Aihearkisto: Liberalismi, oikeistolaisuus ja anarkokapitalismi

Pääoman voitto

Kokoomuksen kansanedustaja Elina Lepomäki on kiinnostanut minua siitä asti, kun huomasin hänen olevan suomalaisten markkinaliberaalien suurin idoli ja antirasististen piirien inhokki. Sellainen henkilö ei voi olla tylsä, joten välittömästi, kun Lepomäki julkaisi tänä vuonna manifestinsa ”Vapauden voitto”, otin sen lukulistaan.   

9

Idea    

”Vapauden voitto” on samaan aikaan Elina Lepomäen poliittinen elämäkerta, että manifesti markkinaliberalismin puolesta. Mutta se on myöskin analyysi Suomen talouspolitiikasta ja työmarkkinoista.   

Demareita haukutaan tässä kirjassa ”Suomen taantumuksellisemmaksi voimaksi” ja Kokoomus ”ajattelee monessa kysymyksessä kuin entinen yrittäjä, joka rakastaa markkinataloutta – kunnes kilpailu tulee sotkemaan omaa toimialaa”. Vähän ihmettelen, mitä Lepomäki tekee Kokoomuksessa, jos hän haukkuu puoluettaan tässä kirjassa suuryritysten edunvalvojaksi. Liberaalipuolekin on olemassa. Lepomäki myöskin kritisoi nykyhallituksen politiikkaa, erityisesti SOTE-uudistuksen ”valinnanvapautta” joka hänen mukaansa ”johtaa muutaman yrityksen hallitsemaan markkinaan, jossa sen paremmin hinta- kuin laatukilpailu eivät oikeasti toimi”  Tässä on siis kova paketti täynnä informaatiota ja tässä sitä dataa on, kun kirja on yli 600 sivua pitkä!  

Sääntö-Suomi

Lepomäki kannattaa lähes sääntelemätöntä kapitalismia, jossa talous pyörisi pääosin pienten paikallisten yritysten kautta, kuten kahvilat ja kampaamot. Lepomäen usko kapitalismiin on niin vahva, että hän yksioikoisesti toteaa ”silloin kun markkinat epäonnistuvat, voitaisiin puhua pikemmin demokraattisen tai politiikan epäonnistumisesta.”.

Kirjan mukaan tullit ja monet rajoitukset pitäisi poistaa kokonaan, mutta silti uusia ja selkeitä sääntöjä pitää asettaa yritysten toiminnalle, jotta nämä eivät tuhoasi koko maan omalla voitontavoittelullaan. Tässä kohtaa äidinkieleni rajat tulevat vastaan. Mikä on säädöksen tai rajoituksen ero sääntöön? Eivätkä nämä kaikki tarkoita samaa asiaa? Koska nyt vaikuttaa siltä, että Lepomäki haluaa poistaa nykyiset säännöt ja korvata uusilla, mikä on mielestäni + – 0 tilanne. Jokatapauksessa Lepomäki ei ole kunnollinen klassinen liberaali tai anarkokapitalismi, joka haluaa poistaa kaikki rajoitukset ja antaa pääoman vain mennä. Tämä siis osoittaa kirjan olevan paljon maltillisempi kuin Lepomäen maine antaa ymmärtää.

Hipsterikapitalismi   

Lepomäki totea, että yleissitovuus ei ole yhteensopiva EU:n kanssa, joten siitä olisi pitänyt luopua jo liityttyään järjestöön.  Lepomäki antaakin ymmärtää, että suuryritykset ovat pahoja ja mahdollisia ainoastaan valtion tukien, palkan yleissitovuuden ja keskuspankkien rahapolitiikan takia. Kun nämä esteet ja korkea verotus kumotaan, Suomi voi kukoistaa lukuisilla idyllisillä pienillä paikallisilla yrityksillä. Lepomäki erityisesti haluaisi ottaa mallia Yhdysvaltojen Chicagon kaupungista, jossa 2008 talouskriisin jälkeen, suuret yritykset lähes hävisivät kokonaan, muuttaen kaupungin pienten ja uniikkien kivijalkayritysten ja start uppien valtaamaksi idylliseksi ja kodikkaaksi kaupungiksi.   

Kirjailijan mukaan valtio tarjoaisi lakipalvelut, perustilin ja turvaisi minimipalkan, mutta ei muuta. Oikeastaan perustili ei rahoitettaisi suuryritysten suunnattomilla voitoilla, vaan palkansaajien palkasta, koska…? Lepomäki ei ihan kerro, miksi tavallisten työläisten pitäisi kustantaa perustili, eikä suuryritykset, jotka jakelevat palkkaa ja irtisanomisia?  Mutta kun muistaa, että Lepomäen visiossa suuryrityksiä ei melkein ole olemassa, niin onhan se ymmärrettävää.    

Lepomäen mukaan ammattiliitot varmistaisivat vain, että työntekijöitä ei kohdella huonosti, mutta muuten se ei puuttuisi erilaisten yritysten palkkaeroihin tai niitten puutteeseen. Lepomäen mukaan on suuri vääryys, että yritysten on pakko antaa kuukausipalkkaa työntekijöille, jos tarjolla olisi osakeoptioita. Oikeastaan Lepomäen mukaan: “paras tapa neuvotella itselleen parempia työehtoja on se, että pääsee näyttämään taitonsa ja kehittämään osaamistaan merkityksellisessä työympäristössä.”  Eli ensin mennään yritykseen ilman kunnollisia työehtoja ja jos olet todella hyvä työntekijä, saat neuvotella itselleen parhaat työehdot. En pysty mitenkään kuvitella, miten tällaista järjestelyä voitaisiin käyttää työläisiä vastaan.  

Tietenkin irtisanominen olisi hyvin helppoa, koska kirjailijan mukaan yritysten pitäisi saada palkata ja irtisanoa ihmisiä vapaasti markkinasuhdanteitten mukaan. Hän ehdottaakin saksalaista ”minijob” järjestelmää, missä työttömät ja maahanmuuttajat rohkaistaan ottamaan lukuisia pätkätöitä. Kirjan mukaan vakituinen työ tai korkea palkka eivät ole niin tärkeitä, vaan enemmänkin uranousua mahdollistava pätkätöitten uraputki. Lepomäen Suomessa köyhyyttä ei pyrittäisi estämään, vaan enemmänkin mahdollistamaan siitä poistumisen pätkätöitten tai start uppien kautta. 

Kirjassa on rohkea ja suurimmaksi osaksi hyvin perusteltu maailmankuva, joka haastaa niin perinteisen oikeiston kuin vasemmistonkin. Lepomäki selvästi tietää mistä puhuu ja on pohtinut näitä asioita paljon.   

Ongelmia    

Kirjan suurin ongelma on sen rakenne. Vaikka Lepomäki kirjoittaa loistavan selkeästi ja perustelee hyvin argumenttinsa, teksti on lähes yhtämittaista tajunnanvirtaa, jossa samassa kappaleessa aiheet poikkeilevat hänen henkilökohtaisesta elämästä, Chicagon taantumaan, josta hypätään protektionismin historiaan ja siitä takaisin valittamaan Sipilän hallituksesta. Vaikka tässä kirjassa on temaattiset kappaleet, niitten sisällä on lukuisia aiheen tynkiä, joita olisi voitu koota yhteen kappaleeseen, eikä riepotella pitkin 600-sivua. Kirjan arvioiminen on hyvin vaikeaa, kun aiheita oli niin paljon ja monia vain mainittiin yhdessä sivussa, jonkun lähes liittymättömän asian kanssa, vain jotta se ilmestyisi uudelleen satojen sivujen päästä. Kirjassa olikin paljon toistoa. Tuli mielikuva, että Lepomäki vain dumppasi tähän kirjaan kaikki hänen Uusi Suomi-bloginsa artikkelit, tarkastamatta niitä ollenkaan.    

Toinen ongelma on kirjan laajuus. Tässä on paljon mielenkiintoisia ja uniikkeja ideoita, mutta sekaan on heitetty äärimmäisen yksityiskohtaisia, mutta sekalaisia pohdintoja, joka ikisestä sosioekonomisesta ongelmasta, mitä Suomessa ja EU:ssa on. Kun en ole valtiotieteilijä tai sosiaalihuollon virkamies, monet osiot olivat kamalan tylsiä puskea läpi. Pitää olla kova Lepomäen tai byrokratian fani, jotta jaksaisi lukea tämän kirjan kokonaan loppuun.    

Kolmas ongelma on valikoiva informaatio. Kiinasta, USA:sta ja Saksasta poimitaan hienoilta kuulotavia ideoita, mutta ei kerrota koko totuutta. Saksaa en tunne kovin hyvin, joten en puhu siitä, mutta esimerkiksi sLepomäki kirjoitti, että Kiinassa on: “tavallisten ihmisten erittäin laajat taloudelliset mahdollisuudet”. Vaikka Lepomäki tunnustaa Kiinan olevan kommunistinen diktatuuri, hän julistaa: ”kiinalaisilla kuluttajilla on kissanpäivät”. Ainakin oman tietämykseni mukaan yli miljoona vankileireihin vangittua viatonta muslimia voivat olla vähän eri mieltä, heidän kulutusmahdollisuuksista.

Mutta Lepomäki on oikeassa laajoista talousmahdollisuuksista: Kiinassa suuryritykset ja hallitus ovat paiskaneet kättä yhteen ja luoneet ihmiskunnan historian tehokkaimman massavalvontakoneiston, joka tekisi Stasin ylpeäksi. Samalla myöskin informaatio on hallituksen senssuroimaa, joten kiinnalainen kuluttaa juuri sitä, mitä hallitus haluaa heidän kuluttavan. Kerta kaikkiaan kulutusystävällinen valtio!  Kiinalaisilla kuluttajilla on todellakin kissanpäivät, kun heidän joka ikistä tekimistä valvotaan ja pisteytetään, tehden ostamisesta ja liikkumisesta vaivatonta, niin kauan kun on uskollinen Kiinan kommunistiselle puolueelle.    

Mutta Lepomäen mukaan kaikki edellä mainittu eivät ole ongelmia, koska jos olisi, niin  ”ihmiset äänestävät jaloillaan. Yli 1,3 miljardia kiinalaista on päättänyt toistaiseksi jäädä Kiinaan”. Pettämätöntä logiikka! Tunnen jo ihossani vapauden voiton! Mutta voimme toki pohtia, mikä elämässä on tärkeää? Vapaus kuluttaa ja perustaa yrityksiä, vai sanan-, liikkumisen- ja yksityisyyden vapaudet? Lepomäki ei vastaa näihin kysymyksiin. Koko Kiina osio on Lepomäen yritys kertoa, että Suomikin voisi ottaa mallia sen ”laajoista taloudellisista mahdollisuuksista”. Voin lyödä vetoa, että jos joku vasemmistopoliitikko kertoisi, että voisimme ottaa mallia Kiinan “laajoista taloudellisista mahdollisuuksista” niin tätä haukuttaisiin stalinistiksi ja isänmaanpetturiksi. Mutta näköjään vain oikeistolaiset voivat ihailla diktatuureja.  

USA:sta taas poimitaan väittämä, että dollari on ”kiistamaton menestystarina”, mutta ei mainita, että se jouduttiin irrottamaan kultakannasta, koska maan valtion talous oli romahtamaisillaan.  Monet oikeistolaiset kiroavatkin nykyistä FIAT-pohjaista dollaria, joka on lähes täysin Liittovaltion keskuspankin manipuloitavissa. Mutta törkeämpää on Lepomäen ylistys Wallmart-yritystä kohtaan, joka on tunnettu siitä, että se antaa niin matalaa palkkaa työntekijöilleen, että nämä joutuvat anomaan ruoka-avustuksia valtiolta!    

 

 

Kirjassa siis kirotaan Kokoomusta korporativismista, mutta paras esimerkki menestyneestä amerikkalaisesta yrityksestä, jonka Lepomäki keksi, on valtion subventoima riistoyritys. Oudointa on kuitenkin Lepomäen argumentti, että Iso-Britannia ja USA ovat suurempia hyvinvointivaltioita, koska niissä kulutetaan enemmän rahaa julkiseen terveydenhuoltoon ja muihin sosiaalisiin palveluihin. En tiedä, missä planeetassa Lepomäki oikein elää, mutta se, että jokin julkinen palvelu maksaa hirveästi rahaa ei vielä tarkoita, että se on tehokkaampi tai edes toivottavaa. Iso-Britanniassa on oikeastaan ollut jo melkein 10 vuotta oikeistolainen hallitus, joka on leikannut NHS-varjoja ja sen palveluitten tasot ovat vain laskeneet. Joko joku terveydenhuollosta vetää miljoonia puntia välistä tai sitten Lepomäki valehtelee.  Oikeastaan maan oikeistohallitus on ollut niin surkea maan köyhälistöä kohtaan, että palavasanainen sosialisti on mahdollisesti seuraava pääministeri, antisemitismi-, KGB-kytkös- ja terrorismintukemissyytöksistä huolimatta.   

USA:ssa taas Obamacare on toki auttanut paljon ihmisiä, mutta sekin oli vasemmiston- ja oikeiston kompromissiohjelma, joka on kamala korporativistinen sekasotku, jota ei edes Trump ole onnistunut kaatamaan, kun kukaan ei keksi mitään ”yksityisempää” tilalle. En vertaisi Obamacarea ihan suomalaiseen terveydenhuoltoon. Sitten tietenkin USA on niin loistava vapaan markkinatalouden paratiisi, että siellä on 40 miljoonaa ihmistä, jotka elävät köyhyysrajan alapuolella. Siinäpä paljon porukkaa, jotka eivät ole keksineet perustaa idyllisiä kahviloita ja start uppeja.   

 

Nämä ovat muutamat asiat, jotka kykenin mahduttamaan tähän arvioon, ilman että siitä tulisi todella pitkä. kirjassa oli kaikenlaista kyseenalaista, kuten toteamus, että itäeurooppalainen ”sivilisaatio” on yhteentörmäyksessä länsimaisen liberaalidemokratian kanssa tai, että 1800-luvun USA oli sisäisesti ”vapaan kaupan vyöhyke” vaikka puolet maasta toimi orjatyövoimalla ja toinen puoli alkuperäiskansojen maitten ryöstöllä.  

Yhteenveto   

Elina Lepomäen ”Vapauden voitto” on paras oikeistolainen kirja, jota olen lukenut, mutta tavallisena tietokirjana tämä on kömpelö ja raskas teos. Hyvällä toimittajalla tämä kirja olisi voitu hiota lyhyemmäksi ja tiiviimmäksi teokseksi, jossa on Lepomäen ideologian pääpointit. Tämän kirjan perusteella Lepomäki ei ole äärioikeistolainen, mutta ei myöskään klassinen liberaali, vaan enemmänkin saksalaistyylinen sosiaaliliberaali, joka kannattaa kevyttä hyvinvointivaltiota, minimipalkkaa ja tiettyjen kaupan alojen sääntelyä. Hän itsekin myöntää, että USA:ssa häntä pidetään sosialistina. Suosittelen tätä kirjaa ainoastaan, jos on todella kova Lepomäen fani, koska tavallisille ihmisille tämä kirja menee hyvin nopeasti tylsäksi teknokraattiseksi selostukseksi.    

Mainokset

1 kommentti

Kategoria(t): Liberalismi, oikeistolaisuus ja anarkokapitalismi, Politiikka ja yhteiskunta, Teologia

Juha Sipilän manifesti?

Pyöriessäni Facebookin ”Liberaalimafia” –ryhmässä, minulle suositeltiin Henri Heikkisen ja Antti Vesalan, vuonna 2013 julkaistua ”Elämä hyvinvointivaltiossa” manifestia. Olin ymmärtänyt otsikon ja takakansikuvauksen perustella, että tämä oli hyvinvointivaltion kritiikki, mutta avatessa kirjan, se paljastui suomalaisen klassisen liberalismin manifestiksi.    

10

Idea   

Kirjailijoitten mukaan klassinen liberalismi on laissez-faire (antaa mennä) kapitalismiin perustuva ideologia. Tämä tarkoittaa, että valtion pitäisi vaikuttaa mahdollisimman vähän talouteen ja yksityisiin yrityksiin. Kirjailijat argumentoivat, että kaikki talouskriisit, kuten vuoden 2008 talouskriisi, syntyivät, koska valtio yritti vaikuttaa talouteen. Jos valtio lakkauttaisi/vähentäisi verotusta, tullimaksuja, ympäristö- ja työturvallisuuslakeja, talous pyörisi täydellisesti ja korjautuisi itsestään. Tällaisessa vapaassa järjestelmässä täystyöllisyys saavutettaisiin, koska yritysten perustaminen ja ihmisten palkkaaminen olisivat helpompia, mikä lisäisi kilpailua. Lisääntynyt kilpailu alentaisi tuotteitten ja palveluitten hintoja niin merkittävästi, että kaikilla olisi varaa elää.  

Kirjan mukaan Suomi on lukuisten säännösten ja byrokratian helvetti, jossa yksilöllä tai yrityksellä ei ole lähes mitään vapauksia, vastuuta tai velvollisuutta, vaan valtio hoitaa kaiken. Tällainen holhoava asenne vääristää markkinoita ja edistää ainoastaan valtion ylivelkaantumista, mikä lopulta tulee johtamaan Suomen taloudelliseen romahdukseen. Kirjailijat argumentoivatkin, että suomalainen hyvinvointivaltio on merkittävästi vähennettävä, jos haluamme estää tulevan talousromahduksen. Tämä johtuu siitä, että hyvinvointivaltiolla on tapana lisätä vuosien mittaan uusia palveluita, lisäten kustannuksia, jotka kasvattavat velanottoja.   

Teknisesti tämän kirjan argumentaatio on hyvinkin vakuuttavaa ja kielikin on helppoa ja välillä humorististakin. Kuitenkin jos tarkastelee kirjailijoitten ratkaisuehdotuksia laajemmalla perspektiivillä, ongelmia alkaa ilmetä.   

Oletukset   

Tämän kirjan suurin ongelma on sen lähtökohta. Kirja olettaa, että lukija jo inhoaa hyvinvointivaltiota ja etsii vain älykkäitä perusteluja inholleen. Itselleni hyvinvointivaltio ei ole koskaan aiheuttanut harmeja, enemmänkin se on mahdollistanut vaikeina aikoina keskittymisen opiskeluun, eikä vain elonjäämiseen. Tämän vuoksi minulle oli todella kummallista lukea siitä, miten hyvinvointivaltio rajoittaa ”vapauksiani” tai ”riistää lompakkoani”.

Kirjailijoille verotus on nollasummapeli, jossa palkkapussista otettu vero vain katoaa mustaan aukkoon, joka tuntuu samalta kuin ryöstöltä. Kirjailijat vielä paheksuvat, että verotuksella rahoitetaan “jonkun muun elämä”.  Vaikka kirjailijat onnistuvat loogisesti perustelemaan verotuksen epäoikeudenmukaisuuden ja jopa, miten taloudellisesti olisi kannatettavampaa, että yksilölle jäisi käteen enemmän rahaa, silti en pystynyt tunnetasolla samaistumaan perusteluihin.   

Toinen kirjan oletus on kapitalismin toimivuus, mutta tämä on enemmänkin kirjan rajaus kuin oletus. Kirjailijat lähtevät siitä lähtökohdasta, että kapitalismi on täydellinen järjestelmä, jonka viat johtuvat ainoastaan valtion ja kansalaisjärjestöjen väliintulosta. Tämä rajaus tarkoittaa, että kirjailijat onnistuvat ansioituneesti ja hyvinkin loogisesti perustelemaan liberaalin valtion toimivuutta. Mutta jos on muuten tutustunut kapitalismikriittiseen kirjallisuuteen, pystyy huomaamaan säröjä visiossa. Esimerkiksi yksi hyvä tapa kumota klassinen liberalismi, on todeta, että joka kerta kun sitä on kokeiltu, se on aiheuttanut kurjistumista ja paluun rajoittavampaan politiikkaan. Oikeastaan tämän kirjan visioimaa valtiota ei ole koskaan ollutkaan olemassa, joten se on yhtä utopistinen visio kuin kommunismi.

Kirjailijat melkein tunnustavat edellä mainitun, kappaleessa, missä haukutaan edustuksellista demokratiaa. Vaikutti siltä, kunin kirjailijat tunnustaisivat rivien välistä, että vapaa markkinatalous ei ole yhteensopiva demokratian kanssa. Tämä sen takia, koska kirjailijoitten mukaan poliitikko voi aina voittaa vaalit lupaamalla sosiaaliavustuksia ja valtion tukia. kirjailijoitten mukaan, jos poliitikot olisivat ideologisesti uskollisempia, demokratia voisi toimia kapitalismin kanssa. Mielestäni jos järjestelmäsi voi toimia ainoastaan, kun kaikki ovat saman mielisiä, ei se ole kovin demokraattinen tai toteuttamiskelpoinen. Silti kirjailijat eivät huomaa tätä ristiriitaisuutta kirjassa, jossa samaan aikaan haukuttaan konsensuspolitiikkaa. En väitä tässä, että kirjailijat olisivat epärehellisiä, ainoastaan, että he eivät huomanneet tätä ristiriitaisuutta.

Pahinta on kuitenkin, kun kirjailijat ylistävät Portugalin fasistisen diktatuurin tiukkaa valtion budjetinpitoa! Sen lisäksi, että Portugalin “Estado novo” (1933–1974) oli fasistinen diktatuuri, se oli myöskin imperiumi, jonka talous perustui Afrikassa olevien siirtokuntien riistoon. Maan talous oli niin riippuvainen siirtokunnista, että se oli viimeisempiä eurooppalaisia valtioita luopumaan niistä. Portugalin diktatuuri luopuikin siirtokunnistaan vasta hävittyään brutaaleja itsenäisyystaisteluita. En ainakaan itse nostaisi tällaista valtiota esimerkiksi talousliberaalista taloudenpidosta. Siinä mielessä nämä kirjailijat voivat yhtyä anarkistiteoreetikko Noam Chomskyn toteamukseen, että kapitalismi ja demokratia eivät ole yhteensopivia.    

Sipilän hallituksen manifesti?   

Huomasin lukiessani tätä kirjaa, että monet sen ehdotuksista ovat samoja, joita Kokoomus ja Keskusta nyt yrittävät Juha Sipilän hallituksessa toteuttaa. Esimerkiksi tässä ehdotetaan samaa terveydenhuollon yksityistämisjärjestelmää kuin SOTE:n “valinnanvapaus” uudistuksessa. Mutta myöskin ammattiliittojen vaikutusvallan heikentämistä ja julkisen sektorin leikkauksia. kirjailijat menevät vielä äärimmilleen kuin mitä Sipilän hallitus uskaltaisi, mutta selvästi tästä kirjasta on otettu vaikutteita.    

Kirjailijat ehdottavat, että Työvoimatoimisto lakkautettaisiin ja annettaisiin yksityisille rekrytointiyksille sama tehtävä. kirjassa ehdotetaan myöskin ammattiliittojen muuttamista yksityisiksi työttömyyskassoiksi, jotka työtaistelun sijaan, neuvotat työntekijöitä, missä muualla on parempia työehtoja tarjoava yritys kuin nykyinen työpaikka. Kirjailijat lakkauttaisivat yleissitovan työehtosopimuksen ja irtisanomissuojan. Kirjan liberaalissa visiossa yritykset maksaisivat vähemmän palkkaa kuin nykyään, jolloin enemmän ihmisiä voidaan palkata. Kirjailijoitten mukaan tärkeintä on, että kaikki ovat töissä, eikä niinkään miten paljon rahaa he saavat työstä. Kirjassa nostetaankin viimeisen vuosisadan alun Suomi esimerkkinä täystyöllistyneestä maasta, koska mitään “rajoituksia” ei ollut olemassa. En tiedä, mitä historiankirjoja kirjailijat lukivat, mutta muistaakseni viimeisen vuosisadan alun Suomi ei ollut ihan täystyöllistynyt onnella.

Kirjailijat kuitenkin selittävät, että potkut saanut työntekijä voi hakea toisen matalapalkkaisen työn. Tämä auttaisi, kirjan mukaan, ihmistä nousemaan työuralla, koska mitä enemmän työkokemusta eri työpaikoissa, sitä enemmän kehittyy työntekijänä. Tietenkin valtio maksaisi koko ajan perustuloa, nykyisten sosiaalipalveluitten sijaan, jolla työtön pysyy ”nipin napin elossa” työnhaun aikana. Sen sijaan kirjailijat haluaisivat antaa sosiaalitukia yksityisille pienyrittäjille, jotta nämä uskaltaisivat ottaa enemmän innovaatioriskeja.    

Vieraantumista   

Vaikka kirjailijat julistavat kapitalismin olevan perheen ystävä, en näe miten moni vähävarainen ihminen kykenisi siirtämään koko perheensä mukanaan ”hyvän työn” perässä jatkuvasti. Kehittyvissä valtioissa toki on kokemuksia tästä ”dynaamisesta työmarkkinasta”, mutta harva pitää näitä ratkaisuja hyvinä.   

Ainoa lohduttava asia tässä kirjassa on se, että sen tekijät eivät uskalla ehdottaa hyvinvointivaltion kokonaista lakkauttamista, ainoastaan ”turhien osien karsimista”. Tämäkin ehkä on sen takia, koska suomalaisilla on sen verran hyviä kokemuksia hyvinvointivaltiosta, että on vaikea kannattaa amerikkalaistyylistä markkinaliberalismia.    

Silti monien palveluitten yksityistäminen tuntuu hiukan kyseenalaiselta. Kuinka moni on valmis antamaan oman kohtalon yksityisen toimijan käsiin, jonka tavoite on tuottaa mahdollisimman paljon voittoa osakkeenomistajalle? Enkä puhu tässä ahneudesta, vaan siitä, että yksityiset yritykset eivät ole demokraattisia instituutioita, joille voi asiakkaana valittaa ja äänestää johtajat ulos. Kirjailijoitten mukaan, jos yksityinen yritys ei miellytä, niin joko asiakas vaihtaa paikkakuntaa tai boikotoi se. Täydellisessä maailmassa boikotti ja matkustaminen toimisivat. Oikeassa maailmassa kuitenkin tietyt palvelut luonnostaan luovat monopoleja tai suunnatonta valtaa yrittäjälle, jolloin boikotoiminen on lähes mahdotonta.    

Sitten tietenkin kuinka moni on valmis muuttamaan koko elämänsä vain koska tiettyä palvelua tarjoava yritys on tehnyt jotain väärin? Mitä jos vahinko on suurempi? Pitääkö ihmisten paeta saastuttavien yritysten tieltä, kun itsevalvonta pettää? Kirjailijoitten mukaan markkinat hoitavat kaikki vakuutusyritysten ja kustannuspaineitten kautta, jolloin onnettomuuksia tai väärinkäytöksiä on hyvin vähän. Historiassa kokeiltiin tällaista “luonnollista” korjausmekanismia ja se ei toiminut. Eivät rajoitukset ja turvallisuussäännöt tyhjästä ilmestyneet, vaan ne laadittiin, koska yritykset eivät itse kyenneet valvomaan niitä.   

Ehkä mielenkiintoisin vihje kirjan lyhytnäköisyydestä on, kun yksi kirjailijoista mainitsee, että Oulun yliopistossa keksittiin laite, jota vakuutusyritykset voisivat pakottaa asiakkaansa käyttämään, estääkseen varastokattojen romahduksen. Kirjailijat siis haukkuvat koko kirjan aikana valtiota, mutta eivät huomaa sitä ristiriitaisuutta, että heidän luomassa järjestelmässä JULKINEN yliopisto keksii laitteen, jota yritykset voisivat käyttää. Tämän kirjan mukaan valtio on kaiken pahuuden ydin, mutta se kelpaa maksaakseen yrityksille sosiaalitukia, puolet työntekijöitten palkasta ja itse kantamaan uuden teknologian kehittämiskustannukset! Voisin melkein sanoa, että kirjailijat ehdottavat rikkaitten sosialismia.   

Yhteenveto   

Henri Heikkisen ja Antti Vesalan ”Elämä hyvinvointivaltiossa” on aika epätasainen kirja. Kirjan määritelmä hyvinvointivaltiosta on niin laaja, että jopa republikaani George W. Bushin hallituskautta kutsutaan tässä teoksessa ”vasemmistolaiseksi”. Tämä tarkoittaa, että kirja pyrkii ottamaan kantaa kaikkiin yhteiskunnan kysymyksiin, kuten vihapuhelakeihin, maahanmuuttoon, kehitysapuun, naisten alempaan palkkaan ja pörssin transaktioveroihin. Kirjan parasta antia ovat viimeiset kappaleet, jotka käsittelevät hyvinvointivaltion kestävyysvajeongelmaa. Tämä on todellinen ja huolestuttava ilmiö, johon kirjailijat ehdottavat konkreettisia ratkaisuja. Mutta kuten edellisissä kappaleissa kerroin, epäilen, toimisivatko nämä markkinaliberalistiset ratkaisut käytännössä? Sipilän hallitus ainakin yrittää toteuttaa joitakin kirjan ehdotuksia, mutta moni niitä vastustaa. Kirjan mukaan nämä ehdotukset ovat “kipeitä”, mutta niitä tulisi vain kestää, koska ajan kuluttua ne alkavat toimia kuin pitäisi. Tällainen retoriikka muistuttaa pikkasen Neuvostoliiton ”reaalisosialismia” jossa vakuutettiin, että ihan kohta työläisparatiisi syntyisi, pitäisi vain kestää uudistukset. Suosittelen kaikille tätä kirjaa, jos kiinnostaa tietää, mikä on Kokoomuksen ja Sipilän johtaman Keskustan ideologinen pohja.    

Jätä kommentti

Kategoria(t): Liberalismi, oikeistolaisuus ja anarkokapitalismi

Kotimaisen miesasian klassikko

Henry Laasasen ”Naisten seksuaalinen valta” on vuonna 2008 julkaistu tietokirja, joka mainittiin suomalaisen miesasiamiesliikkeen ”klassikoksi” jonka minun kaltainen sairas hyypiö pitäisi lukea. Folkloristina on velvollisuuteni tutustua kansan tuottamaan paskakirjallisuuteen, joten totta kai otin kirjan lukulistalle!

4

Teoria.

Tämä kirja perustuu Henry Laasasen sosiologian pro-gradu-tutkimukseen, jossa pyritään hyödyntämään seksuaalimarkkinateoriaa perustellakseen sen, että naisilla on enemmän valtaa kuin miehillä. Laasanen hyödyntää tarkastelussaan seksuaalisen vaihdon- ja Richard Emmersonin valta-riippuvuusteoriaa, jonka mukaan valta voi olla tiedostetun taktista tai tiedostamatonta. Laasasen käyttää näitä teorioita perustellakseen, että koska miehet haluavat koko ajan seksiä ja naiset taas eivät, naiset voivat käyttää omaa kehoaan talutusnuorana, jolla he voivat kiristää miestä tottelemaan heitä. Laasasen mukaan, koska mies ei pysty samaan, naisella on enemmän valtaa kuin miehellä.

Kirja pyrkii matemaattisella tarkkuudella analysoimaan ”seksuaalimarkkinoita”, perustellakseen, miten evoluutio on muovannut sukupuolten alitajunnan etsimään täydellisen partnerin, joka ”antaa” toiselle sukupuolelle tarvittavat resurssit. Kirjan mukaan naiset pyrkivät etsimään rikkaita miehiä, jotta voisivat ”omia” tämän resursseja seksiä vastaan. Laasanen argumentoikin, että kaikki naiset ovat oikeastaan ”huoria”, josta taitavimmat ylläpitävät miehiä sortavaa yksiavioista avioliittojärjestelmää. Avioliitto ei olekaan kirjailijan mukaan juridinen sopimus yhteisestä elämästä tai rakkaudenosoitus, vaan enemmänkin panttivankitilanne, jossa mies joutuu luovuttamaan omat taloudelliset resurssit ja vapautensa, saadakseen tasaisen ja luotettavan määrän pesää. Jos mies ei tähän järjestelyyn suostu, hänen on otettava riski, että hän jää ilman seksiä sinkkuna, koska ei aina voi ”saada” naisia seksuaalimarkkinoilla. Pelastaakseen miehet, Laasanen ehdottaa heille moniavioisuutta. Kirjailijan mukaan, kun mies on aviossa monen naisen kanssa, hän voi ylläpitää luonnollisia halujaan, eikä yhdellä naisella ole ylivaltaa häneen, vaan sen sijaan vaimojen on kilpailtava miehestä. Laasasen mukaan naisetkin hyötyvät moniavioisuudesta, koska nyt heillä on vapaus valita yksiavioisuuden tai moniavioisuuden. Kirjailijan mukaan lisävaihtoehtojen tarjoaminen ”parantaa” aina ihmisryhmien asemaa. Laasasen mukaan erityisesti köyhät naiset hyötyvät siitä moniavioisuudesta, koska rikkailla miehillä on enemmän resursseja jaattavaksi monelle naiselle.

Näin kirjailijan mukaan  moniavioisuudessa miehen seksuaalihalu ja naisten seksuaalinen valta nollaavat toisensa ja tasa-arvo on saavutettu! Kumpa profeetta Muhammad olisi keksinyt tämän selityksen! Naisille Laasanen ehdottaa matalaa palkkaa, jota näitä rohkaistaisiin solmimaan avioliitto ensimmäisen miehen kanssa, joka sitä ehdottaa. Näin kirjailijan mukaan estetään rikkaitten miesten monopolisoivan kaikki naiset itselleen.

Samalla Laasanen vastustaa sukupuolten valtarakenteitten ja -määritelmien purkua, koska se ”madaltaa sukupuolten markkina-arvoa”. Eli seksuaalivähemmistöjen emansipoituminen tiukoista mies-nainen-binääristä ei ole Laasasen mukaan toivottavaa, koska se ”häiritsisi” hänen seksikuviotaan. Näillä edellä mainituilla menetelmillä Laasasen mukaan naisten ”ylivalta” saadaan kukistettua. Laasanen siis yhtyy Saudi-Arabian suurmufti Sheikh Abdul Aziz Al-Asheikhin näkemyksiin naisista. Tietenkin Laasanen ei mene niin äärimmilleen, että kumoaa naisten ”vallan” säkittämällä nämä.

Tämä on ehkä omituisin kirja, jonka olen lukenut. Se noudattaa akateemisen tietokirjan rakennetta, jossa ensin selitetään teoriat ja aiempi tutkimus, jonka jälkeen aletaan perustelemaan omat väittämät. Viitteitä ja tilastoja kirjassa on runsaasti, mutta jos on koskaan nähnyt naisen ja ollut tekemisissä yhden kanssa, niin ei tässä koko kirjassa ole mitään järkeä.

Tieteenfilosofiaa

Tämä kirja on oiva esimerkki siitä, miksi on niin tärkeää kyseenalaistaa oman tutkimuksen lähtökohdat ja tavata eläviä naisia. Tässä kirjassa on tyypillisen pseudotieteen lähtökohdat, jossa ensin on loppupäätelmä ja siitä aletaan rakentamaan alas tätä päätelmää selittävää teoriaa. Laasanen esimerkiksi kirjoitti tässä kirjassa, että hän ei ota huomioon ihmisten psykologiaa, vaan ”pariutumismarkkinoitten tilastointia”. Näin kirjailija saa luotua kylmän darvinistisen käsityksen yhteiskunnasta, jossa naiset ja miehet ovat laskelmoivia muurahaisia, jotka hässivät toisiaan, koska haluavat toisen ”resursseja”. Itsessään tällainen luonnontieteellinen näkökulma ei ole väärin, vaan hieman vaivaannuttavaa, mutta silti sillä voidaan tehdä ihan valideja päätelmiä, kuten evoluutiopsykologit ovatkin tehneet.

Ongelma tuleekin datan tulkinnasta, jossa kirjailija kirjoittaa parisuhteesta kuin se olisi nolla summa peli, jossa miehellä on rajallinen määrä resursseja, joita se ”joutuu” luovuttamaan naiselle saadakseen seksiä. Koska psykologia on rajattu pois tutkimuksesta, kirja antaa kuvan, että lahjojen antaminen tai ravintolalaskun maksaminen ovat vain ”resurssien uhrausta” eikä mukavia tekoja, joita tehdään, jotta itselle ja rakastetulle tulee hyvä mieli.

Vaikka tässä kirjassa oleva ”seksuaalimarkkinateoria” kuulostaa loogisen johdonmukaiselta, se ei ota huomioon sitä, että sukupuolet hakevat eri iässä eri asioita seksistä. Tai, että seksi ei ole ihmisille aina itseisarvo, vaan paljon monimutkaisemman sosiaalisen kanssakäymisen komponentti. Laasanen on riisunut parisuhteesta kaiken ”epäolennaisen” ja tutkiskellut todella kapeaa ilmiötä, jotta voisi edes yrittää perustella harhaista käsitystään naisista.

Avioliitto on itseisarvo

Tämän kirjan mukaan esimerkiksi miehet eivät halua mennä naimisiin tai olla pitkäaikaisessa parisuhteessa, mutta koska naisten saanti on pirun vaikeaa, ”huonot” miehet ”joutuvat” naimisiin, jotta voisivat edes panna yhtä naista elämänsä aikana. Kirjailijan mukaan esimerkiksi rikkaat miehet eivät yleensä mene naimisiin, vaan hukkuvat pilluun. Kuitenkin tiedämme, että köyhät ovat se kansanosa, joka eniten sekstailee yhteiskunnassa ja saa lapsia. Rikkaat toki voivat pettää vaimoaan, mutta silti he menevät yleensä avioon, koska se antaa korkeamman sosiaalisen statuksen kuin vain play boyna oleminen. Jotta Laasasen teesi olisi oikeassa, köyhien keskuudessa pitäisi elää vain rumia miehiä ja naisia, eikä asianlaita ole ollenkaan niin. Tässä tutkimuksessa onkin rajattu pois ihmiskunnan historia, sosioekonomiset olosuhteet, kansanperinne ja kulttuurihistoria, jotka voisivat selittää monia parisuhteeseen liittyviä ilmiöitä paremmin.

Se onkin omituista, että Laasanen kirjoittaa kirjassaan siitä, miten feministit ylläpitävät yksiyisavioisuutta ja, miten moniavioisuus olisi ”luonnollisempaa”. Kuitenkin kirjassa ei kerrota, missä/ketkä nämä yksiavioisuutta puolustavat feministit ovat? Mitä itse olen lukenut sukupuolitutkimuksessa, avioliittoon ei oteta kantaa muuten kuin oikeudellisesta näkökulmasta (vaimon ja miehen velvollisuuksien analyysi), mutta muuten pidetään avoimena koko instituution lakkauttaminen. Kertoo jotain Laasasesta, että avioliiton lakkauttaminen ei käy edes mielessä, vaan hän pitää itsestään selvänä, että naiset on sidottava yhteen mieheen taloudellisesti. Kenellä siis on valtaa yhteiskunnassa, kun kirjan lähtökohdat ovat kirjoitettu, sillä oletuksella, että on itsestään selvää, että miehellä on resurssit ja etuoikeus sitoa naiset niihin? Laasasen valtateoria lähteekin siitä asemasta, että koska naiset ovat köyhempiä kuin miehet, se on johduttava siitä, että naiset eivät halua tehdä töitä, vaan sen sijaan he hankkivat varallisuutta pakottamalla miehet maksamaan kaikesta. Tällä logiikalla 1800-luvun mustilla orjilla oli valtaa, kun heidän omistajansa maksoi sorjien majoituksen ja ruuat. Mitä helvettiä?

Sitten tietenkin normaalit miehet haluavat muutakin elämästään kuin vain persettä, kuten emotionaalisen tuen, läheisyyden ja kumppanuuden, jonka voi saada tyttöystävältä tai vaimolta. Toki voimme kutsua näitä asioita ”resursseiksi” mutta eivät ne toimi samalla tavalla kuin vaikka kilo taikinaa. Laasaselle nämä ilmiöt eivät ole olemassa, vaan koko avioliittoinstituutti on naisen tapa ”varastaa” miehen materiaaliset resurssit. Mietinkin, että jos Laasanen olisi valinnut muita adjektiiveja kuvaamaan teoriaansa, tämä ei kuulostaisi niin perverssiltä. Esimerkiksi on tutkittu, että naiset haluavat tosiaan mennä avioon varakkaamman miehen kanssa, mutta tämän voi selittää puhtaasti sillä, että varakas mies pystyy turvaamaan perheen elannon ja näin suvun jatkumisen, eikä sen takia, että nainen voisi jotenkin vertauskuvallisesti kaapata miehelle ”kuuluvaa” omaisuutta. Varakas mies myöskin sisältää mielikuvan älykkäästä ja voimakkaasta miehestä, joka evolutiivisesti katsottuna on parhaimmat mahdollisuudet tuottaa yhtä älykkäitä ja voimakkaita lapsia. Se, että naiset hakevat alitajuisesti parhaan mahdollisen suvunjatkajan ei ole mitenkään väärin, jos katsoo asiaa kylmän darvinistisesti. Tässä onkin se jännä Laasasen oletus. Kylmä darwinismi kelpaa vain, kun on aika puhua miehen hässimishalusta, mutta muuten se muuttuukin miehen ”sorroksi” että naiset hakevat omaa geneettistä etuaan. Ehkä keskiajalla, kun naisella ei ollut muuta elannon mahdollisuutta kuin avioliitto, tämä avioliitto resurssien vaihtokauppana-malli voisi toimia ja silloinkin olisi hieman kyseenalaista olettaa, että naiset koko järjestyksen keksivät.

Pahempaa onkin, että Laasasen mukaan hyvinvointivaltio estää naisia menemästä avioon miehen kanssa, koska hän voi saada valtiolta sosiaalitukia. Laasanen olettaa jostain syystä, että koska naiset käyttävät enemmän sosiaalitukia (voisiko asiaan liittyä raskaus ja lastenhoito?) niin nämä eivät tee töitä, vaan elävät sosiaalituilla, sillä aikaa, kun mies maksaa korkeita veroja, ilman että ”saa” mitään vastineeksi. Laasanen ehdottaakin hyvinvointivaltion lakkauttamista, jotta miehet pääsevät helpommin avioon. Jätkähän on miettinyt kaikki loppuun asti! Kenties ottanut mallia Vanhasta testamentista?

Tietenkin, koska psykologian lisäksi, tässä kirjassa ei myöskään huomioida lapsen tekoa. Kirja antaa ymmärtää, että lapsi on jokin mystinen seksin sivuvaikutus, eikä se kosketa miehiä tai naisia mitenkään. Raavin päätäni, kun luin tätä kirjaa. Eikö Laasanen ole koskaan nähnyt isän ja äidin rakkautta lastaan kohtaan? Eikö Laasanen ole koskaan tuntenut miestä, joka haluaisi joskus oman lapsen? Elääkö Laasanen yhä äitinsä kellarissa?

Propagandaa

Kirjan keskellä löytyykin ne filosofiset lähtökohdat, joista Laasanen aloittaa tutkimuksensa. Tässä kirjassa on kokonainen kappale omistettu vain tunnettujen miesasiamiesten vihamanifestien siteeraamiseen. Näissä manifesteissa kutsutaan kaikkia naisia huoriksi ja ”resurssivampyyreiksi” jotka avioliitolla ”imevät” miehen palkkatyössä ansaitut rahat. Tässä kirjassa viitataan sellaisiin länsimaisen filosofisen ajattelun tähtiin kuin Warren Farrelliin (tuttu ja toistuva nimi blogissani), Jack Kammeriin ja Matthew Fitzgeraldiin.  Laasanen sentään myöntää, että nämä miehet eivät perusta mielipiteensä tutkimuksiin, vaan omaan perseihinsä, mutta hänen mukaansa ne lisättiin, kertomaan ”kansanomaisesti” hänen teoriastaan. Näitten referoitujen miesten mielipiteet ovat kuin jonkun todella vihaisen ISIS-taistelijan tai naisten nahkoja keräilevän sarjamurhaajan suusta.Enkä liiottele Isiksestä, koska olen lukenut heidän manifestejaan. Ääriryhmällä on oma julkaisu vain siitä, mitä naisille tehdään heidän kalifaatissa. Ei kukaan tavallinen ihminen pysty suhtautumaan kylmän tieteellisesti Laasasen referoimien agitaattoreitten mielipiteisiin. Nämä sitaatit kertovat enemmän, mitä Laasanen lukee vapaalla-ajalla kuin siitä, miten ”kansa” on havainnut samat asiat kuin hän.

Perverssi seksuaalisuus

Mutta pahempaa on se, että Laasasen mukaan raiskaus ja seksuaalinen ahdistus ovat miehen ”rankaisuvaltaa” jolla tämä samaan aikaan osoittaa uhrinsa ”markkina-arvon” ja ”kostaa naisen seksuaalisen ylivallan”. Kirjailija pyrkiikin hyvin ohuesti perustelemaan, miten seksuaalinen ahdistelu ja raiskaus eivät voi johtua miesten vallanhalusta naisten kehoja kohtaan, vaan ”turhautumisesta”, siitä, että vain rumia ja köyhiä miehiä syytetään seksuaalirikoksista. Ehkä vuonna 2008 tuo argumentti juuri ja juuri voisi toimia, mutta nykyään #metoo-kampanjan jälkeen on käynyt aika selväksi, että nimenomaan rikkaat ja valtaa omaavat miehet ovat pahempia raiskaajia ja seksuaalisia ahdistelijoita, joita on. Erityisesti kun muistaa, että suurin osa raiskaajista ovat yleensä naisen lähipiirin tai perheen jäseniä, eikä satuntaisia työkavereita tai puskassa piileskeleviä hyypiöitä. Esimerkiksi Hollywoodissa naisia systemaattisesti ahdisteltiin ja jos nämä eivät suostuneet kopeloitaviksi tai raiskatuksi, heidän uransa tuhottiin. Tämä on jo toinen miesasiamiehen kirjoittama kirja, jossa yritetään oikeuttaa raiskaaminen. Laasanen vaan lähtee eri suuntaan kuin Farrel. Siinä missä Farrelin mukaan raiskaus on vaikutusvaltaisen miehen ”suosion osoitus” naiselle, Laasanen mukaan se on ruman miehen kosto. Kummatkin näkemykset kuitenkin päättyvät siihen oksettavaan johtopäätökseen, että raiskaaja on ”uhri” koska naisella on seksuaalista ”valtaa” mitä vastaan mies ei voi taistella. Sitten tietenkin molemmat ”ajattelijat” olettavat, että miehellä on jokin ”oikeus” seksiin, joka on niin itsestäänselvää, että sitä ei edes kyseenalaisteta. Sitä haukutaan feministejä miesvihaajiksi, mutta mikä onkaan suurempaa miesten vihaamista kuin kirjoittaa siitä, miten kaikki miehet ovat potentiaalisia raiskaajia, jos he eivät saa tasaisesti seksiä? Tämä logiikka ei edes toimi Laasasen omien sääntöjen mukaan, koska miten naisilla voi olla valtaa, jos heitä jatkuvasti uhkaa raiskaus, jos nämä eivät ”anna”? Jo se, että Laasanen kutsuu raiskausta ”rankaisuvallaksi” pitäisi antaa vihjeitä siitä kuka oikeasti on se vaikutusvaltaisempi sukupuoli.

Yhteenveto

Henry Laasasen ”Naisten seksuaalinen valta” on taitavasti koottua propagandaa, jolla Laasanen ja hänen kannattajansa (Lassukat) pyrkivät perustelemaan, miksi ovat niin onnettomia miehiä. Syy ei ole siinä, että heillä on vinoutunut käsitys naisista seksuaalisina esineinä, vaan vika on oltava naisissa, jotka samaan aikaan ovat kaikki huoria, mutta myöskin ämmiä, jotka eivät suostu antamaan. Kirjan seassa on ihan mielenkiintoista dataa seksuaalikäyttäytymisestä, mutta niistä vedetut tulkinnat ovat ovat pähkähulluja. En suosittele tätä paskaa kenellekään.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Liberalismi, oikeistolaisuus ja anarkokapitalismi

Voiko liberalismi radikalisoida?

Ludwig von Misesin ”Liberalismi. Klassinen perinne.” (oma suomennos) on vuonna 1927 kirjoitettu manifesti ja tietokirja liberalismista.

57

Liberalismi on yhä länsimaitten vallitsevin aate, joka on melkein jokaisen länsimaisen demokraattisen valtion pohja. Kuitenkin sattumalta liberalismi on nyt samassa kriisissä kuin tämän kirjan julkaisemisajankohdalla. Äärioikeisto ja totalitarismi ovat nousemassa ympäri maailmaa. Monet ovat aktiivisesti hylkäämässä liberalismin ja korvaamalla sen uusosmanismilla, trumppismilla tai putinismilla. Tuorein esimerkki tästä on Perussuomalainen kansanedustaja Laura huhtasaari, joka julisti Twitterissä ”liberalismi on mielisairaus” ja linkkasi tunnetun radikaalioikeistolaisen salaliittoteoreetikon propagandavideon.

Samaan aikaan toiset ihmiset taas ovat naamioimassa totalitarisminsa ja rasisminsa, kutsumalla itseään ”klassisisiksi liberaaleiksi”, jotta heitä ei kutsuttaisi äärioikeistolaisiksi. Tämä Misesin kirja liberalismista voi selventää, miksi liberalismia vieraannuttaa tai radikalisoi ihmisiä?

Ideologia

Mises määrittelee kirjassaan liberalismin ideologiaksi, jonka tavoitteena on maksimoida ihmisen vapaus, ilman että tämän vapaudet rajoittavat toisten vapauksia. Tämän vapauden tasapainon saavutetaan yksityisomaisuudella ja valtiolla, joka sitä suojelee. Misesin mukaan yksityisomaisuus takaa poliittisen vallan, joten jos kaikki omistavat pääomaa, silloin kaikilla on yhtäläinen valta saada edustusta demokraattisessa valtiossa. Talous tietenkin rakennetaan yksityisomaisuuden pohjalle, jolloin kapitalismi on ainoa vapauksia ja velvollisuuksia takaava talousjärjestelmä.

Kirjailija allekirjoittaa Adam Smithin teorian vapaan markkinatalouden ”näkymättömästä kädestä”, joka on metafora spontaanisille markkinoille, jotka ohjaavat pääoman juuri sinne, minne sitä eniten tarvitaan. Toimiakseen tehokkaasti, valtion on puututtava todella vähän markkinoitten kulkuun, jos ollenkaan. Verotusta on laskettava tuntuvasti ja tuotteita tai markkinoita rajoittavia lakeja pidettävä minimissään. Esimerkiksi tullit ja muut valtion asettamat kaupanteon oheismaksut ja byrokratiat on poistettava kokonaan. Tämä tarkoittaisi myöskin hyvinvointivaltion kokonaista lakkauttamista.

Misesin liberalismi on siis oikeistolaista markkinaliberalismia, joka eroaa vaikka Vihreitten tai amerikkalaisen Demokraatti-puolueen sosiaaliliberalismista. Todennäköisesti Laura Hihtasaari pitää sosiaaliliberalismia mielisairautena, mutta koska Huhtasaari ei ainakaan avimesti halveksi demokratiaa, tämä todennäköisesti kannattaa klassista liberalismia, jota on aletti kuvata USA:ssa uuskonservatismiksi. Mises kirjoittikin tämän kirjan tehdäkseen pesäeron sosialiliberaaleihin ja juuri tästä kirjasta yleistyi nimitys ”klassinen liberalismi”

”Ei oikeaa liberalismia!”

Joku voi jo varmaan kysyä, että emmekö jo nyt elä tällaisessa maailmassa, jossa eriarvoisuus kasvaa ja juuri sen takia äärioikeisto on nousemassa ympäri maailmaa? Eikö juuri, esimerkiksi Sipilän hallitus yritä tällaista talousuudistusta?

Vastaus on ei. Se onkin tämän kirjan mielenkiintoisin teesi. Mises määrittelee teoksessaan liberalismin niin kapeasti, että hän tunnustaa, että missään päin maailmaa ei ole viety liberalismia loppuun asti. Ei edes hänen elinaikanaan tällaista täydellistä markkinoitten vapauttamista ole harjoitettu. Sipilän hallitus ei myöskään mahtuisi liberalismin raameihin, koska se ei ole pyrkinyt lakkauttamaan hyvinvointivaltiota, vaan näivettämään sitä. Yritystuet, tullit ja progressiivinen verotus eivät ole lakkautettu. Aktiivimallikin ei kuulu liberalismiin, koska se lisää byrokratiaa entisestään ja antaa suunnatonta valtaa valtiolle hallita ihmisten elämiä.

Tässäkin kirjassa Mises varoittaa, että moni henkilö kutsuu itseään liberaaliksi, mutta heidän politiikkansa voivat olla päinvastaiset. Ehkä hälyttävintä onkin, että Mises pitää toryismia, eli Iso-Britannian oikeistolaisen Konservatiivipuolueen ideologiaa epäliberaalina.

Mutta nyt joku voi varmaan huomauttaa, että eikö Mises pakene vastuuta? Jos mikään maailman oikeistohallitus ei ole oikeasti liberaali, eikö se ole sama asia kuin kommunisti, joka sanoo, että Neuvostoliitto ei ollut oikeaa kommunismia? Tarkoittaen, että aina, kun liberaalihallitus tekee jotain ikävää se lakkaa olemasta liberaali? Pakko vastata, että vähän siltä näyttää.

Utopiakapitalismi

Mises käsitteleekin kirjassaan kapitalismin teoriaa, joka on sisäisesti kiistattoman johdonmukaista ja helposti ymmärrettävää. Esimerkiksi Karl Marxin talousvisiot ovat niin kryptisiä, että en koskaan niitä ymmärtänyt ja sen takia en kannatakaan suunnitelmataloutta. Mises kumoaa suunnitelmatalouden hyvin loogisesti ja selkeästi tässä kirjassa, enkä ala avata sitä.

Kuitenkin jos vertaamme Misesin teoreettista kapitalismia oikeaan maailmaan, voimme nähdä selkeitä ristiriitoja. Esimerkiksi. Misesin mukaan vapaassa markkinataloudessa pääoma kiertää hurjaa vauhtia yhdestä käyttäjästä toiseen, jolloin kukaan ei ole pysyvästi superrikas, mutta ei myöskään köyhä, vaan kaikki jossain vaiheessa saavat pääoman kierteen hyödyt, eikä se kasaudu pitkiksi ajoiksi harvojen käsiin. Tätä voisi kutsua pisarointivaikutukseksi. Kuitenkin kaikki tietävät, että meillä on superrikkaita, joitten varallisuus heilahtaa muutamassa prosentissa, mutta silti varallisuus lasketaan sadoissa miljardeissa, kun samaan aikaan on ihmisiä, joilla on rahaa juuri ja juuri syömiseen, jos siihenkään.

Ollakseen totta, tämä visio nopeasti kiertävästä varallisuudesta, suuryrityksiä pitäisi jatkuvasti nousta ja kaatua uusien tilalle. Kuitenkin meillä on yhä samoja suuryrityksiä kuin sata vuotta sitten. Esim General Electric on 125 vuotias suuryritys. Joitakin uusia korporaatioita on toki noussut, kuten monet internetin jätit, mutta näitten omistajat ovat yleensä olleet joko keskiluokkaista tai sitä korkeammasta tuloluokasta. Sitten harva kaatuneen suuryrityksen omistaja on köyhtynyt keskiluokan tai köyhän tasolle muutoin kuin pörssiromahduksien aikana, jos silloinkaan.

Teoriassa Mises on oikeassa kapitalismista, mutta käytännön applikaatiosta hän ei ota vastuuta. Mutta Mises vastaa tähän kirjoittamalla, että mikään järjestelmä ei ole täydellinen, eikä meidän pitäisi edes tavoitella sellaista, vaan tyytyä siihen, että meillä on nyt parempi elintaso kuin keskiajalla. Ongelmana on, että olen nähnyt jopa kommunistien käyttävän tätä argumenttia puolustellessaan Neuvostoliittoa. Stalinin jälkeen Neuvostoliiton elintaso nousi korkeimmille lukemille kuin tsaarin aikana, joten eikö silloin se todista, että Neuvostoliitto onnistui tehtävässään? Puolueettomalle ihmiselle jää sitten aika vaikeaksi valita kumpi ideologia on parempi, jos kummankin puolustajat samaan aikaan kieltävät ideologiansa reaalimaailman ongelmat ja yrittävät vakuuttaa, että on tyydyttävä saavutettuihin etuihin, koska ennen oli vielä kurjempaa.

Puutteellinen vallan analyysi

Sitten tietenkin kuinka moni ihminen maailmassa omistaa tuottavaa pääomaa? Misesin mukaan yksityisomistus takaa poliittista valtaa, mutta harva ihminen maailmassa omistaa maata tai osakkeita, jolla saada sama poliittinen valta kuin transnationaalisilla korporaatiolla. On olemassa oikeastaan konkreettisia tutkimuksia, jotka osoittavat, että ihmiset tuntevat omaavansa vähän valtaa vaikuttaa yhteiskuntaan nykyään kuin aiemmin, vaikka juuri nyt elämme liberaaleinta aikaa moneen vuosikymmeneen. Tätä vallan epätasapainoa Mises ei käsittele mitenkään, mikä oli aika ihmeellistä, koska yksi tämän kirjan pointeista on kumota sosialismi. Sen sijaan kirjailija tukeutuu mantraan, että kunhan kaikki valtion tuet ja verotus lakkautetaan, matalapalkkainen vuokralla asuva työläinenkin voi perustaa oman start-upin ja rikastua. Mutta herää kysymys, että jos lakkauttaisimme kaikki valtion etuudet, niin toimisiko tämä työläisten rikastuminen, kun suuryritykset ovat jo ottaneet varaslähdön?

Orjuuden vähättelyä

Toinen ongelma on suurpääoman historia. Mises käsittelee kapitalismin historiaa jonkin verran. Esimerkiksi hän yrittää perustella ilman mitään viitteitä tai esimerkkejä, että transatlantinen orjuus, maaorjuus ja velkaorjuus eivät olleet niin pahoja, vaan oikeasti orjat pitivät omasta alennustilastaan ja orjanomistajat olivat mukavia heppuja. Mises toki kirjoittaa, että periaatteessa orjuus on liberalismin vastaista, mutta sen lakkauttaminen oli vaikeaa, koska kukaan ei kannattanut sitä, ei edes orjat. Kirjailjan mukaan vasta keskustelemalla järjellä ja logiikalla, orjuus saatiin lakkautettua, koska palkkatyöläiset ovat tehokkaampi komponentti kapitalistisessa taloudessa.

Sattumalta olen lukenut orjuuden ja muitten orjuusmuotojen historian, jopa aikalaiskuvauksia. Voin sanoa, että orjuus oli orjien mielestä todella ikävää. Tämän todistavat lukuisat orjakapinat kautta historian ja koko orjuuden aikainen orjuutta vastustava aktivismi, johon eivät osallistuneet vain valkoiset, vaan orjuutetut kansat.

Mutta miksi Mises yrittää vähätellä orjuutta? Yksinkertaisesti sen takia, koska sitä hyödynsivät länsimaiset suuryritykset, joilla oli tiiviit siteet maittensa hallituksiin. Mises on jotenkin yritettävät vähätellä sitä faktaa, että nykyinen länsimainen vauraus ei johdu ahkerista kauppiaista ja työläisistä, vaan suunnattomasta riistosta, joka kohdistettiin kolonisoituihin kansoihin.

Mises varmistaa selustansa jopa irtisanoutumalla imperialismista ja sanomalla, että se ei liity kapitalismiin mitenkään. Tämä on vähän hullunkurista, koska miten voidaan erottaa imperialismi kapitalismin kehityksestä, kun molemmat kehittyivät yhdessä ja suhteessa toisiinsa?

Länsimainen imperialismi ei ollut vain valtion harjoittamaa vallanhimoa, vaan se oli valtion tapa luoda lisää markkinoita maansa suuryrityksille. United Fruit Company ja État indépendant du Congo ovat ne kärjistetyimmät esimerkit yksityisomisteisista korporaatioista, jotka kirjaimellisesti ryöstivät kokonaisia valtioita rikkoen räikeästi ihmisoikeuksia. Misesin mukaan nämä historiamme pimeimmät puolet ”eivät ole oikeaa kapitalismia”. Mutta jos mikään ei ole oikeaa kapitalismia, miten voimme sanoa, että kapitalismi on menestyvä talousjärjestelmä?

Fasismin vähättely

Ehkä suurin ongelma tässä kirjassa on kuitenkin Misesin fasismimyönteisyys. Vaikka kirjailija painottaa, että fasismi on tuhoisa vapaalle markkinataloudelle pidemmällä aikavälillä, se on kuitenkin parempi järjestelmä kuin kommunismi. Misesin mukaan fasismi ei ole niinkään ideologia, vaan reaktio kommunismin väkivaltaisuutta vastaan, jolloin se on enemmänkin liberaalien ase, jolla suojella itseään hätätilanteessa totaaliselta tuholta. On siis tulkittava tästä avauksesta, että fasismi on äärimmäistä oikeistolaisuutta!

On totta, että fasismi ei ole ihan ideologia ja on totta, että historiallisesti fasismi perustui kommunismin pelkoon, mutta Mises sivuttaa kokonaan sen tunnetuimman asian, miksi kukaan ei pidä fasismista: Hallitsematon ja brutaali rasismi, jonka takia miljoonia viattomia ihmisiä murhattiin.

Mises kuluttaa kokonaisen kappaleen kertoen, että fasismi on paha liberalismille, mutta se on välttämätön väliaikaisratkaisu suojellakseen ihmisten yksityisomaisuutta. (jostain syystä Mises ei välitä juutalaisten tai siirtomaakansojen yksityisomaisuudesta)

Koska tämä kirja kirjoitettiin ennen Toista maailmansotaa, on joksikin ymmärrettävää, miksi Mises puolustaa fasismia, niinkin paljon, että kertoo fasismin sisältävän ”liberalismin elementtejä”. Silti hänen analyysinsa ontuu, koska nykyään kommunisteja ei ole missään länsimaissa merkittäviä määriä oikeuttaakseen fasismin nousun. Suomessakin SDP ja Vasemmistoliitto ovat luopuneet marxismista kokonaan. Monissa länsimaisissa suurvalloissa ei ole edes kommunisteja nimeksikään. Nyky-Venäjäkin ei ole kommunisti, vaan autoritaarinen kapitalistivaltio. Samoin Kiina. Miten Mises selittäisi nykyisen äärioikeiston ja totalitarismin vetovoiman? Joillakin vasemmistolaisilla on vaihtoehtoisia teorioita fasismin noususta, mutta eipäs puhuta heistä.

Voiko liberalismista radikalisoitua?

Mutta tämä fasismi, orjuuden, imperialismin ja kapitalismin haittojen vähättely selittävät hyvin nykyisten markkinaliberaalien radikalisoitumisen äärioikeistoon. Kaikki ongelmat, mitä liitetään liberalismiin, vähätellään, kielletään tai oikeutetaan tässä kirjassa. Klassinen liberalismi näyttäytyy Misesin tekstissä aatteena, joka ei voi tehdä mitään väärää ja joka on jo niin täydellinen kuin mahdollista. Voisin jopa sanoa, että tällainen ylimielinen asenne muistuttaa uskonnollisuutta. Kriittiselle yksilölle jääkin kaksi vaihtoehtoa: Joko hylätä klassinen liberaslismi, koska se ei kykene vastaamaan kunnolla reaalimaailman ristiriitaisuuksiin tai etsiä jokin ulkopuolinen syntipukki ongelmiin.

Klassinen liberalismi on aate, joka perustuu kapitalismiin ja jos on tämän kirjan tekstiä uskomista, kapitalismi ei voi olla väärässä. Tämä taas tarkoittaa, että jos kapitalismi ei ole toimimassa, kuten pitäisi, syy on oltava valtiossa tai jossain muussa ulkopuoliseksi koetussa ihmisryhmässä, eikä itse vapaissa markkinatalouksissa.

Misesin kirja avaa hyvin ne pimeyden siemenet, jotka radikalisoivat oikeistolaisia joko hylkäämään kokonaan liberalismin, kuten Huhtasaari tai kääntämään koko aatteen ylösalaisin oikeuttamaan mitä epäinhimillistä fasistista politiikkaa, kuten Marco de Wit, jonka nettisivussaan on samaan aikaan Mises instituutin ja Natsi-Saksan SS:n mustan auringon logot!

Tietenkin eivät kaikki klassiset liberaalit tai muutkaan oikeistolaiset radikalisoidu äärioikeistoon, mutta voimme jo tässä kirjassa nähdä, että aatteella on sisäänrakennettu logiikka, jonka mukaan itse aate ei voi koskaan aiheuttaa ongelmia ja jos aiheuttaa ne ovat jonkun muun syy. Tämä vastuun pakoilu ja ylimielisyys edistävät joissain yksilöissä asennetta, jossa tarkoitus pyhittä keinot ja, missä historia voidaan kaunistella, jotta aate pysyy puhtaana. George Orwell kirjoitti ”1984” kirjansa allegoriana Stalinin Neuvostoliiton kauhuista, mutta yhtä hyvin klasaisessa liberalismissa on sisäänrakennettuja mekanismeja totalitarismin oikeutukseen.

Yhteenveto

Puutteista huolimatta tämä on arvokas teos. Jos haluaa ymmärtää, mitä tarkalleen on oikeistoliberaalin ihanne ja lopullinen tavoite, kannattaa lukea tämä teos. Mielestäni Misesin ideologiassa on hyviä pointteja, joita historia on todistanut olevan toimivia. Mutta on otettava vastuu virheistä ja tunnustaa ne, jotta niitä ei toisteta. Jos tutkii äärioikeistoa tai ääri-islamia, huomaa, että molemmat perustuvat juurikin historian totaaliseen kieltämiseen tai kaunisteluun. Historian kiellolla oikeutetaan sitten juuri ne asiat, joita aiemminkin on tehty ja joita on jouduttu jälkeenpäin peittelemään.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Liberalismi, oikeistolaisuus ja anarkokapitalismi, Rasismin ja äärioikeistolaisuus, Talous

Väyrysen manifesti!

Paavo Väyrysen ”Suomen linja 2017” on sitkeän presidenttiehdokkaan viime vuonna julkaisema manifesti.

48

Kun näin tämän kirjan kirjakaupan hyllyssä, bussia odotellessa, panin välittömästi lukulistaan. Onhan tässä luettu kommunistien, anarkistien, natsien ja miesasiamiesten manifesteja, joten miksi ei lukea myöskin Paavo Väyrysen?! Harmi vain, että sain luettua tämänkin mestariteoksen vasta presidenttivaalien jälkeen. Pahoittelen myöhästymistä, mutta nyt viimein saamme kurkata minkälaisen Suomen Väyrynen olisi luonut, jos presidenttivaalit olisi voitettu!

Rakenne

Kirja alkaa Suomen historialla, joka on se tavanomainen historia, joten en sitä kommentoi. Loppuosa on itse Paavon poliittista manifestia, jossa hän muotoilee omaa ”ihmisyys” ideologiaansa.

Ihmisyysideologia

Väyrysen mukaan ihmisyysideologia on moderni versio alkiolaisuudesta, jonka mukaan ihmisen henkiset tarpeet ovat etusijalla ja vasta sitten materiaaliset. Voisimme sanoakin, että ihmisyysideologia on henkistä dialektiikkaa, mutta Väyrynen tarkentaa, että henkisyys tarkoittaa tässä: koti, uskonto ja isänmaa.

Vähän kliseiseltä kuulostaa, mutta Väyrysen mukaan ihminen on vasta onnellinen, kun hän uskoo johonkin uskontoon, hankkii perheen ja puolustaa synnyinmaata. Ihmisyysaatteen pohja on näin konservatismissa. Koska Suomessahan konservatiivisia puolueita ei ole tarpeeksi!

Väyrysen talouspolitiikka

Talousosio on se mielenkiintoisin seikka tässä kirjassa. Väyrynen sanoo suoraan, että hän vastustaa kapitalismia, mutta kannattaa vapaita markkinoita. Joku voi kysyä, että eikö nyt molemmat ole sama asia? Väyrynen kuitenkin selventää!

Kirjailijan mukaan kapitalismi on itsetuhoinen järjestelmä, joka murentaa kulttuurin, perheen ja isänmaan, muuttaen ne irtonaisiksi kulutustuotteiksi, joista ihmiset on kilpailtava juurettomassa globaalissa maailmassa. Vapaa markkinatalous on taas se kiva järjestelmä, jossa vapaat ihmiset vaihtavat hyödykkeitä rahaa vastaa vapaehtoisesti.

Väyrysen ”vapaassa markkinataloudessa” ei olisi keskuspankkeja, kansainvälisiä finanssijärjestöjä tai suuryrityksiä, vaan hajautettu talous, jossa kaupungit ja kylät käyvät keskenään kauppaa paikallisilla vaihtosopimuksilla.  Voimme todeta, miten jälleen kerran nakkikioskikapitalismi on paras tapa kannattaa kapitalismia, ilman että ottaa vastuun sen ongelmista.

Joku voisi kysyä taas, että Väyrynen kuvaa anarkismia! Väyrynen ei selvennä, miten hänen ihmisyysaatteensa taloudellinen järjestelmä eroaa anarkismista. Oikeastaan Väyrynen ei edes mainitse anarkismia.  Kirjailija ei edes tunnusta, että on vasemmistolainen, vaikka hän myöntääkin, että kapitalismin vastustaminen on nimenomaan vasemmistolaisuutta. Sen sijaan Väyrynen kertoo olevansa keskustalainen.

Väyrysen ideologia yhdistää ”parhaimmat” puolet erilaisista aatteista, olematta kumpaakaan ääripäätä. Kaikessa postmodernismissaan Paavo Väyrynen on oman logiikkansa mukaan tolkun poliitikko! Paavon harmiksi tämä tolkullisuus ei välittynyt äänestäjille. Annan varovaisen arvioni tässäm että Väyrystä voisi luokitella äärikeskustalaiseksi, joka ottaa äärimmäisemmät kannat kummastakin poliittisesta psektrin päästä.

Äärioikeiston ja -vasemmiston suosikki

Paavo Väyrysen mukaan kapitalismiin kuuluu vallan ja pääoman keskittäminen kapealle eliitille. Tämä kapea eliitti tarvitsee delegoida osan vallasta kansainvälisille järjestöille, jotka sitten solmivat suurkapitalisteja hyödyntäviä kansainvälisiä sopimuksia. Tällä globaalilla transantionaalisella vallalla kansallisvaltioitten itsenäisyys murennetaan täysin, ja valtiot muuttuvat vain suuryrityksien vasalleiksi. EU, WTO ja NATO ovat globaaleja suurkapitalistien välineitä, joilla maailman kansalaisten vapauksia murennetaan, joten näistä Suomen on pysyttävä erossa, jos se haluaa selvitä itsenäisenä maana. Kun luin tämän, niin ihmettelin, miksi Väyrynen ei ole kommunisti? Tämän on melkein kuin Leninin tai Maon teksteistä!

Kirjassa Väyrynen kertoo, että kansallisen itsenäisyyden lisäksi kapitalismi vaatii kansallisten rajojen avoimuutta, jolloin kansat ja kulttuurit sekoittuvat toisiinsa. Ihminen menettää yhteyden maahansa ja kulttuurinsa, jolloin vanhat periaatteet kodista, uskonnosta ja isänmaasta häviävät. Ihminen muuttuukin vain koneiston osaksi, joka yrittää korvata tyhjän henkisen aukon sydämessään ostamalla lisää krääsää. Ihmisyysaate on tämän kirjan mukaan vastavoima tälle kulttuurien, autonomian ja identiteetin murenemiselle.

Valehtelisin, jos sanoisin, että edellä mainitut ristiriitaiset ideologiset viritelmät eivät hymyilyttäneet. Mutta silti ei tämä kirja aivan hullu ole. Paavon analyysi kapitalismin itsetuhoisuudesta on todella mielenkiintoinen ja hyvä tapa levittää marxilaista teoriaa, ilman että tajuaa lukevansa marxilaista teoriaa. Ehkä juuri tämän takia osa kommunisteista äänesti Väyrystä. NATO-vastaisuus ei ollut siis ainoa asia, joka lämmitti vanhojen marxilaisten sydämiä.

Perinteinen konservatiivisuus ja globalisaatiovastaisuus taas houkuttelivat osan kotimaisesta äärioikeistosta, syöden perussuomalaisen Laura Huhtasaaren ääniä. Äärioikeistolainen ryhmä, Suomi ensin, jolla on sisäministeriön mukaan 30 rikosepäilyärikosepäilyä alla, keräsikin aktiivisesti Väyryselle kannattajakortteja.

Suurin ongelma on kirjailija itse.

Suuri vika kuitenkin on kirjan tarpeeton historian katsaus ja Paavon omien ministeririitojen selostus. Ärsyttävintä taas on Paavon ego, joka oikein paistaa tästä kirjasta läpi. Kirjailija referoi itseään miljoonia kertoja. Opin, että Väyrynen on kirjoittanut useita kirjoja, joita kukaan ei lukenut, mutta silti näköjään niin tärkeitä, että niitä on referoitava. Pahempaa on, että Väyrysen ajatuksissa ei ole mitään omaperäistä.

Sitä melkein alkaa ajattelemaan, että kenties Väyrynen on jokin todella sekopäinen kryptomarxilainen tai niin populisti, että hän on yrittänyt omaksua kaikki marginaaliteoriat omaan manifestiinsa saadakseen äärivasemmistolaiset ja –oikeistolaiset taaksensa. Voimme todeta, että marginaaliporukkaa ei ollut tarpeeksi presidenttipestin saamiseksi.

Yhteenveto

Väyrysen Suomen linja 2017 kelpaa vain, jos haluaa lukea antikapitalistista teoriaa ilman, että vaikuttaa kommunistilta. Silti, kun luin tätä kirjaa ulkona, yritin peittää sen kannen, jotta välttelisin outoja katseita.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Liberalismi, oikeistolaisuus ja anarkokapitalismi

Miksi vasemmistolainen mainostaa Adidaksen lenkkareita?

Tuomas Enbusken tänä vuonna uudelleenjulkaistu ”Ajatusten alennusmyynti – yhdeksän helpointa hokemaa taloudesta” on pamfletti, joka pyrkii kumoamaan kapitalistikriitikoitten argumentteja.

9

Viimeisin kirja tästä ”vasemmiston argumentteja kumotaan” genrestä oli amerikkalaisen oikeistokonservatiivi Ben Shapiron manifesti, joka epäonnistui tavoitteessaan. Katsotaan, onnistuuko Suomen terävin kolumnisti paremmin?

Rakenne

Kirja rakentuu 10 kapitalistikriitikoitten hokemaan, joita Enbuske pyrkii kumoamaan. Suurin osa näistä hokemista ovat joko olkiukkoja tai sellaisia otsikossa mainittuja hokemia, joita kuka tahansa pystyy kumoamaan. Tässä teoksessa on menty sieltä, mistä aita on matalin. Vaikka kirjassa käy ilmi, että se on suunnattu pääosin maltillisen tai kouluttamattoman vasemmiston argumenttien kumoamiseen, tähän on sekoitettu konservatiivien kapitalismivastaisia argumentteja. Jopa Kokoomusta tässä haukutaan. Kyseessä on siis taattua Enbuske-laatua, jossa kaikkia pilkataan.

Suhteellinen köyhyys

Esimerkiksi Enbuske yrittää kumota vasemmiston huomion, että eriarvoisuutta on olemassa ja se on huono asia, sillä että 1800-luvulla ihmiset olivat köyhempiä kuin nyt. Enbsuske nostaa esimerkkinä sen, että nyt köyhyys mitataan ihmisten kyvyllä ostaa Ipad-laitteen. Enbuske ei vaikuta tietävän kasvavista leipäjonoista ja lisääntyvästä velkaantumisesta, joka riivaa köyhiä. Mutta pahempaa on se, että Enbukelle suhteellinen köyhyys vaikuttaa olevan tuntematon konsepti. Jos lähdettäisiin mittamaan köyhyyttä staattisesti, silloin Neuvostoliitto nosti miljoonia ihmisiä köyhyydestä, koska 1800-luvulla jopa vauraassa Lontoossa oli pahempaa kurjuutta kuin Stalinin gulageissa, mutta ei kukaan ole niin tyhmä tehdäkseen tällaista vertausta, joten miksi Enbuske luulee, että voi tehdä samaa kapitalismille?

Otetaan muitten työstä kunnia

Tästä voimmekin siirtyä yhteen suuremmista ongelmista tässä kirjassa. Enbuske kirjoitti, että kaikki nykyteknologia, kuten internet ja kännykät, ovat kapitalismin ansiosta. Mutta totuus on aivan toinen. Toisen maailmansodan jälkeen, lähes kaikki huipputeknologia on tuotettu valtioitten verorahoitetuissa instituutioissa, jotka sitten ovat antaneet suurille yksityisille yrityksille teknologiaa hyödynnettäväksi.

Esikerkiksi Applen macOS-käyttöjärjestelmän Unix-perustan kehittivät alun perin yliopiston professorit ja opiskelijat täysin ilmaiseksi, koska he voivat. Ei-kaupallinen Linux-käyttöjärjestelmä on yhä parempi, kuin lähes monopoliasemassa olevat Windows-käyttöjärjestelmät. Tämä kumoaa Enbusken väittämän, että raha olisi jotenkin se paras tapa motivoida ihmisiä innovoimaan.  Kapitalismi on ainoastaan tehokkain järjestelmä jakamaan nämä resurssit siellä, missä on eniten kysyntää, mutta se on todella huono motivoimaan ihmisiä kuluttamaan suuria määriä omaa aikaansa ja rahansa tieteelliseen kehitykseen, jonka hyödyt voivat näkyä vasta vuosikymmenien päästä.

”Miksi vasemmistolainen mainostaa Adidaksen lenkkareita?”

Enbuske kuuluu niihin ihmisiin, jotka luulevat, että vasemmistolaiset vastustavat kapitalismia, koska se luo kaupallisia tuotteita. Harva vasemmistolainen vastustaa kaupallisuutta, koska se on kaupallista. Ongelma ei olekaan tuote itsessään, vaan sen tuotantotapa, johon kuuluu työläisten riisto. Joku toki voisi väittää, miksi vasemmistolaiset eivät vain boikotoi tuotteita? Ongelma boikotissa nykyään, on se, että se on lähes mahdotonta. Enbuske osaakin kertoa, että nykyään suurin osa tuotteista kootaan useitten maitten valmistamista osista. Yritäpä siinä sitten saada selville, mikäkin mutteri tai langanpätkä missäkin tuotteessa tuotettiin missä maassa ja missä oloissa? Vasemmiston tavoite onkin yrittää muuttaa järjestelmää lainsäädännöllä, eikä yrittää vyöryttää globaalin tuotantoverkoston solmujen avaamista tavalliselle kuluttajalle.  Kaiken ristiriidan huipussa Enbuske haukkuukin yritysvastuuta, vaikka se oli yksityisten yritysten keksimä PR-temppu, jotta nämä voisivat paeta valtion sääntelyä. Enbuskella vaikuttaa olevan vaikeuksia osata päättää, mitä hän oikein haukkuu tässä kirjassa, kuluttajia vai yrityksiä?

Tuloero on illuusio

Enbusken mukaan vasemmisto vastustaa tuloeroja, koska rikkailla on enemmän rahaa kuin köyhillä. Ei ihan. Monet vasemmistolaiset vastustavat tuloeroja, koska raha tuo valtaa. Jos hyvin kapealla eliitillä on suunnattomasti rahaa, he pystyvät omalla yritystoiminnallaan vaikuttamaan miljoonien elämään. Vaikka köyhät ovatkin nykyään rikkaampia kuin pari vuosikymmentä sitten, heillä on yhä vähemmän valtaa päättää asioista. Tämä hyvin dokumentoidu demokratian kaventaminen, esimerkiksi selittää, miksi länsimaissa kansa on päättänyt äänestää protestiksi populistipuoleuta, jotka lupaavat ”kansanvaltaa”.

Nakkikioskikapitalismi iskee jälleen!

Enbuske tekee tässä kirjassa saman virheen, johon näköjään jokainen oikeistolainen sortuu. Tämä on kapitalistisen talousjärjestelmän selittäminen pikkukauppiaan kautta. Ymmärrän selittää lapselle kapitalismin nakkikioskimyyjän kautta, mutta ei todellisuudessa kapitalismi nakkikioskimyyjistä koostu. Enbuske puhuu lähes koko pamfletin aikana yrityksistä kuin suurin osa niistä olisi pieniä yrityksiä, joitten kanssa kenenkään ei ole pakko olla tekemissisä. Hän jopa kirjaimellisesti käyttää esimerkkinä nakkikioskia! Mutta sitten tässä kirjassa on kokonainen kappale omistettu sille, että kapitalismi toimii tehokkaimmillaan suuryritysten kautta. Samaan aikaan meidän on siis uskottava, että kaikki Suomen yrittäjät ovat vain ihmisiä, joilla on asuntolaina ja muutama työntekijä, jos sitäkään ja, että talous menestyy parhaiten valtavien korporaatioitten kautta? Enbuske ei ole väärässä siinä, että kapitalismi koostuu pääosin suuryritysten globaalista toiminnasta, mutta silti on hieman epärehellistä puolustaa omaa talousjärjestelmää käyttäen kielikuvia, jotka antavat ymmärtää päinvastaista.  Vähän sama kuin selittää Neuvostoliitto koostuvan iloisista työläisistä, jotka omistavat tuotantolaitokset, vaikka todellisuudessa Kommunistinen puolue koko puljun omisti.

Tämä ei ole edes pahin moka Enbuskelta, vaan se tulee, kun hän yrittää kumoa marxilaista väitettä, että työnantaja varastaa duunarin työn lisäarvon, argumentoimalla, että työnantaja ei maksa kenellekään enempää kuin kokee tästä hyötyvänsä. Tämä tarkoittaa, että Enbuske tosissaan uskoo, että ihmisten ei ole pakko mennä töihin, joissa on huono palkka. En tiedä missä fantasiamaailmassa Enbuske elää, mutta tilanne on täällä Suomessakin niin huono, että valtio on kirjaimellisesti laatimassa lakia, joka pakottaisi työttömien tekemään töitä ja hallituspuolueissa on ehdotettu pitkään ammattiliittojen vaikutusvallan murentamista. Vaikka aktiivimallia ja hyvinvointivaltiota ei olisi, uskooko kukaan tosissaan, että ihminen voi vain päättää olla tekemättä töitä tai odottaa, että hyvä työpaikka ilmaantuu? Vai pitääkö tämä niellä ylpeys ja tehdä sitä töitä, jota on tarjolla?

Globalisaatiota ei ole olemassa

Enbuske jatkaa harhakäsityksellä, että kapitalismi koostuu iloisista pienyrittäjistä, puhumalla Suomen markkinoista kuin se olisi suljettu järjestelmä, joka ei liity mitenkään globaaliin kapitalismiin. On jotenkin ihmeellistä, että niinkin fiksu mies kuin Enbuske voi kirjoittaa samaan aikaan kapitalismista globaalina maailmanjärjestelmänä ja lokaalina muusta maailmasta erillään olevana suljettuna kokonaisuutena. Tämä harhakäsitys mahdollistaa sen, että Enbuske ei näe kapitalistisen järjestelmän globaalissa mittakaavassa tapahtuvaa riistoa, jota vasemmistolaiset vastustavat. Kapitalistinen järjestelmä tarvitsee jatkuvaa kasvua ja sinänsä kasvu ei olekaan ongelma, vaan se, että se tarkoittaa jatkuvaa halpatuotannon etsimistä ja luonnonvarojen riistoa. Globalisaatio selittää, miksi suurin osa tehtaista on siirtynyt Suomesta Aasiaan ja sen, miksi Sipilän hallitus yrittää epätoivoisesti heikentää meidän työoloja, jotta edes jotkut työpaikat säilyisivät täällä.

Uusliberalismi on vasemmiston mielikuvituksessa ja samaan aikaan pelastanut maailman

Tämän kirjan sisäinen ristiriitaisuus huipentuu siinä, että Enbuske yrittää todistaa samaan aikaan, että uusliberalismi on vasemmiston keksimä mörkö ja paras taloudellinen järjestelmä ikinä. Sen sijaan, että kirjailija menisi ottamaan selvää, mitä uusliberalismi tarkoittaa käsitteenä, hän perustaa mielipiteensä mediaan ja yksittäisiin anekdootteihin. Niinhän sitä tutkimusta tehdään! Enbuske ihan tosissaan kuluttaa lukuisia pamfletin sivuja vakuuttaakseen lukijaa, että uusliberalismi on harhaa, koska ei ole olemassa täysin vapaita makkinoita. Kirjailija unohtaa vain, että uusliberalismi ei tarkoita vapaita markkinoita, vaan järjestelmää, jossa valtio palvelee suurpääomaa, muka edistämällä vapaita markkinoita. Mutta kaivaakseen hautaansa Enbuske mainitsee, että uusliberalismin muotoilija Milton Friedman vastusti Irakin sotaa, joten Irakin sota ei liity uusliberalismiin. Vähän sama kuin sanoa, että Neuvostoliitto ei ollut kommunistinen, koska Marx ei mainitse gulageja teksteissään. Kannattaa muuten katsoa tai lukea Enbusken referoimaa Naomi Kleinin ”Tuhokapitalismin nousu” ja päättää itse, miten uusliberalistinen politiikka sopii Irakin sodan kuvioihin.

Enbuskella on selkäranka

Koska Enbuske ei ole ideologi, vaan itsenäisesti ajatteleva mies, tässä kirjassa on myöskin hyviä huomioita, jotka kumoavat edelliset väittämät vapaan markkinatalouden puolesta. Paras on se, missä sen jälkeen, kun kirjailija kuluttaa useita sivuja perustellakseen, miksi progressiivinen vero on huono asia ja, miten veronkierto on oikeasti laillista, joten se on hyvää, hän kirjoittaa, miten ainoa tapa saada hyvinvoiva kansa aikaan, on investoida heihin sosiaalisilla palveluilla. Mistähän ne rahat tulevat Enbuske?

Yhteenveto

Kaikin kaikkiaan taattua Enbuske laatua, jossa samaan aikaan ärsytetään, että miellytetään kaikkia. Enbuskelle ei siis voi olla vihainen. Olen kyllä vähän pettynyt, että tämä kirja ei ollut haastavampi. Jos Enbuske olisi oikeasti tutustunut syvällisemmin vasemmiston argumentteihin, hän olisi onnistunut saamaan minutkin ajattelemaan kantojani syvällisemmin ja tutkimaan uusia näkökulmia. Nyt tämä oli sellaista kevyttä viikonloppulukemista, jossa naureskelin Enbusken vitseille ja hänen olkiukoille. Tässä kirjassa oli niin paljon asiavirheitä ja väärinymmärryksiä, että olisin voinut kirjoittaa kymmeniä sivuja niitten ruotimisesta, mutta piti tiivistää. (silti 3 sivua on aika pitkä) Ehkä viimeiseksi mainitsen, miten tässä kirjassa samaan aikaan valitetaan, että ammattiliitot auttavat vain jäseniään ja, että palkkojen yleissitovuus koskee kaikkia työläisiä. Mutta parasta tässä kirjassa on se, että EVA (Elinkeinoelämän valtuuskunta) sen julkaisi, vaikka kirjailija onnistuu kumoamaan omalla pamfletillaan vapaan markkinatalouden erinomaisuuden useita kertoja. Enbuske tunnustaa, että täysin vapaata markkinataloutta ei ole missään koskaan ollut olemassa ja, että se ei ole edes tavoiteltavaa, jos halutaan hyvinvoivia ihmisiä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Liberalismi, oikeistolaisuus ja anarkokapitalismi, Talous

Uuspuritanismi ateismin kaavussa

Jordan B. Petersonin ”12 sääntöä elämälle: Vastalääke kaaokselle.” (oma suomennos) on kanadalaisen kliinisen psykologin professorin kirjoittama itseapuopas ja manifesti, joka argumentoi nietzcheläisen kristillisyyden puolesta.

DSC_0091

Jordan B. Peterson on kiistanalainen kliinisen psykologian professori, joka tuli kuuluisaksi vastustaessaan kanadalaisen hallituksen tulevaa C-16 lakia. Laki kriminalisoisi trans-sukupuolisten yliopisto-opiskelijoitten verbaalisen häirinnän ja Petersonin tulkinnan mukaan tällainen laki loukkaisi sananvapautta. Tapaus sai paljon julkisuutta internetissä, ja Petersonin YouTube-videopalveluihin ladatut luennot alkoivat saada huikeaa suosiota. Luennoissa Peterson puhui muinaisesta mytologiasta, sananvapaudesta ja autoritaarisen mielen psykologisesta ja filosofisesta pohjasta. Miehestä tuli tietynlainen pohjois-amerikkalaisen oikeiston guru, joka on nyt julkaissut pääideoistaan kirjan. Tietenkin piti laittaa lukulistalle!

Ensimmäiseksi olen väärä kohderyhmä tälle kirjalle. Kirjan itseapuosiot ovat niin peruskauraa, että vain joku teinipoika, joka ei osaa edes omaa persettään pyyhkiä, näkisi jotain hyötyä niissä. Tässä on sellaisia ”suuria” elämänohjeita, kuten ”älä valehtele”, ”katso silmiin, kun puhut” ja oma lempparini ”siivoa huoneesi”.  Ohjeet tietenkin ovat hyödyllisiä, jos haluat elää normaalin ja onnellisen elämän, mutta näitä ohjeita saa kaikista itseapuoppaista ja vanhemmilta. Eli tämä kirja on tarkoitettu pääosin todella syrjäytyneille nuorille miehille, jotka ovat totaalisesti hukassa, jopa sosiaalisen kansakäymisen perusasioissa. Lainataakseni erästä Petersonin kriitikkoa ”tämä on itseapuopas nörteille.”

Kertoo jotain meidän yhteiskunnasta, kun tällainen kirja julkaistiin isossa kustantamossa ja on ollut Amazonin myyntilistojen kärjessä. Kirjailija itsekin kirjoitti tähän kirjaan, että hän haluaa estää teoksellaan seuraavan koulusurmaajan. Eli kirjailijalla on jalot tarkoitusperät ja ohjeet oikeasti hyödyllisiä. Ongelma tuleekin kirjan manifestiosiosta.

Peterson upottaa elämänohjeisiin omaa filosofiaansa, jonka hän esittelee pääosin muinaisten mytologioitten kautta. Peterson tukeutuu pääosin Raamatun ja Disney-elokuvien mytologioihin, mutta ilman alkuperäistä kontekstia. Miksi Disney-elokuvat? Mies ei koskaan selitä.

Ensimmäinen virhe tässä kirjassa, on Petersonin anakronistinen satujen ja myyttien tulkinta. Näitten tulkintojen tarkoitus on rakentaa monimutkaisia vertauskuvia, joitten pointti on joku yksinkertainen elämänohje, kuten esimerkiksi säännöllinen urheilu tai sitten, että naisten on alistuttava tekemää ”naisellisia juttuja”. Pahempaa ovat kuitenmkin Disney-elokuvien tulkinnat.

Disney-elokuvien kaupallisuuden suodatetut kansansadut käsitellään ikään kuin oikeiksi saduiksi. Ne, jotka ovat satuja tarkemmin tutkineet, tietävät, että Disneyn-sadut ovat melkein varjoja alkuperäisistä. Eli Peterson käyttää muinaisten satujen ”muinaisuuden” mielikuvaa esittääkseen omat anakronistiset ideansa ”ikuisiksi viisauksiksi”, jolloin ne vaikuttavat paljon syvällisemmiltä kuin oikeasti ovat.

Kummallisinta on kuitenkin Petersonin ideologia. Vaikka yksi kirjan ohjeista on ”puhu täsmällisillä käsitteillä” niin koko kirja on ympätty täyteen, mitä epämääräisempiä sanoja ja lauseita, että et ole varma, uskooko Peterson kirjaimellisesti kristilliseen teologiaan, vai käyttääkö hän niitä vertauskuvina?

Peterson vaikuttaa samaan aikaan uskovan, että Raamatun kertomukset ovat totta ja, että ne ovat vertauskuvia ihmisyyden syvimmästä olemuksesta. Välillä hän sanoo, että ihmisen pitäisi elää kristillisen oppien mukaisesti, ikään kuin Jumala olisi oikeasti olemassa ja toisessa kohdassa hän vaikuttaa puhuvan Jumalasta kuin oikeasta kosmisesta toimijasta. Eli välillä tuntui siltä, että Peterson yritti ujuttaa kristillistä mystiikkaa muuten aika ateistiseen tekstiin. Paras esimerkki tästä on, kun Peterson kertoo ihmisen evoluutiosta ja biologista, jonka jälkeen hän pyrkii osoittamaan, että oikeasti Vanha testamentti on yhdenmukainen nykytieteen kanssa. Tämä on perinteinen fundamentalistinen vaikuttamistaktiikka. Peterson on vain taitavampi ja kätkee sanomansa hirveään epämääräisten käsitteiden ripuliin, jossa annetaan kuva, että Raamattu on ”vertauskuvallisesti” yhdenmukainen nykytieteen kanssa. Lopputulos on kuitenkin sama, eli Raamattu on totta ja sen mukaan pitäsi elää. Tätä voisi pitää tolstoilaisuutena, mutta siinä, missä Tolstoi opetti yhteiskunnasta vetäytymistä ja kaikkien lakien hylkäämistä, niin Peterson menee päin vastaiseen suuntaan kristillisellä pseudoateismilla.

Tietenkin Peterson varmistaa, että lukijalle ei tule epäselväksi, että kristinusko on parempi uskonto kuin muut ja, että oikeastaan länsimainen kulttuuri, sivistys ja tiede olivat mahdollisia kristinuskon takia. Eli Peterson harrastaa samaa kuin islamistit, jotka yrittävät väitää, että Koraani ennusti nykytieteen. Peterson kuitenkin menee pidemmälle ja sanoo, että itse tieteellinen metodi ja ateismi ovat mahdollisia kristinuskon takia. Perusteeksi kirjailija antaa hirveän sekavan metafyysisen selityksen, joka kuulostaa enemmän eurosentriseltä kristilliseltä propagandalta kuin aidolta filosofiselta pohdinnalta.

Vihaan ristiriitaisuuksia ja tässä niitä oli aivan liikaa. Peterson tukeutuu vahvasti evoluutioon ja biologiaan, jolla hän pyrkii oikeuttamaan fundamentalistikristittyjen maailmankuvaa muistuttavia perhearvoja. Tietenkin Peterson vertaa perheen isää Jumalaan ja vielä tekee vertauksen niin hämäräksi, että et ole varma uskooko hän konkreettisesti perinteisen patriarkaattisen perheen olevan Jumalan luomus vai onko tämä taas joku kömpelö vertauskuva? Lopputulos on kuitenkin sama: Isä on perheen pää ja vaimo ja lapset saavat elää nyrkin ja hellan välissä. Tässä kirjassa on melkein kokonainen kappale omistettu sille, miksi on moraalisesti välttämätöntä hakata lapsiasi ”kriisitilanteissa”.

Mutta tämä ei ole pahin ristiriitaisuus, vaan räikeämpi on se, että kirjailija vastustaa henkeen ja vereen postmodernismia, konstruktivismia ja muita jälkimarxistisia yhteiskuntateorioita, mutta koko tämä teos on yksi suuri postmodernistinen pläjäys!

Esimerkiksi yhteiskunnan normeja, symboleja ja kulttuuristen merkitysten etsiminen ja purkaminen analysoimalla kaupallisia lastenelokuvia, on osa kriittistä teoriaa, joka perustuu postmodernismiin. Eli postmodernismia vastustava professori käyttää postmodernistisia analyysimenetelmiä!

Olenko minä ainoa ihminen tässä planeetassa, joka vaivautuu ottamaan selvää asioista, ennen kuin alan haukkumaan niitä? Postmodernismi on nimi aika monille asioille, niin arkkitehtuurityylille, maalaustaidesuuntaukselle, yhteiskuntatieteelliselle kattokäsiteelle kuin kuvaus jälkiteollisesta aikakaudesta. En ole löytänyt vielä yhtäkään postmodernismin kriitikkoa, joka oikeasti tietäisi, mitä postmodernismi on. Noam Chomsky sentään myöntää, että hän ei ymmärrä sitä, mutta olen törmännyt liian moneen ihmiseen, joilla on vankkumaton usko, että postmodernismi on jokin marxilainen ideologia, jonka tavoitteena on tuhota yhteiskunta. Peterson on yksi tällaisista neropateista. Mikä tekee näistä postmodernismin kriitikoista niin naurettavia pellejä, on se, että he huomaamattaan joko soveltavat postmodernistisia menetelmiä kritiikissään tai sitten omaavat ideologian, joka ytimiään myöten on postmodernistinen!  Peterson sortuu molempiin. Eli jo tässä vaiheessa olisin voinut lakata lukemasta tätä roskaa. Kuitenkin tunnen tiettyä nautintoa aivojeni satuttamisessa, joten jatkoin.

Se, että joku kanadalainen professori sekoittaa hyperkaupallisia Disneyn lastenelokuvia, anakronistista myyttien tulkintaa, kristillistä teologiaa ja ihmisen biologiaa, kertoakseen, että Jumala on samaan aikaan vertauskuva, että todellinen, jotta joku teinipoika osaisi siivota oman huoneen, on niin postmodernistista, että Kiasma-museo avaisi siitä näyttelyn!

Mutta mikä on Petersonin ideologia? Petersonin mukaan miehen, niin tämä kirja on pääosin suunnattu miehille, on muovattava itsestään henkisesti ja fyysisesti vahvaksi yhteisön tukipilariksi. Peterson sekoittaa kristillistä sanomaa niezcheläisyyteen, luodakseen tietynlaisen ateisistisen superkristityn. Tämä superkristitty olisi omatoiminen ihminen, pääosin mies, joka on henkisesti ja fyysisesti valmis selviämään kaikista tilanteista, jopa suurista katastrofeista.

Sattumalta olen oikeasti lukenut Nietzcheä ja tämä kristinuskon yhdistäminen antikristillisen filosofin teeseihin menee vielä ristiriitaisemmaksi, kun Nietzche itse on Antikristus kirjassaan todennut, että islam olisi parempi uskonto itsenäisellä miehelle! Eli Peterson on joko vain lukenut osan Nietzchen kirjoista tai vain Wikipedia-sivun tiivistelmän.

Petersonin mukaan nautinto ja rauha ovat vain väliaikaisia tiloja, ja ainoa vakio todellisuudessa on kaaos ja kärsimys. Tietyssä mielessä tällainen itsenäisen ja vahvan miehen oppi on oikein hyödyllinen, erityisesti teinille, jotka eivät osaa edes siivota omaa huonettaan, mutta kun tällaiseen ihanteeseen sekoitetaan äärimmäisen perinteisiä maskuliinisia arvoja, vahva usko hierarkioihin ja antikommunismi, niin tulos voi olla samanlainen Niezchen väärintulkintaa, mitä natsit harrastivat.

Petersonin mukaan ihmisen halu muuttaa ympäristönsä on tuhoon tuomittu, koska maailma on rakenteeltaan kaaoksen ja tuhon määrittämä.  Kaikki yrityksen parantaa yhteiskuntaa johtavat lopulta keskitysleireille, joten sellaisesta tehtävästä on luovuttava. Sen sijaan yksilön on parannettava ensin itseään ja sen jälkeen lähiyhteisöään. Eli tietyssä mielessä Peterson haluaa, että hänen lukijoistaan tulisi oman elämänsä sovinistisia Jeesuksia. Kirjailija painottaa, että ihmisen ongelmat ovat pääosin tämän itsensä aiheuttamia, joten on ensin pohdittava, mikä on oma vika, jonka jälkeen on sitten korjattava tämä vika kehittämällä itsensä paremmaksi. Hyödyllien ohje jälleen, mutta sinänsä ei mitenkään uusi.

Peterson kuluttaa aika paljon aikaa vastustaakseen naisten tasa-arvoa, käyttäen hyväkseen omia eksoottisia tulkintojaan biologiasta. Petersonin mukaan ihminen on hierarkkinen ja kilpailuhenkinen eläin, koska hummerit ovat hierarkkisia, kilpailuhenkisiä ja heilläkin on aivoissaan serotoniinia. Peterson ihan tosissaan väittää tässä kirjassa, että ihmisten pitäisi järjestetää sukupuolisuhteet kuin hummerit. En ole itse mikään biologi, mutta tiedän sen verran, että hummerit ovat aika kaukana ihmisistä, jotta mitään yhteiskuntamallia niistä voisi kopioida edes vertauskuvallisesti.

Tiedän sen verran antropologiasta, oman folkloristitaustani takia, että on olemassa laaja kirjo erilaisia kulttuureita, eikä perinteinen heteronormatiivinen ydinperhe ole mikään biologinen normi. On olemassa alkuperäiskansoja, joitten kulttuurissa lasketaan jopa viisi erilaista sukupuolta ja, joissa naiset ovat johtajina ja niin edelleen. Peterson yrittääkin kumota jotain 60-luvun antropologisia tutkimuksia, mutta eipäs näitä edes enää opeteta yliopistossa, vaan tuoreempi tutkimus vahvistaa sen, että käsityksemme heteteronormatiivisesta ydinperheestä ja binäärisestä sukupuolesta ovat hyvin tuoreita kulttuurisia muutoksia ja harvinaisia globaalissa perspektiivissä.

Peterson esimerkiksi yrittää kivenkovaa kieltää, että ympäristöllä olisi mitään vaikutusta eläimiin ja käyttääkin esimerkkinä apinatutkimuksia, joissa on todettu, että lajiserkkumme ovat yhtä sotaisia ja sovinistisia paskiaisia kuin me. Ongelma on, että riippuu täysin ympäristösä, miten sotaisa jokin eläinlaji on ja samaa voi todeta ihmisissä. Biologinen determinismi voi olla ihan kivaa, kun pitää kirjoittaa kirja oikeuttaakseen omaa sovinismiaan, mutta ei se ole tieteellistä.

Kirjailija toistaa useita kertoja, että biologia todistaa nykyisen yhteiskunnan ja sen ennakkoluulot ”luonnollisiksi” ja feminismillä ei ole mitään tieteellistä pohjaa. Peterson olisi saanut uskottavuutta väitteilleen, jos hän olisi lukenut tuoreempia tutkimuksia kuin vain valikoitu määrä 60-luvulta. Esimerkiksi hormonitutkimus on osoittanut, että binäärinen sukupuolijako on aika vanhentunut käsitys biologisista sukupuolista.

Petersonin mukaan nainen on biologisesti rakennettu olemaan rakastavainen, impulsiivinen ja takertuva, kun taas mies on rakennettu kilpailemaan, rakentamaan ja ajattelemaan abstraktisesti.  Tämän takia naisten ei kuuluisi tehdä kodin ulkopuolella töitä, jos nämä eivät halua kasvattaa ”sisäistä miehisyyttään”. Petersonin mukaan logiikka, järjestys ja kuri ovat biologisesti ja metafyysisesti maskuliinisia ominaisuuksia, kuin taas kaaos ja tunteet ovat biologisesti ja metafyysisesti naisellisia ominaisuuksia. Mies on Petersonin mukaan evoluution kulminaatio. Täydellinen olento ja nainen, on taas enemmänkin miehen huonojen ominaisuuksien ylijäämää. Tai kuten jokainen fundamentalistikristitty väittää ”molemmat sukupuolet ovat erilaisia, mutta täydentävät toisiaan.”

Eli jos nainen haluaa olla enemmän kuin synnytyskone, hänen on sopeuduttava miesten rakentamaan ja miehille tarkoitettuun työelämään.  Edellä mainitun takia Peterson vastustaa feminismiä ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksia. Nämä molemmat ovat kirjailijan mukaan ideologioita, jotka haluavat pakottaa muut elämään, heidän normien mukaan, eli ne ovat totalitaristisia ja johtavat kansanmurhaan. Tällä järkeilyllä homofobiaa ei tulisi kitkeä, koska se on yhtä kuin Maon kulttuurivallankumouksen uusinta. Sitten Petersonin käsitys, että ihmisiä ei saisi pakottaa omaksumaan muitten maailmankuvan on ristiriitainen, kun samaan aikaan hän perustelee, miksi naiset ja seksuaalivähemmistöt tulisi pakottaa elämään konservatiivisten heteromiesten normien mukaan.

Petersoni kuluttaakin melkein kokonaisen kappaleen kertoakseen Neuvostoliiton ja kommunistisen Kiinan kauhut, jonka jälkeen hän vetää suoran yhtäläisyyden seksuaalivähemmistöjen ja naisten oikeuksia ajaviin feministeihin. Eli nyt tasa-arvoisen avioliiton hyväksymisen jälkeen voimme odottaa, että ne gulagit ilmestyvät ihan kohta. Tämä kummallinen teoria perustuu kirjailijan käsitykseen, että naisten ja vähemmistöjen oikeuksien ajaminen perustuu valtaväestön ja miesten demonisointiin. Petersonin mukaan jos jokin ihmisryhmä demonisoidaan yhteiskunnan ongelmien aiheuttajaksi, niin ennen pitkään tämä ihmisryhmä tullaan hävittämään väkivaltaisesti. Sinänsä tämä ydinteesi on oikeassa juuri Neuvostoliiton ”kansanvihollisten” ja natsien juutalaisvainojen takia, mutta ei kukaan merkittävä feministi tai vähemmistöjen oikeuksia ajava demonisoi valtaväestöä! Suurin osa naisten ja vähemmistöjen oikeuksia ajavista kristisoi rakenteita ei ihmisiä. Minun pitäisi tietää näistä, kun seuraan jokaista ääriryhmää jota on olemassa, niin oikealta kuin vasemmalta ja luen näitten manifesteja. Eli Peterson on tällä järkeilyllä tahattomasti asemoimassa itsensä äärioikeiston kanssa, joka ihan tosissaan uskoo, että valkoista heteromiestä ollaan sortamassa.

Koska kirjailijan mukaan nyky-yhteiskunta on biologiamme tulosta, niin se on oikea. Ihmisen on vain sopeuduttava tähän yhteiskuntaan hinnalla millä hyvänsä. Jo se, että oletetaan jonkun niin monimutkaisen rakennelman kuin länsimainen yhteiskunta olevan luonnollista ja, että luonnollisuus on yhtä kuin hyvyys, on filosofisesti ja tieteellisesti aika virheellistä.

Eli tämän kirjan tavoite on kehittää lukijasta vanhan luokan miehisen miehen, joka hampaat irvistäen, tukahduttaa oman itsensä ja unelmansa, sopeuttaakseen äärimmäisen puritaaniseen yhteiskuntaan, jossa onnellisuuden kulminaatio on keskiluokkainen ydinperhe. Toki kirjan opit itsenäisyydestä ja vastuun ottamisesta ollakseen ”aikuinen mies” ovat oikeita, mutta kun ne kehystetään hyvin perinteiseen käsityksen onnellisuudesta, joka perustuu työpaikan hierarkian nousuun ja 50-luvun ydinperheihanteeseen, niin enemmänkin näyttää siltä, että Peterson haluaa kouluttaa nuorista samanlaisia onnettomia miehiä, joita oli paljon juuri 50-luvulla.  Peterson toki puhuu ylevöittävästi ”oman tien” löytämisestä ja sen sellaista yltiopositiivista itseapudiskurssia, mutta kun koko kirnan ydinteesi on ”sopeudu!” niin suurin osa lukijoista tulee tekemään juuri sen. Eli paiskikaam kovasti töitä, että se bonus tai palkankorotus tulee, jonka jälkeen voidaan ”oikeasti” elää, mutta lopputuloksena ihminen on vain kuluttanut itsensä loppuun ylitöissä.

Pahempaa on kuitenkin Petersonin kauhu valtarakenteitten kritisointia vastaan. Kirjailijan mukaan, mitään  valtarakenteita ei saisi analysoida ja purkaa, koska ne ovat syntyneet ”biologisen kilpailun takia”. Eli Peterson on vain pyyhkinyt sosiaalidarvinismin pölyt pois ja ruiskuttanut kiiltävää maalia sen päälle. Eli tällä kanadalaisprofessorilla ei ole mitään uutta, jota emme ole kuulleet koko 1900-luvun aikana taantumukselliselta oikeistolta.

Tämä kirja ehkä kristallisoi yksinkertaistetun oikeiston ja vasemmiston kategorisen eron. Peterson on oikeassa, että vasemmistolainen ei ole tyytyväinen vallitseviin oloihin ja haluaa muuttaa sen. Mutta joskus ihan oikeasti yhteiskunnassa on ongelmia ja niitä pystytään muuttamaan, ilman että keskitysleirejä tarvitaan edes ehdottaa. Oikeistolaisen ajattelun ydinolemus on taas juuri se, että nykyinen maailma on jo hyvä, on yksilön ongelma, jos tällä menee huonosti, tämän on vain ryhdistäytyä ja sopeuduttua. Ongelmat yhteiskunnassa eivät ole itse järjestelmän sisäänrakennettuja ongelmia tai valuvikoja, vaan ”pahojen ihmisten huonon asenteen tulosta”. Yhteiskunta parantuu vain jos ”oikea tietoisuus” saavutetaan tai ”huonot ihmiset” korvataan ”hyvillä ihmisillä”. Mitään rakenteellisia ongelmia ei siis ole, ihmiset vaan ovat huonoja hyödyntämään sitä.  Mutta eikö juuri yksilöitten yksilöllisyyden kieltäminen ja tämän pakottaminen mukautumaan vallitsevaan järjestelmään ole juuri totalitarismia?

Jätä kommentti

Kategoria(t): Liberalismi, oikeistolaisuus ja anarkokapitalismi