Aihearkisto: Liberalismi, oikeistolaisuus ja anarkokapitalismi

huhtikuu 2, 2018 · 5:01 am

Miksi vasemmistolainen mainostaa Adidaksen lenkkareita?

Tuomas Enbusken tänä vuonna uudelleenjulkaistu ”Ajatusten alennusmyynti – yhdeksän helpointa hokemaa taloudesta” on pamfletti, joka pyrkii kumoamaan kapitalistikriitikoitten argumentteja.

Viimeisin kirja tästä ”vasemmiston argumentteja kumotaan” genrestä oli amerikkalaisen oikeistokonservatiivi Ben Shapiron manifesti, joka epäonnistui tavoitteessaan. Katsotaan, onnistuuko Suomen terävin kolumnisti paremmin?

Rakenne

Kirja rakentuu 10 kapitalistikriitikoitten hokemaan, joita Enbuske pyrkii kumoamaan. Suurin osa näistä hokemista ovat joko olkiukkoja tai sellaisia otsikossa mainittuja hokemia, joita kuka tahansa pystyy kumoamaan. Tässä teoksessa on menty sieltä, mistä aita on matalin. Vaikka kirjassa käy ilmi, että se on suunnattu pääosin maltillisen tai kouluttamattoman vasemmiston argumenttien kumoamiseen, tähän on sekoitettu konservatiivien kapitalismivastaisia argumentteja. Jopa Kokoomusta tässä haukutaan. Kyseessä on siis taattua Enbuske-laatua, jossa kaikkia pilkataan.

Suhteellinen köyhyys

Esimerkiksi Enbuske yrittää kumota vasemmiston huomion, että eriarvoisuutta on olemassa ja se on huono asia, sillä että 1800-luvulla ihmiset olivat köyhempiä kuin nyt. Enbsuske nostaa esimerkkinä sen, että nyt köyhyys mitataan ihmisten kyvyllä ostaa Ipad-laitteen. Enbuske ei vaikuta tietävän kasvavista leipäjonoista ja lisääntyvästä velkaantumisesta, joka riivaa köyhiä. Mutta pahempaa on se, että Enbukelle suhteellinen köyhyys vaikuttaa olevan tuntematon konsepti. Jos lähdettäisiin mittamaan köyhyyttä staattisesti, silloin Neuvostoliitto nosti miljoonia ihmisiä köyhyydestä, koska 1800-luvulla jopa vauraassa Lontoossa oli pahempaa kurjuutta kuin Stalinin gulageissa, mutta ei kukaan ole niin tyhmä tehdäkseen tällaista vertausta, joten miksi Enbuske luulee, että voi tehdä samaa kapitalismille?

Otetaan muitten työstä kunnia

Tästä voimmekin siirtyä yhteen suuremmista ongelmista tässä kirjassa. Enbuske kirjoitti, että kaikki nykyteknologia, kuten internet ja kännykät, ovat kapitalismin ansiosta. Mutta totuus on aivan toinen. Toisen maailmansodan jälkeen, lähes kaikki huipputeknologia on tuotettu valtioitten verorahoitetuissa instituutioissa, jotka sitten ovat antaneet suurille yksityisille yrityksille teknologiaa hyödynnettäväksi.

Esikerkiksi Applen macOS-käyttöjärjestelmän Unix-perustan kehittivät alun perin yliopiston professorit ja opiskelijat täysin ilmaiseksi, koska he voivat. Ei-kaupallinen Linux-käyttöjärjestelmä on yhä parempi, kuin lähes monopoliasemassa olevat Windows-käyttöjärjestelmät. Tämä kumoaa Enbusken väittämän, että raha olisi jotenkin se paras tapa motivoida ihmisiä innovoimaan. Kapitalismi on ainoastaan tehokkain järjestelmä jakamaan nämä resurssit siellä, missä on eniten kysyntää, mutta se on todella huono motivoimaan ihmisiä kuluttamaan suuria määriä omaa aikaansa ja rahansa tieteelliseen kehitykseen, jonka hyödyt voivat näkyä vasta vuosikymmenien päästä.

”Miksi vasemmistolainen mainostaa Adidaksen lenkkareita?”

Enbuske kuuluu niihin ihmisiin, jotka luulevat, että vasemmistolaiset vastustavat kapitalismia, koska se luo kaupallisia tuotteita. Harva vasemmistolainen vastustaa kaupallisuutta, koska se on kaupallista. Ongelma ei olekaan tuote itsessään, vaan sen tuotantotapa, johon kuuluu työläisten riisto. Joku toki voisi väittää, miksi vasemmistolaiset eivät vain boikotoi tuotteita? Ongelma boikotissa nykyään, on se, että se on lähes mahdotonta. Enbuske osaakin kertoa, että nykyään suurin osa tuotteista kootaan useitten maitten valmistamista osista. Yritäpä siinä sitten saada selville, mikäkin mutteri tai langanpätkä missäkin tuotteessa tuotettiin missä maassa ja missä oloissa? Vasemmiston tavoite onkin yrittää muuttaa järjestelmää lainsäädännöllä, eikä yrittää vyöryttää globaalin tuotantoverkoston solmujen avaamista tavalliselle kuluttajalle. Kaiken ristiriidan huipussa Enbuske haukkuukin yritysvastuuta, vaikka se oli yksityisten yritysten keksimä PR-temppu, jotta nämä voisivat paeta valtion sääntelyä. Enbuskella vaikuttaa olevan vaikeuksia osata päättää, mitä hän oikein haukkuu tässä kirjassa, kuluttajia vai yrityksiä?

Tuloero on illuusio

Enbusken mukaan vasemmisto vastustaa tuloeroja, koska rikkailla on enemmän rahaa kuin köyhillä. Ei ihan. Monet vasemmistolaiset vastustavat tuloeroja, koska raha tuo valtaa. Jos hyvin kapealla eliitillä on suunnattomasti rahaa, he pystyvät omalla yritystoiminnallaan vaikuttamaan miljoonien elämään. Vaikka köyhät ovatkin nykyään rikkaampia kuin pari vuosikymmentä sitten, heillä on yhä vähemmän valtaa päättää asioista. Tämä hyvin dokumentoidu demokratian kaventaminen, esimerkiksi selittää, miksi länsimaissa kansa on päättänyt äänestää protestiksi populistipuoleuta, jotka lupaavat ”kansanvaltaa”.

Nakkikioskikapitalismi iskee jälleen!

Enbuske tekee tässä kirjassa saman virheen, johon näköjään jokainen oikeistolainen sortuu. Tämä on kapitalistisen talousjärjestelmän selittäminen pikkukauppiaan kautta. Ymmärrän selittää lapselle kapitalismin nakkikioskimyyjän kautta, mutta ei todellisuudessa kapitalismi nakkikioskimyyjistä koostu. Enbuske puhuu lähes koko pamfletin aikana yrityksistä kuin suurin osa niistä olisi pieniä yrityksiä, joitten kanssa kenenkään ei ole pakko olla tekemissisä. Hän jopa kirjaimellisesti käyttää esimerkkinä nakkikioskia! Mutta sitten tässä kirjassa on kokonainen kappale omistettu sille, että kapitalismi toimii tehokkaimmillaan suuryritysten kautta. Samaan aikaan meidän on siis uskottava, että kaikki Suomen yrittäjät ovat vain ihmisiä, joilla on asuntolaina ja muutama työntekijä, jos sitäkään ja, että talous menestyy parhaiten valtavien korporaatioitten kautta? Enbuske ei ole väärässä siinä, että kapitalismi koostuu pääosin suuryritysten globaalista toiminnasta, mutta silti on hieman epärehellistä puolustaa omaa talousjärjestelmää käyttäen kielikuvia, jotka antavat ymmärtää päinvastaista. Vähän sama kuin selittää Neuvostoliitto koostuvan iloisista työläisistä, jotka omistavat tuotantolaitokset, vaikka todellisuudessa Kommunistinen puolue koko puljun omisti.

Tämä ei ole edes pahin moka Enbuskelta, vaan se tulee, kun hän yrittää kumoa marxilaista väitettä, että työnantaja varastaa duunarin työn lisäarvon, argumentoimalla, että työnantaja ei maksa kenellekään enempää kuin kokee tästä hyötyvänsä. Tämä tarkoittaa, että Enbuske tosissaan uskoo, että ihmisten ei ole pakko mennä töihin, joissa on huono palkka. En tiedä missä fantasiamaailmassa Enbuske elää, mutta tilanne on täällä Suomessakin niin huono, että valtio on kirjaimellisesti laatimassa lakia, joka pakottaisi työttömien tekemään töitä ja hallituspuolueissa on ehdotettu pitkään ammattiliittojen vaikutusvallan murentamista. Vaikka aktiivimallia ja hyvinvointivaltiota ei olisi, uskooko kukaan tosissaan, että ihminen voi vain päättää olla tekemättä töitä tai odottaa, että hyvä työpaikka ilmaantuu? Vai pitääkö tämä niellä ylpeys ja tehdä sitä töitä, jota on tarjolla?

Globalisaatiota ei ole olemassa

Enbuske jatkaa harhakäsityksellä, että kapitalismi koostuu iloisista pienyrittäjistä, puhumalla Suomen markkinoista kuin se olisi suljettu järjestelmä, joka ei liity mitenkään globaaliin kapitalismiin. On jotenkin ihmeellistä, että niinkin fiksu mies kuin Enbuske voi kirjoittaa samaan aikaan kapitalismista globaalina maailmanjärjestelmänä ja lokaalina muusta maailmasta erillään olevana suljettuna kokonaisuutena. Tämä harhakäsitys mahdollistaa sen, että Enbuske ei näe kapitalistisen järjestelmän globaalissa mittakaavassa tapahtuvaa riistoa, jota vasemmistolaiset vastustavat. Kapitalistinen järjestelmä tarvitsee jatkuvaa kasvua ja sinänsä kasvu ei olekaan ongelma, vaan se, että se tarkoittaa jatkuvaa halpatuotannon etsimistä ja luonnonvarojen riistoa. Globalisaatio selittää, miksi suurin osa tehtaista on siirtynyt Suomesta Aasiaan ja sen, miksi Sipilän hallitus yrittää epätoivoisesti heikentää meidän työoloja, jotta edes jotkut työpaikat säilyisivät täällä.

Uusliberalismi on vasemmiston mielikuvituksessa ja samaan aikaan pelastanut maailman

Tämän kirjan sisäinen ristiriitaisuus huipentuu siinä, että Enbuske yrittää todistaa samaan aikaan, että uusliberalismi on vasemmiston keksimä mörkö ja paras taloudellinen järjestelmä ikinä. Sen sijaan, että kirjailija menisi ottamaan selvää, mitä uusliberalismi tarkoittaa käsitteenä, hän perustaa mielipiteensä mediaan ja yksittäisiin anekdootteihin. Niinhän sitä tutkimusta tehdään! Enbuske ihan tosissaan kuluttaa lukuisia pamfletin sivuja vakuuttaakseen lukijaa, että uusliberalismi on harhaa, koska ei ole olemassa täysin vapaita makkinoita. Kirjailija unohtaa vain, että uusliberalismi ei tarkoita vapaita markkinoita, vaan järjestelmää, jossa valtio palvelee suurpääomaa, muka edistämällä vapaita markkinoita. Mutta kaivaakseen hautaansa Enbuske mainitsee, että uusliberalismin muotoilija Milton Friedman vastusti Irakin sotaa, joten Irakin sota ei liity uusliberalismiin. Vähän sama kuin sanoa, että Neuvostoliitto ei ollut kommunistinen, koska Marx ei mainitse gulageja teksteissään. Kannattaa muuten katsoa tai lukea Enbusken referoimaa Naomi Kleinin ”Tuhokapitalismin nousu” ja päättää itse, miten uusliberalistinen politiikka sopii Irakin sodan kuvioihin.

Enbuskella on selkäranka

Koska Enbuske ei ole ideologi, vaan itsenäisesti ajatteleva mies, tässä kirjassa on myöskin hyviä huomioita, jotka kumoavat edelliset väittämät vapaan markkinatalouden puolesta. Paras on se, missä sen jälkeen, kun kirjailija kuluttaa useita sivuja perustellakseen, miksi progressiivinen vero on huono asia ja, miten veronkierto on oikeasti laillista, joten se on hyvää, hän kirjoittaa, miten ainoa tapa saada hyvinvoiva kansa aikaan, on investoida heihin sosiaalisilla palveluilla. Mistähän ne rahat tulevat Enbuske?

Yhteenveto

Kaikin kaikkiaan taattua Enbuske laatua, jossa samaan aikaan ärsytetään, että miellytetään kaikkia. Enbuskelle ei siis voi olla vihainen. Olen kyllä vähän pettynyt, että tämä kirja ei ollut haastavampi. Jos Enbuske olisi oikeasti tutustunut syvällisemmin vasemmiston argumentteihin, hän olisi onnistunut saamaan minutkin ajattelemaan kantojani syvällisemmin ja tutkimaan uusia näkökulmia. Nyt tämä oli sellaista kevyttä viikonloppulukemista, jossa naureskelin Enbusken vitseille ja hänen olkiukoille. Tässä kirjassa oli niin paljon asiavirheitä ja väärinymmärryksiä, että olisin voinut kirjoittaa kymmeniä sivuja niitten ruotimisesta, mutta piti tiivistää. (silti 3 sivua on aika pitkä) Ehkä viimeiseksi mainitsen, miten tässä kirjassa samaan aikaan valitetaan, että ammattiliitot auttavat vain jäseniään ja, että palkkojen yleissitovuus koskee kaikkia työläisiä. Mutta parasta tässä kirjassa on se, että EVA (Elinkeinoelämän valtuuskunta) sen julkaisi, vaikka kirjailija onnistuu kumoamaan omalla pamfletillaan vapaan markkinatalouden erinomaisuuden useita kertoja. Enbuske tunnustaa, että täysin vapaata markkinataloutta ei ole missään koskaan ollut olemassa ja, että se ei ole edes tavoiteltavaa, jos halutaan hyvinvoivia ihmisiä.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Liberalismi, oikeistolaisuus ja anarkokapitalismi, Talous

Avainsanat: EVA:n pamfletti, EVA:n propagandaa, kapitalismin ylistystä, liberalismi, nakkikioskit, oikeistopropagandaa, pienyrittäjät, prokapitalismi, Suomen talous, taloustiede, Tuomas Enbuske, uusliberalismi, vapaa markkinatalous, vasemmistolaisuus

helmikuu 24, 2018 · 6:25 am

Uuspuritanismi ateismin kaavussa

Jordan B. Petersonin ”12 sääntöä elämälle: Vastalääke kaaokselle.” (oma suomennos) on kanadalaisen kliinisen psykologin professorin kirjoittama itseapuopas ja manifesti, joka argumentoi nietzcheläisen kristillisyyden puolesta.

Jordan B. Peterson on kiistanalainen kliinisen psykologian professori, joka tuli kuuluisaksi vastustaessaan kanadalaisen hallituksen tulevaa C-16 lakia. Laki kriminalisoisi trans-sukupuolisten yliopisto-opiskelijoitten verbaalisen häirinnän ja Petersonin tulkinnan mukaan tällainen laki loukkaisi sananvapautta. Tapaus sai paljon julkisuutta internetissä, ja Petersonin YouTube-videopalveluihin ladatut luennot alkoivat saada huikeaa suosiota. Luennoissa Peterson puhui muinaisesta mytologiasta, sananvapaudesta ja autoritaarisen mielen psykologisesta ja filosofisesta pohjasta. Miehestä tuli tietynlainen pohjois-amerikkalaisen oikeiston guru, joka on nyt julkaissut pääideoistaan kirjan. Tietenkin piti laittaa lukulistalle!

Ensimmäiseksi olen väärä kohderyhmä tälle kirjalle. Kirjan itseapuosiot ovat niin peruskauraa, että vain joku teinipoika, joka ei osaa edes omaa persettään pyyhkiä, näkisi jotain hyötyä niissä. Tässä on sellaisia ”suuria” elämänohjeita, kuten ”älä valehtele”, ”katso silmiin, kun puhut” ja oma lempparini ”siivoa huoneesi”. Ohjeet tietenkin ovat hyödyllisiä, jos haluat elää normaalin ja onnellisen elämän, mutta näitä ohjeita saa kaikista itseapuoppaista ja vanhemmilta. Eli tämä kirja on tarkoitettu pääosin todella syrjäytyneille nuorille miehille, jotka ovat totaalisesti hukassa, jopa sosiaalisen kansakäymisen perusasioissa. Lainataakseni erästä Petersonin kriitikkoa ”tämä on itseapuopas nörteille.”

Kertoo jotain meidän yhteiskunnasta, kun tällainen kirja julkaistiin isossa kustantamossa ja on ollut Amazonin myyntilistojen kärjessä. Kirjailija itsekin kirjoitti tähän kirjaan, että hän haluaa estää teoksellaan seuraavan koulusurmaajan. Eli kirjailijalla on jalot tarkoitusperät ja ohjeet oikeasti hyödyllisiä. Ongelma tuleekin kirjan manifestiosiosta.

Peterson upottaa elämänohjeisiin omaa filosofiaansa, jonka hän esittelee pääosin muinaisten mytologioitten kautta. Peterson tukeutuu pääosin Raamatun ja Disney-elokuvien mytologioihin, mutta ilman alkuperäistä kontekstia. Miksi Disney-elokuvat? Mies ei koskaan selitä.

Ensimmäinen virhe tässä kirjassa, on Petersonin anakronistinen satujen ja myyttien tulkinta. Näitten tulkintojen tarkoitus on rakentaa monimutkaisia vertauskuvia, joitten pointti on joku yksinkertainen elämänohje, kuten esimerkiksi säännöllinen urheilu tai sitten, että naisten on alistuttava tekemää ”naisellisia juttuja”. Pahempaa ovat kuitenmkin Disney-elokuvien tulkinnat.

Disney-elokuvien kaupallisuuden suodatetut kansansadut käsitellään ikään kuin oikeiksi saduiksi. Ne, jotka ovat satuja tarkemmin tutkineet, tietävät, että Disneyn-sadut ovat melkein varjoja alkuperäisistä. Eli Peterson käyttää muinaisten satujen ”muinaisuuden” mielikuvaa esittääkseen omat anakronistiset ideansa ”ikuisiksi viisauksiksi”, jolloin ne vaikuttavat paljon syvällisemmiltä kuin oikeasti ovat.

Kummallisinta on kuitenkin Petersonin ideologia. Vaikka yksi kirjan ohjeista on ”puhu täsmällisillä käsitteillä” niin koko kirja on ympätty täyteen, mitä epämääräisempiä sanoja ja lauseita, että et ole varma, uskooko Peterson kirjaimellisesti kristilliseen teologiaan, vai käyttääkö hän niitä vertauskuvina?

Peterson vaikuttaa samaan aikaan uskovan, että Raamatun kertomukset ovat totta ja, että ne ovat vertauskuvia ihmisyyden syvimmästä olemuksesta. Välillä hän sanoo, että ihmisen pitäisi elää kristillisen oppien mukaisesti, ikään kuin Jumala olisi oikeasti olemassa ja toisessa kohdassa hän vaikuttaa puhuvan Jumalasta kuin oikeasta kosmisesta toimijasta. Eli välillä tuntui siltä, että Peterson yritti ujuttaa kristillistä mystiikkaa muuten aika ateistiseen tekstiin. Paras esimerkki tästä on, kun Peterson kertoo ihmisen evoluutiosta ja biologista, jonka jälkeen hän pyrkii osoittamaan, että oikeasti Vanha testamentti on yhdenmukainen nykytieteen kanssa. Tämä on perinteinen fundamentalistinen vaikuttamistaktiikka. Peterson on vain taitavampi ja kätkee sanomansa hirveään epämääräisten käsitteiden ripuliin, jossa annetaan kuva, että Raamattu on ”vertauskuvallisesti” yhdenmukainen nykytieteen kanssa. Lopputulos on kuitenkin sama, eli Raamattu on totta ja sen mukaan pitäsi elää. Tätä voisi pitää tolstoilaisuutena, mutta siinä, missä Tolstoi opetti yhteiskunnasta vetäytymistä ja kaikkien lakien hylkäämistä, niin Peterson menee päin vastaiseen suuntaan kristillisellä pseudoateismilla.

Tietenkin Peterson varmistaa, että lukijalle ei tule epäselväksi, että kristinusko on parempi uskonto kuin muut ja, että oikeastaan länsimainen kulttuuri, sivistys ja tiede olivat mahdollisia kristinuskon takia. Eli Peterson harrastaa samaa kuin islamistit, jotka yrittävät väitää, että Koraani ennusti nykytieteen. Peterson kuitenkin menee pidemmälle ja sanoo, että itse tieteellinen metodi ja ateismi ovat mahdollisia kristinuskon takia. Perusteeksi kirjailija antaa hirveän sekavan metafyysisen selityksen, joka kuulostaa enemmän eurosentriseltä kristilliseltä propagandalta kuin aidolta filosofiselta pohdinnalta.

Vihaan ristiriitaisuuksia ja tässä niitä oli aivan liikaa. Peterson tukeutuu vahvasti evoluutioon ja biologiaan, jolla hän pyrkii oikeuttamaan fundamentalistikristittyjen maailmankuvaa muistuttavia perhearvoja. Tietenkin Peterson vertaa perheen isää Jumalaan ja vielä tekee vertauksen niin hämäräksi, että et ole varma uskooko hän konkreettisesti perinteisen patriarkaattisen perheen olevan Jumalan luomus vai onko tämä taas joku kömpelö vertauskuva? Lopputulos on kuitenkin sama: Isä on perheen pää ja vaimo ja lapset saavat elää nyrkin ja hellan välissä. Tässä kirjassa on melkein kokonainen kappale omistettu sille, miksi on moraalisesti välttämätöntä hakata lapsiasi ”kriisitilanteissa”.

Mutta tämä ei ole pahin ristiriitaisuus, vaan räikeämpi on se, että kirjailija vastustaa henkeen ja vereen postmodernismia, konstruktivismia ja muita jälkimarxistisia yhteiskuntateorioita, mutta koko tämä teos on yksi suuri postmodernistinen pläjäys!

Esimerkiksi yhteiskunnan normeja, symboleja ja kulttuuristen merkitysten etsiminen ja purkaminen analysoimalla kaupallisia lastenelokuvia, on osa kriittistä teoriaa, joka perustuu postmodernismiin. Eli postmodernismia vastustava professori käyttää postmodernistisia analyysimenetelmiä!

Olenko minä ainoa ihminen tässä planeetassa, joka vaivautuu ottamaan selvää asioista, ennen kuin alan haukkumaan niitä? Postmodernismi on nimi aika monille asioille, niin arkkitehtuurityylille, maalaustaidesuuntaukselle, yhteiskuntatieteelliselle kattokäsiteelle kuin kuvaus jälkiteollisesta aikakaudesta. En ole löytänyt vielä yhtäkään postmodernismin kriitikkoa, joka oikeasti tietäisi, mitä postmodernismi on. Noam Chomsky sentään myöntää, että hän ei ymmärrä sitä, mutta olen törmännyt liian moneen ihmiseen, joilla on vankkumaton usko, että postmodernismi on jokin marxilainen ideologia, jonka tavoitteena on tuhota yhteiskunta. Peterson on yksi tällaisista neropateista. Mikä tekee näistä postmodernismin kriitikoista niin naurettavia pellejä, on se, että he huomaamattaan joko soveltavat postmodernistisia menetelmiä kritiikissään tai sitten omaavat ideologian, joka ytimiään myöten on postmodernistinen! Peterson sortuu molempiin. Eli jo tässä vaiheessa olisin voinut lakata lukemasta tätä roskaa. Kuitenkin tunnen tiettyä nautintoa aivojeni satuttamisessa, joten jatkoin.

Se, että joku kanadalainen professori sekoittaa hyperkaupallisia Disneyn lastenelokuvia, anakronistista myyttien tulkintaa, kristillistä teologiaa ja ihmisen biologiaa, kertoakseen, että Jumala on samaan aikaan vertauskuva, että todellinen, jotta joku teinipoika osaisi siivota oman huoneen, on niin postmodernistista, että Kiasma-museo avaisi siitä näyttelyn!

Mutta mikä on Petersonin ideologia? Petersonin mukaan miehen, niin tämä kirja on pääosin suunnattu miehille, on muovattava itsestään henkisesti ja fyysisesti vahvaksi yhteisön tukipilariksi. Peterson sekoittaa kristillistä sanomaa niezcheläisyyteen, luodakseen tietynlaisen ateisistisen superkristityn. Tämä superkristitty olisi omatoiminen ihminen, pääosin mies, joka on henkisesti ja fyysisesti valmis selviämään kaikista tilanteista, jopa suurista katastrofeista.

Sattumalta olen oikeasti lukenut Nietzcheä ja tämä kristinuskon yhdistäminen antikristillisen filosofin teeseihin menee vielä ristiriitaisemmaksi, kun Nietzche itse on Antikristus kirjassaan todennut, että islam olisi parempi uskonto itsenäisellä miehelle! Eli Peterson on joko vain lukenut osan Nietzchen kirjoista tai vain Wikipedia-sivun tiivistelmän.

Petersonin mukaan nautinto ja rauha ovat vain väliaikaisia tiloja, ja ainoa vakio todellisuudessa on kaaos ja kärsimys. Tietyssä mielessä tällainen itsenäisen ja vahvan miehen oppi on oikein hyödyllinen, erityisesti teinille, jotka eivät osaa edes siivota omaa huonettaan, mutta kun tällaiseen ihanteeseen sekoitetaan äärimmäisen perinteisiä maskuliinisia arvoja, vahva usko hierarkioihin ja antikommunismi, niin tulos voi olla samanlainen Niezchen väärintulkintaa, mitä natsit harrastivat.

Petersonin mukaan ihmisen halu muuttaa ympäristönsä on tuhoon tuomittu, koska maailma on rakenteeltaan kaaoksen ja tuhon määrittämä. Kaikki yrityksen parantaa yhteiskuntaa johtavat lopulta keskitysleireille, joten sellaisesta tehtävästä on luovuttava. Sen sijaan yksilön on parannettava ensin itseään ja sen jälkeen lähiyhteisöään. Eli tietyssä mielessä Peterson haluaa, että hänen lukijoistaan tulisi oman elämänsä sovinistisia Jeesuksia. Kirjailija painottaa, että ihmisen ongelmat ovat pääosin tämän itsensä aiheuttamia, joten on ensin pohdittava, mikä on oma vika, jonka jälkeen on sitten korjattava tämä vika kehittämällä itsensä paremmaksi. Hyödyllien ohje jälleen, mutta sinänsä ei mitenkään uusi.

Peterson kuluttaa aika paljon aikaa vastustaakseen naisten tasa-arvoa, käyttäen hyväkseen omia eksoottisia tulkintojaan biologiasta. Petersonin mukaan ihminen on hierarkkinen ja kilpailuhenkinen eläin, koska hummerit ovat hierarkkisia, kilpailuhenkisiä ja heilläkin on aivoissaan serotoniinia. Peterson ihan tosissaan väittää tässä kirjassa, että ihmisten pitäisi järjestetää sukupuolisuhteet kuin hummerit. En ole itse mikään biologi, mutta tiedän sen verran, että hummerit ovat aika kaukana ihmisistä, jotta mitään yhteiskuntamallia niistä voisi kopioida edes vertauskuvallisesti.

Tiedän sen verran antropologiasta, oman folkloristitaustani takia, että on olemassa laaja kirjo erilaisia kulttuureita, eikä perinteinen heteronormatiivinen ydinperhe ole mikään biologinen normi. On olemassa alkuperäiskansoja, joitten kulttuurissa lasketaan jopa viisi erilaista sukupuolta ja, joissa naiset ovat johtajina ja niin edelleen. Peterson yrittääkin kumota jotain 60-luvun antropologisia tutkimuksia, mutta eipäs näitä edes enää opeteta yliopistossa, vaan tuoreempi tutkimus vahvistaa sen, että käsityksemme heteteronormatiivisesta ydinperheestä ja binäärisestä sukupuolesta ovat hyvin tuoreita kulttuurisia muutoksia ja harvinaisia globaalissa perspektiivissä.

Peterson esimerkiksi yrittää kivenkovaa kieltää, että ympäristöllä olisi mitään vaikutusta eläimiin ja käyttääkin esimerkkinä apinatutkimuksia, joissa on todettu, että lajiserkkumme ovat yhtä sotaisia ja sovinistisia paskiaisia kuin me. Ongelma on, että riippuu täysin ympäristösä, miten sotaisa jokin eläinlaji on ja samaa voi todeta ihmisissä. Biologinen determinismi voi olla ihan kivaa, kun pitää kirjoittaa kirja oikeuttaakseen omaa sovinismiaan, mutta ei se ole tieteellistä.

Kirjailija toistaa useita kertoja, että biologia todistaa nykyisen yhteiskunnan ja sen ennakkoluulot ”luonnollisiksi” ja feminismillä ei ole mitään tieteellistä pohjaa. Peterson olisi saanut uskottavuutta väitteilleen, jos hän olisi lukenut tuoreempia tutkimuksia kuin vain valikoitu määrä 60-luvulta. Esimerkiksi hormonitutkimus on osoittanut, että binäärinen sukupuolijako on aika vanhentunut käsitys biologisista sukupuolista.

Petersonin mukaan nainen on biologisesti rakennettu olemaan rakastavainen, impulsiivinen ja takertuva, kun taas mies on rakennettu kilpailemaan, rakentamaan ja ajattelemaan abstraktisesti. Tämän takia naisten ei kuuluisi tehdä kodin ulkopuolella töitä, jos nämä eivät halua kasvattaa ”sisäistä miehisyyttään”. Petersonin mukaan logiikka, järjestys ja kuri ovat biologisesti ja metafyysisesti maskuliinisia ominaisuuksia, kuin taas kaaos ja tunteet ovat biologisesti ja metafyysisesti naisellisia ominaisuuksia. Mies on Petersonin mukaan evoluution kulminaatio. Täydellinen olento ja nainen, on taas enemmänkin miehen huonojen ominaisuuksien ylijäämää. Tai kuten jokainen fundamentalistikristitty väittää ”molemmat sukupuolet ovat erilaisia, mutta täydentävät toisiaan.”

Eli jos nainen haluaa olla enemmän kuin synnytyskone, hänen on sopeuduttava miesten rakentamaan ja miehille tarkoitettuun työelämään. Edellä mainitun takia Peterson vastustaa feminismiä ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksia. Nämä molemmat ovat kirjailijan mukaan ideologioita, jotka haluavat pakottaa muut elämään, heidän normien mukaan, eli ne ovat totalitaristisia ja johtavat kansanmurhaan. Tällä järkeilyllä homofobiaa ei tulisi kitkeä, koska se on yhtä kuin Maon kulttuurivallankumouksen uusinta. Sitten Petersonin käsitys, että ihmisiä ei saisi pakottaa omaksumaan muitten maailmankuvan on ristiriitainen, kun samaan aikaan hän perustelee, miksi naiset ja seksuaalivähemmistöt tulisi pakottaa elämään konservatiivisten heteromiesten normien mukaan.

Petersoni kuluttaakin melkein kokonaisen kappaleen kertoakseen Neuvostoliiton ja kommunistisen Kiinan kauhut, jonka jälkeen hän vetää suoran yhtäläisyyden seksuaalivähemmistöjen ja naisten oikeuksia ajaviin feministeihin. Eli nyt tasa-arvoisen avioliiton hyväksymisen jälkeen voimme odottaa, että ne gulagit ilmestyvät ihan kohta. Tämä kummallinen teoria perustuu kirjailijan käsitykseen, että naisten ja vähemmistöjen oikeuksien ajaminen perustuu valtaväestön ja miesten demonisointiin. Petersonin mukaan jos jokin ihmisryhmä demonisoidaan yhteiskunnan ongelmien aiheuttajaksi, niin ennen pitkään tämä ihmisryhmä tullaan hävittämään väkivaltaisesti. Sinänsä tämä ydinteesi on oikeassa juuri Neuvostoliiton ”kansanvihollisten” ja natsien juutalaisvainojen takia, mutta ei kukaan merkittävä feministi tai vähemmistöjen oikeuksia ajava demonisoi valtaväestöä! Suurin osa naisten ja vähemmistöjen oikeuksia ajavista kristisoi rakenteita ei ihmisiä. Minun pitäisi tietää näistä, kun seuraan jokaista ääriryhmää jota on olemassa, niin oikealta kuin vasemmalta ja luen näitten manifesteja. Eli Peterson on tällä järkeilyllä tahattomasti asemoimassa itsensä äärioikeiston kanssa, joka ihan tosissaan uskoo, että valkoista heteromiestä ollaan sortamassa.

Koska kirjailijan mukaan nyky-yhteiskunta on biologiamme tulosta, niin se on oikea. Ihmisen on vain sopeuduttava tähän yhteiskuntaan hinnalla millä hyvänsä. Jo se, että oletetaan jonkun niin monimutkaisen rakennelman kuin länsimainen yhteiskunta olevan luonnollista ja, että luonnollisuus on yhtä kuin hyvyys, on filosofisesti ja tieteellisesti aika virheellistä.

Eli tämän kirjan tavoite on kehittää lukijasta vanhan luokan miehisen miehen, joka hampaat irvistäen, tukahduttaa oman itsensä ja unelmansa, sopeuttaakseen äärimmäisen puritaaniseen yhteiskuntaan, jossa onnellisuuden kulminaatio on keskiluokkainen ydinperhe. Toki kirjan opit itsenäisyydestä ja vastuun ottamisesta ollakseen ”aikuinen mies” ovat oikeita, mutta kun ne kehystetään hyvin perinteiseen käsityksen onnellisuudesta, joka perustuu työpaikan hierarkian nousuun ja 50-luvun ydinperheihanteeseen, niin enemmänkin näyttää siltä, että Peterson haluaa kouluttaa nuorista samanlaisia onnettomia miehiä, joita oli paljon juuri 50-luvulla. Peterson toki puhuu ylevöittävästi ”oman tien” löytämisestä ja sen sellaista yltiopositiivista itseapudiskurssia, mutta kun koko kirnan ydinteesi on ”sopeudu!” niin suurin osa lukijoista tulee tekemään juuri sen. Eli paiskikaam kovasti töitä, että se bonus tai palkankorotus tulee, jonka jälkeen voidaan ”oikeasti” elää, mutta lopputuloksena ihminen on vain kuluttanut itsensä loppuun ylitöissä.

Pahempaa on kuitenkin Petersonin kauhu valtarakenteitten kritisointia vastaan. Kirjailijan mukaan, mitään valtarakenteita ei saisi analysoida ja purkaa, koska ne ovat syntyneet ”biologisen kilpailun takia”. Eli Peterson on vain pyyhkinyt sosiaalidarvinismin pölyt pois ja ruiskuttanut kiiltävää maalia sen päälle. Eli tällä kanadalaisprofessorilla ei ole mitään uutta, jota emme ole kuulleet koko 1900-luvun aikana taantumukselliselta oikeistolta.

Tämä kirja ehkä kristallisoi yksinkertaistetun oikeiston ja vasemmiston kategorisen eron. Peterson on oikeassa, että vasemmistolainen ei ole tyytyväinen vallitseviin oloihin ja haluaa muuttaa sen. Mutta joskus ihan oikeasti yhteiskunnassa on ongelmia ja niitä pystytään muuttamaan, ilman että keskitysleirejä tarvitaan edes ehdottaa. Oikeistolaisen ajattelun ydinolemus on taas juuri se, että nykyinen maailma on jo hyvä, on yksilön ongelma, jos tällä menee huonosti, tämän on vain ryhdistäytyä ja sopeuduttua. Ongelmat yhteiskunnassa eivät ole itse järjestelmän sisäänrakennettuja ongelmia tai valuvikoja, vaan ”pahojen ihmisten huonon asenteen tulosta”. Yhteiskunta parantuu vain jos ”oikea tietoisuus” saavutetaan tai ”huonot ihmiset” korvataan ”hyvillä ihmisillä”. Mitään rakenteellisia ongelmia ei siis ole, ihmiset vaan ovat huonoja hyödyntämään sitä. Mutta eikö juuri yksilöitten yksilöllisyyden kieltäminen ja tämän pakottaminen mukautumaan vallitsevaan järjestelmään ole juuri totalitarismia?

Jätä kommentti

Kategoria(t): Liberalismi, oikeistolaisuus ja anarkokapitalismi

Avainsanat: antifeminismi, arvokonservatiivisuus, arvokonservatismi, itseapuopas, Jordan B. Peterson, keittiöpsykologia, kristillinen ateismi, kristillinen fundamentalismi, mitä vikaa on Jordan B. Petrronissa?, nietzcgen väärintulkinta, nietzcheläisyys, oikeistolainen filosofia, Petersonin uutuuskirja, sovinistinen opas, tolstoilolaisuus, uuspiritanismi

helmikuu 11, 2018 · 7:43 am

Miten väitellä vasemmiston kanssa ja TUHOTA heidät.

Ben Shapiron ”Miten väitellä vasemmiston kanssa ja TUHOTA heidät: 11 sääntöä, miten voittaa väittely.” (oma suomennos) Otsikko on aika itsestään selittävä, joten mennäänpä arvioon!

Ben Shapiro on entinen Breitbart-valemedian toimittaja, joka irtisanoutui lehdestä, kun tämä alkoi tukea yksipuolisesti Donald Trumppia. Eli kyseessä on kiistanalainen julkisuuden henkilö, joka on profiloitunut amerikkalaisen Republikaani-puolueen konservatiivien siiven älyköksi. Kun törmäsin tähän kirjaan netissä, niin totta kai minun piti ottaa se lukulistaan!

Ajattelin, että sen lisäksi, että tämä kirja opettaisi argumentoimaan, niin samalla näkisin amerikkalaisen oikeistolaisen maailmankuvan pääideat ja, miten ne ovat ylivoimaisesti parempia kuin vasemmistolaisen. Kuitenkin jouduin pettymään. Tämä kirja on huikeat 30-sivua pitkä, eikä näin, siinä voi olla kovin syvää yhteiskunnallista analyysia, joka perustelisi, miksi maailma pitäisi pysyä 1700-luvun yhteiskuntaraameissa.

Mutta ainakin tämä kirja oli todella hauskaa luettavaa ja samalla ymmärsin, ainakin osittain, mitä amerikkalaiset konservatiivit haluavat ja mitä he ajattelevat vasemmistosta.

Koska Shapiro on amerikkalainen, niin hänen määritelmänsä ”vasemmistosta” on vähän erikoinen verrattuna Suomen. Tämän kirjan mukaan, vasemmistoon kuuluvat Demokraatti-puolueesta anarkisteihin. Tällä kriteerillä Kokoomus on vasemmistopuolue! Jo tässä vähän hörähtelin, mutta ei siinä kaikki!

Kirjailijan mukaan vasemmistolaiset ovat pahuuden kovinta ydintä. He ovat epärehellisiä, likaisia, väkivaltaisia ja muutenkin todella paskamaisia ihmisiä. Shapiron mukaan vasemmistolaiset kiusaavat kaikkia ja haluavat luoda diktatuurin, joka pakottaa kaikki kristityt leipomaan homokakkuja ja päästämään rajojen sisään suuria määriä muslimeja ja meksikolaisia. Shapiro kuvaa vasemmistolasia niin överin sanakäänteisin, että jos ei olisi koskaan kuullutkaan vasemmistolaisista, niin voisi luulla, että ne ovat itse Mordorin örkkiarmeija!

Piti oikein hengähtää vähän, koska tämä kirja tykittää ja lujaa. En ihan ymmärrä, miksi Shapiro erosi Breitbartista? Koska vaikuttaa vähän siltä, että hän jakaa samat arvot kuin Trump.

Mielestäni, jos joku ihminen demonisoi kokonaista poliittista suuntausta itse pahuuden ytimeksi, niin tämä ihminen kuuluu johonkin ääri-ideologiaan. Esimerkiksi kovemman luokan kommunistit kokevat, että oikeisto on yhtä kuin fasistit ja anarkistien mielestä kaikki muut ovat autoritaarisia ja natsien mielestä kaikki ovat rotupettureita, juutalaisia tai kommunisteja. Shapiro siis kuuluu äärimmäisen konservatismiin, joka ehkä vetoaa nuorisoon, mutta vanhemmalle tai älykkäämmälle ihmiselle tällainen vastapuolen demonisoiminen on aika lapsellista.

Jos tämä on amerikkalaisen konservatismin älyn huipentuma, niin Republikaani-puolue ansaitsee Trumpin. En tiedä edustaako Shapiro kaikkia konservatiiveja, vai vain jotain äärimmäisen sekopäistä konservatismia? Onko nyt niin, että kaikki amerikkalaiset konservatiivit ovat näin kujalla? En tiedä suomalaisesta konservatiivikentästä, joten en ota kantaa siiten. Mutta jos on Hännikkäistä uskomista, niin suomalainen konservatismi koostuu natseista, jotka eivät uskalla kutsua itseään natseiksi.

Mutta, mites se vasemmistolaisten tuhoaminen argumenteilla menee tässä kirjassa? No aika huonosti. Vilpittömästi uskoin, että tämä kirja haastaisi maailmakuvaani ja joutuisin miettimään omia elämänvalintojani. Kenties jopa opiskelemaan vähän lisää. Hakemaan kirjastosta teoksia ja oikein pohtimaan ovatko kantani ihan oikeasti järjellä perusteltuja? Mutta ei, tämä on ehkä tyhmin argumentaatiokirja, jonka olen lukenut oikeistolaiselta. Parempi vastaava teos on yhä Norman Baillargeonin ”Älyllisen itsepuolustuksen pikakurssi” kirja, joka on vasemmistolainen. Pitäisi sekin kirja lukea uudelleen, koska sen lukemisesta on jo pari vuotta kulunut. Kenties olen kasvanut henkisesti vähän enemmän ja sekin kirja tuntuu yhtä typerältä.

Shapiron kirja väittää, että siinä on 11 ohjetta, mutta oikeastaan tässä läpyskässä on vain yksi ja siitä tehdään lukuisia muunnelmia. Shapiron koko pääargumentti tässä kirjassa on keskustelun kehystämisen kontrollointi. Sinänsä fiksu ohje, mutta ei sillä välttämättä pystytä tuhoamaan vasemmistolaista tai ketään muuta.

Kirjailijan mukaan oikeistolaisen ei pitäisi koskaan väitellä vasemmistolaisen kanssa, vasemmistolaisen ehdoilla, vaan on onnistuttava nopeasti kääntämään väittelyn suunta oikeistolaisen maailmakuvan raameihin. Näin pakotetaan vasemmistolainen keskustemaan oikeistolaisen omien käsitteiden ja kehysten kautta. Tämä ohje toimii ainoastaan, jos vastapuoli ei ole tutustunut oikeistolaiseen maailmakuvaan, koska muuten ei tämä auta oikein ketään. Eli kirjan ohjeet toimivat vain kuplaantuneita tai kouluttamattomia ihmisiä vastaan. Itse ainakin pystyisin kumoamaan suurimman osan tässä kirjassa olevista argumenteista välittömästi.

Esimerkkinä Shapiro ottaa tasa-arvoisen avioliitoa vastaan olevan argumentin. Kirjailijan mukaan sen sijaan, että annat vasemmistolaisen kysyä sinulta, miksi et halua homojen olevan parisuhteessa, niin käännä keskustelu siihen, miten homoavioliitto pilaa adoptoidun lapsen elämän. Näin vasemmistolainen joutuu keskustelemaan lasten oikeuksista, eikä konservatiivin henkilökohtaisesta epärationaalisesta pelosta, että jollakin on makuhuoneessa hauskaa.

Tiettyyn pisteeseen tällainen kehystyksen vaihto voi tosiaan toimia, jos vastapuolesi ei ole valmistautunut käsittelemään lasten oikeuksia, mutta jos ihminen on nimenomaan tähänkin varautunut niin et pysty ”tuhoamaan” ketään. Suomessakin tätä argumenttia yritettiin, mutta kun ”todisteet” lasten huonovointisuudesta homovanhempien huostassa on jostain fundamentalistikristittyjen ajatuspajasta, niin häviö on taattu.

Eli koko kirja on muunnelma tästä yhdestä väittelytaktiikasta, eikä se toimi, jos positiosi on täysin väärä, kuten tuossa avioliitto-kysymyksessä. Ehkä toinen mainittava väittelytaktiikka, on kirjailijan mukaan se, että vältä loppuun asti vastaamasta rasisti-syytöksiin.

Shapiron mukaan, jos sinut haukutaan rasistiksi, niin älä missään nimissä yritä todistaa, että et ole rasisti, koska silloin häviät. Pakko myöntää, että tässä kohtaa Shapiro on oikeassa. Samalla tavalla, kun jos joudut kirjoittamaan kirjaasi lukuisia kertoja sanat ”tämä on tieteellinen tosiasia” niin silloin olet jo hävinnyt, koska todisteet pitäisivät puhua puolestasi. Tällaista esiintyy paljon pseudotieteellisissä kirjoissa. Sama asia ilmenee monissa äärioikeistolaisissa manifesteissa, joissa joko kerrotaan suoraan ”en ole rasisti, mutta…” tai sitten pyritään määrittelemään rasismi niin kapeaksi, että itse ei mahdu siihen, vaikka kuinka kiihotat kansanryhmää vastaan. Shapiron mukaan, jos sinua haukutaan rasistiksi, niin pyydä haukkujaa osoittamaan, mikä sanomassasi oli rasistinen, sen sijaan, että alat kertoa, että sinulla on musta kaveri.

Tämäkin taktiikka toimii ainoastaan, jos et ole sanonut oikeasti mitään rasistista tai, mitään, mitä ei suoraan voida osoittaa rasistiseksi. Esimerkiksi on tiettyjä äärioikeistolaisia eufemismeja, joitten todistaminen suullisessa väittelyssä voi olla aika vaikeaa. Esimerkiksi sana ”kulttuurimarxismi” on uusnatsien eufemismi juutalaisille, mutta samalla se voi myöskin vain tarkoittaa todella typerää salaliittoteoriaa, jonka mukaan kommunistit hallitsevat maailmaa ja yrittävät muuttaa kaikki homomuslimeiksi, jotka katsotat tosi-TV:tä. Yritäppä siinä todistaa kumpaan typeryyteen vastaväittelijä viittaa.

Ainoa tapa todistaa suullisessa väittelyssä, että vastapuoli on rasisti, on käyttää sokratilaista metodia, mutta silloin koko väittely muuttuukin kuulosteluksi, eikä väittelyksi. Eli aletaan tehdä sitä ”keskustelun lyttäämistä” jossa tartutaan yhteen käsitteeseen, jota puretaan sen sijaan, että keskustelaan itse asiasta. Juuri tällaisten erilaisten käsitteiden kaksoismerkitysten takia väittelyyn osapuolten pitäisi valmistautua suunnittelemalla ja opiskelemalla yhdessä, mitä käsitteitä tullaan käyttämään väittelyssä. Kuitenkin tätä ohjetta Shapiro ei anna, koska se olisi liian fiksua.

Luulin, että tässä kirjassa olisi ohjeita, miten väitellä taloudesta, eli se suurin oikeistoa ja vasemmistoa erottava kysymys, mutta ei. Ainoa ohje, jonka Shapiro antaa, miten ”tuhota” vasemmisto talousasioissa, on kysyä, mistä rahat saadaan? Eli jos vasemmistolainen on tämän asian pohtinut, niin Shapiron opetuslapset voivat hävitä välittömästi.

Kirjassa on koko ajan ihmeellinen oletus, että vasemmisto tarkoittaa jotain amerikkalaista liberaalia, joka haluaa maltillisia veron korotuksia rahoittaakseen jotain julkista ohjelmaa, vaikka kirjailija muistaa kutsuu Obamaa salaiseksi kommunistiksi pariinkin kertaan. Mutta, mitä jos väittelijä on oikeasti äärimmäisempi vasemmistolainen?

Kirja ei anna esimerkiksi ohjeita, miten väitellä kommunistia tai anarkistia vastaan. Miten voit voittaa ihmisen, joka ei edes usko kapitalismiin? Tai edes valtioon, joka verottaa? Joku voisi tässä vaiheessa esittää, että äärivasemmistolaiset eivät ole edes väittelyn arvioisia, kun he jo hävisivät argumentin Neuvostoliiton romahdettua. Mutta jos tämä olisi totta, niin Shapiro itse ei edes mainitsisi kommunisteja, vaan keskittyisi vihervasemmistoon, demareihin ja liberaaleihin. Kuitenkin hän nimenomaan sekoittaa kaikki vasemmistolaiset hänen luomaansa hirviöön, joten kai sitä odottaa, että jopa äärivasemmiston argumentteja käsiteltäisiin.

Suurin osa kirjan keskusteluesimerkeistä käsittelee sosiaalisia kysymyksiä, kuten tasa-arvoista avioliittoa, aborttia, maahanmuuttoa ja ilmastonmuutosta. Eli kysymyksiä, joita oikeistolainenkin voi kannattaa, ja jotka eivät oikeastaan ole kaikista tärkeimpiä kysymyksiä (paitsi ilmastonmuutos, se on elintärkeä). Talous vaikuttaa kaikkiin yhteiskunnan sektoreihin ja, jopa itse kulttuuriin ja ilmastoon, mutta eipäs tässä sitä käsitellä kuin pintapuolisesti. Talous on kuitenkin se, mitä oikeiston muka pitäisi hallita paremmin kuin vasemmistolainen.

Eli tämä kirja on täyttä roskaa, koska se perustuu paljolti amerikkalaisen oikeistokonservatismin kuplaan, jossa luetaan ainoastaan äärikristillisen ajatuspajojen raportteja, jolloin luullaan, että tiedetään miten ”tuhota” vasemmisto.

Tämän kirjan mukaan, esimerkiksi julkinen terveydenhuolto voi toimia ainoastaan, jos valtio luo lääkärikiintiön, joka pitää joka vuosi täyttää lääkäreillä, jolloin joitakin kansalaisia joudutaan pakottamaan lääkäreiksi. Olen asunut Brasiliassa, missä julkinen terveydenhuolto on ala-arvoinen, mutta ei siellä ketään tarvittu pakottaa lääkäriksi. Sama on Suomessa, jossa julkinen terveydenhuolto on parempi kuin muualla maailmassa. Eipä täälläkään näy miliisejä raahaamassa lukioista oppilaita lääketieteelliseen koulutuksen. Eli Shapiro kirjoitti kirjan väittelyn voittamisesta, jossa hän itse osoittaa, että hän ei ole opiskellut aihetta, josta hänen pitäisi väitellä!

Tässä kirjassa on muitakin esimerkkejä, joissa kirjailijan totaalinen osaamattomuus paistaa läpi. Koko teos on kirjoitettu joillekin sekopäille oikeistolaisille, jotka haluavat vaikuttaa fiksulta, ilman että on oikeasti sitä. Eli voitaisiin sanoa, että tämä teos on enemmänkin ohje, miten näytellä fiksua väittelijää, joka napauttaa jotain valmista oikeistolaista mantraa, ilman että oikeasti sanoo, mitään fiksua. Eli tärkeintä ei olekaan voittaa argumentti, vaan esiintyä kuin voittaisi. Toki tämäkin taktiikka voi toimia tiettyyn pisteeseen asti. Onhan vaaliväittelyissäkin todettu hyvän esiintymisen olevan vaikuttavampi kuin itse suullinen argumentti.

Paljolti tämä kirja perustuu nuoren oikeistolaisen itsevarmuuteen, jota liiallinen Ayn Randin lukeminen on sulattanut aivot joksikin mössöksi, joka toistaa oikeistolaisten ajatuspajojen propagandaa, miettimättä niitä kovin syvälle.

Onneksi tämä kirja oli lyhyt, joten luin sen lounas- ja kahvitauon aikana, samalla kertoen kavereille, miten olin kuluttamassa arvokasta taukoaikaani.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Liberalismi, oikeistolaisuus ja anarkokapitalismi

Avainsanat: argumentti, Ben Shapiro, fundamentalismi, ilmasonmuutos, konservatismi, kristillisyys, liberalismi, oikeistolaisuus, raha, rasismi, suullisen väittelyn opas, Talous, tasa-arvoinen avioliitto, typeryys, vasemmistolaisuus

helmikuu 6, 2018 · 5:22 am

Konservatiivinen mieli – Burkesta Eliotiin

Russell Kirkin ”Konservatiivinen mieli – Burkesta Eliotiin.” (oma suomennos) on pohjoismaerikkalaisen oikeistolaisen konservatiivisen ajattelua kiteyttävä teos.

Ottaessani tämän kirjan luettavaksi, odotin todella kiihkeää räyhäoikeistolaista retoriikkaa, joka nostattaisi verenpaineeni, mutta sainkin todella tylsästi kirjoitettua filosofista paatosta.

Kirk osaa kirjoittaa paremmin kuin moni ääriajattelija, joten pystyin puurtamaan puuduttavan kirjan läpi, jotta voisin saada ”oikean” kuvan konervatismista, konservatiivin kuvaamana. Eli tämä ei ole minkään marxilaisen teoreetikon analyysi oikeistokonservatiivisuudesta, vaan ihan oikean konservatiivin esittely omasta aatteestaan.

Teesi

”Konservatiivinen mieli” alkaa määrittelemällä, mitä se haluaa ”säilyttää” . Eli Kirkin tapauksessa se on 1700-luvun lopun maailmanjärjestys, missä ”intelektuaalinen aristokratia” hallitsi viisaasti ja maltilla kansaa, joka tiesi paikkansa. Kansa eli tyytyväisenä käsityöläisenä tai vuokraviljelijänä, ja oli uskollinen instituutioille ja Jumalalle. Mutta Kirkin harmiksi ”utilitaristit” tulivat ja pilasivat kaiken, myrkyttämällä ensin liberaalit valistusmiehet riistokapitalisteiksi, jolloin työläiset alkoivat radikalisoitua sotialismin tielle. Sosialismi on kirjailijan mukaan paha, koska sen nimeen miljoonia murhattiin. Kirjan teesi onkin, että jos palaamme vanhaan järjestykseen, vähemmän ihmisiä on tyytymättömänä ja kuolleena.

Kirja alkaa tästä huikeasta alkuasetelmasta sitten määrittelemään erilaisten valistusfilosofien ja oikeistolaisten ajattelijoitten kautta ”konservatiivista mieltä”. Tämä mieli tai ideoligien pohja on sekoitusta platolinaista valtiota, vapaita markkinoita, kristillistä etiikkaa ja agraarianarkismia, minkä yhdistävä ydin on sosioekonomisten ongelmien graduaalinen ja äärimmäisen rauhallinen korjaaminen, ilman että ravistellaan liikkaa vallitsevia valtarakenteita. Paperissa tällainen ideologia kuulostaa todella hienolta. Kuka ei haluaisi parantaa asioita hallitusti?

Ristiriitaisuuksia

Vaikka kirja on uskomattoman puuduttavaa, niin siinä oli todella mielenkiintoisia ideoita, jotka tyhjiössä kuulostavat loistavilta, mutta jotka joko realimaailmassa ovat uskomattoman typeriä tai kirjan kokonaisuutta katsoen, äärimmäisen ristiriitaisia.

Esimerkiksi kirjassa perustellaan pitkään, miten ”henkinen aristokratia” pitää nousta yhteiskunnan johtoon ja hallita joukkoja instituutuoita, jotka turvaavat kansan ”alempien kerrosten” elämää,. Mutta parin sivun jälkeen Kirk haukuu virkamiesvaltaa ja miten nämä ohjaavat kansaa instituutioitten kautta.

Toisalta Kirk perustelee, miten lainsäädäntö häiritsee kansalaista, ja hänen mukaansa ainoa asia mitä kansa tarvitsee on Jumalan pelkoa sydämmessä ja syvä uskollisuus henkistä aristokratiaa kohtaan. Tällä syvällä auktoriteettiuskolla ihminen pitäisi onnistua pärjäämään yksin yhteiskunnassa ilman lainsäädäntöä. Eli samaan aikaan pitää olla itsenäinen ja vapaa, mutta uskolline auktoriteeteille? Eli kirjailija vaikuttaa argumentoivan jonkun kristillisen anarkismin puolesta, mutta parin kappaleen päästä, Kirk haukkuu anarkisteja ja sosialisteja, jotka kehtaavat yrittää kouluttaa kansaa ja opettamaan tälle, että on olemassa ihmisoikeuksia ja itsenäistä ajattelua.

Kirkin mukaan kansaa ei saa kouluttaa, koska näistä tulee ylimielisiä ja he tulevat vaatimaan lisää resursseja, joten on parempi, että he pysyvät kouluttamattomina, koska mitä vähemmän he tietävät, sitä tyytyväisemmäksi he pysyvät.

Kirjassa on lisää räikeitä ristiriitaisuuksia, mutta mielestäni sen kulminaatio on pitkä pohdinta, siitä miten ihmisoikeudet ovat keinotekoisia ihmismielen keksintöjä, joten ne pitää kumota, koska kristillinen etiikka on tarpeeksi hyvä ohjaamaan ihmiset hyvyyteen.

Yhteenveto

Mutta kaiken tylsyyden ja hulluuden keskellä löysin modernia maailmaa pelkäävän kirjailijan, joka kauhisteli orastavan teollisuuden saasteita, sen aiheuttamaa epäinhimmillisiä asuinoloja, maailmansotia ja verisiä vallankumouksia, joitten jälkeen nousi vielä viheliäimpiä diktatuurieja kuin edeltäjät.

Kaikki mitä olen ajatellut konservatiiveista ennen tätä kirjaa, vain vahvistui. Konservatiivit haluavat palata johonkin kuvittelliseen idylliin tai edetä kohti sosiaalista ja taloudellista muutosta graduaalisesti ja harkiten, mutta käytännössä he yrittävät jarruttaa kaiken muutoksen.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Liberalismi, oikeistolaisuus ja anarkokapitalismi

Avainsanat: amerikkalainen oikeisto, klassinen liberalismi, konservatiivisuus, liberalismi, oikeistolaisuus, poliittinen filosofia, traditionalismi, valistusaika

tammikuu 24, 2018 · 3:36 pm

Tulta ja tuhoa. Trumpin Valkoisen talon sisällä

Michael Wolffin ”Tulta ja tuhoa. Trumpin Valkoisen talon sisällä” on kohuttu tietokirja toimittajalta, joka seurasi läheltä uuden presidentin yhdeksän ensimmäistä virkakuukautta.

Epäröin viikon, hankkisinko tämän kirjan luettavaksi. Kirjan uskottavuutta on kyseenalaistettu ja sen kirjailijan villi mielikuvitus nostettu esiin. Mutta, kun Trump haukkui kirjaa ja tämän vaalien aikaista strategiapäällikköä ”järjensä menettäneeksi” ja yritti kieltää kirjan myynnin, niin muutin mieltä.

Jos maailman mahtavin mies kokee tämän kirjan näin vakavaksi uhaksi, niin totta kai on kansalaisvelvollisuus lukea tämä kirja! Vaikka en ole Yhdysvaltojen kansalainen, niin elämme amerikkalaisen hegemonian alla, joten se, mitä tapahtuu USA:ssa, heijastuu tänne Suomeenkin asti.

Kirja alkaa heti vauhdikkaasti kuin mikäkin dekkari. Trump kilpailee vielä vaaleissa. Kukaan ei oikeastaan usko, että Trump voittaa, ei mies itsekkään. Trump on vain kisassa, jotta voisi luoda oikeistokonservatiivisen brändin, jolla rahastaa. Tämä on muuten teoria, jota vielä 2016 esitettiin vaalien aikana.

Koska kukaan ei tosissaan kilpaillut presidenttiydestä, niin Trumpin ja hänen tiimin kaupalliset Venäjä-kytkökset ei selvitetty tai niistä irtisanouduttu. Samalla vaalitiimiin valittiin ihmisiä ilman mitään hallituskokemusta, kuten radikaalioikeistolaisen lehden päätoimittaja Steve Bannon. Valitettavasti nämä holtittomat valinnat kostautuisivat kaikkia osapuolia ja ehkä maailmaa.

Eli tämän kirjan teesi on, että Trump ei ole Venäjän agentti, vaan korruptoitunut liikemies, joka halusi kanavoida USA:n oikeiston raivon kaupalliseksi mahdollisuudeksi. Breitbart, FOX-news ja Infowars olivat jo rahastaneet köyhiä ja rasistisia oikeistolaisia vuosikausia syöttämällä heille syntipukkeja peittääkseen uusliberalismin epäonnistumista. Trump halusi mukaan ryöstöretkeen, mutta valitettavasti hänestä tulikin presidentti.

Kirja esittää Trumpin dementoituneena narsistisena sekopäänä, joka haluaa, että häntä rakastetaan ja palvotaan. Halu tulla rakastetuksi sai uuden presidentin alttiiksi eri eturyhmien manipuloinnille. Tällainen narsistinen asenne oli siedettävä televisiomaailmassa, mutta politiikassa on osattava miellyttää kaikkia, jos ei halua opposition lisäksi muitakin vihamiehiä. Trump ei ymmärtänyt tätä ja sen vuoksi hän raivostui joka kerta, kun valtamedia, oppositio ja hänen oma puolueensa haukkui häntä mistäkin syystä. Trump koki häntä vastaan olevat hyökkäykset hänen henkilöään vastaan oleviksi hyökkäyksiksi, eikä hänen sanomisiaan tai politikkaansa vastaisiksi. Kirjailijan mukaan Trump ei kerta kaikkiaan käsittänyt, että joku voisi vihata häntä. Tämä rakkauden kaipuu sai sitten Trumpin taipumaan kenelle tahansa, joka sitä osoitti hänelle.

Tässä ehkä tuleekin tämän kirjan suurin ristiriitaisuus, joka kuitenkin on tietyssä mielessä johdonmukaista, koska Trump on ristiriitainen hahmo. Kirjan mukaan siis Trump on samaan aikaan manipuloiva mediapeluri, että totaalinen sekopää, joka kaipaa median rakkautta. Arvioin vuosi sitten Trumpin haamukirjoitetun vaalimanifestin, jossa selvisi, miten ristiriitainen poliittinen ohjelma miehellä oli. Ristiriitaisuus onkin populismin ydintä, koska halutaan olla mahdollisimman suosittu, joten sekoitetaan kaikenlaisia toiveita ja odotuksia omaan vaaliohjelmaan ja sitten myöhemmin mietitään onko edes mahdollista toteuttaa kaikki lupaukset. Kuten olen aiemminkin todennut, niin populismilla ei ole ideologiaa, ainoastaan vallanhimoa.

Tässä kirjassa välittyy täsmällinen kuva sellaisesta. Trumpilla itsellä ei ole kirjan mukaan mitään ohjelmaa tai ideologiaa, ainoastaan epämääräisiä ideoita maahanmuuttajista ja vapaasta markkinataloudesta. Tämän vuoksi Trumpin sisäpiiri jakautui erilaisiksi ideologisiksi ryhmittymiksi. On ”Jarvanka” eli Jared Kushner ja tämän vaimo Ivanka Trump, jotka yhdessä muodostivat oikeistoliberaali-faktion, sitten on ”Banonites” eli Steve Bannonin nationalistipopulistit ja Reince Priebuksen Republikaani-puolueen konservatiivit. Nämä kolme ryhmittymää uskoivat, että Trump edusti juuri heitä. Koska Trump ei ymmärtänyt yhtään mitään politiikasta, eikä häntä kiinnostanut politikointi, niin jokainen näistä ryhmittymistä yritti vaikuttaa presidenttiin, jotta tämä edistäisi juuri heidän agendaansa. Tästä alkaa Valkoisen talon kaaos, koska jokaisella ryhmittymällä on aivan päinvastaiset tavoitteet, eikä melkein kenelläkään ole politiikan osaamista.

Eli Trump on kuin amerikkalaisen oikeiston avatari, joka heijastaa sen, mitä mitäkin oikeistolainen haluaa maailmasta. Bannon halusi, että USA irtisanoutuisi globalisaatiosta ja palaisi 50-luvun keynesiläiseen talouspolitiikkaan, kun taas Jarvanka haluavat jatkaa Demokraatti-puolueen antirasistista uusliberalistista linjausta ja Priebuksen tukijat taas kannattavat kulttuurisesti konservatiivista uusliberalismia. Kaikissa skenaariossa joko köyhät tai naiset ja vähemmistöt häviävät.

Wolff esittää, että Breitbartin rahoittaja suurkapitalistien Mercer-perhe ja Goldman Sachs-yhtiön väki ovat tiiviimmin Trumpin sisäpiirissä kuin mediassa on annettu ymmärtää. Eli Valkoinen talo on kaaoksessa, koska kolmen faktion lisäksi on palveltava suurpääoman toiveita. Kirjoitinkin vuosi sitten arvion juurikin kirjasta, joka käsittele, miten joukko suuryrityksiä pyrki manipuloimaan Republikaanin omimaan vielä radikaalimpaa uusliberalistista politiikkaa kuin sillä jo nyt on.

Kirja myöskin käsittelee Valkoisen talon ulkopuolelle jääneitä äärioikeistolaisia, jotka taas vankkumattomasti uskovat Trumpin luovan maahanmuuttopolitiikallaan valkoisen etnovaltion. Kertoo paljon amerikkalaisesta oikeistosta, kun parasta mitä he saivat aikaan, oli korruptoitunut sekopäinen rasisti presidentti. Trump edustaakin mielestäni amerikkalaisen oikeiston kulminaatiota.

Wolff kirjoittaa hyvin taitavasti ja heti alussa hän kertoo, että koko kirja perustuu henkilökohtaisiin anekdootteihin, joista jotkut ovat vahvistamattomia. Kirjailija myöskin paljastaa, että kirja koostuu monista eri tapahtumien verioista, joista jotkut ovat silkkaa valhetta tai liottelua. Eli tämä selittääkin kirjan ristiriitaisuuden.

Kirjassa kulkee samanaikaisesti ainakin 3 erilaista Trumpia. On olemassa häikäilemätön liikemies, joka halusi hyödyntää vaalisuosiotaan uuden televisiokanavan perustamisessa. Sitten on dementoitunut liikemies, joka halusi samaa, mutta ikä on nopeasti muuttamassa miehen päivä päivältä lapsen kaltaiseksi idiootiksi, joka on helposti manipuloitavana. Kolmannessa versiossa Trump on FOX-uutisten ja konservatiiviradion propagandan luoma vallanhimoinen hirviö, joka uskoo aidosti hänelle vuosikymmeniä syötettyä oikeistopropagandaa ja, joka yrittää edistää sen mukaista puolifasistista politiikkaa. Kaikki nämä versiot on aika sujuvasti kirjoitettu yhteen narratiiviin. Vasta jälkeenpäin kirjoittaessa tätä arviota, tajusin, että kirjassa on kolme eri versiota samasta ihmisestä.

Mutta kerronta on kirjoitusvirheistä huolimatta todella sujuvaa ja viihdyttävää. Olen seurannut Trumpia tiiviisti vuodesta 2015 asti ja suurin osa, mitä kirjassa on esitetty, on aika uskottavaa. Trump vaikuttaa tosiaan hullulta dementikolta ja hänen kannattajansa ovat vielä pahempia.

Mielenkiintoisin aspekti tässä irvokkaisiin yksityiskohtiin menevässä kirjassa, onkin se, miten se muistuttaa vanhoja kommunistidiktaattoreitten elämäkertoja. Trumpin jokaista manerismia, neuroosia ja muita luonnevikoja paljastetaan tässä kirjassa vähän samalla tavalla, kun Jung Changin ja Jon Hallidayn Maon (2006) elämäkerrassa. Kyseisen hirmuhallitsijan elämäkerrassa esimerkiksi on kappale, joka käsittelee tämän pakkomiellettä oman ulosteen koostumuksesta. Eli Wolff on kirjoittanut tähän kirjaan paljon sellaisia osioita, joissa kerrotaan, miten joku on kertonut toimittajalle, että Trump halusi ruokansa tietyllä tavalla tai, että huoneessaan olisi tietty määrä televisioita ja sen sellaista. Jopa presidentin vessankäynnin kummallisuuksista kerrotaan. Samanlaista löytyy myöskin Simon Sebag Montefioren 2003 kirjoitetussa Stalinin elämäkerrassa. On kerrassaan huvittavaa, miten vapaan maailman johtajasta kertova kirja kirjoitetaan samalla yliyksityiskohtaisella tavalla kuin näistä menneistä kommunistijohtajista.

Ehkä ainoa asia, mikä tässä kirjassa vaikuttaa liian paksulta on Trumpin antisemitismisyytökset. Kirjailijan mukaan Trump ei vihaa juutalaisia, mutta hän uskoo, että he tosiaan hallitsevat maailmaa ja tuntevat toisensa. Tämän uskomuksen takia Trump ulkoistaa Israel-asiat juutalaiselle vävylle Jared Kushnerille. Kirjassa väitetään, että Trump olisi sanonut Kushnerille ”annan sinun hoitaa heimosi asiat”. Trump on selvästi rasisti ja fasistisuuteen taipuvainen, mutta mitä olen seurannut, niin hän ei ole vakaumuksellinen fasisti, vaan sellainen änkyrä oikeistolainen rasisti, joka kännissä kähmii naisia ja kiihottaa kansanryhmää vastaan. Kirjassa onkin yksi kappale, jossa uusnatsijohtaja Richard Spencer luonnehtii itseään ”filosofiseksi rasistiksi” eikä samanlaiseksi ”impulsiiviseksi rasistiksi” kuin Trump.

Kirjassa käsitellään pääosin eri faktioitten välisiä valtataisteluita, joissa häviäjät potkaistaan pois Valkoisesta talosta. Steve Bannon on Trumpin lisäksi toinen päähenkilö. Hän on kolmesta ryhmittymästä se ainoa, joka oikeasti uskoo omaan ideologiaansa. Kuten aiemmin sanoin, niin Bannon on tyypillinen esimerkki radikaalioikeistolaisesta, joka perustaa maailmankuvansa oikeistopropagandaan, eikä historiallisiin faktoihin. Bannon haluaa, että USA palaa 50-luvulle, eli aikaan jolloin vapaita markkinoita rajoitettiin merkittävästi ja jolloin ammattiliitot olivat yhä vahvoja. Nykystandardeissa Bannon on vasemmistolainen, eikä oikeistolainen. Mutta silti Bannon pitää itseään oikeistolaisena ja hän johti aikakauslehteä, joka ajoi hallitsematonta vapaata markkinataloutta ja kaiken vasemmistolaisen politiikan kumoamista. Tällaisten sisäisten ristiriitaisuuksien takia uskon, että tulevaisuudessa tulemme törmäämään oikeistolaisiin, jotka kertovat kirkkain silmin, että Trump oli oikeastaan vasemmistolainen. Olen jo ehtinyt nähdä oikeistolaisia, jotka sanovat, että Trump ei ole talousliberaali, joten olemme menossa sinne!

Michael Wolffin kirjaa ei pidä siis omaksua kokonaan faktana, vaan tässä on paljon huhuja ja muita sellaista liioittelua. Silti tämä on muuten aika viihdyttävä kirja, joka muistuttaa Stewart Homen humoristisia roskanovelleja, joissa ääri-ideologioitten edustajat tappelevat keskenään ja esittävät omia hullunkurisia poliittisia diskursseja. Monissa kohdissa tätä kirjaa nauroin ääneen. Lähes kaikki Trumpin sisäpiirissä olevat ihmiset ovat vallanhimoisia ja korruptoituneita hulluja. Erityisesti huvittavinta ovat faktioitten väliset riidat, joissa haukutaan toisia, mitä mielikuvituksellisilla solvauksilla. Mutta samalla tässä kirjassa on totuuden siemen. Trump on tosiaan henkisesti epätasapainoinen ja epärehellinen. Aika vain kertoo, tullaanko hänet vielä poistamaan Valkoisesta talosta vai syöksyykö maailma lopullisesti tuliseen tuhoon.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Liberalismi, oikeistolaisuus ja anarkokapitalismi, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Avainsanat: Demokraattipuolue, Dinald Trump, fasismi, Fire and Furry, Kapitalismi, kohukirja, korruptio, Maan ryöstö, Michael Wolfin kirja, Presidentti Trump, Republikaanipuolue, salaliitto, Steve Bannon, suurpääoma, Trump, Valkoisen talon sisäpiiri

tammikuu 12, 2018 · 7:50 am

Unelmat paremmasta maailmasta

Pentti Linkolan ”Unelmat paremmasta maailmasta” on kalastajan ja ekofilosofin artikkelikokoelma, joka kuulemma pitäisi järisyttää maailmankuvaani.

Voin heti spoilata, että ei järisyttänyt. Ehkä tämä johtuu siitä, että olen lukenut niin paljon äärikirjallisuutta, kuten Unabomberin ja Jack Donovanin manifestit, joissa ehdotetaan jonkinlaista ristiriitaista sekoitusta fasismia ja anarkoprimitivismiä, minkä jälkeen Linkolan tekstit olivat mielestäni puuduttavan kesyjä.

Osittain tylsyyteni voi myöskin johtua siitä, että luin Riita Kylänpään kirjoittaman Linkolan elämäkerran. Kenties jos et ole koskaan kuullutkaan Linkolasta ja tämän mielipiteistä, niin tämä voi olla jokin silmiä avaava kokemus, jonka johdosta näet tarpeelliseksi iskeä polttopulloilla Valion rekkoihin. Tämä on yksi mahdollinen ongelma klassikoitten kanssa (ei kaikkien, mutta joskus näinkin käy). Ilmestymisvuonna klassikon ideat olivat tuoreita, mutta vuosikymmenten tai vuosisatojen jälkeen sen ideat muuttuivat valtavirraksi.

Osoitus Linkolan ideoitten valtavirtaisuudesta, on se, että jokainen keskiluokkainen konttorirotta voi avoimesti kertoa kahvitauolla kannattavan kehittyvien maitten köyhien asukkaiden pakkosterilointia, ilman että häntä haukutaan natsiksi. Mutta auta armas, jos yrityksen lounasravintolassa kerrot, että kannatat G8 vastaisten mielenosoitusten riehumista, koska inhoat kapitalismia. Saat kaikenlaisia tuijotuksia ja kiisselit jäävät väärään kurkkuun.

”Unelmat paremmasta maailmasta” on artikkelikokoelma, joka käsittelee niin pasifismia kuin radikaalia luonnonsuojelua. Tekstit kirjoitettiin 60-luvulla ja sen näkee hyvin. Linkolan kieli on hieman vanhentunutta nykystandardeissa, mutta kummallisesti niistä puuttuu palo. Olen alkanut huomata, että suomalaisten teksteissä muutenkin puuttuu palo. Olen lukenut amerikkalaisten ääriliikkeitten manifesteja, missä huutomerkkejä ei säästetä ja retoriikka pyrkii saamaan lukijan heristämään nyrkkiä ja huutamaan ”Saatana, perkele!”. Useimmiten minussa nämä vihatekstit herättävät huutonaurua ja sitten ajatuksia siitä, että nää ihmiset oikeesti elää näin! Mutta Linkolan provosointikin on anglosaksoonisiin kollegojen verrattuna aika kesyä.

Koska kirjan teksti on muutenkin aika rauhallista, melkein muumimaisen kotikutoista ja intiimiä, niin Linkolan kirjoittamat satunnaiset provosoinnit vain luovat hämmennystä, eivätkä aiheuta kunnon vihaa tai surua. Kun koko teksti on jotain puolifilosofista pohdintaa rauhasta ja luonnonsuojelusta, joka on yhtä radikaalia kuin Vihreitten puolueohjelma, niin yhtäkkiset provot tuntuvat enemmänkin vitseiltä kuin aidoilta ehdotuksilta. En ollut ollenkaan varma oliko Linkolan radikaalit mielipiteet tässä kirjassa hänen aitoja mielipiteitä vai jotain mauttomia vitsejä tai juuri provoja?

Monet ovatkin puolustaneet Linkolaa juuri sillä, että hän ei ole tosissaan radikaaleista ehdotuksistaan, mutta jos hän ei ole tosissaan, niin mitä helvetin uutta Linkolalla on sitten tarjottavana? Ei tässä 200-sivun läpyskässä ole mitään, mitä kaikki muut luonnonsuojelijat eivät jo ehdottaneet! Tai sitten juuri se, että Linkolan ideat eivät ole erikoisia, kertookin Linkolan loppujen lopuksi voittaneen? Ei siltä näytä, kun katsoo mihin ekokatastrofiin olemme koko ajan menossa. Ehkä luonnonsuojelu on muuttunut vähän samaksi asiaksi kuin kristinusko: sen arvot ovat hyvin kivoja ja kaikki kertovat kannattavansa niitä, mutta ei kukaan elä niitten mukaan.

”Unelmia paremmasta maailmasta” esitetyt pasifistiset mielipiteet ovat niin perinteisiä, että en viitsi avata niitä, kun ne ovat ne samat argumentit, mitä kaikki ovat kuulleet. Mutta luonnonsuojelussa on ne hulluimmat ehdotukset, joten avaan muutaman.

Kirjailijan mukaan teollinen yhteiskunta tuhoaa luontoa ja edistää liikakansoitusta, joten teollistumisesta on luovuttava ja palattava maanviljelysyhteiskuntaan, missä kunnon leveähartiaiset karskit torpparit viljelevät maata ja juovat luomupiimää.

Kirjan mukaan teollinen yhteiskunta on ”pehmittänyt” miehen (naisten pehmeydestä Linkola ei välitä) ja elämänilo syntyy jatkuvasta kamppailusta ja oman ruumiin lihasten kovasta väreilystä vastoinkäymisen aikana. Siinä Linkola on oikeassa, että elämä ilman haasteita ja urheilua on suurimmalle osalle ihmisistä helvetin ahdistavaa. On todettu, että teollisuus- ja toimistotyö masentavat monia. Mutta sen sijaan, että kirja ehdottaisi työreformia, jotta ihmiset saisivat itse päättää, mitä töitä tekevät ja miten paljon, jotta saisivat työstä merkityksellistä, niin kirja ehdottaa koko teollisen yhteiskunnan romuttamista. Tässä tuleekin Linkolan ajattelun yksinkertaisuus. Linkolan mielestä itse teollinen työ on ongelma, eikä se, että ihminen on vain koneiston osa.

Samalla paljastuu, että tämän kirjan koko ajattelun pohja on oikeistolaisessa maailmakuvassa. Linkola itsekin kaksi kertaa myöntää oikeistolaisuutensa tässä kirjassa. Myönnän, että kirjailija on omaperäisempi oikeistolainen, kun mies vastustaa teollistumista ja kapitalismia, mutta ei hän ole yksin. Jack Donovan ja Unabomber ovat molemmat oikeistolaisia omien sanojensa mukaa, vaikka eivät kannata teollistumista tai vapaata markkinataloutta. (sitten 1900-luvulla on paljon esimerkkejä oikeistolaisista diktatuureista, joilla oli vähintääkin erikoiset käsitykset vapaasta markkinataloudesta) Ehkä näitä ihmisiä voisi kutua joksikin ”luomuoikeistolaisiksi”, eli omaavat tyypillisen kylmän ja itsekkään maailmankuvan, mutta ilman kapitalismin ihailua? Ei, olen liian epäreilu oikeistolaisille. Tunnen muutaman ja he ovat ihan kunnollisia ja lämpimiä ihmisiä. Olen jopa muutaman kaveri. Ehkä luomuäärioikeisto on parempi termi kuvaamaan Linkolaa ja muita oikeistolaisia primitivistejä.

Jos tarkastaa kunnolla tämän kirjan ajatuksia, niin niistä ilmenee oikeistolle ominainen tapa keskittyä tiettyihin yhteiskunnallisiin ilmiöihin yksilökeskeisestä näkökulmasta ja ohittaa laajemmat sosioekonomiset ja historialliset seikat. Eli tyypillinen asenne, jonka mukaan ihminen on suljettu yksilö, joka itse on vastuussa elämästään, eikä häneen vaikuta ympäristö mitenkään. Tämä ilmenee joissain oikeistolaisissa. Esimerkiksi siinä, että kielletään, että köyhyys lisäisi rikollisuutta, vaan sen sijaan syytetään rikollisen huonoa moraalia. Näin yhteiskuntaa ei tarvita muuttaa, vaan poliisivoimia lisätä ja rikostuomioita koventaa.

Kirjailija esimerkiksi valittaa siitä, että nyky-yhteiskunnassa keskitytään liikaa kilpailuun ja teollisuuden laajentamiseen. Kirja kuvaa teollistumista kuin se olisi jokin tietoinen ylhäältä ohjattu projekti, johon ihmiset ovat vain sattumoisin hurahtaneet ja vain kirjailija näkee, että se vie tuhoon. Se, mikä tästä koko kirjasta puuttuu, on se tosiasia, että teollistuminen laajenee ja ihmiset pakotetaan kilpailemaan keskenään työelämässä, kapitalistisen talousjärjestelmän takia.

Kirjan mielestä ”pahat” tai ”tyhmät” ihmiset ovat edistämässä teollistumista, eikä toimimassa juuri niin, kun vallitseva talousjärjestelmä ohjaa heitä. Tietenkin teollistuminen ei ole vain kapitalistisen järjestelmän tuote, vaan kirjan kirjoittamisaikana kommunistivaltiossakin teollistuttiin niin kiihkeää vauhtia, että saastutettiin oikein urakalla oma luonto. Mutta silti unohtuu se tosiasia, että monet kommunistivaltiot teollistuivat nopealla ja vastuuttomalla vauhdilla, koska se kuului Marxisti-Leninistisen oppiin, jonka mukaan aito kommunismi saavutetaan vasta, kun maa pakotetaan kulkemaan kapitalistisen välivaiheen läpi. Lenin ja Mao keksivät, että sen sijaan, että annetaan vapaitten markkinoitten teollistaa maa, niin he muuttavat maansa valtaviksi yrityksiksi, jotka ruokkivat itseään, kunnes toivottu elintaso saavutetaan ja vasta sen jälkeen aito kommunismi voi syntyä. Eli Neuvostoliitto ja kommunistinen Kiina toimivat kapitalismin logiikan mukaan. (Enkä tässä kiellä, että nämä hirmuhallinnot olisivat kommunisteja. Kyllä ne olivat, mutta niitten kommunismia toteutettiin vain vähän eri tavalla kuin Marx sen suunnitteli)

”Unelmia paremmasta maailmasta” -kirja ei ymmärrä 1900-luvun valtion kapitalismilla toimivia kommunistivaltioita ja näin luulee, että itse tehtaan pystyttäminen tuhoaa luontoa, eikä taloudellinen järjestelmä. Kapitalismin talouskasvu logiikka pakottaa ihmisiä pystyttämään lisää tehtaita ja kasvattamaan kulutusta uusilla ja turhilla tuotteilla. Olisi jotenkin todella epätieteellistä olettaa, että vallitseva taloudellinen järjestelmä ei muka vaikuttaisi ihmisten ajatteluun ja toimintatapoihin. Mutta mitä pitäisi odottaa kirjailijasta, joka ei kyennyt valmistumaan yliopistosta?

Koska kirjailija ei suoraan arvostele kapitalistista järjestelmään, niin hän sortuu tyypilliseen oikeistolaiseen yksilöitten ”huonon moraalin” arvostelemiseen. Tämän puutteellisen analyysin takia Linkola onkin niin epäonnistunut filosofi, joka on sortunut hehkuttamaan joukkokuolemia, joka kerta, kun jossain syttyy sota. (joihin useimmiten liittyy suurvaltojen kaupalliset intressit)

Tämän kirjan kategorinen teollisuuskritiikki saa monet nyökkäämään, mutta samalla toteamaan, että ”näin se vaan on” ja jatkamaan elämäänsä, ilman että mikään muuttuu. Konkreettisin ehdotus koko kirjassa on omaisuudesta luopuminen ja reppureissaaminen ympäri maailmaa. Eli yhtä hyödyllinen ohje kuin Jeesuksen samankaltainen ohje, jota 99,99% kristityistä ei noudata.

Tästä tulee toinen kritiikki tämän kirjan ajatuksista, eli elitismi. Kirjailijasta välittyy juuri se kliseinen kuva vihreästä pikkuporvarista, joka ostelee 100g 3€ vegaanimakkaroita ja kiroaa köyhiä ihmisiä, jotka käyvät pikaruokaravintolassa syömässä. Eli kirjailija ajaa henkilökohtaista pelastusta, eikä rakenteellista. Sen sijaan, että kirjassa olisi suunnitelma, miten yhteiskunta muutetaan tai kumotaan vallitsevan järjestelmän, niin se ehdottaakin siitä irtisanoutumista, mikä köyhemmille ihmisille ei ole mikään vaihtoehto. Kun koko yhteiskunta on tuotteistettu ja kaikki maksaa, niin irtisanoutuminen vallitsevasta järjestelmästä, on melkein itsemurha.

Paras esimerkki tämän kirjan filosofian epäonnistumisesta ovatkin sen kannattajat. Kuinka moni Linkolan kannattaja on perustanut tai liittynyt hänen filosofiaansa pohjalta perustettuun puolueeseen, järjestöön tai ryhmittymään ja ajanut Linkolan ideoita eteenpäin? Ei melkein kukaan. Esimerkiksi edellä viitattu Valion rekkojen polttopulloiskun toteutti nlöjännen aallon radikaali eläinsuojeluryhmä, jonka ideologia kumpuaa anarkismin suoran toiminnan logiikasta, eikä linkolalaisuudesta. Vihreätkin irtisanoituivat jo alussa linkolalaisuudesta ja ovat nyt Kokoomuksen puisto-osasto, joka on saanut aikaan ihan oikeita asioita.

Maailmassa on lukuisia ääri-ideologioita, jotka ajavat ihmisten massamurhaamista ja utopioitten rakentamista, mutta Linkolan ideologia on ainoa, joka ei ole innoittanut yhtäkään ääriliikettä, joka olisi tehnyt mitään konkreettista. Eurooppaa vaivaa äärioikeiston, äärivasemmiston ja jihadistien mellakat ja terrori-iskut, mutta milloin olette kuulleet linkolalaisten edes yrittäneen räjäyttää tehtaita tai estää jonkun kaivoksen avaamista? Kessin tapaus on ainoa, jossa edes mainitaan linkolalaisia aktivisteja ja se on useita vuosikymmeniä vanha protesti. Sen jälkeen on ollut aika hiljaista.

Mutta aina, kun puhutaan Linkolasta somessa, niin hänen kannattajiaan kaivautuu jostain ja julistaa, miten oikeassa Linkola on. Eli Linkolan kannattajat eivät tee mitään muuta kuin julista köyhien afrikkalaisten pakkosterilisaatiota somessa, mutta he eivät lähde itse toteuttamaan mestarinsa suunnitelmia. Mikään ei estäisi linkolalaisia perustamasta säätiön ja matkustavan afrikkaan sterislioimaan väkeä. Ei monissa maissa ole edes resursseja estää sellaista toimintaa.

Tämä linkolalaisten toimettomuus johtuukin Linkolan omista teksteistä, joissa ei innosteta yksilöä parantamaan oman tai muitten asuinalueitten elinoloja yhdessä sen asukkaitten kanssa. Siinä, missä jihadismin pääideologi Sayyd Quitb tai kommunismin isä Karl Marx muotoilivat tarkat ohjeet, miten lukija voi muodosta kaveriporukan kanssa organisaation, joka ajaa ideologin ohjelmaa, niin Linkola ei tarjoa mitään muuta kuin reppureissun.

Tämän kirjan filosofia onkin rakennettu niin, että sitä ei voida koskaan toteuttaa. Kirjailija haukkuu edustuksellista demokratiaa ja mediaa, jotka antavat likkaa ääntä ”sivistymättömille” köyhille, mutta ei aja köyhien sivistämistä. Samalla kirjassa harmitellaan, että 1900-luvun alun kulttuuriaristokratialla ei ole samaa vaikutusvaltaa kuin ennen.

Linkola kirjoitti tässä kirjassa, että kansanvalta on ”huono asia”, koska se pakottaa valtion tyydyttämään kansan ”itsekkäät” tarpeet, kuten toivoa paremmasta elintasosta. Linkolan mielestä maailma pitäisi olla platonististen filosofikuninkaitten hallussa, jotka ajavat teollisuuden alas ja pakottavat köyhät ihmiset olemaan tyytyväisiä nykyoloihinsa, koska vallassa oleva yliopistoeliitti tietää, mikä on parasta.

Joku voi nyt sanoa, että Linkola kuulostaa stalinistiselta, mutta jopa Stalin kirjoitti ohjeita siitä, miten yksilöt voivat osallistua hänen projekteihinsa omalla panoksella. Tällainen ohjeistus puuttuu kokonaan tästä kirjasta ja yleensäkin Linkolan tuotannosta.

Tämän kirjan filosofia perustuu siihen, että kirjailija muuttaisi valtaeliitin mieltä, ei tavallisen kansan. Eli tämä kirja yrittää vedota juuri siihen kansanosaan, joka ei koskaan lähtisi toteuttamaan Linkolan suunnitelmia. Esimerkiksi Mao, Stalin ja Lenin eivät kysyneet omilta hallitsijoilta, voisivatko nämä toteuttaa kommunismin, vaan kaikki muodostivat vastarintaliikkeitä, jotka tuhosivat valtaeliitin ja nousivat itse valtaan heidän tilalle. Milloin linkolalaiset ovat perustaneet autonomisen talon- tai kadunvaltausryhmän, josta he olisivat yrittäneet opettaa ihmisille luonnonmukaisempaa elämää? Ei missään, vaan suurin osa Linkolan kannattajista vaan lajittelee roskiksensa, kuten kaikki muutkin suomalaiset, mutta sillä erolla, että silloin, kun laitetaan alumiinitölkit metalliastiaan, niin samalla he fantasioivat kolmannen maailman kansalaisten massamurhista.

Tietenkin kaikessa ristiriitaisuudessaan tässä kirjassa haukutaan niitä luonnonsuojelijoita, jotka uskovat graduaaliseen reformiin. Kirjassa Linkola haukkuu gradualisteja elitistisiksi, koska kirjailijan mielestä ihminen pitäisi olla sabotoimassa tehtaita eikä keskustelemassa uusista päästörajoituksista. Mutta ottaen pois Linkolan itse, niin eipäs hänen kannattajansa ole tehneet oikein mitään. Vai ovatko? Kenties kaikki Linkolan kannattajat lukivat tämän kirjan ja lähtivät ikuiseen reppureisuun. Välillä he sitten menevät johonkin internetkahvilaan tai kirjastoon naputtelemaan Facebookkiin, miten siistiä olisi katkaista afrikkalaisten munajohtimia ihmiskunnan pelastamiseksi. Mutta muuttaako reppureisaaminen maailmaa? Ei siltä vaikuta.

Eli ”Unelmat paremmasta maailmasta” onkin vain hyvätuloisen nuorten miesten unelmia, joissa ei ole mitään konkretiaa tai syvällistä sosioekonomista analyysiä. Tämä varmasti vetoaa teiniin, joka ei vielä tajua, miten oikea maailma toimii, muta minulle tämä oli todella tylsä kirja.

1 kommentti

Kategoria(t): Liberalismi, oikeistolaisuus ja anarkokapitalismi, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Avainsanat: aktivismi, anarkoprimitivismi, antikapitalismi, ekofasismi, Ekoterrorismi, fasismi, ilmaston muutos, kansanmurha, Keissin tapaus, Linkola, linkolalaisuus, luomuoikeistolaisuus, luonnonsuojelu, marxismi-leninismi, neoludiitti, oikeistolaisuus, pakkosterilisaatio, Pentti Linkola, radikaali luonnonsuojelu, teollistumisen kritiikki, unelmia paremmasta maailmasta, utopia, vihreä liike, ympäristökatastrofi

joulukuu 10, 2017 · 7:10 am

Kirjeitä oikealle

Anna Kontulan ”Kirjeitä oikealle” on vasemmistopolitiikoin lyhyt pamfletti, missä tämä yrittää eritellä oikeistolaisen ja vasemmistolaisen ajattelun perustat ja löytää yhdistäviä asioita.

Tässä kirjassa oikeisto on rajattu liberaalioikeistolaisiin, eli Alexander Stubbin, Tuomas Enbusken ja Björn Wahlroosin kaltaisiin moderneihin oikeistolasiin. Eli jos haluaa sitä kunnon teräskypäräistä pappis-oikeistoa, niin joudut etsimään heitä jostain muusta kirjasta.

Kontula asemoi itsensä moderniin Vasemmistoliiton vihervasemmistolaisiin, jotka eivät sitoudu mihinkään tiettyyn sosialistiseen oppiin, kuten marxismiin ja sen eri haaroihin, vaan ovat sekoitusta erilaisia ideologioita ja käytännön ratkaisuja, joitten tavoitteena ei ole enää suoraan kumota kapitalismin ja korvata se kommunismilla, vaan hillitä ja reformoida kapitalistisen järjestelmän valuviat. Kuitenkin Kontula käsittelee tässä kunnon kommunisteja ja demareita myöskin.

Ylivarovaisuus korostuu tässä kirjassa, mikä ärsytti. Olen tottunut lukemaan liikaa äärikirjallisuutta, kun ärsyttää, että tässä ei haukuta vastustajaa kaikilla mahdollisilla nimillä ja kehoteta nousemaan aseelliseen vastarintaan. Mutta pitää muistaa, että tämä on politiikoin kirjoittama kirja, eikä kannata ärsyttää niitä ihmisiä, jotka voivat olla tulevaisuudessa hallituskumppaneita. Ylivarovaisuus korostuu erityisesti siinä, että Kontulan kuvitteellinen oikeistolainen hahmo, jonka kanssa tämä käy kirjeenvaihtoa on hyvin rajattu oikeistoliberaali, mutta kirjailija itse edustaa kaikkia vasemmistolaisia, niin demareita kuin anarkisteja. Eli kirjailija on päättänyt käsitellä sitä, mitä eniten tuntee ja välttää oikeiston liikaa yleistämistä, jotta hän ei taistelisi olkinukkeja vastan.

”Kirjeitä oikealle” formaatti oli meikäläisen mielestä aika häiritsevä. Koko kirja on kirjoitettu sähköpostikirjeitten muodossa, joita Kontula on muka lähettänyt kuvitteelliselle oikeistolaiselle ystävälle, jota kohtaan tällä on jotain eroottisia jännitteitä. Jotakuta varmaan tällainen kirjallisuus vetoaa, mutta mulle oli vaan jotenkin häiritsevää lukea verotulojen kohdistamisesta ja samalla vihjailuja Kontulan salaisesta seksuaalisesta halusta läimäyttää neoliberaaleja pakaroita.

Mutta eksoottisesta formaatista huolimatta tässä kirjassa on kiinnostavia oivalluksia, niin vasemmistosta kuin oikeistosta. Kirja on ihan tosissaan kirjoitettu lempeään ja aidosti ymmärrystä yrittävään sävyyn, joten tässä ei ole sellaista aatteellista paloa, jossa lyödään ahtaalle poliittista vastustajaa, vaan enemmänkin sellaista kuvitteellista vuoropuhelua.

Tietenkin olisi ollut optimaalista, jos Kontula olisi löytänyt oikeistolaisen, joka olisi vastannut hänen kirjeisiinsä, mutta tämäkin formaatti kelpaa, kun kirjailija selittää jokaisessa kappaleessa hypoteettisen oikeistolaisen kannat aika reilusti, ilman syyttämistä tai haukkumista.

Tässä kirjassa pohditaan kaikenlaisia yleisiä yhteiskunnallisia teemoja ja miten oikeisto ja vasemmisto tulkitsevat näitä teemoja. Esimerkkeinä ovat pohdinnat siitä, mitä oikeistolle ja vasemmistolle vapaus tarkoittaa ja minkälaisia painotuksia kummallakin suuntauksella on tai mitä kuuluu yksilön oman työn tulokseksi ja mikä on oikeastaan yhteiskunnan mahdollistama.

Molemmat ideologiset suuntaukset kannattavat vapautta, mutta siinä, missä oikeisto näkee ihmisen vapauden olevan riippuvainen tämän henkilökohtaisista kyvyistä toteuttaa vapaus ja jossa valtio on, enemmänkin ulkopuolinen entiteetti, jonka kanssa on elettävä epämukavassa suhteessa, joka ei saa olla liian hallitseva valtion osalta.

Vasemmisto näkee ihmisen vapauden olevan riippuvainen yhteiskunnan olosuhteista, joihin ainoastaan valtio, joka on yhteiskunnan muodostama ja sen kollektiivisten voimavarojen kanavoija, pystyy puuttumaan yksilöstä riippumattomiin ongelmiin luomalla edellytykset kaikkien ihmisten nostattamiseen samalla lähtötasolle, josta nämä voivat harjoittaa vapauttaan.

Näin ihmisenä, joka on lukenut sekä oikeistolaista, että vasemmistolaista kirjallisuutta (ei vain ääripäitten, vaan ihan tavallistenkin) niin tässä tosiaan on aika objektiiviset käsitykset kummankin osapuolen käsityksistä. Kontula osaa kirjoittaa todella hyvin ja ilmaisemaan asioita, joita itsekin olen pohtinut kummastakin ideologisesta suuntauksesta, mutta joita en ole osannut yhtä hyvin muotoilla.

Esimerkkejä hienoista oivalluksista on vasemmistolaisten käsitys siitä, että tiettyjä asioita kuin luonnonvaroja ei pitäisi yksityistää, koska yksilö ei sitä öljyä tai vettä valmistanut, vaan maapallon geologiset prosessit, eikä näitten molempien luonnonvarojen hankinta ole mahdollista tehdä yksin, vaan on oltava valmiiksi korkeassa yhteiskunnallisessa asemassa, jolla saadaan valtion väkivaltamonopoli puolellesi. Joku voisi argumentoida, että entäs siirtomaitten uudisraivaajien löydökset? Mutta nekin ovat useimmiten tehty alkuperäiskansojen varastetuissa maissa, eikä yksin niitä öljynporausvälineitä kukaan valmista. Sen vuoksi luonnonvarat pitäisivät olla yhteisessä omistuksessa eikä suuryritysten.

Tai sitten sitä, että nykyinen sosiaaliturva ei heijasta enää nykyisen pirstaleisen työmarkkinan tarpeita, vaan enemmänkin se pakottaa yksilön olemaan riippuvainen monimutkaisesta byrokraattisesta järjestelmästä eikä lähiyhteisöltä, mikä taas on eristänyt ihmiset toisistaan. Kontulan mukaan nykyinen sosiaaliturvajärjestelmä on muutettava niin, että se antaa ihmisten lähiyhteisölle vapauden muokata sitä ja hallita sen resursseja kaikkien käytettäväksi, eikä lokeroida ihmiset erilaisten byrokraattisen tuloluokkien lokeroihin, jolloin toisten spontaani auttaminen käy hankalaksi.

Oikeistolainen on suunnilleen samaa mieltä Kontulan kassa, mutta päättyy siihen johtopäätökseen, että koko sosiaaliturvajärjestelmä on purettava ja annettavan yhteisöjen muodostaa itsenäisiä hyväntekeväisyysjärjestöjä, joita he itse rahoittavat, jotta kenenkään ulkopuolisen työllä ansaidut rahat pakkolunastetaan ilman tämän suostumista toisten auttamiseen.

Anna Kontula kuitenkin osoittaa aika hyvin, että tuhansia vuosia hyväntekeväisyyttä harrastettiin, mutta lopulta havaittiin, että ihmiset auttavat pääosin niitä ihmisryhmiä, joita he näkevät ”ansaitsevan” apua tai, jotka herättävät ihmisessä sääliä. Esimerkkinä Kontula nostaa nuorten huumeriippuvaisten auttavien hyväntekeväisyysjärjestöjen alhainen yksityinen rahoitus. Moni ei koe tuntemattomia ja mahdollisia narkkaririkollisia ansaitsevan rahallista apua. Hyvinvointivaltio takaa kaikkien ihmisten hyvinvoinnin riippumatta kuka tämä on ja mistä tämä on tullut.

Sen lisäksi, että tämä tietenkin on politiikoin piilomainosta, niin Kontula on ihan oikeasti lukenut vasemmiston ja oikeiston ideologisia klassikoita, joita hän sitten referoi pitkin kirjaa hyvin ystävälliseen ja neutraaliin sävyyn. Erityisen vahvasti kirjassa referoidaan Karl Marxia, Gramscia ja Ayn Randia.

Minusta on kuitenkin vähän epäreilua määritellä liberaalioikeiston ideologiseksi johtohahmoksi sellaista sekopäistä filosofia kuin Randi. Ei kukaan suomessa kunnolla siihen naiseen usko, erityisesti kun hänen suurin suomalainen kannattaja haluaa lisätä presidentin valtaa eikä vähentää sitä. Kaipaisin enemmänkin Karl Popperin, Adam Smithin ja John Stuart Milliä, joita tässä kirjassa puuttuvat kokonaan. Eli siinä on pikku virhe kirjailijan osalta.

Vasemmistolaisten ideologioitten analysointi on tässä kirjassa monipuolisempaa ja tässä on vähän yllättäviäkin näkökulmia. Vaikka Kontula referoi Marxia useita kertoja, niin silti hän haukkuu kommunisteja ja melkein pyytää anteeksi näitten neuvostosekoilun puolesta. Kontula olisi hyvin voinut pakottaa kuvitteellisen oikeistolaisen pyytämään anteeksi Natsi-Saksan, Chilen, Guatemalan, Etelä-Korean ja monen muun maan oikeistodiktatuurien puolesta, mutta sitä hän ei tee, vaan sen sijaan, hän arvostelee oman ideologiansa äärilaitojen sekoilua ja vähän selittää, miksi esimerkiksi 1900-luvun aikana kommunisteille aineellinen hyvinvointi oli tärkeämpää kuin yksilönvapaudet, joitten alikorostaminen mahdollisti Neuvostoliiton hirmuvallan.

Vaikka kirja on tarkoitettu enemmänkin vasemmistolaisille sen kehystämisen vuoksi. Kontula kertoo heti alussa, että oikeistolaisuutta on tutkittava kuin jotain antropologista ilmiötä, joka vaikuttaa järjettömältä, mutta kuitenkin nää ihmiset oikeesti elää näin, joten on parasta tutustua heidän maailmankuvaansa. Silti tämä kirja on käytännössä vasemmistolaisen maailmankuvan avausta ja oikeistolaisen kannattaisi lukea, jotta voisivat ymmärtää, miten ihmeessä vielä 2017 on ihmisiä, jotka kannattavat jonkin muotoista sosialismia.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kommunismi ja anarkismi, Liberalismi, oikeistolaisuus ja anarkokapitalismi

Avainsanat: Anna Kontula, Ayn Rand, dialogi, ideoitten historia, ideologiset maailmankuvat, Karl Marx, kirjeenvaihto, neoliberalismi, oikeisto, oikeistolaisen maailmankuva, oikeistolaisuus, poliittinen mainonta, poliittisten ideoitten juuret, punavihreät, suomen politiikka, vasemmistolaisuus, Vasemmistoliitto, vihervasemmisto, vihervasemmistolaisen maailmankuva

Aihearkisto: Liberalismi, oikeistolaisuus ja anarkokapitalismi

Miksi vasemmistolainen mainostaa Adidaksen lenkkareita?

Rakenne

Suhteellinen köyhyys

Otetaan muitten työstä kunnia

”Miksi vasemmistolainen mainostaa Adidaksen lenkkareita?”

Tuloero on illuusio

Nakkikioskikapitalismi iskee jälleen!

Globalisaatiota ei ole olemassa

Uusliberalismi on vasemmiston mielikuvituksessa ja samaan aikaan pelastanut maailman

Enbuskella on selkäranka

Yhteenveto

Uuspuritanismi ateismin kaavussa

Miten väitellä vasemmiston kanssa ja TUHOTA heidät.

Konservatiivinen mieli – Burkesta Eliotiin

Teesi

Ristiriitaisuuksia

Yhteenveto

Tulta ja tuhoa. Trumpin Valkoisen talon sisällä

Unelmat paremmasta maailmasta

Kirjeitä oikealle

Tykkää Facebook-sivusta!

Kategoriat

Viimeisimmät artikkelit

Arkistot

Meta