Aihearkisto: Kovat tieteet

Neandertalilainen. Kadonnutta perimää etsimässä

Svante Pääbon ”Neandertalilainen. Kadonnutta perimää etsimässä” on vuonna 2014 julkaistu tietokirja Pääbön urasta otsikossa mainitussa projektissa. Sivuhuomiona: vain Suomessa laitettaan alaston esihistoriallinen jäbä kansikuvaksi, niin että se tekee blogini pikkukuvasta epäsopivan sosiaalisen median standareille! 

1

Idea   

Svante Pääbo kuvaa kirjassaan, miten hän lähes vahingossa lähti egyptologian ja lääketieteen opinnoissa etsimään kokeilumielessä muinaisista muumioista DNA:ta, päättyen tutkimaan neandertali-ihmisiä. Kirjailija kuvaa todella jännittävästi ja personaalisella otteella, miten hänen tiiminsä kehitti luotettavimman menetelmän muinaisen DNA:n uuttamiseen fossilisoituneista kudoksista ja luista.    

Kirja on myöskin loistava aikalaiskuvaus 1900-luvun lopun Euroopan tiedeyhteisöstä. Erityisesti kuvaukset Itä-Saksan tunkkaisesta ja taantuneesta tiedeyhteisöstä olivat mielenkiintoista luettavaa. Opin myöskin, että Ruotsin armeijalla on sama tapa harjoitella sotaa maata vastaan, jonka nimeä ei voi mainita. Samalla kun opit Kylmästä sodasta ja DNA-tutkimuksista saat kuulla sivumainintana kirjailijan biseksuaalisista seikkailuista. Eli tässä teoksessa pumpataan muutakin arvokasta geenimateriaalia kuin neandertalilaisten. 

Kirja myöskin on hyvä yhteenveto siitä, mitä nykyään tiedämme neandertaleista. Vanhat käsitykset suurikokoisista ja tyhmistä puoli-ihmisistä muuttuivat vanhentuneiksi juuri Pääbon tutkimuksissa. Hänen tiiminsä todistivat neandertalilaisen perimän olevan hyvin samanlainen kuin meidän. Samalla tutkija sai selville, että ihmisissä on neandertalilaisten perimää, mikä tarkoittaa, että hässimme näitten ihmisten kanssa, kun poistuimme Afrikasta. Erityisen mielenkiintoista tässä kirjassa ovatkin kansantajuiset kuvaukset DNA:sta, jotka toimivat melkein kuin tietokoneen koodit. Kuten tietokoneissakin, DNA-ketjut voivat koostua lukuisista pätkistä, jotka ovat muinaisia jäännöksiä toisista lajeista. Jotkut näistä pätkistä vaikuttavat fysiikkaamme ja käytökseemme, kun taas toiset ovat ”roska-DNA:ta” joka ei vaikuta mihinkään, vaan ovat ylimääräisesti mukanamme. Samalla neandertalilaisten ja joittenkin muinaisten sukupuuttoon kuolleitten eläinten DNA:ta on tarpeeksi, että voisimme palauttaa nämä lajit eloon. Kuitenkin Pääbo korostaa, että dinosaurukset kuolivat liian kauan aikaa sitten, jotta niistä voisi säilyä DNA:ta. Valitettavasti Jurassic Parkin perheystävällinen kokemus ei tulla näkemään todellisuudessa.   

Tieteellinen etiikka   

Hienointa on kuitenkin kirjan tarkka kuvaus tieteellisestä menetelmästä ja etiikasta. Tässä saa hyvän kertauksen, miten oikeaa tiedettä tehdään. Kirjailija esimerkiksi pohtii miten hän kirjoittaisi tutkimustuloksistaan? Tässä pohditaan sellaisia asioita, kuten, miten media voi mahdollisesti vääristellä munaista perimätutkimusta ja miten tämä vääristely voi mahdollisesti muuttua poliittiseksi aseeksi. On olemassa kaksi koulukuntaa tiedeyhteisössä: Ne, jotka yrittävät kaikin tavoin testata hypoteesinsa erilaisilla kokeilla, kunnes ovat 100% varmoja, että tulokset ovat oikeassa ja vielä senkin jälkeen he pyrkivät analysoimaan, miten näitä tuloksia voidaan esittää mahdollisimman selkeästi, jotta ne eivät muutu poliittisiksi lyömäaseiksi. Sitten on toinen koulukunta, jolla on kiire saada kunniaa ja julkisuutta tutkimustuloksilla, vaikka niissä voisi olla virheitä ja pahempaa, heittää nämä tutkimustulokset ilmoille, ajattelematta miten niitä voidaan tulkita suuressa yleisössä. Olen esimerkiksi tavannut yhden yliopisto-opiskelijan, jonka mukaan tutkijan ei pitäisi vaivautua miettimään tutkimustuloksensa poliittisia implikaatioita, koska se on sananvapauden rajoittamista. Sen sijaan tutkijan on vaan paiskittava faktat pöytään ja antaa sitten muitten päättää, mitä tehdä niitten kanssa. Monissa tieteelisissä aloissa tämä onkin hyvä asenne, mutta heti kun tämä tieteellinen fakta koskee ihmisiä, niin on suuri vaara, että väärin tulkitut tulokset, muuttuvat haitallisen politiikan perustaksi. Historia tuntee hyvin, miten väärin tulkittuja tutkimustuloksia on hyödynnetty perustellakseen niin kansanmurhaa kuin epäinhimillistä kaupunkisuunnittelua.    

Ongelmia   

Suurin ongelma on kirjailijan oma ylitsevuotava persoona, joka voi joitain lukijoita ärsyttää. Ainakin minua se vaivasi. Kuten suurin osa tiedemiehistä, Pääbo varmistaa tässä kirjassa, että hän saa kunnian kaikista löydöksistä. Joten tässä on paljon ”minä” sitä ja ”minä” tätä. Kirjailija kehystää itsensä lähes yksinäiseksi sankariksi, joka oli älykkäämpi kuin kaikki muut. Samalla tässä haukutaan muita tutkijoita ja tiedelehtiä. Lukijalle voi välittyä pikkasen ylimielinen kuva kirjailijasta.    

Yhteenveto   

Svante Pääbon ”Neandertalilainen. Kadonnutta perimää etsimässä” on hyvä tietokirja tiedeyhteisön arjesta, muinaisten geenien tutkimisen historiasta ja yhteenveto nykytietämyksestämme neandertalilaisista.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kovat tieteet

Mitä internet tekee aivoillemme

Koska minua kiinnostaa poliittiset ideologiat ja miten ihmiset voivat omistaa koko elämänsä jonkun poliittisen aatteen edistämiseen, välillä luen neurologiaan ja psykologiaan liittyviä kirjoja. Koska pääaineeni on folkloristiikka, tietämykseni neurologiasta on aika pinnallinen ja se heijastuu satunnaiseen lukemistoon. Silmiini sattuikin Nicholas Carrin vuonna 2010 julkaistu ” Pinnalliset: mitä internet tekee aivoillemme” jonka laiton lukulistaan. Tämä siitä huolimatta, että olin jo lukenut Jaron Lanierin samana vuonna julkaistun ”Et ole koje” kirjan, joka käsittelee samaa teemaa. Tämä ”internet pilaa aivomme” genre on kiehtonut minua siitä asti, kun USA:ssa äänestettiin valtaan ilmiselvä fasistinen sekopää presidentiksi. Monet ovat todenneet, että internetin valeuutiset ja somen algoritmit ovat vaikuttaneet asiaan.

5

Idea     

Otsikon mukaan Carr pyrkii perustelemaan, miten internetin päivittäinen käyttö muuttaa ajatteluamme pinnallisemmaksi. Mutta tämän lisäksi teos on aika jännittävä tietokirja aivotutkimuksen historiasta. Vaikka olen jo lukenut muutaman kirjan aiheesta, kuten Steven Pinkerin ”The Blank Slate: The Modern Denial of Human Nature” (2002), Michio Kakun ”Future of the Mind: The Scientific Quest to Understand, Enhance, and Empower the Mind” (2014) ja Yuval Noah Hararin ”Homo Deus: huomisen lyhyt historia” (2015) silti tässä kirjassa oli paljon minulle ennestään tuntemattomia faktoja.     

Toisin kuin luulin, ihmisen mielen olemuksen keskustelu ei ole vielä päättynyt yksimielisyyteen siitä kuinka paljon ajattelumme on lukittu geeneihin. Pinkerin kirja oli minusta esittänyt aika vaakuttavaa aineistoa sen puolesta, että olemme suurimmaksi osaksi perimämme vankeja. Tässä kirjassa taas esitetään aika vaakuttavaa aineistoa sen puolesta, että ympäristö voi hyvinkin nopeasti muuttaa aivojemme fyysistä ja henkistä rakennetta! Uskottavaksi tämä väite menee, kun kirjailija tukeutuu pääosin neurologisiin tutkimuksiin. Pinker esimerkiksi omisti kirjansa kumotakseen humanistisia teorioita aivoista, joten on todella kiehtovaa, miten Carrin kirja päättyy päinvastaiseen lopputulokseen neurologialla. Toki koska tämä kirja on jo melkein 10 vuotta vanha, en voi ihan 100% sanoa, että keskustelu ihmisluonnosta ei ole muuttanut jälleen suuntaansa. Tieteellä, kun on tapana uudistua jatkuvasti.    

Historiaa.    

Carr esittää historiallisen materialismin kehyksellä, että teknologia ei vain muovaa meidän tapaa käsittää maailma ja näin keksiä uusia ideologioita, vaan oikeastaan meidän aivojemme fyysistä rakennetta. Kirjailija kertoo, miten uuden kirjoitus- ja lukemisteknologian käyttöönotto on todettu korostavan uuden teknologian vaatimaa neurologista aluetta, kun taas vähemmän relevantti aivon alue surkastuu. Kirjailija käsitteleekin, miten kirjoitustaito, taivuteltava kirja, grammaattiset säännöt, kirjapaino, tarkat kartat ja kirjoituskone ovat muovanneet tapaa, jolla jäsennämme ajatuksiamme ja kerromme niitä eteenpäin.   

Sitä esimerkiksi en tiennyt, että vielä keskiajalla eurooppalaiset kirjoittivat tekstejä suurissa pötköissä, vailla pilkkuja tai välimerkkejä. Kirjailija selittää, että ihmiset kirjoittivat kirjaimellisesti, miten ajattelivat ja näin lukeminen oli ulkopuolisille todella hankalaa. Tämän vuoksi vain korkeasti oppineet lukivat ja suurella vaikeudella. Mutta kun keksittiin pilkut ja välimerkit, lukeminen muuttui sujuvammaksi. Jos nämä vanhat teknologiat vaikuttavat dramaattisesti tapaamme hahmottaa maailmaa, silloin internetkin vaikuttaa ja tätä kirjailija pyrkii todistamaan, mutta toiseen suuntaan.    

Internetin neurologiaa    

Carr viittaa lukuisiin tutkimuksiin ja omiin kokemuksiin, joissa on havaittu, että nettiympäristö on sen verran ”äänekäs” erilaisten sivuikkunoitten ja ilmoitusten takia, että ihminen ei pysty keskittymään yhteen asiaan kerralla. Sen sijaan netinkäyttäjä poukkoilee eri välilehdestä toiseen, eikä lue ruudussa olevaa artikkelia kerralla. Tämä on samaan aikaan raskasta aivoille, että todella kiihottavaa. Saamme välittömän mielihyvän tunteen, kun vaihdamme sivua tai klikkaamme linkin, koska löydämme jotain uutta niitten takaa. Olen havainnut samaa ja joudunkin tämän kirjoituksen aikana vaihtamaan sivua Facebookiin, koska en heti keksinyt, miten jatkaa edellisen kappaleen lausetta. Sen sijaan että vain tuijottaisin tekstiä tai seinää, jotta ajatukseni voisivat jäsentyä paremmin, katselinkin, oliko joku haukkunut minua Facebookissa. Tämä voi kuulostaa omituiselta, mutta on todella tyydyttävää, kun joku tuntematon osoittaa kiinnostusta sinuun, vaikkakin vain ilmoittaakseen kirjallisesti halveksuntansa määrän. Mutta pahin havainto, mitä tässä kirjassa esitetään, on nettisivujen lukemisen erilaisuus, verrattuna fyysisiin paperiteksteihin: netissä ihminen lukee ”M” kuvioisesti vain silmäillen tekstin eri osia, sen sijaan että etenisi lineaarisesti edes takaisin. Kirjailijan mukaan tällainen lukeminen on nopeaa, mutta se ei kehitä pitkäkestoista muistamista ja pahimmassa tapauksessa se muovaa aivoista keskittymishäiriöisiä.    

Lukemisen iloa    

Kirjailija argumentoikin, että hidas, hiljainen ja pohdiskeleva fyysisen kirjan lukeminen on paras tapa harjoittaa omaa ajatteluaan ja muistaa lukemaansa kuin netissä. Koska asuin Brasiliassa nuoruuteni ja olin näköjään liian tyhmä ymmärtämään heti netin ihmeet, aloin käyttää teknologiaa vasta 15 vuotiaana täällä Suomessa. Tämän vuoksi olen tottuneempi lukemaan kirjoja kuin verkkoartikkeleita, joten kauhutarinat filosofian opiskelijoista, jotka eivät pysty lukemaan kirjoja, eivät päde minuun.    

Kirjan uskottavuutta lisää se, että monet ovatkin luonnehtineet runsasta lukemistani ”ihmeelliseksi”. Jopa yliopistossa runsaan kirjallisuuslähteiden käyttöäni on kommentoitu positiiviseksi. Tässä kirjassa viitataan metatutkimukseen, jossa paljastui, että samaan aikaan kuin netti yleistyi, lähdeviitteiden määrä on pudonnut merkittävästi. Tutkijat ovat alkaneet viitata samoihin tutkimuksiin, jotka esiintyvät Googlen hakutoiminnon ensimmäisillä sivulla, sen sijaan että tarkistaisivat järjestelmällisesti eri paikoista relevanttia informaatiota.   

Carr pelkää, että netti muuttaa ajatteluamme niinkin paljon, että alamme kirjoittaa kirjoja kuin nettisivun artikkeleita tai tekstiviestejä. Tällainen kehitys voi vaikuttaa tapaamme käsitellä informaatiota ja näin köyhdyttää ajatteluamme. Kirja loppuukin siihen pelkoon, että lopulta tietokoneet orjuuttavat meidät, koska olemme taantuneet henkisesti niin paljon.      

Yhteenveto     

Olen skeptinen sen suhteen voiko netti pilata ajatteluamme noinkin paljon? Mutta kuvailut teknologian kyvystä muuttaa aivojen rakennetta ja samalla ajattelutapaa, kuulostavat uskottavilta. Tämä voisi selittää, miksi köyhemmillä ihmisillä on todettu olevan oppisvaikeuksia. Puutteelliset kasvuolosuhteet, joissa huonon ruuan lisäksi ei ole kirjoja tai vanhempia, jotka opettaisivat lukemaan vapaa-ajallakin, voivatkin vaikuttaa suuresti nuoren älykkyyden muodostumisessa. Ongelma voitaisiin ratkaista vain parantamalla köyhempien materiaaliset olosuhteet ja tarjota parempia oppimisvälineitä.   

Carrin teesi on erityisen uskottava, kun 2.8 Hesarin artikkelin haastattelussa Bazarin tiedottaja Minttu Nikkilä totesi: ”Tieto on pirstaloitunutta. Sen voi päätellä ihan jo omasta mediakäyttäytymisestä: luen kännykästä yhden jutun sieltä ja toisen täältä. Tietokirja ei vilku tai värise, vaan sen äärelle voi rauhoittua ja saada jonkinlaisen kokonaiskäsityksen ­aiheesta.” 

Pari päivää Hesarin artikkelin jälkeen YLE uutisoi Lukutaidon rapautuminen näkyy äidinkielen tunneilla: ”Muutaman sivun novelli on monelle liian pitkä teksti”” jossa syytetään juurikin internetin infoahkyä ongelmaksi.

Ainakin en ole niin huonossa jamassa, etten jaksaisi keskittyä kirjan lukemiseen, kuten tässä kirjassa kuvatut tapaukset. Mutta edellä mainitut uutiset osoittavat kirjan teesit yhä ajankohtaisiksi ja uskottaviksi.      

 

2 kommenttia

Kategoria(t): Historia, Kovat tieteet, tietotekniikka

Jumalaa ei ole, mutta me voimme tehdä itsestämme sellaisia

Michio Kakun “Mielen tulevaisuus. Tieteellinen tutkimusmatka ymmärtääkseen, kehittääkseen ja voimaannuttaakseen mielen.” (oma suomennos) On vuonna 2014 julkaistu teoreettisen fyysikon kirjoittama populaari tietokirja tieteen löydöksistä koskien ihmisten aivoja.  

Aivotutkimuksen historia   

30

Kirja käy läpi koko aivotutkimuksen historian, teorian ja tutkimuksen, mitä nykyään tehdään aivoista. Jopa ne tutkimukset, jotka yrittävät todistaa kahta päinvastaista teoriaa. Sitten melkein jokaisen kappaleen lopussa esitellään tieteellisiä teorioita ja spekulaatioita siitä, mitä voi tapahtua, jos jokin uusi tutkimus saadaan tehtyä ja miten sen tuloksia voidaan soveltaa arkipäivään.  Vaikka luulin tietäväni kaiken aivoista, tässä oli runsaasti uutta ja kiinnostavaa tietoa.

Kakun ote on äärimmäisen luonnontieteellinen, joten jopa uskonnollisuuskin osoitetaan tässä kirjassa puhtaasti neurologiseksi ilmiöksi, eikä miksikään erikoiseksi henkisyydeksi. Sielua ei ole olemassa, aivomme ovat vain evoluution muodostamia todella monimutkaisia lihaklönttejä, joitten salaisuudet alkavat päivä päivältä hävitä, kun uusia tutkimustekniikoita kehitetään.     

Kyky simuloida todellisuus   

Uusin asia on kirjailijan oma teesi siitä, mitä älykkyys tarkoittaa? Kakun mukaan älykkyys on kohteen kyky luoda lukuisia simulaatioita mielessään ja toimia näitten simulaatioitten mukaan. Kaku osoittaa, että esimerkiksi älykkäimmät eläimet pystyvät hyvin rajoitetusti kuvittelemaan tulevaisuutensa, mutta ihminen pystyy kuvittelemaan lukuisia tulevaisuuksia, jopa sellaisia, missä tämä ei ole päähenkilönä tai jotka eivät perustu mitenkään todellisuuteen.    

Tämä kyky pyörittää aivoissa simulaatioita ovat mahdollistaneet meidän ylivertaisen älykkyyden, mutta samalla altistanut aivot mielisairauksille. Tässä kirjassa kuvaillaan mielisairauksien olevan aivojen virheitä, joissa ihminen ei enää kykene erottamaan, mikä on kuvitelma ja mikä on oikeasti tapahtumassa. Tämä älykkyyden määritelmä myöskin erottaa meidät supertietokoneista, jotka eivät huvikseen kuluta olemassaoloaan kuvitelleen jatkuvasti, mitä seuraavaksi tapahtuu? Vaan nämä pyörittävät tarkkoja simulaatioita, mitä niille on ennalta ohjelmoitu.  Koko kirja pyrkii todistamaan tämän teesin oikeaksi.    

Liian yleistajuinen   

Kaku on kovan luokan nörtti ja hän näköjään ei luottanut siihen, että keskivertolukija ymmärtäisi luonnontieteellisiä selityksiä aivoista, jos niitä ei kuvailtaisi scifi-elokuvien ja -kirjojen kautta. Tässä kirjassa joka ikinen scifi-teos, jossa edes hetkeksi käsitellään ihmisen aivoja, käydään läpi. Itsekin huomasin, miten kova nörtti olen, kun olen nähnyt ja lukenut joka ikisen kirjan ja elokuvan, mitä tässä teoksessa mainitaan. Se ärsytti, koska Kaku ei vain tyydy mainitsemaan teoksen ja sen relevantin konseptin, vaan hän kertoo, kuka oli elokuvan päänäyttelijä ja kuka kirjoitti kirjan, jonka jälkeen hän kertoo koko scifi-teoksen juonitiivistelmän. Tietenkin, jos et tunne suurinta osaa mainituista teoksista, niin tästä saa paljon uusia vinkkejä ja konsepteja.    

Pikkuperunalla matkustaminen   

Toinen ongelma on Kakun kova into lähteä harhateille. Yhdessä vaiheessa kirjailija lähtee sivupolulle ja kuluttaa lukuisia kappaleita kertoa robottien kehityksestä, minkälainen olisi robottien valtaama maailma, sekä miten voisimme asuttaa avaruuden. Yhtäkkiä kirja lakkaakin puhumasta aivojen nykytutkimuksesta ja lähtee todella villeihin spekulaatioihin teleportauksesta ja minkälaiset voisivat olla avaruusolioitten aivot. Tuntui, että yhtäkkiä alkoi kokonaan toinen kirja, jossa puhuttiin ihan jostain muusta.     

Kirja rönsyileekin aivan liikaa. Lopussa kirjailija alkaa selittämään, miten meistä voi tulla itse jumalia rakentamalla laitteita, jotka mahdollistavat aivojen sisällä olevan mielen muuttamiseksi aineettomaksi universumin rakenteita manipuloivaksi superolioksi! Joo, on se siisti idea, mutta halusin lukea tiedekirjan, enkä Kakun omista fantasioista.    

Brasiliassa on hyvä ilmaisu siihen, mitä Kaku harrastaa tässä kirjassa ja se on ”Viajar na batatinha” eli matkustaa pikkuperunassa. Tämä Etelä-Amerikkalainen konsepti tarkoittaa sitä, että ihminen harhautuu omissa spekulaatioissa aivan liian pitkälle, jotta se olisi ihan järkevää.  

Yhteenveto 

Lopussa on kuitenkin mielenkiintoisia tutkimuksia ja teorioita kvanttifysiikan vaikutuksista aivoihin ja itse universumin rakenteisiin. Jotkut tässä kirjassa esitetyistä tieteellisistä teorioista ovat vain pari pykälää kaukana uskonnollisuudesta. Ainakin nyt ymmärrän, mistä helvetistä Deepak Chopra sai idean, että kvanttifysiikka todistaa Jumalan ja sielun olemassaolon. Ei todista, vaan Chopra ei ymmärrä fysiikka.  Mutta silti tämä on hyvä kirja, jossa on tiivistetysti aika paljon aivotutkimuksesta ja fysiikasta. On vain jaksettava puurtaa läpi kaikki villit visiot.  Toki jos villit scifi-visiot ovat juttusi, niin tämä on tosi hyvä teos siihen.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kovat tieteet

Maailman ympäristöhistoria

Donald Hughesin ”Maailman ympäristöhistoria” on tietokirja, joka käsittelee ihmiskunnan historiaa ympäristön näkökulmasta.

43

Vaikka kirjan kehys on, miten ihmislaji on ollut historiansa aikana vuorovaikutuksessa luonnon kanssa, niin kirjailija ei antropomorfisoi luontoa. Eli tässä ei ole mitään koivua kertojana. Pelkäsin oikeasti, että tämä kirja olisi sellainen puolifiktiivinen teos. Onneksi ei ollut.   

Kirjan pääteesi on, että ihminen ei ole erillinen luonnosta, vaan osa sitä. Me olemme vain yksi apinalaji muitten joukossa. Satuimme vain evoluution kautta saamaan todella hyvät aivot, jolla kykenemme rakentamaan ympäristöä muokkaavaa teknologiaa. Silti tässä kirjassa paljastuu, että huipputeknologiasta huolimatta, emme ole luonnon yläpuolella. Juuri tämä virheellinen asenne tulee olemaan lajimme ja koko planeetan tuho.   

Kirja alkaa siitä, kun keksimme tulen. Elimme luonnon kanssa täydellisessä tasapainossa metsästämässä ja keräilemässä. Mutta kaikki meni pieleen, kun keksimme maanviljelyksen. Kirjailija viittaa tutkimuksiin, joitten mukaan maatalous oli ihmiskunnan suurin virhe. Auttamatta huvitti tämä ihan lähdeviitattu toteamus, koska mieleen tuli Douglas Adamsin ”Linnunradan käsikirja liftareille” romaani, jossa on vähän samanlainen lausahdus, mutta siinä kerrotaan, että elämän suurin virhe oli nousta vedestä maahan.   

Hughes käsittelee jokaista ihmiskunnan merkittävää sivilisaatiota, jokaisesta mantereesta, ja miten nämä muokkasivat ympäristöään. Kerronnassa huomaa, että mitä kehittyneempi ja hierarkkisempi sivilisaatio on, sitä tuhoisammaksi ympäristölle se muuttuu.

Kirja loppuu ymmärrettävästi nykyaikaan, jossa elämme globaalin kapitalismin sivilisaatiota, joka on tuhoamassa luontoa ennätyksellisesti. Nynymeno on niin hurjaa, että kokonaisia lajeja kuolee sukupuuttoon vauhdilla, joka tekisi muinaiset assyrialaiset kateellisiksi. Samalla teollisuuden kasvihuonekaasut, mikromuovit ja muut saasteet ovat muuttamassa koko planeetan ympäristöä tuhoisin seurauksin.  

Tämä demokratian ja ympäristön välinen suhde oli minulle uutta. Tällaisia oivalluksia juurikin haen tietokirjoissa. Kirjailijan osoittaa aika hyvin, että ihminen ei välttämättä tarvitse palata johonkin heimoyhteiskuntaan tai perustaa ekodiktatuuri pelastaakseen luonnon, vaan lisätä lähidemokratiaa.   

Kirjassa on esimerkkejä sivilisaatioista, joissa tavallisella kansalla oli päätäntävaltaa omasta asuinalueesta, ja näissä luontoa suojeltiin. Ongelmia tuli, kun päätäntävalta oli kaukaisessa pääkaupungissa, missä keisarit, faaraot tai osakkeenomistajat päättivät, että jokin metsä tai järvi oli tuhottava, joko kaupallisten mahdollisuuksien tai megalomaanisten rakennusprojektien tieltä. Eli mitä hajautetumpi valta, niin sitä paremmin paikalliset ihmiset saavat päättää, miten ympäristöään hoidetaan, eivätkä he tule tuhoamaan ympäristöään, koska ovat suoraan riippuvaisia siitä.   

Esimerkiksi suuret antiikin sivilisaatiot raiskasivat ympäristöään, ja monien kohdalla ekologisen tasapainon tuhoaminen aiheutti selkeästi kyseisten sivilisaatioitten tuhon. Antiikin Rooma oli ehkä ainoa suuri sivilisaatio, jonka romahdus johti monista seikoista, joista vain yksi oli ympäristö. Mutta Etelä-Amerikan Mayakulttuuri romahti metsiensä ja viljelysmaan riistämisen takia. Kaikista räikein esimerkki on kuitenkin Pääsiäissaaren kulttuuri, jossa kaikki puut kaadettiin suurten kivipatsaitten kuljetusta varten.    

Jokaisessa romahtaneessa sivilisaatiossa oli räikeä epätasa-arvo, joka pakotti ihmisiä kilpailemaan toistensa kanssa luonnonvaroista, jolloin nämä luonnonvarat joko kulutettiin loppuun tai pilattiin. Kirjaa kuluttaakin aika paljon aikaa kertoakseen yksityiskohtaisesti, miten kastelujärjestelmät ja muut maanviljelystekniikat pilasivat ympäristöä molekyylien tasolla.   

Neuvostoliitto ja kommunistinen Kiina eivät ole sen parempia. Näissä maissa oli edistyksellisen luonnonsuojelulainsäädännöstä huolimatta jyrkkä epätasa-arvo tavallisen kansan ja puolueen välillä. Tämä epätasa-arvo, joka oli vielä joissain tapauksissa maantieteellisesti jyrkkä, aiheutti omien lainsäädäntöjen kumoamista teollisten megaprojektien tieltä. Kommunistijohtajat järkeilivät lyhytnäköisesti, että kommunistivaltioitten teollinen tuotanto oli ylitettävä kapitalististen maitten, jolloin luonto ja oma talous romahdettiin.   

Kirjailija varoittaakin, että nykyisellä globaalilla kapitalismilla on myöskin sisäänrakennetut itsetuhon siemenet. Jo nyt monissa paikoissa on tapahtunut megaluokan luonnontuhoja ja ilmastokin on muuttumassa.    

Hughes osaa asiansa ja selittää hyvin yksityiskohtaisesti, miten eri sivilisaatiot ovat tuhonneet omat ympäristöt ja miten meidän sivilisaatio on tekemässä samaa.   

Tässä kirjassa oppiikin aika paljon ekologiasta, veden kiertokulusta ja muusta ympäristön tasapainoon liittyvistä seikoista. Akateemisuudesta huolimatta aika helppolukuinen kirja, johon on vielä sekoittunut kirjailijan omia anekdootteja tutkimusmatkoistaan.   

Samalla tässä kirjassa oppii, miten ympäristöhistorian tieteenala toimii. Eli tämä on myöskin yhden tieteen historia.   

Sivilisaatioitten historian lisäksi kirjailija käsitteleekin luonnonsuojelun historiaa, niin antiikin ajoista nykyaikaan saakka. Yllätyinkin, että tässä kirjassa ei käsitellä niin paljon autonomisia luonnonsuojelijoita, kuten Greenpeacea, vaan enemmänkin tiedemiehiä, jotka tutkivat luontoa ja huomasivat erilaisia ympäristöhaittoja. Eli tämän kirjan luonnonsuojelun historia on tietynlaisen luonnosta huolestuneen eliitin historiaa, jolla on ollut valtaa luoda kansainvälisiä sopimuksia ja lakeja. Toki sivumainintana tässä mainitaan ympäristöaktivisteja, jotka ovat vaarantaneet oman elämänsä luonnonsuojelun puolesta. Suurin korostus on kuitenkin tiedemiehissä. Poikkeukset tekevät alkuperäiskansat, jotka ovat tehneet vastarintaa metsähakuille ja muille luontoa tuhoaville suuryrityksille.   

Ainoa hieman kyseenalainen kohta tässä kirjassa, on sen nuiva suhtautuminen ydinvoimaan. Kirjailija kertoo jokaisesta ydinonnettomuudesta, ja miten niissäkin on ympäristö pilattu kymmeniksi tuhansiksi vuosiksi, mutta hän käsittelee vain sivumennen sitä, miten ydinvoimaa on tarjottu vaihtoehdoksi fossiilisille energiamuodoille.  

Hughes tokaisee vain, että me olemme ihmisiä ja teemme inhimillisiä virheitä, joten ei olisi suositeltavaa, että rakentaisimme lisää ydinvoimaloita. Se siitä ydinvoimasta. Vain sivumaininta, että ne voisivat olla osa ilmastonmuutoksen torjuntastrategiaa. Olisin kaivannut syvällisempää analyysia ydinvoiman haitoista ja hyödyistä tai sitten jonkun paremman vaihtoehdon.   

Kirjailija ei kerro tuuli- tai aurinkovoimasta ollenkaan. Vesivoimakin saa tässä kirjassa jyrkän tuomion ympäristöä tuhoavana energiamuotona. Vesivoimala tarvitsee padon ja yleensä nämä padot hukuttavat kokonaisia ekosysteemejä. Eli jos hakee tästä kirjasta vastauksia energiakysymyksiin, niin tämä on huono kirja siihen.   

Hughesin pääteesi on siis hieman linkolalainen. Ihmiskunta on planeetan syöpäläinen, joka leviää kaikkialle ja tuhoaa luonnon. Nykyinen teollistuminen on mennyt liian pitkälle, ja me kaikki tulemme kuolemaan, jos mitään ei tehdä. Mutta Hughes eroaa Linkolasta siinä, että hän ehdottaakin hierarkioitten purkua ja lähidemokratian lisäämistä, eikä ekodiktatuuria. Eli kirjan asenne on aika jyrkän antikapitalistinen. Kirjailija ehdottaakin, että kapitalistisen järjestelmä on joko merkittävästi uudistettava tai purettava kokonaan. Jos merkittäviä rakenteellisia uudistuksia ei tehdä taloudelliselle järjestelmälle, niin nyt ehdotetut kansainväliset sopimukset ympäristön suojelemiseksi ovat turhia.    

Jätä kommentti

Kategoria(t): Historia, Kovat tieteet

Pehmeät koneet – Nanoteknologia ja elämä

Richard A.L. Jonesin ”Pehmeät koneet – Nanoteknologia ja elämä” on maallikoille suunnattu tietokirja, joka pyrkii kertomaan nanoteknologiasta ja sen sovelluksista. 

25

Näin tämän kirjan Helsingin kirjamessuilla ja laiton lukulistalle, koska välillä pitää lukea luonnontieteitten teoksia, jotta toinenkin ajattelutapa pysyisi mielessä kuin vain humanistinen. Sitten tietenkin scifin fanina tiesin jonkin verran nanoteknologiasta, joten tämä on ihan kiinnostava aihe.  

Heti, kun aloin lukemaan tätä kirjaa, huomasin, miten erilainen luonnontieteellisten kirjojen kerronta, on verrattuna humanistiseen. Vaikka tämä kirja on tarkoitettu maallikoille, niin alussa piti oikein keskittyä siihen, mitä Jones oikein selittää. Viimeksi, kun luin luonnontieteellisen kirjan, niin se taisi olla viime kesällä. Tähän asti, olin vaan lukenut helvetisti kirjoja natseista ja yhteiskunnallisista ilmiöistä. Siinä välissä aivot näköjään alkavat tottua tietynlaiseen tekstiin. Kuitenkin nopeasti pääsin mukaan kirjaan.  

”Pehmeät koneet – Nanoteknologia ja elämä” ei kerrokkaan vain nanoteknologiasta, vaan kirjailija oli niin ystävällinen, että samalla tässä kerrataan lukion fysiikkaa ja kemiaa, jota en ole lukenut sitten lukion, joten aika moni juttu oli unohtunut. Ymmärtääkseen nanoteknologiaa, on ensin ymmärrettävä, miten eri aineet toimivat nanoskaalassa.  

Lukiessani tätä kirjaa, olin kuitenkin hieman lapsellisen pettynyt, että käytännössä nanoteknologia ei tarkoitakaan pikkuruisia metallisia robotteja, vaan enemmänkin aivottomia molekyyliseoksia, jotka on rakennettu reagoimaan ympäristöön tietyllä tavalla, joka on hyödyllinen lääketieteelle. Eli ei niin romanttisen seksikästä meininkiä, kun esimerkiksi Michael Crichtonin ”Saalistaja” romaanissa, vaan tässä kirjassa suurin osa nanoroboteista on vain keinotekoisesti koottuja proteiiniketjuja tai bakteerin kaltaisia yksinkertaisia keinotekoisesti koottuja eliöitä.  

Toki kirjan lopussa on luku omistettu metallista rakennetuista tekoälyllä varustetuista nanoroboteista, mitä scifi-kirjoissa esiintyy, mutta se on puhtaasti spekulaatiota. Tämä johtuu yksinkertaisesti siitä, että ei ole vielä kyetty rakentamaan niin pieniä prosessoreja, että ne mahtuisivat proteiinimolekyylin kokoiseen kappaleeseen. Kirjailija jopa epäilee hieman tulevatko fysiikan lait vastaan? Mooren laki kahden vuoden jaksosta, jossa transistorit kutistuvat entisestään ei voi jatkua loputtomiin. Sen sijaan proteiiniketjuja tai putkiksi rullattuja hiilimolekyylejä, on jo olemassa.

Mutta Jones on niin taitava kirjailija, että hänen selostuksensa eri nanorobottien kemikaalisista ja fysikaalisista ominaisuuksista ovat todella jännittäviä. Yksi kirjan punaisista langoista onkin juuri se, että nanomittakaavassa aine reagoi eri fysiikan lailla kuin suuremmassa koossa. Tuntuu vähän tyhmältä, mutta en tiennyt tai muistanut tätä!  

Kirjailija ottaa hyvin maanläheisen esimerkin ja kertoo, että Richard Fleischerin 1966 ohjaama ”Fantastinen matka” scifi-elokuvan nanosukellusvene ei pystyisi kulkemaan verenkierrossamme olleenkaan potkureilla, koska nanomittakaavassa vesimolekyylit ovat aika raskaita limaisia klönttejä! Eli liikkuakseen verenkierrossa nanorobotin on käytettävä kokonaan erilaista liikkumistapaa kuin suuremmassa mittakaavassa. Tästä alkaakin kirjan aasinsilta, josta aletaan kertomaan, miten erilaiset virukset, bakteerit, solut ja molekyylit kulkevat ihmisen verenkierrossa.  

Eli ”Pehmeät koneet – Nanoteknologia ja elämä” ei kerro vain uudesta ja uljaasta teknologiasta, joka jo on todellisuutta joissakin aloissa, vaan se on fysiikan, kemian ja mikrobiologian kertausta. Eli todella monipuolinen ja hauska kirja, kun kirjailija on ujuttanut kaikenlaisia nörttivitsejä ja henkilökohtaisia anekdootteja, jotta lukeminen ei menisi hirveäksi akateemiseksi selostukseksi.  

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kovat tieteet

Hetkellinen kynttilä pimeydessä

Richard Dawkinsin ”Hetkellinen kynttilä pimeydessä” (oma suomennos) on tunnetun mikrobiologin ja uusateismin superhtähden omaelämäkerran toinen osa, joka alkaa ”Geenin itsekkyys” kirjansa julkaisemisen jälkeisestä elämästään. Miten Dawkinsista tuli tieten popularisoinnin, meemiteorian ja uusateismin suprtähti?

20170329_140004

Dawkins käsittelee tässä laajemmin hänen kirjojensa takaisia tutkimuksiaan, sekä tavallista elämäänsä, johon kuuluu seminaareissa ja tutkimusprojekteissa hengaillu. Koska olen lukenut suurimman osan Dawkinsin kirjoista, niin oli vähän pitkästyttävää lukea kirjojen teesit uudelleen. Mutta koska Dawkins kirjoittaa niin hienosti, niin oli äärimmäisen ihanaa lukea hänen kuvaukset brittiläisestä tiedeyhteisöstä. Helsingin yliopiston meininki ei ainakaan humanistisessa osastossa ole niin hohdokkaan aristokraattista kuin vanhoissa brittiläisissä yliopistoissa. Mutta syy hankkimaan tämänkin kirjan luettavaksi ei ollut brittiläisen tiedeyhteisön kulissien takaisen elämän tarkastaleminen, vaan miehen ateismiaktivismista lukeminen!

Uusateismia piisaakin kirjassa. Vaikka Dawkins ei pidä termistä ”uusateismi” niin hän tunnustaa, että hänen, Hitchensin ja Harrisin retoriikka on hyökkäävämpi ja politisoituneempi uskontoja kohtaan kuin aiempien ateistien, joten hän myöntyy termin käyttöön. Dawkins ihailee suuresti Harrista ja Hitcensiä. Muta hän ei hengaillut kummankaan kanssa usein, vaan enemmänkin kovien tieteiten parissa työskentelevien ateistien kanssa, kuten Douglas Adamsin ja Neil Derasse Tysonin kanssa.

Dawkins ei tuntenut inhoa niinkään uskonnollisia fundamentalisteja kohtaan, jotka toki ovat hänen mukaansa raivostuttavaa sakkia, vaan spiritualisteja.  Dawkins vihaa spiritualisteja sen taka, koska hänen sanojensa mukan ”he yrittävät naamioida taikauskoisuuden pseudointelektuaaliseen filosofiseen sumuverhoon.” Dawkins arvostelee erityisen ankarasti Deepak Chopraa ja Karen Armstrongia (jälkimmäisestä itse pidän) Muta spiritualistit eivä olleet ainoat, vaan viholliseksi kelpasivat myöskin kaikki ateistit, jotka eivät ole yhtä ankaria uskontoja kohtaan kuin hän. Dawkins, jopa lainaa Salman Rushdien keksimää termiä ”mutta-rykmenttiä” joka tulee monien ateistien sanoista: ”Olen ateisti, mutta…” Haukkuaakseen näitä ihmisiä, jotka eivät suostu olemaan yhtä hyökkääviä ja yleistäviä uskontoja kohtaan kuin hän. Pakko myöntää, että pikku särö tuli sydämmeeni kun ylioppilasaikojeni sankari kertoo inhoavansa minun kaltaisiani ateisteja.

Jatkoin silti kirjan lukemista, koska Dawins kirjoittaa niin helvin henosti. Vaikka nostin esiin hänen inhokkinsa, niin suurin paino kirjassa on hänen rakkaus tieteeseen. Kirjassa kulutetaan aika paljon aikaa selitäämään joittenkin eläinten yksityiskohtia ja evolutiivisia prosesseja. Dawkins sanookin tässä kirjassa, että tiede ei tarvitse olla kylmän mekaanista, vaan se voi olla taidetta ja, jopa sakraalinen kokemus. Ainakin minä olen tuntenut uskonnollisiin kokemuksiin verrattavisssa olevia tunnetiloja lukiessani astrofysiikasta ja suurista evolutiivisista prosesseista. Jokin elämää suurempien luonnonilmiöitten kuvauksissa on kertakaikkiaan omaa tunnettilaa järisyttävää ja sitä Dawkins kästteleekin kirjoissaan.

Lopulta ihan mukavaa luettavaa ja erityisen hieno kuvaus ajastamme. Dawkins esimerkiksi jatkuvasti referoi YouTubea, Facebookkia ja Twiteriä, joista löytää kuva- ja tekstimateriaalia hänen elämänsä hetkistä. Tämä on ensmmäinen elämäkerta, jonka luin, jossa lukijalle osoitetaan, mistä voit tarkastella henkilön elämää videoina. Eli Dawkins ei ole mikään 1900-luvun alun muinaisjäännös, vaan ihan tässä ajassa oleva mies, joka on muuten yhä aktiivinen somettaja. Valitettavasti monet miehen uskonnollispoliittiset mielipiteet eivät ole enää samoja kuin minun. Silti hieno omaelämäkerta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kovat tieteet, Mitä tällä kertaa luin

Lyhyt historia lähes kaikesta.

Bill Brysonin ”Lyhyt historia lähes kaikesta.” on kunnianhimoinen tietokirja, joka pyrkii kertomaan lähes koko todellisuuden historian luonnontieteitten kautta. (Länsimaisen tieteen)

20170211_101154

Bryson kirjoittaa todella hyvin, selkeästi ja hauskasti hyvinkin monimutkaisista aiheista, koskien universumin syntyä, mannerlaattojen muodostumista, evoluutiosta ja monesta muustakin todellisuutta, erityisesti Maa-planeettaa koskevista asioista. Mutta hienointa ja syy miksi otin tämän kirjan luettavaksi oli se, että kuulin teoksen käsittelevän tieteen historiaa ja miten suuret tieteelliset löydöt onnistuvat nousemaan tieteelliseen konsensukseen ja syrjäyttämään vanhat. Eli miten ja ketkä ratkaisivat luonnontieteitten arvoitukset, jotka ovat nykyään meille itsestään selviä?

Vaikka tiesin jonkin verran kirjan luonteesta, niin yllätyin todella positiivisesti sen sisältöön, joka kertoo siitä, miten inhimmillisiä me olemme, miten vain muutama tiedemies oli poikeukksellinen nero, joka omasta päästään onnistui oivaltamaan jotain suurta kuten Newton ja Einstein. Suurin osa tiedemiehistä oli tavallisia ihmisiä, joista monet kehittivät suunnilleen samaan aikaan eri ideoita, hypoteeseja ja teorioita, joista monia hylättiin naurettavina, vain jotta vuosikymmenten päästä ne inspiroivat jotakuta liittämään sen oivallukset omaan teoriaansa, jolloin kokonainen uus tieteellinen paradigma syntyi tai monia tieteellisiä teorioita alkoi kasaantua, kunnes uusi tieteellinen paradigma oli saavutettu. Bryson käy läpi monien tiedemiesten elämää ja kuvaa heidän luonteenpiirteitä, niin postiivisia kuin negatiivisia, esittäen ne kirjaviksi ihmisiksi, mikä toi kokonaan uuden tason tieteellisten faktojen esitelylle. Moni tiedemies ei ollut mikään sankarinero, vaan monilla oli negatiivisia luonteenpiirteitä ja jotkut hulaantuivat huuhaahan tai, jopa kannattivat aatteita, joita nykyään ei pidettäisi positiivisena, mutta silti näitten ihmisten yksittäiset kontribuutiot ihmiskunnalle olivat merkittäviä.

Erityisesti kiinnitin huomioni geologiaa käsittelevään osioon, koska isäni on geologi, joten minulla on vähän syvällisempi käsitys siitä tieteenalasta, kuin muista ja vaikka pidän isäni alaa vähän tylsänä, niin tämä kirja teki siitä todella jännittävän, erityisesti ne tieteelliset keskustelut ja jopa kiihkeät riidat siitä, oliko Maapallolla jääkausia tai liikkuivatko mantereet? Oli todella kiinnostavaa ja viihdyttävää lukea.

Viihtymisen ja riemun lisäksi kirjassa on hyvin pelottava taso, joka koostuu niistä megaluokan katastrofeista, jotka voivat tuhota planeetamme tai ihmiskunnan ja miten fatalistisia näitä aiheita käsittelevät tiedemiehet ovat. Mieleen jäi astronomi, joka kaikella tyyneydellä totesi, että me emme kykene tarkkailemaan kaikkia asteroideja aurinkokunnassa ja emme voisi estää mitenkään yhtä törmäämästä planeettaamme. Me vain kuolisimme kaikki todella kauniissa ydinräjähdyksenkaltaisessa maailmanlopussa ja se siitä. Kuitenkin tämä astronomi selitti sen kuin se olisi yhtä banaali fatka kuin, miten sekoitetaan sokeria kahvissa. Mutta sen lisäksi, että kirjassa kerrotaan estenssiivisesti, miten voimme kuolla sukupuuttoon, niin samalla se kertoo, miten emme tiedä tarpeeksi todellisuudesta estääkseen mahdollisen tuhoutumisemme ja miten me itse ehkä olemme lajina, yksi pahimmista massasukupuuton aiheuttajista.

Todella hyvä kirja, joka oikeastaan käsittelee meitä ihmisiä ja miten vähän me tiedämme ja miten ylimielisiä eläinlajina olemme, kun asumme pienessä kivessä keskellä jättiläismäistä avaruutta, jossa mikä tahansa kosminen katastrofi voisi pyyhkäistä meidät olemattomiin, kuin emme koskaan edes olleet olemassa, kuten niin monet muut lajit ennen meitä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kovat tieteet