Aihearkisto: Mitä tällä kertaa luin

Feministinen avaruusseikkailu

Robinette Kowalin Maryn ”Laskevat tähdet” tai ”tähtiä laskemassa” (oma suomennos) on viime vuonna julkaistu scifi-romaani vaihtoehtoisesta historiasta, jossa 50-luvun puolivälissä meteoriitti tuhosi puolet USA:sta, aiheuttaen globaalin ketjureaktion, joka uhkaa koko ihmiskunnan tulevaisuutta.

1

Idea

Romaanissa seurataan Toisen maailmansodan WASP (Women Airforce Service Pilots) -naislentäjäveteraanien kamppailua päästä astronautiksi hyvin rasistisessa ja sovinistisessa yhteiskunnassa. Meteoriitin aiheuttama ketjureaktio on sen verran vakava, että ainoa tapa ihmiskunnan selviytyä, on paeta avaruuteen. Joten sen sijaan, että NASA:n avaruusohjelma aloitettiin Kylmän sodan merkeissä, tässä romaanissa se käynnistetään koska Maa on muuttumassa elinkelvottomaksi. Kuitenkin sovinismin ja rasismin lisäksi, on joukko ihmisiä, jotka epäilevät koko meteoriitin aiheuttamaa globaalia uhkaa ja haluavat lopettaa avaruusohjelman. Eli tämä romaani on myöskin allegoria ilmastonmuutoskeskustelulle.

Robinette Kowalin Mary on todella taitava kertoja, joka ei vain kuvaa 50-luvun vaihtoehtohistoriaa ja avaruusohjelman teknisiä yksityiskohtia jännittävästi, vaan hän rakensi todella samaistuttavia hahmoja, jotka ovatkin romaanin keskiössä. Tämä onkin harvinaisempi scifi-romaani, jossa hahmoihin on ehkä panostettu enemmän kuin maailmaan ja teknologiaan. Erityisesti pidin siitä, miten monimutkainen, mutta samaistuttava romaanin päähenkilö on, vaikka tämä on juutalaistaustainen nainen.

Tässä romaanissa ei kamppailla vain denialistien, sovinistien ja rasistien kanssa, vaan myöskin hahmojen omien sisäisten epävarmuuksien ja muitten hahmojen henkilökemioitten kanssa. Lähes kaikki konfliktit ja hahmojen kanssakäymiset oli kuvattu todella hyvin ja realistisesi. Tunsi, että en lukenut vain jännittävää scifi-kertomusta vaihtoehtohistoriasta, vaan vakavaa proosaromaania.

Ongelmia

Tämän romaanin suurin ongelma on sen aggressiivinen poliittisuus. Väillä kerronnassa pysähdytään ärsyttävään saarnaan naisten ja etnisten vähemmistöjen tasa-arvosta, joka kuulosti väkisin ängetyltä. Melkein kuin kirjailija ei luottaisi omiin kykyihin kuvata omat poliittiset kunnianhimot juonessa, joten sen sijaan hän paneekin hahmot välillä julistamaan, että vastustavat työpaikkakiusaamista, sukupuolten palkkaeroa ja rotuerottelua. Lukiessaan tätä romaania, tuli maku laskelmoinnista, jossa kirjailija halusi täydentää mahdollisimman monta poliittisesti korrektia ruutua, ilman että edes yritti upottaa ne juoneen vähän syvällisemmin.

Loukkaavinta oli kuitenkin, että kaikesta antirasismista ja profeminismistä huolimatta, kirjailija luulee, että Martin Luher King Jr oli joku afroamerikkalaisten edustaja, joka kutsusta menee milloin, minnekin vaatimaan maanmiehilleen tasa-arvoa. USA:n kansalaisoikeusliike koostui monesta merkittävästä afromaerikkalaisesta aktivistista, eikä Martin Luther King Jr ollut ainoa tai alusta saakka merkittävin. Kirjailija keskittyi kuvaamaan 50-luvun avaruus- ja ilmailuteknologiaa todella tarkasti, mutta unohti sitten lukea vähän enemmän kansalaisoikeusliikkeestä.

Yhteenveto

Robinette Kowalin Mary ”Laskevat tähdet” on hyvä romaani, jossa on todella mielenkiintoinen ja omaperäinen juoni, mutta välillä on altistava itsensä pikkasen ärsyttäville saarnoille naisten ja etnisten vähemmistöjen oikeuksista. Näitä teemoja voi käsitellä rankastikin romaanissa, mutta ne on osattava kytkeä juoneen vähän taitavammin.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Feminismi, Mitä tällä kertaa luin, tietotekniikka

Aurinkosukeltaja

David Brinin ”Aurinkosukeltaja” (oma suomennos) on vuonna 1980 julkaistu scifi-kertomus tutkimusretkestä aurinkoon.

6

Idea

David Brinin romaani sijoittuu kaukaiseen tulevaisuuteen, jossa ihmiskunta on tehnyt kontaktia avaruusolioitten kanssa ja liittynyt galaktiseen federaatioon. Tämä federaatio perustuu mesenaattijärjestelmään, jossa kehittyneempi muukalaislaji ottaa alemmalla kehitystasolla olevan sivilisaation suojelukseen. Kuitenkin tehdessään kontaktia muun galaksin kanssa ihmiskunta oli teknologisesti kehittyneempi kuin oletettiin. Tarkoittaen että joko ihmiskunnalla oli jossain vaiheessa oma mesenaatti, joka hylkäsi meidät kymmeniä tuhansia vuosia sitten tai kehityimme itsestään.

Ihmiskunnassa syntyy kaksi koulukuntaa. Ensimmäiset ovat Erich von dänikenistit, jotka uskovat muinaisiin avaruusolioihin. Dänikeistit järkeilevät, että koska kaikki muut galaksin lajit kehittyivät älykkäiksi kosmisen mesenaattijärjestelmän takia, aivan varmasti ihmiskuntakin sai saman hoidon. Eli kaikki muinaisista avaruusolioista puhuneet hörhöt, kuten Däniken olivat oikeassa! Toinen koulukunta ovat darwinistit, joitten mukaan ihmiskunta on uniikki laji, joka kehittyi evoluutiolakien mukaan riippumattomasti älykkääksi, ilman avaruusolioitten apua. Jostain selittämättömästi syystä, uskovaisten kantoja ei käsitellä tässä kirjassa, joten ehkä tulevaisuudessa kaikki ovat ateisteja?

Kuitenkin monet tutkijat epäilevät, että auringossa ehkä on vastaus siihen, miten ihmiskunta kehittyi. Tästä alkaakin vaarallinen tutkimusretki aurinkokuntamme epämukavimpaan taivaankappaleeseen, johon liittyy salaliitto ja mystisiä avaruusolioita.

Rikas maailma

Mielenkiintoisinta tässä kirjassa on maailmanrakennus. Ihmiskunta on jakautunut neurologisiin kasteihin, joitten mukaan ”kansalaiset” ovat kaikki ihmiset, joilla ei ole taipumusta ”henkisiin ongelmiin”, jotka voisivat aiheuttaa rikollista toimintaa. Ne, joilla on taipumusta, elävät ”koeajassa” jossa heitä testataan monta vuotta, jotta voivat saada täydet kansalaisoikeudet. Sitten on täysin marginaaliin sysättyjä ihmisiä, jotka ovat ”kykenemättömiä” elämään yhteiskunnassa. Samalla galaksissa on kastijärjestelmä, jossa mesenaattilajit valvovat ja opettavat suojeluksessaan olevia lajeja. Samalla suojeluksessa olevilla lajeilla, kuten ihmiskunnalla, on oikeus ”kohottaa” joku oman planeettamme eläinlaji älykkääksi. Olemme valinneet orangit ja delfiinit, joten tässä kirjassa on älykkäitä apinoita ja delfiinejä, jotka tekevät töitä ja opiskelevat!

Koska Maapallo on osa galaktista federaatiota, erilaiset muukalaislajit ovat muuttaneet planeettaamme. Kokonaisia kaupunginosia ja muita alueita on varattu näille maahanmuuttajille, mikä taas on luonut ihmisten maahanmuuttokriittisen liikkeen, jonka mukaan Maapallo on vain ihmisille. Nämä maahanmuuttokriitikot kuuluvat darwinistien äärihaaraan, joka ihannoi kivikautisia ihmisiä ja pukeutuvat sen mukaisesti.  Romaani onkin vähän humoristinen, vaikkakin tämä on enemmänkin tieteellinen salapoliisikertomus, jossa käsitellään monimutkaisia fysiikan ja astrobiologian ilmiöitä. Mielenkiintoisesti kaikki hahmot tietävät, että nykyinen järjestelmä ei ole oikeudenmukainen, mutta he vihjailevat, että edellinen ”byrokraattien” järjestelmä, joka kaadettiin vallankumouksessa oli vielä huonompi.

Ongelmia

Tässä kirjassa on tyypillinen genrekirjan ongelma, eli ohuet hahmot. Kuitenkin ei tässä ole mitään ärsyttävän yksiulotteisia persoonia, joita ei jaksaisi seurata, vaan tarpeeksi hyvin rakennettuja, että välität heistä, mutta ei tämä ole mikään ihmisyyden olemassaolon syvällinen tutkielma. David Brinin rikas ja omaperäinen maailma on tarpeeksi kiehtova, että se kantaa romaanin juonta.

Yhteenveto

David Brinin ”Sundiver” on perverssi sekoitus erilaisia tieteisfiktion ideoita, jotka yhdessä tuottavat hauskan, jännittävän ja ajatuksia herättävän kertomuksen ihmiskunnan tulevaisuudesta, jossa totalitarismi on etuoikeutetun tutkimusmatkailijan näkökulmasta todella hauska maailma täynnä mahdollisuuksia ja seikkailuja!

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin

Anarkismiutopiaa

Ursula K. Le Guinin ”Osattomien planeetta” on vuonna 1974 julkaistu scifi-romaani tiedemiehestä, joka matkustaa anarkokommunistisesta kuusta nyky-Kiinan kaltaiseen semikapitalistiseen planeettaan, kehittääkseen uudenlaisen aika-avaruusteorian. Kuitenkin hän joutuu suurten tähtipoliittisen kamppailun keskelle, joka voi määritellä koko ihmiskunnan tulevaisuuden.   

13

Realistista vasemmistoutopismia?   

Otin tämän kirjan todennäköisesti lukulistalle, koska siinä esiintyy kaksi erilaista vasemmistolaista visiota ihmiskunnan tulevaisuudesta. Romaanin päähenkilö on kotoisin karusta Anarres kuusta, jossa ei ole valtioita tai lakeja, vaan laaja verkosto erilaisia työliittoimia. Kirjassa suoraan sanotaan, että kuun yhteiskunta on anarkistinen. Mutta tarkemmin se on anarkokommunistinen, koska rahaa tai yksityisomaisuutta ei ole. Koko yhteiskunta pyörii kiertävillä kausityöläisillä, jotka ovat omien tarpeitten ja kykyjen mukaan erilaisissa töissä vuoden aikana. Tämä tarkoittaa, että insinööri voi olla vuodessa suunnittelemassa taloa, peltoviljelemässä ja ajamassa rekkaa.   

Urras on eri valtioista koostuva planeetta, jossa johtavat valtiot muistuttavat nyky-Kiinaa ja Venäjää. Kuitenkin nämä eivät ole sortavia diktatuureja, vaan enemmänkin hyväntahtoisia oligarkioita, joissa kansaa pidetään tyytyväisenä kohtuullisella elintasolla ja täystyöllisyydellä.    

 ”Osattomien planeetta” käsitteleekin enemmän mitä vapaus ja kansanvalta todellisuudessa tarkoittavat? Samalla Le Guin käsittelee hyvinkin kriittisesti anarkismin ja kommunismin käytännöllisiä ongelmia, jotka juonessa yhdistyvät eri ideologioitten vihamieliseen suhtautumiseen toisiinsa. Koko romaani onkin samaan aikaan tutkielma äärivasemmistolaisen maailman toimivuudesta, että allegoria Kylmälle sodalle. Mutta kirjailija vielä jaksoi yhdistää tarinaan päähenkilön eksistentiaaliset pohdinnat omasta roolistaan eri planeettojen yhteiskunnissa. Tässä onkin aika uniikki paketti toisenlaisesta maailmasta.    

Ongelmia   

Vaikka tämän romaanin konseptit ovat todella uniikkeja scifin saralla, itse juoni on aika kuivaa. Asiaan vaikutti sekin, että tämä on kuudes osa kirjasarjaa, jonka aiempia osia en lukenut. Kuitenkin tässä romaanissa oletetaan, ettet ole lukenut aiempia osia, koska hahmojen ja planeettojen taustoja selitetään aika perusteellisesti. Suurempi ongelma on juonen tapahtumaköyhyys. Tässä kirjassa keskustellaan aika paljon, mutta ei tehdä kovin paljon mitään muuta. Ainoa kantava elementti onkin visio äärivasemmistolaisesta maailmasta ja todennäköisesti aiempien romaanien tapahtumat. Tämä tuntuikin olevan alustava tarina, josta aletaan kunnolla liikkumaan seuraavassa osassa.   

Yhteenveto   

Ursula K. Le Guinin ”Osattomien planeetta” on hyvä romaani toisenlaisesta maailmasta, joka ei pyörisi yksityisomaisuuden ja hierarkioitten ympärillä, mutta se pitää nauttia suuremman kokonaisuuden osana kuin yksittäisenä romaanina. Sitten tietenkin pitää olla tällainen politiikasta kiinnostuva hörhö, että jaksaa edes lukea kuvitteellisista anarkistikuista.    

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kommunismi ja anarkismi, Kulttuuri, Mitä tällä kertaa luin

Kesken jäänyt kirja: Länsimaiden perikato

Oswald Spengletin ”Länsimaiden perikato” on vuonna 1918 julkaistu kirja, joka pyrkii argumentoimaan, että länsimainen sivilisaatio on romahtamassa.

6

Otin tämän kirjan lukulistaan alunperin, kun löysin sen sattumoisin antikvariaatin hyllystä. Otsikko vaikutti mielenkiintoiselta, mutta en tiennyt muuten kirjan sisällöstä. Myöhemmin sain selville, että Spenglerin teoria länsimaiden perikadosta on yksi äärioikeistolaisen ideologian pohjakirjoista. Esimerkiksi arvioimani Timo Hännikäisen toimittama Suomen Sisun propagandakirja ”Sarastus. Kirja 1” (2015) ja Timo Vihavaisen ”Barbarian paluu. Eurooppa auringon laskiessa” (2017) kirjoissa Spenglerin teosta referoidaan. Vihavaisen kirja oikeastaan perustuu kokonaan Spenglerin teeseihin. Joten kiinnostukseni lukea Spenglerin teos nousi vielä enemmän. Mitä tämä sata vuotias kirja sisälsi, mikä houkutteli äärioikeistoa yhä tänäkin päivänä referoimaan sitä?

Valitettavasti en voikaan vastata kysymykseen, koska en pystynyt lukemaan kirjaa loppuun. Kyllä, minullakin on raja! Spenglerin kirja on hirvittävän tylsä kirja, eikä sitä jaksa kahlata läpi alkavassa kesässä. Pääsin lukemaan yli sata sivua, mutta tässä teoksessa on noin 500 sivua. Tämän vuoksi ei ole paikkani sanoa onko tämä kyseinen kirja huono tai rasistinen, koska otantani on niin pieni.

Voin kertoa vain, että tämä kirja on niin tylsä, että epäilen ovatko ääriokeistolaiset oikeasti lukeneet sen? Spengler selvästi yrittää kirjoittaa tieteellistä tekstiä, mutta epäonnistuu siinä pahasti. Sen lisäksi, että kirjan näkökulma vaikuttaa olevan aika eurosentrinen, kun se käyttää ainoastaan antiikin Rooman sivilisaatiota mallina kaikkien sivilisaatioitten elinkaareksi, niin teos pohjautuu hämäriin metafyysisiin käsityksiin ”kansan hengestä”. Jo 1800-luvulla tiedettiin, että ei historiaa tehdä metafysiikalla, vaan materialistisella analyysilla. Metafysiikka on vielä tieteellistä filosofian saralla, mutta muuten se on vain hienostuneepaa taikauskoa. Silti, koska en lukenut koko kirjaa, en tiedä onko alkusivujen kryptinen puhe ”faustilaisesta hengesgtä” paremmin selitetty myöhemmissä luvuissa.

Kirja on tylsä, koska sen sijaan, että Spengler kirjoittaisi tiiviimmin, miksi ennen kaikki oli paremmin ja nyt kulttuurimme on taantumassa, hän lähteekin kuvaamaan yksityiskohtaisesti antiikin myyttejä, arkitehtuuria ja taidetta. Näköjään vasta kun hän on kirjoittanut kymmeniä sivuja vanhoista tauluista, patsaista ja kirkoista, hän alkaa vertaamaan niitä moderneihin teokseen. Ainakin kun hyppäsion pari kappaletta, hän lähtee haukkumaan modernia arkkitehtuuria, joka on pelkistyneempää ja näin ehkä osoitus ”hengellisestä taantumuksesta”.

En ole taidehistorioitsija, joten suurin osa tekstistä oli tuntemattomien taideteosten käsittelyä. Tuntui kun lukisin jotain todella kuivaa taidetoesten arvosteluja. Suomennoksen esipuheessa sanottiinkin, että Spenglerin teksti on vaikeaselkoista, jos ei omaa ”laajaa kulttuurista sivistysä”. Myönnään, että tietämykseni Euroopan menneisyydestä ulottuu 1800-luvulle saakka. Sitä ennen olevien aikakausien tuntemus on hyvin pinnallista. Joten en ole paras ihminen muutenkaan arvioimaan mitä Spengler oikein kirjoittaa antiikin kreikkalaispatsaisten esteettisestä neroudesta.

Jos Spengler edes kirjoittaisi vetävästi, niin varmasti uppoutuisin rikkaaseen antiikin taidemaailmaan, mutta ei. Mies kirjoittaa niin kuivasti kuin olla ja voi. Eikä syy voi olla suomennoksen, kun sekin on 60-luvulta. Yiritin hypätä kirjan pari alkukappaletta, katsoakseen missä oikein alkaa jännittävimmät osiot, jotka kenties ovat äärioikeistolle kiinnostavampia, mutta koko kirja vaikuttaa olevan todella kuivaa analyysiä muinaisista taideteoksista, jota vain en jaksa lukea. Pahoittelut. Joudun turvautumaan parempien ihmisten teksteihin, arvioidessaan Spenglerin ajatusten roolia ääriokeistolaisessa ideologiassa.

Jos on luottamista Vihavainen edellä mainittuun kirjaan, joka kirjailijan mukaan perustuu Spenglerin ajatuksiin, niin Spenglerin idea on, että kaikilla sivilisaatioilla on elinkaari, jonka lasku alkaa melkein heti huipun saavuttua. Spenglerille huippu oli 1900-luvun alku ja taantuminen alkoi Ensimmäisessä maailmansodassa. Vihavaisen mukaan Spengler koki, että ”alempien” kulttuurien sekoitus oli osoitus länsimaisen sivilisaation rappiosta ja se piti estää keinolla millä hyvänsä. Vihavainen tulkitsee tämän sillä, että rajat kiinni! Koko analyysini Vihavaisen kirjasta on linkattu tässä artikkelissa, joten siitä voi lukea lisää.

Yhteenvetona, pyydän anteeksi että petin teidät. Spengler vaan oli liian tylsää luettavaa.

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin

Homoeroottista huumesekoilua

William S. Burroughsin ”Nisti” on vuonna 1953 julkaistu puolielämäkerrallinen novelli kirjailijan huumekokemuksista.

5

Idea

Burroughs kertoo vetävällä narratiivilla omista nuoruuden kokemuksista heroiiniriippuvaisena, joka seikkaili pitkin Yhdysvaltoja ja Meksikoa vetäen kaikenlaisia muitakin kiellettyjä aineita. Kirjailijan kerronnallinen tyyli muistuttaa luottamuksellista baarikeskustelua, jossa vanhempi herra kertoo, tuopin ääressä, vieressään istuvalle nuoremmalle kaverille kuinka kivaa, oli nuorempana vetää kaikenlaista roskaa suoniin ja persereikiin. Se olikin mielenkiintoista, miten täydellisesti Burroughs osaa välittää suullisen kerronnan tyylin paperiin. Pystyin kuvittelemaan päässäni millä äänensävyllä mies kertoo homoeroottisista nistikokemuksistaan.

Kirja poukkoileekin anekdoottien ja tietokirjamaisten tietoiskujen virrassa, jossa opit Bussoughsin omista kokemuksista, huumeriippuvaisen arjesta, huumelainsäädännöstä ja huumekulttuurista. Tämä onkin yksi viihdyttävimpiä huumeriippuvuusnarratiiveja, joita olen lukenut, vaikkakin teos on jo monta vuosikymmentä vanha.

Kuitenkin teos ei ole mikään oodi huumeille, vaan tässä näytetään vanhempien aineitten ikäviä vaikutuksia ja sen aiheuttamia sosiaalisia ongelmia. Kirjailija itse ei arvuuta kertomuksiaa, mutta lukijalle käy aika selväksi, miten rappiollista ja ikävää nistin olemassaolo on. Pahinta on kuitenkin viranomaisten ankara kohtelu, joka kirjan edetessä eskaloituu brutaalimmaksi huumesodan alettua. Jopa viattomammat huumeet, kuten kannabis, aletaan kohdella hirvittävänä tautina, joka pitää hävittää.

Ongelmia

Suurin ongelma on kirjan pitkä ikä. Ennen tätä teosta, olen lukenut ja nähnyt erilaisten huumeiden käyttäjien kokemuksia, ettei tässä Burroughsin kertomuksessa ole mitään uutta ja šokeeraavaa. Tämä kirja on toki yhä hämmästyttävän ajankohtainen, vaikkakin se käsittelee huumesodan ensimmäisiä kuukausia, mutta se kärsii pioneeriongelmasta. Tällä tarkoitan, että aikoinaan tämä kirja oli jotain todella uutta ja perverssiä, joka varmasti järkytti monia ihmisiä, mutta nykyaikana huumekertomuksia on niin paljon, että sukupolvelleni tämä kirja on enemmänkin mukava kertomus vanhuksen nuoruuden seikkailuista kuin räväkkä ja pelottava selostus alamaailmasta. Varmasti 50-luvulla tämän kirjan kertomukset heroiinista ja homoseksistä olivat kauttaaltaan järkyttäviä, mutta nykystandardeissa tämä teos on aika kesy. Burroughs kertoo lähes herrasmiesmaisella tyylillään homostelustaan ja piikinvedosta. Tätä kirjaa voisikin nykyään suositella yläasteikäisille sen kesyyden ja informatiivisuuden takia.

Yhteenveto

William S. Burroughsin ”Nisti” on lyhyt, mutta mukavasti kirjoitettu narratiivi huumeriippuvuudesta, joka onnistuu pieneen tilaan ahtamaan aika laajan kirjon huumekulttuurista, joka yhä on ajankohtainen.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin, Politiikka ja yhteiskunta

Antirasistista luokkataistelua

Kathryn Stockettin ”Piiat” on vuonna 2009 julkaistu romaani afroamerikkalaisista kotiapulaisista rotuerottelunaikaisessa Missisipin Jacksonin kaupungissa.

2

Idea

Romaanissa seurataan piikoja ja valkoista nuorta naista, joka päättää kirjoittaa heidän kokemuksistaan kirjan, saadakseen nostetta alkavassa toimittajaurassaan. Tästä alkaakin äärimmäisen vaarallinen peitetyö kaupungin yläluokan piikojen todellisten kokemusten tallentamisessa aikakaudessa, jossa on hyvin tavallista ratkaista afroamerikkalaisten epätyytyväisyys työoloihin hirttämällä heidät.

Romaani alkaa hitaasti, mutta se vie heti mukanaan. Ensin kuvataan jokaisen hahmon arki, elämänhistoria ja personallisuus, jotta samaistut ja välität heistä. Samalla pääset tutustumaan Jacksonin kaupungin yläluokkaisten valkoisten naisten sosiaaliseen dynamiikkaan. Kirjailija avaakin eri hahmojen kautta, miten rotu ja sukupuoli vaikuttavat eri tavoilla eri ihmisryhmiin kuuluviin henkilöihin. Afroamerikkalaisia naisia sorretetaan koska he ovat naisia ja mustia, ja valkoisia naisia taas sorretaan koska he ovat naisia.  Siitä huolimatta, että valkoiset naiset eivät tarvitse tehdä töitä, heitä yhä kohdellaan valkoisten miesten toimesta kuin seksiorjina, joilla ei ole omaa tahtoa tai älykkyyttä. Kathryn Stockettin sekoittaakin romaaniin antirasismia, feminismiä, draamaa ja huumoria.

Erityisen mielenkiintoista olivatkin kuvaukset ilmiselvästä rotusorrosta, jota afroamerikkalaiset naiset joutuvat kokemaan, mutta myöskin siitä henkisesti raskaasta vankilasta, jossa valkoiset naiset joutuivat elämään oman kotinsa sisällä. Ainoa tapa valkoisten naisten osoittaa omatoimisuutta ja minkäänlaista henkistä rikkautta oli osallistumalla erilaisiin juhlakomiteoihin ja käskyttämällä mustia kotiapulaisiaan.

Miehet ovat romaanissa lähes aina etäisiä, mutta vaarallisia puolijumalan kaltaisia olentoja, jotka vain lyhyesti ilmestyvät antamaan mahtikäskyjä, joita ympyröi sanaton uhka brutaalista ja raakalaismaisesta väkivallasta.

Samalla tämä romaani muistuttaa, mistä 1960-luvun sananvapauskamppailu koostui: Jacksonissa, kuten koko Yhdysvalloissa, ihmisillä oli oikeus julkaista mitä ikinä halusi, mutta silti Etelä-valtioissa afroamerikkalaiset tiesivät, että sananvapaus ei kohdistunut heihin, vaikka laissa ei eritelty mustien tai valkoisten sananvapauden eroja. Kirjassa piiat joutuvat kertomaan kokemuksistaan anonyymisti, koska valkoisten kritisointi voisi tuoda mitä hirvittävän kuoleman. Piiat olivatkin sekä sorrettuja ihonvärinsä takia, mutta myöskin sosiaalisen luokan, joka pidettiin pelolla alipalkattuna. Afroamerikkalaisen piti olla jatkuvasti kiitollinen, että hänet sallittiin olla olemassa, joten mikä tahansa vaatimus paremmista työoloista tai palkasta nähtiin uhmakkuutena ja epäkiitollisuutena, jota piti välittömästi rankaista. Vaikka lainsäädäntö oli ilmiselvän rasistinen, se takasi joitain afroamerikkalaisille oikeuksia, mutta valkoisten kulttuuri varmisti sen, että niitä ei valvottaisi. Romaanissa nuori toimittaja harjoittaakin sananvapauttaan, jotta voisi paljastaa tämän alistuksen kulttuurin, ja näin murtaa se lopullisesti.

Ongelmia

Suurin ongelma oli romaanin jälkiviisas kirjoitustapa, jossa kirjailija tunsi pakollisesti välillä muistuttaa lukijaa, että juoni sijoittuu vuosiin 1963-64, asettamalla kertojan tai hahmojen suihin mainintoja suurista historiallisista tapahtumista, mitä tapahtui samaan aikaan. Tällainen jatkuva referoiminen herätti mieleen Winston Groomin ”Forrest Gump” (1986) romaanin, ja muistutti minua siitä, etten lue 60-luvulla kirjoitettua kirjaa, vaan nykyajan jälkiviisaudella tuotettua romaania. Tällä tarkoitan, että nykyään me tiedämme, mikä oli historiallisesti merkittävää ja mainitsemisen arvoista kyseisestä aikakaudesta, mutta harvoin aikalaiset sen tajuavat. Erityisesti, kun monet historialliset tapahtuvat, joita romaanin henkilöt mainitsevat olivat melko epärelevantteja heidän kokemuksilleen. Harvoin eri aikakausien romaaneissa mainitaan samaan aikaan tapahtuvia suuria historiallisia hetkiä, vaikka kuinka ne olisivatkin relevantteja hahmojen kokemuksille. Tällainen referointi rikkookin mielestäni illuusion aikalaiskuvauksesta. Voin lyödä vetoa, että jos luet romaanin, joka sijoittuu nykyaikaan, et todennäköisesti törmää hahmoihin, jotka mainitsevat keltaliivit, Trumpin tai Isiksen sivumennen syödessä aamiaista.

Toinen ongelma oli romaanin oletus, että tiedät tarkalleen mitä rankaisuja afroamerikkalaisiin kohdistettiin, jos he rikkoivat rotuerottelulakeja. Tässä toki mainitaan talon polttaminen, ampumine ja hakkaaminen pesäpallomailoilla, mutta nämä olivat lievemmästä päästä. Oikeastaan pahimmillaan rotuerottelulakien rikkomisesta voisi seurata brutaali pahoinpitely, sukuelinten silpominen, hirttäminen ja sen jälkeen ruumiin polttaminen ja kappaleiksi repiminen, jonka jälkeen pienemmät luut muutettiin onnenkaluiksi, joita myytiin valkoisille asukkaille. Enkä liioittele yhtään. 60-luvun amerikkalaiset Etelä-valtiot olivat mitä pahimman barbarismin aluetta, joka oli niin maailmankuulu, että Neuvostoliitto käytti näitä faktoja propagandassaan. Jotkut historioitsijat ovatkin todenneet, että yksi syy afroamerikkalaisten kansalaisvapauksien laajentamiseen olikin Neuvostoliiton vastustaminen. On hyvin vaikea mainostaa omaa maata demokratian ja vapauden linnakkeena, jos oma kansa on jakautunut niihin, joilla on valtaa repiä maanmiehiä kappaleiksi, koska nämä ovat ”vääränvärisiä” ja niihin, joitten on toteltava hiljaa valkoisten jokaista käskyä.

Yhteenveto

Kathryn Stockettin ”Piiat” on hyvä romaani afroamerikkalaisten työväen naisten arjesta, mutta myöskin feministinen kertomus eri sosiaalisten luokkien naisten ristiin menevistä sortomekanismeista, kerrottuna todella tunteita herättävällä, mutta viihdyttävällä juonella. En ole vielä nähnyt elokuvaversiota, mutta kuulemma se vesittää romaanin sanoman, joka on pohjimmiltaan aika rankka ja synkkä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Lisää teinisalamurhaajia!

Olen monesti ylistänyt netissä kopioituja lukulistoja, mutta tällä kertaa törmäsin aivan kamalaan teokseen, jonka kuitenkin luin läpi, koska sen huonous näkyi vasta satojen sivujen jälkeen, enkä viitsinyt luovuttaa. Tämä teos on Brent Weeksin vuonna 2008 julkaistu ”The Way of Shadows”, jota onneksi ei ole suomennettu.  

6

Idea  

“The Way of Shadows” kertoo katulapsesta, joka pelastaakseen itsensä ja rakkaansa, ryhtyy salamurhaajan oppipojaksi. Vaikka tämä asetelma oli minusta lapsellinen ja kliseinen, ajattelin että en saisi olla ennakkoluuloinen, joten jatkoin lukemista. Salamurhattaessa ihmisiä, kirjan antisankari huomaa, että hän ei pysty olemaan tunteeton tappaja, vaan hän sotkeutuu monimutkaiseen kansainväliseen salaliittoon, jonka pelissä on hänen rakkaansa ja koko kuningaskunnan kohtalo. Kirjan tunnelma on parasta tässä kirjassa. Keskiaikaisten katujen ahdistavuus ja lika välittyvät tässä todella hyvin, ja hahmotkin ovat todella monimutkaisia persoonia, jotka eivät ole vain pahoja tai hyviä, vaan harmaita sävyjä löytyy.

Ongelmia  

Alku oli todella lupaava, kun siihen sekoittuu taikuutta, salamurhan mekaniikkaa ja sydäntä särkevää draamaa, mutta tarinan edetessä kaikki nämä elementit nousevat sellaisiin huikeisiin ja monimutkaisiin sfääreihin, että putosin täysin kärryistä. Lopussa saat sitten seurata salaliittojen ja selkäänpuukotusten seittiä, joka muistuttaa eteläamerikkalaisen saippuaoopperan juonta, mutta joka on liian typerä aikuisille ja liian väkivaltainen lapsille.  

Yhteenveto   

Brent Weeksin “The Way of Shadows” on kaikkia huonot elementit vakavimmasta “aikuismaisesta” fantasiakirjasta, ilma niitä hyviä. Ehkä jos olisin 15 vuotias, tämä olisi hyvä ja jännittävä.  

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin