Aihearkisto: Kulttuuri

Miksi jotkut ideat menestyvät, kun toiset häviävät?

Etsin jatkuvasti kirjallisuutta, joka kertoisi tieteen viimeisimmistä löydöistä narratiivitutkimusten saralla. Mielestäni ihmisten kertomukset, olivatpa ne kirjoitettuja tai suullisia, paljastavat paljon kertojan maailmankuvasta. Sattumalta seuraan Goodreadsissa kanadalaisen punktoimittaja Sam Sutherlandin lukulistaa ja törmäsin tähän vuonna 2006 julkaistuun Chip Heathin ja Dan Heathin kirjaan “Tehty tarttumaan: Miksi jotkut ideat menestyvät, kun toiset häviävät?” (Oma suomennos.) Tämä on samaan aikaan tiivistelmä nykytieteen löydöksistä narratiivien, meemien ja ideoitten saralta, että opas, miten itse voi niitä luoda, edistääkseen omia ideoita. Opas tehtiin organisaatioille, opettajille ja yrityksille, joten tässä on runsaasti esimerkkejä ja tekniikoita, joita voi itse harjoitella.     

16

Mielenkiintoisinta onkin, miten tämä kirja samaan aikaan opettaa, että kertomukset ovat paras tapa edistää konseptien ymmärtämistä, että itsekin kertoo ne kertomusten kautta. Toki tässä on pakolliset kaavakkeet ja sen sellaiset teknisemmät osiot.     

Narratiivitutkimuksen kärkeä    

Tässä kirjassa hyödynnetään sosiologiaa, mediatutkimusta ja folkloristiikkaa, kertoakseen miksi myytit, urbaanilegendat ja kaskut leviävät niin laajalle ja ovat tuhansia vuosia vanhoja? Sekä miten saada näistä kertomuksista ja ideoista valjastettua ymmärrettäviä konsepteja, joilla motivoida ihmisiä? Vaikka tämä kirja onkin jo kymmenen vuotta vanha sen konseptit ovat erityisen ajankohtaisia aikakaudessa, jota riivaa internetin feikkiuutiset ja salaliittoteoriat.     

Propagandan lumo    

Tämä kirja ei keskitykään siihen, miten saada oikeaa informaatiota levitettyä, vaan miten saada minkä tahansa informaation parhaiten levitettyä. Tässä kirjassa puretaan erilaisia taruja, mainos- ja iskulauseita eri elementteihin, jotta voidaan nähdä, miksi jotkut muut mainoslauseet tai suulliset kertomukset eivät ole levinneet yhtä laajalle kuin toiset? Mainittavampana olikin miten muotoilla yhdellä lyhyellä lauseella, vaikka kokonaisen yrityksen tai valtion filosofia? Kirja paljastaa, että yhdellä iskulaisella saadaan ihmiset muistamaan organisaation toimintaperiaatteen ja näin toimimaan itsenäisesti iskulaiseen inspiroimana, säästäen näin organisaatiolta paljon vaivaa. Tai luku, jossa kerrotaan, miten argumentteja voidaan sitoa ihmisten identiteetteihin. Jos järkiperusteet eivät toimi, paras tapa saada ihmiset muuttamaan, vaikka roskaamistapansa, on luoda mielikuva, että roskaaminen ei kuulu omaan kulttuuriin. Samalla tähän viestiin voi sekoittaa, vaikka mielikuvia maskuliinisuudesta, jolloin roskaaminen muuttuukin ”epämiehekkääksi”. Orwelilaisesti tätä kirjaa voisikin tulkita  massamanipulaation oppaaksi.     

Tietäessä jano kasvaa    

Oivaltavin konsepti tässä kirjassa on kuriositeettiperiaate, jonka mukaan mitä enemmän joku henkilö tietää asiasta, sitä helpommin hänet voidaan saada kiinnostumaan uusien konseptien oppimisesta. Kirjailijat selittävät tämän sillä, että hyvin informoitunut henkilö on kiinnostunut syventämään tietonsa yksityiskohtia. Tätä tiedonjanoa voidaan hyödyntää, esittämällä, jokin fakta vain puoliksi, jolloin tämä henkilö lähtee itse tutkimaan sitä lisää. Näin saadaan ihminen kuuntelemaan monimutkaisempiakin viestejä pitempää. Tässä kirjassa opetetaan, miten kartoittaa tavallisenkin ihmisen tietämystä ja löytää jokin syvempi tiedon alue, josta hänen mielenkiintonsa voidaan herättää. Voin omakohtaisesti vahvistaa, että siitä asti, kun aloin lukemaan tietokirjoja, olen vain lukenut lisää ja lisää ja nyt olen tässä haaskaamassa elämääni akateemisissa tutkimuksissa.     

Yhteenveto    

Chip Heathinin ja Dan Heathinin kirja “Made to Stick: Why Some Ideas Survive and Others Die” on todella hyvä yhteenveto narratiivien tutkimisesta, että opas oman suullisen ja kirjallisen taidon kehittämisessä. Kuitenkin on täysin lukijan vastuulla, mihin hän näitä taitoja käyttää. Ihmisten manipuloiminen on helpompaa kuin luullaan.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kulttuuri, Mitä tällä kertaa luin

Luentoja suomalaisesta mytologiasta

Vaikka keskitynkin ääriliikkeitten kerronnan ja mielikuvien tutkimiseen, folkloristiikan juuret ovat kansanperinteen tutkimisessa. Joten kun pääsin Helsingin yliopistoon opiskelemaan vuonna 2016, tämä M.A. Castrénin (1813-1852) luentojen pohjalta koottu kirja ”Luentoja suomalaisesta mytologiasta” meni lukulistaan. Myyteissä on jotain tunteitten tasolla kiehtovaa. Aina kun luen tai kuulen niistä, tuntuu kuin olisin saavuttamassa jotain pimeää mielen rajamailla. Kuin ne olisivat aina olleet osa minua, mutta piilossa.

5

Kielitiedettä

Castrén oli kielitieteilijä, joka elinaikanaan selvitti kielitutkimusten kautta myyttien alkuperää ja koostumusta. Folkloristiikan peruselementti on kuunnella ja kartoittaa ihmisten turhanpäiset jorinat, joitten keskellä voi piileä jokin perustavanlaatuinen viisaus ihmisyyden tilasta. Itse valjastan tätä tutkimussuuntausta, tutkiakseen ääriliikkeitten retoriikkaa, mutta alun perin sitä sovellettiin karjalaismummojen kuunteluun. Kielitieteellä kuitenkin selvitetään mistä sanat koostuvat ja mikä voi olla niitten historiallinen alkuperä?

Vertailevalla kielitieteessä taas voidaan selvittää, esiintyykö sama sana tai käsite muissakin kielialueissa ja näin selvittää miten laajalle ja miten vanha tämä sana on? Castrén selvitti myyttien iän sen mukaan, miten laajalle jokin käsite tai sana oli levinnyt Suomessa ja sen ulkopuolelle. Mitä kauemmaksi sana oli matkustanut, sitä vanhempi se on. Uudemmat sanat eivät löydy kovin kaukaa esiintymispaikaltaan. Näin Castrén sai selville, että on suomalaisia myyttejä ja muinaisia jumaluuksia, jotka ulottuvat melkein jääkauteen saakka.

Hämmästyttävämpää kuin suomalaisen mytologian muinaisuus on se, että suurin osa niistä on peräisin Aasiasta ja jopa Turkista. Jäljelle jäävä osa on peräisin Keski-Euroopasta ja Pohjoismaista. Meillä on sanoja ja myyttien elementtejä, jotka ovat hyvin yleisiä mongolien ja intialaisten myyteissä. Esimerkiksi koko käsite Sotkan munasta ei esiinny muualla Euroopassa kuin Suomessa, mutta Aasiassa, erityisesti Intiassa on samanlaisia konsepteja. Tämä vähän kertoo massamme olleista muuttoliikkeistä ja suullisen perinteen liikkumisesta.

Suomalaiset jumalat

Tässä kirjassa opit myöskin, että sana ”Jumala” ei alun perin ollut käsite, vaan yhden suomalaisen jumalan nimi. Castrén perustelee aika onnistuneesti, että muinaiset suomalaiset eivät tunteneet jumalan käsitettä, vaan he uskoivat moneen olentoon, jotka vain sattuvat hallitsemaan luonnonelementtejä, eivätkä ne liittyneet mitenkään toisiinsa. Jumala oli taivasta ja ikään kuin koko todellisuutta hallitseva ylin olento, joka oli voimakkaampi kuin muut vastaavat. Jossain vaiheessa kristinuskon leviämisen yhteydessä tästä taivasjumalasta kehitettiin kristillinen Jumala ja nimi muuttuikin kaikkia jumalia selittäväksi käsitteeksi. Castrén kertookin, että on monta kansaa, joissa ei tunneta tiettyä kattokäsitettä, vaan erilaisia nimiä samankaltaiselle asialle. Kirjassa annetaan esimerkkinä kansa, joka ei tunne käsitettä ”marja” mutta tuntee mustikat ja mansikat. Tämä oli jotenkin käsittämätöntä. Miten pystyt elämään ilman kattokäsitettä? Mutta näköjään me elimme ilman jumalaa kuvaavaa käsitettä hyvinkin pitkään!

Tietenkin osoittaakseen, miten mielikuvituksetonta kansaa olemme, Castrén osoittaa, että Kalevalan sankarit palvottiin oikeasti jumalina ja oikeastaan ne kopioitiin viikingeiltä. Väinämöinen oli suora kopio Thorista. Jätkällä oli jopa vasara, josta lähti salamoita!

Hassuin juttu oli kuitenkin se, että näköjään sana ”kartano” tarkoitti suurta majaa ja se alun perin kuvasi jumalten asumuksia taivaalla. Jokaisella jumalalla oli oma kartano, jossa se hoiti maata. Taivas oli kuin suurempi maailma, missä oli eri tasoisia kosmisia työntekijöitä, jotka hoitivat omia sektoreita. Suomalaiset uskoivat, että jokaisella luonnon elementillä oli joko oma jumala, haltija tai tonttu. Haltiat olivat pelottavia luonnonelementtien vartioita, joita piti pelätä, mutta tontut taas suojelivat ihmisten omaisuutta. Esim. Saunatonttu ja tupatonttu.

Castrén kuluttaakin aika paljon aikaa kuvattaessa, miten me suomalaiset olimme ”kehittyneempiä” kuin muut muinaiskansat siinä, että uskoimme luonnonelementtejä hoitaviin olentoihin, eikä siihen, että luonnonelementti itse oli olento. Tutkijan mukaan ”primitiivisemmät” kansat palvoivat paikallisia kiviä ja puita jumalina, kun taas suomalaiset käsittivät puut ja kivet vain symboleina korkeammalle olennolle, jota oikeasti palvottiin. Tietenkin Castrén sai selville, että jossain vaiheessa me palvoimme aurinkoa, koska kaikki näköjään sitä palvoivat jossain vaiheessa. Minulle tuli suureksi yllätykseksi, että muinaiset suomalaiset uskoivat auringon olevan tehty tulesta ja, että se oli melkein kuin tulen varasto. Muinaiset suomalaiset uskoivat, että metsäpalot ja nuotiot olivat aurinkojumalan aiheuttamia ilmiöitä. Castrén kertookin, että muinaiset mongolit uskoivat samaan ja pitivät nuotioita pyhinä paikkoina, joita ei saanut ”turmella”. Luennoitsijan mukaan voi hyvinkin olla, että suomalaiset uskoivat samaan. Ikään kuin nuotion tuli olisi osa aurinkoa ja näin sitä piti säästää ja kunnioittaa. Itselleni tuli mieleen Jean-Jacques Annaudin ohjaaman elokuva ”Taistelu tulesta” (1981) juoni.

Rasistinen kieli

Suurin ongelma, muuten loistavassa kirjassa, on sen hieman rasistinen kieli. Castrén kuvailee muita alkuperäiskansoja tässä kirjassa ”kypsymättömiksi ja lapsenomaisiksi”. Nykytieteessä ei kuvailla kansoja missään paremmuusasteikoissa tai verrata lapsiin. Mutta ottaen pois tällaiset vanhahtavat heitot, tämä on aika selkeä tietokirja, jossa pitää joko kiittää Castrénin ilmaisutapaa tai suomentajaa. Tämän kirjan pystyy lukemaan kuka tahansa, mikä on erinomaista, koska moni hyvä kirja jää monilta lukematta, sen kuivakkaan akateemisen sanaston takia.

Yhteenveto

M.A. Castrénin ”Luentoja suomalaisesta mytologiasta” on lyhyt ja helppolukuinen kirja niin kielitieteestä kuin muinaisten suomalaisten uskonnoista. Tässä oppii, miten meidän muinaisia myyttejä tutkittiin ja miten monitasoisia ne olivat. Monet jumalat joko hautautuivat uusien tilalle tai elementtejä vanhoista yhdistyi uusiin. Mielenkiintoista olikin, miten Castrén löysi kalevalalauluista pirstaleita, jotka viittaavat vanhoihin tuntemattomiin jumaliin, joista ei tiedetä mitään muuta kuin nimi tai käsite. Konteksti on kauan sitten kadonnut, mutta kalevalarunoja yhä laulettiin 1800-luvulle saakka, ilman että sen laulajat enää muistivat, mitä tietyt sanat edes tarkoittivat. Raamatussa ja Koraanissakin löytyy tällaisia pirstaleita muinaisista uskonnoista. Myytit ovat juurikin kiehtovia, koska ne ovat kuin muinaiset rauniot. Täynnä salaisuuksia ja kätkettyjä pimeitä käytäviä, joista voi ehkä löytää jotain mielenkiintoista. Fyysisten aarteitten sijaan, löydämmekin henkisiä aarteita.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kulttuuri

Sapiens. Ihmisen lyhyt historia.

Vaikka elämme tietynlaista tieteellisen tiedon murroskautta, jossa jotkut kiivaasti yrittävät takertua vanhentuneisiin käsityksiin sukupuolesta, roduista, yhteiskunnasta, psykologiasta ja taloudesta, tiede jyrää eteenpäin. Esimerkki tästä on Yuval Noah Hararin vuonna 2011 julkaisema bestseller ”Sapiens. Ihmisen lyhyt historia.”, joka otsikon mukaan kertoo ihmislajin historiasta.    

12

Hararin kirja on ollut kansainvälinen menestys, jota yhä tänäkin päivänä luetaan, vaikka on jo julistettu, että elämme faktojen jälkeisessä ajassa. Hararin kirja ei vain keskity kertomaan ihmislajin evoluutiosta ja antropologisesta historiasta, vaan meidän kirjoitetusta historiasta sekä mitä tiedämme ihmisen psykologiasta. Tätä kirjaa voisikin pitää tiivistelmänä kaikesta, mitä nykyään tiedämme ihmisestä.    

Teesi    

Harari ei vain luettele tässä kaikkea, mitä tiedämme ihmislajista, vaan hän on luonut narratiivin lajimme kehityksestä metsästäjäkeräilijästä planeetan herroiksi. Tässä käytetään kehyksenä historiallista materialismia, jonka mukaan materiaaliset tuotanto-olosuhteet määrittelevät kulttuurin ja sivilisaation kehitystä. Eli aina, kun joku uusi teknologia yleistyy, koko yhteiskunta muuttuu ja synnyttää kokonaan uusia käsityksiä maailmasta. Nämä käsitykset muuttuvat kirjailijan mukaan ”uskonnoiksi” jotka ovat sivilisaation maailmankuva. Valtauskonnon kautta uusia ideoita keksitään ja maailmaa tarkkaillaan. Tässä kirjassa onnistutaan välittämään hyvin, miten me lajina olemme onnistuneet ikään kuin luomaan oman todellisuutemme, joka muokkaa meitä lajina.  

Toki alussa kirjailija kertoo lajimme evoluutiosta ja, miten hävitimme sukupuuttoon muut hominidit, opimme valmistamaan työkaluja ja levisimme jokaiseen mantereeseen, mutta sen jälkeen alkaa sivilisaatioitten historia. Sivilisaatioitten historiassa kirjailija kertoo, miten jokaista yhteiskuntaa on liikuttanut jokin suuri kertomus. Poikkeavasti Hararin mukaan emme elä postmodernissa aikakaudessa, vaan nykyäänkin meitäkin liikuttavat suuret narratiivit. Ainoa ero on siinä, että elämme murroskautta, jossa tämä kertomus natisee liitoksistaan. Tuotantotapa on taas muuttumassa, jolloin uusien ”uskontojen” aika on koittamassa. Kirjailijan mukaan halusimme tai emme, nykyuskontomme eivät pysty ratkaisemaan ilmastonmuutoksen, geneettisen manipulaation ja rappeutuvan kapitalistisen järjestelmän aiheuttamia ongelmia.     

Uutta tietoa    

Vaikka keskityn moderniin historiaan, näköjään en ole menettänyt mitään antropologian ja arkeologian saralla, kun tässä kirjassa ei ollut mitään uutta. Mutta onneksi kirjailija on sen verran taitava kertoja, että tätä kirjaa luki oikein mielellään. Enemmänkin tämä kirja virallisti tiettyjen löytöjen uskottavuutta. Esimerkiksi käsitys, että maanviljelys oli ihmiskunnan suurin virhe ja meidän modernin sivilisaation jalanjälki on niin mahtava, että aikakautemme on saanut nimen ”antroposeeni”. Näitten lisäksi sydäntäni lämmitti, että muita mutkitta tässä kirjassa kerrotaan hyvin ymmärrettävällä kielellä, että binäärinen sukupuolijako on harhaa ja sosiaalinen konstruktivismi on yksi suurimmista yhteiskunnallisista voimista, mitä on olemassa. Painotan näitä, koska monet tavalliset ihmiset yhä luulevat, että tiede pysähtyi yläasteelle, eikä sen jälkeen ole mennyt eteenpäin. Olen melko varma, että suurin osa ihmisistä, jotka lukivat tämän kirjan ja pitivät siitä, eivät edes tiedä omaksuneensa jo 40-60-luvulla muotoiltuja sosiologisia teorioita, vain koska kirjailija vältti käyttämästä vaikeita akateemisia sanoja. Tieteen popularisointi voi olla mahtava muutoksen voima.     

Marx oli väärässä, mutta sittenkin oikeassa    

Ehkä mielenkiintoisinta on Hararin äärimmäinen keskustalaisuus. Tässä kirjassa onnistutaan yhteensovittamaan saumattomasti eri ideologioitten tieteellisiä löytöjä yhteen. Esimerkiksi vaikka kirjailija haukkuu tässä teoksessa aika paljonkin sosialismia. Niinkin paljon, että hän julistaa koko ideologian ihmiskäsityksen vääräksi, hän silti hän päättyy myöntämään Marxin olleen oikeassa kapitalismin itsetuhoisuudesta ja epävakaudesta. Ehkä yllättävintä on, miten samaan aikaan kirjailija julistaa imperiumin olevan ihmiskunnan paras yhteiskuntajärjestelmä, mutta samalla myöntää kapitalistisen imperialismin olevan todellinen ja pahin kaikista imperialismeista. Näin myöntäen epäsuorasti, että Neuvostoliiton perustaja Vladimir Lenin oli oikeassa julistaessaan, että ”imperialismi on kapitalismin korkein kehitysvaihe”.   

Harari kuitenkin uskoo globaalin imperiumin olevan ihmiskunnan kohtalo ja historiaan peilaten oikeastaan ”luonnollinen ideaalitila”. Kirjailija menee niinkin pitkälle, että kirjoittaa, että ei oikein ole väliä, kenen johtama imperiumi on. Tämä toki voi kuulostaa siistiltä, mutta en ainakaan usko monen länsimaalaisen odottavan innolla mahdollisuutta, että Venäjä tai Kiina muuttuvat meidän herroiksi. Jos muuten haluaa tietää miltä imperialismi tuntuu nahoissaan, niin kannattaa lukea David Wingroven scifisarja ”Chung Kuo” joka kertoo tulevaisuudesta, jossa Kiina valloittaa maailman samalla pyyteettömällä kristillisellä rakkaudella kuin länsimaalaiset suurvallat. Juurikin Chung Kuo-sarjassa esitetään se, miten kiinalaiset pelastavat ihmislajin ja tämän kokonaishyvinvointi on turvattu, mutta yksilöiltä, imperialismin rautainen saapas kaulan päällä, ei tunnukaan niin hauskalta.   

Koko Hararin kirja on siis täynnä mielenkiintoisia konflikteja, joita kirjailija ratkaisee niin luonnollisesti, että tuntuu kuin mitään konflikteja ei olisi koskaan ollutkaan olemassa. Harari on äärimmäinen materialisti ja teknokraatti, joka uskoo huipputeknologian ratkaisevan kaikki ongelmat, jopa itse kuoleman, mutta samalla hän perustelee, miksi ihmisoikeudet ovat tärkeitä, miksi tuotantoeläimet pitäisi vapauttaa ja miksi täysin vapaa markkinatalous on harhaa ja mahdoton saavuttaa.    

Yhteenveto    

Yuval Noah Hararin ”Sapiens. Ihmisen lyhyt historia.” on ansainnut sen menestyksen. Vaikka tuntuu siltä, että taantumukselliset voimat ovat nousemassa, tiede on varmistamassa, että ne ideat joita pari vuosikymmentä sitten pidettiin kauhistuttavina, muuttuvat valtavirraksi, joka silkalla hegemonialla vaikuttavat jopa taantumuksellisten ajatteluun. Jos sivilisaatiomme ei romahda talouskriisiin tai sotaan, tulevaisuuden konservatiivit tulevat olemaan mustia trans-sukupuolisia politiikkoja, jotka haluavat estää robottien äänioikeuden.     

1 kommentti

Kategoria(t): Historia, Kulttuuri

Vihaiset valkoiset miehet: amerikkalainen maskuliinisuus ja aikakauden loppu

Jos on tarkkailut amerikkalaisia uutisia, on huomannut, että viime aikoina suurin osa maata riivaavista terroristeista, joukkosurmaajista ja poliittisista ääriliikkeistä koostuu valkoisista miehistä. Miksi niin moni valkoinen amerikkalainen on niin vihainen, että on valmis vallankumoukseen tai massamurhaan? Michael S. Kimmelin vuonna 2013 julkaistu tietokirja ”Vihaiset valkoiset miehet: amerikkalainen maskuliinisuus ja aikakauden loppu” (oma suomennos) antaa vastauksen tähän.

Kirjailijan mukaan on todella outoa, että jos massamurhaaja on valkoinen, tämä kuitataan mielisairaaksi ja se siitä. Samaan aikaan, jos jokin vähemmistön edustaja tekee samaa, niin yhtäkkiä ihonväri muuttuukin yhdeksi tekijäksi. Aletaan puhua islamilaisesta, aasialaisesta, afroamerikkalaisesta tai meksikolaisesta kulttuurista ja, mikä niissä voisi aiheuttaa miehen pimahtamisen? Kimmelin mukaan USA:ssa valkoisuus koetaan olevan näkymätön etninen merkitsijä, joka ei sisällä mitään mielikuvia tai kulttuureja. Tämä kirja on yritys korjata tämä näkemys.

6

Ydinteesi

Koko kirja pyörii ”Loukkaantunut etuoikeus” (eng. Aggravated entitlement) teorian ympärillä. Tämän teorian mukaan valtaryhmään kuuluvilla on kokemus, että heillä on etuoikeus asioihin ja, kun he eivät saa näitä asioita tai niitä kyseenalaistetaan, nämä kokevat oikeutensa loukatuksi. Tämä henkisen loukkaantumisen tunne aiheuttaa masennusta, ahdistusta, vihaa ja pahimmassa tapauksessa aggressiota. Eli valkoinen iho itsessään ei aiheuta valkoisten amerikkalaisten miesten sekoamisen, vaan heidän valtaväestön statuksen tuomat mielikuvat.

Kirjailijan mukaan vaikka suurin osa valkoisista miehistä ei olekaan rikkaita tai tuntisi omaavansa mitään valtaa, he alitajuisesti tuntevat omaavansa etuoikeuden kaikkiin yhteiskunnan etuihin. Tämä käytännössä tarkoittaa sitä, että jokainen valkoinen mies odottaa lakien, instituutioitten, naisten ja vähemmistöjen palvelevan juuri heitä. Vaikka yksittäinen valkoinen mies ei koskaan saisi töitä tai menestyisi elämässään, hän omaa kulttuurisen odotuksen, että yhteiskunnan edut ”kuuluvat” hänelle ja ”odottavat” että hän pääsee niihin käsiksi. Naisilla ja vähemmistöillä ei ole näitä tunteita tai kulttuurisia odotuksia, koska heitä on sorrettu useitten sukupolvien ajan.

Mutta kirjailijan mukaan nyt ajat ovat muuttuneet. Vähemmistöt ja naiset ovat saaneet verellä, hiellä ja kyynelillä samat oikeudet kuin valkoiset heteromiehet ja yhteiskunta on tasa-arvoisempi kuin koskaan. Tämä tarkoittaa, että ensimmäisen kerran satoihin vuosiin valkoisten heteromiesten on oikeasti kilpailtava yhteiskunnan resursseista muitten ihmisryhmien kanssa. Kirjailija toteaakin, että viimein elämme todellisessa meritokratiassa, missä paras ihminen saa työpaikan tai ylennyksen. Mutta tämä todellinen meritokratia tarkoittaa, että valkoinen heteromies ei aina voita. Ja kun on sukupolvien aikana vain voittanut, niin yhtäkkinen häviö ei tunnukaan kivalta. Tämä häviön tunne on koskettanut erityisesti alinta keskiluokkaa ja pienyrittäjiä, jotka on kasvatettu sosiaalisen nousun odotuksilla. Samaan aikaan kun eri ihmisryhmien tasa-arvo on lisääntynyt, USA:n taloudellinen rakenne on muuttunut uusliberalistiseksi. Tämä tarkoittaa, että julkisia menoja on supistettu, valtion yhtiöitä on ulkoistettu, ammattiliitot joko murskattu tai heikennetty, pankkiala vapautettu ja työmarkkinat pirstaloituneet. Tämä tarkoittaa, että alemman keskiluokan ja pienyrittäjän on nykyään vielä vaikeampaa nousta sosiaalisesti kuin aiemmin ja oikeastaan heidät elinolosuhteensa ovat heikentyneet. Tämä ihmisryhmien tasa-arvon nousu, yhdistettynä taloudellisen epätasa-arvon jyrkkään kasvuun, ovat luoneet suoran ristiriidan valkoisen miehen kulttuuristen odotusten kanssa. Ristiriita on purettu joko kyseenalaistamalla vanhat miehiset arvot tai takertumalla niihin vielä tiukemmin, mikä on sitten heijastunut poliittiseen radikalisointiin.

Kirjailija nostaa esiin haastatteluista miten radikalisoituneet valkoiset miehet valittavat, että ”ennen koko maailma oli pukukoppi (locker room talk), mutta nyt ei edes pukukoppi ole enää pukukoppi”. He tarkoittavat sitä, että miehet eivät voi enää julkisesti olla rasistisia, homofobisia tai sovinistisia, koska he joutuvat jakamaan julkiset tilat naisten, etnisen vähemmistöjen ja homojen kanssa, joita on kunnioitettava. Toinen esimerkki, jonka kirjailija nostaa esiin, on valitus siitä että ”mustat naiset ovat vieneet työpaikkamme” tai ”olemme menettäneet maan feministeille ja vähemmistöille.” Kirjailija kysyykin, mistä lähtien USA on ollut ”vain” valkoisten miesten maa ja mistä lähtien joku työpaikka on ”kuulunut” valkoiselle miehelle? Kirjailija purkaa näitten lausuntojen takaisia oletuksia ja paljastaa, miten loukattu etuoikeus radikalisoi näitä miehiä.

Äärilikkeet

Otin tämän kirjan luettavaksi, koska siinä tutkittiin poliittisia ääriliikkeitä, jotka ovat oma kiinnostuksenkohteeni. Käsittelen tässä vähän niitä oivalluksia, mihin kirjassa päädyttiin. Ensimmäisin on, että nämä liikkeet pyörivät ylimaskuliinisten mielikuvien ympärillä, jotka heijastuvat tietynlaisen oikeistolaisen politiikan kannattamisena. Kirjailijan mukaan äärioikeistolaiset liikkeet kannattavat vanhentunutta käsitystä vahvasta ja itsenäisestä heteromiehestä, joka yksin pystyy ratkaisemaan voimalla ja päättäväisyydellä kaikki ongelmat. Kuitenkin yhteiskunta on muuttunut, eikä uusliberalistisessa järjestelmässä tarvita enää fyysisesti vahoja uudisraivaajahenkisiä miehiä. Koska nämä miehet uskovat tähän vanhentuneeseen mielikuvaan, he olettavat että vika ei ole heissä tai muuttuneessa taloudellisessa rakenteessa, vaan siinä että hyvinvointivaltio on kasvanut liian suureksi. Hyvinvointivaltiota aletaankin vastustamaan, koska koetaan, että naiset pärjäävät ilman miestä (vaikeampi päästä avioon naisen kanssa) ja mustat ryöstävät sekä ”heidän” verorahansa, että naisensa. Tämä oletus ajaa äärioikeistoa äänestämään heitä itseään heikentävän uusliberalistisen politiikan puolesta. Esim. kirjan mukaan suurin osa haastateltavista äänesti George W. Bushia, koska uskoivat tämän ”karsivan hyvinvointivaltion”. Hyvinvointivaltiota karsittiin ja moni Bushia äänestänyt jäi työttömäksi, ylivelkaantui ja menetti vuonna 2008 talouskriisissä omaisuutensa. Mutta nämä miehet eivät kokeneet, että syypää oli uusliberalistinen politikka, vaan että Bushin hallinto oli feministien, juutalaisten, naisellistuneitten miesten tai ”kulttuurimarxilaisten” valtaama.

Nämä valkoiset miehet alkoivatkin uskottelemaan itselleen että kunhan valkoiset heteromiehet saisivat suuryritykset ja valtion hallintaansa, uusliberalistinen politiikka hyödyntäisi myöskin alinta keskiluokkaa ja pienyrittäjiä. Kimmel kuitenkin osoittaa, että jo nyt valkoiset heteromiehet ovat enemmistönä USA:n hallituksessa ja suuryritysten johtokunnissa. Mutta kirjassa käsitellyt miehet ovat jo niin syvällä radikalismissa ja epätoivossa, että he yrittävät äänestää koko ajan äärimmäisempää poliitikkoa valtaan tai suorittamaan terrori-iskuja vähemmistöjä vastaan. Onkin hurjaa, että tämä kirja ennusti presidentti Trumpin nousun!

Miesasiamiehet

Kimmel omistaa kokonaisen luvun vain tutkiakseen ja purkaakseen miesasiamiesten ideologiaa. Tämä ääriryhmä on kaikista kummallisin. Kirjailijan mukaan miesasiamiehet elävät jatkuvassa ristiriidassa jossa he samaan aikaan haluavat ”palata” aikaan jolloin ”miehet olivat miehiä ja naiset naisia”, mutta myöskin he valittavat, että miehiin kohdistetaan liikaa odotuksia perheen elättäjänä, työntekijänä ja suojelijana. Eli miesasiamiehet haluavat samaan aikaan vahvistaa perinteisiä sukupuolirooleja, että purkaa ne. Tämä ylitsepääsemätön ristiriitaisuus ratkeaa vielä suuremmalla radikalisoinnilla, jossa uskotellaan itselle, että naiset ovat ottaneet haltuun valtion, joka ”naisellistaa” miehen ja antaa ”tämän” verorahat naiselle kulutettavaksi. Miesasiamiehet kannattavatkin hyvinvointivaltion purkamista ja naisten oikeuksien kumoamista, jotta miehet olisivat ”jälleen tasa-arvoisia”.

Kimmel menee vielä syvemmälle miesasiamiesten teksteihin kuin mihin minä olen koskaan uskaltanut. Hän paljastaa sellaista kuonaa, mikä nosti karvani pystyyn. Esimerkiksi blogissani käsittelemäni William Farrell on kirjoittanut muitakin tekstejä kuin arvioimani ”Myth of Male Power” -kirjan. Kimmel nostaa esiin Farrellin teorian, jonka mukaan seksuaalinen ahdistelu, raiskaus ja pedofilia ovat oikeasti osoitus naisten ja tyttöjen vallasta miestä kohtaan. Farrellin mukaan seksuaalisen ahdistelun uhri saa ahdistelijalta ”arvostuksen osoituksen” ja samalla lahjaksi työpaikkaylennyksen tai jos on lapsi, niin leluja ja uusia vaatteita. Jos naiset ja tytöt saavat lahjoja ahdistelijoiltaan, he eivät voi olla uhreja, vaan taitavia viettelijättäriä, jotka käyttävät seksuaalista valtaansa avutonta miestä kohtaan.

Sitä luulisi, että olisin paatunut lukiessani jokaisen sekopäisen vihaideologian kirjoittaman manifestin, mutta ei. Yllätyin itsekin, miten kauttaaltaan järkyttynyt olin lukiessani tässä kirjassa siteerattuja julistuksia ja mielipiteitä. Oikeasti, kuka normaali ihminen keksii, että tyttölasten raiskaus on osoitus ”etuoikeudesta”?! Teki mieli löytää käsiini näitä mielipiteitä esittäneitä ihmishirviöitä ja ravistella heitä ja kysyä ”mitä teitä vaivaa?!” Onneksi tämä kirja yrittää vastata tähän kysymykseen väkivallattomasti.

Performatiivinen maskuliinisuus

Kirjailijan mukaan internetin verkkoyhteisöt eivät itsessään radikalisoi ihmisiä kannattamaan naisten raiskaamista ja afroamerikkalaisten tappamista, vaan oman miehisyyden korostaminen on syypää. Kirjailija tarkkaili eri miesvaltaisten ääriliikkeitten keskustelupalstoja ja havaitsi, että miehet kilpailivat siitä, kuka kirjoittaa sairaimman väkivaltafantasian kommentteihin. Kuten oikeassa elämässäkin, miehillä on tarve todistaa jatkuvasti muille ja itselleen, miten kovia jätkiä he ovat. Kirjan mukaan kouluissa tämä tarkoittaa toisten poikien kiusaamista ja tyttöjen häirintää viheltelemällä tai kertomalla muille pojille, mitä hän tekisi kauniin tytön kanssa. Aikuisissa miehissä taas se tarkoittaa melkein samaa, eli työpaikkakiusaamista ja seksuaalista häirintää. Netissä et voi todistaa vahvuuttasi läpsäyttämällä naisten perseitä tai toverisi takaraivoja, mutta voit kertoa, kuinka aiot vangita jonkun feministin kellariin ja raiskata tämän olutpullolla. Koska internetissä voi syntyä kuplia, kukaan ei voi haastaa näitä sairaita mielipiteitä, jolloin ääriryhmän jäsenet yllyttävät toisiaan keksimään vielä radikaalimpia väkivaltafantasioita. Jotkut mielisairauksille alttiit miehet, sitten pimahtavat ja toteuttavat suunnitelmat käytännössä. Tämä teesi on uskottava erityisesti nyt kun olemme todistaneet lukuisia joukkomurhia, joita suorittivat koulukiusatut, kiusaajat ja naisista vieraantuneet incelit (Involuntary celibate, eli jätkät, jotka luovat identiteettinsä siitä, että aivät saa naisia)

Kirjailija tutkikin koulusurmaajia ja huomasi, että hyökätyissä kouluissa oli hyvin maskuliininen kunniakulttuuri, joka näkyi rankkana sovinismina, rasismina ja homofobiana. Suurin osa koulusurmaajista olivat koulukiusattuja. Heitä haukuttiin homoiksi, nynnyiksi ja pahoinpideltiin fyysisesti. Koska nämä joukkosurmaajat kasvoivat samassa miehisessä kunniakulttuurissa kuin kiusaajat, he yrittivät todistaa oman miehisyytensä jatkuvasti, mutta eri syistä epäonnistuvat, jolloin heitä kiusattiin lisää. Viimein he eivät kestäneet enää ja päättivät todistaa miehisyytensä tuomalla rynnäkkökiväärin kouluun, tappaen kymmeniä oppilaita ja lopulta itsensä. Koska mikä onkaan ”miehisempää” kunniakulttuurissa kuin olla viimeinen seisova mies ”kovan taistelun” jälkeen?

Rakenne

Kimmel haastatteli lukuisia miehiä erilaisista liikkeistä ja ryhmittymistä ympäri Yhdysvaltoja, kartoittaakseen ne tekijät, jotka ovat radikalisoimassa heitä. Samalla tutkija soveltaa erilaisia sukupuolitutkimuksen ja sosiologian teorioita tutkimuksiinsa.

Ongelmia

Suurin ongelma on kirjan keskittyminen amerikkalaiseen kulttuuriin. Itse kaipaisin enemmän yleispäteviä selitysmalleja valkoisten miesten radikalisoitumiseen, joita voisi soveltaa Suomeen. Täällähän on ollut vain yksi ei-valkoisen suorittama terrori-isku, mutta lukuisia äärioikeistolaisten polttopulloiskuja vastaanottokeskuksiin ja muita pahoinpitelyitä.

Mutta kuten kirjailija itsekin toteaa, internet on mahdollistanut, että jopa Suomessa on ollut oma koulusurmaaja, jolla oli tiiviit yhteydet amerikkalaisiin keskustelupalstoihin. Tavataanko torilla? Vaikka internet on tosiaan yhdistänyt maailman kaikki sekopäät yhteen, silti Suomessa on eri kulttuuri ja olosuhteet kuin USA:ssa. Esimerkiksi en ole varma onko Suomessa samanlainen machokulttuuri, kun USA:ssa, missä on väkivaltaisempi ja hierarkkisempi historia. Kuitenkin täkäläiset miesasiamiehet ja äärioikeistolaiset käyttävät samoja argumentteja kuin amerikkalaiset aateveljet, vaikka niitten kontekstit eivät sovi suomalaiseen yhteiskuntaan.

Suurin ongelma on kuitenkin kirjailijan ajoittainen epäammattimaisuus. Kimmel ei pysty pidättelemään halveksuntaansa näitä ääriryhmiä kohtaan kirjassaan. Haastatteluissa tietenkin kirjailija on kohtelias ja kunnioittava, mutta analyyseissä hän pilkkaa sarkasmillaan ääriryhmien absurdeimpia ideoita, erityisesti miesasiamiesten. Yhdyn näkemykseen, että miesasiamiehet ovat säälittäviä vätyksiä, jotka eivät tiedä, mitä haluavat, mutta tutkijan pitäisi silti pidättäytyä tutkimuskohteensa pilkasta. Onneksi Kimmel perustelee aika syvällisesti, miten väärässä miesasiamiehet ovat ja samalla nostaa esiin sen, että ydinhuolet menetetystä sosiaalisesta asemasta ja taloudellisesta epävarmuudesta ovat aitoja.

Yhteenveto

Kimmelin mukaan suurin radikalisoiva tekijä miehissä onkin tämä miehinen kunniakulttuuri, joka vahvistuu entisestään valtaan ja etuoikeuksiin tottuneessa valkoisessa väestössä. Tämä ylimaskuliinisuus yhdistettynä yhteiskunnalliseen etuoikeusoletukseen radikalisoi valkoisia miehiä äärioikeistoon, massamurhiin ja miesasiamiehiin. Afroamerikkalaisillakin ja latinoilla on miehinen kunniakulttuuri, mutta yhteiskunnallisten olosuhteitten takia he eivät tunne, että ovat ”menettäneet” mitään, koska ei heillä koskaan ollutkaan korkeaa asemaa amerikkalaisessa yhteiskunnassa tai kulttuurissa. Tämä etuoikeuden puute saakin jotkut etniset vähemmistöt todistamaan miehisyytensä rikollisuudella, eikä massamurhalla. Michael S. Kimmel ”Vihaiset valkoiset miehet: amerikkalainen maskuliinisuus ja aikakauden loppu” on todella hyvä kirja valkoisen amerikkalaisen miehen radikalisoinnista ja ikävä kyllä ajankohtaisempi kuin koskaan.

1 kommentti

Kategoria(t): Kulttuuri, Politiikka ja yhteiskunta, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Miksi valkoiset eivät osaa tanssia?

Barbara Ehrenreichin ”Katutanssit: Kollektiivisen nautinnon historia” (oma suomennos) on vuonna 2006 julkaistu tietokirja otsikossa mainitusta ilmiöstä.

5

Otin tämän kirjan lukulistalle, kun se sivu mennessä mainittiin jossain folkloristiikan oppikirjassa. Teoksessa kerrottiin, miten eurooppalaiset tutkimusmatkailijat olivat järkyttyneitä, kun tapasivat afrikkalaisia, jotka tanssivat ilman mitään ”järkevää” syytä. Eurooppalaiset tutkimusmatkailijat kuvailivat päiväkirjoissaan, miten on ”epäinhimillistä” tanssia kadulla ja se on johduttava Saatanasta. Tämä pikku yksityiskohta oppikirjassa kiinnosti paljon, koska on olemassa stereotypia valkoisesta ihmisestä, joka ei osaa tanssia. Samaan aikaan on stereotypia mustista afrikkalaisista, jotka keikuttavat persettä heti, kun mikä tahansa rumpu pärisee jossain. Otin tämän kirjan lukulistaan silkasta uteliaisuudesta. Onneksi otin, koska tämä kirja kertoo paljon laajemmista asioita kuin katutanssin historiasta.

Antropologiaa

Ehrenreich kertoo tässä kirjassa tanssimisen evoluutiohistorian ja käsittelee erilaisia teorioita siitä, miksi tanssiminen kehittyi? Uskottavamman teorian mukaan tanssiminen on kehittynyt suojamekanismina suuria petoeläimiä vastaan. Ihmiset ovat metsästäneet ryhmässä ja, kun he kohtasivat petoeläimen, he kokoontuivat riviin ja alkoivat tömistellä jalkojaan ja heiluttaa keihäitään synkronoidusti. Petoeläimen silmissä tiivis synkronoitu ryhmätanssi näytti yhdeltä valtavalta äänekkäältä eläimeltä, jota ei kannattanut hyökätä. Tästä evolutiivisesta suojamekanismista kehittyivät sitten kaikki alkuperäiskansojen ryhmätanssit, jotka melkein aina liittyvät metsästykseen ja keihäitten heiluttamiseen.

Kirjailija käsittelee, miten ensimmäiset eurooppalaiset antropologit yrittivät selittää kollektiivisien tanssimisen. Hulluimman teorian mukaan mustilla afrikkalaisilla ei ollut oikeastaan aivoja päässä, vaan selkärangassa, jolloin välillä ajatukset aiheuttivat kehossa nytkähtelyä. Eli jonkun 1800-luvun neropatin mukaan afrikkalaiset eivät tanssineet, vaan ”nytkähtelivät”. Kuten voitte nähdä, porukka oli tutkimusretkeilyn aikoina todella rasistista.  Tietenkin tässä kirjassa kuvaillaan vakavasti otettavimpien antropologien havaintoja julkisen tanssimisen ja kehollisen ilmaisun laajuudesta, näitten aktiiviteettien psykologisista vaikutuksista sekä, miksi valkoisilla eurooppalaisilla, arabeilla ja kiinalaisilla ei ole yhtä tiiviitä perinteitä kuin muualla maailmassa. Miksi me ”sivistyneet” kansat olemme luonnonoikkuja?

Kansojen historia

Mielenkiintoisinta tässä kirjassa onkin, miten valkoiset eurooppalaiset kadottivat taidon tanssia kollektiivisesti? Kirjailija kertoo, miten antiikin Rooman imperiumin aikana, roomalaiset pyrkivät tukahduttamaan Dionysos Jumalan kultteja, joissa esiintyi villejä tanssirituaaleja, eläinten uhrauksia ja seksiorgioita. Aikalaiskuvauksissa paljastuu, että roomalaiset eivät pitäneet Dionysos rituaaleista, koska niissä naiset olivat johtavassa asemassa. Toinen syy oli, että Dionysos rituaalit olivat spontaanisia kansankokouksia, joita tapahtui ilman viranomaisten valvontaa tai lupaa. Roomalaiset viranomaiset pelkäsivät, että katutansseissa voisi kyteä kapinan siemeniä. Näin Dionysos juhlat kiellettiin väkivalloin.

Tämä kirja kertookin oikeastaan siitä, miten ensin antiikin roomalaiset, sitten kristityt roomalaiset ja sen jälkeen eurooppalaiset kuninkaat, Ranskan vallankumoukselliset hallitukset ja modernit diktatuurit pyrkivät kukin vuorollaan kieltämään katutanssit ja korvaamaan ne keskusvallan hyväksymillä sotilasparaateilla. Kristinuskossakin alun perin suoritettiin vielä myöhäiskeskiaikaan asti jumalanpalvelusta kirkoilla tanssien.

Barbara Ehrenreichin kirja paljastaa, että katutanssit ovat kautta historian uhka keskusvallalle, joka pelkää niistä syttyvän kapinoita. Kapinoita ja kansannousuja tosiaan tapahtui katutanssien aikana useita kertoja. Niin orjakapinoita siirtokunnissa kuin talonpoikien kansannousuja Euroopan kylissä ja kaupungeissa.

Kirjailijan mukaan nationalismi, protestanttinen kirkko ja kapitalismi olivatkin viimeiset naulat spontaanien katutanssien arkulle. Oli nousevan porvariston etu kieltää kaikki spontaani tanssiminen kadulla, jotta seitsemänpäiväinen työviikko saatiin toimimaan. Ei ollut myöskään tehtailijan etu, jos vapaapäiviä oli liikaa ja ihmiset tulivat myöhään töihin krapulan takia useita kertoja kuukaudessa. Karnevaalit ja katutanssit olivat siis kiellettävä.

Tämä vuosisatojen brutaali kansan spontaaniuden kieltäminen tuhosi lähes täydellisesti eurooppalaisen katutanssikulttuurin. Mutta pahempaa onkin, että spontaaniin katutanssin viha ulottui imperialismiin, jolloin eurooppalaiset lähtivät kuin mitkäkin barbaarilaumat väkivalloin kieltämään muitten kansojen tanssiperinteet.

Suurin teesi

Kirjan ydinteema ei olekaan odottamani kulttuurisokki valkoisten eurooppalaisten ja mustien afrikkalaisten välillä. Vaan tämä on lähes anarkistinen kansojen historia siitä, miten orastava kapitalismi tuhosi lähes lopullisesti eurooppalaisten kehollisen tunteiden ilmaisun.

Kirjailija teoretisoikin, että syy, miksi teollisuusmaissa masennus on kasvanut räjähdysmäisesti 1600-luvulta lähtien, ei johdu vain parantuneesta diagnosoinnista, vaan siitä, että olemme väkivalloin tukahduttaneet kollektiivisen tunteitten ilmaisun. Kirjailija vitaa tutkimuksiin, joitten mukaan yhteisten asioitten hoitaminen ja tanssiminen joukkoina, vähentää ihmisten masennusta ja vahvistaa yhteenkuuluvuutta.

Kiihtyvä kapitalismi on murskaamassa ihmisten yhteisöllisyyden, jakaen meidät koko ajan pienempiin kulutuskeskeisiin ryhmäidentiteetteihin ja pakottamalla meidät kilpailemaan toisiamme vastaan työmarkkinoilla. Tämä ihmisten eristäminen toisistaan luo hirvittäviä psykologisia ongelmia ja sen takia itse kapitalistista järjestelmää olisi rankasti uudistettava.

Tämä kirja muuttuu antropologisesta tutkimuksesta sosialistiseksi manifestiksi. Itselleni tällainen politikointi ei häiritse, erityisesti kun se on yhdenmukaista monen muun tutkimuksen kanssa. Esimerkkinä vaikka Jarmo Limnélin ja Jari Rantapelkosen kirja ”Pelottaako? Turvallisuuden tulevaisuus”. Jos mennään populaarimpaan kirjallisuuteen, niin Yuval Noah Hararin tietokirja ”Homo Deus” toteaa saman.

Kirjailija itse ei mainitse omaa puolueorientaatioitaan eikä tarkalleen, mitä ideologiaa kannattaa. Voi hyvinkin olla siis, että kirjailija on päättynyt kirjassa esitettyihin antikapitalistisiin johtopäätöksiin omien tutkimustensa valossa. Oikeastaan Ehrenreich arvostelee Neuvostoliittoa, joka myöskin pyrki brutaalisti kieltämään spontaanit katutanssit. Mutta kirjan viesti on aika selkeä, erityisesti kun se toistetaan useita kertoja pitkin kirjaa: Kapitalismi ja keskusvalta etäännyttävät ihmisiä toisistaan ja luovat masennusta. Ihmisillä pitäisi olla enemmän valtaa hallita omaa elämää ja tanssia missä ja milloin tahansa.

Yhteenveto

Barbara Ehrenreichin ”Katutanssit: Kollektiivisen nautinnon historia” on todella hyvä ja helppolukuinen tietokirja katutanssien historiasta. Tämä kirja ei rajoitu vain Eurooppaan ja Afrikkaan, vaan käsittelee myöskin Lähi-Idän, Aasian ja Etelä-Amerikan historioita ja kulttuureita. Kirja keskittyy eurooppalaisiin, koska nämä valloittivat koko maailman ja pyrkivät tehokkaasti alistamaan kaikki muut kansat heidän perversseihin käsityksiin ”sivistyksestä”. Mutta tämä ei ole puolueeton kirja, vaan se selkeästi ottaa kantaa tutkimustuloksiin, luoden teorian, joka haastaa nykyistä vallitsevaa taloudellista järjestelmää ja suurempia uskontoja.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Historia, Kulttuuri

Lähi-Idän infosota

Matt Sienkiewiczin ”Toinen ilmavoima: USA:n pyrkimys uudelleen muotoilla Lähi-Idän media 9/11 lähtien (oma suomennos) on vuonna 2016 kirjoitettu tietokirja USA:n hallituksen puolisalaisista Lähi-Idän median psy-ops-operaatioista

3

Rakenne

Olen kirjoittanut Venäjän infosodasta, joten nyt kirjoitan Amerikan yrityksistä tehdä samaa. Ehkä ainoa ero Saara Jantusen kirjaan, on että Sienkiewiczin teos on akateeminen. Tässä kirjassa kerrotaan lyhyesti propagandan historiaa ja minkälaisia teorioita kirjailija hyödyntää USA:n Lähi-Idän mediastrategian analyysissä. Mainittavimmat teoriat ovat Noam Chomskyn ja Edward S. Hermanin ”Propagandamallii” ja Edward Saidin ”Orientalismi”. Kirjailija perustaa aineistonsa kenttähaastatteluihin ja lukuisiin mediatutkimuksiin.

Tässä kirjassa käsitellään pääosin Afganistanin, Irakin ja Palestiinan mediaympäristöjä joita USA:n ulkoministeriö rahoittaa. Kuten Rautaesiripun takana eläviä yritettiin vaikuttaa Radio Free Europella, nykyään USA pyrkii vaikuttamaan arabeihin lukuisilla medioilla. Pääasiallinen tarkoitus on saada arabit ”ymmärtämään” amerikkalaista kulttuuria ja kannattamaan demokratiaa islamismin sijaan.

Median positiiviset vaikutukset

Sienkiewicz korostaa, miten monet kanavat ovat amerikkalaisen rahoituksen takia itsenäisiä paikallisista toimijoista.  Amerikkalainen rahoitus on tehnyt joistain kanavista ikään kuin puolueettomia paikallisten suurmaanomistajien ja poliitikkojen oikuista. Samalla joissakin maissa, kuten Afganistanissa amerikkalaisrahoitteiset mediakanavat ovat ainoita paikkoja, joissa naiset voivat tehdä töitä ilman häirintää. Kirjailija rohkeasti käsittelee eri maitten yhteiskunnallisia ongelmia, joita kanavat yrittävät haastaa, kuten uskonnollista fundamentalismia, patriarkaattia ja korruptiota.

 Propagandan ongelmia

Kuitenkin hienoista ideaaleista huolimatta, kirjailija osoittaa, että USA:n ulkoministeriön rahoittajilla ja armeijan tiedustelupalveluitten osastoilla on vääriä oletuksia Lähi-Idän kansoista ja sen ongelmista. Moni amerikkalainen luulee, että Lähi-Idän naiset vain odottavat, että amerikkalaiset joukot tulevat ”vapauttamaan” heidät. Mutta myöskin amerikkalaiset olettavat, että oikea demokratia saavutetaan, kun kaupallinen media perustetaan maahan. Kirjailijan osoittaa aika hyvin, ettei missään päin maailmaa demokratiaa rakennettu kaupallisella medialla, mutta ulkoministeriössä tämä on vahva uskonkappale.

Näitten oletuksien lisäksi mediakanavilla on kaikenlaisia rajoitteita siitä, mitä eivät saa- ja mitä on pakko esittää. Kieltoihin kuuluu, että paikallista hallitusta ei saa kritisoida, mutta islamisteja saa. Israelia taas ei saa mainita. Demokratiaa ja naisten oikeuksia on aina painotettava lähetyksissä. Vaikka tarkoitukset ovat yleviä, jotkut kanavista ovat joutuneet vaikeuksiin, koska niitten tekijät eivät ole huomioineet paikallista kulttuuria ja lähialueen ongelmia. Monet kanavat esimerkiksi pyrkivät edistämään demokratiaa ”Arab idol” musiikkikilpailujen kautta. Logiikka menee niin, että jos nuoret oppivat äänestämään parhaimman laulajan jatkolle, he oppivat äänestämään oikeissa demokraattisissa vaaleissa.

 

Markkinakritiikkiä

Suurin ongelma on kuitenkin kanavien kaupallisuus. Vaikka Washigton rahoittaa näitä kanavia, niitä on määrätty toimimaan kaupallisten kanavien tavoin ja hakemaan mainosrahoitusta. Tämä on tarkoittanut lisärajoitusten luomista kanaville, jotta mainostajia ei karkoteta. Pahimmassa tapauksessa monet kanavat ovat luoneet televisio-ohjelmia jonkun paikallisen tuotteen ympärille. Toki tämä on ongelma, jota jopa länsimaissa kanavissa on, mutta jos haluaa ”kouluttaa” arabeja omaksumaan demokratian ja ihmisoikeudet. Esimerkiksi visailuohjelma, joka on puhelinoperaattorin mainos ei ole ihan se oikea tapa edistää demokratiaa tai riippumatonta mediaa.

 

Metamedia

Samalla tässä kirjassa analysoidaan metamedia-analyysilla, miten amerikkalainen media käsittelee Lähi-itää. Metamedia on median genre, jossa jokin mediakanava tuottaa toisista mediakanavista materiaalia, jota se myy kolmannelle mediakanavalle. Lähi-Idässä on muutama tällainen amerikkalaisrahoitteinen metamediakanava, jotka tarkkailevat Lähi-Idän paikallisia toimijoita. Nämä metamediakanavat poimivat tarkkailukohteistaan videoklippejä, jotka he uskovat olevan kiinnostavia amerikkalaisille televisiokanaville. Matt Sienkiewiczin osoittaa hyvin, miten nämä metamediakanavat olettavat amerikkalaisten haluavan nähdä vain barbaarisia arabeja, joten he valitsevat juuri ne klipit, joissa esiintyy sellaisia ihmisiä. Näin amerikkalaismedioille ja niitten katsojille syntyy vääristynyt kuva Lähi-Idästä sovinististen terroristien alueena. Yllättävä kyllä MEMRI TV:tä ei käsitellä tässä kirjassa, vaikka se on kuuluisin genressä. Ehkä, koska MEMRI TV saa rahoituksensa vain Israelista eikä USA:sta. Mutta vastaavia käsitellään.

 

Yhteenveto

Kannattaa lukea, jos on kiinnostunut Lähi-Idän mediaympäristöstä ja vähemmälle huomiolle jäänestä geopoliittisesta vaikuttamisesta, jota kohdistetaan alueeseen.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kulttuuri, Mitä tällä kertaa luin, Politiikka ja yhteiskunta

Kansan kiihottaminen ja kulttuurisota

Rick Perlsteinin ”Nixonland: Presidentin nousu ja Amerikan halkeaminen.” (oma suomennos) on vuonna 2008 kirjoitettu tietokirja Richard Nixonin elämästä ja 60-luvun Amerikan kulttuurihistoriasta.     

23

Idea    

Rick Perlsteinin teesi on, että Richard Nixon hyödynsi 50-60-luvun amerikkalaisen kulttuurin kiistoja oman poliittisen uran nousussa. Tämä presidentin uran aikana harjoitettu kansan kiihottaminen edisti amerikkalaisten jakautumisen kahteen poliittiseen, ideologiseen ja kulttuuriseen leiriin. Kirjailija käyttää vertauskuvanaan Nixonin opiskeluvuosien veljeskuntien lempinimiä orthogonit ja franklinit, jakaakseen amerikkalaiset kahteen leiriin, joitten ristiriidat räjähtivät vuonna 65. Kirjailijan mukaan jako on yhä olemassa.     

Orthogonit olivat Nixonin opiskeluvuosien veljeskunnan nimi, joka koostui köyhistä ja keskiluokkaisista oppilaista. Näillä opiskelijoilla ei ollut hyviä sosiaalisia taitoja tai -suhteita. Orthogonit edustavat symbolisesti kirjailijan mukaan keskiluokkaisia tai työtä tekeviä köyhiä valkoisia protestanttisia konservatiiveja. Nämä tavalliset ihmiset vain haluavat tehdä töitä ja elää rauhallista ja perinteistä elämää. He ovat tyytyväisiä kirkon hyväksymien elokuvien ja kirjojen kuluttamisessa, eivätkä kaipaa mitään räväkkää. Orthoginit kauhistelevat kaikkea epäjärjestystä, kuten mielenosoituksia tai ”epäilyttävien” ihmisten tulo heidän naapurustoon. Orthogonit uskovat amerikkalaiseen unelmaan ja kokevat, että he ansaitsivat kovalla työllä kaikki saavuttamansa edut, jolloin he tuntevat katkeruutta mielenosoittajia kohtaan. Orthogonit ajattelevat, että jos he onnistuivat nousemaan köyhyydestä omalla työllään, kaikkien muittenkin pitäisi onnistua, eikä alkaa valittamaan.    

Franklinit kuuluivat taas kilpailevaan veljeskuntaan, joka koostui rikkaista, kauniista ja sosiaalisesti taitavista opiskelijoista. Franklinit edustavat symbolisesti nuoria monikulttuurisia hippejä, akateemikkoja ja vasemmistointelektuelleja. Nämä ihmiset haluavat purkaa kaiken vanhan ja luoda uuden ja tasa-arvoisemman yhteiskunnan. Franklinit nauttivat kauhuelokuvista, pornosta ja yliseksuaalisista ja väkivaltaisista ranskalaisista taide-elokuvista. Franklinit myöskin hengasivat mustien ja homojen kanssa sekä käyttävät huumeita. He kokevat, että USA on maailman vaurain ja mahtavin valtio, jolla on velvollisuus nostaa kaikki sen kansalaiset köyhyydestä sosiaalisilla ohjelmilla. Franklinit inhoavat rasisteja, homofoobikkoja ja sovinisteja, jotka heidän mielestään koostuvat pääosin valkoisesta roskasakista, jotka eivät ymmärrä omaa etuaan.   

Kirjailijan mukaan nämä veljeskuntien symboliikat muotoutuivat Nixonin poliittisen uran doktriiniksi, jonka mukaan hän oli kaikkien valkoisten köyhien ja keskiluokkaisten työtätekevien amerikkalaisten suojelija ja edustaja. Tällä politiikalla Nixon loi ”Etelän strategian” jolla saatiin merkittävä osa demokraateista siirtymään republikaaneihin.  

Jännittävä historia    

Samalla, kun seuraat Nixonin nousua maailman mahtavimmaksi mieheksi, kirjailija kuvaa, miten amerikkalainen kulttuuri, politiikka ja talous alkoivat muuttua 50-luvulla. 50- ja 60-luvun alussa Demokraattipuolue oli USA:n suurin ja vaikutusvaltaisin puolue. Demokraatit olivat ajamassa Toisen maailmansodan jälkeen kunnianhimoisia sosiaalisia ohjelmia, joitten tarkoitus oli poistaa kokonaan köyhyys.   

Kuitenkin rasismin takia vain valkoinen väestö sai kaikki sosiaaliset edut itselleen, kun taas musta väestö jäi ilman. Kirjailijan mukaan tämä valtava etnisten ryhmien elintason ero alkoi 60-luvulla olla niin räikeä, että demokraattijohtoinen hallitus alkoi hitaasti ulottaa sosiaalisia ohjelmia afroamerikkalaiselle väestölle. Valitettavasti osa afroamerikkalaisista oli menettänyt kärsivällisyytensä, jolloin kansalaisoikeusaktivismi ja rikollisuus alkoivat nousta. Samaan aikaan osa valkoisesta korkeasti koulutetusta nuorista alkoi nähdä USA:n rasistisena riistokapitalistisena imperiumina, joka piti tuhota tai muuttaa. Syntyi hippiliike ja lukuisia äärivasemmistolaisia ryhmittymiä.     

Demokraattien konsensus alkoi repeillä. Osa puolueesta halusi parantaa mustien oloja ja lopettaa Vietnamin sota. Toinen puoli halusi jatkaa samaa menoa. Samaan aikaan nouseva rikollisuus ja esimerkiksi Martin Luher King jr:n ja muitten vastaavien ryhmittymien aktivismi alkoivat pelottaa valkoista keskiluokkaista väestöä, josta osa radikalisoitui äärioikealle.   

Kirjassa analysoidaan aikalaiskuvauksia, lehtiartikkeleita, arkistomateriaalia, tiedustelupalveluitten asiakirjoja ja jopa populaarikulttuuria, piirtääkseen kuvan kahtia halkeavasta kansakunnasta. Samalla tässä käydään läpi Nixonin politiikan suurempia käänteitä, kuten kultakannasta luopuminen ja USA:n sisäpolitiikan siirtyminen keynesiläisyydestä uusliberalismiin.    

Terrorismi    

Vaikka olin lukenut Joshua Bloomin ja Waldo E. Martinin kirjoittaman kirjan mustista panttereista, jossa kuvattiin 60-luvun lopun rotumellakoita ”aseellisina kapinoina”, pidin kuvausta vasemmistolaisten tutkijoitten liioitteluna. Olin väärässä. Tässä kirjassa kuvataan hyvin yksityiskohtaisesti, miten 60-70-luvulla USA oli ajautumassa kohti totaalista sisällissotaa ja kommunistista vallankumousta. Maassa oli syntynyt käsittämätön määrä väkivaltaisia ääriliikkeitä, joista suurin osa oli äärivasemmistolaisia. Reaktiona äärivasemmistoin väkivaltaan, syntyi lukuisia äärioikeistolaisia terroristijärjestöjä, jolloin molemmat ruokkivat toisiaan.     

CIA:n ja FBI:n asiakirjoissa käy ilmi, että kaikki äärivasemmistolaiset ryhmittymät, joista jotkut kirjaimellisesti suorittivat terrori-iskuja ja uhkasivat vallankumouksella, ei ollut mitään yhteyttä Neuvostoliittoon tai muihin kommunistimaihin.Esimerkikiksi mustat pantterit pääsivät vierailemaan Pohjois-Vietnamiin, joissa saivat omat lähetystyöt, mutta muuten heitä ei tuettu taloudellisesti, logistisesti, eivätkä he saaneet rekrytoitua ketään näistä maista omalle liikkeelle.

Nämä äärivasemmistolaiset liikkeet vain syntyivät spontaanisti getoissa ja yliopistoissa ja olivat valmiitta tappamaan ja kuolemaan oman ideologiansa puolesta. Tässä kirjassa kerrotaan hyvinkin yksityiskohtaisesti aikakauden jokaisesta terrori-iskusta, suurmielenosoituksesta, kaupunki- ja yliopistomellakoista. Lukija huomaa, miten rauhallinen nykyaika on 60-lukuun verrattuna. Kirjailijan mukaan ainoa asia, mikä esti USA:n sortumasta kirjaimelliseen sisällissotaan, oli äärivasemmiston hajaannus. Eri ryhmittymät olivat niin ideologisesti puritaanisia, että ne eivät pystyneet yhdistymään yhdeksi liikkeeksi. Sitten tietenkin FBI ja CIA tekivät kaikkensa, jotta nämä liikkeet tuhottaisiin, kuten COINTELPRO-asiakirjoissa käy ilmi.    

Vietnamin sota    

Suurin radikalisoiva tekijä oli Vietnamin sota. Kun rauhanliike huomasi, että se ei pystynyt marsseilla ja adresseilla pysäyttämään sotaa, moni radikalisoitui äärivasemmalle. Esimerkiksi terroristiliike Weather man oli pahamaineisempi näistä. Tämä liike yritti räjäyttää Pentagonin.    

Mutta mielenkiintoisinta on kirjailijan yksityiskohtainen Vietnamin sodan kuvaus. Nojautuen Pentagon-papereihin ja muihin nyt julkisiin salaisiin asiakirjoihin sodasta, Perlstein piirtää kuvan imperialistisesta sodasta, jonka ainoa tarkoitus oli hillitä kommunismin leviäminen. Kaikki keinot olivat sallittuja, jolloin USA rikkoi joka ikisen mahdollisen sodankäynnin säännön ja ihmisoikeuden, ylläpitääkseen oman Etelä-Vietnamin nukkehallitusta. Hallitusta jota etelävietnamilaiset eivät tukeneet tai valinneet demokraattisesti. USA kirjaimellisesti yritti hävittää koko Pohjois-Vietnamin kansan sukupuuttoon pommituksilla. Vaikka kuinka hullu itse Nixon oli, hän hillitsi rasististen kenraalien pahempia ylilyöntejä.  

Tasapuolisuus    

Rick Perlstein kuvaa kiihkottomasti, mutta hyvin jännittävästi kulttuurisodan molempien osapuolten parhaat ja huonommat puolet. Kirjailija pyrkii aidosti ymmärtämään konservatiivista keskiluokkaa ja tämän pelkoja, mutta samalla ymmärtää hippiliikkeen protestia. Saat hyvin tasapuolisen kuvan tavallisista ja epätavallisista ihmisistä, jotka tavoittivat parempaa maailmaa omalla tavallaan, mutta joutuivat laumamentaliteetin ja Nixonin propagandan kautta vihaamaan toisiaan. Kirjailija toteaakin, että kun ihmiset alkavat uskoa, että kaikki kaunis ja pyhä tuhoutuu, kun toinen osapuoli voittaa vaaleissa, maan yhtenäisyys on menetetty. Politiikka on yhteisten asioitten hoitamista, eikä toisen ihmisryhmän alistamista.     

Yhteenveto     

Rick Perlsteinin ”Nixonland: Presidentin nousu ja Amerikan halkeaminen.” on loistava ja rikas historiankirja Amerikasta. Tämä kirja kertoo niin monesta asiasta. Niin USA:n sisä- kuin ulkopolitiikasta. Richard Nixonin persoonasta ja urasta, mutta samalla ensimmäisestä amerikkalaisesta kulttuurisodasta. Tämä kirja on se kirja, jota pitäisi lukea, ymmärtääkseen, miksi Trump voitti ja, miksi niin moni vasemmistolainen ja kehittyvä valtio vihaavat Amerikkaa niin paljon.     

Jätä kommentti

Kategoria(t): Historia, Kommunismi ja anarkismi, Kulttuuri, Politiikka ja yhteiskunta, Talous