Aihearkisto: Islam, jihad ja maahanmuutto

elokuu 5, 2018 · 5:47 am

Islamofobia, ekstremismi ja kotimainen terrorismin vastainen sota

Monet kiistelevät termi ”islamofobia” ongelmallisuudesta. Jotkut sanovat, että termi kriminalisoi islaminuskon kritisointia, jolloin ateistit rinnastetaan arabeja vihaaviin rasisteihin. Toisten mielestä islam ei ole rotu, joten on kerta kaikkiaan mahdotonta olla rasisti muslimia vastaan. Joittenkin mielestä termi on validi, vaikkakin parempi olisi ollut kutusa sitä ”muslimivihaksi”, mutta “islamofobia” on jo vakiintunut. Arun Kundnanin ” Muslimit tulevat! Islamofobia, ekstremismi ja kotimainen terrorismin vastainen sota” (oma suomennos) kirja perustuu jälkimmäiseen näkemykseen, jonka kautta se analysoi kirjan otsikossa mainittuja ilmiöitä.   

18

Teesi   

Kirjailija käyttää lukuisia esimerkkitapauksia ja retoriikan analyysia paljastaakseen, miten muslimeja on vuoden 2001 WTC-iskujen jälkeen rodullistettu eri toimijoitten toimesta. Kirjailijan teesi on, että terrorismin vastaisen sodan toimenpiteet ovat luomassa muslimien ympärille kokonaisen orwerilaisen valvontakoneiston, ilman että valtaväestön demokraattisia oikeuksia kumotaan. Kundnanin mukaan USA:ssa ja Isossa-Britanniassa on syntymässä pohja ”totalitaristiselle demokratialle” jossa muslimit ovat alastomia ja hiljennettyjä valtion edessä ”kansallisen turvallisuuden nimissä.”   

Kirjailija jakaa ”muslimiongelman” käsitteleviä tahoja kahteen leiriin. Ensimmäiset ovat ”kulturalisteja” jotka uskovat länsimaisen sivilisaation olevan sodassa islamilaisen maailman vastaan. Kuuluisin tämän kentän edustaja, on Samuel Huntington, jonka teorian mukaan länsimaat ovat aina kamppailleet islamilaisen sivilisaation kanssa ja nyt kun Itäblokki-romahti, vanha sota islamilaista sivilisaatiota vastaan jatkuu. Kulturalistien mukaan islaminusko on perustavanlaatuisesti kykenemätön integroitumaan länsimaiseen sivistykseen ja kulttuuriin, joten se on torjuttava, jos ei kokonaan tuhottava. Kirjailijan mukaan kultturalismi oli suosittua Bush nuoremman hallinnon aikana, kun piti perustella Afganistanin ja Irakin miehitykset, mutta Obaman hallintokautena tämä kanta vedettiin syrjään. Lisäisin, että tietenkin presidentti Trump elvytti kultturalismin muslimien maahanmuuttokielloillaan.   

Kundnanin mukaan toinen leiri ovat taas ”reformistit” jotka uskovat, että jihadistit ovat vääristäneet islaminuskon. On vain osattava erottaa ”hyvät” muslimit ”pahoista” muslimeista, jolloin hyviä muslimeja on tuettava ”ideoitten taistelussa” jihadismia vastaan. Tämä kanta on suositumpi, koska se ei oleta muslimien olevan monoliittisia zombeja, vaan yksilöitä, joita pitää saada vakuutettua länsimaisten arvojen universaaliudesta. Tätä kantaa edustavat suurin osa terrorismitutkijoista, sosiologeista ja muslimijärjestöistä. Kirjailijan mukaan moni kulkee näitten kahden ääripään välillä, mutta tässä kirjassa pyritään perustelemaan, miksi molemmissa kannoissa on omat ongelmat, jotka ruokkivat muslimien syrjintää.   

Terrorisminvastaisen sodan ongelmat   

Kirjailijan mukaan mitään tahallista pahuutta ei ole valtion ja sen ympärille liikkuvien organisaatioitten toiminnassa, vaan tahattomasti moni tutkija, aktivisti ja valtion virkamies toimivat vanhentuneitten tai rasististen oletusten pohjalta, jotka aiheuttavat enemmän haittaa kuin ratkaisevat mitään. Arun Kundnanin selittää, että tiedustelupalvelut, valtamedia ja terrorismitutkimus käsittelevät jihadismia samalla tavalla kuin Kylmän sodan aikana kommunismia. Kirjailijan mukaan Kylmän sodan ”totalitaristisen ideologian” teoria, jonka pääosin Hanna Arendth muotoili, sisälsi joukon perusteettomia olettamuksia, jotka ruokkivat itsesään totalitarismia. Syy tähän on se, että kun Arendt teoretisoi kommunistisen totalitarismin syntytekijöitä, hän ei lähtenyt kritisoimaan kulttuurissa tai politiikassa olevia tekijöitä, vaan loi kuvan, että kommunismi on ulkopuolelta tuleva uhka, joka on yhtä paha kuin valtakulttuurista kumpuava fasismi. Voimme havaita tämän nykyoikeiston retoriikassa, joka antaa kuvan, että kommunismi ja sosialismi eivät ole länsimaisia aatteita.   

Kirjailijan mukaan tämä kommunismin luonnehdinta on antanut kuvan, että on olemassa hyvä länsimaa ja paha itämainen totalitarismi, jota vastaan on taisteltava. Kulturalistit ja reformistit ovat käyttäneet tällaista polarisaatiokehystä käsitellessään jihadismia, jolloin jihadismi on ikään kuin muutettu omaksi kiinteäksi ideologiaksi. Molemmat terrorisminvastaiset kannat olettavat, että on olemassa joukko ajatuksia ja ihmistyyppejä, jotka ovat taipuvaisempia kannattamaan totalitarismia, joten on valtion tehtävä yrittää ehkäistä näitten ihmisten radikalisoituminen ja eristää heidät muista. Arendthin teoria ikään kuin vapautti valtion vastuusta ja asetti syyn muille ja tämän oletuksen pohjalta kaikki, mikä kritisoi valtiota tai vallitsevia yhteiskunnallisia oloja on epäilyksenalaista.    

Kirjailija käy läpi eri terroristitutkijoitten ja tiedustelupalveluitten radikalisoitumisteorioita, osoittaen, että monissa luokitellaan radikalisoiviksi tekijöiksi, poliittinen aktivismi, valtion ulkopolitiikan kyseenalaistaminen, Israelin valtion vastustaminen ja suuri kiinnostus islamilaista teologiaa kohtaan. Kundnan osoittaa, että tällaiset edellä mainitut tekijät kuuluvat tavallisen poliittisesti aktiivin kansalaisen ominaisuuksiin, eikä niistä voi vielä päätellä yhtään mitään ihmisen valmiudesta kannattamaan terrorismia. Mutta tässä kirjassa kuvataan lukuisia esimerkkejä, joissa Iso-Britannian ja USA:n tiedustelupalvelut ovat pidättäneet ja vakoilleet lukuisia muslimeja, jotka sattuivat kuulumaan radikalisoitumisluokituksen alle, vaikka lopulta ei löytynyt mitään näyttöä jihadismista. Tämä valvonnan ilmapiiri on luonut monissa länsimaisissa muslimeissa vielä suuremman eristäytymisen, jossa ei uskalleta puhua politiikasta ja uskonnosta julkisesti, välttyäkseen mustapukuisten miesten kotikäynneiltä. Kun yhteisössä ei voi puhua avoimesti nuoria askarruttavista kysymyksistä, nämä etsivätkin netistä tai kadunkulmista vastauksia, jolloin he joutuvat terroristijärjestöjen propagandan uhreiksi. Kirjailija osoittaa lukuisilla esimerkeillä, että muslimien sananvapautta ei kunnioiteta. Yksikin Facebook-kommentti tai tietyn kirjan omistaminen, on jo tarpeeksi, että muslimi voidaan pidättää terrorismista epäiltynä. Joissain tapauksessa jo käynti jossain terrorismin riivaamassa Afrikan tai Lähi-Idän valtiossa on tarpeeksi, että länsimainen muslimi pommitetaan ilman sen tarkempia oikeudellisia perusteluja. Kuten kaikki tietävät, niin tällainen repressio ei ole edes estänyt kaikkia terrori-iskuja, jotta sitä voitaisiin oikeuttaa.   

Rasistinen noidankehä   

Kundnanin mukaan valtion luoma pelon ilmapiiri yhdistettynä tutkijoitten yrityksiin muotoilla selkeä ideologia jihadismista, luovat tavalliselle kansalle kuvan, että maahanmuuttajien lähiöt ovat tikittäviä aikapommeja, joissa leviää viruksen kaltaisesti ”jihadismin ideologia”. Tällainen mielikuva antaa ymmärtää, että jokainen muslimi on potentiaalinen terroristi. Jos valkoinen eurooppalainen kritisoi hallitusta, hän harjoittaa sananvapautta, mutta jos muslimi tekee samaa, hän onkin potentiaalinen terroristi tai lähellä sitä.   

Kundnanin mukaan tällainen mielikuva ruokkii modernia äärioikeistoa, joka kirjailijan mukaan ei ole suoraa jatkumoa fasismille ja kansallissosialismille, vaan juuri valtion propagandan tahaton sivuvaikutus. Tämä selittää, miten moderni äärioikeisto voi päällisin puolin kannattaa natseille vieraita asioita, kuten naisten oikeuksia, homoseksuaalisuutta, Israelin valtiota ja suoraa demokratiaa, vaikka muuten käyttäytyvät kuin natsit. Breivik on hyvä esimerkki tästä, koska hänen manifestinsa on selkeästi totalitaristinen, mutta hän ei kannattanut fasismia, vaan oikeastaan rinnasti islamin fasismiin, luoden vääristyneen kuvan siitä, mitä valtiot, tiedustelupalvelut ja tutkijat ovat yrittäneet teoretisoida jihadismista.   

Koska valtioitten ja niitten ympärillä liikkuvien tahojen tarkoitus ei ole syrjiä muslimeja tai hallita heitä, äärioikeisto joutuu hämmentyneeksi ristiriitaisesta propagandasta, jossa samaan aikaan edistetään rasistisia mielikuvia ja vastustetaan niitä. Tämä saa äärioikeiston uskomaan, että oikeastaan länsimaat ovat “islamisaatiota” edistävien juutalaisten, feministien tai kulttuurimarxilaisten hallinnassa, jolloin sitäkin on vastustettava. Kirjailijan mukaan nämä radikalisoitumisteoriat oikeastaan kiihdyttävät kaikkien tahojen radikalisoitumista, eivätkä vähennä niitä. Trump onkin hyvä esimerkki tästä. Mies on niin rasisti ja totalitaristi, että jopa koko terrorismin vastaisen sodan aloittanut entinen presidentti George W. Bush on kauhuissaan.

Itsekritiikkiä   

Ehkä innostavin juttu tässä kirjassa oli, miten se haastoi suoraan omat mielipiteeni jihadismista. Olen jo kolme vuotta opiskellut radikalisointia ja tässä kirjassa kumotaan tai ankarasti kyseenalaistetaan minulle vakiintuneita teorioita. Sitä huomaa, että olen lukenut tosiaan kaikkea, mitä voi lukea jihadismista, kun monet kirjassa referoidut tutkijat/aktivistit ja heidän kirjansa ovat minulle tuttuja. Esimerkiksi Oliver Roy, Marc Sageman, Fawaz A. Gerges, Peter R. Neuman, Maajid Nawaz ja Ed Husain. Joitakin näistä ihmisistä kirjailija kritisoi, vaikka tietää heidän tarkoittavan hyvää, toisia hän ylistää tarkemmasta tutkimuksesta, joka ei sorru valtion propagandan edistämiseen. Yksi suurimmista ongelmista, mitä itsekin olin huomannut, opiskellessani radikalisoitumista, oli se, miten terrorismitutkimus perustuu pääosin militaristiseen näkökulmaan, missä terroristit ovat kuin vieraan vallan taistelijoita/vakoilijoita, eikä tavallisia ihmisiä, joitten radikalisoituminen voi johtua siitä, että valtio, jossa he asuvat ovat perseestä. Tällainen näkökulma ei ole väärä, mutta se on aika kapea tapa tarkastella radikalisoitumista.   

Esimerkiksi fasismia tutkitaan eri tavalla kuin jihadismia ja se on melko pitkään häirinnyt minua. Siinä, missä fasismi on tunnustettu olevan enemmänkin nimitys joukolle ristiriitaisia asenteita, jotka tarvitsevat oikean olon muuttuakseen ongelmaksi, jihadismi koetaan lähes valmiina ideologiana, joka ”valtaa” ihmisen mielen, muuttaen tämän terroristiksi. Terrorismitutkimuksessa harvoin kyseenalaistetaan valtion politiikkaa tai yhteiskunnallisia oloja, vaan pyritään löytämään niistä riippumattoman tekijän, joka selittäisi radikalisoitumisen. 

Oikean puolueettoman tutkijan ei pitäisi asettua valtion puolueen, vain koska ääriliikkeet ovat sitä vastaan, vaan on analysoitava kaikkia mahdollisia radikalisoivia tekijöitä, kuten vaikka kapitalistisen järjestelmän epätasa-arvoisuutta tai valtion sotapolitiikkaa. Esimerkiksi suurin osa terrorismitutkijoista puolustaa NATO:a, USA:n sotilaallista hegemoniaa ja EU:ta, jolloin he ovat sortuneet asettamaan näitten tahojen kritisointi ”radikalisoinnin merkiksi”. Tällainen vallitsevan järjestelmän kritiikin kehystäminen ”vaaralliseksi” ei ihan edistä demokratiaa.   

Esimerkiksi jos puhuisimme fasismista samalla tavalla kuin mediassa puhutaan jihadismista, koko Perussuomalaisten puolue ja Suomen sisu olisivat lakkautettu ja sen kannattajat tiedustelupalveluitten tarkkailulistoilla.   

Vaikka pidän fasismia vakavana uhkana, olen omissa tutkimuksissani todennut, että tiettyjen fasismia ilmenevät puheentavat ja mielikuvat eivät vielä itsesään tee kenestäkään fasistia ja olisi hullua suhtautua näihin mielipiteisiin niin vainoharhaisesti. Kuitenkin, koska muslimit koetaan ”toisena” heihin voidaan kohdistaa, mitä kovempia sanktioita.    

Yhteenveto   

Arun Kundnanin ”Muslimit tulevat! Islamofobia, esktremismi ja kotimainen terrorisminvastainen sota” on todella rikas kirja, joka ei vain tarkastele, miten media ja joukko ääliöitä rodullista muslimit, vaan miten itse tiede on valjastettu tahattomasti edistämään muslimeihin kohdistunutta rasismia. Jokaisen pitäisi lukea tämä kirja, jos on kiinnostunut ymmärtämään, mikä on islamofobia sekä, miten suhtautua kriittisesti radikalisoitumisteorioihin.

Mainokset

1 kommentti

Kategoria(t): Islam, jihad ja maahanmuutto, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , ,

heinäkuu 20, 2018 · 5:05 am

Totalitarismin synty 2.0

Nyt kun USA:ssa on keskitysleirejä siirtolaislapsille, Italia käännyttää pakolaislaivoja merellä, Unkari ja Puola ovat sortumassa fasismiin, Sherene H. Razackin vuonna 2008 julkaistu tietokirja ”Ulossulkeminen: Muslimien syrjäyttäminen länsimaisesta laista ja politiikasta” (oma suomennos) on ikävä kyllä ajankohtaisempi kuin koskaan.   

1.JPG

Teesi   

Razack pyrkii argumentoimaan tässä kirjassa, että vuodesta 2001 alkaneen terrorismivastaisen sodan aikana muslimeihin on kohdistunut institutionaalista rasismia, joka voi laajentua pahemman luokan rotuerotteluun. Kirjailija käsittelee niin USA:n ja sen liittolaisten salaisia vankiloita, maahanmuuttokeskustelua kuin länsimaalaisten huolta musliminaisten hyvinvoinnista. Kaikkia kolmea esimerkkiä kirjailija käyttää, osoittaakseen miten muslimeja yleistetään ja toiseuttaan barbaareiksi, joita kohtaan ei pidä tuntea sääliä. Kun kokonaiselta ihmisryhmältä riisutaan kaikki inhimillisyys, valtion on helpompi perustella heidän epäinhimillistä kohtelua.   

Historia   

Kirjailija käsittelee kirjassaan ensin, miten modernin historian aikana eri etnisiä ryhmiä on valtion toimesta luokiteltu ”epäkansalaisiksi” joita ei tulisi sääliä, vaan syrjiä ja pahimmassa tapauksessa tuhota. Kirjailija ei käsittele ollenkaan Natsi-Saksan kauhuja, vaan paljon hienostuneempia sortotoimia, kuten myöhäiskeskiajan Espanjan inkvisitiota, jonka alkuperäinen tehtävä ei ollut noitien jahtaaminen, vaan uudelleen valloitetun Espanjan etninen puhdistus muslimeista ja juutalaisista. Tämän jälkeen kirjailija siirtyy USA:n Etelä-Valtioihin ja Etelä-Afrikkaan, jossa ei pyritty hävittämään sukupuuttoon etnisiä ryhmiä, vaan alistamaan heidät jokaisessa elämänalassa tietämään ”paikkansa”. Tämän jälkeen kirjailija siirtyy kertomaan lukuisia ihmisoikeusloukkauksia, joita on suoritettu terrorisminvastaisen sodan nimissä. 

Sitä luuli tietävänsä, miten brutaaliksi rasismi ja totalitarismi voi mennä, mutta tässä kirjassa on sellaisia kauhukuvauksia USA:n ja Etelä-Afrikan rotuerottelupolitiikasta, jotka tekevät Stalinin gulagit vaikuttamaan lomaparatiiseilta. Esimerkiksi lynkkaukset eivät olleet mitään parin psykopaatin vihanpurkauksia, vaan vielä 60-luvulla koko kaupungin tai kylän rientoja, joissa perheet lähtivät yhdessä lynkkaamaan ja hirttämään rikoksista epäiltyjä mustia. Suurimmaksi osaksi syyllisyys todettiin sillä, että lähistöllä oli musta. Kaupungin yläluokka osallistui lynkkauksiin, ihmiset ottivat valokuvia hirtetyn miehen kanssa ja myivät valokuvista painettuja postkortteja. Monissa amerikkalaisissa kaupungeissa oli tapana esitellä vieraille olohuoneessa kahvin kera, kuvia lynkatuista mustista. Yleinen tapa lynkkauksen jälkeen oli paloitella uhri ja myydä hänen ruumiinosia onnenkaluiksi, joita kuljetettiin taskussa tai käsilaukussa, kun mentiin sunnuntaina kirkkoon tai ostoksille. Samaan aikaan, kun mies lennätettiin kuuhun, USA:n Etelä-Valtioissa harrastettiin tällaista barbarismia ja se oli mahdollista, vuosisatojen rasistisen propagandan takia. Se onkin pelottavaa, että USA:n ei tarvinnut edes syöksyä fasistiseen diktatuurin, jotta osa sen kansasta kohdeltiin kuin eläimiä.  

Yksityiskohtainen   

Sen jälkeen, kun kirjassa on perusteltu, miksi rasismi on paha asia ja mihin se voi pahimmillaan johtaa, kirjailija tarttuu terrorismivastaisen sodan pimeimpiin puoliin. Erityisesti rasismin psykologiaa tarkastellaan lähietäisyydeltä. Miten ensin joku ihmisryhmä määritellään ”potentiaaliseksi kansanviholliseksi” ja, miten tämän epäinhimillistämisen jälkeen, mikä tahansa hirmuteko on perusteltu.    

Vaikka olen lukenut aika paljonkin Natsi-Saksan ja Neuvostoliiton keskitysleireistä ja sen politiikan taustoista, Razack osoittaa, että jopa sivistyneessä liberaalidemokratiassa samaan kauhuun voidaan päättyä. Esimerkiksi USA:ssa ja Kanadassa on terrorisminvastaisia lakeja, jotka mahdollistavat ihmisten summittaisen pidätyksen ja teloituksen vailla oikeudenkäyntiä, jos nämä sattuvat kuuluvan tiettyyn viholliseksi määriteltyyn identiteettiin. Todisteita ei tarvita, vaan epäilys, että muslimimies voi olla potentiaalinen terroristi ja tämä kaapataan salaiseen vankileiriin. Kirjassa kuvataankin irvokkaan yksityiskohtaisesti, miten Guantanamon kaltaisissa vankiloissa vankeja kidutettiin, mutta myöskin miten heidät pidätettiin ja, miten pidätykset perustetiin. Kaikuja Stalinin puhdistuksista soivat tässä kirjassa. Samalla kirjailija käsittelee, miten vanginvartijat sortuivat, mitä perversseimpiin kidutusorgioihin, kun heillä oli totaalinen valta ihmiseen, jonka valtio ja kulttuuri oli määritellyt ”terroristiksi”.   

Mutta kirjailija ei tyydy vain väkivallan kuvaukseen, vaan miten tavanomaisessa maahanmuuttopolitiikassa muslimimaahanmuuttajia yleistetään barbaareiksi, joita pitää ”hillitä” ja ”sulauttaa” valtaväestöön, jotta nämä ”eivät tuhoa länsimaista sivistystä”. Kirjailija ei hauku vain äärioikeistoa ja konservatiiveja, vaan myöskin liberaaleja ja feministejä, jotka sortuvat luulemaan, että länsimainen liberaalidemokratia on jotenkin kirjattu perimäämme ja muslimit eivät voi omaksua niitä. Kuten aiemmin ilmeni, länsimaissa ei ole ollenkaan itsestään selvää ihmisoikeuksien kunnioitus, vaan me pystymme hyvinkin nopeasti sortumaan ”itämaiseen despotismiin.” kunhan vihollinen on ”oikea”.   

Ongelmia   

Ehkä suurin ongelma tässä kirjassa on sen toisto ja alkuoletus. Kirjailija olettaa, että olet vasemmistolainen, joten tässä pidetään itsestään selvänä, että imperialismi ja uusliberalismi ovat pahoja asioita. Näitä käsitteitä ei selitetä kirjassa, vaan ne ovat ponnahduslautoja, jonka kautta kaikki kirjan aiheet käsitellään. Tämä kirja ei siis sovi kaikille, erityisesti niille, joille kumpikaan käsite eivät ole tuttuja. Sitten kirja toistaa samoja argumentteja tuhansia kertoja eri esimerkkien kautta, mikä oli aika uuvuttavaa.  

Suurin ongelma on kuitenkin kirjailijan pilkunnussiminen, joka vain turhautti. Tässä kirjassa analysoidaan maahanmuutto- ja monikulttuurisuuskeskustelua suurennuslasilla, jolloin jokainen verbi on mahdollinen osoitus rasismista ja sovinismista. Toki monet esitetyt esimerkit perustellaan aika hyvin, mutta kirjassa on niin monta esimerkkiä, joissa oikein kaivataan syvälle retoriikan taakse, että tuntui siltä kuin mikään maahanmuuttoa tai monikulttuurisuutta kritisoiva puheenvuoro ole vapaa rasismista. Toki näinkin voi olla, mutta kirjailija itsekin toteaa, että maahanmuuttoon liittyy oikeasti kaikenlaisia ongelmia. Mutta jos maahanmuuttoon liittyy ongelma ja monien esitettyjen rasististen puheenvuorojen taustalla on aito huoli, niin miten kirjailija itse ne ratkaisisivat? Tähän kirja ei anna vastausta.  

Yhteenveto    

Sherene H. Razackin ”Ulossulkeminen: Muslimien syrjäyttäminen länsimaisesta laista ja politiikasta” on aika epätasainen tekele, jos etsii ratkaisua esitettyihin ongelmiin, mutta jos etsii teoriaa, miten rasismi kehittyy hitaasti ”lopulliseen ratkaisuun” ilman, että kohdistettu ryhmä olisi edes homogeeninen, tämä on se teos. Paras lause tässä kirjassa onkin ”elämme maailmassa, missä muslimit arabisoidaan ja arabit islamisoidaan”. Vaikka islam ei ole mikään rotu, se on muuttunut joittenkin ihmisten mielissä synonyymiksi uhkaavasta ruskeasta miehestä. Samalla tavalla kuin juutalaisten heterogeenisyys ei pelastanut heitä natsien kaasukammioilta, muslimikin voivat kärsiä saman ikävän kohtalon, jos ei olla varovaisia.   

Jätä kommentti

Kategoria(t): Islam, jihad ja maahanmuutto, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , ,

heinäkuu 1, 2018 · 6:45 am

Uusi luokkataistelu. Terrorismin ja pakolaisuuden todelliset syyt

Muistan, kun mediassa uutisoitiin Slavoj Žižekin uutuuskirjasta ”Uusi luokkataistelu. Terrorismin ja pakolaisuuden todelliset syyt” (2015) ja minkälaisen pienimuotoisen skandaalin se herätti antirasistisissa piireissä. Moni luki vain lehtien kohuotsikot ”Filosofilta käytännön neuvoja pakolaiskriisin ratkaisuun – ”Avoimien rajojen vaatijat tekopyhiä” Jonka perustella he julistivat Žižekin rasistiksi ja muuksi pahaksi. Olin niitä harvoja, jotka vaivautuivat lukemaan itse artikkelien sisällön. Luettuani panin tietenkin kirjan välittömästi lukulistaan.

16 

Ydinteesi    

Žižekin ydinteesi on se, että nykyiset Lähi-Idän kriisit ja niistä seuranneet muuttoliikkeet ovat ravisuttaneet kapitalistisen liberaalidemokratian perustuksia ja osoittaneet koko ideologian  ristiriidat. Liberaalidemokratia ei voi toimia täydellisesti, jos se edistää rakenteita, jotka luovat sitä kannattaviin maihin suuntautuvia pakolaisvirtoja. Erityisesti, jos nämä pakolaiset eivät jaa liberaalidemokratian arvoja tai pysty integroitumaan kapitalistiseen järjestelmään samalla tavalla kuin kantaväestö. kirjailijan mukaan mikään salaliitto tai tietoinen pyrkimys ei ole pakolaisvirran takana, vaan ne ovat globaalin kapitalismin sivuvaikutuksia ja näin mahdoton estää, jos haluaa säilyttää tämän maailmanjärjestelmän.    

Kuitenkin vasemmisto ei ole onnistunut hyödyntämään näitä ristiriitoja edistääkseen omaa politiikkaa, vaan sen sijaan on joutunutkin puolustamaan järjestelmää äärioikeiston hyökkäyksiltä. Kirjailijan mukaan siitä huolimatta, että Neuvostoliitto romahti ja kommunismi menetti totaalisesti uskottavuutensa, muu vasemmisto ei ole onnistunut uudistumaan perinpohjaisesti. Sen sijaan on yritetty vastata uusiin ongelmiin vanhoilla ratkaisuilla, jotka ovat riittämättömiä. Näihin ratkaisuihin kuuluu avokätisen maahanmuuttopolitiikan salliminen ja rasismin ja imperialismin vastustaminen, ilman että mitään vaihtoehtoja tarjotaan tilalle. Tämä taas on avannut tilaa äärioikeistolle, joka tarjoaa vaihtoehtoja, vaikka kuinka epäinhimmillisiä, pähkähulluja ja ristiriitaisia ne ovat.    

Žižek on niin itsevarma, että hän kirjoitti tämän kirjan kertoakseen, miten vasemmisto voi uudistua vastaamaan uusiin ongelmiin. Kirjan pääargumentti ovat perinteisen vasemmiston kapitalismikritiikin lisäksi, tarjota globaalin luokkataistelun malli, jossa ollaan samaan aikaan solidaarisia globaalin etelän työläisten kanssa, mutta valmiina kritisoimaan sen takapajuisia arvoja. Sen sijaan, että ummistettaisiin silmät konservatiivisten muslimien ongelmiin, niihin pitää puuttua ja nostaa heidän joukostaan edistykselliset äänet. Samaan aikaan on myöskin kritisoitava suoraan niitä rakenteita, jotka luovat pakolaisia ja ehdotettava radikaaleja ja globaalin mittakaavan ratkaisuja niitten tilalle.   

Tiivistetysti kirjailija ehdottaa sosialistisen globalisaation luomista, joka korjaisi nykyisen globaalin kapitalismin aiheuttamia ongelmia. Tämä tarkoittaisi globaaleja työsuojelulakeja, globaaleja ammattiliittoja ja sen sellaista riistokapitalismia estäviä toimia. Tällaisia ehdotuksia voitaisiin määritellä ääripiketylaisyydeksi. Jos on lukenut ekonomisti Tomas Pikettyn kirjan ”Pääoma 2000-luvulla” niin ymmärtää, mitä tarkoitan.      

Maiharit edellä    

Vaikka olin nähnyt muutaman Žižekin luennon ja haastattelun, en ollut vielä lukenut yhtäkään jätkän kirjaa. Siitä huolimatta, että tiesin Žižekin olevan vasemmiston Enbuske, joka pyrkii provosoimaan enemmän kuin olemaan johdonmukainen, en osannut odottaa tämän kirjan tyyliä. Kirjailija lähtee tässä teoksessa maiharit edellä aihepiiriin ja haukkuu kaikkia. Tässä uskalletaan olla vahvasti jotain mieltä ja osoittamaan, missä mentiin pieleen hienostelematta. Tämä aggressiivinen tyyli on miellyttävä, koska se pakottaa lukijan mukautumaan kirjoittajan logiikkaan ja miettimään niitä näkökulmia, mitä tämä esittää. Yllättävintä oli kuitenkin, että kaikesta agresiivisuudesta huolimatta, tässä ei esiinny rasismia tai mitään sellaista yksipuolusta haukkumista. Kirjailija pyrkii tarkastelemaan terrorismin ja pakolaisuudn ongelmat globaalista eikä nationalistisesta perspektiivistä. Toki tämä ei tarkoita, että lukijan on oltava kaikesta samaa mieltä, mutta tällainen aito inhimillinen keskustelutyyli tuntuu rehellisemmältä tavalta esittää omat ideat kuin objektiivisen kuivakas ote. Tämä on siis mielipidekirja.      

Yksipuolinen kehys    

Koska Žižek on vasemmistolainen ja koko hänen juttunsa on olla räävitön vasemmistolainen, tämä kirja on kirjoitettu pääosin vasemmistolaisille. Tässä siis oletetaan, että tietyt vasemmiston arvot ja lähtökohdat ovat lukijan tiedossa. En pidä tällaisista kirjoista, jotka on kirjoitettu yhtä kohderyhmää varten, kun se automaattisesti rajaa kaikki muut ihmiset ulos sen ehkä arvokkaista ideoista. Mutta tämä kirja onkin tarkoitettu pääosin vakuuttamaan vasemmiston, joka sitten omalla harkinnalla pyrkii vakuuttamaan muihin ihmisiin.     

Rakenne     

Kirja perustuu lukuisiin vasemmiston tabuihin ja ydinoppeihin, jotka ovat nykyaikana joko haitallisia tai auttamatta vanhentuneita. Näitä ideoita Žižek pyrkii kumoamaan ja tarjoamaan vaihtoehdon tilalle, joka on yhä tunnistettavasti vasemmistolainen. Kirjailijan tyyli on keskusteleva ja näin aika sekalainen, mutta suurimmaksi osaksi ymmärrettävä. Kuin tavallisessa ruokapöytäkeskustelussa, Žižek puhuu yhdestä aiheesta, viittaa tärkeisiin ajattelijoihin, esittää erilaisia anekdootteja ja sitten yhtäkkiä muuttaa puheenaihetta, käsitellen jotain toista aihetta, jonka jälkeen hän palaa takaisin alkujuoneen. Kirjassa tällainen tyyli on vähän häiritsevä ja joskus jäbän logiikka oli vaikea seurata tai ymmärtää.  

Yhteenveto     

Slavoj Žižekin ”Uusi luokkataistelu. Terrorismin ja pakolaisuuden todelliset syyt” samaan aikaan miellyttää, iloitsee ja suututtaa ja panee ajattelemaan asioita uudesta näkökulmasta ja kyseenalaistamaan monia omia arvoja ja ideoita. Vaikka ei olisikaan samaa mieltä kirjailijan kanssa, tämän kirjan puskeva ja anteeksiantamaton tyyli pakottaa tarkastelemaan asioita uudesta näkökulmasta.   

Jätä kommentti

Kategoria(t): Islam, jihad ja maahanmuutto, Kommunismi ja anarkismi, Politiikka ja yhteiskunta

Avainsanat: , , , , , , , , , , ,

kesäkuu 24, 2018 · 6:05 am

Isiksen ”fanipoikien” kootut selitykset

Graeme Wood haastatteli pääosin ”fanipojiksi” kutsuttuja Isiksen kannattajia vuonna 2016 julkaistussa kirjassaan  ”Vieraitten tavat: Kohtaamisia Islamilaisen valtion kanssa” (oma suomennos)

20

Rakenne

Suurin osa kirjassa esiintyvistä Isiksen kannattajista ei ollut munaa lähteä tappamaan ja kuolemaan ideologiansa puolesta. Sen sijaan nämä hyypiöt tuottivat omissa maissaan Isikselle propagandaa. Suurin osa haastateltavista asui länsimaissa ja olivat käännynnäisiä, mikä tekeekin tästä kirjasta erilaisemman kuin muut samaa aihetta ja tulokulmaa käsittelevät teokset.

Koska tämä on toimittajan kirjoittama kirja, sen kieli on todella helppoa ja kirjailijalla on vapaus antaa oma mielipiteensä ja asenteensa paistaa tekstistä läpi. Tässä kirjassa haukutaan ihmisiä ja vedetään sarkastisia vitsejä islamilaisesta teologiasta ja Isiksestä. Mielestäni virkistävää, koska akateemisten kirjojen puolueettomuus voi olla joskus todella puuduttavaa.

Wood on toimittaja, joten kirja koostuu pääosin Isiksen kannattajien haastatteluista, järjestön historiasta ja terroristitutkijoitten analyyseista.

Radikalisoituminen

Graemme Wood havaitsi haastatteluissa suunnilleen saman kaavan kuin kaikki muutkin jihadismia tutkineet: Suurin osa Isiksen kannattajista ovat nuoria miehiä, jotka kasvoivat sekulaareissa perheissä, olivat korkeasti koulutettuja, mutta syrjäytyivät hyvin nopeasti työmarkkinoilta ja sortuivat huumeisiin ja pikkurikollisuuteen. Nämä nuoret eivät koskaan käyneet moskeijassa tai lukeneet Koraania. Mutta kaikki muuttui, kun he tapasivat salafistin dawa-työssään (lähetystyö). Nämä nuoret miehet kokivat salafistin propagandan niin uskottavaksi, että kääntyivät äärimmäisempään islamiin mitä on. Kääntymisen jälkeen alkoi liukuminen islamismiin tai jihadismiin. Kirjailija toteaakin, että on ihan tutkittu, että käännynnäiset ovat aina uskonnosta riippumatta kaikista fanaattisempia. Eli tavallinen sunnimuslimi, joka noudattaa vanhempiensa paikallista islamia, ei vielä radikalisoidu, vaan tämän on ensin luovuttava perinteisestä vanhempien kansanomaisesta uskonnosta ja käännyttävä radikaaliin salafismiin. Vasta sen jälkeen voi alkaa radikalisoituminen jihadismiin.

Wood kertoo, salafismiin kääntymisen jälkeen näistä nuorista tuli liian radikaaleja paikallisille muslimeille. Suurin osa käännynnäisistä oli saanut paikallisesta moskeijasta porttikiellon tai syrjittiin lähiyhteisössä. Tämä taas antoi lisää potkia jihadisteille, jotka kuten rikollisjengit, muodostivat käännynnäiselle uuden perheen, jonka puolesta tappaa ja kuola.

He tietävät, että ovat väärässä

Kauhistuttavin havainto, mikä tässä kirjassa on tehty, on miten uskonnollisesta kiihkosta huolimatta, haastateltavat tiesivät sisimmässään olevansa väärässä. Monet jihadistit tässä kirjassa pyrkivät selittämään kirjailijalle, että tämä on ymmärtänyt ”väärin” Isiksen ja sharia-lain. Kirjailijan mukaan jo se, että nämä ”fanipojat” olivat valmiitta ”korjaamaan” mediassa annettua kuvaa Isiksesta, kertoo, miten nämä ihmiset tiesivät moraalin rajat ja haluavat tietynlaista valtavirran hyväksyntää. Haastateltavien mukaan ISIS ei ole niin raakalaismainen kuin media antaa ymmärtää. Heidän mukaansa oikeastaan kaikki jihadistien brutaalius on vain sodan paineitten luomaa, että heti kun rauha saavutetaan, sharia-lain äärimmäisestä väkivaltaisesta tulkinnasta luovutaan.

Kirjailija nostaa huomoksi sen, miten visio kalifaatista muuttui riippuen missä maassa jihadisti asui. Esimerkiksi brittiläiset jihadistit halusivat kalifaatin olevan islamilainen kopio brittiläisestä hyvinvointivaltiosta kuin taas Australialainen jihadisti halusi kalifaatista Australian kaltaisen. Tämä tarkoittaa, että jihadistit eivät ole niin huonosti integroituneita muslimeja, että he hylkäisivät kaiken länsimaisen. Sen sijaan he huomaamattaan omaksuivat monia länsimaisia instituutioita ja joskus jopa lainsäädäntölogiikan, jonka he heijastivat omaan teokratiaansa.

Kirjailija kertookin, että jihadistit tietävät oikean ja väärän eron. He tietävät, että käsien katkominen ja päitten leikkaaminen eivät ole kivaa tai toivottavaa. Mutta heillä ei ole elämässään yhtään mitään muuta kuin uskonsa maailmanloppuun. Nämä jihadistit ovat luoneet päissään kokonaisen fantasiamaailman, joka oikeuttaa brutaaleimmatkin teot. Wood vertaakin jihadisteja marxisti-leninisteihin, jotka oikeuttivat Stalinin puhdistukset ja gulagit tulevalla työläisparatiisilla.

Maailmanloppu

ISIS eroaa muista jihadisteista siinä, että sen ideologia pyörii maailmanlopun ympärillä. Maailma on lähellä loppuaan ja Isiksen tehtävä, on olla osa tätä ennustusta. Kaikki Isiksen kannattajat, eivät välttämättä osaa islamilaista teologiaa tarkasti tai ole kovin uskovaisia, mutta kaikki ovat varmoja, että maailma on lähellä loppuaan. Tämän takia heidän on pelastettava sielunsa pyhässä sodassa. Kirjailija peilaa tätä uskoa muihin maailmanloppukultteihin kautta historian ja toteaa, että ne ovat aina kaikista väkivaltaisemmat ja fanaattisemmat liikkeet. Woodin mukaan, kun henkilökohtainen elämä on täysin sisällyksetön ja maailma on kuitenkin lähellä loppuaan, mitään ei ole menetettävissä ja kaikki on sallittua. Tämä selittää, miksi ISIS on sairaampi kuin natsit, jotka uskovat estävänsä maailmanlopun.

Yhteenveto

Graeme Woodin ”Vieraitten tavat: Kohtaamisia Islamilaisen valtion kanssa” on paras kirja jihadismista ja Isiksestä mitä on. Tässä on kaikki selitetty helpommin ja viihdyttävämmin kuin muissa kirjoissa, mutta täysin valtavirtatutkimuksen mukaisesti. Kuten se, että Isiksen islamintulkinta on poikkeuksellista ja sen kannattajat ovat marginaalisia hyypiötä. Sen sijaan, että kirjailija vain vetoasi ”ideoitten markkinoihin”, hän toteaa, että paras tapa tuhota jihadismi on parantaa ihmisten sosioekonomisia oloja. Jihadismi, islamismi ja salafismi eivät tule koskaan häviämään maailmasta, mutta parantamalla ihmisten elinolosuhteita ja integroitumista yhteiskuntaan, heidät saadaan rauhoittumaan. Joku voi toki haukkua kirjailijaa siitä, että hän haluaa silittää massamurhaajia päähän, mutta jos ajatellaan fasismia, niin ei sekinään ideologia hävinnyt, vaikka sen merkittävät kannattajat tapettiin. Sen sijaan fasismi pysyy meidän kulttuurissa uinuvana vaarana, joka vain odottaa, että yhteiskunnalliset olosuhteet ovat tarpeeksi epävakaita, jotta se voi uudelleen nousta.

1 kommentti

Kategoria(t): Islam, jihad ja maahanmuutto

Avainsanat: , , , , , , ,

kesäkuu 15, 2018 · 5:01 am

Totuus shariasta!

Sadakat Kadrin ”Maanpäällinen taivas. Tutkimusmatka sharia-laista, muinaisesta Arabiasta moderniin muslimimaailmaan.” (oma suomennos) on vuonna 2012 julkaistu populaari tietokirja sharia-laista, sen teologiasta ja historiasta.

10

Kun otin tämän kirjan lukulistalle, pelkäsin sen olevan todella tylsää akateemista lainopillista tai teologista analyysia. Onneksi ei ole, vaan tämä on oikein viihdyttävää ja mukavaa luettavaa. En osannut ennustaa, että kuvailisin sharia-laista kertovaa kirjaa ”mukavaksi” mutta maailma onkin sairas paikka.

Mikä on sharia-laki?

Monet länsimaissa luulevat, että sharia-laki on Koraanissa tai, että se on yksi lakikirja, joka koostuu pelkästään raajojen hakkaamissäännöistä ja naisten sortamisohjeistuksista. Moni vaikuttaa kuvittelevan, että imaami vaan ottaa käteen jonkun kirjasen ja etsii luettelosta, millä kuritetaan avionrikkoja. Vaihtoehtoina ovat a) kivitys b) ruoskinta. Kumpikin näkemys on väärässä, mutta ei se estä ihmisiä olemasta aivan varmoja, että sharia-laki on pahin asia ikinä. Erityisesti talibanit ja ISIS ovat tehneet tämän lakijärjestelmän ikävän kuuluisaksi.

Kirjailijan mukaan sharia-laki on yleisnimitys Jumalan inspiroimille laille, jotka perustuvat profeetta Muhammadin elämän teoista ja sanoista vedetyistä tulkinnoista. Näitä lakeja ei ole kuin muutama Koraanissa. Suurin osa sharia-laista onkin koottu kirjoihin (hadith) tarinoitten ja niitten tulkintojen muodossa. Sharia ei voikaan rinnastaa Suomen rikoslakiin.

Kadri kirjoitti, että näitä kirjoja on monta ja niitten tulkintatapoja on kymmeniä. Puhumme laajasta lakikokonaisuudesta, joka koskettaa melkein jokaista elämänaluetta. Vain pieni osa shariasta edes käsittelee rikostuomioita ja häviävän pieni mainitsee raajojen irti hakkaamista. Asiaa pahentaa vielä se, että suurin osa haditheista kirjoitettiin 200 vuotta profeetta Muhammadin kuoleman jälkeen. Tämä pitkä aikaväli on mahdollistanut väärennöksiä ja koulukuntien välisiä kiistoja yksittäisistä kokoelmista. Puhumme todella suuresta sotkusta, jota harva tavallinen muslimi viittii edes vaivata mielensä.

Kirjailijan mukaan muslimeille sharia-laki tarkoittaa vain Jumalan lakia, joten tietenkin kaikki muslimit kannattavat sitä, koska sharia lakiin kuuluvat hautausmenot, rukoilu- ja paastoamissäännöt. Mutta siihen suurin osa tavallisten muslimien ymmärrys sharia-laista yleensä rajoittuu. Sharia-laki ei ollut profeetta Muhammadin laatimaa, vaan vasta hänen kuoleman jälkeen ne kirjoitettiin, valikoitiin ja editoitiin. Sharia-lakia voisikin verrata katolisen kirkon sääntöihin, joita on myöskin tuhansia, eikä Jeesuksella ollut mitään asiaa niitten laatimisessa.

Rakenne

Kirjan rakenne on kirjailijan oman henkilökohtaisen tutkimusmatkan kuvaileminen ja erilaisten teologisten ja historiallisten faktojen pohdiskelu ja analyysi. Tässä on sekoitettuna erilaisten islamilaisten koulukuntien uskonnoppineitten vastauksia erinäisiin kysymyksiin, historiallisten hahmojen tekojen kuvailua, teologian selostusta ja ajankohtaisten tapahtumien analyysia. Kadri kirjoittaa todella sujuvasti, joten kirjan paksuudesta huolimatta lukeminen oli todella helppoa. Tässä oppi paljon Lähi-Idän historiasta, kulttuurista ja politiikasta sharia-lain ohella. Otsikosta huolimatta tämä ei ole vain lakeihin keskittyvä kirja, vaan laaja kokonaisuus.

Historia

Kirjailijan mukaan ennen sharia-lain kokoamista suurin osa laista olivat paikallisten yhteisöjen tai kukistetun persialaisen imperiumin lakeja. Maallisiin lakeihin oli sekoitettuna muslimiyhteisön omia tapoja, joita oli jäänyt profeetalta. Kun islamilainen imperiumi laajentui kauas Arabian niemimaalta, eri kansojen tavat alkoivat häiritä muslimivalloittajia. Samalla mitä kauemmaksi muslimit menivät alkumaastaan, sitä erilaisemmiksi näitten lait alkoivat muuttua. Islamilainen kalifaatti tarvitsi yhtenäistää lainsäädäntöä, jotta uskonto ei hajoaisi lukuisiin haaroihin ja aiheuttaisi itse imperiumin hajoamisen. Jälkiviisaasti voimme todeta homman menneen plörinäksi.

Kirjassa huomaa, että kalifaatin historia on samaa sekoilua kuin keskiaikaisten eurooppalaisten kuningaskuntien selkäänpuukotuksien, juonittelujen ja sotien historiaa. Sharia-laki laadittiin puhtaasti poliittisista syistä, suunnilleen samalla perverssillä politikoinnilla kuin Nikean kokouksessa Raamattu.

Kirjailijan mukaan yksi asia sharia-lain laatijat tiesivät, mutta nykyiset fundamentalistit ovat unohtaneet: laki laadittiin paikallisiin oloihin ja tiettyä aikakautta varten. Vain tietyt lait laadittiin ikuisiksi, eikä niitäkään aina otettu tosissaan seuraavan hallitsijan toimesta. Sharia-laki on niin laaja, että siitä jokainen muslimihallitsija sai poimittua, mitä ikinä huvitti sillä hetkellä, eikä kukaan voinut kyseenalaistaa. Tämä sharia-lain luova tulkinta mahdollistikin Kadrin mukaan islamin kulta-ajan, joka oli vähiten uskovaista aikaa. Islamin kulta-aikana tiede ja filosofia edistyivät huimasti, samaan aikaan kun Euroopassa elettiin avoviemäreissä ja Suomessa pelättiin jokikeijuja. Kirjailijan mukaan ennen sitäkin oli muslimihallitsijoita, jotka vähät piittasivat alkoholikiellosta, naisten huiveista ja sun muusta purismista. Esimerkiksi 700-luvulla kalifaatissa homous ja jopa ristiin pukeutuminen olivat sallittuja.

Kadri selittää, että kaikki muuttui, kun 1200-luvulla mongolit tuhosivat kalifaatin. Monet luulevat, että ennen tapahtuneet ristiretket olivat tragedia muslimeille. Oikeastaan ristiretket olivat vain pieni rajakahakka muslimien perspektiivistä, verrattuna mongolien valloitukseen. Mongolit tuhosivat niin totaalisesti islamilaisen imperiumin, että se ei koskaan toipunut kunnolla. Esimerkiksi myöhemmin ottomaanit ottivat vallan Lähi-Idästä, mutta eivät hekään onnistuneet palauttamaan kalifaattia samaan loistoon.

Kirjailijan mukaan mongolivalloitus oli niin järkyttävä tapahtuma muslimeille, että jotkut alkoivat ajamaan paluuta ”esi-isien” aikaan. Islamilainen fundamentalismi alkoi kehittyä tuohon aikaan ja se synnytti kokonaan uusia tulkintaoja sharia-laista. Kadri kirjoitti, että viimeisin uudistus olikin 1800-luvulla salafistien toimesta, jotka ovat kaikista tiukempia islamilaisia fundamentalisteja, joita nykyään on. Onkin huvittavaa, kun törmää ihmisiin, jotka vaativat islamia uudistumaan, kun kaikki islamilaiset fundamentalistit ovat historiallisesti olleet ne uudistajat.

Islamilaista folkloristiikkaa

Sitä en tiennyt, että sharia-lain laatiminen kesti niin kauan, koska alun perin muslimit vastustivat profeetta Muhammadin sanomisien kirjoittamista.  Muslimit uskoivat, kuten muinaiset suomalaiset, että suullinen perimätieto oli arvokkaampaa kuin kirjoitettu. Kirjailijan mukaan muslimit uskoivat, että profeetan elämän ja pyhien lakien ääneen kertominen oli tehokkaampi tapa siirtää pyhää informaatiota jälkipolville kuin kirjoitettu teksti. Tämän tabun takia lakikirjojen kokoaminen kesti satoja vuosia.

Kuten Lönnrot aikanaan, monet uskonoppineet lähtivät matkustamaan pitkin kalifaattia kooten ihmisten suullista perinnettä profeetasta. Monet olivat fantastisia kertomuksia Muhammadin ihmeteoista ja muita paikallisia legendoja. Perimätiedon seassa oli arkisempia kertomuksia siitä, miten profeetta oli joskus noussut kamelin selkään tai mitä kättä hän käytti juomiseen. Kardin mukaan tämä tarkoittaa, että islamilainen laki oli ajassa muuttuva, niin suullisen perimän kuin lakikirjojen aikakaudessa. Jopa silloin, kun määriteltiin, että lakeja ei voinut enää tulkita (Ijtihad), lakeja uudelleentulkittiin tai osia jätettiin huomiota. Vasta hiljattain islamilainen fundamentalismi on saanut yliotteen tietyistä islamilaisissa koulukunnissa, kuten deobandeista.

Kritiikkiä

Kirjailija ei kuitenkaan vain esitä, miten ihanaa sharia-laki on, vaan tässä kerrotaan varkaitten käsien hakkaamisesta ja avioliitossa pettäneitten kivittämisestä. Kadrin analysoi hyvin syvällisesti islamin rikoslakia kaunistelematta. Esimerkiksi vaikka hudud tuomioitten täyttöön pano on teoreettisesti hyvin vaikeaa, korkean todistustaakan takia, Kadri ilmaisee selkeästi, miten sairasta on kivittää tai ruoskia ihminen. Kirjassa analysoidaan myöskin Saudi-Arabian, Iranin ja erilaisten jihadistien valtaamien alueitten sharia-lain täyttöön panoa. Tämä ei siis ole niitä anteeksipyyteleviä kirjoja, jotka pyrkivät valkopesemään sharia-lakia. Vaan tämä on hyvin puolueeton kirja, joka heittää faktat tiskiin. Kirjassa saa mielikuvan, että mitään todellista pyhyyttä shariassa ei ole, mutta kirjailija myöskin kritisoi ankarasti vastajihadisteja, jotka kampanjoivat kuvitteellisia sharia-lain implementointiyrityksiä vastaan. Naurettavin tapaus kirjassa oli Oklahoman osavaltiossa (USA), missä kiellettiin sharia-laki, vaikka kukaan ei ollut sitä edes vaatinut. Lopulta shariaa kieltävä laki piti perua, kun saatiin selville, että sharia-lain kielto tarkoitti, että muslimit eivät voineet haudata omaisiaan islamilaisin menoin.

Yhteenveto

Sadakat Kadrin ”Maanpäällinen taivas. Tutkimusmatka sharia-laista.” on paras populaari tietokirja aiheesta, mitä löytyy. Harmi, että kirjaa ei ole suomennettu, koska tämä on hyvin monipuolinen paketti, jota kaikkien islamista kiinnostuneitten olisi luettava, sen sijaan että perustaa näkemyksensä somessa kiertäviin kuvamakroihin.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Historia, Islam, jihad ja maahanmuutto

Avainsanat: , , , , , , , , , ,

Tou 27, 2018 · 6:44 am

Uudet jihadistit ja uhka länsimaille

Peter R. Neumannin ”Radikalisoituneet. Uudet jihadistit ja uhka länsimaille.” (oma suomennos) on vuonna 2016 julkaistu tietokirja Isiksen kaltaisista kolmannen aallon jihadisteista.

13

Aaltotieoria

Neumannin koko kirja rakentuu David Rapoportin aaltoteorian päälle. Teorian mukaan terrorismi ja sen intensiteetti kasvavat ja laantuvat historiallisten prosessien mukaan. Rapoport selitti, että terrorismin aallot alkoivat 200 vuotta sitten teollistumisen ja tietoliikenneyhteyksien parannuttua. Ennen terrorismi oli hyvin paikallista, mutta teollistumisen mahdollisti kansainvälisten terrorismiaaltojen syntymisen ja leviämisen.

Jokainen aalto kasvaa väkivaltaisemmaksi, kun ääriliikkeet yrittävät koko ajan tehdä vielä brutaalimpia iskuja saadakseen muutosta aikaan, kunnes heidät tuhotaan, tavoite saadaan läpi tai he väsyvät. Eurooppa on siis kärsinyt terrorismista hyvin pitkään, vaikka jotkut poliitikot yrittävätkin antaa kuvan mantereestamme ennen maahanmuuttoa jonain rauhan ja yhteisymmärryksen tyyssijana. Mutta tämän kirjan mukaan elämme viidettä aaltoa, joka on jihadismin aalto. Tämän viimeisimmän aallon huippu olemme vasta saavuttamassa. ISIS on tämän kirjan mukaan vain alkusoitto sille paskamyrskylle, joka on ulottumassa Eurooppaan saakka.

Ainoa kritiikkini tätä aaltoteoriaa kohtaan, on se, että sen mukaan terrorismi on pääosin äärivasemmiston yksinoikeus ja äärioikeiston terrorismi reaktio ensimmäiseen. Ihmettelen vähän, miten Rapoport ei ole kuullut KKK:sta? KKK riehui pääosin 1800-1960-luvuilla. Ennen kuin äärivasemmistolaista väkivaltaa alettiin harjoittaa USA:ssa ja alueissa, missä ei edes ollut äärivasemmistoa nimeksikään. KKK:n koko toiminta perustui afroamerikkalaisten ja heidän tukijoitten terrorisointiin. Esimerkiksi 60-luvulla pasifistiset NAACP:n vapaehtoiset joutivat ankaran ja hengenvaarallisen KKK-terrorin uhriksi vain koska halusivat rekisteröidä Etelä-valtioissa afroamerikkalaisia äänestäjiä. Jotkut NAACP:n jäsenet radikalisoituivat äärivasemmiston puolelle juuri reaktiona äärioikeistolaisen KKK:n terrorin takia. Siinä olen samaa mieltä, että äärioikeiston terrorismin tarkoitus ei ole kumota vallitsevaa järjestelmää, vaan ”suojella” sitä, mutta ei se aina ilmesty reaktiona äärivasemmiston väkivaltaan.

Ydinteesi

Kirja pohjautuu lukuisiin haastatteluihin ja tutkimuksiin, joissa ilmenee, että Isiksen länsimaalaiset vierastaistelijat ovat kaikista väkivaltaisemmat ja fanaattisemmat soturit. Tämä johtuu siitä, että eurojihadisteja eivät sido, vaikka Syyrian tai Irakin heimositeet ja muut paikalliset tavat, jotka voisivat hillitä väkivaltaa. Esimerkiksi irakilaiset ISIS-taistelijat Irakissa eivät uskaltaneet katkoa uhriensa päitä, koska useimmiten he tunsivat uhrinsa vieraasta heimosta, heillä oli sukulaisuussiteitä tai he eivät halunneet saada psykopaatin mainetta lähikylissä ja -kaupungeissa. Vierastaistelijoilla ei ollut tällaisia estoja, vaan he kiihkeästi suorittivat kaikki veriteot. Tunnetuin tapaus onkin brittiläinen Muhammad Enwazi, eli Jihadi John, joka toimi Isiksen pyövelinä Syyrian sisällissodan alussa.

Euronjihadistit

Euroopan suurissa kaupungeissa on gettoja, joissa on suuri määrä työttömiä, vihaisia tai muuten syrjäytyneitä muslimimiehiä, jotka ovat kokonaan vieraantuneita eurooppalaisesta yhteiskunnasta. Näitten nuorten vanhempien alkuperämaa ja nykyinen eurooppalainen valtio, jossa nuoret elävät, tuntuvat yhtä vierailta. Nuoret alkavat etsiä jotain identiteettiä johon kiinnittyä, jolloin salafi-islam tuntuu houkuttelevammalta, koska se on juurikin globaalinen, kaikista paikallisista oloista ja kulttuureista irrottautunutta islamia. Salafismi muuttuukin juuri houkuttelevaksi identiteetiksi hyvin heterogeenisille maahanmuuttajaväestölle, joka kaipaa yhteisöllisyyttä. Valitettavasti salafismi on äärimmäisen konservatiivista islamia, joka voi radikalisoida yksilön kääntymään väkivaltaisen salafi-jihadismiin.

Neumann osoittaa, että suurin osa jihadisteista eivät olleet uskovaisia ennen salafismiin kääntymistä ja, että suurin osa Lähi-Idän jihadisteista liittyivät ääriliikkeisiin rahan ja maineen takia. Harva jihadisti oikeasti uskoo lupauksiin paratiisista ja sen sellaiseen hölynpölyyn. Mutta valitettavasti ne, jotka oikeasti uskovat ovat syntyneet Euroopassa, eivätkä omaa minkäälaista moraalia. Kirjailijan mukaan, kun Isiken kalifaatti tuhotaan, nämä eurojihadistit tulevat palaamaan Eurooppaan ja hyvin todennäköisesti he tulevat aiheuttamaan sellaisen terrorin aallon, joka tekee nykyiset lähes kuukautiset iskut vaikuttamaan vain ikäviltä pikkuharmeilta.

USA:n ja Euroopan erot.

Kirjailija analysoi miksi USA:sta on lähtenyt vähemmän vierastaistelijoita kuin Euroopasta ja miksi USA:ssa on suoritettu vähemmän jihadistien iskuja? Kirjailija analysoi amerikkalaista kulttuuria ja huomaakin, että USA:n monikulttuurisuuspolitiikka perustuu amerikkalaiseen unelmaan ja sulautumiseen. Maassa olevat muslimit ovat muuttaneet USA:an, koska haluavat olla osa amerikkalaista unelmaa, joten harva ääriuskovainen, edes muuttaa maahan. Sitten ne musliminuoret, jotka ovat syntyneet USA:ssa, harvoin kohtaavat muita muslimeja. USA on niin jättiläismäinen maa, että siellä ei ole muodostunut muslimienemmistöisiä alueita, vaan väestön on ollut pakko olla tekemissisä kristittyjen, hindujen ja juutalaisten kanssa satoja vuosia. Toisin on Euroopassa, missä muslimit on ahdettu betonilähiöihin ja, missä suurin osa asukkaista tuli mantereeseen, koska oli pakko (vierastyöläisinä tai pakolaisina), eivätkä koskaan halunneet olla osa jotain suurta ideologista ihannetta. Ei ole olemassa ”eurooppalaista unelmaa”.

Ratkaisut

Vaikka kirjailija myöntää, että hänen teesinsä ovat todella synkkiä Euroopan tulevaisuudelle, hän antaa tässä ratkaisuja ongelmiin. Niihin ei kuulu rajojen sulkeminen tai terrorismivastaisen sodan eskaloiminen, vaan 3 portaista deradikalisaatiota, joka koostuu aika perinteisistä menetelmistä. Neumannin mukaan nyt syrjäytyneitä musliminuoria auttavia kansalaisjärjestöjä rahoitetaan liian vähän ja tiedustelupalveluilta ei vaadita tilivelvollisuutta budjettiratkaisuistaan. Kun nämä seikat korjataan, voidaan saada Euroopan muslimit tuntemaan, että he ovat osa tätä yhteiskuntaa.

Yhteenveto

Peter R. Neumannin ”Radikalisoituneet. Uudet jihadistit ja uhka länsimaille.” on lyhyt, mutta todella tiivis paketti täynnä asiaa. Tässäkin johtavan terrorismitutkimuksen asiantuntijan kirjoittamassa kirjassa ilmenee, että paras tapa taistella jihadismia vastaan, on tarjota parempi maailma syrjäytyneille nuorille.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Islam, jihad ja maahanmuutto

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , ,

huhtikuu 29, 2018 · 5:49 am

Salafismi-Jihadismi: Idean historia

Shiraz Maherin ”Salafismi-Jihadismi: Idean historia” (oma suomennos) on vuonna 2016 julkaistu akateeminen tietokirja kyseisen ääri-islamilaisen ideologian juurista ja kehityksestä.

4

Salafismi-jihadismi on äärimmäinen ideologia, joka kumpuaa salafistimuslimeitten islamin yltiösotaisasta tulkinnasta. Tämä ideologia on se, jonka al-Qaida ja ISIS edustavat.

Ideologian historia

Maher tutkii eri jihadistiteoreetikkojen tekstejä jäljittääkseen, mistä ideologia muodostuu ja, miten se ajan mittaan on muuttunut? Tarkemmat ihmiset ovat varmaan huomanneet, että al-Qaidan toimintatapa eroaa paljonkin nuoremmasta Isiksestä, vaikka molemmat edustavat samaa vihaideologiaa. Tämä johtuu siitä, että jihadismi on ajan mittaan kehittyvä aate.

Alun perin jihadismi oli poliittinen ääriliike, joka pyrki julistamaan arabimaitten sekulaarit hallitukset vääräuskoisiksi, jotta se voisi kaataa ne. Kun tämä ei onnistunut, jihadistit muuttivat taktiikkaansa, pyrkien provosoimaan länsimaat hyökkäämään arabimaihin, jotta he tuhoisivat paikalliset sekulaarit hallitukset jihadistien puolesta ja jäisivät jumiin maahan jihadistien näännytys sotaan. Kun tämäkään ei ihan onnistunut, syntyi kolmas ja vaarallisin jihadistiliikkeitten vaihe: globaali yksinäisten susien jihadismi, jossa missä päin maailmaa tahansa, kuka tahansa voi tehdä terrori-iskun jihadismin puolesta, riippumatta siitä onko edes ryhmittymän varsinainen jäsen.

Salafismin historia

Kirjassa kerrotaan, että salafismi on moderni uskonhaara, jonka juuret ovat 1800-luvun uudistusliikkeessä, joka pyrki tekemään rappeutuneesta kalifaatista jälleen suuren. Valitettavasti kirjaimellinen pyhien tekstien tulkinta ja äärimmäinen syrjään vetäytyneisyys ulkomaailmasta eivät herättäneet tavallisten muslimeitten keskuudessa suurta suosiota. Salafismi jäi Saudi-Arabiaa poissulkien pienen piirin harrastukseksi. Kaikki kuitenkin muuttui Toisen maailmansodan jälkeen, jolloin salafismi sai uutta puhtia, kun Kylmän sodan aikana Lähi-Idässä tarvittiin jokin poliittinen vastavoima kommunismin leviämiselle. Salafismi oli jo politisoinut islamismiksi, mutta Afganistanin sota siirti suurimman osan ideologian kannattajista väkivaltaisemman salafismi-jihadismin puolelle. Loppu on sitten hyvin veristä historiaa.

Syvää teologista analyysia

Maher analysoi, miten jihadistit pyrkivät tulkitsemaan islamin pyhiä tekstejä oikeuttaakseen brutaalin väkivallan.

Kirjailijan mukaan islamilainen teologia sisältää väkivaltaa ja suvaitsemattomuutta, mutta niin on kaikissa abrahanisissa uskonnoissa. Sen lisäksi, että jihadistit tulkitsevat islamia kirjaimellisesti, he suoranaisesti valikoivat uskonnollisesta laista kohtia kuin rusinat pullasta, oikeuttamaan toimintaansa tai, jopa harjoittavat luovaa tulkintaa, joka poikkeaa täysin tavasta, jolla kyseistä pätkää on tulkittu koko islamin historian aikana.

Esimerkiksi kirjailijan mukaan jihad on ensisijaisesti pyhän sodan konsepti, jonka tarkoitus on antaa ohjeistukset oikeudenmukaiseen ja hillittyyn puolustussotaan. Jihadeja julistetiin harvoin ja sen teki yleensä kalifi. Mutta salafistit tulkitsivat jihadismin satoja vuosia myöhemmin henkilökohtaiseksi oikeudeksi, jonka kuka tahansa milloin tahansa voi julistaa.

Tällainen henkilökohtainen jihad keksittiinkin alun perin vasta keskiajalla, mutta silloinkin sitä sovellettiin vain, kun jotain muslimimaata hyökättiin varoittamatta, jolloin kalifin määräystä ei voitu odottaa. Modernien jihadistien tulkinnan mukaan jihad ei ollut vain yksi konsepti, joka sovellettiin kriisiaikoina, vaan koko uskonnon ydinsanoma.

Kuoleman palvontaa.

Jihadistit muokkasivat islamista äärimmäisen sotaisan ideologian, jonka ainoa tarkoitus oli tuhota kaikki muut kansat ja muslimit, jotka eivät ole salafisteja. Jihadistien uskontulkinta onkin niin perverssi, että rukoilut, paastot ja muut rituaalit muuttuivat jihadistien mielissä toissijaisiksi tehtäviksi ja tappaminen ja kuoleminen ensisijaisiksi. Oikeastaan vihollisten tappaminen on jihadisteille melkein kuin itse jumalanpalvelus.

Se olikin kauhistuttavaa lukea tässä kirjassa kuivakkaa analyysia eri jihadistiteoreetikkojen sitaateista, joissa kylmän muka tieteellisesti viattomien ihmisten massamurhaamista oikeutettiin.  Jihadismi näyttäytyy tässä kirjassa joksikin vihan ja kuoleman kultiksi, joka vetää vertoja kansallissosialismiin.

Jihadistit esimerkiksi kertovat sotivansa, koska haluavat palauttaa muslimien kunnian tuhoamalla länsimaitten hegemonian Lähi-Idästä, mutta käytännössä he tappavat enemmän muita muslimeja kuin ”vääräuskoisia”.

ISIS on tämän ideologian kulminaatio, joka on niin verinen ja brutaali, että jopa al-Qaidan ja muitten jihadistijärjestöjen ideologit ovat irtisanoutuneet heistä ja kirjoittaneet pitkiä tutkielmia, miten ”ISIS tulkitsee islamia väärin”.

Islamin marginaalia

Islamin monimuotoisuus näkyykin tässä kirjassa hyvin. Salafistien uskontotulkinta on jo hyvin erikoinen verrattuna perinteiseen islamiin, mutta salafisti-jihadistit menevät jo järjettömyyden puolelle. Tässä kirjassa analysoidaan, miten monet tunnetut jihadistijärjestöt ovat yrittäneet perustella muille muslimeille heidän uskontotulkintaansa ja riitautuneet jopa äärikonservatiivisen Saudi-Arabian uskonnoppineitten kanssa.

Islamilainen teologia on paljon monimutkaisempaa ja monipuolisempaa kuin mediassa annetaan kuva. Kirjailija esittelee erilaisia teologisia keskusteluja, joissa merkittävät uskonnoppineet ovat kutsuneet salafisteja ja jihadisteja vääräuskoisiksi kihoilijoiksi.

Maher myöskin analysoi miten eri historialliset tapahtumat ja ajattelijat ovat vaikuttaneet salafistien uskontotulkintaan niin eri lailla, kuin muitten muslimeitten.

Siinä, missä perinteinen muslimi on tulkinnut islamia tiettyjen periaatteiden kautta, yrittäen sovittaa niitä moderniin aikaan. Jihadistit taas yrittävät pakottaa nykymaailman tuhansia vuosia vanhoihin sääntöihin, joita vielä kirjoitettiin sodan keskellä, mutta itsekin sortuvat tulkitsemaan uskontoaan postmodernistisella linssillä. Uskonto muuttuu salafistien käsissä IKEA:n huonekaluohjekirjan kaltaiseksi kontesktivapaaksi ideologiaksi, eikä välineeksi, jolla saavutetaan henkinen tasapaino.

Yhteenveto

Suurin ongelma tässä kirjassa on kuitenkin sen akateeminen ote. Tämä on ehkä tylsin kirja, jonka olen koskaan lukenut pirun sairaasta massamurhaajien vihaideologiasta. Vaikka tässä analysoidaan jihadistien manifestien teologisia kiemuroita, kirjailijan yliobjektiivinen akateeminen ote oli aika vaikeaa luettavaa. Tämä on kirja, jossa pitää oikein otsa rypyssä lukea, jotta pystyy ymmärtämään, mitä edes teoksessa sanotaan. Mutta jos onnistuu murtautumaan tieteellisen kuoren läpi, tässä on paljon tarkkaa ja yksityiskohtaista tietoa jihadistien ideologian rakennuspalokoista ja teologisesta oikeutuksesta. Islam on sen verran erikoinen uskonto, että sillä on paljon sodankäynninssääntöjä, joskus jopa itsensä kanssa ristiriidassa olevia. Näitä jihadistit ovat korottaneet yli muitten sääntöjen, vaikka monia sääntöjä tarkoitettiin vain tiettyjä tilanteita varten, eikä ikuiseksi ohjenuoriksi.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Islam, jihad ja maahanmuutto

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , , , ,