Aihearkisto: Kommunismi ja anarkismi

Taistolaisten radikalisoitumisesta

Matti Hyvärisen vuonna 1994 julkastu ”Viimeiset taistot” on akateeminen tietokirja entisten taistolaisten muistelmien analyysistä.

5

Idea

Hyvärinen on entinen taistolainen, ja häntä kiinnostaa miksi 60-luvun sotia ja auktoriteetteja kyseenalaistavasta uusvasemmistosta syntyi 70-luvulla uusstalinistinen taistolaisliike, joka palvoi kyseenalaistamattomasti Neuvostoliittoa? Hyödyntäen folkloristiikan kertomusanalyyttisiä menetelmiä, Hyvärinen lähtee haastattelemaan entisiä tovereitaan, purkaakseen heidän kertomuksistaan, selventääkseen mitä heitä kaikkia oikein vaivasi?

Tästä alkaakin jännittävä matka itse ihmisten ajatteluun syövereihin, poliittisen radikalisoitumisen psykologiseen prosessiin ja oman identiteetin rakennukseen. Samalla teos valottaa taistolaisliikkeen historiaa, osoittaen miten hyvää tarkoittavat ihmiset voivat päätyä kannattamaan yhtä ihmiskunnan hirvittävintä järjestelmää?

Päämäärä pyhittää keinot

Kirjailija ajoittaa taistolaisuuden sukupolvikokemukeksi, joka perustuu pääosin kapinaan vanhemman talvisotaa kokenutta sukupolvea vastaan, joka koettiin ihannoivan sotaa. Taistolaisten sukupolvi tunsi tarvetta olla osa jotain eksistentiaalista taistelua, mutta tämä taistelu ei saanut olla osa vanhemman sukupolven kokemusta, joten radikaaleinta, mitä he voisivat tehdä, olikin vastustaa sotaa. Tästä sodan vastustuksesta lähdettiin kannattamaan Leninin imperialismiteoriaa, josta sitten päädyttiin kannattamaan Neuvostoliittoa.

Hyvärisen mukaan koska Neuvostoliitto ei ollut 70-luvulla ollenkaan sellainen kommunistinen ihannevaltio, jota Marx ja Lenin olivat visioineet, piti keksiä oikeutus liittoumalle. Taistolaiset alkoivatkin korostaa, että Neuvostoliitto on ”teoriassa” työläisten valtio, jonka avulla kapitalismin aiheuttama imperialismi voidaan kumota. Koska taistolaiset kokivat kapitalismia puolustavat porvarit häikäilemättöminä raakalaisina, kuten Vietnamin sodassa nähtiin, kommunistienkaan ei pitäisi noudattaa mitään sodankäynnin tai ihmisoikeuksien sääntöjä, koska eivät porvaritkaan noudata. Syntyikin kokemus ”aikuistumisesta” jossa ollaan ”realistisia” sodasta kapitalismia vastaan. Kaikki aiemmat rauhan ja veljeyden ihanteet asetettiin hetkellisesti sivuun lapsellisena naiiviutena, jotta voitiin voittaa sen hetkinen taistelu keinolla millä hyvänsä. Voidaankin sanoa, että taistolaiset käyttivät samaa logiikkaa, jonka mukaan NATO on rauhanjärjestö.

Hyvärinen käsittelee myöskin, miten arjessa tällainen sotamentaliteetti loputa koitui taistolaisten tuhoksi. Kun kaikki elämän asiat ”politisoidaan” aseiksi kapitalisminvastaisessa sodassa, itsenäisille ajatuksille ja oikeastaan henkilökohtaiselle elämälle ei ole mitään sijaan. On oltava 24/7 yhtenäinen puolueen linjan kanssa, koska mikä tahansa erimielisyys tai henkilökohtainen aika puolueen ulkopuolella ovat porvariston hyödynnettävissä olevia heikkouksia. Elämä piti omistaa totaalisesti puolueelle ja Neuvostoliitolle. Kuitenkin taistolaiset eivät olleet mitään superihmisiä, eikä todellisuudessa mitään eksistentiaalista sotaa käyty Suomessa, joten moni yksinkertaisesti väsyi koko touhuun ja katkeroitui syvästi.

Kirjailija analysoikin, miten henkisesti köyhä taistolaisliike oli verrattuna historian muihin vasemmistoliikkeisiin. Hyvärisen mukaan taistolaiset ovat ainoa vasemmistolainen ryhmä, joka ei tuottanut yhtään pysyvää taidetta, instituutiota tai intellektuellia. Kirjailijan mukaan tämä johtuu juuri edellä mainitusta oman itsenäisen ajattelun kumoamisesta. Jos koko elämä on vain puoluetoimintaa, on hyvin vaikea keksiä sen ulkopuolista identiteettiä, ja näin omaperäistä ajattelua, joka kenties voisi vaikuttaa laajempaan kulttuuriin tehokkaammin kuin marssiminen.

Hyödyllisiä teorioita

Minulle suositeltiin tätä kirjaa, koska olen kiinnostunut poliittisten ääriliikkeitten tutkimisesta. Oma erikoistumiseni on juuri kertomusanalyysissä, jonka tarkoituksena on paljastaa, miksi joku omistaisi koko elämänsä jollekin radikaalille poliittiselle ideologialle? Kuitenkin opettajani huomasivat, että minulla oli todella pinnallinen ymmärrys suomalaisen äärivasemmiston historiasta, joka vaikuttikin äärioikeiston analyysissäni. Esimerkiksi kummastelin, miksi aina, kun keskustelin fasisteista, joku halusi kääntää keskustelun kommunisteihin tai ainakin mainita, että hekin ovat olemassa? Minulla oli omia hypoteeseja tästä, mutta kuulema, en voi ymmärtää tätä kommunismipelkoa, jos en tiedä mitään taistolaisista. Samalla tämä kirja käsittelee juuri sellaista tutkimusta, jota haluan toteuttaa maisteritutkinnossani, joten olin tappamassa kahta kärpästä yhdellä iskulla!

Tässä kirjassa paljastuukin todella kiinnostavia tutkimusmenetelmiä ja huomioita ihmispsykologiasta, joita hyödynnän omissa tutkimuksissa. Kiinnostavinta oli kuitenkin havainnossa, että taistolaisten radikalisoituminen noudattaa samaa kaavaa kuin äärioikeiston, vaikkakin tavoitteet ja taktiikat ovat aivan erilaisia. Esimerkiksi arvioimassani Tapio Pesolan ”Suomen saattokello-t 2017” kirjassa Tiina Wiik puolustaa liittoutumista PVL:än uusnatsien kanssa samalla tavalla kuin taistolaiset aikoinaan ja lisää: ”Mutta me emme ole siinä pisteessä, että neuvottelisimme siitä, millainen kantasuomalaisten valtio tässä perustettaisiin. Olemme kaukana siitä. Ensimmäinen asia on turvattava kantasuomalaisten asema ja tulevaisuus omassa maassa, sen jälkeen voidaan katsoa, millaisen valtion se kansa pidemmän päälle haluaa”. Eli Tiina Wiikin tavoite on etnisesti puhdistaa Suomi uusnatsien avulla, ja vasta, kun lopullinen ratkaisu on saatettu päätökseen, hän uskoo, että Pohjoismaisesta kansallissosialistisesta imperiumista voitaisiin neuvotella, jollain kansanäänestyksellä. Vaikka Hyvärisen kirjassa selitetään hyvin tällaisen ajattelun logiikka, silti pudistan päätäni ja ihmettelen ovatko nämä ihmiset koskaan pysähtyneet miettimään kuinka lapsellisilta he kuulostavat?

Ongelmia

Tämän kirjan suurin ongelma on korkea lukukynnys. ”Viimeiset taistot” on hyvin akateeminen kirja, jonka alkupuoli koostuu puhtaasta teoreettisesta pohdiskelusta, joka oli kuivaa jopa minulle. Vasta keskikohdassa päästään itse entisten taistolaisten haastattelujen analyysiin, joka oli ainakin meikäläiselle todella jännittävää luettavaa. Mutta pitää olla aika kiinnostunut kerronta-analyysistä tai taistolaisten ajattelusta, että jaksaa lukea tämän kirjan.

Sitten tässä teoksessa ei pohdita, miksi eksistentiaaliseen sotaan uskovat taistolaiset eivät radikalisoituneet sen verran, että alkaisivat suorittaa terrori-iskuja tai muutenkaan lähteneet mihinkään väkivaltaiseen aktivismiin, kuen Saksassa ja Italiassa? Esimerkiksi Suomessa on SUPO:n mukaan satoja jihadismia kannattavia nuoria, jotka joko rahoittavavat ulkomaisia terroristijärjestöjä tai ovat matkustaneet ulkomaille taistelemaan niitten riveissä. Suomessakin ei tällä hetkellä ole mitään konkreettista sotaa muslimeja vastaan, mutta silti joukko nuoria on radikalisoitunut uskomaan, että sellaista käydään joka päivä. Sama ovat Isistä vastaan taisteluun lähteneet suomalaiset anarkistit.
Ehkä koska tämä kirja kirjoitettiin ennen kuin jihadismista ja anarkismista tuli kansallisia ilmiöitä, kirjailija ei tajunnut pohtia, mitkä olot erottivat taistolaiset vaikka Punaisesta prikaatista tai RAF:ista?

Yhteenveto

Matti Hyvärisen ”Viimeiset taistot” ei ole vain todella hyvä tietokirja taistolaisuudesta, vaan se on kertomusanalyysin oppikirja, jossa esitellään teorioita ja uusia tutkimusmenetelmiä, selventääkseen miksi joku haaskaa elämänsä parhaimmat vuodet poliittisessa ääriliikkeessä? Kuitenkin teos ei ole ihan se kaikista helppolukuisin tietokirja.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kommunismi ja anarkismi

Kotiinpalaajat

Chimamanda Ngozi Adichien ”Kotiinpalaajat”  on vuonna 2013 julkaistu romaani yläluokkaisista nigerialaisista maahanmuuttajista.

1

Idea  

”Kotiinpajaajat” on rakkaustarina täynnä parisuhdekiemuroita, mutta se on myöskin maahanmuuttokertomus, jossa kirjan päähenkilö kasvaa aikuiseksi Yhdysvalloissa ja palaa erilaisena ihmisenä Nigeriaan. USA:ssa päähenkilö huomaa ensimmäisen kerran olevansa musta ja kärsivänsä rasismista. Sen sijaan, että hän uhriutuisi menetetystä sosiaalisesta asemastaan, hän alkaa kirjoittaa kokemuksistaan blogia.  

Kirja käsitteleekin kulttuurisokkia ja, miten maahanmuutto muuttaa ihmisen ja antaa erilaisen perspektiivin maailmasta. Samalla tässä oppii sekä amerikkalaisen, että nigerialaisen kulttuurin eri aspekteista ja amerikkalaisten valkoisten liberaalien tekopyhyydestä.  

Henkilökohtaisesti kuvaukset amerikkalaisesta ja nigerialaisesta kulttuurista olivat kirjan mielenkiintoisinta antia, enkä jaksanut niitten väliin ahdettua rakkaustarinaa, joka oli niin saippuaoopperamaista kuin olla ja voi! Toki varmaan joillekin lukijoille se on kaikista parasta kirjassa, joten en sano, että rakkaustarina oli huono. Minua ei vaan kiinnosta parisuhdedraamat.  

Ongelmia  

Minulla on erityisen suuri ongelma seurata romaaneja, joissa mennään edes takaisin ajassa, ja eri hahmojen perspektiiveissä. Joissakin teoksissa onnistun seuraamaan, mutta monissa epäonnistun. Romaanin alussa olinkin hyvin sekaisin, missä oltiin ja kenen kanssa? Mutta tämäkin on enemmän henkilökohtainen vammani kuin ehkä aito kritiikki kirjan kerrontaa kohtaan.  

Yhteenveto   

Chimamanda Ngozi Adichien ”Kotiinpalaajat” on aika monipuolinen, mutta epätasainen romaani, jossa on todella mielenkiintoinen tarina. Henkilökohtaisesti pidin rasismikuvauksista, joissa osoitetaan hyvin henkilökohtaisella tasolla, miksi ”rotu” on sosiaalinen konstruktio, mutta silti kipeän todellista. Kannattaa lukea, jos haluat pehmentää antirasismisin parisuhdedraamalla.  

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kommunismi ja anarkismi, Mitä tällä kertaa luin

Renttuvasemmiston manifesti

Monen kirjoittama ”Chapon opas vallankumoukseen: Manifesti logiikkaa, faktoja ja järkeä vastaan” (oma suomennos) on vuonna 2018 julkaistu amerikkalaisen äärivasemmistolaisen podcastin manifesti.

4

Tausta

Chapo Trap House on amerikkalainen podcasti, joka ajaa avointa sosialistista uusmarxilaisuutta sarkasmin ja huumorin keinoin. Tätä uus-uus-marxilaisuutta onkin kutsuttu ”Dirtbag leftismiksi”, jonka suomentaisin ”renttuvasemmistoksi”.  Chapo Trap House haluaa erottautua akateemisesta poliittisesti korrektista vasemmistosta, kehystämällä itseään likaisen, kiroilevan, huumeita käyttävän seksihullun persvakoproletariaattisen vasemmiston edustajaksi.

Myönnän, että olen kuunnellut vain yhden podcastin episodin, joten en ole ihan kirjan kohderyhmä. Kuitenkin tämä edustaa uusita uutta amerikkalaisessa äärivasemmistossa, joka on häpeilemättömästi sosialistista ja, jonka propagandan taktiikkoihin kuuluu alt-rightin taktiikoitten omiminen. Tämä tarkoittaa, että marxilaisuutta edistetään sarkasmin, ironian ja muitten vitsien kautta, jolloin imago kommunisteista harmaina vakavina ihmisinä murtuu ja radikalisoituminen on helpompaa.

Idea

Kirja pyrkii edellä mainituilla taktiikoilla argumentoimaan kuinka surkeaa ja moraalitonta on elää USA:n sotilaallisella hegemonialla ylläpidetyssä kapitalismissa. Kirja alkaakin tyypillisen propagandateoksen lailla, kysymällä lukijalta, eikö tämä tunne tyhjyyttä elämässään ja tunnetta, että yhteiskunnassa on jotain pahasti vialla? Sen jälkeen kirjassa kerrotaan, että ratkaisu on kommunismi! Tässä teoksessa ei edes yritetä myydä Täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismia vaan ihan kunnon perinteistä kommunismia. Annettuaan loppuratkaisun, kirja lähteekin käsittelemään erilaisia aiheita, kuten miksi konservatiivit ja liberaalit ovat vain kapitalismin eri sävyjä, miten USA on pahuuden imperiumi, joka ylläpitää ihmisten hyvinvointia alistamalla globaalin etelän kansat ja, miten koko järjestelmä on sekä tuhoamassa ilmaston, että koko yhteiskunnan. Kaikki tämä kerrotaan hyvin ajankohtaisilla vitseillä ja viittauksilla niin netti- kuin populaarikulttuuriin. Antikapitalismi ei ole koskaan ollut näin hervotonta!

Vaikka tässä käsitellään antirasismia, feminismiä ja muita vähemmistöjen oikeuksia, teoksen kärki on itse kapitalismin ankarassa kritiikissä. Tämän vuoksi teos pyrkii demonisoimaan kaikki tahot, jotka kannattavat kapitalismia, niin konservatiiveja, liberaaleja kuin sosialidemokraatteja. Ainoastaan totaalinen omistautuminen kommunismiin käy kirjailijoille, muuten on imperialistinen petturi tai teeskentelijä.

Oikeastaan tämä on hyvin perinteistä 60-luvun uusmarxilaisuutta, joka on maalattu 2010-luvun kirkkailla ironisilla ja sarkastisilla milleniaaliväreillä. Kirjan sanoma on sama, mitä Noam Chomsky on vuosikymmeniä jauhanut, mutta sekaan on heitetty klassista kommunistista taloustiedettä, jossa ajetaan kapitalismin korvaaminen suunnitelmataloudella ja työstä luopumista. Kohderyhmä ovat nuoret teinit, jotka haluavat järkyttää vanhempiaan. Mikä onkaan järkyttävämpää amerikkalaisessa yhteiskunnassa kuin vahvojen ammattiliittojen puolustaminen?

Ongelmia

Kirjan suurin ongelma on liiallinen vitsailu. Tässä tykitetään huumoria niin tiheästi, että ne alkoivat enemmänkin ärsyttää kuin naurattaa. Joissakin kohdissa nauroin ääneen, mutta ne hetket olivat harvinaisia. Sitten jotkut vitsit olivat liian spesiifejä internetmeemejä, jolloin tämä kirja vanhentuu todella nopeasti. Selvästi kirjailijat vain kokosivat podcastien litterointeja kirjaan, ilman että yrittivät editoida niitä uudelle formaatille sopivaksi. Samalla tiheä sarkasmi ja ironia tekivät vaikeaksi tietää, milloin oltiin tosissaan ja milloin vitsailtiin?

Yhteenveto

”The Chapo Guide to Revolution: A Manifesto Against Logic, Facts, and Reason” on varmaan loistava kirja, jos on podcastin fani tai haluaa radikalisoida milleniaalinuorisoa äärivasemmistoon, mutta ei tässä teoksessa todellisuudessa ole mitään uutta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kommunismi ja anarkismi

Kapitalismi vs. ilmasto

Sain vuonna 2015 syntymäpäivälahjaksi tämän Naomi Kleinin edellisenä vuonna julkaistun ”Tämä muuttaa kaiken. Kapitalismi vs. ilmasto” tietokirjan. Teos käsittelee siitä, miten uusliberalistinen järjestelmä on kykenemätön torjumaan ilmastonmuutoksen. Kiitin ja laitoin teoksen lukulistaan, mutta sillä hetkellä minulla ei ollut kovinkaan paljon kiirettä lukea ympäristöasioista, kun olen kiinnostuneempi poliittisesta kulttuurista. Vuosia sitten vieri, kunnes otin tämän kirjan luettavaksi ja nyt kaduttaa, etten lukenut heti tätä teosta.  

7  

Idea   

Naomi Kleinin argumentoi vakuuttavasti lukuisilla esimerkeillä, että kapitalistiset ”vapaan markkinatalouden ilmastoratkaisut” eivät ole toimineet ollenkaan, vaan kiihdyttäneet ilmastonmuutosta. Mutta sen sijaan, että kirjailija vain kertoisi, miten pahasti nykyinen taloudellinen järjestelmä on epäonnistunut pelastamaan planeettamme, hän tarjoaa ratkaisun: rankkaa ja häpeilemätöntä sosialismia.   

Tässä kirjassa päädytäänkin samoihin johtopäätöksiin, kun arvioimani Joel Bakanin ”Yhtiö: Sairaalloinen voiton ja vallan tavoittelu” (2005) ja Teivo Teivaisen ”Yritysvastuun umpikuja” (2013) kirjat, joitten mukaan ei auta olla moraalinen ja eettinen ihminen, jos johtaa voittoa tavoittelevaa osakeyhtiötä. Voiton tavoittelu vie yrityksen prioriteetit ennen pitkään ristiin ympäristön ja ihmisoikeuksien kanssa. Kleinin kirjassa onkin hurjia esimerkkejä ilmastonmuutosdenialismia rahoittavista suuryrityksistä, että tekopyhistä miljardööreistä, jotka sanovat taistelevansa ilmastonmuutosta vastaan, samaan aikaan kun oman yhtiön kasvihuonepäästöt ovat vain kasvaneet. Tai sitten voittoa tavoitteleva ympäristöjärjestö, joka rahoitti toimintaansa poraamalla öljyä uhanalaisen linnun pesimäpaikassa! Tämä viimeinen olikin oksettavinta postmodernismia, mistä olen koskaan lukenut.  

Mutta mielenkiintoisinta oli, miten kirja osoittaa, että Länsimaat ovat vastuussa ilmastonmuutoksesta, eikä niinkään usein syytetyt globaalin etelän valtiot. Kirjailijan mukaan esimerkiksi Kiina ei saastuttaisi niin paljon, jos länsimaat eivät olisi siirtäneet sinne tehtaita, emmekä ostaisi Kiinassa tuotettuja tuotteita. Käytännössä me rahoitamme Kiinan ja monen muun köyhän valtion hiilidioksidipäästöt. Tämä tarkoittaa, että länsimaat “piilottavat” omat päästönsä köyhiin valtioihin, jonka jälkeen tekopyhästi syytellään niitä ilmastonmuutoksesta. Samaa voidaan sanoa Suomesta, jossa monet ovat sanoneet, että meillä on vähäpäästöinen yhteiskunta, eikä meidän tarvitse näin vähentää kasvihuonepäästöjä. Kuitenkin ostamme ulkomailta öljyä ja maakaasua ja suuren määrän muita saastuttavia tuotteita, tehden päästöistämme oikeastaan massiivisia. Olisikin tekopyhyyden huipentuma sanoa Suomen päästöjen olevansa “pisara meressä” ja samalla rahoittaa maapallon ilmaston tuhoamista.    

Mutta ei siinä kaikki! Vaan Klein ei jätä kirjaansa siihen, että luovutaan lähes kokonaan kapitalismista, vaan hän kertoo tarkasti, miten. Tämä antoikin kirjalle positiivisen energian, koska usein vasemmistolaisissa kirjoissa uskalletaan löyhyttää kapitalismia sen lukuisista ongelmista, mutta sitten, kun on aika kertoa, millä se korvataan, niin piiloudutaan yleisten ”oikeudenmukaisuuden” periaatteiden taakse, koska tarkemman suunnitelman esitteleminen toisi vastuuta. Ehkä jopa kirjoittajaa kutsuttaisiin kommunistiksi ja muistettaisiin mainita Neuvostoliiton gulagit.  

Toki tässä käsitellään sitä, miten viimeisen vuosisadan kommunistivaltioissa pilattiin ympäristöt. Klein onkin enemmän anarkistisen sosialismin puolella, jonka mukaan paikallisten yhteisöjen pitäisi hallita yhteisiä kassoja, voimaloita, työpaikkoja ja linja-autokantoja. Markkinatalous olisi olemassa, mutta se keskittyisi enemmän kestävään paikallistalouteen, eikä nykyiseen globaaliin kauppaan, jossa Pohjoisen varakkaat ihmiset ostavat halpoja vaatteita Etelän hikipajoista. Ihmiset nostettaisiin köyhyydestä perustulolla ja lukuisilla sosiaaliohjelmilla, jotka varmistaisivat, että kaikki ihmiset olisivat tarpeeksi hyvinvoivia, ettei heidän tarvitse tehdä töitä saastuttavissa aloissa tai omistaa autoa. Ruokaa tuotettaisiin paikallisesti ja agroekologisesti.    

Kaikki vapaehtoisuuteen ja markkinoihin perustuvat ilmastoratkaisut hylättäisiin, ja tuotaisiin valtion raskaat rattaat yhtiöitten kimppuun: joukko kieltolakeja, massiivisia pääomaveronkorotuksia ja jopa strategisten teollisuusalojen kansallistamista.    

Ongelmia   

Kirjan suurin ongelma on sen laajuus. Klein kirjoittaa todella vakuuttavasti ja tunteikkaasti eri aiheista, mutta silti se määrä infoa, mitä hän heittää syyliin on tarpeettoman liikaa. En tarvitse tietää viidestä erilaisesta kaivosvastaisesta taistelusta ympäri maailmaa ymmärtääkseni, että jotkut kaivosyhtiöt syyllistyvät räikeisiin ihmisoikeusloukkauksiin.    

Toinen ongelma on hutera ydinvoimavastaisuus. Klein vastustaa ydinvoimaa koska ihmiskunnalla ei ole enää varaa käyttää riskialttiita teknologioita oikoteinä, vaan on tosissaan vähennettävä kulutusta. Mutta yksi hänen argumenteista tätä päästötöntä energiamuotoa vastaan on se, että ydinvoimalan rakentamiseen ja uraanin kaivamiseen tarvitaan kaivoksia. Mistä Klein luulee, että tuulivoimalat ja aurinkopaneelit on oikein tehty? Eivät ne puista kasva!    

Kolmas ongelma on, että kirjan lopussa Klein alkaa puhumaan ympäristölle haitallisista kemikaaleista ja hän mainitsee atrazine hyönteismyrkyn ”joka aiheuttaa steriiliyttä sammakkoeläimillä, kaloilla, matelijoilla ja rotilla sekä laukaisee hämmentäviä spontaaneja sukupuolenvaihdoksia urossammakoilla.” joka on todistettu olevan perätön väite tutkijalta, joka ei ole halunnut tähän päivään saakka paljastaa, millä metodilla hän pääsi mainittuihin johtopäätöksiin, eikä kukaan muukaan ole onnistunut niitä toistamaan. Tämän koko väitteen teki kuuluisaksi tunnettu äärioikeistolainen salaliittoteoreetikko Alex Jones, joka typisti sen ”En halua, että veteen laitetaan kemikaaleja, jotka tekevät vitun sammakoista homoja!Tämän perättömän väitteen löytyminen kirjasta oli suuri kolaus, joka panee epäilemään, onko kirjassa muitakin valheita tai puolitotuuksia?    

Jos Klein olisi rajannut kirjan vain ilmastonmuutokseen ja sen torjumiseen, kirjan uskottavuus ei kärsisi, mutta hän päättikin omahyväisesti kirjoittaa myöskin laajan vihreän manifestin, jossa käsitellään laajoja aiheita, joista selvästi hän ei tiedä tarpeeksi. Tämä kirja meneekin loppua kohden sellaiseen hippeilyyn luonnollisesta synnytyksestä ja yhteydenpidosta äitimaahan, mikä toki oli taiteellisesti kaunista proosaa, mutta enemmänkin yökötti kuin innoitti.   

Yhteenveto   

Naomi Kleinin ”Tämä muuttaa kaiken. Kapitalismi vs. ilmasto” on todella hyvä tietokirja ilmastonmuutoksesta ja sen torjunnan haasteista ja ratkaisuista. Kirjan viesti on rohkea, ehkä liiankin, kun välillä lipsautetaan valheita, mutta vuoden 2018 IPCC-raportin ja monien muitten ilmastouutisten jälkeen kirjan viesti on osoittautunut oikeaksi. Esimerkiksi viime vuonna kesä oli Suomessa niin kuuma, että kotimaiset sadot romahtivat. Kleinin teoksen konkreettiset ehdotukset sosialistisista ratkaisuista ovat jo innoittaneet USA:n sosialidemokraatteja ”Vihreällä uudella diilillä”. Samalla lukiolaiset ovat tajunneet, että ilmastonmuutoksen torjumiseen ei tehdä tarpeeksi. Ehkä ainoa tapa pelastaa maapallo onkin muuttaa kaikki.    

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kommunismi ja anarkismi, Liberalismi, oikeistolaisuus ja anarkokapitalismi, Talous

Taisteleva tutkimus

Juha Suorannan ja Sanna Ryynäsen ”Taisteleva tutkimus” on vuonna 2014 julkaistu tietokirja otsikossa mainitusta tutkimussuuntauksesta.    

4

Idea   

”Taisteleva tutkimus” on avoimesti vasemmistolainen tutkimussuuntaus, jonka missiona on valjastaa tiede kumoamaan kaikki valtarakenteet ja vapauttaa alistetut ihmiset. Kaikkosin tätä kirjaa hyvin pitkään, koska idea ideologisesta tutkimuksesta tuntuu vastenmieliseltä. Kuitenkin, jos olen onnistunut lukemaan äärioikeistolaisten vihateoksia, niin pitäisihän minulla olla rohkeutta kuluttaa aikaa poliittisen spektrin toisella puolella olevaan kirjallisuuteen. Otin sitten viimein tämän kirjan luettavaksi.   

Taisteleva tutkimus perustuu brasilialaisen pedagogi Paulo Freiren teeseihin, joitten mukaan “käsien peseminen” valtaapitävien ja vallattomien välisestä konfliktista ei tarkoita puolueettomuutta, vaan asettumista valtaapitävien puolelle. Freire oli toteuttamassa lukutaitokampanjaa, kun Brasilian sotilasjuntta kielsi sen vasemmistolaisena kansankiihottamisena. Tämä radikalisoi Freiren, joka totesi, että kasvatus on aina poliittista, aina joko sopeuttava tai vapauttava, aina jonkun puolella ja jotain vastaan. Tästä lähtökohdasta sitten hän alkoi kehitellä eri maitten tutkijoitten kanssa erilaisia teoreettisia kehyksiä, joitten kärkenä on sorrettujen ihmisryhmien näkökulmien esiintuomista tutkimuksilla. Taistelevassa tutkimuksessa kaikotaan tilastoja ja sen sijaan korostetaan sorrettujen arkisia kokemuksia, jotka paljastavat maailmasta enemmän kuin akateemisten käsittelyjen pyörittely. Tästä suuntauksesta syntyikin lukuisia erilaisia vasemmistolaisia tutkimussuuntauksia, joista tunnetuin on sukupuolitutkimus.    

Taistelevan tutkimus haastaa koko käsityksen puolueettomasta tiedosta. Tutkijalla on aina omat ennakkoluulot ja poliittiset mieltymykset ja jos hän ei niitä tunnista, silloin tutkimus on kaikista ideologisempi. “Objektiivisuus” tarkoittaa Freirille tulkinnoista riippumatonta todellisuutta, kuten sorron rakenteita, jotka eivät poistu väittämällä, ettei niitä ole olemassa.    

Ehkä hämmästyttävämpi on, että taisteleva tutkimus on myöskin poliittisesti epäkorrekti, kun sen teeseihin kuuluu ”Parrhesia”, jonka mukaan tutkijan on kysyttävä ollako rohkea ja puhua totta, vai vetäytyykö valheeseen ja sulkea suunsa? Totuuden esittämisen tavoite ei niinkään ole kertoa totuutta muille kuin kritisoida muiden ajattelua ja toimintaa, tai omaa ajatteluaan ja toimintaa. Eli teoriassa taisteleva tutkimus ei ole ideologisesti sokeaa propagandaa, vaan itsekriittinen tiede, jonka objektiivisuus on sanoa asiat niitten oikeilla nimillä, eikä välittää taloudellisen eliitin tunteista.  

Poliittisuus   

Juha Suoranta ja Sanna Ryynänen esittelevätkin tässä teoksessa taistelevan tutkimuksen erilaisia metodologioita ja sen historiaa. hurjimmat suuntaukset ovat avoimesti äärivasemmistolaisia, kuten anarkistinen tutkimus. Joittenkin tutkimussuuntausten tavoitteena on myöskin suoraan yrittää kumota kapitalistinen järjestelmä.    

Sen sijaan, että vain esitetään tutkimustulokset, kirjailijat kertovat, että tutkijan on myöskin ilmaistava selkeästi, miten havaitut yhteiskunnalliset ongelmat tulisi ratkaista. Sinänsä tällaista jo tehdään monissa (oikeistolaisissakin) ajatuspajojen ja valtionelinten tutkimuksissa, joten ei tällainen ”politiikan ehdotus” ole mikään vieras idea.   

Mielenkiintoisinta on kuitenkin äärimmäinen osallistuva tutkiminen, jossa tutkijan on oltava mukana mielenosoituksessa tai sissiliikkeessä, tutkiakseen ”läheltä” miltä tuntuu olla taistelevan ryhmän jäsen ja näin tuoda se aidoin ja edustavin perspektiivi. Mutta pikkasen kyseenalaistan sitä, että tässä kehotetaan myöskin edistämään jonkun poliittisen ryhmän toimintaa osallistumalla siihen aktiivisesti. Eli et vain kirjoita muistiinpanoja keltaliiveistä, vaan huutelet Macron-vastaisia iskulauseita ja kenties poltat auton? Toki väitöskirjasta tulee jännittävää luettavaa, jos kirjoittaa miltä tuntui henkilökohtaisesti riehua valtiovaltaa vastaan.     

Kun luin tätä kirjaa, mietin jatkuvasti, miten tätä tutkimussuuntausta voidaan käyttää väärin? Esimerkiksi voiko uusnatsi käyttää taistelevaa tutkimusta edistääkseen ideaa, että valkoiset, lihaa syövät heteromiehet ovat maailman sorretuin ihmisryhmä? Kirjailijat paljastavatkin, että taisteleva tutkimus on rajattu tavalla, jolla on mahdotonta rasistin tai oikeistolaisen soveltaa sitä omiin poliittisiin tarkoituksiin. Tutkimuksen ehtoihin kuuluu objektiivisesti sorretun ryhmän tutkiminen, antirasismi ja valtarakenteitten kyseenalaistaminen. Äärioikeistolaisuus perustuu valtarakenteitten vahvistamiseen ja mielikuvitukselliseen juutalaisten maailmanlaajuiseen salaliittoon, joten he eivät kykene käyttämään taistelevaa tutkimusta, vaikka haluaisivatkin.
Ei siis mikään ihme, että äärioikeisto turvautuu mieluiten tilastotietojen suppeaan tulkintaan ja perinteisen tieteellisen tiedon vääristelemiseen.

Sinänsä on mielenkiintoista, että äärioikeiston mukaan yliopistot ovat elitistisen vasemmistolaisten hallussa ja tämän vuoksi äärioikeiston maailmankuva vaikuttaa epätieteelliseltä. Mutta jos taisteleva tutkimus on konkreettisin esimerkki tällaisesta vasemmistolaisesta salaliitosta, niin aika viaton ja köyhä salaliitto tämä on. Koko taisteleva tutkimus ainoastaan tuo esiin yhteiskunnan pohjassa olevien ihmisten perspektiivejä esiin, mikä on oikeastaan sananvapauden vahvistamista ja sellaista populistista kansan syvien rivien kuuntelemista, jota äärioikeisto teeskentelee harrastavansa. Eihän kukaan halua kuunnella vain eliitin näkökulmia todellisuudesta?  

Ongelmia   

Suurin ongelma tässä kirjassa on se, että kirjailijat olettavat lukijan olevan akateeminen vasemmistolainen, joten se ei yritäkään perustella, miksi juuri siitä poliittisesta suuntauksesta tulevat oletukset ovat oikeita tai toteuttamisen arvoisia? Vasta melkein lopussa kirjailijat yrittävät perustella, miksi tällainen avoimesti ideologinen tutkimus olisi parempi kuin ei-ideologiseksi koetut tutkimussuuntaukset. Ainakin olen valmis hyväksymään, ettei ole olemassa täysin puolueetonta tutkimusta ihmistieteissä ja, että mitä enemmän näkökulmia on olemassa samasta aiheesta, sitä lähemmäksi totuuteen voidaan päästä, mutta nämä asiat pitää yrittää perustella. Mutta kirjailijat eivät lähde perustelemaan kokonaisvaltaisesti taistelevan tutkimuksen oikeutta olla olemassa, vaan se on.   

Esimerkiksi edellä mainittu poliittisen liikkeen edistäminen samalla, kun sitä tutkii, herättää erilaisia tutkimuseettisiä kysymyksiä, joita tässä teoksessa ei kunnolla pohdita. Esimerkiksi kaipasin perustelua siitä voiko tosiaan tutkija ja yliopisto irrottautua valtiosta ideologisesti ja alkaa suoraan vastustamaan sitä? Kirjailijat itse eivät näitä kysymyksiä pohdi filosofisesti, vaan esittelevät esimerkkitapauksia, joissa tutkijat ovat vastustaneet oman yliopiston roolia Vietnamin sodassa. Näköjään lukijan olisi sitten tehtävä näistä esimerkkitapauksista omat tulkinnat.

Yhteenveto

Juha Suorannan ja Sanna Ryynäsen ”Taisteleva tutkimus” on hyvä kirja Suomessa melko tuntemattomasta tutkimussuuntauksesta, mutta toteutus on hieman kömpelö. Kirjassa nostetaan hyviä esimerkkejä taistelevasta tutkimuksesta, jossa on onnistuttu todistamaan jonkun ilmiön olemassaolo, jota aiemmin ei oltu huomioitu lainkaan, mutta se ei vaivaudu perustelemaan skeptikolle sen arvoa. Silti erilaisten, erityisesti marginalisoitujen ihmisten näkökulmia tulisi tutkia juuri, koska näitä ei kuunnella. Aikakautena, jossa eliittivastaisuus on huipullaan, tällainen tutkimussuuntaus voi antaa vastauksia kansan syvien rivien ja eri vähemmistöjen kokemiin ongelmiin, joita muuten ei osata selittää tavallisilla tutkimusmenetelmillä

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kommunismi ja anarkismi

Venäjä vailla tulevaisuutta. Totalitarismin paluu

Masha Gessenin, vuonna 2017 julkaistu, ”Venäjä vailla tulevaisuutta. Totalitarismin paluu” on journalistinen tietokirja Venäjän nykykehityksen historiasta.

8

Idea

Gessen piirtää Venäjän nykyhistorian muutaman venäläisen maahanmuuttajan elämäkertojen kautta: Miten nämä kasvoivat Neuvostoliitossa, todistivat sen romahtamisen ja pärjäsivät kapitalistisessa Venäjässä, sekä lopulta joutuivat pakenemaan Putinin hallitsemasta maasta. Samalla kirjailija analysoi erilaisia kyselytutkimuksia ja poliittisia teorioita, argumentoidakseen, että Putinin hallitsema Venäjä on ajautumassa takaisin totalitarismiin.

LGBTQ-ihmisten vainoaminen on keskeisemmässä osassa tätä teosta. Putinin hallitus ei vainoa homoja, koska he aidosti vihaavat heitä, vaan koska he ovat hyvä syntipukki. Homoja tukevat tahot ovat yleensä demokraattisia liberaaleja, jolloin ”julkisen homoseksuaalisuuden” murskaaminen, tuhoaa samalla demokraattisen liberaaliopposition. Mutta kehystämällä homot kansakunnan vihollisiksi ei vielä riittänyt, vaan piti yhdistää homoseksuaalisuus pedofiliaan, jolloin uusien homo-vastaisten lakien vastustaminen kävisi mahdottomaksi. Kaikkihan vihaavat pedofiileja ja haluavat turvallisen ympäristön lapsilleen. Näin Venäjän hallitus loi kaappaamillaan medioilla suuren pedofiliapaniikin, jossa samaan aikaan saatiin massat kannattamaan yksilönvapauksia romuttavan lainsäädännön, että purkautumisväylän omalle ahdistukselle. Kun saatiin ihmiset uskomaan, että Venäjän suurin ongelma on kuvitteellinen ”pedofiililobbareitten maailmanlaajuinen salaliitto”, monet ihmiset perustivat pedofiilien metsästysryhmittymiä, jotka käytännössä suorittivat valtion puolesta ihmisten vakoilun, pelottelun ja jopa murhaamisen. Mielestäni esimerkiksi USA:n Trumppia kannattavan äärioikeiston ”Qanon”  salaliittoteoria maailmaa hallitsevista liberaaleista satanistipedofiileista, toimii samalla tavalla. Ei ole tietoa, onko koko salaliiton ympärille muodostunut liike Venäjän vaikuttamisyrityksen tulos vai spontaanisti, samoista mielikuvista syntynyt liike. Suomessa taas äärioikeistolainen järjestö Soldiers of Odin on uhannut suorittaa kaupungeissa ”pedofiilien metsästystä”.

Mielenkiintoista onkin, että Gessen viittaa samoihin vasemmistolaisiin kirjoihin tai teorioihin, joista olen lukenut, kuten Erich Frommin ”Pako vapaudesta” (1941) ja Maurice Brintonin ”The Bolsheviks and Workers’ Control 1917-1921” (1972). Jälkimmäistä Gessen ei suoraan referoi, mutta hän esittää saman näkemyksen, jonka mukaan Neuvostoliitto kehittyi totalitaristiseksi, koska sen virkamiehistö koostui keisarillisen Venäjän porvarillisista ammattivirkamiehistä. Brintonin ja Gessenin mukaan tämä porvarivirkamiesten elitistinen asenne työläisiin, yhdistettynä Leninin nopean teollistumisen suunnitelmaan, mahdollisti sen, että Neuvostoliitossa kansalaisia alettiin pitää koneiston osina, eikä itsenäisinä toimijoina.

Kirjailija kuitenkin kritisoi totalitarismiteorioita, suunnilleen samoista syistä kuin arvioimassani Robert O. Paxtonin ”The Anatomy of Fascism” (2004) kirjassa. Esimerkiksi Gessen toteaa, että Neuvostoliitto ei ollut aina totalitaristinen, vaan ainoastaan sen alkuvuosissa, tarkoittaen, että totalitarismi on tietty historiallinen vaihe, jonka jälkeen kuri höllentyy. Tällöin Neuvostoliitto vaikuttaakin olevan vain hieman murhanhimoisempi hirmuvalta kuin Etelä-Amerikan oikeistodiktatuurit.

Imperialismin pahuus

Samalla Gessen päättyykin käyttämään etuoikeusteoriaa kritisoidakseen Neuvostoliittoa rasistiseksi imperiumiksi, mikä on minusta pikkasen ironista. Tässä kirjassa päädytään samoihin johtopäätöksiin kuin monet jälkikolonialistiset teoreetikot ovat päättyneet länsimaisista suurvalloista. Kirjailijan mukaan nyky-Venäjässä ei käsitelty loppuun Neuvostoliiton hirmuteot, koska pelättiin sen pilaavan ihmisten kansallistunnetta. Samaa on länsimaissakin tapahtunut, paitsi että meillä sentään ihmisillä on vapaus itsenäisesti käsitellä kolonialismin ja imperialismin rikokset, vaikka valtio tai valtamedia eivät.

Tässä kirjassa päädytäänkin samaan johtopäätökseen, jonka olen monesti esittänyt äärioikeistosta: Jos unohdetaan oman maan ihmisoikeusrikokset, on helppo alkaa luulemaan, että oma maa on jotenkin moraalisempi ja eettisempi kuin muut, ja näin päättyä kannattamaan ”alempien kansojen” alistamista uudelleen. Äärioikeisto perustuu tähän historian pimittämiseen, ja Putinin hallinto on tekemässä samaa. Gessen valittaakin, että Venäjässä Stalin on ollut ”suurten venäläisten” rankingin kärjessä jo monta vuotta.

Ei olekaan mikään ihme, että Venäjässä kehittyi samankaltainen uusfasismi kuin länsimaissa. Gessen käsitteleekin paljon Aleksandr Duginia ja tämän maailmanlaajuista äärioikeistolaista verkostoa, joka ulottuu niin Front Nationalin radikaalisiivestä, Yhdysvaltojen Alt-rightiin ja suomalaisiin äärioikeistolaisiin ryhmittymin. Vaikka tiesin Duginin olevan eräänlainen Putinin sekopäinen hovifilosofi, en tiennytkään, että jätkä on täysvaltainen fasisti, joka veti inspiraatiota natsifilosofeista, enkä että jäbä perusti ”kansallisen bolsevismi” ideologian ja puolueen. Jälkimmäinen on juuri sitä, miltä se kuulostaa.

Harmikseni kirjailija ei referoi Timothy Snyderia, joka teoksessaan ”Tappotanner: Eurooppa Hitlerin ja Stalinin välissä.” (2010) esitti, että Neuvostoliitto noudatti ajan hengen mukaan kolonialismia, mutta sen sijaan, että se vain alisti jonkun toisen maan kansan orjuuteen ja kansanmurhaan, se kolonisoikin itsensä. Gessen melkein päättyy samaan johtopäätökseen, kun hän kertoo, että Neuvostoliiton hirmutekojen käsitteleminen on vaikeaa, koska syyllinen ei olekaan jokin vieras suurvalta, vaan venäläiset itse.

Gessen esimerkiksi esittää, että nyky-Venäjä on ajautumassa totalitarismiin, koska kaikkia Neuvostoliiton rakenteita ja ajattelutapoja ei tuhottu, vaan ne jatkavat elämäänsä, aiheuttaen nykyisen ikävän kehityksen. Nyky-Venäjä kärsiikin samoista ongelmista kuin monet entiset siirtokunnat, joissa myöskin ei kyetty häivyttämään eurooppalaisten imperialistien luomia rakenteita ja ajattelutapoja, pitäen maat yhä epätasa-arvoisina ja epädemokraattisina.

Ongelmia

Kirjan suurin ongelma on sen keskittyminen tiettyjen ihmisten kokemusmaailmaan, mikä hieman häivyttää teoksen objektiivisuutta. Toinen ongelma on kirjan selkeä Yhdysvallat-myönteisyys. Gessen esittää venäläisten nationalistien USA-vastaisuuden harhaisena pelkona, joka ei perustu mihinkään. USA ihan oikeasti yrittää ylläpitää sotilaallista ja taloudellista maailmanlaajuista hegemoniaa.  Esimerkiksi maa vaikutti Venäjän ensimmäisiin presidenttivaaleihin, jotta Boris Yeltsen voittaisi ne. En kyllä epäile yhtään, etteikö venäläiset nationalistit olisi juuri niin sekopäisiä äärikonservatiivisia fasisteja, kuin tässä kirjassa esitetään, mutta kaipasin enemmän objektiivisuutta aiheesta. Samalla tässä hieman liioitellaan Putinin kaikkivoipaisuuden kanssa, esittäen esimerkiksi, että jopa Moskovaa ollaan rakentamassa sellaiseen muotoon, että ihmisten henkinen hallitseminen olisi helpompaa.

Yhteenveto

Masha Gessenin ”Venäjä vailla tulevaisuutta. Totalitarismin paluu” on puutteista huolimatta loistava kirja Putinin hallitsemasta Venäjästä ja sen aiheuttamasta globaalista vaarasta. Tärkeämpänä kuitenkin pidän kirjan teoreettisesta osiosta, jossa analysoidaan aika objektiivisesti totalitaristista kehitystä, joka päättyy siihen johtopäätökseen, että kaikki ideologiat voivat kehittyä totalitaristisiksi. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, että Gessenin referoi totalitaristinen teoriaa ”uudesta ihmisestä”, joka on niin yleisluonteinen, että voitaisiin argumentoida nykyisen uusliberalistinen ideologia sisältävän totalitaristisia piirteitä. Gessenin mukaan totalitarismi pyrkii luomaan uuteen järjestelmään sopeutuvan ihmisen, eristämällä tämän lähiyhteisöstään, koska yksinäinen ja vieraantunut ihminen on valmiimpi alistumaan vapaehtoisesti johtohahmon tahdolle. Uusliberalismissa diktaattorin sijaan alistutaankin valtion byrokraattisille aktivointitoimenpiteille ja suuryritysten tuotantotarpeille.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kommunismi ja anarkismi, Kulttuuri, Politiikka ja yhteiskunta, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Bolševikit ja työläisten hallinta 1917-1921

Maurice Brintonin ”Bolševikit ja työläisten hallinta 1917-1921” (oma suomennos) on vuonna 1972 julkaistu pamfletti, joka kertoo, miten Lenin johtamat bolševikit tuhosivat Venäjän vallankumouksessa syntyneet itsenäiset työläisneuvostot.   

8

Idea   

Venäjän vallankumouksen aikana työläisistä koostuvat ryhmittymät olivat vallanneet työpaikkansa ja perustaneet demokraattisesti johdettuja tehdasneuvostoja. ”Neuvostoliitto” nimi tuleekin näistä tehdasorganisaatioista, joita oli ympäri Venäjän imperiumia. Nämä työläisneuvostot perustuivat suoraan demokratiaan, jossa työläiset itse päättivät työpaikkansa tuotannosta ja työajoista.  

Venäjän vallankumous oli laaja-alainen massaliike, jossa bolševikit olivat yksi ryhmittymä muitten joukossa. Enemmistönä olivat sosiaalidemokraattiset menševikit ja epämääräiset sosialistiset ryhmittymät. Nämä epämääräiset sosialistiset ryhmittymät koostuivat suurimmaksi osaksi anarkisteista, syndikalisteista ja muista libertaarisista sosialisteista, jotka eivät uskoneet keskusvaltaan, vaan työläisten hajautettuun demokratiaan.    

Vaikka tämä on lyhyt anarkistin kirjoittama pamfletti, se perustuu Neuvostoliiton omiin asiakirjoihin ja aikalaiskuvauksiin. Kirjailija jäljittää, miten Lenin, Trotski ja kumppanit alussa puhuivat hajautetun demokratian ja työläisvallan puolesta, mutta hitaasti he muuttivat mielipiteensä ja alkoivat ajaa äärimmäistä vallan keskittämistä. Monet aikalaiset tajusivat viimeistään vuonna 1918, että Neuvostoliitto oli ajautumassa totalitarismiin. Kirjailija jäljittää, miten monet aktivistit yrittivät estää kehityksen, mutta huono järjestäytyminen yhtenäiseksi vastarinnaksi ja verinen sisällissota ajoi kaiken vallan Vladimir Leninille, joka loi pohjan sille hirviömäiselle totalitarismille, jonka hänen seuraajansa Joseph Stalin sai käsiinsä.   

George Orwellin painajainen   

Hämmästyttävintä tässä kirjassa on Leninin ja bolševikien sitaatit, joissa sanojen merkityksiä muutettiin. George Orwellin kuvaama kaksoiskieli on kuin suoraan otettu aikakauden asiakirjoista. Erityisen mielenkiintoista on, miten tässä Brintonin kirjassa ”työläishallinta” muuttuu hitaasti ”työläisten hallinnaksi”. Ensin monet tehtaat olivat työläisten demokraattisessa ohjauksessa, mutta Lenin ja kumppanit pelkäsivät, että ilman keskusvaltaista koordinaatiota, tehtaat eivät tuottaisi koko maalle tarvikkeita ja ruokaa, mikä voisi aiheuttaa nälänhädän. Käyttäen nälänhädän pelkoa bolševikit määräsivät useitten neuvottelujen jälkeen työläisneuvostot ammattiliittojen hallintaan ja lopulta ammattiliitot kommunistisen puolueen hallintaan. Tavalliset työläiset potkittiin pois tehdasneuvostoista ja korvattiin kommunistisen puolueen ammattivirkamiehiä. Kaikki suoran ja hajautetun demokratian aspektit hävitettiin, koska uskottiin, että ainoa tapa ”rakentaa sosialismia” oli hyödyntää ”porvariston tieteellistä ammattitaitoa”. Tavoitteena oli muuttaa Venäjän taloudellisen järjestelmän ”valtion kapitalismiksi” jolloin koko maa toimisi kuin yksi jättiläismäinen yritys. Tällä megaluokan järjestelmällä koko Neuvostoliiton kansa toimisi kuin yksi ainoa koneisto, jonka tarkoitus on kohottaa maa sellaiseen materiaaliseen varallisuuden tasoon, jossa ”todellinen kommunismi” voitaisiin saavuttaa. Jälkikäteen tiedämme, että koko suunnitelma meni niin pieleen kuin mahdollista.    

Kirjassa käsitelläänkin lukuisia aikakauden työläiskongresseja, joissa pohdittiin marxilaisen teorian eri tulkintojen kautta, mikä on paras tapa rakentaa sosialistinen järjestelmä. Brinton osoittaa, että Neuvostoliiton totalitaristinen kehitys ei ollut mikään historiallinen välttämättömyys, vaan eri olosuhteitten ja ryhmittymien juonittelujen yhteinen tulos. Bolševikit eivät uskoneet, että tavalliset työläiset tiesivät, mitä olivat tekemässä tehtaitten kanssa, joten heihin oli Leninin mukaan ”syötettävä sosialismia puolueen kautta”. Tällä elitistisellä asenteella Leninin johtamat kommunistit kahmivat kaiken vallan itselleen ja lopulta väkivaltaisesti tuhosivat kaikki muut sosialistiset ryhmittymät, joita oli maassa olemassa. Mielenkiintoisinta on lukea, miten avoimesti eri venäläiset sosialistiset lehdet arvostelivat Leininiä ja ennustivat oikein, mihin hänen keskusvaltainen ote johtaisi. Ikävä kyllä kaikista häikäilemätön osapuoli sai kaiken vallan ja murskasi Neuvostoliiton demokraattisen kokeilun.    

Ongelmia   

Kirjan suurin ongelma on sen tylsyys. Tässä kirjassa käydään läpi lukuisia pöytäkirjoja ja julistuksia, joissa on todella kuivaa byrokraattista kieltä, jota on aika raskasta lukea. Pienempi vika on kirjan asenteellisuus. Tämä kirja on anarkistin kirjoittama, joten se yrittää argumentoida, että Leninin tulkinta kommunistisesta teoriasta oli väärä. Niinkin paljon, että rivien välistä voi tulkita sen, että kirjailija ei pidä edes Leninin muotoilemaa Marxismi-Leninismiä oikeana kommunismina. Tässä kirjassa kulutetaankin jonkin verran aikaa pohdiskellen, mitä Marxilaisuus ”todella” on? Mikä on hieman epärelevanttia, kun puhutaan käytännön politiikasta.   

Mielenkiintoisinta on kuitenkin Leninin omat perustelut hänen päätöksilleen. Erityisen hämmästyttävää on, miten Lenin laski oman positiossa olevan ”oikeistokommunismia” joka perustuu pragmaattisuuteen. Hän taas kutsui työläisten autonomiaa korostavat liikkeet ”lapsellisiksi vasemmistokommunisteiksi”. Toinen fakta oli se, että Lenin kuvasi omaa johtamaansa Neuvostoliiton taloudellista järjestelmää ”valtion kapitalismiksi”. Olin aina luullut, että termi oli länsieurooppalaisten kommunistien keksimä termi kuvaamaan, miksi Neuvostoliitto ei ollut heidän mielestään oikeaa kommunismia, mutta se olikin ihan virallinen termi maan järjestelmälle.    

Yhteenveto   

Maurice Brintonin ”The Bolsheviks and Workers’ Control 1917-1921” on hyvä tietolähde lyhyestä Neuvostoliiton demokraattisesta kokeilusta. Vaikka kirjailija on avoimesti puolueellinen, hän ei lähde spekuloimaan oliko bolševikien suunnitelmissa totalitaristinen diktatuuri vai ajautuivatko he sisällissodan melskeessä suosimaan keskusvaltaa. Kirjailija vain esittää ne sitaatit, jotka osoittavat mielenmuutoksen 1917-1921 aikavälissä ja miten niistä keskusteltiin. Mutta pitää olla todella intohimoinen Neuvostoliiton historian harrastaja, jotta jaksaa lukea tämän kirjan.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Historia, Kommunismi ja anarkismi, Talous