Aihearkisto: Politiikka ja yhteiskunta

Sosiaalisten epidemioitten leviämisestä

Malcolm Gladwellin ”Leimahduspiste” on vuonna 2000 julkaistu tietokirja, jossa pyritään teoretisoimaan sosiaalisten epidemioitten syntyä ja leviämistä.  

2

Idea  

Kirjassa pääosin keskitytään kaupallisiin tuotteisiin, teoretisoidakseen kaavan, joilla jokin sosiaalinen ilmiö leviää melkein kuin tyhjästä ”leimahtaen” valtavirtaan. Teoksessa käsitellään myöskin biologisia viruksia, urbaanilegendoja, sanontoja ja rikollisuutta.  

Sosiaalinen epidemia  

Kiinnostuin tästä kirjasta, kun luin Chip Heathinin ja Dan Heathinin kirja “Made to Stick: Why Some Ideas Survive and Others Die” (2006) jossa tätä Gladwellin kirjaa referoitiin. Ideologiat ja niitten leviäminen kiinnostaa ja tämä ”Leimahduspiste” kirja antaakin hyvän teoreettisen viitekehyksen sille, miten joku marginaalissa oleva idea, kuten seksuaalivähemmistöjen tasa-arvo lähes yhtäkkiä muuttuu niin hegemoniseksi, että jopa äärioikeisto joutuu teeskentelemään, että he puolustavat niitä?   

Malcolm Gladwellin teoretisoi, että on olemassa erilaisia ihmistyyppejä, jotka omaksuvat uusia ideoita ja levittävät nitä eteenpäin omalle viiteryhmälle. On olemassa ensimmäiset kokeilijat ja näitten kaverit, joilla on laaja, eri sosiaalisia ryhmiä ylittävä sosiaalinen verkosto.  

Koska jälkimmäiset ihmiset ovat eri yhteisöjen ristipisteessä kunnioitettuja henkilöitä, heidän neuvojaan, pukeutumistaan ja käytöstä otetaan enemmän tosissaan kuin muitten, levittäen yhtäkkiä uuden ilmiön laajalle kentälle. Ihmeellisesti tässä kirjassa ei mainita meemiteoriaa kertaakaan. Silti tämä teos on yhä ajankohtainen ja tarjoaa hyvän teoreettisen pohjan aikakautena, jossa valeuutiset leviävät todella nopeasti todella laajalle, joskus tuhoisin seurauksin. Erityisesti verkostoutuneen henkilön rooli on kätevä, koska se selittää, miten esimerkiksi kovan luokan äärioikeiston kanssa flirttaileva klassinen liberaali voi levittää laajallekkin hyvinkin perverssejä ideoita, ilman että tämä itse on fasistisen ryhmän jäsen.

Ongelmia  

Tässä ei oikein ollut ongelmia kuin ehkä se, ettei tämä kirja ole kovin tieteellinen. Tämä vaikuttikin olevan enemmän popularisoitua mainosalan teoriaa. Kirjan kehys onkin siinä, miten yritykset voivat luoda menestyksellisiä mainoskampanjoita tai muuten laajentaa asiakaskuntaansa. Mutta kirjailija itse kertoo, että hänen teoriansa voidaan soveltaa kaikkeen, mitä ikinä keksii.  

Sitten tässä käsitellään kiistanalaista “rikotun ikkunan teoriaa”, jonka kriittistä kantaa käsittelin Mikael Brunilan, Kukka Rantan ja Eetu Virenin ”Muutaman töhryn tähden” (2011) kirja-arviossa. Gladwell esittää rikotun ikkunan -teorian aika uskottavaksi. Oma kokemukseni brasilialaisesta ja suomalaisesta yhteiskunnasta tukee tässä kirjassa esitettyä mallia rikotun ikkunan -teoriasta: Suomessa vaikuttaa olevan puhtauden kierre, jossa ihmiset eivät roskaa, koska on tunne, että kadut kuuluvat heille. Brasiliassa taas on sen verran jyrkkä eriarvoisuus, ettei välitetä katujen puhtaudesta, koska joku muu sen siivoaa. Tämä on ihan oma epätieteellinen mielikuvani. Kuitenkin edellä mainittu “Muutaman töhryn tähden” kirjan esittämä kritiikki rikotun ikkunan -teorian suomalaista sovellusta vastaan ovat aika vahvoja. Kenties teoria on oikeassa, mutta sen soveltamistavoissa voidaan olla monta mieltä.   

Yhteenveto   

Malcolm Gladwellin ”Leimahduspiste” on todella vetävästä kirjoitettu kirja, joka analysoi lähestyttävillä esimerkeillä, miten erilaiset ilmiöt voivat kuin tyhjästä valtavirtaistua.  

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kulttuuri, Mitä tällä kertaa luin, Politiikka ja yhteiskunta

Miten puhumme, kun puhumme politiikkaa?

Jouni Tillin ”Miten puhumme, kun puhumme politiikkaa?” on vuonna 2017 julkaistu tietokirja, jossa analysoidaan poliittisen puheen sisällä olevia merkityksiä ja vaikuttamisen keinoja.

7

Idea

Tillin kirja keskittyy analysoimaan Sipilän hallituksen (2015-2019) aikana pidettyjä puheita. Niin presidentti Sauli Niinistön ”tolkun ihmiset”, Olli Immosen ”monikulttuurisuuden ruma kupla” kuin Juha Sipilän televisioitua velkakriisipuhetta ja monia muita.

Kirjailija soveltaa klassista retoriikananalyysia purkaakseen nämä poliittiset puheet pieniin osiin, jotta hän voisi paikantaa minkälaisia vertauskuvia niissä käytetään, kuka on viaton uhri ja kuka syntipukki? Kirjan teema pyöriikin syntipukkianalogian ympärillä. Ketä poliitikot syyllistävät ongelmista ja ketkä yhteiskunnalliset toimijat jäävät mainitsematta, mutta myöskin mitä odotetaan kuulijoitten tekevän puheen inspiroimina?

Kirja avaakin, miten paljon uskonnollisia vertauskuvia oikeastaan poliitikot viljelevät, vaikka olemmekin maallinen valtio. Mutta myöskin miten nämä uskonnolliset vertauskuvat taipuvat täysin eri merkityksiin Keskustan, Kokoomuksen ja Perussuomalaisten puheissa.

Henkilökohtaisesti tässä ei ollut oikein mitään uutta minulle, kun puheitten analyysi on asia, johon keskityn yliopisto-opinnoissa, mutta tässä oli hyvin kirjoitettuja muotoiluja eri retoristen taktiikoitten funktiosta.

Muutama oivallus

Oli tässä jotain minulle joksikin uutta. Esimerkiksi apokalyptisten vertauskuvien käyttö puheessa on tarkoitus herättää väkivaltaisia mielikuvia. Tämä siitä huolimatta, että apokalyptinen puhe olisikin vertauskuva jostan asiasta, jonka uskotaan päättyvän.

Toinen oivallus on perussuomalaisten monikärkipuhe, joka on suomalainen sovellus amerikkalaisesta ”koirapillipuheesta”. Tämä on poliittinen puhe, jossa viljellään viittauksia ja mielikuvia, jotka suurelle yleisölle ovat merkityksettömiä, mutta puolueen äärioikeistolaiselle siivelle suoria viestejä, että heitä kuunnellaan ja heidän asiaansa ajetaan.

Koska äärioikeistolaiset viittaukset ovat kryptisiä, on hyvin vaikea todistaa, että juuri sitä poliitikko tekee, jolloin kuka tahansa ulkopuolinen, joka kiinnittää huomiota niihin ja sanoo ”tuo on äärioikeistolainen viittaus” kehystetään harhaiseksi ”kuunatseja jahtaavaksi sekoääksi”.

Huomauttaisin kuitenkin, että joksikin edellä mainittu monikärkipuhe on hieman vanhentunut, koska Perussuomalaisten viestintä on nykyään selkeimmin äärioikeistolaista.

Ongelmia

Suurin ongelma on kirjan rajaus. Kun Tilli keskittyy analysoimaan ainoastaan Sipilän hallituksen ministereitten ja kansanedustajien puheita, koko kirja saa hyvin vasemmistolaisen sävyn. Puretaanhan tässä kirjassa oikeistolaisen talouskuriretoriikkaa hyvinkin kriittisesti. Tämä voi vieraannuttaa joitakin lukijoita, ja herättää ajatuksia, että teos on tietokirjaksi naamioitunut poliittinen manifesti Sipilän hallituksen politiikkaa ja sen taustaideologiaa vastaan. Toki jos haluaa lukea juuri tällaista, niin on tämä aika herkullinen kirja. Olisin kuitenkin kaivannut analyysia muista poliittisista puheista, jotta kirja olisi tasapainoisempi.

Yhteenveto

Jouni Tillin ”Miten puhumme, kun puhumme politiikkaa?” on hyvä kirja poliittisesta retoriikasta, että sen analyysistä, joka antaa hyviä työkaluja, itse tarkkailla mitä poliitikot yrittävät viestittää eri yleisöille samalla puheella. Mutta kirja on aika yksipuolinen ja ajan kuluttua sen viittaukset Sipilän hallitukseen voivat muuttua hyvinkin vanhentuneiksi.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Liberalismi, oikeistolaisuus ja anarkokapitalismi, Politiikka ja yhteiskunta, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Trump valkoisessa talossa

Bob Woodwardin viime vuonna julkaistu ”Pelko: Trump valkoisessa talossa” on journalistinen tietokirja USA:n viimeisen presidentin hallinnon kulissien takaisesta sekasotkusta.    

5

Idea    

Woodward on palkittu toimittaja, joka on kirjoittanut niin Nixonista kuin Obamasta, joten tällä kirjalla on enemmän painoarvoa kuin aiemmin arvioitu Michael WolffinTulta ja tuhoa. Trumpin Valkoisen talon sisällä” (2018) kirja. Pettymykseksi Woodward teoksessa ei ole oikein mitään uutta, mitä Wolff ei jo paljastanut. Presidentti Donald Trump on tämänkin teoksen mukaan tyhmä rasistinen gangsteri, joka onnistui huijaamaan itselleen maailman mahtavimman valtion hallinnan. Ainoa oikeasti mielenkiintoinen uutuus tässä teoksessa ovat laajat geopoliittiset keskustelut Valkoisen talon sisällä.    

Kurkistusaukko imperiumin ytimeen.    

Woodwardin mukaan Trump kyseenalaistaa koko liberaalin internationalismin idean (Trump kutsuu “globalismiksi”), jonka päälle USA:n globaali hegemonia on rakentunut. Alussa vaikuttikin, että Trump on vasemmistolaisin presidentti koko maan historiassa, joka yrittää vetää pois USA:n lukuisat armeijat itseaiheutetuista konfliktipesäkkeistä ympäri maailmaa. Trumpin ja Bannonin puheenvuorot USA:n imperialismia vastaan ovat melkein kuin vasemmistolaisen Noam Chomskyn kirjoista.

Olen vakuuttunut, että tulemme kuulemaan vuosikymmenten päästä  joiltain oikeistolaisilta, että Trump oli oikeastaan vasemmistolainen presidentti. Jos olen vielä elossa tulen nauramaan päin naamaa tällaiselle väitteelle. Kirjan edetessä paljastuukin, että Trump ei halua vetää USA:n sotajoukkoja maailmasta koska hän pitää imperialismia moraalittomana, vaan koska USA ei saa suoraa rahallista hyötyä tästä miehityksestä.    

Kirjan punainen lanka on Trumpin ja Steve Bannonin kädenvääntö lukuisten suuryritysjohtajien ja kenraalien kanssa siitä, miksi USA:lla pitää olla sotilaallinen ylivalta koko maailmassa? Kenraalit ja yrittäjät perustelevat hegemonian kauaskantoisilla geopoliittisilla teorioilla yhdenmukaisesta ja turvallisesta maailmasta kaupankäynnille. On helppoa tehdä kauppaa ympäri maailmaa, jos tiedetään, että solmitut kansainväliset sopimukset noudatetaan. Tämän vuoksi Pohjois-Korea, Syyria, Venäjä ja Iranin kaltaiset valtiot pitää kaikilla keinoilla pitää kurissa, jotta tämä globaali taloudellinen vakaus saadaan ylläpidettyä. 
 
Trump kuitenkin ei kykene näkemään mitään hyötyä USA:n nykyisestä globaalista hegemoniasta, koska kansainvälinen vapaakauppa perustuu kilpailulle ja kilpailussa amerikkalaiset yhtiöt ja työläiset voivat joskus hävitä. Sen sijaan hän haluaa, että USA olisi kirjaimellisemmin maailman herra, joka hyötyisi ensisijaisesti ylivallastaan, eikä olisi kansainvälisesti sovittujen pelisääntöjen rajoittama.  

Trumpin käsitykset USA:n imperialismin suunnasta käyvät selväksi, esimerkiksi siinä, että hän vastusti Afganistanin miehitystä, koska USA ei hyötynyt rahallisesti maan valloituksesta. Mutta kun presidentti sai kuulla, että Afganistanissa on mittaavia mineraalivarantoja, jotka eivät kuulu kenellekään, hän yritti käskeä kaivamaan välittömästi mineraalit ylös maasta kuin mikäkin 1800-luvun siirtomaaherra. Kirjassa paljastuukin, että Trump on äärioikeistolainen termin kirjaimellisessa merkityksessä: äärimmilleen vietyä oikeistolaisuutta, eli rasistista riistokapitalismia, jossa klassinen talousteoria heitetään ulos ikkunasta.   

Huvittavinta tässä kirjassa ovat kuvaukset siitä, miten Donald Trump ei ymmärrä mitään uusliberalistisesta taloustieteestä. Trump ja Bannon eivät vastusta vapaata kauppaa, vaan he ainoastaan haluavat palata johonkin olemattomaan versioon keynesiläisyydestä. Sitten haukutaan, etteivät vasemmistolaiset ymmärrä mitään taloudesta. Tässä teoksessa onkin pitkiä keskusteluita erilaisista talousteorioista ja niitten käytännön vaikutuksista verotukseen ja työllisyyteen.

Kuin mikäkin Stalin, Trump ei suostu kuuntelemaan taloustieteen asiantuntijoita, vaan palkkaa marginaalisen oikeistolaisen taloustieteilijän, joka on samaa mieltä hänen kanssaan, mutta jota kukaan muu ei ota vakavasti. Ainoa eri Trumpista Staliniin, on se, ettei Trumpilla ole valtaa lähettää eri mieliset vankileireille, vaan joutuu tyytymään vihaisiin tunteitten purkauksiin ja ankaraan twiittailuun.

Puolueetonta kerrontaa

Bob Woodward ei esitä omia mielipiteitään Trumpista tai hänen sisäpiiristään, maksimissaan taustoittaa joitain puheenvuoroja. Sen sijaan asianosaiset pääsevät ääneen. Trump paljastuukin tässä kirjassa tyhmäksi kovanaamaksi, jota eivät kiinnosta mitkään säännöt tai totuus. Hän tosissaan luulee, että presidentti on sama asia kuin kuningas tai diktaattori. Trump vain julistaa asioita ja muitten on sitten yritettävä selittää hänelle demokratian pelisäännöt tai suoranalaisesti piilottaa asiakirjoja presidentiltä, jotta koko maa ei syöksi tuhoon. Tämä viileän etäännyttävä kerronta antaakin lukijan vetää omat johtopäätökset Trumpin hallinnosta ja sen taustaideologiasta

Yhteenveto    

Lukiessa tätä kirjaa tulikin mieleen Mike Judgen ohjaama ”Idioluutio” (2006) elokuvan, joka rasismistaan ja eugeniikkamaisista ideoistaan huolimatta, vaikutti ennustaneen USA:n romahduksen. Kirjassa esiintyvä Trump on juuri sellainen sekopäinen idiootti, joka elokuvassa ennustettiin pääsevän valtaan. Kirja paljastaa mitä vuosikymmenien oikeistolainen propaganda voi tehdä kansalaisille, jotka äänestivät keskuudestaan kyvyttömimmän ihmisen maailman tärkeimpään työhön. Kirjassa näytetty aineisto osoittaakin sen suuntaan, että Trump on korruptoitunut rikollinen, mutta ei mikään Putinin agentti. Vika on vain amerikkalaisissa äänestäjissä. 

Sinänsä ironista, että äärioikeisto perustuu pelkoon, että oma sivilisaatio romahtaa ”sisäisten vihollisten” takia, mutta historiallisesti nimenomaan äärioikeisto romahduttaa sivilisaation päästessään valtaan. Niin kävi Hitlerin Saksalle, Mussolinin Italialle ja niin on käymässä Trumpin Yhdysvalloille.   

Jätä kommentti

Kategoria(t): Liberalismi, oikeistolaisuus ja anarkokapitalismi, Politiikka ja yhteiskunta

Venäjä vailla tulevaisuutta. Totalitarismin paluu

Masha Gessenin, vuonna 2017 julkaistu, ”Venäjä vailla tulevaisuutta. Totalitarismin paluu” on journalistinen tietokirja Venäjän nykykehityksen historiasta.

8

Idea

Gessen piirtää Venäjän nykyhistorian muutaman venäläisen maahanmuuttajan elämäkertojen kautta: Miten nämä kasvoivat Neuvostoliitossa, todistivat sen romahtamisen ja pärjäsivät kapitalistisessa Venäjässä, sekä lopulta joutuivat pakenemaan Putinin hallitsemasta maasta. Samalla kirjailija analysoi erilaisia kyselytutkimuksia ja poliittisia teorioita, argumentoidakseen, että Putinin hallitsema Venäjä on ajautumassa takaisin totalitarismiin.

LGBTQ-ihmisten vainoaminen on keskeisemmässä osassa tätä teosta. Putinin hallitus ei vainoa homoja, koska he aidosti vihaavat heitä, vaan koska he ovat hyvä syntipukki. Homoja tukevat tahot ovat yleensä demokraattisia liberaaleja, jolloin ”julkisen homoseksuaalisuuden” murskaaminen, tuhoaa samalla demokraattisen liberaaliopposition. Mutta kehystämällä homot kansakunnan vihollisiksi ei vielä riittänyt, vaan piti yhdistää homoseksuaalisuus pedofiliaan, jolloin uusien homo-vastaisten lakien vastustaminen kävisi mahdottomaksi. Kaikkihan vihaavat pedofiileja ja haluavat turvallisen ympäristön lapsilleen. Näin Venäjän hallitus loi kaappaamillaan medioilla suuren pedofiliapaniikin, jossa samaan aikaan saatiin massat kannattamaan yksilönvapauksia romuttavan lainsäädännön, että purkautumisväylän omalle ahdistukselle. Kun saatiin ihmiset uskomaan, että Venäjän suurin ongelma on kuvitteellinen ”pedofiililobbareitten maailmanlaajuinen salaliitto”, monet ihmiset perustivat pedofiilien metsästysryhmittymiä, jotka käytännössä suorittivat valtion puolesta ihmisten vakoilun, pelottelun ja jopa murhaamisen. Mielestäni esimerkiksi USA:n Trumppia kannattavan äärioikeiston ”Qanon”  salaliittoteoria maailmaa hallitsevista liberaaleista satanistipedofiileista, toimii samalla tavalla. Ei ole tietoa, onko koko salaliiton ympärille muodostunut liike Venäjän vaikuttamisyrityksen tulos vai spontaanisti, samoista mielikuvista syntynyt liike. Suomessa taas äärioikeistolainen järjestö Soldiers of Odin on uhannut suorittaa kaupungeissa ”pedofiilien metsästystä”.

Mielenkiintoista onkin, että Gessen viittaa samoihin vasemmistolaisiin kirjoihin tai teorioihin, joista olen lukenut, kuten Erich Frommin ”Pako vapaudesta” (1941) ja Maurice Brintonin ”The Bolsheviks and Workers’ Control 1917-1921” (1972). Jälkimmäistä Gessen ei suoraan referoi, mutta hän esittää saman näkemyksen, jonka mukaan Neuvostoliitto kehittyi totalitaristiseksi, koska sen virkamiehistö koostui keisarillisen Venäjän porvarillisista ammattivirkamiehistä. Brintonin ja Gessenin mukaan tämä porvarivirkamiesten elitistinen asenne työläisiin, yhdistettynä Leninin nopean teollistumisen suunnitelmaan, mahdollisti sen, että Neuvostoliitossa kansalaisia alettiin pitää koneiston osina, eikä itsenäisinä toimijoina.

Kirjailija kuitenkin kritisoi totalitarismiteorioita, suunnilleen samoista syistä kuin arvioimassani Robert O. Paxtonin ”The Anatomy of Fascism” (2004) kirjassa. Esimerkiksi Gessen toteaa, että Neuvostoliitto ei ollut aina totalitaristinen, vaan ainoastaan sen alkuvuosissa, tarkoittaen, että totalitarismi on tietty historiallinen vaihe, jonka jälkeen kuri höllentyy. Tällöin Neuvostoliitto vaikuttaakin olevan vain hieman murhanhimoisempi hirmuvalta kuin Etelä-Amerikan oikeistodiktatuurit.

Imperialismin pahuus

Samalla Gessen päättyykin käyttämään etuoikeusteoriaa kritisoidakseen Neuvostoliittoa rasistiseksi imperiumiksi, mikä on minusta pikkasen ironista. Tässä kirjassa päädytään samoihin johtopäätöksiin kuin monet jälkikolonialistiset teoreetikot ovat päättyneet länsimaisista suurvalloista. Kirjailijan mukaan nyky-Venäjässä ei käsitelty loppuun Neuvostoliiton hirmuteot, koska pelättiin sen pilaavan ihmisten kansallistunnetta. Samaa on länsimaissakin tapahtunut, paitsi että meillä sentään ihmisillä on vapaus itsenäisesti käsitellä kolonialismin ja imperialismin rikokset, vaikka valtio tai valtamedia eivät.

Tässä kirjassa päädytäänkin samaan johtopäätökseen, jonka olen monesti esittänyt äärioikeistosta: Jos unohdetaan oman maan ihmisoikeusrikokset, on helppo alkaa luulemaan, että oma maa on jotenkin moraalisempi ja eettisempi kuin muut, ja näin päättyä kannattamaan ”alempien kansojen” alistamista uudelleen. Äärioikeisto perustuu tähän historian pimittämiseen, ja Putinin hallinto on tekemässä samaa. Gessen valittaakin, että Venäjässä Stalin on ollut ”suurten venäläisten” rankingin kärjessä jo monta vuotta.

Ei olekaan mikään ihme, että Venäjässä kehittyi samankaltainen uusfasismi kuin länsimaissa. Gessen käsitteleekin paljon Aleksandr Duginia ja tämän maailmanlaajuista äärioikeistolaista verkostoa, joka ulottuu niin Front Nationalin radikaalisiivestä, Yhdysvaltojen Alt-rightiin ja suomalaisiin äärioikeistolaisiin ryhmittymin. Vaikka tiesin Duginin olevan eräänlainen Putinin sekopäinen hovifilosofi, en tiennytkään, että jätkä on täysvaltainen fasisti, joka veti inspiraatiota natsifilosofeista, enkä että jäbä perusti ”kansallisen bolsevismi” ideologian ja puolueen. Jälkimmäinen on juuri sitä, miltä se kuulostaa.

Harmikseni kirjailija ei referoi Timothy Snyderia, joka teoksessaan ”Tappotanner: Eurooppa Hitlerin ja Stalinin välissä.” (2010) esitti, että Neuvostoliitto noudatti ajan hengen mukaan kolonialismia, mutta sen sijaan, että se vain alisti jonkun toisen maan kansan orjuuteen ja kansanmurhaan, se kolonisoikin itsensä. Gessen melkein päättyy samaan johtopäätökseen, kun hän kertoo, että Neuvostoliiton hirmutekojen käsitteleminen on vaikeaa, koska syyllinen ei olekaan jokin vieras suurvalta, vaan venäläiset itse.

Gessen esimerkiksi esittää, että nyky-Venäjä on ajautumassa totalitarismiin, koska kaikkia Neuvostoliiton rakenteita ja ajattelutapoja ei tuhottu, vaan ne jatkavat elämäänsä, aiheuttaen nykyisen ikävän kehityksen. Nyky-Venäjä kärsiikin samoista ongelmista kuin monet entiset siirtokunnat, joissa myöskin ei kyetty häivyttämään eurooppalaisten imperialistien luomia rakenteita ja ajattelutapoja, pitäen maat yhä epätasa-arvoisina ja epädemokraattisina.

Ongelmia

Kirjan suurin ongelma on sen keskittyminen tiettyjen ihmisten kokemusmaailmaan, mikä hieman häivyttää teoksen objektiivisuutta. Toinen ongelma on kirjan selkeä Yhdysvallat-myönteisyys. Gessen esittää venäläisten nationalistien USA-vastaisuuden harhaisena pelkona, joka ei perustu mihinkään. USA ihan oikeasti yrittää ylläpitää sotilaallista ja taloudellista maailmanlaajuista hegemoniaa.  Esimerkiksi maa vaikutti Venäjän ensimmäisiin presidenttivaaleihin, jotta Boris Yeltsen voittaisi ne. En kyllä epäile yhtään, etteikö venäläiset nationalistit olisi juuri niin sekopäisiä äärikonservatiivisia fasisteja, kuin tässä kirjassa esitetään, mutta kaipasin enemmän objektiivisuutta aiheesta. Samalla tässä hieman liioitellaan Putinin kaikkivoipaisuuden kanssa, esittäen esimerkiksi, että jopa Moskovaa ollaan rakentamassa sellaiseen muotoon, että ihmisten henkinen hallitseminen olisi helpompaa.

Yhteenveto

Masha Gessenin ”Venäjä vailla tulevaisuutta. Totalitarismin paluu” on puutteista huolimatta loistava kirja Putinin hallitsemasta Venäjästä ja sen aiheuttamasta globaalista vaarasta. Tärkeämpänä kuitenkin pidän kirjan teoreettisesta osiosta, jossa analysoidaan aika objektiivisesti totalitaristista kehitystä, joka päättyy siihen johtopäätökseen, että kaikki ideologiat voivat kehittyä totalitaristisiksi. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, että Gessenin referoi totalitaristinen teoriaa ”uudesta ihmisestä”, joka on niin yleisluonteinen, että voitaisiin argumentoida nykyisen uusliberalistinen ideologia sisältävän totalitaristisia piirteitä. Gessenin mukaan totalitarismi pyrkii luomaan uuteen järjestelmään sopeutuvan ihmisen, eristämällä tämän lähiyhteisöstään, koska yksinäinen ja vieraantunut ihminen on valmiimpi alistumaan vapaehtoisesti johtohahmon tahdolle. Uusliberalismissa diktaattorin sijaan alistutaankin valtion byrokraattisille aktivointitoimenpiteille ja suuryritysten tuotantotarpeille.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kommunismi ja anarkismi, Kulttuuri, Politiikka ja yhteiskunta, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Suomi ja lännen käsite

Vuonna 2015 julkaistu, Karim Maïchen ”Mitäs me länsimaalaiset! Suomi ja lännen käsite” käsittelee otsikossa mainittua aihetta.  

10

Idea   

Maïchen lähtee teoksessaan purkamaan, mitä ”länsimaat” tarkoittaa? Ja miten suomalaiset ovat yrittäneet identifioida sen kanssa. Kirja hyödyntää niin maailman- kuin aatteitten historiaa ja asiantuntijoitten haastatteluja, piirtääkseen monipuolisen kuvan limittäisten verkostojen, eikä vastakkaisten napojen maailmasta. Kirjassa paljastuukin, että ”länsimaat” on epämääräinen käsite, joka eri aikakausina on tarkoittanut monta erilaista asiaa, mutta käytännössä se perustuu fiktioon. Nykyään ”länsi” on valkoista ylivaltaa edustava tekopyhä idea.    

Suomalaiset eivät aina välittäneet länsimaalaisuudesta, mutta itsenäisyyden aikoina oikeisto halusi lähentyä Saksaa. Näin alkoi kova projekti muotoilla suomalaisuus länsimaalaiseksi. Tähän tarvittiin kovaa työtä, koska vielä 1900-luvun alussa suomalaisia pidettiin aasialaisina ali-ihmisinä, jotka joittenkin rotutukijoitten mukaan olivat ”keskinkertaisuuteen pyrkiviä tyhmiä olentoja, jotka eivät kykene luomaan omatoimisesti sivistystä ja kulttuuria”. Tähän länsimaalaistumisprojektiin kuului määritellä venäläiset ja saamelaiset ali-ihmisiksi ja ”aidot”, suomalaiset valkoisiksi antiikin Kreikan perintöä jatkavana kansana. Kalevala rakennettiinkin lähes aasialaisista runonpätkistä, jotka haluttiin tehdä samankaltaiseksi eeppiseksi kertomukseksi kuin Homeroksen ”Odysseia”. Näin tehtiin, koska 1800-luvulla uskottiin, että ilman kreikkalaistyylistä eeppistä kertomusta, maan kulttuuri ei voinut olla länsimaalainen.   

Rakenne   

Karim Maïchen käsittelee hyvinkin laajasti maailman historiaa, osoittaakseen, että käsitys länsimaista tieteen, demokratian ja ihmisoikeuksien keksijänä perustuvat valheeseen. Monet kulttuurit olivat joko paljon ennen tai samaan aikaan, keksineet samoja konsepteja. Jotkut konseptit, joita pidämme nykyään itsestään selvänä osana länsimaalaisuutta ovat hyvinkin uusia.   

Kirjailija lähteekin analysoimaan populaarikulttuuria, kansainvälistä politiikkaa ja jopa koulukirjoja, osittaakseen miten haitallista on kehystää kaikki hyvä ja kaunis länsimaalaiseksi. Tämä asenne ruokkii suomalaisissa kouluissa valkoisen ylivallan propagandaan alttiita ihmisiä.

Olenkin monesti sanonut, että äärioikeisto perustuu juuri vääristyneeseen historiaan, jonka mukaan länsimaat ovat aina olleet kaiken hyvyyden tyyssijoitta. Maïchen kirjoittikin ”miten voidaan tarkastella ”muista” kulttuureista tulleita ihmisiä ja arvostaa heitä, mikäli ”länsimaalaiset” ovat aina keksineet kaiken ja edustaneet edistystä, vapautta ja kehitystä? Samalla kun vastustetaan rasismia, opetetaan lapsille, kuinka tietty ihmiskulttuuri on lähes kaiken positiivisen kehityksen ja edistyksen etujoukko.”     

Maïchen ennustaakin, että tulevaisuudessa koulukirjoissa käsitellään historiaa ihmiskunnan perspektiivistä, jolloin Euroopan sensuroimia aiheita aletaan käsitellä enemmän. Esimerkiksi siirtomaasotia, joita koulukirjoissa joko ei mainita lainkaan tai vain ohimennen, kuin ne olisivat merkityksettömiä. Kun lapset oppivat historiaa globaalista perspektiivistä, ajatus kansojen hierarkiasta, ja sen muodostama ylimielisyys toisiaan kohtaan voivat hävitä. Kaiken taustaiset lapset voivat kasvaa ympäristössä, jossa he tuntevat voivansa tehdä mitä vain ihonväristään huolimatta.    

Ongelmia   

Tämän kirjan suurin vika on kirjailijan avoin ideologisuus. ”Mitäs me länsimaalaiset! on hyvin vasemmistolainen kirja, jossa faktat ovat kunnossa, mutta kirjailija lisää välillä omia mielipiteitään koskien hyvinvointivaltiota, kapitalismia ja oikeistoa, mitkä olivat tarpeettomia. Maïchen jopa löysi tilaisuuden haukkua Sipilän hallitusta ja SOTE-uudistusta. Kirjan yksi toistuvimmista ideologisista pointeista onkin käsitys, että rasismi on kapitalistien tapa kiinnittää tavallisten ihmisten huomio pois taloudellisen järjestelmän ongelmista. Tämä käsitys ei ole välttämättä väärä, mutta se esiintyy tässä kirjassa mielipiteenä, eikä niinkään teoriana tai faktana.    

Toinen kritiikki on, että Karim Maïchen menetti tilaisuuden mainita, että monet, jotka puhuvat “länsimaisista arvoista” kehystävät länsimaisuuden niin rajalliseksi, että jollain orwelilaisella ajatuskikalla kommunismi ja fasismi jäävät ulos. Kummatkin aatteet keksittiin Euroopassa ja perustuivat sen maanosan erikoisiin sosioekonomisiin tilanteisiin ja kulttuuriin. Kuitenkin vain demokratiasta puhutaan länsimaisena, ja annetaan ymmärtää, että kommunismi ja fasismi ovat joko sairaita poikkeamia tai jopa ulkomaalaisia aatteita.    

Yhteenveto   

Karim Maïchen ”Mitäs me länsimaalaiset! Suomi ja lännen käsite” on hyvä ja helppolukuinen kirja länsimaalaisuudesta, suomalaisesta identiteettipolitiikasta, intersektionalisesta feminismistä ja dekolonisaatioteoriasta. Voisin melkein sanoa, että tämä on dekolonisaatioteoriaa for dummies. Kirja on vain muutama sata sivua pitkä, mutta silti sisään on ahdettu paljon asiaa erilaisista teemoista todella helposti lähestyttävään, lähes blogimaiseen muotoon. Kannattaa lukea, jos haluaa lukea jotain poliittisesti epäkorrektia ja vallitsevaa järjestelmää kyseenalaistavaa kirjallisuutta.  

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kulttuuri, Politiikka ja yhteiskunta, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Fasismin anatomia

Robert O. Paxtonin ”Fasismin anatomia” (oma suomennos) on vuonna 2004 julkaistu tietokirja otsikossa mainitusta ideologiasta.   

11

Idea   

Paxton alkaa kirjansa purkamalla tunnettujen fasististen liikkeitten historian ja ideologian erillisiin osiin, analysoidakseen mistä ne koostuvat ja miten ne liittyvät toisiinsa? Paljastuu, ettei fasismi ole mikään ideologia samassa merkityksessä kuin liberalismi ja kommunismi. Kun fasismi on purettu osiin sen sisällä ei löydy yhtään mitään johdonmukaista, ainoastaan syvä musta viha. Kirjailija päättyykin siihen johtopäätökseen, että fasismi on enemmänkin poliittinen ilmiö kuin ideologia. Tämä tarkoittaa, että fasismi on ikuinen ja se voi ilmetä eri tavalla eri kulttuureissa ja eri aikakausissa. On siis turhaa takertua tiettyihin symboleihin ja väreihin ja sen sijaan keskittyä fasismin erilaisiin joksikin johdonmukaisiin elementteihin, joita kaikki tunnetut fasistiset ryhmittymät jakavat.    

Paxton jakaakin fasismin enemmänkin kehitysvaiheisiin kuin ulkoisiin merkitsijöihin. Kirja esimerkiksi jäljittää Mussolinin fasismin alkaneen äärivasemmistolaisessa radikaalisyndikalismin ideologiassa, joka kuitenkin alkoi vähitellen muuttua nationalistiseksi ja rasistiseksi. Kuitenkin liike ei menestynyt. Oli hyvin vaikeaa kilpailla kommunisteja ja sosiaalidemokraatteja vastaan näillä eväillä. Mussolini muuttikin liikkeensä jälleen, mutta tällä kertaa fasismista tuli ”kansallista kapitalismia” puolustava äärioikeistolainen korporativistinen liike, joka puolusti yksityisomaisuutta vasemmistolta. Nyt Italian fasismin kannatus räjähti, kun se alkoi saada antikommunististen suurmaaomistajien ja taloudellisen eliitin tukea. Kansallissosialismin historia meni suunnilleen samalla tavalla. Loppu on veristä historiaa.  

Paxton huomauttaa, että missään vaiheessa Mussolini, Hitler tai oikeastaan muutkaan aikakauden fasistiset liikkeet eivät koskaan vaivautuneet perustelemaan ryhmiensä evoluutiota. Esimerkiksi Stalin kirjoitti kokonaisia teoreettisia kirjoja perustellakseen hirmuhallintonsa marxilaista oikeaoppisuutta, mutta fasisteilla ei ollut tarvetta oikeuttaa toimintaansa minkään manifestin pohjalta, koska sellaista ei ollut. Valta ja viha olivat ainoat päämäärät, joitten saavuttamiseen kaikki keinot olivat sallittuja.  

Paxton painottaakin, että kommunismi ja jopa stalinismi eroavat merkittävästi fasismista, vaikka molempien hirmuhallinnoissa tapettiin miljoonia ihmisiä. Kommunismissa oli selkeä teoreettinen kehys, jota kaikki kommunistit yrittivät noudattaa ja sen lopullinen tavoite oli tasa-arvo, vaikkakin käytännössä sen saavuttamiseen epäonnistuttiin. Fasismissa tavoite oli tasa-arvon sijaan jyrkkien hierarkioitten säilyttäminen, mutta luokkaristiriitojen häivyttäminen nationalismilla. Fasistien mielestä ihmisten piti olla tyytyväinen sosiaaliseen asemaansa ja olla ikionnellisia, että he ovat osa heitä suurempaa ja mahtavaa valtiota ja rotua. Tämä valtion ylivalta saavutettiin tuhoamalla kaikki koetut sisäiset ja ulkoiset viholliset. Halu tuhota erilaisia ”kansakuntaa uhkaavat viholliset” ajoi fasistit äärimmäiseen itsetuhoiseen opportunismiin, jossa millään muulla ei ollut väliä kuin tuhoamisella. Tämän syvän vihan takia fasismi on ikuisesti tuomittu joko häviämään jossain vaiheessa aloittamansa sodat tai romahtamaan taloudellisen rasituksen takia.   

Fasisteille taloustiede oli toissijaista, joten mikä tahansa taloudellinen keino, joka edisti sotaa, fasistit kannattivat. Stalin esimerkiksi yritti noudattaa pikkutarkasti Leninin piirtämää valtionkapitalistista suunnitelmaa kommunismin saavuttamiseen. Sen sijaan Hitler ja Mussolini olivat välillä kiihkeitä kansallisen omaisuuden puolustajia ja yksityistämisen ja hallitsemattoman kapitalismin kannattajia. Fasismi ei siis ole pysyvä ilmiö, joka voidaan tarkasti sijoittaa oikeistoon tai vasemmistoon, mutta se aina pääsee valtaan olemalla oikeistolainen.   

Teorioita  

Kirjailija käy läpi kaikki fasismia käsittelevät teoriat, osoittaakseen niitten puutteita tai hyviä puolia. kirjailija haukkuu erityisesti marxilaista ja liberaalia teoriaa fasismista. Paxtonin mukaan marxilainen teoria fasismista rappeutuvan kapitalismin ilmiönä unohtaa fasismin massakannatuksen ja yksilöitten roolin. Liberaalissa teoriassa taas unohdetaan, että konservatiiveista ja liberaaleista koostuva taloudellinen eliitti tukivat fasisteja, eikä näin liikettä voida ymmärtää kateellisten huligaanien vallankaappauksena. Hanna Arendtiakin ehditään pariin kertaan haukkua tässä teoksessa.  

Uusfasistit?   

Paxton analysoi historian erilaisia fasistisia liikkeitä, erityisesti ne, jotka epäonnistuivat pääsemään valtaan, löytääkseen, mikä tekee onnistuneen ja näin ”täydellisemmän ja aidon” fasismin? Kirjailija päättyykin siihen johtopäätökseen, että fasismin pitää olla mukautuva ja valmis myymään kaikki periaatteensa, jotta se saa taloudellisen eliitin tukea. Tämän tuen fasismi saa ainoastaan, jos demokratia on syvässä kriisissä. Kriisi pitää olla demokraattisten instituutioitten uskottavuuden menetys ja parlamentaarinen jumiutuminen, jossa mitään ei saada aikaan, kun millään puolueella ei ole tarpeeksi suuri enemmistö. Tällaisessa olosuhteessa fasismi muuttuu vallassa olevan taloudellisen eliitin silmissä hyväksi apuriksi sen etuoikeuksia vastaan taistelevan vasemmiston torjumiseen. Jos vasemmisto on väkivaltaisempi, fasismi sopii vielä paremmin, koska sillä on omat katujoukot, jotka voivat kurittaa heitä. Kuitenkin lopulta päästyään valtaan, fasistit imevät eliitin sisäänsä ja valjastavat nämä sen murhanhimoiseen projektiinsa. Tällä kriteerillä esimerkiksi usein fasisteiksi kutsutut islamistit ja jihadistit eivät sellaisia ole.   

Kirjan määritelmä myöskin osoittaa, miksi Pohjoismainen vastarintaliike on tuomittu epäonnistumaan. PVL on liian väkivaltainen ja vallankumouksellinen. Kunnon fasisti yrittää saada mahdollisimman laajan kannatuksen, joten se panee puvun päälle ja yrittää houkutella toreilla keskiluokkaisia veronmaksajia ja pienyrittäjiä, ei vain katuojassa rämpimiä elämänkoululaisia. Fasismi ei koskaan ole vallankumouksellinen liike, se pääsee valtaan juuri lupaamalla estää vallankumouksen. Tämä selittääkin, miksi äärioikeisto nykyäänkin puhuu rasististen salaliittoteorioitten lisäksi kommunismin uhasta, vaikka nykyään ei ole edes olemassa samanlaista äärivasemmistolaista liikehdintää kuin 30- tai edes 60-luvulla.  

Esimerkiksi Halla-ahon johtama Perussuomalaiset ei ole fasistinen puolue, mutta sen jäsenistöön kuuluu todella paljon fasistisen Suomen sisun jäseniä. Puolueen nuorisojärjestö on raportoitu olevan “etnonationalistien” hallussa. Perussnuorissa on avoimesti määritelty suomalaisuus niin tiukaksi, että juutalaiset, tataarit ja jopa suomenruotsalaiset tulisi karkottaa maastamme. Samalla nuorijärjestössä on ehdotettu rodunjalostusoppia ja vierailtu äärioikeistolaisissa tapahtumissa. Varovainen arvioni on, että Perussuomalaisten nuorisojärjestö on fasistinen.    

Ongelmia   

Robert O. Paxtonin ”Fasismin anatomia” on todella objektiivinen, niinkin paljon, että tässä esitetään Etelä-Amerikan oikeistodiktatuurien hallintomalli ”parempana” vaihtoehtona taloudelliselle eliitille turvata etuoikeutensa kuin itsetuhoinen fasismi. Mutta teos on nykyään melko vanhentunut. Esimerkiksi tässä kirjassa ei käsitellä olenkaan internetin vaikutusta fasismiin. Mielestäni nykyinen fasismi ei tarvitse väkivaltaisia katujoukkoja, koska sillä on internetti. Äärioikeistolaiset nettitrollit, valemediat ja bottiarmeijat ovat nykypäivän digitaalisia ruskeapaitoja, jotka pyrkivät terrorisoimaan poliittiset vastustajansa. Nämä internetin iskujoukot ovatkin vainonneet toimittajia, hyökänneet tietokonepalvelimiin, varastaneet ihmisten tietoja ja pommittaneet tavallisten kansalaisten tilit vihaviesteillä ja tappouhkauksilla. Vaikka nettikiusaaminen ei ole samalla tavalla brutaali kuin katutappelut, sen efekti on sama: saada poliittiset vastustajat hiljentymään. Esimerkiksi Tino Lintunen on kirjoittanut ilmiöstä, jossa perussuomalaiset poliitikot ilmaisevat närkästyksensä heitä kritisoivaan tutkijaa kohtaan ja välittömästä heidän kannattajat alkavat häiritä kyseistä tutkijaa vihaviesteillä ja tehtailemaan mustamaalaavia propagandakuvia.    

Sitten tietenkin presidentit Bolsonaro ja Trump ovat sellaisia villejä kortteja, ettei Paxton pystynyt heitä ennustamaan. Kummatkin kaappasivat olemassa olevan oikeistolaisen puolueen, joita ei voi missään nimessä kutsua fasistiksi, mutta kummatkin presidentit ovat fasismia muistuttavalla retoriikallaan houkutelleet kovan luokan uusnatseja ja suuria massoja kannattamaan heitä. Näitten kahden predidentin politiikka täyttää tässä kirjassa suurimman osan fasismin kriteereistä, muttei kaikki. Kummallakaan ei ole omia väkivaltaisia katujoukkoja. Mutta Trumpin ja Bolsonaron kannattajiin kuuluu väkivaltaisia ryhmittymiä, joilla ei ole mitään konkreettista sidettä kumpaakaan, mutta nämä ovat suorittaneet itsenäisesti kummankin nimeen väkivaltaisia iskuja. En ole varma voidaanko tällaista vihapuheen inspiroimaa katuväkivaltaa kutsua samanlaiseksi kuin 30-luvun fasistien katujoukkoja? Joten jää avoimeksi onko syntynyt uusi ”trumppilainen” fasismi vai ovatko nämä uudenlaisia oikeistopopulisteja, jotka vain ovat todella rasistisia ja väkivaltaa ihannoivia?    

Yhteenveto    

Robert O. Paxtonin ” The Anatomy of Fascism” on loistava tietokirja fasismista, mikä pikkupuutteistaan huolimatta antaa hyvän kuvan siitä, mitä fasismi on tai ei ole ja voiko sen aiheuttama kauhu toistua?   

1 kommentti

Kategoria(t): Historia, Politiikka ja yhteiskunta, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Epäterve Väyrynen

Sain tietää Paavo Väyrysen viime vuonna julkaistusta ”Terve Suomi” kirjasta, kun luin uutisen hänen ”Seitsemän tähden liikkeen” viimeisestä saavutuksesta. Artikkelin kuvituksena oli todella psykedeelinen kuva Paavo Väyrysestä pitämässä kädessään uutuuskirjaansa, jonka kuvituksena on hänen kuvansa. Samaan aikaan kirjaa pitävän väyrysen takana on monta häntä itseään esittävää valokuvaa. Koska kaikissa kuvissa ja itse elävällä henkilöllä on samat vaatteet ja ilme, tuntuu kuin kuvassa olisi monta eri kokoista Väyrysistä. Tällainen näky voi aiheuttaa herkemmissä katsojissa painajaisia, joten se on linkin takana. Katsoin tätä psykedeelistä kuvaa ja ihmettelin, miksi en ollut nähnyt mitään mainosta tai edes artikkelia siitä, että Väyrynen oli julkaissut uuden kirjan? Koska pidin Väyrysen edellistä kirjaa mielenkiintoisena, otin tämänkin teoksen luettavaksi.     

7

Idea    

Paavo Väyrysen ”Terve Suomi” on kokoelma poliitikon blogikirjoituksista vuosilta 2017-2018. Kirjan punainen lanka on Väyrysen yritys saada joku puolue edustamaan häntä. Kiinnostuin tästä kirjasta nimenomaan sen takia, koska se käsittelee Väyrysen perustamien Terve suomi, Kansalaispuolue ja Seitsemän tähden liikkeen taustoja. Kaikki projektit ovat olleet kiistanalaisia ja täynnä skandaaleja.     

Sekoilua    

Skandaaleja tästä kirjasta ei puutu. Vaikka muistelma on Väyrysen itsensä kirjoittama, tekstistä välittyy Kummelimainen hahmo vanhasta poliitikosta, joka ei tajua ajan jättäneen hänet taakseen. Väyrynen on niin ylimielinen tässä kirjassa, että se menee absurdiksi, kun samaan aikaan kaikki, mikä voi mennä väärin miehen poliittisessa alamäessä, menee. Ylimielisyys näkyy itsekehussa, mutta myöskin siinä, että yhdessä Keskustan puoluekokouksessa Väyrynen lahjoitti Sipilälle hänen uusimpia kirjoja. Kuvittelin vaan, miten Väyrynen paiskaa Sipilän syliin kasan kirjoja ja vaivautuneena pääministeri kiittää.     

Esimerkiksi kirjailija perusti Kansalaispuolueen siltä varalta, ettei saisi Keskustan puheenjohtajuutta. Mutta koska yksi jäsen laski kannattajakortit väärin, puoluetta ei perustettukaan määräaikaan mennessä. Keskusta sai vihiä, että Väyrynen yritti perustaa puolueen, vaikka on yhä Keskustan jäsen ja määräsi tämän erotettavaksi. Kaikessa vittumaisuudessan Väyrynen protestoi erottamispäätöstä vastaan sillä, ettei hän ole perustanut puoluetta. Hän siis puolustautui sillä, että oma rinnakkaispuolueprojekti epäonnistui. Kun tämä ei toiminut, hän yritti valittaa yhdenvertausuusvaltuutetulle ”mielipidesyrjinnästä”. Samalla Väyrynen paljastaa käyttäneen EU:n rahoja väärin ja kehtaa valittaa, että jäi kiinni.     

Kirjassa paljastuu myöskin, että rahoittaakseen uuden Kansalaispuolueensa perustamista, Väyrynen loi Kekkosesta kertovan kesäteatteriesityksen, jossa hän esitti Kekkosta peruukki päässä! Siinäpä omistautumista poliittiselle idolilleen! Jos joku olisi kirjoittanut tällaisen jakson romaaniin sitä pidettäisiin epäuskottavana.     

Salaliittoteorioita    

Väyrysen ideologia on hänen omien sanojensa mukaan ”alkiolaiskekkoslainen ihmisyysaate” joka on suomalaisittain keskustalaisuutta. Tässä kirjassa se näyttäytyy jonkinlaisena anarkistisena kommunitarismina tai kiltajärjestelmänä. Paavo Väyrynen on yllättävän antikapitalisti tässä teoksessaan. Se näkyy siinä, että hän haukkuu Kokoomusta suuryritysten oligarkiaa palvelevaksi puolueeksi, joka tuhoaa tavallisten suomalaisten ja luonnon elinolosuhteet.    

Kirjailijan antikapitalismi menee niin koville kierroksille, että hän esittää oman NATO-salaliittoteorian: ”Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka näyttää johtavan taustalta joidenkin politiikkojen, talouselämän vaikuttajien ja upseerien muodostama salaliitto, joka saa tukea johtavista tiedotusvälineistä.” Tätä ideaa kirjassa toistetaan useita kertoja kuin se olisi itsestään selvää.   

Väyrynen myöskin hyökkää valtamediaa vastaan, joka ei raportoi kaikesta, mitä hän tekee. Mutta myöskin siitä, että gallupiluvut on valjastettu propagandavälineiksi nostattaakseen Sauli Niinistön suosiota. Kirjailijan mukaan gallupimittauksia pitäisi tutkia, koska hänen kannatuksensa ei voi olla niin pieni! Väyrynen sanookin ”Kaikki tietävät, että olen Sauli Niinistön ohella vahvin ehdokas vaalin toiselle kierrokselle ja ainoa ehdokas, jolla on mahdollisuudet voittaa hänet.”    

Mutta ei siinä vielä kaikki! Paavo Väyrynen epäilee ilmastonmuutoksen aitoutta ja levittää valheen, etteivät ilmastotutkijat olisi tutkineet avaruuden säteilyn vaikutusta Maapallon ilmastoon. Ovat kyllä Paavo, rauhoitu. Tämä oli aika ihmeellinen paljastus, koska Väyrynen korostaa kirjassa jatkuvasti kestävää kehitystä ja luonnonsuojelua. Mutta kai hän haluaa houkutella äärioikeiston hörhöt puolueensa.     

Mutta äärioikeiston houkutteleminen EU- ja maahanmuuttovastaisuudella on aiheuttanut ongelmia. Ei vain uskottavuuden menetyksenä, vaan siinä, että hän ei ole syventynyt äärioikeistolaiseen ajatteluun, mikä on aiheuttanut ”väärinkäsityksiä”. Esimerkiksi tässä kirjassa on luku, jossa Väyrynen puolustautuu häntä vastan esitettyyn syytökseen, että hän on ”George Soroksen kätyri”. Tämä syytös on äärioikeiston silmissä vakava, koska heidän mukaansa George Soros johtaa maailmanlaajuista juutalaisten salaliittoa, jonka tarkoitus on maahanmuuton avulla tuhota valkoinen rotu. Paavo Väyrynen siis haluaa tehdä selväksi, että hän ei kuulu äärioikeiston kuvittelemaan salaliittoon, mikä taas kertoo ketkä ovat miehen potentiaaliset äänestäjät.    

Vallankaappaus    

Surullisinta on kuitenkin Kansalaispuolueen vallankaappaus. Kaikkien vaikeuksien jälkeen Väyrynen sai perustettua viimein Kansalaispuolueensa, mutta parin kuukauden kulutta hän menetti sen hallinnan. Tässä kirjassa kerrotaan hyvinkin avoimesti, miten puolueen johdon muut jäsenet hyväksikäyttivät Väyrysen matkustelua pitääkseen hänen selkänsä takana puoluekokouksia. Yhdessä puolisalaisessa kokouksessa Väyryselle uskolliset 11 puoluejäsentä erotettiin maksamattomien jäsenmaksujen takia ja uusia jäseniä hyväksyttiin sisään, muuttaen puolueen valtatasapainoa. Sitten Väyrystä syytettiin puolueen varojen väärinkäytöstä ja erotettiin siitä, vaikka hän itse koko puolueen perusti! Osa tästä kirjasta onkin koko tämän monimutkaisen kuvion ja siitä seuranneet oikeustoimien selostus. Kävi sääliksi Väyrystä, koska selvästi miehellä ei ole mitään uskottavuutta tai poliittista taituruutta jäljellä. Kirjassa kerrotaankin, että hän on menettänyt tuhansia euroja koko seikkailussa.     

Siltä varalta, että Väyrynen ei saisi Kansalaispuoluetta takaisin hallintaansa hän perusti Seitsemän tähden liikkeen -nimisen puolueen. Väyrynen on siis kahdessa vuodessa ollut melkein kolmen puolueen jäsen samaan aikaan. Tietenkin Väyrynen julisti, että hänen Seitsemän tähden liikkeensä tulee olemaan tänä keväänä keskisuurten puolueitten joukossa ja neljän vuoden kuluttua maan suurin. Kaikista vaikeuksista huolimatta Paavo ei luovuta!     

Yhteenveto    

Paavo Väyrysen ”Terve Suomi” on melko huono kirja. Se sisältää aidosti mielenkiintoisia ja valtavirrasta poikkeavia näkemyksiä nyky-Suomen ongelmien ratkaisussa, mutta huono editointi ja miehen oma persoona häiritsevät todella paljon lukemista. Tässä on todella paljon toistoa, koska kirjailija ei ole vaivautunut editoimaan blogikirjoituksiaan, vaan hän on kopioinut ne sellaisenaan.Sama vika kuin Lepomäen manifestissa ja kertoo inhottavasta trendistä, jota vastustan.

Kertoo paljon Väyrysen suhteellisuudentajun menetyksestä se, että tämä kirja on omakustanne, koska edellinen kustantamo mene konkurssiin. Ketään ei kiinnosta Paavo Väyrysen elämä ja ideat keltaisen lehdistön ulkopuolella. Tämä on tietenkin arvokas historiallinen dokumentti yhden poliitikon sekoamisesta, mutta muuten surullinen kertomus miehestä, joka ei osannut lopettaa ajoissa.   

Jätä kommentti

Kategoria(t): Politiikka ja yhteiskunta, Rasismin ja äärioikeistolaisuus