Aihearkisto: Kommunismi ja anarkismi

Mustapaidat ja punaiset: Älyllinen fasismi ja kommunismin kukistus

Michael Parentin, vuonna 1997 julkaistu, ”Mustapaidat ja punaiset: Älyllinen fasismi ja kommunismin kukistus” (oma suomennos) on kovan luokan marxilaisen yritys argumentoida fasismin ja kommunismin eroista.

13 

Idea   

Tässä kirjassa  pyritään argumentoimaan, että fasismi ei ole mitään muuta kuin kapitalistien yritys pelastaa oma rappeutuva järjestelmä työväen kansannousulta. Kommunismi taas on työväestön yritys pelastaa itsensä kapitalismilta.    

Kirja käy läpi koko 1900-luvun kommunismin historian, argumentoiden, että aina kun paikat tulevat porvaristolle tukaliksi, he sortuvat epädemokraattisiin toimiin. Kirjailijan mukaan fasismi ei ole mikään ihmisten kollektiivinen sekoaminen, vaan tietoinen ja harkittu taktiikka, jolla yritetään suojella suurpääomaa uusjaolta. Tämä kapitalistien epädemokraatiaan syöksyminen on sitten vuodesta 1917 asti ajanut kommunistit puolustuskannalle, jolloin he itse kumoavat omat vapaudet. Kirjailija kutsuu tällaista prosessia ”piirityskommunismiksi”.    

Erityisesti kirjailija käsittelee Toisen maailmansodan jälkeen USA:n brutaalia patoamispolitiikkaa, jossa rahoitettiin antikommunistisia oikeistodiktatuureja ja kuolemanpartioita ympäri maailmaa.    

Koska länsimaiset kapitalistiset suurvallat ovat Neuvostoliiton luomisesta lähtien yrittäneet tuhota tämän ja muut sen jälkeen ilmestyneet kommunistivaltiot, ”piirityskommunismi” muuttui kirjailijan mukaan pysyväksi osaksi reaalisosialistista ajattelua, mikä lopulta aiheutti kaikkien näitten kommunistivaltioitten romahduksen 1990-luvulla.    

Ongelmia   

Vaikka tämä kirja on hyvin kirjoitettu ja kirjailijan sarkasmi hauskaa, niin tämä on aika epätasainen tekele, joka vakuutta vain todella fanaattista ja lähdekritiikitöntä kommunistia. Suurin ongelma tässä teoksessa on lähteiden niukkuus. Kirjassa tehdään hurjia väitteitä, joita odottaisi kirjailijan edes yrittävän vahvistaa jollain lähteellä, mutta ei! Kun niitä lähteitä löytyy, niin ne ovat lehtiartikkeleita, jotka sinänsä ovat uskottavista valtavirtalehdistä, mutta silti eivät mitään ensikäden tietoa. Pahempaa on kuitenkin se, että kirjalliset lähteet ovat suurimmaksi osaksi sensaatiohakuisista kirjoista, joista jotkut ovat kirjaimellisten salaliittoteoreetikkojen kirjoittamia.    

Huono lähdeviittaus ei sinänsä vielä tee kirjasta huonoa, kun eivät kaikki tietokirjat ole tarkoitettu vakuuttamaan jonkun ilmiön olemassaolosta, vaan argumentoimaan jonkun uuden tarkastelutavan puolesta. Tässäkin Parentti epäonnistuu.    

Pahinta on kirjan luku, joka käsittelee Neuvostoliiton puolustusta. Tämä kappale oli syy, miksi edes hankin kirjan, koska halusin tietää miltä sellaisen valtion puolustus näyttäisi. Aika huonolta. Itse ”piirityskommunismi” teoria on mielenkiintoinen ja uskottava. Esimerkiksi arviomani Le Monde diplomatique’n “Historia-atlas. Toisenlainen 1900-luku” (2011) kirja käsittelee vähän samankaltaista ideaa ja paremmilla lähteillä.    

Mutta silti, vaikka Neuvostoliitto olisi olosuhteitten uhri, Stalinin sekoilua vähätellään lähes samoilla argumenteilla kuin holokaustia. Parentti esimerkiksi viittaa tutkimuksiin (jotka sentään vaikuttavat ihan vakavilta), että Stalinin puhdistuksissa “vain” 2,022,976 ihmistä vangittiin Gulageihin, mikä on aika vähän hänen mukaansa, koska USA:ssa oli vuonna 1996 yli miljoona vankia.  Eivätkä gulagit olleet niin pahoja, koska 20-40% vangeista lopulta vapautettiin. En tiedä kenen korvissa tämä argumenttiketju edes toimii? Gulageja ei voi ihan verrata tavallisiin vankiloihin, joten USA:n tuominen tähän kuulostaa whataboutismilta. Sitten tietenkin 40% vangeista vapautettiin yhä tarkoittaa, että suurin osa vangeista jäi gulageihin ties mistä syystä. Ehkä vakuuttavin väite tässä koko gulagien puolustuksessa on se, että kun Neuvostoliitto romahti, niistä ei löytynyt hirveä määrä nälkiintyneitä vankeja, kuten natsien keskitysleireistä. Silti ei voida 1990-luvun gulageja verrata Stalinin ajan vastaaviin.    

Sitten tässä on uskottavia väitteitä, mutta jotka ovat huonoja kirjan idean kannalta, mikä on minusta jo tietynlainen saavutus. Esimerkiksi kirjailija yrittää argumentoida, että Neuvostoliitto ei ollut totalitaristinen valtio, koska ihmiset alituisesti kävivät kauppaa mustan pörssin kautta, joskus kieltäytyivät maksamasta vuokraa, lähtivät kesken töihin elokuviin ja harrastivat muuta laiskottelua ja korruptiota. Kirjailijan mukaan, jos Neuvostoliitto olisi oikeasti totalitaristinen valtio, joka puuttuu kaikkien elämiin, silloin edellä mainitut sluibailut eivät olisi mahdollisia. Tavalliselle lukijalle edellä mainittu vain todistaa kuinka tehoton Neuvostoliitto oli, eikä sitä, että se oli vapaa maa.  

Tällainen ihmeellinen omaan nilkkaan ampuminen näkyy siinä, miten kirjailija käyttää lukuisia anekdootteja, väittääkseen, että Neuvostoliitolla ja sen alusmailla oli niin hyvät hyvinvointipalvelut, että nuoriso ja maitten eliitit tylsistyivät. Tämä tylsistyminen alkoi aiheuttaa neuvostoasukkaissa jännityksen kaipuutta, joka heijastui länsimaisen kapitalismin ihailuun ja lopulta koko Neuvostoliiton romahdukseen. Pidän tätä selitysmallia uskottavana, kun samaa on havaittu länsimaissa, missä sosiaalidemokraattisten puolueitten suosio on laskenut, kun monet kokevat, että he ovat jo saavuttaneet kaikki haluamansa. Mutta jos haluaa puolustaa Neuvostoliittoa, tämä on viimeisin argumentti, jota pitäisi käyttää.    

Mielenkiintoisinta tässä onnettomassa osiossa, on uskottava väite, että moni työläinen tuki alussa siirtymisen kapitalistiseen järjestelmään, koska uskoivat, että sosiaaliset palvelut jatkaisivat olemassaoloaan. Kuitenkin kävi toisin ja koko 1990-2000-luvun alku olivat mitä brutaaleinta yksityistämisen ja villin kapitalismin aikakautta. Steven Lee Myers väittääkin kirjassan ”Uusi tsaari. Vladimir Putin ja hänen Venäjänsä” (2014), että Neuvostoliiton romahduksen jälkeinen uusliberalistinen kaaos radikalisoi Putinin nykyiselle autoritaariselle tielle.    

Yhteenveto    

Michael Parentin ”Blackshirts and Reds: Rational Fascism and the Overthrow of Communism” on hyvin epätasainen kirja, jossa on kiinnostavaa pohdintaa fasismista ja kommunismista, mutta siitä puuttuu tarkkoja lähdeviitteitä kiistanalaisempiin väittämiin ja Neuvostoliittoa puolustavat argumentit ovat melko onnettomia. Paras kappale koko kirjassa on sen lopussa, jossa tämä argumentoi uskottavasti kapitalismin ja ekologisen tasapainon yhteensopimattomuudesta. IPCC-raportin jälkeen tämä viimeinen kappale, joka oikeastaan on vihainen saarna, on hyvin ajankohtainen ja uskottava nykytiedon valossa. Silti tämä kirja vakuutta vain asiaan valmiiksi vihkiytyneet, jotka yrittävät löytää jotain tapaa puolustaa olemassa olevia sosialistisia kokeiluja, mutta tavalliselle ihmiselle tämä on vain propagandaa.  

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Historia, Kommunismi ja anarkismi, Politiikka ja yhteiskunta, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Jumala ja valtio

Mihail Bakuninin, vuonna 1882 julkaistu ”Jumala ja valtio” on yksi merkittävimmistä anarkistisista manifesteista.

4

Idea

Bakunin argumentoi tässä lyhyessä ja kesken jääneessä kirjassaan, että monoteistinen jumala ja ylipäätänsä jumalausko ovat pohja hierarkkiselle yhteiskuntajärjestykselle. Tämän takia jumaliin ei pidä uskoa. Bakunin tiivistää tämän lauseella ”Jos Jumala olisi olemassa, hänet pitäisi kukistaa”.

Bakunin analysoi klassisella filosofialla ja historialla, että usko yhteen mahtavaan Jumalaan, on oletusarvoltaan epätasa-arvoinen usko. Tällainen jumalausko asettaa ihmiset alempiarvoisiksi olennoiksi, joilla itsellään ei ole mitään hyviä ominaisuuksia. Koska ihminen on uskonnossa lähtökohtaisesti alempi kuin Jumala, hänen on toteltava tätä. Mutta koska Jumalaa ei ole oikeasti olemassa, ihmisten on toteltava kirkkoa. Kirkko onkin vain hierarkkinen instituutio, jolla on todellisuudessa täysin perusteeton ylivalta ihmisiin. Bakunin menee niinkin pitkälle, että julistaa kristinuskon olevan hierarkkisempi uskonto kuin kaikki muut. Tietyssä mielessä mies on oikeassa. Esimerkiksi islamissa ja monissa itämaisissa uskonnoissa, ei ole olemassa samanlaista tiukkaa hierarkkista pappisjärjestelmää kuin katolisissa ja protestanttisissa uskonnoissa.

Mutta teoksen ydinpointti on se, että jos ihmiset eivät usko Jumalaan, he alkavat uskoma itseensä. Tällä kohotetulla itsetunnolla ja itsenäisyydellä ihmiset voisivat muodostaa vapaita yhteisöjä, joissa toisistaan huolehditaan ilman pakkoa ja lakeja. Eli anarkismia!

Protopiratismia

Kirja on samaan aikaan hyvin 1800-lukulainen ja ajankohtainen. Bakunin pohjustaa argumenttinsa aikansa ”tuoreella” tieteellisellä tiedolla evoluutiosta, antropologiasta, matematiikasta ja fysiikasta, argumentoidakseen, että ihmiskunnan ylin usko pitää olla tieteessä, mutta ei tiedemiehissä. Bakunin ajaakin tieteen avaamista suurelle yleisölle laajan koulutuksen ja vapaan tiedon vaihdannan kautta. Voitaisiinkin sanoa, että Bakunin argumentoi tässä kirjassa nykyään hakkereitten ja piraattien kannattamaa avoimen lähdekoodin periaatetta.

Kirjailijan mukaan tiedemies ei saa olla tieteellisen tiedon hallitsija ja vartija, vaan hänen pitäisi olla oman alansa ammattilainen, samalla tavalla kuin leipuri ja puuseppä. Hänen tietotaitonsa ei saa olla salaisuus, vaan laajasti saatavilla. Tiedemiesten, kuten muittenkin ammattilaisten asiantuntijuus pitäisi olla vapaasti käytettävissä vapaehtoisten keikkasopimusten muodossa. Bakuninin mukaan yhteiskunta voitaisiin järjestää niin, että valtion instituutioitten sijaan yhteiskunta toimii hajautetusti vapaitten ammattiyhteisöjen välisen yhteistyöverkostojen kautta. Pohjimmiltaan tällainen ajattelu ei eroa kommunismin lopullisesta vaiheesta ja Bakunin sanookin, että anarkismin taloudellinen pohja on sosialismissa.

Ongelmia

Suurin kritiikki tätä teosta kohtaan, on se, että se on liian lyhyt ja keskeneräinen, joten jää epäselväksi, miten tällainen, muuten hienolta kuulostava järjestelmä, olisi toteuttamiskelpoinen?

Toinen on, että kirjan uskontokritiikki on äärimmäisen eurosentrinen, vaikkakin se referoi itämaisia uskontoja pariinkin kertaan. Tämän kirjan mukaan esimerkiksi polyteismi on tasa-arvoisempi uskonnon muoto, koska milläkään jumalalla ei ole totuuden tai vallan monopolia, joten on hyvin vaikeaa rakentaa hierarkkista valtiota sen ympärille. Paitsi, että niin on juuri tehty monissa itämaisissa kulttuureissa. Ehkä ainoa tapa ymmärtää tämä uskontokritiikki oikeaksi on se, että Eurooppa on ainoa alue, jossa moderni keskusvaltainen hallintojärjestelmä syntyi. Esimerkiksi yksi syy, miksi Lähi-Itä ja Pohjois-Afrikka taantuivat niin paljon, että joutuivat eurooppalaisen imperialismin uhreiksi, oli sulttaanien kykenemättömyys ulottaa valtansa periferioihin. Monilla arabimailla oli vielä 1900-luvulla heikkoja keskusvaltioita, jotka juuri ja juuri hallitsivat maittensa pääkaupunkeja. Mutta esimerkiksi Kiinassa on myöskin hyvin vanha keskusvaltainen valtio ja maassa ei ole edes kunnollista uskontoa!

Toinen kritiikki on kirjan loppuosassa, missä Bakunin lähtee analysoimaan Ranskan vallankumouksen lopullisten tavoitteitten epäonnistumista ja statismin (valtio-ideologia) syntyä. Koko osio lähtee siitä oletuksesta, että tiedät aika paljonkin Ranskan vallankumouksesta. Toinen ongelma on, että koko osio ei ole kovin relevantti nykyaikana.

Yhteenveto

Mihail Bakuninin, ”Jumala ja valtio” on todella hyvä johdanto anarkistiseen filosofiaan ja ateismiin, mutta poliittisena kirjana melko vajavainen. Mutta yllätyin, miten selkeästi ja johdonmukaisesti tässä kirjassa argumentoidaan, kun tuntee kirjailijan taustat ja aatetta, mitä hän edustaa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kommunismi ja anarkismi

Mitä terroristit haluavat?

Poliittiset ääriliikkeet kiinnostavat, erityisesti jihadistiset terroristiryhmät. Mutta suurin osa teemaa käsittelevä akateeminen kirjallisuus tarkastelee ilmiötä lähes puhtaasti turvallisuuspoliittisesta näkökulmasta. En ole ainoa, joka on tämän huomannut, kuten arvioimani Arun Kundnani ”The Muslims are Coming!” (2014) kirjassa ilmenee. Mutta myöskin tämä Louise Richardsonin, vuonna 2006 julkaistuun ”Mitä terroristit haluavat?” (oma suomennos) kirja, jota nyt käsittelen. 

7

Idea    

Richardsonin kirjan pääteesi on, että terrorisminvastainen sota on tuhoon tuomittu, koska se pyrkii hävittämään oireen, eikä syyn. Kun huomaa, että tämä kirja on kirjoitettu yli kymmenen vuotta sitten ja terrorismi on vain pahentunut, kirjailija vaikuttaa olevan oikeassa. Asiaa vahvistaa se, että tässä kirjassa ennustettiin Osama bin Ladenin kuoleman vaikuttavan hyvin vähän al-Qaidan toimintaan.     

Richardsonin mukaan terroristit syntyvät lukuisten eri radikalisoivien tekijöitten kautta, joista merkittävimmät ovat: Ihmisen suhteellinen asema verrattuna johonkin muuhun ryhmään, nöyryytys (kansallinen/henkilökohtainen) väkivaltainen kansallinen historia, suuri sosioekonominen rakennemuutos, väkivaltainen kulttuuri ja väkivaltaa oikeuttava uskonto.    

Kirjassa tarkastellaan historian merkittävimmät terroristiliikkeet, niin antiikin Palestiinan ”sicariiksi” kutsutuista juutalaiskapinallisista kuin nykypäivän al-Qaidaan, osoittaakseen, että edellä mainitut ilmiöt ovat radikalisoivia tekijöitä.    

Kirjailijan esimerkit ovat runsaita ja niitten uskottavuutta lisäävät itse ääriliikkeitten jäsenten omat lausunnot. Richardson referoi lukuisia manifesteja, kuulustelupöytäkirjoja ja haastatteluja, joissa maailman eri terroristiliikkeitten jäsenet kertovat, miksi värväytyivät erinäisiin terroristiliikkeisiin. Kirjailija tukeutuu myöskin erilaisiin poikkitieteellisiin akateemisiin tutkimuksiin. Tätä kirjaa voitaisiinkin sanoa hyväksi yhteenvedoksi terrorismin historiasta, teoriasta, anatomiasta, radikalisoinnin juurisyistä ja miten estää terrorismin leviäminen.    

Yhteiskunnallisia muutoksia    

Kirjan pääteesi on, että terrorismi ei tule koskaan loppumaan, jos sitä synnyttämät olosuhteet eivät häviä. Richardsonin mukaan terroristiliikkeitä ja heidän muka edustamansa kansan mielipiteitä pitäisi kuunnella ja löytää tapa ratkaista heidän kokemansa ongelma.     

Kirjailijan mukaan esimerkiksi ei auta vain rakentaa kouluja köyhille alueille, vaan pitää varmistaa, että ihmiset saavat koulutuksen jälkeen töitä. Kirjan mukaan köyhyys itsessään ei radikalisoi ihmisiä, mutta juuri epäoikeudenmukaisuuden tunne, että jossain muualla eletään paremmin kuin he itse, radikalisoi. Tämä voi tarkoittaa kansallisen itsemääräämisoikeuden puutetta, tai kokemus, että omassa alueessa keskiluokka elää kurjemmin kuin jonkun muun alueen samaan viiteryhmään kuuluva keskiluokka.    

Esimerkiksi Turun terroristi Abderrahman Bouanane kertoi poliisikuulustelussa ryhtyneen iskuihin, koska “Olin nähnyt semmoisen iskun Syyrian Raqqassa, jossa kuoli paljon lapsia, se vaikutti minuun

Kirjailijan mukaan jihadismi saa voimansa juuri siitä, että islam on kaikkia maailman muslimeja yhdistävä identiteetti. Se mitä tapahtuu Lähi-Idässä koskettaa vaikka Suomessa asuvaa muslimia enemmän kuin hänen naapurustossa asuvan suomalaisen kristityn kohtalo. Tämä ei johdu siitä, että lähiössä asuva muslimi olisi rasistinen kristittyä naapuria kohtaan, vaan sen takia, koska lähiömuslimin oma viiteryhmä ovat toiset muslimit ja näin hän vertaa jatkuvasti itseään muihin muslimeihin. Tämä jatkuva viiteryhmän vertailu voi saada Euroopassa asuvan muslimin tuntemaan velvollisuutta auttaa jotenkin Lähi-Idässä kuolevia muslimilapsia. Tietenkin tarvitaan muita tekijöitä, jotta tämä “auttaminen” manifestoituu terrorismina.  Jos tällaisia kokemuksia tuottavat olosuhteet parannetaan, terroristiliikkeitten suosio laantuu. Terroristit itse joutuvat tavallisesta kansasta eristyksiin ja heidät voi vasta sitten pommittaa kuoliaaksi tai neuvotella rauhansopimuksesta.    

Kirjailijan mukaan terrorismi on aina heikon vähemmistön ase, joten ainoa asia, mikä pitää terroristiliikkeitä elinvoimaisina on jatkuva, tavallisesta kansasta radikalisoituneitten ihmisten virta. Jos tämä virta katkaistaan, parantamalla ihmisten sosioekonomiset olosuhteet, terroristiliikkeet näivettyvät ja lopulta katoavat.   

Richardsonin toteamus, että terroristiliike aina on vähemmistön ase, myöskin selittää, miksi äärioikeistolainen terrorismi harvoin on yhtä väkivaltaista kuin äärivasemmiston tai jihadistien. Äärioikeisto yleensä koostuu kansan keskiluokkaisesta enemmistöstä, jolla on joka tapauksessa valtaa nousta puoluepolitiikassa ylöspäin. Tämä selittää, miksi äärioikeiston terrorismi rajoittuu lähes yksinomaan satunnaisiin vähemmistöjen murhiin ja harvoin laajoihin pommi-iskuihin. Toki poikkeuksia on, kuten tämän vuoden Lokakuun ja Marraskuun välissä tapahtunut äärioikeistolaisten terrori-iskujen aalto, joka pyyhkäisi USA:n, tappaen kymmeniä ihmisiä, vain sen takia, koska he olivat juutalaisia, mustia, naisia tai demokraatteja.     

Kirjailija toteaakin, että itse ideologia ei vielä radikalisoi ketään tai tee jostain ihmisestä väkivaltaisempaa kuin toisesta, vaan ne olosuhteet, joissa yksilö elää. Tämä selittää, miksi äärivasemmistolainen terrorismi on lähes olematonta nykyään, verrattuna 70-lukuun tai miksi jihadismi on sitten 70-luvun vain kiihtynyt, kun taas äärioikeisto on pääsemässä demokraattisilla vaaleilla valtaan ympäri maailman.     

Yhteenveto    

Louise Richardsonin ”What Terrorists Want: Understanding the Enemy, Containing the Threat” on todella tiivis paketti täynnä informaatiota terrorismista, joka pitkästä iästä huolimatta, on ajankohtaisempi kuin koskaan. Kirja ennusti, että puhtaasti militaristinen ote terrorismiin ei tule koskaan ratkaisemaan ongelmaa, ainoastaan vihollisen ymmärtäminen ja sen kasvuolosuhteitten ehkäiseminen. Samalla kirja esittää vakuuttavasti, että vihaideologia tai uskonto eivät vielä itsessään radikalisoi ketään, vaan tarvitaan monta eri tekijää, jotta joku menettää täysin toivon tavanomaiseen poliittiseen vaikuttamiseen ja ryhtyy väkivaltaan.

1 kommentti

Kategoria(t): Historia, Islam, jihad ja maahanmuutto, Kommunismi ja anarkismi

Täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismi

Tänä vuonna julkaistu Pontus Purokurun ”Täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismi” on niitä kirjoja, joita vain otsikon perusteella otin luettavaksi. En edes takakansitekstiä lukenut. Kuka kahjo keksii kirjoittaa tällaisen manifestin?!

9

Idea

”Täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismi” yrittää kehystää itsensä uuden äärivasemmiston manifestiksi, mutta tämä on enemmän sellainen metamodernistinen esseekokoelma, jossa yritetään muotoilla uutta kommunistista teoriaa ja ohjelmaa.

Tämä uus-uuskommunismi on yhdistelmä virtuaalista jakamistaloutta, täysautomaatiota, perustuloa, olemattomia valtiollisia rajoja, lyhyitä työaikoja ja äärimmäisen hajautettua uusiutuvaa energiaa tuottavien minivoimaloitten verkostoa. Väliin tietenkin mahtuu intersektionaalinen feminismi ja queerkommunismi, jotka tarkoittavat käytännössä monisukupuolista ja -etnistä homostelua.

Kirjailija tiivistää hänen kommunisminsa näin: ”Kommunismi tarkoittaa ylenpalttisen rikkauden lahjoittamista. Se on lahjataloutta, jossa olennaista ei ole yksityisen rikkauden kasaaminen vaan yhteisen runsauden kiertäminen”

Kirjan ydin on, että ihmisten elämä ei tulisi perustua työhön, vaan laiskotteluun ja itsensä toteuttamiseen omin, eikä suuryritysten ehdoin. Kirjan mukaan vasemmiston suurin virhe oli työnsankaruusmyytin iskostaminen. Ihmisen tarkoitus ei ole paiskia töitä jatkuvasti, vaan tehdä kaikkea muuta, jota huvittaa. Purokurun mukaan tarpeeksi korkea perustulo takaisinkin, että kenenkään ei tarvitsisi tehdä töitä rahaa vastaan, jolloin koko kapitalistinen järjestelmä voitaisiin vaihtaa täysin automatisoituun avaruushomoluksuskommunismiin.

Antikapitalismi

Kirjan antikapitalismi ei ole niinkään taloudellisen järjestelmän kritiikkiä, vaikka sitä siinä on, vaan enemmänkin postmodernistista todellisuuden kritiikkiä, jonka mukaan kapitalismi on tappanut mielikuvituksemme ja pakottaa meitä teeskentelemään, että rakastamme sitä. Kirjailija tiivistääkin nykykapitalismin filosofian näin: ”Yhteiskunta ei ole enää introvertti, tee työtä ja ole hiljaa, vaan ekstrovertti eli supersosiaalinen ja verkostoituva, jatkuvasti töissä: “Turpa auki ja tee töitä!”

Purokuru nostaa esiin sen havainnon, että moderni kapitalismi on ainoastaan mahdollinen öljyn takia. Ei vain siinä mielessä, että sillä pyöritetään autoja ja tehtaita, vaan siinä, että se on helposti kuljetettava ja hinnoiteltava energiamuoto, joka mahdollistaa globaalin kaupankäynnin. Purokurun mukaan öljyn hiipuessa talouskasvu ei onnistu, jolloin on leikattava julkiselta sektorilta ja politiikka on muutettava autoritaariseksi puristaakseen kansasta talouskasvua. Kirjailijan mukaan ”öljy kiihdyttää kokemusta, katkoo aineelliset asiayhteydet ja estää meitä näkemistä toimintamme seuraukset, kuten hiilidioksidipäästöt, meriä myrkyttävät muovilautat ja kaukaiset jätevuoret.” Öljy ei olekaan kirjailijan mukaan vain materiaa, vaan se vaikuttaa itse psykologiaamme.

Toinen kiinnostava havainto kapitalismista on Purokuron epäsuora kritiikki Lepomäkeä vastaan, joka oli kirjassaan ”Vapauden voitto” (2018) ylistänyt Saksan ”minijob” pätkätyöjärjestelmää: “jobismi on sitä, että julkinen sektori rakentaa pohjan, työntekijät tekevät Jobin työtä jobeissaan sekä niiden ulkopuolella ja sitten paikalle ratsastaa yrittäjä, joka käärii tuotot ja valittaa A-studiossa, että mitään en ole yhteiskunnalta saanut vaan kaiken olen yksin tehnyt.”  Siinä, missä Purokuro haukkuu epäsuorasti Lepomäkeä, kirjailija kutsuu suoaan Jari Ehrnroothia köyhiä kyykytteleväksi protofasistiksi ja omistaa kokonaisen kappaleen gonzo-journalistiselle analyysille, miksi start-up tapahtuma Sluh on epäonnistunut kapitalismin uudelleenbrändäys.

Vallankumous

Purokuru korostaa kirjassaan, että työväki ei ole koskaan saanut oikeuksiaan vaaleilla, vaan jatkuvalla kamppailulla ja väkivallan uhalla. Kirjailijan mukaan ennen vanhaan työläinen sai itselleen ihmisoikeudet pääosin pelottelemalla porvaristoa Neuvostoliitolla. Mutta nykyään Neuvostoliittoa ei ole, tulevaisuus tai edes mahdollisuus vaihtoehtoiseen taloudelliseen järjestelmään on tuhottu. Purokurun mukaan nykyisen vasemmiston iskulause voisikin olla ”Toisenlainen maailmanloppu on mahdollinen”. Mutta tässä kirjassa ei puhuta aseellisten vastarintasolujen perustamisesta tai terrorismista, vaan enemmänkin ulkoparlamentaaristen aktivistiryhmien puolesta, jotka painostavat julkista keskustelua siirtymään täysin automatisoituun avaruushomoluksuskommunismiin puolelle. Tämäkin voisi tulkita vastaukseksi Kokoomuksen Ben Zyskowiczille, jonka mukaan demokratiassa muutoksia tehdään ainoastaan vaalien kautta ja sen takia “poliittisia” lakkoja ei pitäisi hyväksyä.

Sinänsä mielenkiintoista on, että Purokurun mukaan Marxia on tulkittu väärin. Kirjailija kertoo, että Marx ja Engels ”trollasivat”, kun käyttivät sanoja “väkivaltainen, demokraattinen vallankumous” ja “proletariaatin diktatuuri”. Kirjailijan mukaan koko puhe vallankumouksesta oli vain tapa selittää, että muutos syntyy liberaalin parlamentarismin ulkopuolella, eli kommunismiin ei siirrytä äänestämällä.

Tekisi mieli sanoa, että tämä on joksikin kyseenalainen tulkinta Marxista, mutta kun tämä kirja ei argumentoi perinteisen kommunismin puolesta, voidaan sanoa, että koko täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismi perustuu tähän Marxin luentaan.

Rakenne

Purokurun teos koostuu sekalaisista artikkeleista, kirja- ja elokuva-arvioista ja esseistä, joissa on paljon filosofista pohdintaa monista asioista, kuten Purokurun henkilökohtaisesta elämästä, valkoisesta etuoikeudesta, miesten kokemista syrjinnästä, identiteetin poststrukturalistisista pohdinnoista ja sen sellaista. Tällainen monityylinen ja pirstaleisen pohdiskeleva rakenne on minusta ärsyttävää ja vaikea arvioida, erityisesti kun kirjan keskeisimmät ideat ovat hajautettu yksittäisiksi lauseiksi, joita pitää omalla ajattelulla koota jonkinlaiseksi synteesiksi. Tässä on siis sama ongelma kuin Lepomäen kirjassa. Erotuksena kuitenkin, että Purokurun kirja on paljon lyhyempi ja se pyrkii enemmänkin piirtämään suuntaviivoja ja uusia lähtökohtia asioitten analyysiin, kuin käsitellä jokaista yksittäistä rakenteellista ongelmaa erikseen.

Ongelmia

Kirjailija arvostelee ankarasti tulevaisuususkovaisia, jotka eivät halua ratkaista tällä hetkellä tapahtuvia ongelmia, koska ehkä tulevaisuudessa jokin uusi teknologia voi syntyä, mutta Purokuru vastustaa ydinvoimaa. Kirjassa itsessään ei mainita uusiutuvien energioitten potentiaalista energiatehokkuuden nousua, mutta oletan tässä, että kirjailija tietää sen, että uusiutuva energia ei nykyään tuota läheskään yhtä tehokasta energiaa kuin ydinvoima. Tämä siis tarkoittaa, että Purokuru on uusiutuvien energioitten osalta tulevaisuuskoinen, joka sen sijaan, että nyt ratkaisisi energiaongelman olemassa olevalla ydinenergialla, hän odottaakin, että tulevaisuudessa joku keksii yhtä tehokkaan tuulimyllyn tai aurinkopaneelin!

Mutta suurin ongelma on kirjan kynnys. ”Täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismi” olettaa, että olet jo perehtynyt nykyvasemmistolaiseen kirjallisuuteen. Ihmiselle, joka ei ole koskaan lukenut tai kuullut nykyvasemmiston argumentteja vaikka sukupuolten tasa-arvosta tai jälkistrukturalistisesta kielestä, eivät tule ymmärtämään melkein mitään tästä kirjasta, vaikkakin kieli on aika selkeää ja hauskaakin. Tässä viitataan suoraan ja epäsuorastin lukuisiin postmodernistisiin ajattelijoihin, joita itsekin olen lukenut vasta tänä vuonna yliopistossa. Joten moni syvempi viittaus menee täysin ohi maallikon ymmärrykseltä.

Tietenkin kirjan raflaavalla otsikolla tämä teos ei tule päätymään kokoomusnuoren kirjahyllyyn, mutta silti aina harmittaa, kun joku kirja on kirjoitettu vain tietty porukka mielessä. Tämä teos siis on kirjoitettu vasemmistolaisille, joita voi kiinnostaa jokin uusi vasemmistolainen perspektiivi maailman ongelmiin.

Yhteenveto

Pontus Purokurun ”Täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismi” on hauska, ironinen ja täysin kovan luokan postmodernistinen tai oikeastaan metamodernistinen pläjäys uuden yhteiskunnallisen järjestelmän puolesta. Se on häpeilemätön sen poliittisessa agendassa ja ideologisuudessaan, mikä on virkistävää. Mutta tämä kirja olettaa, että olet lukenut tai ainakin kuullut paljonkin nykyvasemmiston argumenteista. Silti tämä on tervetullut teos nykymaailmaan missä vaikuttaa olevan vain kaksi vaihtoehtoa: saman järjestelmän jatkaminen tai sen muuttaminen rasistisemmaksi ja sisäänpäin sulkeutuneeksi.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kommunismi ja anarkismi

Kapitalistinen realismi

Mark Fisherin vuonna 2009 julkaistu ”Kapitalistinen realismi. Eikö ole olemassa vaihtoehtoja?” (oma suomennos) kiehtoi minua heti otsikosta lähtien. Kirjan nimi on väännös tunnetusta neuvostoliittolaisesta taidemuodosta ”Sosialistinen realismi”. Kirja teesi on, että elämme nykyään maailmassa, jossa kapitalismi on rajoittanut mielikuvitustamme. Kirjailijan mukaan kapitalismi on imenyt kaiken, mitä on tässä maailmassa, muuttaen ainoaksi mahdolliseksi ja lopulliseksi todellisuudeksi, joka määrittelee ne rajat, joissa voimme ajatella. Tämä tarkoittaa, että mikä tahansa idea, jonka lähtökohta ei ole kapitalismin olemassaolo pidetään ”epärealistisena”. Kirjailija nimeääkin tämän ilmiön ”kapitalistiseksi realismiksi”. Kuten voitte varmaan arvata, tämä kirja on vasemmistolainen, mutta tarkemmin tämä teos edustaa metamodernistista uusmarxismia. Kyllä, sellainenkin ideologia on olemassa!    

19

Postmodernismi   

Kirjailija vertaa kapitalismia John Carpenterin ”se” (1982) elokuvan avaruusolioon, kuvatakseen miten uskonnot, kulttuurit ja jopa antikapitalismi itsessään hajotetaan kapitalistisessa järjestelmässä sirpaleiksi, joita voidaan sekoittaa keskenään tai irrottaa alkuperäisestä kontekstista, myydäkseen ne jonkinlaisena kaupallisena tuotteena. Paras esimerkki tästä on juurikin Che Guevara paidat tai ”Vallankumous on alkanut!” mainoslauseet.  Kirjailija käyttää esimerkkinä myöskin Hollywood-elokuvia, joissa pahis on jokin suuryritys ja kysyy, miten kapitalismi voi rahoittaa elokuvia, joitten viesti on antikapitalistinen? Lawrence vastaa, että näitten antikapitalististen elokuvien tarkoitus on performoida meille vallankumous, jotta saisimme hetken olla tyytyväisiä ”vastarinnasta” ja palata normaaliin elämään.  

Stalin-cola project

Esimerkki postmodernismista: Lukion kuvataidetunnin projektini, koska olin jo silloin pirun sairas hyypiö

Lawrencen mukaan tämä kapitalismin tapa sulattaa itseensä kaiken, aiheuttaa yhteisten arvojen hajoamisen. Kun kaikki on manipuloitavissa ja kaupallistettavissa, ainoa jäljelle jäävä arvo ihmisille on rahan tavoittelu. Tämä luo ihmisissä äärimmäistä kyynisyyttä, joka puolestaan rajoittaa ihmisten ajatusten horisonttia. Kirjan mukaan me kaikki olemme oppineet, että ideologiat ja uskonnot ovat vaarallisia, koska ne voivat sokaista meidät fanaattisuuteen, joka aiheuttaa sortoa ja kansanmurhia. Kapitalismi markkinoikin itseään juuri epäideologiana tai oikeastaan kilpenä ideologioita vastaan. Kapitalismi muuttuukin ainoaksi ”realistiseksi” ideologiaksi, joka estää meitä toivomasta parempaa maailmaa kuin tämä. Koska mikä tahansa muu yhteiskunnallinen visio, jota voisimme ajatella, heti kehystetään vaaralliseksi utopiaksi, joka voi aiheuttaa enemmän kärsimystä kuin sen pitäisi korjata. Sen voi nähdä jo julkisessa keskustelussa, jossa gulagit tulevat puheenaiheeksi, heti jos kritisoi kapitalismia edes pikkasen. Mutta myöskin voimme huomata tämän Suomessa, jossa liikemies Harkimo ei ole perustamassa puoluetta, vaan ”kansanliikettä” joka “ei tunnusta väriä eikä se halua olla puolue.”, vaan se on puhtaasti ”asiantuntemukseen ja ongelmien ratkaisemiseen” perustuva puolue tai Trumpin presidenttikampanjaan, joka kehystettiin “jälki-ideologiseksi”  . Ilmastonmuutoskeskustelussa voi havaita samaa.    

Kuitenkin kirjailijan mukaan kapitalismilla on ideologia ja se on juurikin postmodernismi.  Postmodernismiin ei tarvitse uskoa, vaan se pärjää juurikin kyynisyydellä, jossa olemme tietoisia järjestelmän mättäneisyydestä, mutta emme tee mitään asian korjaamiseksi, koska se tarkoittaisi, että olemme omaksuneet ideologian. Sen sijaan lähdemmekin katsomaan antikapitalistista elokuvaa, ostamme ”vallankumouksellisen” kännykän, syömme vegaanijäätelön ja ajamme sähköautolla, uskoen että olemme osa ”vastarintaa”.    

Myöhäisen vaiheen kapitalismi   

Kirjan lähtökohta on se, että elämme myöhäisen vaiheen kapitalismia. Tämä on marxilainen teoria, jonka mukaan kapitalismi on saavuttanut maksimaalisen huipun, jonka jälkeen se tulee itsetuhoutumaan. Kirjailijan mukaan myöhäisen kapitalismin voi tunnistaa siitä, että talous ei kasvakaan uusien teknologioitten kautta, vaan olemassa olevien rakenteitten kaupallistamisella. Tämä tarkoittaa julkisen sektorin, luonnonvarojen ja jopa ihmisten yksityisyys. Kaikkia työläisten oikeuksia ja muita kaupan rajoituksia aletaan ajaa alas, jotta saataisiin puristettua viimeisetkin pisarat taloudellista kasvua. Työkin silpoutuu ja muuttuu pätkätöiksi tai ”mikroyrittäjyydeksi”. Mutta maailmaa ei voi loputtomasti kaupallistaa, joten jossain vaiheessa seinä tulee vastaan. Henkikökohtaisesti pidän tätä teoriaa hieman kyseenalaisena, koska se toimii, niin kauan kun kukaan ei keksi jotain uutta teknologiaa, josta luoda uutta talouskasvua.    

Koska historia ja kapitalismi ovat rajoittaneet meidän mielikuvitusta, kirjailija argumentoi, että esimerkiksi nuorten psyykkisten sairauksien lisääntyminen on depolitisoitu. Lawrencen mukaan, jos jossain muussa yhteiskunnassa niin suuri määrä nuoria kärsivät lukihäiriöistä, masennuksesta ja keskittymishäiriöstä, siitä olisi muodostunut poliittinen kysymys. Mutta koska elämme myöhäisen vaiheen kapitalismissa, tämä kysymys on yksityistetty. Nuorille tarjotaan lääkepillereitä, jotta heidän aivonsa voisivat sopeuta rappeutuvaan järjestelmään ja samalla luodaan uusi markkinarako, jota suuryritykset voivat hyödyntää. Vaikka tämä kuulostaa salaliittoteorialta, se on melko uskottava, kun näkee USA:n opioidiepidemian. Kirjailija kuitenkin laajentaa tätä kysymystä, pohtien, että kenties itse kaupallinen kulttuuri on aiheuttamassa nuorissa vakavia neurologisia vaivoja. Koska koko kulttuuri on alistettu pääomalle, kaikki mitä näemme ja kuulemme ovat oikeasti mainoksia, joissa informaatio on kompressoitu ja pureskeltu mahdollisimman helposti omaksuttavaksi. Nuoret sopeutuvatkin lukemaan lyhyitä tekstipätkiä, joissa on ääntä ja kuvaa. Kun sitten pitää yrittää lukea koulukirjoja, he huomaavat kärsivänsä luki- ja keskittymishäiriöstä. Tämäkin teoria on uskottava, jos on lukenut Nicholas Carrin kirjan ”Pinnalliset: mitä internet tekee aivoillemme” (2010) tai seurannut viimeisempiä uutisia aiheesta.

 

“Kapitalistinen realismi” käsittelee muitakin nykymaailmalle ongelmia, kuten julkisten instituutioitten alistaminen markkinalogiikalle, jota kirjailija nimeää ”markkinastalinismiksi” ja suuryritysten johtajia, jotka henkilökohtaisesti ovat hyvinkin edistyksellisiä, mutta johtavat yrityksiään rautaisella kädellä, välittämättä ihmisoikeuksista. Esim Bill Gates, Elon Musk ja George Soros. Jatkaakseen provosoivaa linjaa, kirjailija kutsuu näitä yrittäjiä ”liberaalikommunisteiksi.” Koska he uskovat, että he voivat toteuttaa ”vallankumouksen” myymällä lisää tuotteita ja rahoittamalla hyväntekeväisyysjärjestöjä. Samalla kirja käsittelee, miten kaikki suuret vasemmalla kaleillaan olevat puolueet, kuten USA:n demokraatit ja Euroopan Sosiaalidemokraattiset puolueet ovat 2000-luvun alussa käänteet kelkkansa uusliberalismin suuntaan. Tässä kohtaan kirja on hieman vanhentunut, koska USA:ssa demokraatit ovat kokemassa sosiaalidemokraattien valtauksen ja Iso-Britanniassa Labour-puolue on palavasanaisen sosialistin johdossa.    

Yhteenveto   

Tässä kohtaan törmäämme jännään havaintoon, jos on seurannut blogiani pitempää: postmodernismi on ilmiö, jota sekä äärioikeisto, että -vasemmisto uskovat. Äärioikeiston mukaan postmodernismi on kommunistien salaliitto, joka on tuhoamassa länsimainen sivilisaation homorummutuksella ja maahanmuutolla, kun taas -vasemmiston mukaan se on kapitalismin taustaideologia, joka aiheuttaa yhteisöllisyyden hajoamisen. Tämän kirjan teesit muistuttavat joiltain elementeiltään äärioikeiston teesejä. Ainakin viholliset ovat melkein samoja, mutta äärioikeistolle ominainen teleologia (asioitten mieltäminen tarkoitushaluiseksi tai tietoisiksi) puuttuu tästä kirjasta. ”Kapitalistisessa realismissa” tukeudutaan vahvasti 60-70-luvun postmodernistisiin teoreetikkoihin, mutta pyritään rakentamaan niitten havaintojensa pohjalta uusi teoria nykymaailmastamme. Nämä teoriat vaikuttavat monilta osin melko uskottavilta, erityisesti kun olen tehnyt samoja havaintoja lähes koko ikäni. Esimerkiksi lukiossa kuvataidetunnilla tein oman ”Stalin Cola” mainoksen, kertoakseen yhteiskunnan tilasta, jossa mikään ei ole pyhää ja kaikki on myytävänä. Vaikka tämä kirja on marxilainen se ei tukeudu vanhaan kommunismiin, erityisesti kun kirjailija käyttää ”stalinismia” synonyymina byrokratiakontrollille. Jos on kiinnostunut lukemaan jotain aivan laatikon ulkopuolelta olevaa, mieltä avartavaa tai vain todella eksoottista filosofiaa, suosittelen tätä kirjaa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kommunismi ja anarkismi, Politiikka ja yhteiskunta

Sisällissodan jälkilöylyt

Sain yliopistokaverilta luettavaksi tämän Niiko Aslaki Peltosen, tänä vuonna julkaistun esikoisromaanin ”Katse Aurinkoon”. Se kertoo kahdesta Viipurissa elävästä ihmisestä, joista yksi on sisällissodan valkoisessa rintamassa taistellut jääkärivänrikki ja toinen on suomenruotsalainen runoilija. Molemmat yrittävät omalla tavallaan selviytyä sisällissodan jälkeisessä Suomessa, jonka tulevaisuus on epävarma. Romaaniin sekoittuu vastasyntyneen Neuvostoliiton vakoilijoita, suomalaisia äärioikeistolaisia, murhia ja salaliittoja. 

13

 

Ongelmia  

Valitettavasti tämä romaani ei ole makuuni. Vaikka tässä kirjassa esiintyykin aika mielenkiintoisia hahmoja ja kieli on suhteellisen selkeä, tässä kirjassa ei oikein tapahdu mitään. Enkä tarkoita sitä, että tässä romaanissa puuttuisi toimintaa ja pitkin poikin juoksemista, vaan että tässä ei ole mitään tunteita! Alku oli aika lupaavaa, erityisesti kun juonessa on niin paljon ristiriitaisia ja voimakkaita persoonia, mutta loppujen lopuksi mitään kovin jännittävää ei tapahdu. Tai ainakin tunteeni eivät olleet mukana tapahtumissa.

Tämä romaani yrittää olla vakava ja emotionaalinen kertomus tavallisten ja pienten ihmisten yrityksestä selviytyä, mutta mitään mielenkiintoista ei oikein tapahdu. Tämä on ehkä tasaisen tylsä romaani, mitä olen koskaan lukenut. Kieli ja hahmot olivat kuitenkin tarpeeksi mielenkiintoisia, että jaksoin lukea loppuun, mutta ei tarpeeksi mielenkiintoisia, että pidin niistä tai jaksoin keskittyä. Tylsä tai huono tämä kirja ei ole, mutta ei se myöskään ole mitenkään erikoinen. Minusta onkin saavutus, että onnistutaan tekemään äärivasemmistolaisista ja äärioikeistolaisista kertova romaani, joka herättää vain apatiaa. En tiedä onko vika minussa vai kirjassa? Alku oli todella lupaava, mutta jossain vaiheessa keskittymiseni herpaantui, enkä ihan ymmärtänyt enää, mitä oikein oli tapahtumassa. Mitä ymmärsin, mitään ei oikein tapahtunut ja se on valitettavaa.  

Yhteenveto  

Esikoisromaaniksi tämä on hyvä, koska aika taitavasti kirjoitettu, mutta pitäisi panostaa enemmän siihen tunteeseen tai tapahtumiin, että tämä erottuisi samantyylisistä romaaneista.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kommunismi ja anarkismi, Mitä tällä kertaa luin, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Yrjö Mäkelin – Työväenliikkeen tienraivaajan elämä 1875–1923

Koska keskityin pari vuotta lukemaan suuren maailman ääri-ilmiöstä, Suomen historia jäi lukion pinnalliseksi tasoksi. Lukiessani viime vuoden kesällä vaarallisen paljon Noam Chomskyn kirjoja, aloin huomata, miten vähän tiesin vasemmiston ja työväenliikkeitten historiasta. Valitettavasti Chomskyn kirjat keskittyivät suurten maitten työväenhistoriaan, eikä Suomen. Päätin sitten korjata tämän ja otin lukulistaan aihepiirin kirjoja. Yksi näistä kirjoista on Turo Mannisen tänä vuonna julkaistu ”Yrjö Mäkelin – Työväenliikkeen tienraivaajan elämä 1875–1923” tietokirja. Suureksi onneksi voitin tämän kirjan Into-kustantamon Facebook-sivun arvonnassa, jossa piti kertoa, miksi halusi tämän kirjan. Ennen tätä olen voittanut elämässäni vain yhden arvonnan, jonka palkinnoksi sain Peter Lordin ja Nick Parkin ohjaaman lasten animaatioelokuvan ”Kananlento” (2000) pehmokanalelun. Edistystä voitetuissa palkinnoissa on siis tapahtunut!

4

Yrjö Mäkelin

Kirja perustuu Mäkelinin päiväkirja- ja kuulustelumerkintöihin sekä muihin aikalaisaineistoihin.

Mäkelin oli suutari ja hänestä tuli Karl Kaytskin ajatuksia kannattava sosialisti. Mäkelin kannatti Marxin tulkintaan, että kapitalismi oli itsetuhoinen järjestelmä, joka oli kuolemassa pois, antaen tilan kommunismille. Mutta toisin kuin kommunistit, Mäkelä ja Kaytski uskoivat, että siirtymä tulee tapahtumaan luonnollisesti, suurten historiallisten voimien työntämänä, eikä väkivaltaisen vallankumouksen kautta. Kaytskilaiset sosialistit ajoivat demokraattista sosialistista politiikkaa, jossa demokraattisilla reformeilla siirrytään kapitalismista kommunismiin. Tätä politikkaa kutsuttiinkin sosialidemokratiaksi. Mäkelin olikin yksi Suomen SDP:n perustajista.

Kuitenkin Mäkelin oli enemmänkin toimittaja ja propagandisti kuin poliitikko. Miehen tehtävä ensin Työväen- ja sitten Sosialidemokraattisessa puolueessa, oli vakuuttaa työväestö kannattamaan aseellisen vallankumouksen sijaan hienovaraisempaa sosialistista politiikkaa. Mäkelin esimerkiksi haukkui sekä kommunisteja, että anarkisteja, jotka hänen mukaansa vaaransivat työväen asiaa agitaatioillaan.

Kuitenkin Mäkelin ei ollut täydellinen pasifisti, vaan hän näki, että aseellisen väkivallan uhkaa voitiin käyttää vipuvartena porvaristoa vastaan, jotta työläisreformit saataisiin aikaan. Käytännöllisesstä politiikassa Mäkelin taas ajoi Suomen itsenäisyyttä Venäjän imperiumista, työläisten äänioikeutta ja edisti jääkäriliikkeen perustamista.

Jakautunut vasemmisto

Mielenkiintoisinta tässä kirjassa onkin eri vasemmistolaisten ryhmittymien väliset kiistat. Mäkelin uskoi Marxin ”historian rautaisiin lakeihin” joitten mukaan kommunismi oli tulossa hetkellä millä hyvänsä, eikä silloin mitään vallankaappausta tai vallankumousta tarvinnut panna alkuun. Mäkelinin mukaan, jos työväestö haluaa vallankumousta, se tulee tapahtumaan spontaanisti, eivätkä porvarit voi mitään sille. Näin Mäkelin arvosteli ”nuorsuomalaisiksi” kutsuttuja anarkisteja, jotka halusivat heti paikalla omia tehtaitten tuotantovälineet keinolla millä hyvänsä. Ehkä onkin Mäkelilin ansiosta, miksi anarkismi rantautui Suomeen kunnolla vasta useita vuosikymmeniä miehen kuoleman jälkeen, jolloin aate oli ehtinyt merkittävästi kesyyntyä. Vallankumouksellista kommunismia Mäkelin taas ei onnistunut pysäyttämään. Venäjän vallankumous levisi Suomeen 1918 sisällissodan muodossa ja se koituikin Mäkelinin kohtaloksi, vaikkakin hän elikin vielä pari vuotta senkin jälkeen.

Tämä kirja käsitteleekin aika paljon 1900-luvun alun sosialistista teoriaa ja Mäkelinin omaa positiota eri vasemmistohaarojen kanssa. Mutta myöskin, miten kurja taloudellisesti Suomi oli, sekä miten haluton sen ajan porvarihallitus oli myöntämään oikeuksia työläisille. Jo ennen sisällissotaa Suomessa oli levottomuuksia. Oulussa oli suuri “voimellakka” jossa nälkää näkevät kotiäidit yrittivät murtaa Valion varastot, koska uskoivat huhuun, että yhtiö oli varastoimassa voita, kunnes hinnat nousisivat taloudellisesti kannattavaan tasoon. Samalla maaseudulla kulki ryösteleviä jengejä, jotka olivat niin epätoivoisia, että he repivät vihanneksia suoraan pelloista.

Kirjan mukaan suomalainen oikeisto halusi vain, että Suomi olisi itsenäinen, muuten maamme pitäisi pysyä samana kuin se siihen aikaan oli. Vasemmisto taas halusi käyttää itsenäisyyttä tilaisuutena uudistaa Suomi paremmaksi maaksi työläisille. Voimmekin sanoa, että sisällissodan häviön jälkeen, vasemmisto onnistui saavuttamaan suurimman osan tavoitteistaan.

Ongelmia

Suurin ongelma tässä kirjassa on lähdeviitteitten puutteellinen merkintä itse tekstissä. Vaikka kirja perustuu uusiin tutkimuksiin ja ensikäden lähdeaineistoihin, itse teksteissä referoinnit ovat niukkoja. Tämä onkin populaarimpi tietokirja. Lähdeluettelo toki löytyy, mutta yritäpä siinä arvailla, missä niissä jokin asia mainittiin.

Yhteenveto.

Turo Mannisen ”Yrjö Mäkelin – Työväenliikkeen tienraivaajan elämä 1875–1923” on hyvä ja lyhyt Yrjö Mäkelinin elämäkerta, mutta myöskin suomalaisen työväestön moderni historia. Erityisen mielenkiintoista oli nähdä, miten mahtiponttinen ja tulevaisuutta uskova suomalainen vasemmisto oli tuohon aikaan. Mäkelin, kuten moni aikalainen, koki että historia oli heidän puolellaan, että nykymaailma oli kuolemassa pois ja uusi tulemassa tilalle. Nykyistä vasemmistoa, erityisesti SDP:tä ei voi sanoa omaavan samanlaista itsevarmuutta.

1 kommentti

Kategoria(t): Historia, Kommunismi ja anarkismi, Politiikka ja yhteiskunta