Aihearkisto: Politiikka ja yhteiskunta

helmikuu 17, 2019 · 6:00 am

Venäjä vailla tulevaisuutta. Totalitarismin paluu

Masha Gessenin, vuonna 2017 julkaistu, ”Venäjä vailla tulevaisuutta. Totalitarismin paluu” on journalistinen tietokirja Venäjän nykykehityksen historiasta.

8

Idea

Gessen piirtää Venäjän nykyhistorian muutaman venäläisen maahanmuuttajan elämäkertojen kautta: Miten nämä kasvoivat Neuvostoliitossa, todistivat sen romahtamisen ja pärjäsivät kapitalistisessa Venäjässä, sekä lopulta joutuivat pakenemaan Putinin hallitsemasta maasta. Samalla kirjailija analysoi erilaisia kyselytutkimuksia ja poliittisia teorioita, argumentoidakseen, että Putinin hallitsema Venäjä on ajautumassa takaisin totalitarismiin.

LGBTQ-ihmisten vainoaminen on keskeisemmässä osassa tätä teosta. Putinin hallitus ei vainoa homoja, koska he aidosti vihaavat heitä, vaan koska he ovat hyvä syntipukki. Homoja tukevat tahot ovat yleensä demokraattisia liberaaleja, jolloin ”julkisen homoseksuaalisuuden” murskaaminen, tuhoaa samalla demokraattisen liberaaliopposition. Mutta kehystämällä homot kansakunnan vihollisiksi ei vielä riittänyt, vaan piti yhdistää homoseksuaalisuus pedofiliaan, jolloin uusien homo-vastaisten lakien vastustaminen kävisi mahdottomaksi. Kaikkihan vihaavat pedofiileja ja haluavat turvallisen ympäristön lapsilleen. Näin Venäjän hallitus loi kaappaamillaan medioilla suuren pedofiliapaniikin, jossa samaan aikaan saatiin massat kannattamaan yksilönvapauksia romuttavan lainsäädännön, että purkautumisväylän omalle ahdistukselle. Kun saatiin ihmiset uskomaan, että Venäjän suurin ongelma on kuvitteellinen ”pedofiililobbareitten maailmanlaajuinen salaliitto”, monet ihmiset perustivat pedofiilien metsästysryhmittymiä, jotka käytännössä suorittivat valtion puolesta ihmisten vakoilun, pelottelun ja jopa murhaamisen. Mielestäni esimerkiksi USA:n Trumppia kannattavan äärioikeiston ”Qanon”  salaliittoteoria maailmaa hallitsevista liberaaleista satanistipedofiileista, toimii samalla tavalla. Ei ole tietoa, onko koko salaliiton ympärille muodostunut liike Venäjän vaikuttamisyrityksen tulos vai spontaanisti, samoista mielikuvista syntynyt liike. Suomessa taas äärioikeistolainen järjestö Soldiers of Odin on uhannut suorittaa kaupungeissa ”pedofiilien metsästystä”.

Mielenkiintoista onkin, että Gessen viittaa samoihin vasemmistolaisiin kirjoihin tai teorioihin, joista olen lukenut, kuten Erich Frommin ”Pako vapaudesta” (1941) ja Maurice Brintonin ”The Bolsheviks and Workers’ Control 1917-1921” (1972). Jälkimmäistä Gessen ei suoraan referoi, mutta hän esittää saman näkemyksen, jonka mukaan Neuvostoliitto kehittyi totalitaristiseksi, koska sen virkamiehistö koostui keisarillisen Venäjän porvarillisista ammattivirkamiehistä. Brintonin ja Gessenin mukaan tämä porvarivirkamiesten elitistinen asenne työläisiin, yhdistettynä Leninin nopean teollistumisen suunnitelmaan, mahdollisti sen, että Neuvostoliitossa kansalaisia alettiin pitää koneiston osina, eikä itsenäisinä toimijoina.

Kirjailija kuitenkin kritisoi totalitarismiteorioita, suunnilleen samoista syistä kuin arvioimassani Robert O. Paxtonin ”The Anatomy of Fascism” (2004) kirjassa. Esimerkiksi Gessen toteaa, että Neuvostoliitto ei ollut aina totalitaristinen, vaan ainoastaan sen alkuvuosissa, tarkoittaen, että totalitarismi on tietty historiallinen vaihe, jonka jälkeen kuri höllentyy. Tällöin Neuvostoliitto vaikuttaakin olevan vain hieman murhanhimoisempi hirmuvalta kuin Etelä-Amerikan oikeistodiktatuurit.

Imperialismin pahuus

Samalla Gessen päättyykin käyttämään etuoikeusteoriaa kritisoidakseen Neuvostoliittoa rasistiseksi imperiumiksi, mikä on minusta pikkasen ironista. Tässä kirjassa päädytään samoihin johtopäätöksiin kuin monet jälkikolonialistiset teoreetikot ovat päättyneet länsimaisista suurvalloista. Kirjailijan mukaan nyky-Venäjässä ei käsitelty loppuun Neuvostoliiton hirmuteot, koska pelättiin sen pilaavan ihmisten kansallistunnetta. Samaa on länsimaissakin tapahtunut, paitsi että meillä sentään ihmisillä on vapaus itsenäisesti käsitellä kolonialismin ja imperialismin rikokset, vaikka valtio tai valtamedia eivät.

Tässä kirjassa päädytäänkin samaan johtopäätökseen, jonka olen monesti esittänyt äärioikeistosta: Jos unohdetaan oman maan ihmisoikeusrikokset, on helppo alkaa luulemaan, että oma maa on jotenkin moraalisempi ja eettisempi kuin muut, ja näin päättyä kannattamaan ”alempien kansojen” alistamista uudelleen. Äärioikeisto perustuu tähän historian pimittämiseen, ja Putinin hallinto on tekemässä samaa. Gessen valittaakin, että Venäjässä Stalin on ollut ”suurten venäläisten” rankingin kärjessä jo monta vuotta.

Ei olekaan mikään ihme, että Venäjässä kehittyi samankaltainen uusfasismi kuin länsimaissa. Gessen käsitteleekin paljon Aleksandr Duginia ja tämän maailmanlaajuista äärioikeistolaista verkostoa, joka ulottuu niin Front Nationalin radikaalisiivestä, Yhdysvaltojen Alt-rightiin ja suomalaisiin äärioikeistolaisiin ryhmittymin. Vaikka tiesin Duginin olevan eräänlainen Putinin sekopäinen hovifilosofi, en tiennytkään, että jätkä on täysvaltainen fasisti, joka veti inspiraatiota natsifilosofeista, enkä että jäbä perusti ”kansallisen bolsevismi” ideologian ja puolueen. Jälkimmäinen on juuri sitä, miltä se kuulostaa.

Harmikseni kirjailija ei referoi Timothy Snyderia, joka teoksessaan ”Tappotanner: Eurooppa Hitlerin ja Stalinin välissä.” (2010) esitti, että Neuvostoliitto noudatti ajan hengen mukaan kolonialismia, mutta sen sijaan, että se vain alisti jonkun toisen maan kansan orjuuteen ja kansanmurhaan, se kolonisoikin itsensä. Gessen melkein päättyy samaan johtopäätökseen, kun hän kertoo, että Neuvostoliiton hirmutekojen käsitteleminen on vaikeaa, koska syyllinen ei olekaan jokin vieras suurvalta, vaan venäläiset itse.

Gessen esimerkiksi esittää, että nyky-Venäjä on ajautumassa totalitarismiin, koska kaikkia Neuvostoliiton rakenteita ja ajattelutapoja ei tuhottu, vaan ne jatkavat elämäänsä, aiheuttaen nykyisen ikävän kehityksen. Nyky-Venäjä kärsiikin samoista ongelmista kuin monet entiset siirtokunnat, joissa myöskin ei kyetty häivyttämään eurooppalaisten imperialistien luomia rakenteita ja ajattelutapoja, pitäen maat yhä epätasa-arvoisina ja epädemokraattisina.

Ongelmia

Kirjan suurin ongelma on sen keskittyminen tiettyjen ihmisten kokemusmaailmaan, mikä hieman häivyttää teoksen objektiivisuutta. Toinen ongelma on kirjan selkeä Yhdysvallat-myönteisyys. Gessen esittää venäläisten nationalistien USA-vastaisuuden harhaisena pelkona, joka ei perustu mihinkään. USA ihan oikeasti yrittää ylläpitää sotilaallista ja taloudellista maailmanlaajuista hegemoniaa.  Esimerkiksi maa vaikutti Venäjän ensimmäisiin presidenttivaaleihin, jotta Boris Yeltsen voittaisi ne. En kyllä epäile yhtään, etteikö venäläiset nationalistit olisi juuri niin sekopäisiä äärikonservatiivisia fasisteja, kuin tässä kirjassa esitetään, mutta kaipasin enemmän objektiivisuutta aiheesta. Samalla tässä hieman liioitellaan Putinin kaikkivoipaisuuden kanssa, esittäen esimerkiksi, että jopa Moskovaa ollaan rakentamassa sellaiseen muotoon, että ihmisten henkinen hallitseminen olisi helpompaa.

Yhteenveto

Masha Gessenin ”Venäjä vailla tulevaisuutta. Totalitarismin paluu” on puutteista huolimatta loistava kirja Putinin hallitsemasta Venäjästä ja sen aiheuttamasta globaalista vaarasta. Tärkeämpänä kuitenkin pidän kirjan teoreettisesta osiosta, jossa analysoidaan aika objektiivisesti totalitaristista kehitystä, joka päättyy siihen johtopäätökseen, että kaikki ideologiat voivat kehittyä totalitaristisiksi. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, että Gessenin referoi totalitaristinen teoriaa ”uudesta ihmisestä”, joka on niin yleisluonteinen, että voitaisiin argumentoida nykyisen uusliberalistinen ideologia sisältävän totalitaristisia piirteitä. Gessenin mukaan totalitarismi pyrkii luomaan uuteen järjestelmään sopeutuvan ihmisen, eristämällä tämän lähiyhteisöstään, koska yksinäinen ja vieraantunut ihminen on valmiimpi alistumaan vapaehtoisesti johtohahmon tahdolle. Uusliberalismissa diktaattorin sijaan alistutaankin valtion byrokraattisille aktivointitoimenpiteille ja suuryritysten tuotantotarpeille.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kommunismi ja anarkismi, Kulttuuri, Politiikka ja yhteiskunta, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , ,

helmikuu 15, 2019 · 6:00 am

Suomi ja lännen käsite

Vuonna 2015 julkaistu, Karim Maïchen ”Mitäs me länsimaalaiset! Suomi ja lännen käsite” käsittelee otsikossa mainittua aihetta.  

10

Idea   

Maïchen lähtee teoksessaan purkamaan, mitä ”länsimaat” tarkoittaa? Ja miten suomalaiset ovat yrittäneet identifioida sen kanssa. Kirja hyödyntää niin maailman- kuin aatteitten historiaa ja asiantuntijoitten haastatteluja, piirtääkseen monipuolisen kuvan limittäisten verkostojen, eikä vastakkaisten napojen maailmasta. Kirjassa paljastuukin, että ”länsimaat” on epämääräinen käsite, joka eri aikakausina on tarkoittanut monta erilaista asiaa, mutta käytännössä se perustuu fiktioon. Nykyään ”länsi” on valkoista ylivaltaa edustava tekopyhä idea.    

Suomalaiset eivät aina välittäneet länsimaalaisuudesta, mutta itsenäisyyden aikoina oikeisto halusi lähentyä Saksaa. Näin alkoi kova projekti muotoilla suomalaisuus länsimaalaiseksi. Tähän tarvittiin kovaa työtä, koska vielä 1900-luvun alussa suomalaisia pidettiin aasialaisina ali-ihmisinä, jotka joittenkin rotutukijoitten mukaan olivat ”keskinkertaisuuteen pyrkiviä tyhmiä olentoja, jotka eivät kykene luomaan omatoimisesti sivistystä ja kulttuuria”. Tähän länsimaalaistumisprojektiin kuului määritellä venäläiset ja saamelaiset ali-ihmisiksi ja ”aidot”, suomalaiset valkoisiksi antiikin Kreikan perintöä jatkavana kansana. Kalevala rakennettiinkin lähes aasialaisista runonpätkistä, jotka haluttiin tehdä samankaltaiseksi eeppiseksi kertomukseksi kuin Homeroksen ”Odysseia”. Näin tehtiin, koska 1800-luvulla uskottiin, että ilman kreikkalaistyylistä eeppistä kertomusta, maan kulttuuri ei voinut olla länsimaalainen.   

Rakenne   

Karim Maïchen käsittelee hyvinkin laajasti maailman historiaa, osoittaakseen, että käsitys länsimaista tieteen, demokratian ja ihmisoikeuksien keksijänä perustuvat valheeseen. Monet kulttuurit olivat joko paljon ennen tai samaan aikaan, keksineet samoja konsepteja. Jotkut konseptit, joita pidämme nykyään itsestään selvänä osana länsimaalaisuutta ovat hyvinkin uusia.   

Kirjailija lähteekin analysoimaan populaarikulttuuria, kansainvälistä politiikkaa ja jopa koulukirjoja, osittaakseen miten haitallista on kehystää kaikki hyvä ja kaunis länsimaalaiseksi. Tämä asenne ruokkii suomalaisissa kouluissa valkoisen ylivallan propagandaan alttiita ihmisiä.

Olenkin monesti sanonut, että äärioikeisto perustuu juuri vääristyneeseen historiaan, jonka mukaan länsimaat ovat aina olleet kaiken hyvyyden tyyssijoitta. Maïchen kirjoittikin ”miten voidaan tarkastella ”muista” kulttuureista tulleita ihmisiä ja arvostaa heitä, mikäli ”länsimaalaiset” ovat aina keksineet kaiken ja edustaneet edistystä, vapautta ja kehitystä? Samalla kun vastustetaan rasismia, opetetaan lapsille, kuinka tietty ihmiskulttuuri on lähes kaiken positiivisen kehityksen ja edistyksen etujoukko.”     

Maïchen ennustaakin, että tulevaisuudessa koulukirjoissa käsitellään historiaa ihmiskunnan perspektiivistä, jolloin Euroopan sensuroimia aiheita aletaan käsitellä enemmän. Esimerkiksi siirtomaasotia, joita koulukirjoissa joko ei mainita lainkaan tai vain ohimennen, kuin ne olisivat merkityksettömiä. Kun lapset oppivat historiaa globaalista perspektiivistä, ajatus kansojen hierarkiasta, ja sen muodostama ylimielisyys toisiaan kohtaan voivat hävitä. Kaiken taustaiset lapset voivat kasvaa ympäristössä, jossa he tuntevat voivansa tehdä mitä vain ihonväristään huolimatta.    

Ongelmia   

Tämän kirjan suurin vika on kirjailijan avoin ideologisuus. ”Mitäs me länsimaalaiset! on hyvin vasemmistolainen kirja, jossa faktat ovat kunnossa, mutta kirjailija lisää välillä omia mielipiteitään koskien hyvinvointivaltiota, kapitalismia ja oikeistoa, mitkä olivat tarpeettomia. Maïchen jopa löysi tilaisuuden haukkua Sipilän hallitusta ja SOTE-uudistusta. Kirjan yksi toistuvimmista ideologisista pointeista onkin käsitys, että rasismi on kapitalistien tapa kiinnittää tavallisten ihmisten huomio pois taloudellisen järjestelmän ongelmista. Tämä käsitys ei ole välttämättä väärä, mutta se esiintyy tässä kirjassa mielipiteenä, eikä niinkään teoriana tai faktana.    

Toinen kritiikki on, että Karim Maïchen menetti tilaisuuden mainita, että monet, jotka puhuvat “länsimaisista arvoista” kehystävät länsimaisuuden niin rajalliseksi, että jollain orwelilaisella ajatuskikalla kommunismi ja fasismi jäävät ulos. Kummatkin aatteet keksittiin Euroopassa ja perustuivat sen maanosan erikoisiin sosioekonomisiin tilanteisiin ja kulttuuriin. Kuitenkin vain demokratiasta puhutaan länsimaisena, ja annetaan ymmärtää, että kommunismi ja fasismi ovat joko sairaita poikkeamia tai jopa ulkomaalaisia aatteita.    

Yhteenveto   

Karim Maïchen ”Mitäs me länsimaalaiset! Suomi ja lännen käsite” on hyvä ja helppolukuinen kirja länsimaalaisuudesta, suomalaisesta identiteettipolitiikasta, intersektionalisesta feminismistä ja dekolonisaatioteoriasta. Voisin melkein sanoa, että tämä on dekolonisaatioteoriaa for dummies. Kirja on vain muutama sata sivua pitkä, mutta silti sisään on ahdettu paljon asiaa erilaisista teemoista todella helposti lähestyttävään, lähes blogimaiseen muotoon. Kannattaa lukea, jos haluaa lukea jotain poliittisesti epäkorrektia ja vallitsevaa järjestelmää kyseenalaistavaa kirjallisuutta.  

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kulttuuri, Politiikka ja yhteiskunta, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Avainsanat: , , , , , , , , , , ,

tammikuu 25, 2019 · 6:00 am

Fasismin anatomia

Robert O. Paxtonin ”Fasismin anatomia” (oma suomennos) on vuonna 2004 julkaistu tietokirja otsikossa mainitusta ideologiasta.   

11

Idea   

Paxton alkaa kirjansa purkamalla tunnettujen fasististen liikkeitten historian ja ideologian erillisiin osiin, analysoidakseen mistä ne koostuvat ja miten ne liittyvät toisiinsa? Paljastuu, ettei fasismi ole mikään ideologia samassa merkityksessä kuin liberalismi ja kommunismi. Kun fasismi on purettu osiin sen sisällä ei löydy yhtään mitään johdonmukaista, ainoastaan syvä musta viha. Kirjailija päättyykin siihen johtopäätökseen, että fasismi on enemmänkin poliittinen ilmiö kuin ideologia. Tämä tarkoittaa, että fasismi on ikuinen ja se voi ilmetä eri tavalla eri kulttuureissa ja eri aikakausissa. On siis turhaa takertua tiettyihin symboleihin ja väreihin ja sen sijaan keskittyä fasismin erilaisiin joksikin johdonmukaisiin elementteihin, joita kaikki tunnetut fasistiset ryhmittymät jakavat.    

Paxton jakaakin fasismin enemmänkin kehitysvaiheisiin kuin ulkoisiin merkitsijöihin. Kirja esimerkiksi jäljittää Mussolinin fasismin alkaneen äärivasemmistolaisessa radikaalisyndikalismin ideologiassa, joka kuitenkin alkoi vähitellen muuttua nationalistiseksi ja rasistiseksi. Kuitenkin liike ei menestynyt. Oli hyvin vaikeaa kilpailla kommunisteja ja sosiaalidemokraatteja vastaan näillä eväillä. Mussolini muuttikin liikkeensä jälleen, mutta tällä kertaa fasismista tuli ”kansallista kapitalismia” puolustava äärioikeistolainen korporativistinen liike, joka puolusti yksityisomaisuutta vasemmistolta. Nyt Italian fasismin kannatus räjähti, kun se alkoi saada antikommunististen suurmaaomistajien ja taloudellisen eliitin tukea. Kansallissosialismin historia meni suunnilleen samalla tavalla. Loppu on veristä historiaa.  

Paxton huomauttaa, että missään vaiheessa Mussolini, Hitler tai oikeastaan muutkaan aikakauden fasistiset liikkeet eivät koskaan vaivautuneet perustelemaan ryhmiensä evoluutiota. Esimerkiksi Stalin kirjoitti kokonaisia teoreettisia kirjoja perustellakseen hirmuhallintonsa marxilaista oikeaoppisuutta, mutta fasisteilla ei ollut tarvetta oikeuttaa toimintaansa minkään manifestin pohjalta, koska sellaista ei ollut. Valta ja viha olivat ainoat päämäärät, joitten saavuttamiseen kaikki keinot olivat sallittuja.  

Paxton painottaakin, että kommunismi ja jopa stalinismi eroavat merkittävästi fasismista, vaikka molempien hirmuhallinnoissa tapettiin miljoonia ihmisiä. Kommunismissa oli selkeä teoreettinen kehys, jota kaikki kommunistit yrittivät noudattaa ja sen lopullinen tavoite oli tasa-arvo, vaikkakin käytännössä sen saavuttamiseen epäonnistuttiin. Fasismissa tavoite oli tasa-arvon sijaan jyrkkien hierarkioitten säilyttäminen, mutta luokkaristiriitojen häivyttäminen nationalismilla. Fasistien mielestä ihmisten piti olla tyytyväinen sosiaaliseen asemaansa ja olla ikionnellisia, että he ovat osa heitä suurempaa ja mahtavaa valtiota ja rotua. Tämä valtion ylivalta saavutettiin tuhoamalla kaikki koetut sisäiset ja ulkoiset viholliset. Halu tuhota erilaisia ”kansakuntaa uhkaavat viholliset” ajoi fasistit äärimmäiseen itsetuhoiseen opportunismiin, jossa millään muulla ei ollut väliä kuin tuhoamisella. Tämän syvän vihan takia fasismi on ikuisesti tuomittu joko häviämään jossain vaiheessa aloittamansa sodat tai romahtamaan taloudellisen rasituksen takia.   

Fasisteille taloustiede oli toissijaista, joten mikä tahansa taloudellinen keino, joka edisti sotaa, fasistit kannattivat. Stalin esimerkiksi yritti noudattaa pikkutarkasti Leninin piirtämää valtionkapitalistista suunnitelmaa kommunismin saavuttamiseen. Sen sijaan Hitler ja Mussolini olivat välillä kiihkeitä kansallisen omaisuuden puolustajia ja yksityistämisen ja hallitsemattoman kapitalismin kannattajia. Fasismi ei siis ole pysyvä ilmiö, joka voidaan tarkasti sijoittaa oikeistoon tai vasemmistoon, mutta se aina pääsee valtaan olemalla oikeistolainen.   

Teorioita  

Kirjailija käy läpi kaikki fasismia käsittelevät teoriat, osoittaakseen niitten puutteita tai hyviä puolia. kirjailija haukkuu erityisesti marxilaista ja liberaalia teoriaa fasismista. Paxtonin mukaan marxilainen teoria fasismista rappeutuvan kapitalismin ilmiönä unohtaa fasismin massakannatuksen ja yksilöitten roolin. Liberaalissa teoriassa taas unohdetaan, että konservatiiveista ja liberaaleista koostuva taloudellinen eliitti tukivat fasisteja, eikä näin liikettä voida ymmärtää kateellisten huligaanien vallankaappauksena. Hanna Arendtiakin ehditään pariin kertaan haukkua tässä teoksessa.  

Uusfasistit?   

Paxton analysoi historian erilaisia fasistisia liikkeitä, erityisesti ne, jotka epäonnistuivat pääsemään valtaan, löytääkseen, mikä tekee onnistuneen ja näin ”täydellisemmän ja aidon” fasismin? Kirjailija päättyykin siihen johtopäätökseen, että fasismin pitää olla mukautuva ja valmis myymään kaikki periaatteensa, jotta se saa taloudellisen eliitin tukea. Tämän tuen fasismi saa ainoastaan, jos demokratia on syvässä kriisissä. Kriisi pitää olla demokraattisten instituutioitten uskottavuuden menetys ja parlamentaarinen jumiutuminen, jossa mitään ei saada aikaan, kun millään puolueella ei ole tarpeeksi suuri enemmistö. Tällaisessa olosuhteessa fasismi muuttuu vallassa olevan taloudellisen eliitin silmissä hyväksi apuriksi sen etuoikeuksia vastaan taistelevan vasemmiston torjumiseen. Jos vasemmisto on väkivaltaisempi, fasismi sopii vielä paremmin, koska sillä on omat katujoukot, jotka voivat kurittaa heitä. Kuitenkin lopulta päästyään valtaan, fasistit imevät eliitin sisäänsä ja valjastavat nämä sen murhanhimoiseen projektiinsa. Tällä kriteerillä esimerkiksi usein fasisteiksi kutsutut islamistit ja jihadistit eivät sellaisia ole.   

Kirjan määritelmä myöskin osoittaa, miksi Pohjoismainen vastarintaliike on tuomittu epäonnistumaan. PVL on liian väkivaltainen ja vallankumouksellinen. Kunnon fasisti yrittää saada mahdollisimman laajan kannatuksen, joten se panee puvun päälle ja yrittää houkutella toreilla keskiluokkaisia veronmaksajia ja pienyrittäjiä, ei vain katuojassa rämpimiä elämänkoululaisia. Fasismi ei koskaan ole vallankumouksellinen liike, se pääsee valtaan juuri lupaamalla estää vallankumouksen. Tämä selittääkin, miksi äärioikeisto nykyäänkin puhuu rasististen salaliittoteorioitten lisäksi kommunismin uhasta, vaikka nykyään ei ole edes olemassa samanlaista äärivasemmistolaista liikehdintää kuin 30- tai edes 60-luvulla.  

Esimerkiksi Halla-ahon johtama Perussuomalaiset ei ole fasistinen puolue, mutta sen jäsenistöön kuuluu todella paljon fasistisen Suomen sisun jäseniä. Puolueen nuorisojärjestö on raportoitu olevan “etnonationalistien” hallussa. Perussnuorissa on avoimesti määritelty suomalaisuus niin tiukaksi, että juutalaiset, tataarit ja jopa suomenruotsalaiset tulisi karkottaa maastamme. Samalla nuorijärjestössä on ehdotettu rodunjalostusoppia ja vierailtu äärioikeistolaisissa tapahtumissa. Varovainen arvioni on, että Perussuomalaisten nuorisojärjestö on fasistinen.    

Ongelmia   

Robert O. Paxtonin ”Fasismin anatomia” on todella objektiivinen, niinkin paljon, että tässä esitetään Etelä-Amerikan oikeistodiktatuurien hallintomalli ”parempana” vaihtoehtona taloudelliselle eliitille turvata etuoikeutensa kuin itsetuhoinen fasismi. Mutta teos on nykyään melko vanhentunut. Esimerkiksi tässä kirjassa ei käsitellä olenkaan internetin vaikutusta fasismiin. Mielestäni nykyinen fasismi ei tarvitse väkivaltaisia katujoukkoja, koska sillä on internetti. Äärioikeistolaiset nettitrollit, valemediat ja bottiarmeijat ovat nykypäivän digitaalisia ruskeapaitoja, jotka pyrkivät terrorisoimaan poliittiset vastustajansa. Nämä internetin iskujoukot ovatkin vainonneet toimittajia, hyökänneet tietokonepalvelimiin, varastaneet ihmisten tietoja ja pommittaneet tavallisten kansalaisten tilit vihaviesteillä ja tappouhkauksilla. Vaikka nettikiusaaminen ei ole samalla tavalla brutaali kuin katutappelut, sen efekti on sama: saada poliittiset vastustajat hiljentymään. Esimerkiksi Tino Lintunen on kirjoittanut ilmiöstä, jossa perussuomalaiset poliitikot ilmaisevat närkästyksensä heitä kritisoivaan tutkijaa kohtaan ja välittömästä heidän kannattajat alkavat häiritä kyseistä tutkijaa vihaviesteillä ja tehtailemaan mustamaalaavia propagandakuvia.    

Sitten tietenkin presidentit Bolsonaro ja Trump ovat sellaisia villejä kortteja, ettei Paxton pystynyt heitä ennustamaan. Kummatkin kaappasivat olemassa olevan oikeistolaisen puolueen, joita ei voi missään nimessä kutsua fasistiksi, mutta kummatkin presidentit ovat fasismia muistuttavalla retoriikallaan houkutelleet kovan luokan uusnatseja ja suuria massoja kannattamaan heitä. Näitten kahden predidentin politiikka täyttää tässä kirjassa suurimman osan fasismin kriteereistä, muttei kaikki. Kummallakaan ei ole omia väkivaltaisia katujoukkoja. Mutta Trumpin ja Bolsonaron kannattajiin kuuluu väkivaltaisia ryhmittymiä, joilla ei ole mitään konkreettista sidettä kumpaakaan, mutta nämä ovat suorittaneet itsenäisesti kummankin nimeen väkivaltaisia iskuja. En ole varma voidaanko tällaista vihapuheen inspiroimaa katuväkivaltaa kutsua samanlaiseksi kuin 30-luvun fasistien katujoukkoja? Joten jää avoimeksi onko syntynyt uusi ”trumppilainen” fasismi vai ovatko nämä uudenlaisia oikeistopopulisteja, jotka vain ovat todella rasistisia ja väkivaltaa ihannoivia?    

Yhteenveto    

Robert O. Paxtonin ” The Anatomy of Fascism” on loistava tietokirja fasismista, mikä pikkupuutteistaan huolimatta antaa hyvän kuvan siitä, mitä fasismi on tai ei ole ja voiko sen aiheuttama kauhu toistua?   

Jätä kommentti

Kategoria(t): Historia, Politiikka ja yhteiskunta, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Avainsanat: , , , , , , ,

tammikuu 20, 2019 · 6:00 am

Epäterve Väyrynen

Sain tietää Paavo Väyrysen viime vuonna julkaistusta ”Terve Suomi” kirjasta, kun luin uutisen hänen ”Seitsemän tähden liikkeen” viimeisestä saavutuksesta. Artikkelin kuvituksena oli todella psykedeelinen kuva Paavo Väyrysestä pitämässä kädessään uutuuskirjaansa, jonka kuvituksena on hänen kuvansa. Samaan aikaan kirjaa pitävän väyrysen takana on monta häntä itseään esittävää valokuvaa. Koska kaikissa kuvissa ja itse elävällä henkilöllä on samat vaatteet ja ilme, tuntuu kuin kuvassa olisi monta eri kokoista Väyrysistä. Tällainen näky voi aiheuttaa herkemmissä katsojissa painajaisia, joten se on linkin takana. Katsoin tätä psykedeelistä kuvaa ja ihmettelin, miksi en ollut nähnyt mitään mainosta tai edes artikkelia siitä, että Väyrynen oli julkaissut uuden kirjan? Koska pidin Väyrysen edellistä kirjaa mielenkiintoisena, otin tämänkin teoksen luettavaksi.     

7

Idea    

Paavo Väyrysen ”Terve Suomi” on kokoelma poliitikon blogikirjoituksista vuosilta 2017-2018. Kirjan punainen lanka on Väyrysen yritys saada joku puolue edustamaan häntä. Kiinnostuin tästä kirjasta nimenomaan sen takia, koska se käsittelee Väyrysen perustamien Terve suomi, Kansalaispuolue ja Seitsemän tähden liikkeen taustoja. Kaikki projektit ovat olleet kiistanalaisia ja täynnä skandaaleja.     

Sekoilua    

Skandaaleja tästä kirjasta ei puutu. Vaikka muistelma on Väyrysen itsensä kirjoittama, tekstistä välittyy Kummelimainen hahmo vanhasta poliitikosta, joka ei tajua ajan jättäneen hänet taakseen. Väyrynen on niin ylimielinen tässä kirjassa, että se menee absurdiksi, kun samaan aikaan kaikki, mikä voi mennä väärin miehen poliittisessa alamäessä, menee. Ylimielisyys näkyy itsekehussa, mutta myöskin siinä, että yhdessä Keskustan puoluekokouksessa Väyrynen lahjoitti Sipilälle hänen uusimpia kirjoja. Kuvittelin vaan, miten Väyrynen paiskaa Sipilän syliin kasan kirjoja ja vaivautuneena pääministeri kiittää.     

Esimerkiksi kirjailija perusti Kansalaispuolueen siltä varalta, ettei saisi Keskustan puheenjohtajuutta. Mutta koska yksi jäsen laski kannattajakortit väärin, puoluetta ei perustettukaan määräaikaan mennessä. Keskusta sai vihiä, että Väyrynen yritti perustaa puolueen, vaikka on yhä Keskustan jäsen ja määräsi tämän erotettavaksi. Kaikessa vittumaisuudessan Väyrynen protestoi erottamispäätöstä vastaan sillä, ettei hän ole perustanut puoluetta. Hän siis puolustautui sillä, että oma rinnakkaispuolueprojekti epäonnistui. Kun tämä ei toiminut, hän yritti valittaa yhdenvertausuusvaltuutetulle ”mielipidesyrjinnästä”. Samalla Väyrynen paljastaa käyttäneen EU:n rahoja väärin ja kehtaa valittaa, että jäi kiinni.     

Kirjassa paljastuu myöskin, että rahoittaakseen uuden Kansalaispuolueensa perustamista, Väyrynen loi Kekkosesta kertovan kesäteatteriesityksen, jossa hän esitti Kekkosta peruukki päässä! Siinäpä omistautumista poliittiselle idolilleen! Jos joku olisi kirjoittanut tällaisen jakson romaaniin sitä pidettäisiin epäuskottavana.     

Salaliittoteorioita    

Väyrysen ideologia on hänen omien sanojensa mukaan ”alkiolaiskekkoslainen ihmisyysaate” joka on suomalaisittain keskustalaisuutta. Tässä kirjassa se näyttäytyy jonkinlaisena anarkistisena kommunitarismina tai kiltajärjestelmänä. Paavo Väyrynen on yllättävän antikapitalisti tässä teoksessaan. Se näkyy siinä, että hän haukkuu Kokoomusta suuryritysten oligarkiaa palvelevaksi puolueeksi, joka tuhoaa tavallisten suomalaisten ja luonnon elinolosuhteet.    

Kirjailijan antikapitalismi menee niin koville kierroksille, että hän esittää oman NATO-salaliittoteorian: ”Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka näyttää johtavan taustalta joidenkin politiikkojen, talouselämän vaikuttajien ja upseerien muodostama salaliitto, joka saa tukea johtavista tiedotusvälineistä.” Tätä ideaa kirjassa toistetaan useita kertoja kuin se olisi itsestään selvää.   

Väyrynen myöskin hyökkää valtamediaa vastaan, joka ei raportoi kaikesta, mitä hän tekee. Mutta myöskin siitä, että gallupiluvut on valjastettu propagandavälineiksi nostattaakseen Sauli Niinistön suosiota. Kirjailijan mukaan gallupimittauksia pitäisi tutkia, koska hänen kannatuksensa ei voi olla niin pieni! Väyrynen sanookin ”Kaikki tietävät, että olen Sauli Niinistön ohella vahvin ehdokas vaalin toiselle kierrokselle ja ainoa ehdokas, jolla on mahdollisuudet voittaa hänet.”    

Mutta ei siinä vielä kaikki! Paavo Väyrynen epäilee ilmastonmuutoksen aitoutta ja levittää valheen, etteivät ilmastotutkijat olisi tutkineet avaruuden säteilyn vaikutusta Maapallon ilmastoon. Ovat kyllä Paavo, rauhoitu. Tämä oli aika ihmeellinen paljastus, koska Väyrynen korostaa kirjassa jatkuvasti kestävää kehitystä ja luonnonsuojelua. Mutta kai hän haluaa houkutella äärioikeiston hörhöt puolueensa.     

Mutta äärioikeiston houkutteleminen EU- ja maahanmuuttovastaisuudella on aiheuttanut ongelmia. Ei vain uskottavuuden menetyksenä, vaan siinä, että hän ei ole syventynyt äärioikeistolaiseen ajatteluun, mikä on aiheuttanut ”väärinkäsityksiä”. Esimerkiksi tässä kirjassa on luku, jossa Väyrynen puolustautuu häntä vastan esitettyyn syytökseen, että hän on ”George Soroksen kätyri”. Tämä syytös on äärioikeiston silmissä vakava, koska heidän mukaansa George Soros johtaa maailmanlaajuista juutalaisten salaliittoa, jonka tarkoitus on maahanmuuton avulla tuhota valkoinen rotu. Paavo Väyrynen siis haluaa tehdä selväksi, että hän ei kuulu äärioikeiston kuvittelemaan salaliittoon, mikä taas kertoo ketkä ovat miehen potentiaaliset äänestäjät.    

Vallankaappaus    

Surullisinta on kuitenkin Kansalaispuolueen vallankaappaus. Kaikkien vaikeuksien jälkeen Väyrynen sai perustettua viimein Kansalaispuolueensa, mutta parin kuukauden kulutta hän menetti sen hallinnan. Tässä kirjassa kerrotaan hyvinkin avoimesti, miten puolueen johdon muut jäsenet hyväksikäyttivät Väyrysen matkustelua pitääkseen hänen selkänsä takana puoluekokouksia. Yhdessä puolisalaisessa kokouksessa Väyryselle uskolliset 11 puoluejäsentä erotettiin maksamattomien jäsenmaksujen takia ja uusia jäseniä hyväksyttiin sisään, muuttaen puolueen valtatasapainoa. Sitten Väyrystä syytettiin puolueen varojen väärinkäytöstä ja erotettiin siitä, vaikka hän itse koko puolueen perusti! Osa tästä kirjasta onkin koko tämän monimutkaisen kuvion ja siitä seuranneet oikeustoimien selostus. Kävi sääliksi Väyrystä, koska selvästi miehellä ei ole mitään uskottavuutta tai poliittista taituruutta jäljellä. Kirjassa kerrotaankin, että hän on menettänyt tuhansia euroja koko seikkailussa.     

Siltä varalta, että Väyrynen ei saisi Kansalaispuoluetta takaisin hallintaansa hän perusti Seitsemän tähden liikkeen -nimisen puolueen. Väyrynen on siis kahdessa vuodessa ollut melkein kolmen puolueen jäsen samaan aikaan. Tietenkin Väyrynen julisti, että hänen Seitsemän tähden liikkeensä tulee olemaan tänä keväänä keskisuurten puolueitten joukossa ja neljän vuoden kuluttua maan suurin. Kaikista vaikeuksista huolimatta Paavo ei luovuta!     

Yhteenveto    

Paavo Väyrysen ”Terve Suomi” on melko huono kirja. Se sisältää aidosti mielenkiintoisia ja valtavirrasta poikkeavia näkemyksiä nyky-Suomen ongelmien ratkaisussa, mutta huono editointi ja miehen oma persoona häiritsevät todella paljon lukemista. Tässä on todella paljon toistoa, koska kirjailija ei ole vaivautunut editoimaan blogikirjoituksiaan, vaan hän on kopioinut ne sellaisenaan.Sama vika kuin Lepomäen manifestissa ja kertoo inhottavasta trendistä, jota vastustan.

Kertoo paljon Väyrysen suhteellisuudentajun menetyksestä se, että tämä kirja on omakustanne, koska edellinen kustantamo mene konkurssiin. Ketään ei kiinnosta Paavo Väyrysen elämä ja ideat keltaisen lehdistön ulkopuolella. Tämä on tietenkin arvokas historiallinen dokumentti yhden poliitikon sekoamisesta, mutta muuten surullinen kertomus miehestä, joka ei osannut lopettaa ajoissa.   

Jätä kommentti

Kategoria(t): Politiikka ja yhteiskunta, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Avainsanat: , , , , , , , , , ,

joulukuu 28, 2018 · 6:00 am

Portugalin pimeä puoli

Anna Pöysän tänä vuonna julkaistu “Portugalin pimeä puoli” on populaari tietokirja Portugalin kolonialismin historiasta, mutta myöskin hyvä esitys sitä vastaan perustetusta dekolonisaatioteoriasta.   

2

Idea  

Kirjan melkein mikrohistoriallinen keskipiste on “Cova da Moura” korttelin afrikkalaistaustaiset asukkaat, joitten kautta kirjailija tutkii Portugalin kolonialismia ja miten sitä vastaan on taisteltu.   

Kirja pyrkii häivyttämään suomalaisten käsityksen portugalista ”hellävaraisena imperiumina”, joka ei ollut yhtä rasisti tai brutaali kuin suuret länsimaiset siirtomaavallat. Kuitenkin Portugali oli yksi viimeisempiä länsimaita, jotka luopuivat orjuudesta ja siirtomaistaan. Kirja kertookin yksityiskohtaisesti, että vielä 1970-luvulla Portugali oli kirjaimellinen fasistinen imperiumi.   

Kolonialismia harjoitettiin tarpeeksi pitkään, että sen eri ideat eurooppalaisesta ylivertaisuudesta ovat uppoutuneet ihmisten mieliin ja yhteiskunnan rakenteisiin tiedostamattomiksi oletuksiksi. Nämä asenteet yhä ruokkivat rasismia, imperialismia ja äärioikeistoa. Pöysä tiivistääkin kirjan veistin näin: “Mitä enemmän tästä historiasta tiedetään, sitä paremmin pystytään ymmärtämään nyky-yhteiskuntaa.” 

Pöysä myöskin vertaa Portugalin joitain sosiaalisia ilmiöitä Suomeen, koska Suomikin oli kolonialistinen valtio.  

Imperialismin aave  

Puoliksi brasilialaisena tässä kirjassa ei ollut kovin paljon uutta. Uutta olikin tietää, että suomalaiset eivät tiedä Portugalin rikoksista ihmiskuntaa vastaan. Kertoo paljon siitä, että pitää elää entisessä siirtomaassa tarpeeksi pitkään, että pystyy käsittämään henkilökohtaisella tasolla siirtomaavallan pahuuden. Pöysä tekeekin erinomaisen työn välittääkseen, miksi kokonaisten kansojen tuhoaminen ja alistaminen ulkomaisen suurvallan kaupallisen kontrollin alle ovat huonoja juttuja.   

Kirjailija käsitteleekin tässä kirjassa, miten Portugalin fasistisen diktatuurin alla siirtomaavaltaa pyrittiin kehystämään ”sivistäväksi kansojen ystävyysprojektiksi” ja tätä propagandaa yhä harjoitetaan. Pahinta kuitenkin on, että imperialismin valkopesu ei vain häivytä historiaa, vaan se ruokkii äärioikeistoa.  

Tässä kirjassa välittyykin, mitä äärioikeisto oikeastaan on: Se ei ole vain jokin pimeä vallankumouksellinen ääri-ideologia, joka perustuu yksilövapauksien kumoamiseen ja rasismiin, vaan se on imperialismin aave. Portugalin nykyinen äärioikeisto ihailee peittelemättä Salazarin brutaalia fasistista diktatuuria ja sen siirtomaavaltaa. Äärioikeisto ei olekaan, mikään vallankumouksellinen liike sen todellisessa mielessä, eli olemassa olevan vallan kumoamisessa, vaan se on valtaa vahvistavaa. Portugalin äärioikeisto haluaa palauttaa Portugalin suurvaltastatuksen ja siirtomaitten riistoon perustuvan talouden.   

Kirjailija osoittaakin, että Portugali on nykyään yksi EU:n köyhistä valtiosta, koska sillä ei ole enää siirtomaita joita riistää. Brasilia esimerkiksi melkein tyhjennettiin kullasta, kun se oli osa Portugalia. Mutta pahempaa kärsivät afrikkalaiset siirtomaat, joissa kokonaisia valtioita pyyhkäistiin pois maailmankartalta ja sen asukkaat orjuutettiin. Suomalisen on hyvin vaikea käsittää, miten totalitaristinen siirtomaavalta oli, mutta tässä kirjassa välitetään se hyvin. Joillekin länsimaisille George Orwellin ”1984” on vain pelottava dystopiakuvaus. Mutta afrikkalaisille alkuperäisasukkaille romaanissa kuvattu ajatusten täydellinen kontrolli ja historian vääristely olivat siirtomaa-aikana arkea. Afrikkalaisten ja muitten alkuperäiskansojen historia, kulttuuri, uskonto, filosofia ja tiede hävitettiin määrätietoisesti ja korvattiin länsimaisella. Portugali ei lähtenyt sivistystyöhön maailmalle, vaan kulttuuriseen joukkotuhoon. Emme saa koskaan tietää, mitä afrikkalaiset olisivat voineet saavuttaa itsenäisesti siirtomaavallan takia. Pahempaa on kuitenkin, että siirtomaavalta iskosti satoja vuosia alkuasukkaitten mieliin, että he ovat ali-ihmisiä, jotka kelpaavat maksimissaan alipalkatuiksi palvelijoiksi.   

Äärioikeisto ei siis ole mitään muuta kuin tällaisen elitistisen projektin ideologinen jäänne, joka sentään tunnustaa, että ylläpitääkseen kapitalismin korkeaa elintasoa, on riistettävä jonkun muun maan luonnonvarat. Kirjassa kuvataankin lukuisia jättiläismäisiä portugalilaisia yksityisiä suuryrityksiä, jotka vielä 60-luvulla käyttivät afrikkalaista orjatyövoimaa, tuottaakseen halpoja kaupallisia tuotteita. Kun äärioikeisto sanoo olevansa eliittivastainen ja ajavansa ”oman kansan etua” se valehtelee. Salazaarin diktatuuri ajoi eliitin, erityisesti yksityisten suuryritysten osakkeenomistajien etua. Ei siis ole mikään yllätys, että Henri Heikkisen ja Antti Vesalan oikeistolaisessa manifestissa ”Elämä hyvinvointivaltiossa” (2013) ihailtiin Salazarin diktatuurin tiukkaa budjetinpitoa, mistä kirjailijoitten mukaan Suomikin voisi ottaa mallia. Heikkinen ja Vesala eivät vain kerro, että Portugalin diktatuurin tiukka budjetinpito oli ainoastaan mahdollista, koska maa imi sen afrikkalaisten siirtomaitten luonnonvaroja ja lähes ilmaista työvoimaa.   

Ongelmia  

Oikeastaan tässä kirjassa ei ole ongelmia, mutta kaipasin akateemisempaa otetta. Kirja on enemmänkin populaari yleisesitys dekolonisaatioteoriasta ja Portugalin siirtomaahistoriasta. Tämä tarkoittaa, että suurin osa sen lähteistä ovat aihepiiriä käsitteleviä tietokirjoja, eikä varsinaista omaa akateemista tutkimusta. Tavalliselle ihmiselle tässä on siis paljon helposti ymmärrettäviä lukuvinkkejä, joista monet olen itsekin lukenut. Erityisen positiivista on Frantz Fanonin tuotannon korostaminen.   

Yhteenveto  

Anna Pöysän “Portugalin pimeä puoli” on loistava kirja, joka käsittelee Portugalin kolonialismia useista eri näkökulmista. Lukija aivan varmasti käsittää, miksi kolonialismi, rasismi ja äärioikeisto ovat niin läpimätiä ideologioita, joita tulisi juuria myöten hävittää nykymaailmasta. Ei auta vain kieltää syrjintä, vaan on määrätietoisesti hävitettävä sekä niitä oikeuttavat ideologiat, että niittä tuottavat rakenteet.   

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Historia, Politiikka ja yhteiskunta, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Avainsanat: , , , , , , , , , , ,

joulukuu 9, 2018 · 5:58 am

Mustapaidat ja punaiset: Älyllinen fasismi ja kommunismin kukistus

Michael Parentin, vuonna 1997 julkaistu, ”Mustapaidat ja punaiset: Älyllinen fasismi ja kommunismin kukistus” (oma suomennos) on kovan luokan marxilaisen yritys argumentoida fasismin ja kommunismin eroista.

13 

Idea   

Tässä kirjassa  pyritään argumentoimaan, että fasismi ei ole mitään muuta kuin kapitalistien yritys pelastaa oma rappeutuva järjestelmä työväen kansannousulta. Kommunismi taas on työväestön yritys pelastaa itsensä kapitalismilta.    

Kirja käy läpi koko 1900-luvun kommunismin historian, argumentoiden, että aina kun paikat tulevat porvaristolle tukaliksi, he sortuvat epädemokraattisiin toimiin. Kirjailijan mukaan fasismi ei ole mikään ihmisten kollektiivinen sekoaminen, vaan tietoinen ja harkittu taktiikka, jolla yritetään suojella suurpääomaa uusjaolta. Tämä kapitalistien epädemokraatiaan syöksyminen on sitten vuodesta 1917 asti ajanut kommunistit puolustuskannalle, jolloin he itse kumoavat omat vapaudet. Kirjailija kutsuu tällaista prosessia ”piirityskommunismiksi”.    

Erityisesti kirjailija käsittelee Toisen maailmansodan jälkeen USA:n brutaalia patoamispolitiikkaa, jossa rahoitettiin antikommunistisia oikeistodiktatuureja ja kuolemanpartioita ympäri maailmaa.    

Koska länsimaiset kapitalistiset suurvallat ovat Neuvostoliiton luomisesta lähtien yrittäneet tuhota tämän ja muut sen jälkeen ilmestyneet kommunistivaltiot, ”piirityskommunismi” muuttui kirjailijan mukaan pysyväksi osaksi reaalisosialistista ajattelua, mikä lopulta aiheutti kaikkien näitten kommunistivaltioitten romahduksen 1990-luvulla.    

Ongelmia   

Vaikka tämä kirja on hyvin kirjoitettu ja kirjailijan sarkasmi hauskaa, niin tämä on aika epätasainen tekele, joka vakuutta vain todella fanaattista ja lähdekritiikitöntä kommunistia. Suurin ongelma tässä teoksessa on lähteiden niukkuus. Kirjassa tehdään hurjia väitteitä, joita odottaisi kirjailijan edes yrittävän vahvistaa jollain lähteellä, mutta ei! Kun niitä lähteitä löytyy, niin ne ovat lehtiartikkeleita, jotka sinänsä ovat uskottavista valtavirtalehdistä, mutta silti eivät mitään ensikäden tietoa. Pahempaa on kuitenkin se, että kirjalliset lähteet ovat suurimmaksi osaksi sensaatiohakuisista kirjoista, joista jotkut ovat kirjaimellisten salaliittoteoreetikkojen kirjoittamia.    

Huono lähdeviittaus ei sinänsä vielä tee kirjasta huonoa, kun eivät kaikki tietokirjat ole tarkoitettu vakuuttamaan jonkun ilmiön olemassaolosta, vaan argumentoimaan jonkun uuden tarkastelutavan puolesta. Tässäkin Parentti epäonnistuu.    

Pahinta on kirjan luku, joka käsittelee Neuvostoliiton puolustusta. Tämä kappale oli syy, miksi edes hankin kirjan, koska halusin tietää miltä sellaisen valtion puolustus näyttäisi. Aika huonolta. Itse ”piirityskommunismi” teoria on mielenkiintoinen ja uskottava. Esimerkiksi arviomani Le Monde diplomatique’n “Historia-atlas. Toisenlainen 1900-luku” (2011) kirja käsittelee vähän samankaltaista ideaa ja paremmilla lähteillä.    

Mutta silti, vaikka Neuvostoliitto olisi olosuhteitten uhri, Stalinin sekoilua vähätellään lähes samoilla argumenteilla kuin holokaustia. Parentti esimerkiksi viittaa tutkimuksiin (jotka sentään vaikuttavat ihan vakavilta), että Stalinin puhdistuksissa “vain” 2,022,976 ihmistä vangittiin Gulageihin, mikä on aika vähän hänen mukaansa, koska USA:ssa oli vuonna 1996 yli miljoona vankia.  Eivätkä gulagit olleet niin pahoja, koska 20-40% vangeista lopulta vapautettiin. En tiedä kenen korvissa tämä argumenttiketju edes toimii? Gulageja ei voi ihan verrata tavallisiin vankiloihin, joten USA:n tuominen tähän kuulostaa whataboutismilta. Sitten tietenkin 40% vangeista vapautettiin yhä tarkoittaa, että suurin osa vangeista jäi gulageihin ties mistä syystä. Ehkä vakuuttavin väite tässä koko gulagien puolustuksessa on se, että kun Neuvostoliitto romahti, niistä ei löytynyt hirveä määrä nälkiintyneitä vankeja, kuten natsien keskitysleireistä. Silti ei voida 1990-luvun gulageja verrata Stalinin ajan vastaaviin.    

Sitten tässä on uskottavia väitteitä, mutta jotka ovat huonoja kirjan idean kannalta, mikä on minusta jo tietynlainen saavutus. Esimerkiksi kirjailija yrittää argumentoida, että Neuvostoliitto ei ollut totalitaristinen valtio, koska ihmiset alituisesti kävivät kauppaa mustan pörssin kautta, joskus kieltäytyivät maksamasta vuokraa, lähtivät kesken töihin elokuviin ja harrastivat muuta laiskottelua ja korruptiota. Kirjailijan mukaan, jos Neuvostoliitto olisi oikeasti totalitaristinen valtio, joka puuttuu kaikkien elämiin, silloin edellä mainitut sluibailut eivät olisi mahdollisia. Tavalliselle lukijalle edellä mainittu vain todistaa kuinka tehoton Neuvostoliitto oli, eikä sitä, että se oli vapaa maa.  

Tällainen ihmeellinen omaan nilkkaan ampuminen näkyy siinä, miten kirjailija käyttää lukuisia anekdootteja, väittääkseen, että Neuvostoliitolla ja sen alusmailla oli niin hyvät hyvinvointipalvelut, että nuoriso ja maitten eliitit tylsistyivät. Tämä tylsistyminen alkoi aiheuttaa neuvostoasukkaissa jännityksen kaipuutta, joka heijastui länsimaisen kapitalismin ihailuun ja lopulta koko Neuvostoliiton romahdukseen. Pidän tätä selitysmallia uskottavana, kun samaa on havaittu länsimaissa, missä sosiaalidemokraattisten puolueitten suosio on laskenut, kun monet kokevat, että he ovat jo saavuttaneet kaikki haluamansa. Mutta jos haluaa puolustaa Neuvostoliittoa, tämä on viimeisin argumentti, jota pitäisi käyttää.    

Mielenkiintoisinta tässä onnettomassa osiossa, on uskottava väite, että moni työläinen tuki alussa siirtymisen kapitalistiseen järjestelmään, koska uskoivat, että sosiaaliset palvelut jatkaisivat olemassaoloaan. Kuitenkin kävi toisin ja koko 1990-2000-luvun alku olivat mitä brutaaleinta yksityistämisen ja villin kapitalismin aikakautta. Steven Lee Myers väittääkin kirjassan ”Uusi tsaari. Vladimir Putin ja hänen Venäjänsä” (2014), että Neuvostoliiton romahduksen jälkeinen uusliberalistinen kaaos radikalisoi Putinin nykyiselle autoritaariselle tielle.    

Yhteenveto    

Michael Parentin ”Blackshirts and Reds: Rational Fascism and the Overthrow of Communism” on hyvin epätasainen kirja, jossa on kiinnostavaa pohdintaa fasismista ja kommunismista, mutta siitä puuttuu tarkkoja lähdeviitteitä kiistanalaisempiin väittämiin ja Neuvostoliittoa puolustavat argumentit ovat melko onnettomia. Paras kappale koko kirjassa on sen lopussa, jossa tämä argumentoi uskottavasti kapitalismin ja ekologisen tasapainon yhteensopimattomuudesta. IPCC-raportin jälkeen tämä viimeinen kappale, joka oikeastaan on vihainen saarna, on hyvin ajankohtainen ja uskottava nykytiedon valossa. Silti tämä kirja vakuutta vain asiaan valmiiksi vihkiytyneet, jotka yrittävät löytää jotain tapaa puolustaa olemassa olevia sosialistisia kokeiluja, mutta tavalliselle ihmiselle tämä on vain propagandaa.  

Jätä kommentti

Kategoria(t): Historia, Kommunismi ja anarkismi, Politiikka ja yhteiskunta, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Avainsanat: , , , , , , , , ,

marraskuu 23, 2018 · 6:09 am

Markkinafundamentalismi ja tiedevastaisuus

Naomi Oreskesin ja Erik M. Conwayn, vuonna 2010 julkaistu ”Epäilyksen kauppiaat: Miten kourallinen tiedemiehiä hämärsivat totuuden tupakansavusta ilmastonmuutokseen.”  (oma suomennos) on amerikkalainen tietokirja, joka kertoo yksityisten suuryritysten tieteenvastaisten kampanjoitten historiasta.

12

Idea

Kirja on rajattu puhtaasti kaupallisen alan harjoittamaan tieteelliseen denialismiin, joten turha kysellä onko tässä kirjassa, vaikka vasemmiston GMO vastaisuutta tai fundamentalistikristittyjen kreationismista.

Kirja alkaa 30-luvulla. Saksalaiset tiedemiehet saivat selville, että tupakansavu aiheuttaa joukon erilaisia sairauksia. Natsi-Saksan sekoilun takia tupakan haitallisuus hautautui pariksi vuosikymmeneksi Berliinin raunioitten alle. Siitä lähtien tupakan haitallisuudesta puhuminen liitettiin natsismiin.

Mutta kaikki alkoi muuttua 50-luvulla, kun amerikkalaiset tiedemiehet havaitsivat omissa tutkimuksissaan, että tupakka koostuu tappavista myrkystä. Tupakkateollisuus itsekin oli huomannut samaa. Epäonnistuttuaan salaa luomaan “turvallisen” tupakan, tupakkateollisuus perusti liudan ajatuspajoja, joitten ainoa tehtävä oli hämärtää suurta yleisöä ja USA:n liittovaltiota tupakan haitallisuudesta. Taktiikka oli luoda illuusio ”kahdesta puolesta” tiedeyhteisössä, joka tarkoittaisi, ettei tiedeyhteisö ollut “varma” tupakan tappavuudesta. Itse tiedeyhteisö alkoi hyvin nopeasti olla yksimielisiä tupakan epäterveellisyydestä, mutta tupakkateollisuuden ajatuspajat onnistuivat hämärtämään median antamaan kuvan laajalle yleisölle, että mitään konsensusta ei ollutkaan olemassa.

Mielikuvan tarkoitus oli muuttaa tupakan tappavuus mielipideasiaksi eikä kansanterveydelliseksi ongelmaksi. Uskominen tupakan tappavuudesta yritettiin muuttaa kuluttajavalinnaksi, jonka sai itse päättää samalla keveydellä kuin limupullojen brändejä. Tämä oli ensimmäinen hyökkäys tieteellistä tietoa vastaan, muttei viimeisin.

Tässä kirjassa käsitellään tupakan lisäksi happosateen, ydintalven, otsonikerroksen, DDT:n ja ilmastonmuutoksen denialismia. Kaikissa tapauksissa käy ilmi, että ensin jokin teollisuuden ala alkoi kanavoida miljardeja dollareita lukuisiin ajatuspajoihin, jotka vuorostaan alkoivat tuottaa liukuhihnalla suurta yleisöä hämärtäviä asiakirjoja ja tutkimuksia. Vaikka nämä ajatuspajojen ”tutkijat” olivat lukumääräisesti pienempi kuin koko maailman tiedeyhteisö yhteensä, eikä suurin osa ollut edes käsiteltävän aiheen asiantuntijoita, heidän äänensä kasvatettiin valtamediassa suhteettoman suureksi. Ensin kiellettiin, että mitään ongelmaa oli olemassa, sen jälkeen, että ongelma ei ollutkaan niin paha ja lopulta, että se on totta, mutta entä sitten?

Markkinafundamentalismi

Ehkä kauhistuttavin paljastus tässä kirjassa on, miten kourallinen tiedemiehiä suostuivat väärentämään tieteellistä tietoa ideologian eikä rahan nimissä. Jotenkin oli helpompi uskoa, että jotkut tiedemiehet olivat korruptoituneita paskiaisia kuin ideologisia fanaatikkoja. Kirjan punainen lanka on 3 tiedemiestä, jotka 50-luvulta lähtien ovat osallistuneet jokaisessa suuressa denialismikampanjassa suuryritysten maksusta. Nämä tiedemiehet olivat USA:n armeijassa entisiä fysiikkoja, jotka auttoivat ydinpommien ja avaruusrakettien kehittämisessä. Kylmän sodan aikana he olivat omaksuneet kiihkeän antikommunismin ja vapaan markkinatalouden puolustuksen. Näillä asenteilla nämä tiedemiehet omaksuivat perverssin ideologian, jonka mukaan vapaa markkinatalous on kiinteä osa yksilönvapautta, jolloin markkinoitten rajoitus, on sama kuin ihmisoikeusloukkaus. Nämä tiedemiehet kokivat tosissaan, että tupakan tai minkään kaupallisen teollisen toiminnan rajoittaminen oli ensiaskel totalitaristiseen kommunismiin ja sen takia kaikki yksityisen yritystoiminnan sääntely piti estää keinolla millä hyvänsä. Tällä mielisairaalla ideologisuudella nämä miehet olivat valmiit hylkäämään tieteellisen objektiivisuuden ja edistämään koko planeetan tuhon.

Kirjailijat kutsuvat tätä pimeä ideologiaa ”markkinafundamentalismiksi” koska sen ylin arvo on vapaa markkinatalous, joka on kaiken muun edellä. Jos todellisuus on markkinataloutta vastaan, todellisuuden on sopeuduttava vapaalle markkinataloudelle. Kirjailijat vertaavatkin tätä ideologiaan marxismiin, joka 1900-luvulla reaalisosialismin muodossa aiheutti miljoonien ihmisten kuoleman.

IPCC:n raportin jälkeen voimmekin sanoa, että markkinafundamentalismi on tappanut ja tulee tappamaan enemmän ihmisiä kuin kaikki kommunistidiktaattorit yhteensä. Muistan itsekin, kun kommentoin somessa, että kiihkeimmät ilmastonmuutoksen kieltäjät ovat äärikapitalisteja ja ihmiset pitivät minua jonain kommunistihörhöinä, mutta olin kaiken aikaan oikeassa! Kapitalismi on muuttunut aikamme epäjumalaksi, jolle olemme valmiit uhraamaan koko planeetan. Jos emme kuole sukupuuttoon ilmastonmuutoksen tai ydinsodan takia, tulevat sukupolvet tulevat pitämään päättäjiämme yhtä harhaisina kuin muinaiset mayat, jotka uhrasivat epätoivoisesti ihmisiä verenhimoisille jumalilleen siinä toivossa, että satokausi parantuisi.

Tieteellinen metodi

Tämä kirja ei jäljitä vain, miten kourallinen tiedemiehiä muuttuivat suurpääoman häikäilemättömiksi käsikassaroiksi, vaan se on myöskin selostus, miten tieteellistä tietoa tuotetaan ja mitä tiede ylipäätänsä on. Kirjassa surkutellaan sitä, että ihmisillä on harhainen käsitys tieteestä absoluuttisia totuuksia tuottavana metodina. Denialistit ovat hyödyntäneet tätä harhakuvaa vääristelläkseen tutkimustuloksia, väittämällä esimerkiksi, että koska ei olla 100% varmoja tupakan haitallisuudesta, mitään lakeja ei saisi asettaa niitten rajoittamiseksi. Tai, että ilmastonmuutosta ei voi pitää totena niin kauan kun sen vaikutuksia ei voi paikan päällä nähdä. Tämä on kaikista hulluin päätelmä, koska silloin kun ilmastonmuutos alkaa toden teolla vaikuttaa, on liian myöhäistä tehdä yhtään mitään sen estämiseksi! Kreationistit käyttävät tätä samaa argumenttia, kun sanovat, että evoluutiota ei voi todistaa, koska kukaan ei ole paikan päällä katsomassa, kun lisko muuttuu dinosaurukseksi.

Toinen harhautustaktiikka on keksiä oma hypoteesi ja väittää, että se on totta, koska sitä ei ole onnistuttu todistamaan. ”Logiikka” menee niin, että todisteitten puute, ”todistaa” että ilmiö on hyvin piilotettu. Sen sijaan, että lähdetään toimimaan todistetun teorian pohjalta, on muka odotettava, että kilpailevalle teorialle kerätään todisteita. Vasta sen jälkeen kummatkin teoriat voivat kilpailla meriteillään. Tarkoitus ei olekaan kerätä todisteita kilpailevalle teorialle, vaan pysäyttää kaiken toiminnan olemassa olevan ja jo todistetun teorian pohjalta.

Kirjassa myöskin käsitellään tieteellisen tutkimustiedon pohjalta tehtyjä tulkintoja. Esimerkiksi suurin osa tiedemiehistä kannattaa valtion väliintuloa rajoittamaan ympäristöä haittaavaa yritystoimintaa. Mutta kirjassa esiintyvät denialistit pitävät tätä sosialismina, joten he yrittivät esittää, että rajoitukset tuhoavat teollisuuden ja näin pienentävät maan BKT:tä, mikä maksaa heidän mielestä enemmän kuin ympäristötuho. Kirjailijat osoittavat, ettei tällä väitteellä ole mitään tieteellistä näyttöä. Oikeastaan yrityksien talous ei kärsi rajoituksista, koska rajoitukset pakottavat yrityksiä innovoimaan, jolloin lisää työpaikkoja syntyy. Samalla kirjailijat osoittavat, että ympäristötuhot tulevat todella kalliiksi, kun miljoonia ihmisiä kuolee ja infrastruktuuria tuhoutuu. Ihmettelen sitä ihmeellistä lähtökohtaa, jossa meidän itsemme keksimä BKT on tärkeämpi kuin konkreettisesti olemassa oleva ympäristö? Emme voi syödä tai hengittää BKT:tä!

Ongelmia

Suurin ja ainoa ongelma, jonka keksin, muuten loistavassa kirjassa, on se, että kirjailijat eivät mene tarpeeksi pitkälle johtopäätöksissään. Vaikka teoksessa haukutaan rajoittamattoman markkinatalouden ideologian tiedevastaisuutta, kirjailijat eivät pohdi tarpeeksi syvällisesti, miksi valtamedia on niin innokas nostamaan denialistit parrasvaloihin? Kirjailijoitten mukaan syy on se, että media toimii harhaisen “reiluus” periaatteen pohjalta, jossa on aina nostettava kaksi vastakkaista näkökulmaa, jotta “dialogi” voi syntyä. Minusta tämä on riittämätön selitys, joka ei ota huomioon, että valtamedia koostuu kaupallisista jättiyhtiöistä. Suurin osa länsimaitten vapaata mediaa ovat muutaman valtavan korporaation hallussa, joitten tulot tulevat osakkeista ja mainoksista. Ei olisi mitenkään hullua, ajatella, että ehkä kaupallinen media tarvitsee nostaa suuryhtiöitten palkkalistoilla toimivia denialisteja, koska media itse on riippuvainen näitten yhtiöitten tuloista? Noam Chomsky ja Edward S. Herman ovatkin esittäneet tällaisen teorian, vuonna 1988, kirjassan “Manufacturing Consent: The Political Economy of the Mass Media”

Yhteenveto

Naomi Oreskesin ja Erik M. Conwayn ” Merchants of Doubt: How a Handful of Scientists Obscured the Truth on Issues from Tobacco Smoke to Global Warming” on todella hyvä, mutta masentava kirja siitä, miten ahneus ja ideologisuus on motivoinut koirallisen miljardöörejä Atlantin toisella puolella hyökkäämään tiedettä vastaan, vaarantaen koko ihmiskunnan tulevaisuuden. Harvoin joku kirja pistää vihaiseksi, mutta tämä onnistui siinä. En ole koskaan tuntenut niin suunnatonta vihaa yritysjohtajia kohtaan, kuin lukiessa tätä kirjaa. Sitä haukutaan uskovaisia ja kommunisteja fanaattisuudesta, mutta pahimmat ja vaikutusvaltaisimmat fanaatikot ovat markkinafundamentalistit. Jos olisin uskovainen, kiroaisin nämä ihmiskunnan viholliset alimpaan helvettiin. Ikävä kyllä vaikuttaa siltä, että he voittivat, emmekä ole tekemässä yhtään mitään ilmastonmuutosta vastaan.

1 kommentti

Kategoria(t): Liberalismi, oikeistolaisuus ja anarkokapitalismi, Mitä tällä kertaa luin, Politiikka ja yhteiskunta

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , ,