Aihearkisto: Mitä tällä kertaa luin

tammikuu 5, 2019 · 6:00 am

Olen legenda

Mathesonin ”Olen legenda” (1954) kertoo postapokalyptisesta maailmasta, missä mystinen tauti on muuttanut lähes kaikki maailman ihmiset zombimaisiksi vampyyreiksi, paitsi yksi mies. Tämä yksinäinen mies on kirjan päähenkilö ja romaani kertoo hänen yrityksestä selviytyä tässä uudessa maailmassa ja samalla ymmärtää sitä riivaavaa tautia ja kenties keksiä parannuskeinon.   

11

Markku Soikkelin ”Tieteiskirjallisuuden käsikirjassa” (2015) mainittiin, että Richard Mathesonin kirja on paljon syvällisempi ja parempi kirja, kun siitä tehdyt elokuvaversiot (joista olen nähnyt sekä 60-luvun, että vuonna 2007 tuotetut versiot). Otin sitten lukulistalle Mathesonin romaanin, koska vuoden 1964 Robert L. Lippertin ohjaama elokuvaversio oli sen verran hyvä, että kirja varmaan räjäyttää tajuntani.  

Idea   

Romaanin fokus ei ole niinkään vampyyreissä ja niitten verenhimossa, vaan tarinan sankarin hahmotutkielmassa. Miten ihminen voi selviytyä pitkiä aikoja täysin yksin? Kauhu tuleekin siitä pelosta, että hetki millä hyvänsä vampyyrit voivat murtautua sankarin kotiin ja tappaa hänet tai hän itse tulee hulluksi eristäytyneisyydessään. ”Olen legenda” onkin yksi ahdistavimmista romaaneista, mitä olen koskaan lukenut. Monesti iho meni kananlihalle lukiessani tätä.    

Aikansa edellä   

Ihmeellisin asia on tämän romaanin modernius. Vaikka ”Olen legenda” kirjoitettiin 50-luvulla se sisältää nykyään vakiintuneita tieteiskauhun konsepteja, kuten ajatus zombeista taudin uhreina. Romaanissa vampyyrit ovat hyttysen tai hiekkamyrskyn levittämiä parasiitin uhreja. Parasiitti joko tappaa uhrinsa tai muuttaa tämän verenhimoiseksi hirviöksi. Jos uhri kuolee, parasiitti herättää tämän eloon. Kirjassa esiintyy siis kahdentyyppisiä vampyyreitä: On älykkäitä vampyyreitä ja sitten epäkuolleita ja joskus puoliksi mädäntyneitä aivottomia zombievampyyreitä. Kummatkin tyypit ovat todella vaikeita tappaa, koska parasiitti regeneroi haavat hyvin nopeasti. Tällainen asetelma on kuin modernissa zombie-elokuvassa tai -tietokonepelissä. Ainoa tapa lopullisesti tappaa näitä vampyyreitä on polttaa ne. Tarinan sankari kuluttaakin suuren osan päivistään metsästäen päivisin nukkuvia vampyyreitä, tappaen heidät ja heittäen ruumiit suureen palavaan joukkohautaan.   

Huvittavinta tässä romaanissa on kirjailijan rohkeus kutsua kirjan petoja vampyyreiksi. Romaanin universumissa populaarikulttuurin vampyyrit ovat olemassa konseptina, joten tarinassa ihmiset kutsuvat näitä taudin uhreja vampyyreiksi. Tämä on ironisesti virkistävää, koska nykyisissä genren tuotoksissa tällaista ei harrasteta. Esimerkiksi TV-sarjassa ”The Walking Dead” zombieita ei kutsuta ”zombieiksi” vaan ”kulkijoiksi”. Kai sitä haluttiin tehdä sarjasta ”tieteellisesti” uskottavamman kutsumalla zombieita joksikin muuksi. Tällaista varovaisuutta ei harrasteta Richard Mathesonin romaanissa, vaan vampyyrit ovat vampyyreitä ja niitä vielä tapetaan samalla tavalla kuin populaarikulttuurin arkityypit. Kirjan hahmo, jopa käyttää oppaana Bran Stokerin ”Dracula” (1897) romaania. Kuitenkin Matheson lisää tarinaansa ”tieteellisiä” selityksiä, miksi juuri puinen seiväs tappaa vampyyrin, miksi he eivät näe peilikuvaansa tai miksi krusifiksi ja sipuli toimivat karkottimina. Selitykset ovat kirjan maailman sisällä aika fiksuja ja uskottavia, vaikkakin pikkasen absurdeja. Romaani onkin kauhustaan huolimatta vähän camp-henkinen.   

Yhteenveto   

Richard Mathesonin ”Olen legenda” on todella ahdistava kauhuromaani, jossa kauhistuttavaa eivät ole vampyyrit, vaan kuoleman pelko ja psykologinen tutkielma eristäytyneisyydestä ja vainoharhaisuudesta. Vanhasta iästä huolimatta tämä on yhä toimiva kauhuromaani, josta valitettavasti ei ole tehty tällä vuosikymmenellä hyviä elokuvasovituksia.   

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin

Avainsanat: , , , , , ,

joulukuu 29, 2018 · 6:00 am

Buzz Aldrin: taviksena olemisen taito

”Buzz Aldrin: taviksena olemisen taito” oli niin omituinen nimi romaanille, että otin tämän Johan Harstadin, vuonna 2005 julkaistun teoksen lukulistaan.   

4

Idea  

”Buzz Aldrin: taviksena olemisen taito” ei kerro kuuluisasta astronautista, jonka jo tiesin, mutta masentuneesta norjalaisesta puutarhurista. Romaanin päähenkilön elämäntehtävä on olla tunnollinen kansalainen, mutta näkymätön. ”Buzz Aldrin” onkin romaanin sankarin voimaeläimen kaltainen symboli. Puutarhurin mukaan Buzz Aldrin oli vaatimaton astronautti, joka ei kaivannut kuuluisutta, vain ainoastaan tehdä töitään hyvin ja sen takia hän oli toinen kuuhun saapunut mies. Astronautti merkitsi päähenkilölle kaikki ne arvot, jota tämä kunnioitti, kuten vaatimattomuus, säntillisyys ja rauhallisuus. Seuraatkin romaanissa todella masentavaa, mutta jotenkin omituisesti, lähes ironisesti tai sarkastisesti hauskaa elämää, joka päättyy pienen norjalaisen saaren mielisairaalaan ja sydänsärkyyn.  

Pohjoismaalainen masennus  

En kyllä pitänyt tästä romaanista, koska tässä oli samaa suomalaista eksistentiaalista alakuuloisuutta, jota inhoan. Näköjään Suomessa suosittu tyylilaji onkin pohjoismaissakin suosittu ja tämä olikin hyvin pohjoismaalainen romaani. En osaa selittää miten, mutta kukaan muu länsimaalainen ei tällaista absurdia, surrealistista ja masentavaa romaania kirjoittaisi.  

Omaperäisyys  

Ainoa asia, mikä sai minut jatkamaan tämän romaanin lukua, oli sen omituisuus ja omaperäisyys. En ole koskaan lukenut mitään vastaavaa, joten halusin tietää mihin suuntaan koko omituinen tapahtumaköyhä, mutta samaan aikaan erikoinen romaani menee? Sen lisäksi, että amerikkalainen astronautti on romaanissa esiintyvä vertauskuva, tässä on myöskin vanha Karibian aurinkomatkaopas, joka symboloi hahmolle seikkailua ja parempaa elämää, mutta samalla illuusiota, jota tämä ei koskaan toteuta. Matkaopas vanhentuu päähenkilön kanssa ja tämä pitää sitä yhä mukanaan, vaikka suurin osa sen tiedoista on jo vanhentunut. Jotkut matkaoppaassa mainituista paikoista eivät ole enää edes olemassa!  Samalla, kun itse päähenkilölle ei oikein tapahdu mitään, saat kuulla omituisia anekdootteja Bosnian kansanmurhan ruumishautoja kaivavasta YK:n tutkijasta ja hulluksi tulleesta pienen saaren kunnanvaltun absurdista minirautatieprojektista.

Yhteenveto  

Johan Harstadin ”Buzz Aldrin: taviksena olemisen taito” on objektiivisesta linssistä katsottuna ihan hyvä ja omaperäinen romaani. Päähenkilö oppii elämään oikeasti tavallista keskiluokkaista norjalaista elämää, mutta myöskin nauttimaan siitä. Mutta erottuvin asia on sen vertauskuvat, jotka ovat uniikkeja ja todella kiehtovia. 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin

Avainsanat: , , , , , ,

joulukuu 22, 2018 · 6:00 am

”Kuninkaitten tapa” ja mielikuvituksen rajallisuus.

Brandon Sandersonin ”Kuninkaitten tapa” (oma suomennos) on yksi tavanomaisimmista ja samaan aikaan erikoisempia fantasiakirjoja, joita olen lukenut. Tämä vuonna 2010 julkaistu kirja ei oikein kerro mistään, vaan se on alustus suuremmalle tarinalle. Kirjan fantasiamaailma on aika tavanomainen, paitsi että sitä riivaa välillä supermyrskyt ja suurin osa eläimistä ovat äyriäisiä. Tietenkin myyvin osio romaanista on taikavoima, jota jotkut ihmiset, erityisesti eräs mystinen salamurhaaja hallitsevat. Tämä taikavoima mahdollistaa yliluonnollisen vahvan kehon, joka pystyy kosketuksella höyrystämään kallioita tai antamaan käyttäjälle kyvyn hypätä korkeammalle kuin muut.   

7

Ympäristönsä vanki   

Mielenkiintoinen aspekti Brandon Sandersonin ”Kuninkaitten tapa” romaanissa on se, että sen fantasiamaailmassa vain naiset osaavat lukea ja kirjoittaa. Tämä tarkoittaa, että kaikki virkamiehet ja tiedemiehet ovat naisia. Miehet taas ovat tässä maailmassa ”vain” työläisiä, sotureita ja politiikkoja. Sukupuoliroolien kääntäminen osittain päinvastaisiksi on ainoa asia, äyriäisten lisäksi, mikä erottaa tämän fantasiaromaanin muista.   

Silti asetelmien kääntäminen kiinnitti huomiota siihen, mitä kirjailija ei kääntänyt: Sandersonin luomassa maailmassa valkoiset ovat yhä hallitseva kansa ja mustat orjia. Koska kirjailija oli muuttanut naisten roolin tasa-arvoisemmaksi kuvitteellisessa maailmassaan, niin oli todella outoa nähdä, ettei kirjailijan mielikuvitus riittänyt kuvittelemaan, että kenties mustat olisivat hegemonisessa asemassa edes fantasiamaailmassa! Olen lukenut jo aika paljon fantasiakirjallisuutta ja en ole vieläkään lukenut yhtään genren kirjaa, joissa valkoiset eivät olisi eurooppalaisen esikuviensa kaltaisia. Se on valitettavaa, että genre, jonka ydinteema on vapaa mielikuvitus, ei kykene luomaan maailmoja, jotka haastavat meidän nykyisiä etnisiä mielikuvia. Kirjailija pystyy maksimissaan kuvittelemaan valkoisia naisia tieteiden tekijöinä ja äyriäisiä koirina ja lintuina, mutta ei mustaa imperiumia, joka orjuuttaisi valkoisia.    

Ja ennen kuin joku tulee sanomaan, tiedän että on olemassa fantasiakirjoja, joissa mustat ovat niskan päällä, mutta lukulistani on niin pitkä, etten ole päässyt vielä lukemaan niitä. 

Juoni?   

Tässä romaanissa on monta juonentynkää, jotka eivät kunnolla ehdi edes alkaa. Romaani yrittää olla jonkinlainen ”Tulen ja jään laulu”-tyyppinen monihenkilöinen raaka reaalipoliittinen fantasiaseikkailu, mutta erottumatta kovinkaan paljon esikuvastaan. Teknisesti tässä romaanissa ei ole mitään vikaa, vaan tämä on hyvin kirjoitettu ja viihdyttävä kirja.    

Yhteenveto    

Brandon Sandersonin ”The Way of Kings” oli sen verran viihdyttävä ja kiehtova lukukokemus, että tulen lukemaan sarjan muut kirjat, mutta ei tässä ole mitään kovin ”myytävää”, jos ei laske äyriäisiä ja lukutaitoisia naisia.    

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin

Avainsanat: , , , ,

joulukuu 16, 2018 · 6:00 am

Myyrmannin pommiturmasta

Lukiessani Anssi Kullbergin toimittamaa ”Suomi, terrorismi, SUPO” (2011) tietokirjaa, törmäsin tähän Armas Gerdtin, vuonna 2004 julkaistuun ”Petrin matka Myyrmanniin” kirjaan. Asuin ulkomailla, kun Myyrmannin pommiturma tapahtui, joten tiesin hyvin vähän koko tapauksesta. Tapaus kosketti minua henkilökohtaisesti, koska se oli perheeni suosikkikauppakeskus 90-lukulaisessa lapsuudessani. Kullbergin kirjassa Myyrmannin tapausta pidettiin terrorismina ja viitattiin poliisien mielipiteisiin, mutta jostain syystä sekoitin mielessäni asiat ja otin tämän Armas Gerndtin kirjan luettavaksi, luullen sen käsitelleen terroristinäkökulmaa.   

5

Idea    

”Petrin matka Myyrmanniin” on Myyrmannin pommiturman aiheuttajan elämästä kertova kirja, tämän oman isänsä kertomana. Vaikka pelkäsin teoksen olevan kyynistä rahastusta ja sosiaalipornoa, kuten Deborah Spungen ”Nancy” (1983) kirja, ”Petrin matka Myyrmanniin” olikin hyvin asiallinen ja tunteikas kirja.    

Kirjailija avaa hyvinkin yksityiskohtaisesti koko perheensä taustat ja personalisuudet, mutta myöskin lasten kasvatuksen. Petri kasvatettiin hyvin perinteisessä valkoisessa keskiluokkaisessa suomalaisessa perheessä. Mainittavin asia oli, että isä ja äiti matkustelivat paljon, eivätkä olleet kovin paljon läsnä lastensa elämässä. Mutta tällaisia perheitä on paljon, eikä esimerkiksi vaimonhakkaamista tai alkoholismin kaltaisia kansallisperinteitä harrastettu Gerdt-perheessä.    

Mutta on jotenkin surullista lukea isän tekstiä, joka uhkuu itsensä syyllistämistä siitä, miten olisi pitänyt tajuta aiemmin poikansa syrjäytymisen ja sun muuta tyypillistä tragedianjälkeistä pohdintaa. Kuitenkin kirjailijan syyttelyn kärki kohdistuu kouluun, joka ei puuttunut kiusaamiseen ja poikansa käymään netin pommifoorumiin, Kirjailijan mukaan foorumissa yllytettiin toinen toisiaan rakentamaan suurempia ja monimutkaisempia pommeja, jolloin ryhmän hyväksyntää janoava Petri meni pidemmälle kuin muut. Isän mukaan hänen poikansa oli niin huomionkipeä, että päätti rakentaa suuren pommin, vaikka taitonsa eivät selvästi riittäneet siihen. Michael Kimmellin kirjassa ”Angry White Men: American Masculinity at the End of an Era” (2013) teoretisoidaankin, että netin jotkut foorumit radikalisoivat ihmisiä juuri tällä dynamiikalla.   

Gerdt perusteleekin edellä mainitulla, että poikansa ei tahallaan pyrkinyt räjäyttämään pommiaan Myyrmannissa tai missään muualla, jossa olisi viattomia ihmisiä tai omaisuutta. Sen sijaan Armaksen mukaan Petri suunnitteli räjäyttävänsä pommin metsässä. Valitettavasti jokin meni vikaan ja pommi räjähti ennen aikojaan.    

Kirjailija korostaa myöskin, ettei Petri voinut olla terroristi, koska hänen luonaan ei löydetty mitään poliittista manifestia tai mitään politiikkaan viittaavaa. Kuitenkin koulusurmaajilla yleensä ei ole mitään poliittista ideologiaa, vaan halu tappaa ja kuolla. Se onkin mielenkiintoista, että nykyään suurin osa koulusurmaajista ovat joko äärioikeistolaisia tai ideologisia naisvihaajia. Ehkä sosiaalinen media ja sen algoritmit ovat politisoimassa ahdistuneita nuoria tavalla, joka vielä 2000-luvun alussa oli melko harvinaista.    

Koulukiusattu  

Armas Gerdt kertoo poikansa ankarasta syrjäytymisestä tavalla, joka oli todella koskettava. Tunsin myöskin myötätuntoa Petriä kohtaan, koska minäkin olin hiljainen ja koulukiusattu nuori. Kuitenkin Petrin kiusaaminen ja yhteiskunnallinen eristys olivat äärimmäisen julmia. Tiedän tasan tarkkaan miltä tuntuu olla kiusattu ja eristetty muista nuorista. Muistan, että olin niin masentunut kiusaamisesta, että pelkäsin tosissani menettäväni järkeni. Onneksi onnistuin vuodessa lopettamaan kiusaamiseni ja saamaan ystäviä, mutta Petri ei koskaan. Ehkä juuri kiinnostukseni terroristeja ja massamurhaajia kohtaan kumpuaa siitä, että olin itsekin kuilun partaalla ja haluan tietää minkälaista, on syöksyä alas.     

Tässä kirjassa kuvataan sellaista sosiaalista eristämistä, joka ei voi muuta kuin luoda häiriintyneen nuoren miehen. Jos minun vuoden mittainen koulukiusaaminen tuntui ahdistavalta ja hirvittävältä, kuvitelkaa mitä se tekee ihmiselle, kun se on vakiotunne koko tämän elämän aikana?  Kirjassa esitetyt faktat Petrin elämästä ovat kuin resepti koulusurmaajan luomiselle. Esimerkiksi norjalainen terroristi Anders Behring Breivik oli itsekin koulukiusattu ja eristetty totaalisesti kaikista yhteisöistä, joihin hän yritti päästä.    

Vaikka Petri ei kirjailijan mukaan tahallaan halunnut tappaa ketään, hän varoittaa tässä kirjassa, että jos koulukiusaamiseen ei puututa, tahallisia massamurhia tulee tapahtumaan. Jälkiviisaasti voimme todeta, että juuri niin tapahtui Jokelalla (2007) ja Kauhajoella (2008).     

Ongelmia    

Suurin ongelma tässä kirjassa on se, että se perustuu suurimmaksi osaksi anekdootteihin, joten on tässä luetettava isän versiota ja tulkintaa tapahtumista. Tämä onkin jonkinlainen terapiakirja, jonka kautta isä käsittelee elämänsä suurinta epäonnistumista.     

Vaikka isän teoria tahattomasta räjähdyksestä on hyvin uskottava, pommissa esiintyvät haulit ihmetyttävät. Kirjailijan mukaan pommissa olevat haulit oli suunniteltu tuhoamaan ympäröivät puut, jotta tuhon laajuus voitaisiin todeta ja näin saada pommifoorumin kunnioitus. Epäilen vähän tätä, koska haulit ovat juuri se elementti pommissa, joka on suunniteltu vahingoittamaan suuren määrän ihmisiä. Toki voi olla, että mainittu pommifoorumi oli täynnä mielenvikaista porukkaa, joka suunnitteli terroristien pommeja kohdellakseen lähimetsän puustoa kaltoin.     

Yhteenveto.    

Armas Gerdt ”Petrin matka Myyrmanniin” on koskettava kirja nuoreta syrjäytyneestä miehestä, joka päättyi vaarantamaan henkensä saadakseen huomiota. Nykyään tätä kirjaa voitaisiin pitää aikalaiskuvauksena 2000-luvun alun Suomesta, missä koulukiusaamiseen ei vielä kiinnitetty paljon huomiota. Tässä kirjassa esiintyykin paljon sellaisia ilmiöitä, joita nykyään ei enää törmää. Esimerkiksi keskiluokkainen perhe, jolla on vain yksi kotitietokone tai sosiaalisen median puutetta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin

Avainsanat: , , , , , , , , , , ,

joulukuu 15, 2018 · 6:00 am

Kuninkaan lohikäärme

Naomi Novikin ”Kuninkaan lohikäärme” on vuonna 2006 julkaistu fantasiaromaani vaihtoehtoisesta 1800-luvun maailmasta, missä kaikki on samanlaista kuin meidän maailmassa, paitsi siinä, että on olemassa lohikäärmeitä ja olemme kesyttäneet heidät.   

8

Idea   

Romaani kertoo brittiläisestä merikapteenista, joka kaappaa ranskalaisen laivan, löytäen sieltä lohikäärmemunan. Koska Iso-Britannia on sodassa Napoleonin johtamaa Ranskaa vastaan, lohikäärmemuna on äärimmäisen arvokas saalis. Lohikäärmeitä voidaan kesyttää lentäviksi taistelukoneiksi, jotka kylvävät kauhua maalla ja merellä oleviin sotajoukkoihin. Eri sattumusten kautta tämä merikapteeni joutuu lohikäärmeen hoitajaksi, mikä tarkoittaa merikapteeniuran vaihtamista lohikäärmelentäjän.   

Rakkaus   

”Kuninkaan lohikäärme” kantavin elementti on merikapteenin ja hänen lohikäärmeensä välinen rakkaus. Ei siis seksuaalinen rakkaus, vaikkakin se tekisi tästä romaanista vielä hurjemman, vaan se rakkaus, jota omistajalla on lemmikkiinsä.   

Kuten ankat, lohikäärmeet kiintyvät ensimmäiseen olentoon, joka puhuu heidän kanssaan kuoriuduttaan munastaan. Kirjassa lohikäärmeet ovat kuin huippuälykkäitä kissoja tai koiria, jotka kiintyvät omistajaansa ja omistaja heihin. Tämä kiintyvyys on todella hyvin toteutettu ja välität sekä lohikäärmeestä, että hänen omistajastaan. Koska kirjan päähahmo ei ole koulutettu lohikäärmelentäjä, tämän suhde lohikäärmeensä on tasa-arvoisempi ja humaanimpi kuin hänen työtovereillaan, mikä taas lisää juonessa konfliktia.    

Maailmanrakentamista   

Tarina itsesään ei ole kovin kummoinen, mutta Novikin rakentama maailma on niin ihmeellinen, että jaksoin lukea ilolla tämän kirjan. Kirjailija on täydellisesti jäljitellyt 1800-luvun brittiläisen armeijan maailman ja yhdistänyt saumattomasti siihen lohikäärmeet. Yhdistelmä on niin kivuton, ettei uskottavuus kärsi. Sota Iso-Britannian ja Ranskan välillä on tismalleen sama kuin meidän maailmassa, paitsi siinä, että Ranska yritti kuljettaa sotajoukkonsa saarivaltioon lohikäärmeitten mukana.    

Uskottavuutta lisää sekin, että kirjassa lohikäärmeet ovat eläimiä, joilla on oma yksityiskohtainen anatomia ja historia. Uskottavuus ei kärsi edes siinä, että lohikäärmeet ovat huippuälykkäitä eläimiä, jotka oppivat ihmisen kielen, kun ovat munan sisällä.    

Ongelmia   

Suurin ongelma tässä romaanissa on tarinan ennalta-arvattavuus ja kliseisyys. Kaikki juoneenkäänteet arvasin satoja sivuja ennen kuin ne tapahtuivat, mikä on aika surkeaa. Ainoat asiat, jotka kantoivatkin tämän romaanin ovat ihmeellisen kiinnostava maailma ja sen hahmot, muuten varmaan jättäisin kesken.    

Yhteenveto   

Naomi Novikin ”Kuninkaan lohikäärme” on kliseisyydestään huolimatta todella viihdyttävä romaani vaihtoehtoisesta Napoleonin sodasta sekä miehen ja hänen lohikäärmeensä välisestä rakkaudesta. 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin

Avainsanat: , , , ,

joulukuu 8, 2018 · 6:00 am

Lasten kritiikki tehokkuutta vastaan

Luin pari vuotta sitten Michael Enden ”Tarina vailla loppua” (1979) ja koska pidin siitä, minulle suositeltiin kirjailijan vuonna 1973 julkaistua, ”Momo” romaania.  

9

Idea   

”Momo” niminen tyttö on vanhalla raunioituneella amfiteatterilla elävä kulkuri, jonka suurin taito on ihmisten kuunteleminen. Tällä taidolla tyttö, jonka taustaa tai menneisyyttä kukaan ei tunne, saa paljon arvostusta kaupungin lapsilta ja köyhiltä. Kuitenkin kaupunki joutuu aikaryöstäjien manipuloimaksi, mikä tarkoittaa ihmisten suhteellisen nopeaa ja kivuliasta kuolemaa. Vain Momo pystyy näkemään mystiset aikaryöstäjät ja näin hän lähtee pelastamaan kaupungin yhtä mystisten apureitten kanssa.   

Kaiken ikäisille   

Vaikka muistin tämän kirjan olevan Enden, en silti odottanut suuria. Kirjan kansi vaikutti aika lapselliselta, mutta välittömästi tarina veti sisään. Kirja on hyvin kaavamainen, mutta sen hahmot ja kerronta olivat sen verran yksityiskohtaisia ja universaalin samaistuttavat, että ihastuin sen maailmaan.   

Kirjan teema on aika ja miten se kulutetaan. Nerokkaaksi romaani menee, kun se itse ei käsittele aikaa lineaaristesti, ei edes maailman tasolla. Tarinan kaupunki on kuin sekoitus eri aikakausia, jolloin sen paikantaminen on mahdotonta. On kuin se olisi samaan aikaan vanha, uusi ja ikuisesti olemassa. Samalla juonen aikaryöstäjät ovat sekä vertauskuvia, että todellisia hirviöitä, jotka syövät ihmisten ajan laadun. Näitten elementtien lisäksi kirja on kritiikki modernia kvartaalikapitalismia vastaan. Jopa vertauskuvat ovat eri aikakausista, jolloin videokasettien kelausteknologiasta vedetyt vertauskuvat sekoittuvat perinteisiin agraariajalla syntyneisiin.    

Näitten intertekstuaalisten elementtien lisäksi romaani kertoo lapsuuden ilosta ja mielikuvituksesta, mitä iloitsevat nuorempia lukijoita ja herättävät nostalgisia tunteita aikuisissa.    

Ongelmia   

Ainoa ongelma tässä hyvinkin omaperäisessä tarinassa on se, että se on hyvin kaavamainen. Onneksi kaavamaisuus ei tässä tapauksessa tarkoita ennalta-arvattavuutta. ”Momo” noudattaa hämmästyttävän tarkasti Joseph Campbellin ”monomyytti” kaavaa. Itsesään tämä ei ole ongelma, mutta se, että tajuan tämän lukiessani romaania, on tietty miinus, koska se irrottaa minut pois kirjan maailmasta, muistuttaen siitä, että luen jonkun keksimästä maailmasta. Hyvän kirjan pitäisi upottaa lukijan niin totaalisesti juoneen, että unohtaa jopa oman olemassaolon.    

Yhteenveto   

Michael Enden ”Momo” ei ole vain yksi parhaista lastenkirjoista, jota olen lukenut, vaan yksi parhaimmista romaaneista, jota olen lukenut. Tarina on todella hellyttävä tunteitten vuoristorata, jossa oikeasti välitin kaikista hahmoista. Samalla tämä on todella hyvä moderni satu, joka sisältää tärkeää kritiikkiä yhteiskunnastamme, jota aikuiset voivat nauttia.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin

Avainsanat: , , ,

joulukuu 2, 2018 · 6:00 am

Eläinten syömisestä

Näin tämän Jonathan Safran Foerin, vuonna 2009 julkaistun ”Eläinten syömisestä” kirjan Suvi Auvisen Instagram-tilillä. Ajattelin, että jos päivystävä anarkisti lukee tätä kirjaa, niin se on varmaan todella hurja vegaanimanifesti. Kuten tiedätte, juuri tällainen äärikirjallisuus menee lukulistaani!    

4

Idea    

Pettymyksekseni tämä teos ei ole terroristisen eläinoikeusliikkeen manifesti, vaan journalistinen tietokirja eläintuotannon totaalisesta vääryydestä.   

Kirjan kehys on kirjailijan vastasyntynyt poika ja pohdinta, mitä ruokkia tälle? Tästä alkaa tutkimusmatka eri syötävien eläinlajien pyynti- ja tuotantoketjuihin. Kirjassa käsitellään niin kalanpyyntiä kuin naudankasvatusta, kaikista mahdollisista näkökulmista. Niin luomutuotannon kuin tehomaatalouden. Jokaisen alan ammattilaista ja aktivistia kuunnellaan tasapuolisesti ja annetaan heille puheenvuoro.     

Kirja paljastaa, että lihansyönti on väärin niin monessa asiassa, että ainoastaan veganismi on oikea tie. Lihantuotanto on epäeettistä eläimille ja ihmisille, tuhoaa biodiversiteetin, saastuttaa luonnon ja ihmisasutukset. Mutta myöskin lihatuotanto on haitallinen ihmisten ja eläinten terveydelle, kuluttaa runsaasti luonnonvaroja, ruokkii pandemioita ja edistää massiivisesti ilmastonmuutosta.     

Vaikka kirjailija sympatisoi luomutuotantoa, hän osoittaa, että nykyisessä jälkiteollisessa kulutusyhteiskunnassa luomutuotanto on riittämätön ruokkimaan koko maailman. Ihmiskunnalla on siis kaksi tietä: joko ryhtyä vegaaniksi tai vähentää merkittävästi lihansyöntiä, jotta eettinen luomutuotanto voisi edes olla realistinen malli.   

Ehkä koko kirjan idean voi kiteyttää kirjailijan holokaustista selvinneen isoäidin lauseeseen ”Jos millään ei ole mitään väliä, ei ole mitään pelastettavaa”    

Lihakapitalismi    

Kirjan punainen lanka on ankara kapitalistisen tehomaatalouden kritiikki. Ainakin tiedän, miksi päivystävä anarkisti oli lukemassa tätä kirjaa! Jonathan Safran Foer osoittaa, että voiton maksimoiminen on tuottanut massiivisia maatalouskorporaatioita, jotka riistävät eläimiä ja ihmisiä kauhistuttavalla tehokkuudella. Vaikka on olemassa tiukka lainsäädäntö tuotantoeläinten eettisestä kasvatuksesta ja teurastuksesta, valtavat maatalousfirmat onnistuvat kiertämään niitä tai jopa muokkaamaan lainsäädäntöä edukseen. Kirjan mukaan kapitalistinen kilpailuasetelma yhdistettynä voiton maksimoimiseen, on ajanut valtavat maatalouskorporaatiot kulkemaan sieltä mistä aita on matalin, tuhoten kokonaisia kaupunginosia ja rikkoen räikeästi ihmisten ja eläinten oikeuksia.   

Sen sijaan, että suuret firmat panostaisivat laadukkaaseen tuotantoteknologiaan, ne yrittävät puristaa maksimaallisen hyödyn vanhoista ja tehottomista koneista, aiheuttaen hirvittävää kärsimystä eläimille ja ihmisille. Tällä äärimmäisellä nollasummapelillä suuret yhtiöt saastuttavat luontoa ja aiheuttavat tarpeetonta kärsimystä. Luomutuotannonkin tukeminen ei auta, koska nämä jättifirmat pyrkivät syrjäyttämään ne valtaamalla markkinat tai yksinkertaisesti ostamalla luomutilat pois.   

Vaikka tiesin lihatuotannon saastuttavan, en tiennyt yksityiskohtaisesti, miten se saastuttaa ja tässä kerrottaan niin oksettavia ja kauhistuttavia yksityiskohtia, että mietin, miten joku voi edes haluta enää syödä lihaa? Pahempaa on kuitenkin se, että nämä riistofirmat ovat laajentumassa ulkomaille ja lisäämässä, esimerkiksi Kiinassa lihakulutusta, aiheuttaen sielläkin massiivista ekologista ja sosiaalista tuhoa.     

Hyvin vakuuttavasti ja erilaisilla todistusaineistoilla, kirjailija osoittaa, että tehomaatalous ja jopa luomutuotanto eivät vain ole haitallisia eläimille, koska joissain on sadistisia työntelijöitä, vaan systemaattisesti niissä hyödynnetään epäeettisiä tuotantomenetelmiä. Pahin paljastus olikin, että suurin osa luomutuotannosta tai ”eettisestä kasvatuksesta” on huijausta, joka perustuu ihmeellisiin byrokraattisiin määritelmäkikkailuihin.  

Ymmärtäväinen    

Parasta tässä kirjassa on sen hellä ja ymmärtäväien ote. Kirjailija ei lähde syyttelemään lihansyöjiä massamurhaajiksi tai haukkumaan lihatuottajia, vaan hän lähtee puhtaasti tieteellisellä analyysillä, hyödyntäen suurimmaksi osaksi toimialan omia julkaisuja, kertomaan miten väärää lihatuotanto on. Samalla henkilökohtainen ote, jossa kirjailija kertoo perhetaustastaan, lapsistaan ja tunteistaan haastatellessa eri ihmisiä, antavat sympaattisen kuvan keskiluokkaisesta miehestä, joka haluaa antaa parasta mahdollista ruokaa lapsilleen. Vaikka kirjan johtopäätös vegaaniruoan erinomaisuudesta kuulostaa radikaalilta, perustelut tehdään rakentavasti pitkin kirjaa.     

Ongelmia    

Kirjan suurin ongelma on sen otsikko, joka kirjailija myöntää itsekin aiheuttavan tietynlaisen mielikuvan synnyn. Vegaaneilla on tapana sanoa, ett liha on ”kuollutta eläintä” ja se aina vituttaa muita. Tämä vieraannuttava otsikko aiheuttaa sen, että vain asiaan vihkiytyneet tai muuten lihansyöntiä kyseenalaistavat henkilöt tarttuvat tähän kirjaan, vaikka tässä onkin filosofista pohdintaa liha-aterian merkityksestä ja historiasta.   

Toinen ongelma on, ettei tässä teoksessa pohdita ollenkaan kantasoluista kasvatettua laboratoriolihaa. Ihmettelen tätä, koska idea oli jo olemassa pari vuotta ennen tämän kirjan julkaisua.   

Kolmas ongelma on se, että teos keskittyy Yhdysvaltojen maatalousrakenteeseen, joka ei ole samanlainen kuin Euroopan. USA:ssa lainsäädäntö on paljon löysempi kuin Euroopassa, joten en tiedä kuinka moni kauhukertomus edes toistuu täällä?   

Yhteenveto    

IPCC:n  ja muitten tutkimusten todettua, että nykyisen länsimaisen elämäntavan ja erityisesti lihansyönnin, olevan tuhoisia planeetalle ja olemassaolollemme, tämän kirjan väittämät ovat vielä uskottavimpia kuin noin kymmenen vuotta sitten. Mutta tämä ei ole vain masentava ja oksettava kuvaus eläinten kidutuksesta tai moraalista saarnaa, vaan hyvin maanläheinen kirja, joka pyrkii eri näkökulmista perustelemaan vegaaniruokavalion puolesta. Safran Foerin ”Eläinten syömisestä” voisikin pitää vegaanikirjallisuuden uutena klassikkona, jonka väittämät aika on todistanut oikeiksi.

 

 

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin

Avainsanat: , , , , , , , , , ,