisissä ”päämäärä pyhittää keinot” mentaliteetin, jossa kaikki natsien hirmutieto ja -sanat katsottiin läpi sormien. IKL:n ja myöhemmin SS:n liittyneet herännäiset olivat suurimmaksi osaksi vakaumuksellisia kansallissosialisteja, jotka vihasivat juutalaisia, demokratiaa ja ihmisoikeuksia. IKL:n omissa julistuksissa todettiin, että Suomen tuleva diktaattori vastaisi ainoastaan Jumalalle. Tässä onkin mielenkiintoinen pesäero saksalaisiin natseihin. NSDAP-puolueelle jumala oli vain abstrakti hahmo, joka voi kuulua mihin tahansa uskontoon, mutta sillä ei ole niin merkityksellinen kuin puolueen ja valtion ylimmällä johtajalla Adolf Hitlerillä. Monissa SS-vapaehtoisten päiväkirjoissa ilmeneekin kriittisyyttä SS:n kirkkovastaisuutta ja Hitleriä kohtaan osoitettua fanaattisuutta. Mutta käytännössä IKL:llä ja NSDAP:lla ei ollut mitään eroa. Tämä näkyy jo siinä, että vapaehtoisten päiväkirjoissa kerrotaan juutalaisten massamurhista kritittömästi kuin se “kuuluisi asiaan” ja jopa vihjaillaan osallisuutta niihin.

Körttiläisten natsimyönteisyys ilmeni erityisesti ”Hengellisessä herätyslehdessä” jossa, vuoden 1941 numerossa ylistettiin Adolf Hitlerin kirjoittamaa ”Taisteluni” manifestia. Mielenkiintoisesti kyseisessä kirja-arviossa haukuttiin Hitlerin vastustajia mustamaalaajiksi ja väärinymmärtäjiksi, kun eivät pitäneet valtakunnanjohtajan kirjasta ja ajatuksista. Olen lukenut Hitlerin ”Taisteluuni” ja se on ensimmäisistä sivuista lähtien äärimmäisen harhainen vaahtoaminen juutalaisia vastaan. Joko 40-luvun körttiläiset toimittajat olivat kaksinaamaisia valehtelijoita tai sitten he olivat niin rasistisia, etteivät edes huomanneet kirjassa olevaa juutalaisvihaa ja avointa selostusta siitä kaikesta, mitä lopulta diktaattori tekikin.

Suurin kritiikki tätä kirjaa kohtaa onkin, että Swanström ei lähde pohtimaan, miksi herännäiset olivat niin kovia natseja? Oliko heidän teologiassaan jokin radikalisoiva tekijä? Antikommunismi itsesään ei vielä tee kenestäkään natsia tai edes sympatisoijaa, joten se ei voi olla ainoa selitys.

Yhteenveto

André Swanströmin uutuuskirjasta ”Hakaristin ritarit” on loistava kirja, jossa rakennetaan hitaasti, mutta varmasti todistusaineistoa SS-vapaehtoisia vastaan. Kirjassa piirtyy vakuuttavasti kuva vakaumuksellisista natseista, jotka eivät vain liittyneet SS:ään auttaakseen Suomea puolustautumaan Neuvostoliittoa vastaan, vaan kumoamaan maamme demokratian. Teksti on niin hyvin toteutettu, että ahmin tämän kirjan todella nopeasti, vaikka se on melkein 500-sivua pitkä. Kannattaa lukea, jos haluaa päivittää tietonsa suomalaisten historiallisesta flirttailusta pimeyden kanssa.

 

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Historia, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Avainsanat: , , , , , , , , , ,

marraskuu 11, 2018 · 6:00 am

Mitä terroristit haluavat?

Poliittiset ääriliikkeet kiinnostavat, erityisesti jihadistiset terroristiryhmät. Mutta suurin osa teemaa käsittelevä akateeminen kirjallisuus tarkastelee ilmiötä lähes puhtaasti turvallisuuspoliittisesta näkökulmasta. En ole ainoa, joka on tämän huomannut, kuten arvioimani Arun Kundnani ”The Muslims are Coming!” (2014) kirjassa ilmenee. Mutta myöskin tämä Louise Richardsonin, vuonna 2006 julkaistuun ”Mitä terroristit haluavat?” (oma suomennos) kirja, jota nyt käsittelen. 

7

Idea    

Richardsonin kirjan pääteesi on, että terrorisminvastainen sota on tuhoon tuomittu, koska se pyrkii hävittämään oireen, eikä syyn. Kun huomaa, että tämä kirja on kirjoitettu yli kymmenen vuotta sitten ja terrorismi on vain pahentunut, kirjailija vaikuttaa olevan oikeassa. Asiaa vahvistaa se, että tässä kirjassa ennustettiin Osama bin Ladenin kuoleman vaikuttavan hyvin vähän al-Qaidan toimintaan.     

Richardsonin mukaan terroristit syntyvät lukuisten eri radikalisoivien tekijöitten kautta, joista merkittävimmät ovat: Ihmisen suhteellinen asema verrattuna johonkin muuhun ryhmään, nöyryytys (kansallinen/henkilökohtainen) väkivaltainen kansallinen historia, suuri sosioekonominen rakennemuutos, väkivaltainen kulttuuri ja väkivaltaa oikeuttava uskonto.    

Kirjassa tarkastellaan historian merkittävimmät terroristiliikkeet, niin antiikin Palestiinan ”sicariiksi” kutsutuista juutalaiskapinallisista kuin nykypäivän al-Qaidaan, osoittaakseen, että edellä mainitut ilmiöt ovat radikalisoivia tekijöitä.    

Kirjailijan esimerkit ovat runsaita ja niitten uskottavuutta lisäävät itse ääriliikkeitten jäsenten omat lausunnot. Richardson referoi lukuisia manifesteja, kuulustelupöytäkirjoja ja haastatteluja, joissa maailman eri terroristiliikkeitten jäsenet kertovat, miksi värväytyivät erinäisiin terroristiliikkeisiin. Kirjailija tukeutuu myöskin erilaisiin poikkitieteellisiin akateemisiin tutkimuksiin. Tätä kirjaa voitaisiinkin sanoa hyväksi yhteenvedoksi terrorismin historiasta, teoriasta, anatomiasta, radikalisoinnin juurisyistä ja miten estää terrorismin leviäminen.    

Yhteiskunnallisia muutoksia    

Kirjan pääteesi on, että terrorismi ei tule koskaan loppumaan, jos sitä synnyttämät olosuhteet eivät häviä. Richardsonin mukaan terroristiliikkeitä ja heidän muka edustamansa kansan mielipiteitä pitäisi kuunnella ja löytää tapa ratkaista heidän kokemansa ongelma.     

Kirjailijan mukaan esimerkiksi ei auta vain rakentaa kouluja köyhille alueille, vaan pitää varmistaa, että ihmiset saavat koulutuksen jälkeen töitä. Kirjan mukaan köyhyys itsessään ei radikalisoi ihmisiä, mutta juuri epäoikeudenmukaisuuden tunne, että jossain muualla eletään paremmin kuin he itse, radikalisoi. Tämä voi tarkoittaa kansallisen itsemääräämisoikeuden puutetta, tai kokemus, että omassa alueessa keskiluokka elää kurjemmin kuin jonkun muun alueen samaan viiteryhmään kuuluva keskiluokka.    

Esimerkiksi Turun terroristi Abderrahman Bouanane kertoi poliisikuulustelussa ryhtyneen iskuihin, koska “Olin nähnyt semmoisen iskun Syyrian Raqqassa, jossa kuoli paljon lapsia, se vaikutti minuun”

Kirjailijan mukaan jihadismi saa voimansa juuri siitä, että islam on kaikkia maailman muslimeja yhdistävä identiteetti. Se mitä tapahtuu Lähi-Idässä koskettaa vaikka Suomessa asuvaa muslimia enemmän kuin hänen naapurustossa asuvan suomalaisen kristityn kohtalo. Tämä ei johdu siitä, että lähiössä asuva muslimi olisi rasistinen kristittyä naapuria kohtaan, vaan sen takia, koska lähiömuslimin oma viiteryhmä ovat toiset muslimit ja näin hän vertaa jatkuvasti itseään muihin muslimeihin. Tämä jatkuva viiteryhmän vertailu voi saada Euroopassa asuvan muslimin tuntemaan velvollisuutta auttaa jotenkin Lähi-Idässä kuolevia muslimilapsia. Tietenkin tarvitaan muita tekijöitä, jotta tämä “auttaminen” manifestoituu terrorismina.  Jos tällaisia kokemuksia tuottavat olosuhteet parannetaan, terroristiliikkeitten suosio laantuu. Terroristit itse joutuvat tavallisesta kansasta eristyksiin ja heidät voi vasta sitten pommittaa kuoliaaksi tai neuvotella rauhansopimuksesta.    

Kirjailijan mukaan terrorismi on aina heikon vähemmistön ase, joten ainoa asia, mikä pitää terroristiliikkeitä elinvoimaisina on jatkuva, tavallisesta kansasta radikalisoituneitten ihmisten virta. Jos tämä virta katkaistaan, parantamalla ihmisten sosioekonomiset olosuhteet, terroristiliikkeet näivettyvät ja lopulta katoavat.   

Richardsonin toteamus, että terroristiliike aina on vähemmistön ase, myöskin selittää, miksi äärioikeistolainen terrorismi harvoin on yhtä väkivaltaista kuin äärivasemmiston tai jihadistien. Äärioikeisto yleensä koostuu kansan keskiluokkaisesta enemmistöstä, jolla on joka tapauksessa valtaa nousta puoluepolitiikassa ylöspäin. Tämä selittää, miksi äärioikeiston terrorismi rajoittuu lähes yksinomaan satunnaisiin vähemmistöjen murhiin ja harvoin laajoihin pommi-iskuihin. Toki poikkeuksia on, kuten tämän vuoden Lokakuun ja Marraskuun välissä tapahtunut äärioikeistolaisten terrori-iskujen aalto, joka pyyhkäisi USA:n, tappaen kymmeniä ihmisiä, vain sen takia, koska he olivat juutalaisia, mustia, naisia tai demokraatteja.     

Kirjailija toteaakin, että itse ideologia ei vielä radikalisoi ketään tai tee jostain ihmisestä väkivaltaisempaa kuin toisesta, vaan ne olosuhteet, joissa yksilö elää. Tämä selittää, miksi äärivasemmistolainen terrorismi on lähes olematonta nykyään, verrattuna 70-lukuun tai miksi jihadismi on sitten 70-luvun vain kiihtynyt, kun taas äärioikeisto on pääsemässä demokraattisilla vaaleilla valtaan ympäri maailman.     

Yhteenveto    

Louise Richardsonin ”What Terrorists Want: Understanding the Enemy, Containing the Threat” on todella tiivis paketti täynnä informaatiota terrorismista, joka pitkästä iästä huolimatta, on ajankohtaisempi kuin koskaan. Kirja ennusti, että puhtaasti militaristinen ote terrorismiin ei tule koskaan ratkaisemaan ongelmaa, ainoastaan vihollisen ymmärtäminen ja sen kasvuolosuhteitten ehkäiseminen. Samalla kirja esittää vakuuttavasti, että vihaideologia tai uskonto eivät vielä itsessään radikalisoi ketään, vaan tarvitaan monta eri tekijää, jotta joku menettää täysin toivon tavanomaiseen poliittiseen vaikuttamiseen ja ryhtyy väkivaltaan.

1 kommentti

Kategoria(t): Historia, Islam, jihad ja maahanmuutto, Kommunismi ja anarkismi

Avainsanat: , , , , , , , , ,

marraskuu 10, 2018 · 6:00 am

Himmler ja hänen suomalainen Buddhansa

Kun näin Facebookin uutisvirrassa tämän Tapio Tammisen uutuuskirjan “Himmler ja hänen suomalainen Buddhansa” homoeroottisen kansikuvan, laiton sen lukulistaan, vaikka en koskaan ollutkaan kuullut SS-johtajan hierontaharrastuksista tai tuhansia juutalaisia vapauttaneesta suomalaisesta hierojasta Felix Kerstenistä.

13

Idea

Felix Kersten oli suomalainen veijari, joka eli sillä sun täällä Euroopassa, missä hän oppi epäselvissä olosuhteissa, joihin liittyy kiinalainen hierontamestari ja karmasta uudelleensyntyminen, hieronnan salaisuudet. Kersten oli niin taitava hieroja, että hän päätyi monen mahtimiehen hovihierojaksi, joista viimeisin oli Natsi-Saksan pahin ihmishirviön Heinrich Himmler.

Tamminen jäljittää lukuisten asiakirjojen ja Kerstenin omista kirjoituksista, huikean seikkailun, johon liittyy natsiokkultismia, vatsahierontaa, tuhansien juutalaisten pelastusoperaatio ja Hollannin väestön massiivisen pakkosiirron estäminen. Jotkut tässä kirjassa esitetyistä tapahtumista ovat niin uskomattomia, että jopa kirjailija sanoo, että ne ovat vaikeita todentaa tai ne ovat liioiteltuja, mutta toiset taas tosiaan tapahtuivat. Natsien ylin johto oli ihan oikeasti niin kajahtanutta kuin tässä kirjassa esitetään! Piti joskus oikein pysähtyä, koska meininki oli niin villiä. Erityisesti okkultismia koostuvat osat, jotka olivat uskomattomia, siitä huolimatta, että olin jo lukenut paljon aihepiiristä. Esimerkiksi en tiennyt, että Suomen presidentti Risto Ryti oli okkultisti, joka luonnehti Hitleriä: “lämpimäksi tunteva, sydämellinen, hyvää tarkoittava, herkkä ihminen”. Meidän omatuntomme onneksi, tämä syvä rakkaus Führeriä kohtaan ei heijastunut juutalaisväestömme massamurhaamiseen, vaikkakin estimme monen juutalaispakolaisen maahantulon.

Protolinkolalaisuus

Vaikka tiesin natsien olevan edistyksellisiä luonnonsuojelijoita ja Hitlerkin oli kasvissyöjä, niin tässä kirjassa paljastuu kuinka syvässä ekologinen ajattelu, oli Himmlerin okkultistinatsisiivessä. Mutta tämä ekologia ei ollut samaa, mitä nykyiset vihreät tai hipit edustivat, vaan todella karkeaa primitiivistä ekologiaa, jota voisi parhaiten rinnastaa Pentti Linkolan ajatuksiin. Esimerkiksi natsit sulkivat ihmisiltä kokonaisia metsiä, jotta ne voisivat kasvaa villisti. Samalla natsit olivat kaikessa hirviömäisessä tekopyhyydessä kieltäneet eläinkokeet, mikä 30-40-luvulla oli ennenkuulumatonta koko maailmassa, ja sen sijaan käyttivätkin juutalaisia vankeja tarkoitukseen. Kirja korostaa, että suurin osa näistä ihmiskokeista eivät olleet edes tieteellisiä, vaan absurdeja kokeiluja, jotka olivat silkkaa julmuutta tai hulluutta.

Kirjailija kertoo myöskin, että monet keskistysleirit olivat kokeellisen biodynaamisen luomuviljelyn maatiloja. Erityisesti Dachaun kuolemanleirillä luomuviljely oli laajinta ja kaupallisesti menestynyttä. Auschwitzissa taas kokeiltiin juutalaisten ruumiitten soveltuvuutta viljelyslannoitteena. Natseille kasvit ja eläimet olivat suuressa arvossa, mutta ihmiset, erityisesti juutalaiset eivät.

Kirjan mukaan Himmler uskoi nuoruudessaan völkisch-ideologiaan, jonka mukaan juutalaiset, teollistuminen ja kapitalismi olivat pilanneen maailman, joten nämä oli tuhottava ja palattava agraariin elämäntapaan. Myöhemmin völkisch-ideologia liitettiin NSDAP-puolueen maatalouspolitiikkaan Artamen-liikkeen kautta, jossa se muuttui Blut und Boden (Veri ja maaperä) -ideologiaksi. Kapitalismin ja teollistumisen vastustus hylättiin, mutta idea juutalaisten ja slaavien karkottamisesta pantiin etusijalle, osaksi Natsien imperialistista projektia kolonisoida koko Itä-Eurooppa valtavaksi arjalaiseksi vilja-aitaksi.

Rakenne

Kirja koostuu kolmen eri historiallisen henkilön elämänkertomuksesta Felix Kersten, Heinrich Himmler ja keskitysleirissä olevan vangin. Tällä kolmiorakenteella lukija saa monipuolisen kuvan Toisesta maailmansodasta ja miten jokaisen henkilön päätökset vaikuttivat toisiinsa. Erityisesti Himmlerin, jolla oli suunnatonta valtaa päättä miljoonien viattomien ihmisten kohtalosta. Sitä en tiennytkään, että Kersten oli niin vaikutusvaltainen hieroja, että hän onnistui järjestämään Himmlerin ja pohjoismaisten viranomaisten kanssa tuhansien keskitysleirivankien vapauttamisen. Himmler tietenkin luuli, että saisi koko operaatiosta rahaa ja vakuuden, että häntä ei tuomittaisi, jos natsit häviäisivät sodan.

Oppeja menneisyydestä

Mielenkiintoisinta on kuitenkin kirjailijan loistavan kerronnan lisäksi se, että hän pyrkii korostamaan, miten natsien touhu muistuttaa nykypäivän äärioikeiston politiikkaa. Tarkkaavaisempi lukija aistii, että lainaukset ja lähdeviitatut selostukset natsien maahanmuuttokriittisyydestä ja monen eurooppalaisen valtion välinpitämättämyys juutalaisia kohtaan (erityisesti Ruotsia arvostellaan ankarasti tässä kirjassa, sen tiukasta pakolaislaista, joka sulki rajat natseja pakenevilta juutalaisilta), ovat vihjeitä siitä, että historia on toistumassa. Erityisen mieleenpainuvaa oli Himmler yritys selittää vuonna 1945 Walter Schellenberg Masurille, miksi hän oli hävittämässä juutalaisia: “Juutalaiset sekaantuivat korviaan myöten tuohon Spartacus-kapinaan. Juutalaisethan olivat ulkomaalasia keskuudessamme, jotka herättivät levottomuutta. Useita kertoja heidät karkotettiin maasta, mutta he palasivat aina. Kun pääsimme valtaan, meille tarjoutui mahdollisuus ratkaista asia lopullisesti. Kannatin inhimillistä ratkaisua maastamuuttoa, mutta muut eivät hyväksyneet tätä.”.

Mutta vasta kirjan lopussa, kun koko Kerstenin ja Himmlerin seikkailut on kerrottu, kirjailija pamahtaa kovan saarnaan, jonka kärki on juuri siinä, että olemme kerran jo syöksyneet pimeyteen ja vaikuttaa siltä, että emme ole oppineet mitään, vaan haluamme uusinnan Toisesta maailmansodasta. Joillekin lukijoille kirjailijan poliittisuus ja saarnaaminen voivat olla raivostuttavia tai vaivaannuttavia, mutta minulle se oli virkistävää. Pidän siitä, että tutkija ei vain heitä faktat pöytään, vaan vetää ne yhteen kertoakseen hänen tulkintansa niistä. Mutta voi myöskin olla, että pidin loppusaarnasta, koska olen muutenkin samaa mieltä siitä, että historia on toistumassa. Lisäisin sen kiinnostavan huomion, että tässä kirjassa mainitaan, että natsit omaksuivat Julius Evolan Kshatriya-kastin ideologian ja fasismin. Sattumalta Suomen sisu on maininnut omassa propagandakirjassaan “Sarastus. Kirja 1” (2015), että heidän ideologiansa perustuu Julius Evolan ajatuksiin. Maailmaa tosiaan pyyhkii uusfasismin ruma ja pimeä aalto ja olisi hyvä, että tarpeeksi suuri määrä ihmisiä tajuaisi, mitä on tapahtumassa ja yrittäisi estää tällä kertaa rikoksen ihmiskuntaa vastaan.

Ongelmia

Kirjan suurin ongelma minulle oli se, että Himmler oli koko teoksen jännittävin hahmo. Sekin voi johtua siitä, että tunsin ennestään Himmlerin, joten halusin tietää jokaisesta likaisesta yksityiskohdasta, mitä tästä mätäpaiseesta löytyisi. Mutta tuli vaikutelma, että Kerstenin seikkailuun ei keskitytty kirjassa tarpeeksi. Tämä on erityisen ongelmallista, kun hänen pitäisi olla koko kirjan päähenkilö! Silti ei voida sanoa, että Kerstenin elämä oli tylsä. Miehellä oli aika jännittävä elämä, mutta jotenkin Himmlerin pimeä varjo oli voimakkaampi tässä teoksessa.

Toinen on, että kirjan lopussa kirjailija referoi Philip Zimbardon vankilakoetta, korostaakseen, miten juuri niin mitäänsanomattoman tavallisen näköinen mies kuin Himmler kehittyi yhdeksi maailmanhistorian kylmäverisimmäksi kirjoituspöytämassamurhaajaksi. Ikävä kyllä tänä vuonna on paljastunut, että Zimbardon vankilakoe oli huijaus,  eikä sen tuloksia ole onnistuttu toistamaan. Onneksi sentään Tamminen referoi Milligrammin sähköiskukoetta, joka jotenkuten tukee teesiä, että kenestä tahansa voi tulla murhaaja. Silti sitä luulisi toimituksen viimeistään huomauttavan, että Zombardon koetta ei enää kannata referoida.

Yhteenveto

Tapio Tammisen “Himmler ja hänen suomalainen Buddhansa” On todella taitavasti kirjoitettu. Tämä kirja etenee kuin jännäri, mikä voi johtua siitä, että osa kirjan lähteistä olivat Kerstenin omat elämäkerrat, jotka perustuivat miehen suullisiin kertomuksiin. Mutta tämä oli niin hienosti kirjoitettu, että ahmin ennätysajassa kaiken sen holokaustin, vatsahieronnan, patoutuneen seksuaalisuuden, kireät nahkasaappaat ja muinaiset indogermaaniset jäävaltakunnat. Mutta erityisen häkellyttävää onkin se toistuva teema, jota olen havainnut natseja käsittelevässä kirjallisuudessa: Natsit tosiaan kehystivät osan juutalaisvastaisuutensa maahanmuuttovastaisuuteen. Idästä tulevia juutalaisia pidettiin uhkana Euroopalle ja natsit käyttivät näitä syntipukkina Saksan ongelmille. Natsit tosiaan kiihottivat kansanryhmää vastaan ja saivat absoluuttisen vallan. Seuraukset tiedämme ja on hirvittävää, että kukaan ei ole oppinut tästä yhtään mitään. Kiitän Tapio Tammista, että hän jaksaa pitää meteliä tästä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Historia, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Avainsanat: , , , , , , , ,

lokakuu 7, 2018 · 5:00 am

Välähdyksiä suomalaisesta salatieteestä

Kun vuonna 2015 julkaistiin Perttu Häkkisen ja Vesa Iittin kirjan ”Valonkantajat: Välähdyksiä suomalaisesta salatieteestä” kirjakaupoissa, laiton sen välittömästi lukulistaan. Kuitenkin minulla ei ollut kiirettä lukea tämä kirja, koska fokukseni on poliittisissa ääriliikkeissä. Mutta tänä vuonna tajusin, että lukulistani oli niin pitkä, että vasta vuosien päästä pääsisin lukemaan tämän kirjan, joten laitoin sen etusijalle.

8

Idea

”Valonkantajat: Välähdyksiä suomalaisesta salatieteestä” kertoo modernin suomalaisen okkultismin historiasta sen merkittävien tekijöitten elämäkertojen kautta. Tässä teoksessa käydään läpi koko viimeisen vuosisadan esoteerisia ja okkultistisia liikkeitä, kuten teosofit, ufologit kuin natsiokkultistit.

Kirjailijat osasivat hommansa, koska eri okkultistien elämäkerrat ja heidän uskomuksensa on kuvattu hämmästyttävän yksityiskohtaisesti. Sitä melkein tunsi kuin olisi metsäaukiolla alastomana heidän kanssaan palvomassa jotain pimeää ja unohtunutta jumalaa.

Mielenkiintoisinta on, miten kirjan mukaan suomalainen okkultismi ei ala suomalaisella muinaisuskonnolla, joka on itsessään aika huikea, vaan länsieurooppalaisella teosofialla. Teosofiasta haarautui lukuisia henkimaailmaa käsitteleviä synkretistisiä uskontoja ja kultteja, joista jotkut alkoivat lainata elementtejä suomalaisesta muinaisuskonnosta. Merkittävin havainto oli, miten suurin osa esoteerisista uskonnoista liukui liberalismiin tai äärioikeistolaisuuteen. Vain yksi suomalainen okkultisti oli vasemmistolainen ja toinen satanistinen ryhmä koostui köyhistä työläisistä. Tässä kirjassa ei analysoida, miksi niin harva vasemmistolainen harrasti okkultismia? Tämä ihmetyttää, koska vaikka sosialismi perustuu materialismiin, marxilaisuus perustuu hegeliläiseen dialektiikkaan, jota voitaisiin tulkita esoteerisesti.

Omaksi yllätyksekseni UFO-uskomukset eivät olleet niin tieteellisiä kuin oletin. Suomessa UFO:t tulkittiin jumalallisiksi hengiksi tai enkeleitten kaltaisiksi entiteeteiksi, eikä toisten planeettojen olennoiksi, jotka omaavat huipputeknologisia avaruusaluksia. Jotenkin nämä ihmiset onnistuivat sekoittamaan kristinuskon, buddhalaisuuden, hindulaisuuden, UFO:t ja Kalevalan saumattomasti keskenään.

Kieli

Tämän kirjan kieli on mielestäni se mainittavampi asia. Molemmat kirjailijat kuvaavat todella puolueettomasti erilaisia uskomuksia, jotka normaalille ihmisille näyttävät ilmiselvän mielisairailta. Mutta kirjan kieli kuitenkin ei ole kuivakkaan tieteellistä, vaan sellaista lähes taiteellista sekoitusta modernia slangia, vanhahtavaa herroittelua ja tieteellisiä anglismeja. Tämä kielisekoitus ei kuitenkaan ole epäselvää, vaan todella selkeää ja sarkastisen humoristista, mutta samaan aikaan kunnioittavaa okkultisteja kohtaan. Tekstin Huumori syntyy erityisesti siitä, kun kirjailijat lainaavat okkultistien omia itsekuvailujaan, jolloin heidän perverssimmät touhut vaikuttavat vielä oudoimmalta. Ihailen suuresti kirjailijoita, jotka tähän kykenevät, koska minulla on uskomattoman vaikeaa kirjoittaa kunnioittavasti ja puolueettomasti ihmisistä, joitten ideoista en pidä. Tässä kirjassa kuitenkin kieli on intiimiä, rönsyilevää ja elävää puolueettomuudesta huolimatta. Okkultisteja kunnioitetaan tässä kirjassa, ikään kuin he edustaisivat jotain vakavasti otettavaa uskomusta, mutta ilman että sorrutaan nöyristelyyn tai propagandaan.

Ongelmia

Suurin ongelma, muuten loistavassa kirjassa, on analyyttisyyden puute. Kirjailijat päättivät enemmänkin esitellä suomalasia okkultistisia liikkeitä kuin analysoida niitä. Tässä teoksessa ei pohdita miksi okkultismi vetoaa joihinkin ihmisiin tai miksi seksi vaikuttaa olevan olennaisin asia kaikissa uskomuksissa. Tässä kirjassa teosofit, satanistit, votanistit, natsiufologispiritistit ja muut menninkäiset näkevät seksiorgioissa jotain maagista. Miksi okkultistit näkevät seksin niin tärkeäksi, että siitä piti puhua jatkuvasti, mitä yksityiskohtaisemmilla tavoilla. Melkein kaikki henkimaailmoilla pelaavilla tekijöillä oli jokin sukuelimiin liittyvä uskomus ja harrastus.

Toinen kysymys, joka jäi vaivaamaan minua, oli se, miten nämä okkultistiliikkeet kykenivät sekoittamaan kristinuskon itämaisten uskontojen kanssa, jos kristinusko selkeästi kieltää henkien kanssa puhumisen tai todellisuuden manipulaatiota taikuuden kautta? Kirjassa ei ollenkaan analysoida, miten aikalaiset, jotka välillä käyttivät selvännäkijöitten tai spiritistien palveluita, eivät kokeneet tekevänsä vakavaa syntiä, johon osallistuminen Raamattu määrää kivitystuomion? Kirja ei analysoi tätä synkretistisistä ulottuvuutta ja miksi se vetoaa ihmisiin niin paljon. Voisiko kyseessä olla jokin jungilainen ilmiö? Sivuhuomiona, tässä kirjassa kerrotaan, että Jung oli natsiokkultisti. Asia, joka ainakin omilta folkloristiikan opinnoilta jäi mainitsematta. Mutta nämä ovat pikkukritiikkejä, koska kirjan tarkoitus on olla lähdeaineisto, eikä itse teoreettinen tutkielma aiheesta.

Sitten on muitten kritiikki, mitä itse en allekirjoita: kirja käyttää lähteenä runsaasti porno- ja sensaatiolehtien materiaalia okkultisteista. Mielestäni kirjailijat ovat oikeutettuja käyttämään roskalehtien materiaalia lähteenä, koska suurin osa ovat okkultistien haastatteluja. Vaikka okkultistit, kuten Pekka Siitoin olivat sensaatiohakuisia sekopäitä, tämä kirja esittelee juuri sen, mitä okkultistit halusivat muille näyttää. Tämän vuoksi pornolehtien haastattelut kelpaavat lähdeaineistoksi, koska ne sisältävät sen, mitä okkultistit halusivat esitellä itsestään. Sitten tietenkin pitää muistaa, että harva laatulehti kuluttaisi palstatilaansa haastatellakseen marginaalihörhöjä ja heidän satanistisia seksiorgioitaan. Juurikin porno- ja iltapäivälehdet sellaisesta matskusta kiinnostuvat. Ainakin nyt tiedän, miksi niin moni kollega on kiinnostunut tutkimaan okkultismia.

Yhteenveto

Perttu Häkkisen ja Vesa Iittin kirjan ”Valonkantajat: Välähdyksiä suomalaisesta salatieteestä” on jo klassikkostatukseen päässyt opus suomalaisen salatieteen ja okkultismin dokumentoijana. Esimerkiksi Pekka Siitoimesta on koottu tässä kirjassa aika kattava esitys, jossa oli paljon minulle uutta tietoa, vaikka olen lukenut melkein kaikki kirjat, mitä miehestä on kirjoitettu. Varmasti tätä tullaan käyttämään lähdeteoksena tai oppaana okkultismia ja salatiedettä käsittelevissä tutkimuksissa. Erityisesti alallani tämä teos on melkein pakollista lukemistoa opiskelijoitten keskuudessa, koska me folkloristit olemme juuri sellaisia hörhöjä

Jätä kommentti

Kategoria(t): Historia, Mitä tällä kertaa luin, Teologia

Avainsanat: , , , , , , ,

lokakuu 5, 2018 · 5:00 am

Stanleyn ja Livingstonen eeppiset seikkailut

Kun näin lapsena Joe Johnstonin ohjaaman ”Jumanji” (1995) elokuvan, pidin jo silloin sitä liioiteltuja. Afrikan sademetsät eivät voi olla niin kauhistuttavan villejä. Eihän? Sitten luin tämän Martin Dugardin vuonna 2004 kirjoittaman ”Afrikkaan. Stanleyn ja Livingstonen eeppiset seikkailut.” (oma suomennos) kirjan.

16  

Idea    

Livingston oli kuuluisa brittiläinen tutkimusmatkailija, joka vietti merkittävän osan elämästään tutkien Afrikan mantereen viidakkoja. Kuitenkin, kun hän lähti mantereen sydämeen etsimään Niilin alkulähdettä, hän katosi useiksi vuosiksi. Monet tutkimusretket lähetettiin etsimään tutkijaa, mutta turhaan. Mutta eräs talousvaikeuksissa oleva sanomalehti päätti pelastaa itsensä lähettämällä toimittajan ja sisällissodan veteraanin Henry Morton Stanleyn löytämään maailmankuulun tutkijan.   

Koska kumpikin miehistä kirjoitti päiväkirjoja, joita he suunnittelivat käyttävänsä matkakirjojen pohjaksi, Dugard kykeni rakentamaan tähän teokseen niin elävän kuvauksen Afrikan viidakoista, että tunsin kuin olisin itsekin miesten rinnalla, hätistämässä hyttysiä, väistellen krokotiilejä ja paeten kannibaaliheimoja!    

”Pimeä” Afrikka    

Dugard ei vain tyydy kertomaan kummankin tutkimusretkeilijän elämäkerrat, vaan hän käyttää kumpaakin miestä lähes mikrohistoriallisina esimerkkeinä 1800-luvun länsimaisista miehistä ja heidän aikakaudesta. Britti-imperiumi oli saavuttamassa huippunsa. Kaikki maailman rannikot ja saaristot oli tutkittu ja kartoitettu, mutta syvempi Afrikka oli vielä tuntematon. Kirjan mukaan termi ”pimeä Afrikka” ei tule siitä, että keski-Afrikka on täynnä tummia ihmisiä, vaan sen takia, että aikakauden kartoissa tutkimattomat alueet väritettiin tummin värein. Afrikka oli 1800-luvulla pääosin tutkimatonta, joten se oli tummempi kuin muut mantereet.     

Lukuisat tutkimusmatkailijat ja lähetyssaarnaajat tunkeutuivat Afrikan viidakkoihin, joko käännyttämään sen asukkaita tai kartoittamaan sitä. Joukossa oli tutkijoita, sotilaita, rosvoja, uudisraivaajia ja muita rohkeita tai epätoivoisia miehiä ja naisia. Suurin osa kuitenkin menehtyi malariaan, alkuperäisasukkaitten hyökkäyksiin tai lukuisiin muihin hirvittäviin tauteihin, mitä mantereessa oli. Livingstone oli yksi heistä. Hän oli entinen lähetyssaarnaaja, joka päätti samaan aikaan tutkia mantereen seutuja, että kirjoittaa siellä harjoitettua orjuutta vastaan. Nopeasti Stanleyn kirjoituksista tuli maailman kuuluja ja häntä rahoitti Kuninkaallinen maantieteellinen seura.     

Samaan aikaan Yhdysvallat oli syrjäyttänyt hurjalla väkivallalla viimeisen maan alkuperäiskansan reservaattiin ja nyt suunnitteli oman kansainvälisen imperiumin perustamise. Stanleyn oli amerikkalaisen sisällissodan karaistama rasistinen sotaveteraani ja toimittaja, joka etsi elämänsä ”juttua”. Afrikka oli aina kiinnostanut häntä, joten oli luonnollista, että juuri hänet valittaisiin etsimään kadonnutta tutkimusretkeilijää. Uskomatonta onkin, että Stanleylla ei ollut mitään kokemusta tutkimusretkeilystä tai sademetsistä, mutta armeijatausta nähtiin tarpeeksi hyvänä selviytymistakeena.

Tämä kirja kertookin siitä uskomattomasta rohkeudesta ja sisukkuudesta, jolla kaksi miestä tunkeutui sen ajan tutkimattomiin seutuihin, vailla minkäänlaista erikoiskoulutusta. Tietenkin kumpikaan tutkimusretkeilijä ei lähtenyt yksin tunkeutumaan Afrikan tiheisiin viidakkoihin, vaan heillä oli mukana alkuperäisasukkaita oppaina ja pieni aseistettu palkasotilaitten armeija mukanaan. Kuitenkin Afrikkan viidakot olivat sen verran anteeksiantamattomia, että monet kuolivt matkalla. Maan itäosa, josta kumpikin aloitti, oli soista seutua, jossa asustivat lukuisat kannibaaliheimot ja niitä vastaan taistelevat arabialaiset orjakauppiaat. Afrikan viidakot lupasivat melkein ainoastaan nälkää, krokotiilejä, leijonia, leopardeja, malariahyttysiä, heimosotia ja muita vaarallisia eläimiä, kuten eläviä ihmisiä metsästäviä muurahaislaumoja! Oikeasti, en edes tiennyt, että sellaisia hyönteisiä on olemassa! Tietenkin tutkimusretkeilijät joutuivat kärsimään uskomatonta rääkkäystä, jossa monesti he melkein kuolivat, mutta silti heidän sisällään oli jokin voimakas tahto jatkaa matkaa, vaikka ei ollut mitään takeita menestyksestä tai eloonjäämisestä. Välillä kuitenkin keskellä viidakkoa he löysivät alkuperäisasukkaitten heimoja, joissa “eboniprinsessat” olivat halukkaita kokeilemaan miltä tuntuu rakastella valkoisen miehen kanssa.   

Imperialismi    

Eeppisen seikkailun lisäksi, mielenkiintoista on aikakauden suurvaltapolitiikan kuvaus. Kun länsimaiset alkoivat tunkeutua Afrikan sisämaahan, he törmäsivät arabien pyörittämiin orjakauppoihin. Vaikka suurin osa eurooppalaisista imperiumeista olivat 1800-luvulla luopuneet orjakaupasta, Portugali yhä hankki miljoonia orjia arabeilta, jotka alkoivat kiihtyvää tahtia kolonisoida sisä-Afrikkaa vastatakseen kysyntään.     

Kirjan mukaan Iso-Britannia oli 1800-luvulla perustelemassa imperiuminsa laajennusta kristinuskolla. Brittiläiset päättäjät iskostivat kansalaisille, että imperiumin tehtävä oli levittää kristinuskoa kaikkialle maailmalle, joten jokainen tutkimus- ja valloitusretki olivat vain lähetystyötä, jossa sivistystä ja veljellistä rakkautta levitettiin. Oli melkein historiallinen onni, että britit ja ranskalaiset tajusivat hyödyntää tieteellistä metodia uskonnollisessa lähetystyössä. Juuri tämä tieteen valjastaminen imperialistiseen projektiin takasi Iso-Britannian vallan kasvun.

Kristillisenä lähetyssaarnaajana Livingston lobbasi Britti-imperiumin ”vapauttamaan” Afrikan orjuudesta. Valitettavasti brittejä ei oikeasti kiinnostanut vapauttaa Afrikka arabeilta tai levittää Jeesuksen sanomaa, vaan riistää sen luonnonvarat. Kuitenkin Livingston ei ehtinyt elää niin pitkään, että näkisi isänmaansa pahimmat imperialistiset ylilyönnit. Samaan aikaan maailmanmahdiksi nouseva Yhdysvallat halusi mukaan imperialistiseen peliin, jolloin Afrikka muuttui monen suurvallan eturistiriitojen kentäksi. Stanleyn pelastusmatka kehystettiinkin mediassa amerikkalaisten näpäytykseksi birttiläisiä vastaan. Amerikkalaiset kokivat, että he olivat ”oikeita” tosimiehiä, jotka pystyisivät valloittamaan Afrikan ja brittiläiset olivat vain ”laiskoja vanhuksia”

Mutta kirjan mukaan, tultuaan kuuluisaksi Livingstonin löytämisestä, Stanley auttoi belgialaista kuningas Leopoldia kartoittamaan Kongon alueen. Kongosta tulikin kuninkaan yksityisomaisuutta tai oikeastaan hänen yksityisen firman tonttia, jossa alkuperäisasukkaat orjuutettiin ja massamurhattiin sellaisiin lukuihin, joita vasta Natsi-Saksa onnistui ylittämään.     

Yhteenveto     

Martin Dugardin ”Afrikkaan. Stanleyn ja Livingstonen eeppiset seikkailut.” on todellakin eeppinen kirja, joka ei vain kerro uskomattomasta seikkailusta, mutta myöskin aikakaudesta, jossa miehet olivat miehiä, naiset olivat miehiä ja lapset olivat miehiä. Teos kertoo aikakaudesta, jossa Eurooppa oli tieteellä pääsemässä muitten kansojen niskan päälle, niin hyvässä kuin pahassa. 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Historia

Avainsanat: , , , , ,

syyskuu 30, 2018 · 5:00 am

Pelkoa ja inhoa Natsi-Saksassa!

Minua eivät kiinnosta ”Hitlerin viiksivahakokoelman salaisuudet” tyyppiset kirjat, jotka keskittyvät analysoimaan Kolmannen valtakunnan johtajan henkilökohtaisia oikkuja. Näillä oikuilla, kun ei ole mitään merkitystä itse jäbän ideologiaan tai hänen politiikkaan. Kuitenkin, koska minut tunnetaan tyyppinä, joka lukee natsikirjallisuutta, sain sitten lahjaksi tämän Norman Ohlerin vuonna 2015 julkaistun kirjan ”Hitlerin tabut – Kolmannen valtakunnan huumeinen todellisuus”.

9

Idea

Yllätyin positiivisesti, kun paljastuikin, että tämä kirja ei käsittele vain Hitlerin väitettyä huumeriippuvuutta, vaan se on oikeastaan Saksan lääketeollisuuden historia Weimarin tasavallasta Natsi-Saksaan. Hitlerin oma huumesekoilu on punainen lanka, joka pitää koko kirjaa kasassa. Tämä tarkoittaa, että Adolf Hitler on oikeastaan tämän kirjan mikrohistoriallinen hahmo, jonka kautta laajempaa 1900-luvun ilmiötä analysoidaan. Tämä ilmiö on, nykyään vaarallisiksi luokiteltujen kovien huumeiden laillinen käyttö ”piristys” tabletteina.

Norman Ohler kertoo elävästi, miten Ensimmäinen maailmansota pakotti Saksan luomaan lähes tyhjästä synteettisten lääkkeitten teollisuuden, joka suursodan jälkeen muuttui maailman johtavammaksi kemikaalisten lääkkeitten tuottajaksi ja levittäjäksi. Yksi suurimmista saksalaisen lääketeollisuuden saavutuksista oli meta-amfetamiinien kehittäminen. Tästä aineisosasta kehitettiin lukuisia erilaisia ”piristys” tai ”vitamiini” tabletteja, joita nautittiin ”modernin ja vauhdikkaan elämäntavan” ylläpitämiseen.

Huumesodan pimeä historia

Kirjailijan mukaan natsit olivat ensimmäisiä maailmassa, jotka keksivät koko ”huumesodan” käsitteen ja ankarasti pyrkivät kieltämään ja takavarikoimaan kaikki laittomiksi luokitellut huumeet. Mutta meta-amfetamiinia ei vielä tuolloin luokiteltu vaaralliseksi, vaan sitä myytiin iloisesti kansalaisille, jopa suklaalevyjen muodossa. Toisessa maailmansodassa Wehrmacht tarjosi meta-amfetamiinipillereitä sotilaille. Oikeastaan blitzkrieg oli ainoastaan mahdollinen meta-amfetamiinipohjaisten pillereitten vaikutuksen alaisena. Sitä en tiennytkään, että oikeastaan Saksan armeija oli niin surkea, että ainoastaan nopea joukkojen liikutteleminen tuhansia kilometrejä suoraan vihollisten selustoille, oli ainoa mahdollisuus voittaa taistelut. Mutta tuhansien kilometrien taivaltaminen nopeassa aikataulussa vaati monta unetonta yötä tankeissa, lentokoneissa ja muissa kuljetuslaitteissa, joten ”piristäviä” pillereitä piti hankkia tuhansille sotilaille.

Hitlerin tabut

Itse Hitlerin huumesekoilu perustuu pääosin diktaattorin henkilökohtaisen lääkärin päiväkirjamerkintöihin, joissa potilas ”A:lle” annettiin lukuisia ”vitamiini” pistoksia. Nämä pistokset sisälsivät omituisia sekoituksia erilaisia rohtoja, kemikaaleja ja eläinsoluja. Kirjailijalle ei ole 100% varmuutta, että potilas ”A” on Adolf Hitler, mutta koska päiväkirjan omistaja oli Hitlerin henkilökohtainen lääkäri ja Hitlerin käyttäytyminen muistutti huumeriippuvaisen käytöstä, hän pitää potilas ”A:ta” itse fuhrerinä.

Näitten pistosten uskottiin antavan Hitlerille energiaa, toimiva vatsa ja rauhallisuus jokapäiväisille hirmuteoille. Mutta päiväkirjamerkinnöissä on myöskin merkintä jatkuvasta ”Aine X” käytöstä. Ohler analysoi päiväkirjamerkinnöissä ja muissa aikalaiskuvauksissa olevia merkintöjä Hitlerin käyttäytymisestä, päätelläkseen, että ”X” oli oikeastaan meta-amfetamiinia. Tästä kirjailija lähtee rakentamaan kuvan Hitlerin hitaasta rappiosta kohti säälittävää möykkyä mätäneviä suonistoja ja tummia silmäkuoppia. Kirjailijan mukaan Hitlerin raivokohtaukset ja käsien tärinä aiheutuivat meta-amfetamiinin liikakäytöstä. Hitler itse vastusti huumeita, mutta hänen henkilökohtainen lääkärinsä sai diktaattorin uskomaan, että nämä ”energisoivat” pistokset olivat vain äärimmäisen tieteellisiä kemikaalisekoituksia, eikä huumeita.

Sinänsä lohduttavaa ajatella, että Hitlerin viimeisillä päivillä, tämä massamurhaaja olisi hajoavan kehon lisäksi kärsinyt narkkarin vieroitusoireista, kun lääkevarastot olivat tyhjentyneet, aiheuttaen niin kamalaa fyysistä ja henkistä kärsimystä, että itsemurha oli ainoa tie.

Yhteenveto

Norman Ohlerin ”Hitlerin tabut – Kolmannen valtakunnan huumeinen todellisuus” on yllättävän hyvä aikalaiskuvaus teollistuneesta valtiosta, jossa ainoa tapa pärjätä oravanpyörässä oli huumata itsensä vahvoilla pillereillä. Samalla se on hyvin yksityiskohtainen kuvaus maailmanhistorian pahimman hirviön mahdollisesta rappiollisesta elämäntavasta, joka lopulta tuhosi hänet niin fyysisesti kuin henkisesti. Se on yllättävän suuri sattuma, että tämän kirjan kuvaukset Natsi-Saksan teollisesta huumeidenkäytöstä, muistuttaa todella paljon vuonna 2007 julkaistun BioShock tietokonepelin tarinaa. Peli kertoo 40-60-luvun merenalaisesta äärikapitalistisesta utopiasta, joka hajoaa barbarismiin, säännöstelemättömän superhuumeen takia.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Historia, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Avainsanat: , , , , , , , ,

syyskuu 21, 2018 · 5:00 am

Talouskuri – Vaarallisen opin historia

Muistan kun yläasteella vuonna 2007 meille opetettiin, että EKP estää inflaation ja talouskriisin puhkeamisen korkopolitiikallaan. Sitten pari kuukautta sen jälkeen iski maailmanhistorian pahin talouskriisi. Lievästi sanottuna olin aika hämmentynyt. Päätin silloin, että koulu ei ollut tarpeeksi hyvä paikka oppiakseen asioita, vaan minun piti täydentää informaatiota itsenäisesti. Olen sitten lukenut laidasta laitaan talouskirjoja, niin Adam Smithin ”Kansojen varallisuus” (1776) kuin Karl Marxin ”Pääoma. Osa 1” (1867) ja kaikkea siitä välistä. Nyt otin tämän Mark Blythin vuonna 2013 julkaistun ”Talouskuri – Vaarallisen opin historia” kirjan luettavaksi.

11

Idea

Mark Blyth pyrkii perustelemaan tällä kirjalla, että talouskuri, jossa valtion menoja leikataan merkittävästi ja suuryritysten veroja alennetaan, ainoastaan lisää kurjistumista eikä elvytä taloutta. Kirjailija perustelee tämän historiallisella katsauksella, että teoreettisella analyysillä. Koko kirja on rakennettu eri talouskuria kumoaviin argumentteihin, joissa toistetaan lyhyesti, mutta eri tavalla, edellisten kappaleitten pointit. Näin kirjailija uskoo, että maalikko pystyy ymmärtämään jotain kirjan monimutkaisemmista talousteoreettisista argumenteista.

Historiaa

Kirjassa käydään läpi talousliberalismin teorian ja käytännön historiaa. Kirjailija osoittaa, että talousliberaaleilla teorioilla on yhä 1700-luvulta peräisin olevia oletuksia, jotka eivät vastaa enää nykyaikaa. Nämä oletukset aiheuttavat nykyisetkin talousliberaalit kannattamaan talouden elvyttämiskeinoja, jotka eivät ole koskaan toimineet.

Kirjailija eristää kolme liberalismin haaraa: Ensimmäinen on angloamerikkalainen klassinen liberalismi, jossa vastustetaan valtiota, koska pelätään sen varastavan kansalaisten yksityisomaisuuden omiin megalomaanisiin projekteihin, mutta samaan aikaan tunnustetaan, että ilman valtiota, yritysten perustaminen ja ylläpitäminen käy todella hankalaksi. Tämän vuoksi päädytään Adam Smithin kaltaiseen kompromissiin, jossa valtio pyritään pitämään mahdollisimman etäällä vapaakaupasta, mutta annetaan sille pikkuisen valtaa suojella sitä. Sitten on saksalainen sosiaalinen liberalismi (ordoliberalismi), jossa uskotaan, että ainoa tapa saada vapaa markkinatalous toimimaan parhaiten, on valtion interventio markkinoissa ja vahvan sosiaalisen turvaverkon ylläpitäminen työntekijöille. Kolmas laji on sitten itävaltalainen koulukunta, jonka mukaan valtion ei pidä vaikuttaa markkinoihin mitenkään ja antaa homman vain kulkea itsekseen. Näistä kolmesta haarasta on sitten moderneja sovelluksia, kuten uusliberalismi ja keynesiläisyys.

Ehkä tässä pitäisi avata, mitä tasan tarkkaan uusliberalismi tarkoittaa: Uusliberalismi on kirjan mukaan klassisen liberalismin versio, jossa pyritään elvyttämään talous yksityistämällä valtion omaisuutta. ”Uusi” etuliite tulee siitä, että silloin kun klassinen liberalismi kokeiltiin, valtioilla ei ollut kansallistettua omaisuutta, jota yksityistää, vaan ainoastaan valtioitten piti karsia ne niukat sääntelyt, joita sillä oli taloudesta. Kirjailijan mukaan alkuperäisessä klassisen liberalismin talousteorioissa ei koskaan puhuttu yksityistämisestä, joten nykyinen kuripolitiikka on uutta.

Kirjan ydin on avata Euroopan historiaa, osoittaakseen että joka kerta kuin talousliberalismin kuripolitiikkaa on kokeiltu, se ei ole toiminut. Kuitenkin sitä yhä kokeillaan nykypäivään saakka, uskoen että tällä kertaa se toimii. Kirjailija käyttää tällaisesta saman virheen toistamisesta ”zombietaloustiede” käsitettä. Vaikka kuinka kuripolitiikkaa on historian aikana epäonnistunut, silti joka kerta kun talouskriisi on puhjennut, sitä kokeillaan vielä kerran, ikään kuin se tällä kertaa toimisi. Kirjailijan lainaa Einsteinin lausetta kuvatakseen tätä zombietalousilmiötä: ”Hulluuden määritelmä on kokeilla samaa asiaa monta kertaa, odottaen erilaisen tuloksen.”

Teoriaa

Kirjailijan mukaan kuripolitiikan logiikka perustuu uskomukseen, että valtio on omalla tuki- tai sääntelypolitiikalla ”pakottanut” pankkien tai muun teollisuuden alan sekoilla markkinoilla, aiheuttaen talouskriisin. Jos valtio ei olisi rajoittanut ja tukenut markkinoita, vastuuttomat pankkiirit ja yrittäjät olisivat karsiutuneet jo ajat sitten kuin evoluution laissa ja kaikki toimisi todella siististi. Koska näin ei tehty, markkinat ovat vääristyneet, joten ainoa ratkaisu markkinoitten ”korjaamiseksi” on vähentää, jos ei kumota, ammattiliittojen vaikutusvaltaa, karsia työoikeuslakeja, julkisia menoja ja suurpääoman verotusta minimiin. Näin markkinat voivat taas kulkea luonnollisia uomia pitkin ja toimia hyvin.

Kirjailijan mukaan kuitenkin markkinat eivät tasaannu, vaan tilanne pahenee entisestään. Nyt yrittäjät eivät uskalla sijoittaa, koska he eivät voi ennustaa pystyvätkö nyt matalapalkkaiset ja työttömät kuluttajat ostamaan heidän tuotettaan. Samalla pankit eivät uskalla lainata, koska mikään ei estä heitä menettämästä rahojaan välittömästi. Ainoastaan valtavat kansainväliset korporaatiot selviävät kriisistä ja nekin eivät laajennu, koska ei ole olemassa tarpeeksi kuluttajia, jotka oikeuttaisivat laajennuksen. Samalla kansalaiset pakotetaan maksamaan omista veropusseista kaatuneitten pankkien elvytykset, koska valtion koetaan syypäänä kriisiin. Kirjailija tiivistääkin, että sen lisäksi, että kuripolitiikka on moraalisesti epäreilua se ei käytännössä toimi. Kirjailija antaa runsaasti esimerkkejä valtioista, jotka selvisivät talouskriiseiltä ainoastaan ankaralla valtion interventiolla.  Mutta myöskin hän paljastaa, että ne valtiot, jotka pidetään uusliberaalin politiikan mallioppilaina, eivät selvinneet kuripolitiikalla kriisistä.

Ongelmia

Suurin ongelma on kirjan kuivuus ja monimutkainen talouspoliittinen terminologia. Vaikka kirjailija selittää samat asiat useilla eri tavoilla, en voi olla täysin varma, että ymmärsin kaikkea.

Yhteenveto

Vaikka tämä kirja on selvästi vasemmistolainen, se pysyy talousliberalismin kehyksen sisällä, enimmäkseen uuskeynesiläisyydessä. Eli tämä ei ole mikään kommunistinen kirja, jossa argumentoidaan kapitalismin kumoamista, ainoastaan sitä, että hallitsematon talousliberalismin ja sen elvytyskeinot eivät toimi. Kirja myöskin käsittelee, miten EU:n eurojärjestelmä on tuhoon tuomittu, eikä se auta taloudessa ollenkaan. Aika hyvä kirja, mutta pitää lukea keskittyneesti, kun kieli on aika monimutkaista.

1 kommentti

Kategoria(t): Historia, Talous

Avainsanat: , , , , ,