Aihearkisto: Politiikka ja yhteiskunta

Portugalin pimeä puoli

Anna Pöysän tänä vuonna julkaistu “Portugalin pimeä puoli” on populaari tietokirja Portugalin kolonialismin historiasta, mutta myöskin hyvä esitys sitä vastaan perustetusta dekolonisaatioteoriasta.   

2

Idea  

Kirjan melkein mikrohistoriallinen keskipiste on “Cova da Moura” korttelin afrikkalaistaustaiset asukkaat, joitten kautta kirjailija tutkii Portugalin kolonialismia ja miten sitä vastaan on taisteltu.   

Kirja pyrkii häivyttämään suomalaisten käsityksen portugalista ”hellävaraisena imperiumina”, joka ei ollut yhtä rasisti tai brutaali kuin suuret länsimaiset siirtomaavallat. Kuitenkin Portugali oli yksi viimeisempiä länsimaita, jotka luopuivat orjuudesta ja siirtomaistaan. Kirja kertookin yksityiskohtaisesti, että vielä 1970-luvulla Portugali oli kirjaimellinen fasistinen imperiumi.   

Kolonialismia harjoitettiin tarpeeksi pitkään, että sen eri ideat eurooppalaisesta ylivertaisuudesta ovat uppoutuneet ihmisten mieliin ja yhteiskunnan rakenteisiin tiedostamattomiksi oletuksiksi. Nämä asenteet yhä ruokkivat rasismia, imperialismia ja äärioikeistoa. Pöysä tiivistääkin kirjan veistin näin: “Mitä enemmän tästä historiasta tiedetään, sitä paremmin pystytään ymmärtämään nyky-yhteiskuntaa.” 

Pöysä myöskin vertaa Portugalin joitain sosiaalisia ilmiöitä Suomeen, koska Suomikin oli kolonialistinen valtio.  

Imperialismin aave  

Puoliksi brasilialaisena tässä kirjassa ei ollut kovin paljon uutta. Uutta olikin tietää, että suomalaiset eivät tiedä Portugalin rikoksista ihmiskuntaa vastaan. Kertoo paljon siitä, että pitää elää entisessä siirtomaassa tarpeeksi pitkään, että pystyy käsittämään henkilökohtaisella tasolla siirtomaavallan pahuuden. Pöysä tekeekin erinomaisen työn välittääkseen, miksi kokonaisten kansojen tuhoaminen ja alistaminen ulkomaisen suurvallan kaupallisen kontrollin alle ovat huonoja juttuja.   

Kirjailija käsitteleekin tässä kirjassa, miten Portugalin fasistisen diktatuurin alla siirtomaavaltaa pyrittiin kehystämään ”sivistäväksi kansojen ystävyysprojektiksi” ja tätä propagandaa yhä harjoitetaan. Pahinta kuitenkin on, että imperialismin valkopesu ei vain häivytä historiaa, vaan se ruokkii äärioikeistoa.  

Tässä kirjassa välittyykin, mitä äärioikeisto oikeastaan on: Se ei ole vain jokin pimeä vallankumouksellinen ääri-ideologia, joka perustuu yksilövapauksien kumoamiseen ja rasismiin, vaan se on imperialismin aave. Portugalin nykyinen äärioikeisto ihailee peittelemättä Salazarin brutaalia fasistista diktatuuria ja sen siirtomaavaltaa. Äärioikeisto ei olekaan, mikään vallankumouksellinen liike sen todellisessa mielessä, eli olemassa olevan vallan kumoamisessa, vaan se on valtaa vahvistavaa. Portugalin äärioikeisto haluaa palauttaa Portugalin suurvaltastatuksen ja siirtomaitten riistoon perustuvan talouden.   

Kirjailija osoittaakin, että Portugali on nykyään yksi EU:n köyhistä valtiosta, koska sillä ei ole enää siirtomaita joita riistää. Brasilia esimerkiksi melkein tyhjennettiin kullasta, kun se oli osa Portugalia. Mutta pahempaa kärsivät afrikkalaiset siirtomaat, joissa kokonaisia valtioita pyyhkäistiin pois maailmankartalta ja sen asukkaat orjuutettiin. Suomalisen on hyvin vaikea käsittää, miten totalitaristinen siirtomaavalta oli, mutta tässä kirjassa välitetään se hyvin. Joillekin länsimaisille George Orwellin ”1984” on vain pelottava dystopiakuvaus. Mutta afrikkalaisille alkuperäisasukkaille romaanissa kuvattu ajatusten täydellinen kontrolli ja historian vääristely olivat siirtomaa-aikana arkea. Afrikkalaisten ja muitten alkuperäiskansojen historia, kulttuuri, uskonto, filosofia ja tiede hävitettiin määrätietoisesti ja korvattiin länsimaisella. Portugali ei lähtenyt sivistystyöhön maailmalle, vaan kulttuuriseen joukkotuhoon. Emme saa koskaan tietää, mitä afrikkalaiset olisivat voineet saavuttaa itsenäisesti siirtomaavallan takia. Pahempaa on kuitenkin, että siirtomaavalta iskosti satoja vuosia alkuasukkaitten mieliin, että he ovat ali-ihmisiä, jotka kelpaavat maksimissaan alipalkatuiksi palvelijoiksi.   

Äärioikeisto ei siis ole mitään muuta kuin tällaisen elitistisen projektin ideologinen jäänne, joka sentään tunnustaa, että ylläpitääkseen kapitalismin korkeaa elintasoa, on riistettävä jonkun muun maan luonnonvarat. Kirjassa kuvataankin lukuisia jättiläismäisiä portugalilaisia yksityisiä suuryrityksiä, jotka vielä 60-luvulla käyttivät afrikkalaista orjatyövoimaa, tuottaakseen halpoja kaupallisia tuotteita. Kun äärioikeisto sanoo olevansa eliittivastainen ja ajavansa ”oman kansan etua” se valehtelee. Salazaarin diktatuuri ajoi eliitin, erityisesti yksityisten suuryritysten osakkeenomistajien etua. Ei siis ole mikään yllätys, että Henri Heikkisen ja Antti Vesalan oikeistolaisessa manifestissa ”Elämä hyvinvointivaltiossa” (2013) ihailtiin Salazarin diktatuurin tiukkaa budjetinpitoa, mistä kirjailijoitten mukaan Suomikin voisi ottaa mallia. Heikkinen ja Vesala eivät vain kerro, että Portugalin diktatuurin tiukka budjetinpito oli ainoastaan mahdollista, koska maa imi sen afrikkalaisten siirtomaitten luonnonvaroja ja lähes ilmaista työvoimaa.   

Ongelmia  

Oikeastaan tässä kirjassa ei ole ongelmia, mutta kaipasin akateemisempaa otetta. Kirja on enemmänkin populaari yleisesitys dekolonisaatioteoriasta ja Portugalin siirtomaahistoriasta. Tämä tarkoittaa, että suurin osa sen lähteistä ovat aihepiiriä käsitteleviä tietokirjoja, eikä varsinaista omaa akateemista tutkimusta. Tavalliselle ihmiselle tässä on siis paljon helposti ymmärrettäviä lukuvinkkejä, joista monet olen itsekin lukenut. Erityisen positiivista on Frantz Fanonin tuotannon korostaminen.   

Yhteenveto  

Anna Pöysän “Portugalin pimeä puoli” on loistava kirja, joka käsittelee Portugalin kolonialismia useista eri näkökulmista. Lukija aivan varmasti käsittää, miksi kolonialismi, rasismi ja äärioikeisto ovat niin läpimätiä ideologioita, joita tulisi juuria myöten hävittää nykymaailmasta. Ei auta vain kieltää syrjintä, vaan on määrätietoisesti hävitettävä sekä niitä oikeuttavat ideologiat, että niittä tuottavat rakenteet.   

 

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Historia, Politiikka ja yhteiskunta, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Mustapaidat ja punaiset: Älyllinen fasismi ja kommunismin kukistus

Michael Parentin, vuonna 1997 julkaistu, ”Mustapaidat ja punaiset: Älyllinen fasismi ja kommunismin kukistus” (oma suomennos) on kovan luokan marxilaisen yritys argumentoida fasismin ja kommunismin eroista.

13 

Idea   

Tässä kirjassa  pyritään argumentoimaan, että fasismi ei ole mitään muuta kuin kapitalistien yritys pelastaa oma rappeutuva järjestelmä työväen kansannousulta. Kommunismi taas on työväestön yritys pelastaa itsensä kapitalismilta.    

Kirja käy läpi koko 1900-luvun kommunismin historian, argumentoiden, että aina kun paikat tulevat porvaristolle tukaliksi, he sortuvat epädemokraattisiin toimiin. Kirjailijan mukaan fasismi ei ole mikään ihmisten kollektiivinen sekoaminen, vaan tietoinen ja harkittu taktiikka, jolla yritetään suojella suurpääomaa uusjaolta. Tämä kapitalistien epädemokraatiaan syöksyminen on sitten vuodesta 1917 asti ajanut kommunistit puolustuskannalle, jolloin he itse kumoavat omat vapaudet. Kirjailija kutsuu tällaista prosessia ”piirityskommunismiksi”.    

Erityisesti kirjailija käsittelee Toisen maailmansodan jälkeen USA:n brutaalia patoamispolitiikkaa, jossa rahoitettiin antikommunistisia oikeistodiktatuureja ja kuolemanpartioita ympäri maailmaa.    

Koska länsimaiset kapitalistiset suurvallat ovat Neuvostoliiton luomisesta lähtien yrittäneet tuhota tämän ja muut sen jälkeen ilmestyneet kommunistivaltiot, ”piirityskommunismi” muuttui kirjailijan mukaan pysyväksi osaksi reaalisosialistista ajattelua, mikä lopulta aiheutti kaikkien näitten kommunistivaltioitten romahduksen 1990-luvulla.    

Ongelmia   

Vaikka tämä kirja on hyvin kirjoitettu ja kirjailijan sarkasmi hauskaa, niin tämä on aika epätasainen tekele, joka vakuutta vain todella fanaattista ja lähdekritiikitöntä kommunistia. Suurin ongelma tässä teoksessa on lähteiden niukkuus. Kirjassa tehdään hurjia väitteitä, joita odottaisi kirjailijan edes yrittävän vahvistaa jollain lähteellä, mutta ei! Kun niitä lähteitä löytyy, niin ne ovat lehtiartikkeleita, jotka sinänsä ovat uskottavista valtavirtalehdistä, mutta silti eivät mitään ensikäden tietoa. Pahempaa on kuitenkin se, että kirjalliset lähteet ovat suurimmaksi osaksi sensaatiohakuisista kirjoista, joista jotkut ovat kirjaimellisten salaliittoteoreetikkojen kirjoittamia.    

Huono lähdeviittaus ei sinänsä vielä tee kirjasta huonoa, kun eivät kaikki tietokirjat ole tarkoitettu vakuuttamaan jonkun ilmiön olemassaolosta, vaan argumentoimaan jonkun uuden tarkastelutavan puolesta. Tässäkin Parentti epäonnistuu.    

Pahinta on kirjan luku, joka käsittelee Neuvostoliiton puolustusta. Tämä kappale oli syy, miksi edes hankin kirjan, koska halusin tietää miltä sellaisen valtion puolustus näyttäisi. Aika huonolta. Itse ”piirityskommunismi” teoria on mielenkiintoinen ja uskottava. Esimerkiksi arviomani Le Monde diplomatique’n “Historia-atlas. Toisenlainen 1900-luku” (2011) kirja käsittelee vähän samankaltaista ideaa ja paremmilla lähteillä.    

Mutta silti, vaikka Neuvostoliitto olisi olosuhteitten uhri, Stalinin sekoilua vähätellään lähes samoilla argumenteilla kuin holokaustia. Parentti esimerkiksi viittaa tutkimuksiin (jotka sentään vaikuttavat ihan vakavilta), että Stalinin puhdistuksissa “vain” 2,022,976 ihmistä vangittiin Gulageihin, mikä on aika vähän hänen mukaansa, koska USA:ssa oli vuonna 1996 yli miljoona vankia.  Eivätkä gulagit olleet niin pahoja, koska 20-40% vangeista lopulta vapautettiin. En tiedä kenen korvissa tämä argumenttiketju edes toimii? Gulageja ei voi ihan verrata tavallisiin vankiloihin, joten USA:n tuominen tähän kuulostaa whataboutismilta. Sitten tietenkin 40% vangeista vapautettiin yhä tarkoittaa, että suurin osa vangeista jäi gulageihin ties mistä syystä. Ehkä vakuuttavin väite tässä koko gulagien puolustuksessa on se, että kun Neuvostoliitto romahti, niistä ei löytynyt hirveä määrä nälkiintyneitä vankeja, kuten natsien keskitysleireistä. Silti ei voida 1990-luvun gulageja verrata Stalinin ajan vastaaviin.    

Sitten tässä on uskottavia väitteitä, mutta jotka ovat huonoja kirjan idean kannalta, mikä on minusta jo tietynlainen saavutus. Esimerkiksi kirjailija yrittää argumentoida, että Neuvostoliitto ei ollut totalitaristinen valtio, koska ihmiset alituisesti kävivät kauppaa mustan pörssin kautta, joskus kieltäytyivät maksamasta vuokraa, lähtivät kesken töihin elokuviin ja harrastivat muuta laiskottelua ja korruptiota. Kirjailijan mukaan, jos Neuvostoliitto olisi oikeasti totalitaristinen valtio, joka puuttuu kaikkien elämiin, silloin edellä mainitut sluibailut eivät olisi mahdollisia. Tavalliselle lukijalle edellä mainittu vain todistaa kuinka tehoton Neuvostoliitto oli, eikä sitä, että se oli vapaa maa.  

Tällainen ihmeellinen omaan nilkkaan ampuminen näkyy siinä, miten kirjailija käyttää lukuisia anekdootteja, väittääkseen, että Neuvostoliitolla ja sen alusmailla oli niin hyvät hyvinvointipalvelut, että nuoriso ja maitten eliitit tylsistyivät. Tämä tylsistyminen alkoi aiheuttaa neuvostoasukkaissa jännityksen kaipuutta, joka heijastui länsimaisen kapitalismin ihailuun ja lopulta koko Neuvostoliiton romahdukseen. Pidän tätä selitysmallia uskottavana, kun samaa on havaittu länsimaissa, missä sosiaalidemokraattisten puolueitten suosio on laskenut, kun monet kokevat, että he ovat jo saavuttaneet kaikki haluamansa. Mutta jos haluaa puolustaa Neuvostoliittoa, tämä on viimeisin argumentti, jota pitäisi käyttää.    

Mielenkiintoisinta tässä onnettomassa osiossa, on uskottava väite, että moni työläinen tuki alussa siirtymisen kapitalistiseen järjestelmään, koska uskoivat, että sosiaaliset palvelut jatkaisivat olemassaoloaan. Kuitenkin kävi toisin ja koko 1990-2000-luvun alku olivat mitä brutaaleinta yksityistämisen ja villin kapitalismin aikakautta. Steven Lee Myers väittääkin kirjassan ”Uusi tsaari. Vladimir Putin ja hänen Venäjänsä” (2014), että Neuvostoliiton romahduksen jälkeinen uusliberalistinen kaaos radikalisoi Putinin nykyiselle autoritaariselle tielle.    

Yhteenveto    

Michael Parentin ”Blackshirts and Reds: Rational Fascism and the Overthrow of Communism” on hyvin epätasainen kirja, jossa on kiinnostavaa pohdintaa fasismista ja kommunismista, mutta siitä puuttuu tarkkoja lähdeviitteitä kiistanalaisempiin väittämiin ja Neuvostoliittoa puolustavat argumentit ovat melko onnettomia. Paras kappale koko kirjassa on sen lopussa, jossa tämä argumentoi uskottavasti kapitalismin ja ekologisen tasapainon yhteensopimattomuudesta. IPCC-raportin jälkeen tämä viimeinen kappale, joka oikeastaan on vihainen saarna, on hyvin ajankohtainen ja uskottava nykytiedon valossa. Silti tämä kirja vakuutta vain asiaan valmiiksi vihkiytyneet, jotka yrittävät löytää jotain tapaa puolustaa olemassa olevia sosialistisia kokeiluja, mutta tavalliselle ihmiselle tämä on vain propagandaa.  

Jätä kommentti

Kategoria(t): Historia, Kommunismi ja anarkismi, Politiikka ja yhteiskunta, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Markkinafundamentalismi ja tiedevastaisuus

Naomi Oreskesin ja Erik M. Conwayn, vuonna 2010 julkaistu ”Epäilyksen kauppiaat: Miten kourallinen tiedemiehiä hämärsivat totuuden tupakansavusta ilmastonmuutokseen.”  (oma suomennos) on amerikkalainen tietokirja, joka kertoo yksityisten suuryritysten tieteenvastaisten kampanjoitten historiasta.

12

Idea

Kirja on rajattu puhtaasti kaupallisen alan harjoittamaan tieteelliseen denialismiin, joten turha kysellä onko tässä kirjassa, vaikka vasemmiston GMO vastaisuutta tai fundamentalistikristittyjen kreationismista.

Kirja alkaa 30-luvulla. Saksalaiset tiedemiehet saivat selville, että tupakansavu aiheuttaa joukon erilaisia sairauksia. Natsi-Saksan sekoilun takia tupakan haitallisuus hautautui pariksi vuosikymmeneksi Berliinin raunioitten alle. Siitä lähtien tupakan haitallisuudesta puhuminen liitettiin natsismiin.

Mutta kaikki alkoi muuttua 50-luvulla, kun amerikkalaiset tiedemiehet havaitsivat omissa tutkimuksissaan, että tupakka koostuu tappavista myrkystä. Tupakkateollisuus itsekin oli huomannut samaa. Epäonnistuttuaan salaa luomaan “turvallisen” tupakan, tupakkateollisuus perusti liudan ajatuspajoja, joitten ainoa tehtävä oli hämärtää suurta yleisöä ja USA:n liittovaltiota tupakan haitallisuudesta. Taktiikka oli luoda illuusio ”kahdesta puolesta” tiedeyhteisössä, joka tarkoittaisi, ettei tiedeyhteisö ollut “varma” tupakan tappavuudesta. Itse tiedeyhteisö alkoi hyvin nopeasti olla yksimielisiä tupakan epäterveellisyydestä, mutta tupakkateollisuuden ajatuspajat onnistuivat hämärtämään median antamaan kuvan laajalle yleisölle, että mitään konsensusta ei ollutkaan olemassa.

Mielikuvan tarkoitus oli muuttaa tupakan tappavuus mielipideasiaksi eikä kansanterveydelliseksi ongelmaksi. Uskominen tupakan tappavuudesta yritettiin muuttaa kuluttajavalinnaksi, jonka sai itse päättää samalla keveydellä kuin limupullojen brändejä. Tämä oli ensimmäinen hyökkäys tieteellistä tietoa vastaan, muttei viimeisin.

Tässä kirjassa käsitellään tupakan lisäksi happosateen, ydintalven, otsonikerroksen, DDT:n ja ilmastonmuutoksen denialismia. Kaikissa tapauksissa käy ilmi, että ensin jokin teollisuuden ala alkoi kanavoida miljardeja dollareita lukuisiin ajatuspajoihin, jotka vuorostaan alkoivat tuottaa liukuhihnalla suurta yleisöä hämärtäviä asiakirjoja ja tutkimuksia. Vaikka nämä ajatuspajojen ”tutkijat” olivat lukumääräisesti pienempi kuin koko maailman tiedeyhteisö yhteensä, eikä suurin osa ollut edes käsiteltävän aiheen asiantuntijoita, heidän äänensä kasvatettiin valtamediassa suhteettoman suureksi. Ensin kiellettiin, että mitään ongelmaa oli olemassa, sen jälkeen, että ongelma ei ollutkaan niin paha ja lopulta, että se on totta, mutta entä sitten?

Markkinafundamentalismi

Ehkä kauhistuttavin paljastus tässä kirjassa on, miten kourallinen tiedemiehiä suostuivat väärentämään tieteellistä tietoa ideologian eikä rahan nimissä. Jotenkin oli helpompi uskoa, että jotkut tiedemiehet olivat korruptoituneita paskiaisia kuin ideologisia fanaatikkoja. Kirjan punainen lanka on 3 tiedemiestä, jotka 50-luvulta lähtien ovat osallistuneet jokaisessa suuressa denialismikampanjassa suuryritysten maksusta. Nämä tiedemiehet olivat USA:n armeijassa entisiä fysiikkoja, jotka auttoivat ydinpommien ja avaruusrakettien kehittämisessä. Kylmän sodan aikana he olivat omaksuneet kiihkeän antikommunismin ja vapaan markkinatalouden puolustuksen. Näillä asenteilla nämä tiedemiehet omaksuivat perverssin ideologian, jonka mukaan vapaa markkinatalous on kiinteä osa yksilönvapautta, jolloin markkinoitten rajoitus, on sama kuin ihmisoikeusloukkaus. Nämä tiedemiehet kokivat tosissaan, että tupakan tai minkään kaupallisen teollisen toiminnan rajoittaminen oli ensiaskel totalitaristiseen kommunismiin ja sen takia kaikki yksityisen yritystoiminnan sääntely piti estää keinolla millä hyvänsä. Tällä mielisairaalla ideologisuudella nämä miehet olivat valmiit hylkäämään tieteellisen objektiivisuuden ja edistämään koko planeetan tuhon.

Kirjailijat kutsuvat tätä pimeä ideologiaa ”markkinafundamentalismiksi” koska sen ylin arvo on vapaa markkinatalous, joka on kaiken muun edellä. Jos todellisuus on markkinataloutta vastaan, todellisuuden on sopeuduttava vapaalle markkinataloudelle. Kirjailijat vertaavatkin tätä ideologiaan marxismiin, joka 1900-luvulla reaalisosialismin muodossa aiheutti miljoonien ihmisten kuoleman.

IPCC:n raportin jälkeen voimmekin sanoa, että markkinafundamentalismi on tappanut ja tulee tappamaan enemmän ihmisiä kuin kaikki kommunistidiktaattorit yhteensä. Muistan itsekin, kun kommentoin somessa, että kiihkeimmät ilmastonmuutoksen kieltäjät ovat äärikapitalisteja ja ihmiset pitivät minua jonain kommunistihörhöinä, mutta olin kaiken aikaan oikeassa! Kapitalismi on muuttunut aikamme epäjumalaksi, jolle olemme valmiit uhraamaan koko planeetan. Jos emme kuole sukupuuttoon ilmastonmuutoksen tai ydinsodan takia, tulevat sukupolvet tulevat pitämään päättäjiämme yhtä harhaisina kuin muinaiset mayat, jotka uhrasivat epätoivoisesti ihmisiä verenhimoisille jumalilleen siinä toivossa, että satokausi parantuisi.

Tieteellinen metodi

Tämä kirja ei jäljitä vain, miten kourallinen tiedemiehiä muuttuivat suurpääoman häikäilemättömiksi käsikassaroiksi, vaan se on myöskin selostus, miten tieteellistä tietoa tuotetaan ja mitä tiede ylipäätänsä on. Kirjassa surkutellaan sitä, että ihmisillä on harhainen käsitys tieteestä absoluuttisia totuuksia tuottavana metodina. Denialistit ovat hyödyntäneet tätä harhakuvaa vääristelläkseen tutkimustuloksia, väittämällä esimerkiksi, että koska ei olla 100% varmoja tupakan haitallisuudesta, mitään lakeja ei saisi asettaa niitten rajoittamiseksi. Tai, että ilmastonmuutosta ei voi pitää totena niin kauan kun sen vaikutuksia ei voi paikan päällä nähdä. Tämä on kaikista hulluin päätelmä, koska silloin kun ilmastonmuutos alkaa toden teolla vaikuttaa, on liian myöhäistä tehdä yhtään mitään sen estämiseksi! Kreationistit käyttävät tätä samaa argumenttia, kun sanovat, että evoluutiota ei voi todistaa, koska kukaan ei ole paikan päällä katsomassa, kun lisko muuttuu dinosaurukseksi.

Toinen harhautustaktiikka on keksiä oma hypoteesi ja väittää, että se on totta, koska sitä ei ole onnistuttu todistamaan. ”Logiikka” menee niin, että todisteitten puute, ”todistaa” että ilmiö on hyvin piilotettu. Sen sijaan, että lähdetään toimimaan todistetun teorian pohjalta, on muka odotettava, että kilpailevalle teorialle kerätään todisteita. Vasta sen jälkeen kummatkin teoriat voivat kilpailla meriteillään. Tarkoitus ei olekaan kerätä todisteita kilpailevalle teorialle, vaan pysäyttää kaiken toiminnan olemassa olevan ja jo todistetun teorian pohjalta.

Kirjassa myöskin käsitellään tieteellisen tutkimustiedon pohjalta tehtyjä tulkintoja. Esimerkiksi suurin osa tiedemiehistä kannattaa valtion väliintuloa rajoittamaan ympäristöä haittaavaa yritystoimintaa. Mutta kirjassa esiintyvät denialistit pitävät tätä sosialismina, joten he yrittivät esittää, että rajoitukset tuhoavat teollisuuden ja näin pienentävät maan BKT:tä, mikä maksaa heidän mielestä enemmän kuin ympäristötuho. Kirjailijat osoittavat, ettei tällä väitteellä ole mitään tieteellistä näyttöä. Oikeastaan yrityksien talous ei kärsi rajoituksista, koska rajoitukset pakottavat yrityksiä innovoimaan, jolloin lisää työpaikkoja syntyy. Samalla kirjailijat osoittavat, että ympäristötuhot tulevat todella kalliiksi, kun miljoonia ihmisiä kuolee ja infrastruktuuria tuhoutuu. Ihmettelen sitä ihmeellistä lähtökohtaa, jossa meidän itsemme keksimä BKT on tärkeämpi kuin konkreettisesti olemassa oleva ympäristö? Emme voi syödä tai hengittää BKT:tä!

Ongelmia

Suurin ja ainoa ongelma, jonka keksin, muuten loistavassa kirjassa, on se, että kirjailijat eivät mene tarpeeksi pitkälle johtopäätöksissään. Vaikka teoksessa haukutaan rajoittamattoman markkinatalouden ideologian tiedevastaisuutta, kirjailijat eivät pohdi tarpeeksi syvällisesti, miksi valtamedia on niin innokas nostamaan denialistit parrasvaloihin? Kirjailijoitten mukaan syy on se, että media toimii harhaisen “reiluus” periaatteen pohjalta, jossa on aina nostettava kaksi vastakkaista näkökulmaa, jotta “dialogi” voi syntyä. Minusta tämä on riittämätön selitys, joka ei ota huomioon, että valtamedia koostuu kaupallisista jättiyhtiöistä. Suurin osa länsimaitten vapaata mediaa ovat muutaman valtavan korporaation hallussa, joitten tulot tulevat osakkeista ja mainoksista. Ei olisi mitenkään hullua, ajatella, että ehkä kaupallinen media tarvitsee nostaa suuryhtiöitten palkkalistoilla toimivia denialisteja, koska media itse on riippuvainen näitten yhtiöitten tuloista? Noam Chomsky ja Edward S. Herman ovatkin esittäneet tällaisen teorian, vuonna 1988, kirjassan “Manufacturing Consent: The Political Economy of the Mass Media”

Yhteenveto

Naomi Oreskesin ja Erik M. Conwayn ” Merchants of Doubt: How a Handful of Scientists Obscured the Truth on Issues from Tobacco Smoke to Global Warming” on todella hyvä, mutta masentava kirja siitä, miten ahneus ja ideologisuus on motivoinut koirallisen miljardöörejä Atlantin toisella puolella hyökkäämään tiedettä vastaan, vaarantaen koko ihmiskunnan tulevaisuuden. Harvoin joku kirja pistää vihaiseksi, mutta tämä onnistui siinä. En ole koskaan tuntenut niin suunnatonta vihaa yritysjohtajia kohtaan, kuin lukiessa tätä kirjaa. Sitä haukutaan uskovaisia ja kommunisteja fanaattisuudesta, mutta pahimmat ja vaikutusvaltaisimmat fanaatikot ovat markkinafundamentalistit. Jos olisin uskovainen, kiroaisin nämä ihmiskunnan viholliset alimpaan helvettiin. Ikävä kyllä vaikuttaa siltä, että he voittivat, emmekä ole tekemässä yhtään mitään ilmastonmuutosta vastaan.

1 kommentti

Kategoria(t): Liberalismi, oikeistolaisuus ja anarkokapitalismi, Mitä tällä kertaa luin, Politiikka ja yhteiskunta

Suomen 1917

Eräässä Facebook-keskustelussa puhuimme radikalisoitumisesta ja joku suositteli minulle tätä monen kirjoittamaa, vuonna 2017 julkaistua, “1917” kuvakirjaa. En heti tajunnut, että tämä oli kuvakirja, joten laitoin sen lukulistalle.     

5

Idea    

1917 kertoo Suomen itsenäisyyteen ja sen jälkeen syttyneen sisällissodan johtaneista oloista. Jokainen kirjailija ottaa erilaisen näkökulman kummankin tapahtuman taustatekijöistä. Tässä kirjassa käsitellään niin Suomen poliittisia kuin taloudellisia olosuhteita ja median roolia.    

Ehkä hieman tylsää minulle oli, että tämä kirja vain vahvisti käsitykseni Suomen sisällissodasta kuin haastoi ne. Suomi oli suhteellisen vauras Venäjän imperiumissa, mutta silti äärimmäisen epätasa-arvoinen. Suuria määriä ihmisiä eli viheliäisessä köyhyydessä ja vailla maaomistuksia. Mutta Ensimmäinen maailmansota tuhosi sekä keisarillisen Venäjän, että Suomen talouden.    

Nykyihmisille on ehkä vaikeaa käsittää, mistä megaluokan katastrofista Ensimmäisen maailmansodan viimeiset vuodet olivat Euroopalle. Kertaheitolla monet maat yksinkertaisesti romahtivat kaaokseen ja anarkiaan. Suomi ei ollut poikkeuksena. Yhtäkkiä venäläinen järjestysvalta katosi ja sotilaat tekivät Suomessa mitä huvitti. Suomella ei ollut vuonna 1917 omaa armeijaa tai poliisia, joten valtatyhjön täyttivät työläisten punakaartit ja porvareitten suojeluskunnat. Monet ihmiset aidosti uskoivat, että maailma oli loppumassa ja jos on tämän kirjan kuvauksia uskomista, se ei ollut kaukaa haettua.    

Luokkataistelu    

Mielenkiintoisinta on kirjan ote eri yhteiskuntaluokkien mielipiteistä. Suomen itsenäistyttyä köyhyys oli niin musertavaa ja talous niin retuperällä, että jotain oli pakko tehdä, jos ei halunnut kansan kapinoivan. Kuitenkin Suomen ensimmäisellä hallituksella ei ollut oikein keinoja vaikuttaa talouteen tai halua muuttaa olemassa olevia rakenteita. Esimerkiksi maattoman väestön olojen parantaminen todettiin vaatiman omistavan luokan oikeuksiin kajoamista, eikä se käynyt päinsä.   

Suomessa vakavasti harkittiinkin, että äänioikeus annettaisiin vain veronmaksajille, koska heillä koettiin olevan etuoikeus päättää, mitä näillä veroilla tehtiin. Samaan aikaan köyhät näkivät nälkää, mikä synnyttikin lukuisissa paikkakunnissa ryöstöjä, ruokamellakoita ja kartanoitten tuhopolttoja. Kun luultiin, ettei tilanne voisi pahentua, media lietsoi vihapuhetta, tai kuten aikalaiset sen kutsuivat ”sanojen taikamahti” jonka “intohimoja kihottavilla sapilla ajettiin suurin osa Suomen työväestä rikoksen ja maanpetoksen tielle.”. Nykystandardeissa vuoden 1917 itsenäistä Suomea kutsuttaisiin varmaan epäonnistuneeksi valtioksi, jossa kaikki valtiolliset ja yksityiset instituutiot yksinkertaisesti romahtivat veriseen kaaokseen.    

Sitä onkin pohdittu voiko Suomi joutua samankaltaiseen totaaliseen sotaan uudestaan? Mutta tässä kirjassa oppii sen, että aika monta asiaa on mentävä pieleen, jotta olosuhteet menevät niin kurjiksi kuin itsenäistyvässä Suomessa. Yksi kirjailijoista toteaakin, että Suomen sisällissota ei syntynyt ideologian tai ulkomaalaisten vaikutteitten takia, vaan viheliäisistä olosuhteista. Suurin osa kansasta ei ollut ideologisesti motivoitunutta, vaan he joutuivat epätoivoissaan joukkovoiman mukaan kukistamaan porvariston. Kirjassa todetaankin, että kenelläkään sisällissodan osapuolilla ei ollut oikein tarkkoja ideoita, miten tulevaisuuden Suomi rakennettaisiin, ainoastaan tiedettiin, että joko toinen osapuoli tai vallitseva järjestelmä oli tuhottava.     

Yhteenveto    

Monen kirjoittama “1917” on tiivis ja värikäs kirja Suomen itsenäisyydestä, joka käsittelee niin läheltä kuin kaukaa, ne olosuhteet, jotka johtivat seuraavana vuonna sisällissotaan. Kuvat antavat inhimillisen kasvon sodan osapuolille ja myöskin kurkistusaukon siihen maailmaan, jossa Suomi oli sata vuotta sitten.    

Jätä kommentti

Kategoria(t): Historia, Politiikka ja yhteiskunta

Bernie Sandersin manifesti!

Amerikassa kaikki on suurempaa, paitsi sosialismi, joten oli yllättävää, että itseään ”demokraattiseksi sosialistiksi” kutsuva senaattori Bernie Sanders pääsi vuosina 2015-2016 Demokraattien presidenttiehdokaskisassa niin pitkälle kuin pääsi. Koska arvioin vuosi sitten presidentti Donald Trumpin vaalimanifestin, otin tämän Kirsimarja Tielisen suomentaman Bernie Sandersin manifestin ”Mahdollisuuksien maa – Yhdysvaltojen vaihtoehtoinen tulevaisuus” luettavaksi.

 12

Idea    

Bernie Sanders kertoo kirjassaan hänen elämästään: miten hän kasvoi New Yorkin Brooklynin kaupunginosassa keskiluokkaisessa perheessä, miten hän muutti Vermontin osavaltioon, poliittisesta heräämisestään, politiikastaan ja presidenttikisasta. Paljastuu, että Bernie Sanders on puolalaisten juutalaisten jälkeläinen, jonka sukulaisia murhattiin natsien keskitysleireissä ja tämä vaikutti paljon hänen maailmankuvaansa ja politiikkaan. Kirjan mukaan Sanders on johdonmukaisesti ajanut Vermontin osavaltiossa sosialidemokraattista politiikkaa ja hyvinkin menestyneesti. Jos on kirjaan uskomista, Vermont on melkein pieni sosialistinen saari USA:ssa.     

Mutta kiinnostavinta on Sandersin maailmankuva, vaikka mies sanoo olevansa ”demokraattinen sosialisti”, hän tarkoittaa käytännössä sosialidemokratiaa. Yllätyinkin, miten avoimesti Sanders kirjoitti tähän kirjaan ajavansa sosialismia. Käytännön tasolla hän siis ajaa pohjoismaista hyvinvointivaltiota Yhdysvaltoihin. Sosiaalidemokratiassa yksityiset yritykset, erityisesti suuryritykset, tuottavat varallisuuden, josta osa kanavoidaan valtion erilaisiin sosiaalisiin ohjelmiin ja vahvat ammattiliitot turvaavat työläisten oikeuksia. Suurin ero eurooppalaiseen sosialidemokratiaan on kuitenkin siinä, että Sanders ei aja tiettyjen teollisuudenalojen kansallistamista, ainoastaan massiivista veronkorotusta jättiläismäisiin amerikkalaiseen suuryrityksiin.

Perustellakseen politiikkaansa, kirjailija kertoo, miten epätasa-arvoinen ja kurja Yhdysvallat on tavallisille ihmisille. En tiennyt, että maa oli niin riistokapitalistinen kuin tässä kirjassa esitetään. Runsailla viittauksilla ja tutkimuksilla Sanders osoittaa, että USA:ssa harjoitetaan rikkaitten sosialismia, jossa suuret kansainväliset korporaatiot käytännössä välttyvät veronmaksuilta, mutta saavat runsaasti yritystukea valtiolta, kun samaan aikaan työntekijät saavat niin vähän palkkaa, että joutuvat täydentämään sen valtion ruokakupongeilla. Kirjan mukaan USA:n taloudella menee lujaa, mutta varallisuus ei jakaudu tasaisesti. Sandersin keskeisin idea on jakaa tämä varallisuus kansalle, jotta he voivat osallistua kapitalismiin muullakin tavalla kuin vaihdettavina muttereina suuryrityksien koneistoissa.    

Mutta pahempaa on, miten USA:ssa määrätietoisesti estetään köyhiä ihmisiä, erityisesti afroamerikkalaisia äänestämästä. Toisin kuin Suomen sosialistisessa helvetissä, niin USA:ssa ihmisten pitää erikseen rekisteröityä äänestäjäksi ja joskus rekisteröintipaikkoja on vain yksi koko eurooppalaisen maan kokoisessa osavaltiossa. Sama on jopa äänestyspaikalla, joita joissain osavaltioissa on vain muutama, eikä ennakkoäänestystä ole. Kirjan mukaan, jos olet köyhä, vammainen tai raskaissa töissä, on hyvin vaikeaa löytää aikaa tai keinoa matkustaa rekisteröityäkseen äänestäjäksi tai jopa äänestää. Sandersin mukaan ei ole siis mikään ihme, että maa on muuttumassa oligarkiaksi, kun vain valkoisesta keskiluokasta ylöspäin kykenee edes äänestämään.    

Vasemmistopopulismia    

Tässä kirjassa näkee hyvin, että Sanders mahtuu ”populisti” määritelmän alle. Kirja perustuu vastakkainasetteluun, jossa ”tavallinen työtätekevä kansa” on vastaan ”ahneet miljardöörit.” Sandersin mukaan USA on muuttumassa oligarkiaksi, jossa valtavat yritykset tekevät mitä huvittaa ja tavalliset ihmiset kärsivät. Jopa valtamediaa haukutaan tässä kirjassa ”suuryritysten äänitorveksi”. Kuten populistit yleensäkin, Sanders myöskin asemoi itsensä amerikkalaisen kansan ”oikeaksi” edustajaksi, joka täyttää heidän toiveensa.

Ainoa ero oikeistopopulismiin on rasismin ja teleologian puute. Sandersin mukaan ongelma eivät ole niinkään jotkut yksittäiset miljardöörit, vaikkakin tässä haukutaan paljonkin Koch-veljeksiä, vaan itse USA:n järjestelmä, joka suosii suuria yksityisiä yrityksiä. Kirja kuluttaakin paljon sivuja, analysoidakseen joka ikisen rakenteellisen ongelman USA:ssa ja miten ne voitaisiin korjata jollain tietyllä sosialistisella ohjelmalla. Tämä kirja ei siis sisällä epämääräisiä lupauksia oikeudenmukaisuudesta ja tasa-arvosta, vaan konkreettisia ratkaisuja. Niinkin paljon, että osa tästä kirjasta on hirmu tylsää.    

Rasismin puute taas näkyy siinä, että Sanders ei syytä meksikolaisia maahanmuuttajia, vaan USA:n taloudellista järjestelmää, jossa ammattiliittojen perustaminen on vaikeaa. Sanders olisi valmis antamaan mahdollisuuden siirtolaisten perustaa tai liittyä olemassa oleviin ammattiliittoihin, neuvottelemaan paremmat työehdot ja näin jakamaan yritysten varallisuuden tasaisemmin kaikkien työläisten kesken. Kirjailija jopa menee niinkin pitkälle, että omistaa kokonaisen luvun alkuperäiskansojen ongelmille ja, miten nekin voitaisiin ratkaista.   

Yllättävintä oli Sandersin radikalismi työläisten oikeuksissa. Kirjailijan mukaan valtion pitäisi tukea työntekijöitten osuuskuntia ja yhteisomisteisia yrityksiä, jotta nämä voisivat olla pohja tasaisemmin ja demokraattisemmin jaetulle varallisuudelle. Kirjailija painottaakin, että nykyinen USA:n markkinavetoinen politiikka suosii jättiläismäisiä korporaatioita, jotka tuhoavat kokonaisten kaupunkien itsenäisen elinkeinon ja ympäristön, muuttaen kaikki asukkaat alipalkatuiksi ja sairaiksi kassatyöntekijöiksi. Sanders menee ehdotuksessaan pidemmälle kuin kotimaiset demarimme. Tällainen työläisten omistamien yrityksien visio on melkein kommunismia. Mutta hän ei ole antikapitalismi, erityisesti, kun Sanders kirjoitti työllistäneensä suuren määrän ihmisiä hänen nimeään kantavilla fanituotteilla.    

Ongelmia    

Suurin ongelma tässä kirjassa on sen keskellä olevat politiikkaehdotukset, jotka ovat niin spesifejä, että suomalaiselle lukijalle ne ovat melko tylsää luettavaa. Parasta antia on kirjan alkuosa, joka kertoo Sandersin elämästä ja hänen poliittisesta noususta.Olisin myöskin kaivannut juoruilua ja muitten presidenttiehdokkaitten haukkumista, mutta Sanders kirjoitti tähän kirjaan, että se ei ole tyylinsä. Clintonia haukutaan tässä kirjassa vain muutaman kerran ja Trumppia vain kerran. Sitten miehen tapa toistaa samoja pointteja miljoonia kertoja on todella väsyttävää.    

Yhteenveto    

Bernie Sandersin manifestin ”Mahdollisuuksien maa – Yhdysvaltojen vaihtoehtoinen tulevaisuus” on hyvin vakuuttava teos, joka ei perustu vain epämääräisiin heittoihin tuloeroista, vaan useisiin tutkimuksiin ja raportteihin, jotka osoittavat, että USA:n 70-luvulla aloittama uusliberalistinen politiikka on tuhoisa tavalliselle ihmiselle ja koko maailmalle. Harmittaakin todella paljon, että oranssi fasisti voitti vaalit ja raahaa sekoilulla koko maailman pimeyteen.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Politiikka ja yhteiskunta, Talous

Syyrian sota – Demokratiatoiveet diktatuurin ja islamismin ristitulessa

Olin viime vuonna kuuntelemassa Helsingissä järjestettyä Suomen sosiaalifoorumissa toimittaja Bruno Jäntin ja vasemmistopoliitikko Binar Mustafan luentoa Syyriaa ja Irakia riivaavasta sisällissodasta. Kun sitten kuulin, että Bruno Jäntti oli julkaisemassa tänä vuonna toimittaja Airin Bahmanin kanssa kirjan nimeltä ”Syyrian sota – Demokratiatoiveet diktatuurin ja islamismin ristitulessa”, laiton sen välittömästi lukulistaan, koska hänen Sosiaalifoorumissa pitämänsä luento oli sen verran vaikuttava, että varmasti kirjakin on.  

8

Idea   

”Syyrian sota – Demokratiatoiveet diktatuurin ja islamismin ristitulessa” perustuu kummankin kirjailijan omiin kenttätutkimuksiin Syyriassa. Näkökulma on tavallisen syyrialaisen siviilin, joka on jäänyt suurvaltojen megalomaanisten etupiirikamppailujen väliin. Tässä kirjassa haukutaan aivan kaikkia. Kukaan sodan osapuolista ei ole rehellinen tai viaton. Länsimaiset suurvallat haluavat kaataa keinolla millä hyvänsä Syyrian diktatuurin, mikä taas on mahdollistanut jihadistien sikiämisen Vapaan Syyrian armeijassa (VSA). Venäjä ja Iran taas tukevat Assadin diktatuuria keinoja kaihtamatta, mikä on heijastanut siviilien massamurhiin rypälepommeilla, kaasuiskuilla ja niin edelleen.    

Kirjan suurin teesi on, että Syyrian tavalliset demokratiaa ja sekularismia haluavat kansalaiset on marginalisoitu täysin. Sisällissota on ollut niin brutaali, että VSA:sta ei ole melkein muuta jäljellä kuin demokratiavastaiset islamistiset ääriryhmät. Lukiessa tätä kirjaa tuli kielitieteilijä Noam Chomskyn “Understanding Power: The Indispensable Chomsky” (2002) kirjassa esitetty havainto, että valtioitten brutaalit repressiot sitä haastavia kansalaisia vastaan, luovat ikään kuin luonnonvalinnan kaltaisen tilanteen, jossa ainoastaan häikäilemättömimmät ja väkivaltaisimmat toimijat selviävät hengissä, muuttaen hyvinkin demokraattisen kansalaisaktivistien ryhmän totalitaristiksesi sissiliikkeeksi. Tietenkin Chomsky tarkoitti 1900-luvun äärivasemmistolaisia ryhmittymiä, jotka valtaan päästyään, kumosivat kaikki kansalaisvapaudet, mutta voimme nähdä saman kehityksen Syyriassa.                                 

Kirjassa käydään läpi jokaisen sodan osapuolen historia Syyriassa ja miksi päädyttiin nykyiseen paskamyrskyyn, joka uhkaa koko maailman vakautta. Mutta myöskin, miten sodasta on puhuttu eri medioissa. Erityisen mielenkiintoiseksi menee, kun kirjailijat osoittavat, että joskus länsimainen media on valkopessyt VSA:ssa toimivia jihadistiryhmiä ”maltillisiksi kapinallisiksi” tai miten Suomen hallitus on iloisesti myynyt aseita Turkille, joka taas on aseistanut kurdeja massamurhaavia islamistimiliisejä.

Kirjassa analysoidaan, miten ISIS on muuttunut erilaisten toimijoitten propagandavälineeksi. Esimerkiksi rasistit yrittävät kehystää Isistä kaikkien muslimien edustajaksi ja sen takia maahanmuutto on estettävä, äärivasemmisto taas USA:n tai Israelin kätyreiksi, Turkin hallitus on taas käyttänyt Isistä perusteluksi, miksi äärivasemmistolainen PKK on tuhottava ja samaa on tehnyt Assadin, Venäjän ja Iranin, jotka käyttävät jihadistijärjestöä perusteena Syyrian opposition tuhoamiselle. Israel taas on vedonnyt Isisiin, perustellakseen, miksi se valloitti suuria maa-alueita Syyriasta.   

Tietenkin kirjassa käydään yksityiskohtaisesti läpi jokaisen sodan osapuolen ihmisoikeusrikkomukset, jotka ovat kuvottavaa luettavaa. Pahin kuitenkin kaikista osapuolista on ISIS, jonka brutaalius ja barbarismi voi rinnastaa Etelä- ja Keski-Amerikan oikeistodiktatuureihin. Jos haluaa menettää yöunet, ruokahalun ja uskon ihmiskuntaan, kannattaa lukea tämän kirjan ja Amerikkojen oikeistodiktatuurien ihmisoikeusrikkomuksista.    

Rakenne   

Kuten edellä mainittiin, kirja perustuu pääosin kirjailijoitten omiin tutkimuksiin, jotka koostuvat siviilien haastatteluista. Tavallisten ihmisten kokemuksia on haluttu nostaa esiin, jotta ihmiset oikeasti ymmärtäisivät, miksi niin paljon syyrialaisia pakenee maastaan. Se määrä pahuutta, jota tässä kirjassa esiintyy, on aivan kamalaa. Minulla on se vika, että sijoitan itseni samaan tilanteeseen, kun mitä kirjoissa kuvataan, joten ymmärrän täysin, miksi joku haluaa lähteä helvettiin koko maasta.  

Kirja paljastaa, että Syyrian sodassa on kuollut enemmän ihmisiä kuin kaikissa Suomen sodissa yhteensä! Erityisen mielenkiintoista ovat kirjassa esitetyt mielipidetutkimusten tulokset, jotka osoittavat, että konservatiivisista arvoista huolimatta, ylivoimaisesti suurin osa syyrialaisista kaipaa demokratiaa, sanan- ja uskonnonvapautta, eikä sekulaaria- tai islamistista diktatuuria. Valitettavasti, kukaan sodan osapuolissa ei ole sellaista herkkua tarjoamassa heille.    

Antaakseen laajempaa perspektiiviä, kirjailijat käyvät läpi lehtiartikkelit, tutkimukset ja raportit, joita on tehty konfliktista. Viitteitä tässä kirjassa onkin runsaasti, joka ikiselle väitteelle ja vielä kirjailijoitten omat kenttähavainnot samoista tapahtumista. Erityisen ansiokasta on, että suurin osa lähteistä ovat valtavirtalehtien artikkeleita tai YK:n raportteja. Ei siis, mitään “vaihtoehtomedioita” tässä kirjassa referoida. Esimerkiksi koko kirjassa referoidaan Venäjän hallituksen propagandajulkaisua RT:tä vain kerran ja siinäkin vain kertoakseen, mitä Putin on sanonut, jostain tilanteesta.    

Ongelmia   

Suurin ongelma on kirjan loppu. Tämä kirja loppuu kuin seinään, ilman yhteenvetoa tai mitään. Tämäkin ehkä sen takia, koska konflikti yhä jatkuu ja kirjailijat eivät halunneet moralisoida enempää, kun moni asia varmaan tulee ilmi vasta sodan loputtua. Pelkään kyllä pahoin professori David McCuanin olevan oikeassa, kun hän ennusti Syyrian tai koko Levantin alueen muuttuvan ikuisen sodan alueeksi, jota suurvallat ja –yritykset hyödyntävät taloudellisesti. Pitää muistaa, että öljyn myynti alueella ei ole loppunut edes silloin kuin ISIS valloitti öljykenttiä.   

Yhteenveto   

Bruno Jänttin ja Airin Bahmanin ”Syyrian sota – Demokratiatoiveet diktatuurin ja islamismin ristitulessa” on todella hyvä kirja, joka saa sinut menettämään uskosi ihmiskuntaan ja häpeämään länsimaalaisuuttasi. Tämä teos osoittaa koko länsimaisen liberalismin ylivertaisuuden ontoksi. Olemme yhtä barbaarisia ja häikäilemättömiä toimijoita kuin Syyrian aavikolla kököttävät jihadistit. Emme ole lisänneet olenkaan rauhaa Syyriassa, vaan lietsoneet sodan sellaisiin kauhistuttaviin mittakaavoihin, että se jo voidaan laskea kansanmurhaksi.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Islam, jihad ja maahanmuutto, Politiikka ja yhteiskunta

Pääoman voitto

Kokoomuksen kansanedustaja Elina Lepomäki on kiinnostanut minua siitä asti, kun huomasin hänen olevan suomalaisten markkinaliberaalien suurin idoli ja antirasististen piirien inhokki. Sellainen henkilö ei voi olla tylsä, joten välittömästi, kun Lepomäki julkaisi tänä vuonna manifestinsa ”Vapauden voitto”, otin sen lukulistaan.   

9

Idea    

”Vapauden voitto” on samaan aikaan Elina Lepomäen poliittinen elämäkerta, että manifesti markkinaliberalismin puolesta. Mutta se on myöskin analyysi Suomen talouspolitiikasta ja työmarkkinoista.   

Demareita haukutaan tässä kirjassa ”Suomen taantumuksellisemmaksi voimaksi” ja Kokoomus ”ajattelee monessa kysymyksessä kuin entinen yrittäjä, joka rakastaa markkinataloutta – kunnes kilpailu tulee sotkemaan omaa toimialaa”. Vähän ihmettelen, mitä Lepomäki tekee Kokoomuksessa, jos hän haukkuu puoluettaan tässä kirjassa suuryritysten edunvalvojaksi. Liberaalipuolekin on olemassa. Lepomäki myöskin kritisoi nykyhallituksen politiikkaa, erityisesti SOTE-uudistuksen ”valinnanvapautta” joka hänen mukaansa ”johtaa muutaman yrityksen hallitsemaan markkinaan, jossa sen paremmin hinta- kuin laatukilpailu eivät oikeasti toimi”  Tässä on siis kova paketti täynnä informaatiota ja tässä sitä dataa on, kun kirja on yli 600 sivua pitkä!  

Sääntö-Suomi

Lepomäki kannattaa lähes sääntelemätöntä kapitalismia, jossa talous pyörisi pääosin pienten paikallisten yritysten kautta, kuten kahvilat ja kampaamot. Lepomäen usko kapitalismiin on niin vahva, että hän yksioikoisesti toteaa ”silloin kun markkinat epäonnistuvat, voitaisiin puhua pikemmin demokraattisen tai politiikan epäonnistumisesta.”.

Kirjan mukaan tullit ja monet rajoitukset pitäisi poistaa kokonaan, mutta silti uusia ja selkeitä sääntöjä pitää asettaa yritysten toiminnalle, jotta nämä eivät tuhoasi koko maan omalla voitontavoittelullaan. Tässä kohtaa äidinkieleni rajat tulevat vastaan. Mikä on säädöksen tai rajoituksen ero sääntöön? Eivätkä nämä kaikki tarkoita samaa asiaa? Koska nyt vaikuttaa siltä, että Lepomäki haluaa poistaa nykyiset säännöt ja korvata uusilla, mikä on mielestäni + – 0 tilanne. Jokatapauksessa Lepomäki ei ole kunnollinen klassinen liberaali tai anarkokapitalismi, joka haluaa poistaa kaikki rajoitukset ja antaa pääoman vain mennä. Tämä siis osoittaa kirjan olevan paljon maltillisempi kuin Lepomäen maine antaa ymmärtää.

Hipsterikapitalismi   

Lepomäki totea, että yleissitovuus ei ole yhteensopiva EU:n kanssa, joten siitä olisi pitänyt luopua jo liityttyään järjestöön.  Lepomäki antaakin ymmärtää, että suuryritykset ovat pahoja ja mahdollisia ainoastaan valtion tukien, palkan yleissitovuuden ja keskuspankkien rahapolitiikan takia. Kun nämä esteet ja korkea verotus kumotaan, Suomi voi kukoistaa lukuisilla idyllisillä pienillä paikallisilla yrityksillä. Lepomäki erityisesti haluaisi ottaa mallia Yhdysvaltojen Chicagon kaupungista, jossa 2008 talouskriisin jälkeen, suuret yritykset lähes hävisivät kokonaan, muuttaen kaupungin pienten ja uniikkien kivijalkayritysten ja start uppien valtaamaksi idylliseksi ja kodikkaaksi kaupungiksi.   

Kirjailijan mukaan valtio tarjoaisi lakipalvelut, perustilin ja turvaisi minimipalkan, mutta ei muuta. Oikeastaan perustili ei rahoitettaisi suuryritysten suunnattomilla voitoilla, vaan palkansaajien palkasta, koska…? Lepomäki ei ihan kerro, miksi tavallisten työläisten pitäisi kustantaa perustili, eikä suuryritykset, jotka jakelevat palkkaa ja irtisanomisia?  Mutta kun muistaa, että Lepomäen visiossa suuryrityksiä ei melkein ole olemassa, niin onhan se ymmärrettävää.    

Lepomäen mukaan ammattiliitot varmistaisivat vain, että työntekijöitä ei kohdella huonosti, mutta muuten se ei puuttuisi erilaisten yritysten palkkaeroihin tai niitten puutteeseen. Lepomäen mukaan on suuri vääryys, että yritysten on pakko antaa kuukausipalkkaa työntekijöille, jos tarjolla olisi osakeoptioita. Oikeastaan Lepomäen mukaan: “paras tapa neuvotella itselleen parempia työehtoja on se, että pääsee näyttämään taitonsa ja kehittämään osaamistaan merkityksellisessä työympäristössä.”  Eli ensin mennään yritykseen ilman kunnollisia työehtoja ja jos olet todella hyvä työntekijä, saat neuvotella itselleen parhaat työehdot. En pysty mitenkään kuvitella, miten tällaista järjestelyä voitaisiin käyttää työläisiä vastaan.  

Tietenkin irtisanominen olisi hyvin helppoa, koska kirjailijan mukaan yritysten pitäisi saada palkata ja irtisanoa ihmisiä vapaasti markkinasuhdanteitten mukaan. Hän ehdottaakin saksalaista ”minijob” järjestelmää, missä työttömät ja maahanmuuttajat rohkaistaan ottamaan lukuisia pätkätöitä. Kirjan mukaan vakituinen työ tai korkea palkka eivät ole niin tärkeitä, vaan enemmänkin uranousua mahdollistava pätkätöitten uraputki. Lepomäen Suomessa köyhyyttä ei pyrittäisi estämään, vaan enemmänkin mahdollistamaan siitä poistumisen pätkätöitten tai start uppien kautta. 

Kirjassa on rohkea ja suurimmaksi osaksi hyvin perusteltu maailmankuva, joka haastaa niin perinteisen oikeiston kuin vasemmistonkin. Lepomäki selvästi tietää mistä puhuu ja on pohtinut näitä asioita paljon.   

Ongelmia    

Kirjan suurin ongelma on sen rakenne. Vaikka Lepomäki kirjoittaa loistavan selkeästi ja perustelee hyvin argumenttinsa, teksti on lähes yhtämittaista tajunnanvirtaa, jossa samassa kappaleessa aiheet poikkeilevat hänen henkilökohtaisesta elämästä, Chicagon taantumaan, josta hypätään protektionismin historiaan ja siitä takaisin valittamaan Sipilän hallituksesta. Vaikka tässä kirjassa on temaattiset kappaleet, niitten sisällä on lukuisia aiheen tynkiä, joita olisi voitu koota yhteen kappaleeseen, eikä riepotella pitkin 600-sivua. Kirjan arvioiminen on hyvin vaikeaa, kun aiheita oli niin paljon ja monia vain mainittiin yhdessä sivussa, jonkun lähes liittymättömän asian kanssa, vain jotta se ilmestyisi uudelleen satojen sivujen päästä. Kirjassa olikin paljon toistoa. Tuli mielikuva, että Lepomäki vain dumppasi tähän kirjaan kaikki hänen Uusi Suomi-bloginsa artikkelit, tarkastamatta niitä ollenkaan.    

Toinen ongelma on kirjan laajuus. Tässä on paljon mielenkiintoisia ja uniikkeja ideoita, mutta sekaan on heitetty äärimmäisen yksityiskohtaisia, mutta sekalaisia pohdintoja, joka ikisestä sosioekonomisesta ongelmasta, mitä Suomessa ja EU:ssa on. Kun en ole valtiotieteilijä tai sosiaalihuollon virkamies, monet osiot olivat kamalan tylsiä puskea läpi. Pitää olla kova Lepomäen tai byrokratian fani, jotta jaksaisi lukea tämän kirjan kokonaan loppuun.    

Kolmas ongelma on valikoiva informaatio. Kiinasta, USA:sta ja Saksasta poimitaan hienoilta kuulotavia ideoita, mutta ei kerrota koko totuutta. Saksaa en tunne kovin hyvin, joten en puhu siitä, mutta esimerkiksi sLepomäki kirjoitti, että Kiinassa on: “tavallisten ihmisten erittäin laajat taloudelliset mahdollisuudet”. Vaikka Lepomäki tunnustaa Kiinan olevan kommunistinen diktatuuri, hän julistaa: ”kiinalaisilla kuluttajilla on kissanpäivät”. Ainakin oman tietämykseni mukaan yli miljoona vankileireihin vangittua viatonta muslimia voivat olla vähän eri mieltä, heidän kulutusmahdollisuuksista.

Mutta Lepomäki on oikeassa laajoista talousmahdollisuuksista: Kiinassa suuryritykset ja hallitus ovat paiskaneet kättä yhteen ja luoneet ihmiskunnan historian tehokkaimman massavalvontakoneiston, joka tekisi Stasin ylpeäksi. Samalla myöskin informaatio on hallituksen senssuroimaa, joten kiinnalainen kuluttaa juuri sitä, mitä hallitus haluaa heidän kuluttavan. Kerta kaikkiaan kulutusystävällinen valtio!  Kiinalaisilla kuluttajilla on todellakin kissanpäivät, kun heidän joka ikistä tekimistä valvotaan ja pisteytetään, tehden ostamisesta ja liikkumisesta vaivatonta, niin kauan kun on uskollinen Kiinan kommunistiselle puolueelle.    

Mutta Lepomäen mukaan kaikki edellä mainittu eivät ole ongelmia, koska jos olisi, niin  ”ihmiset äänestävät jaloillaan. Yli 1,3 miljardia kiinalaista on päättänyt toistaiseksi jäädä Kiinaan”. Pettämätöntä logiikka! Tunnen jo ihossani vapauden voiton! Mutta voimme toki pohtia, mikä elämässä on tärkeää? Vapaus kuluttaa ja perustaa yrityksiä, vai sanan-, liikkumisen- ja yksityisyyden vapaudet? Lepomäki ei vastaa näihin kysymyksiin. Koko Kiina osio on Lepomäen yritys kertoa, että Suomikin voisi ottaa mallia sen ”laajoista taloudellisista mahdollisuuksista”. Voin lyödä vetoa, että jos joku vasemmistopoliitikko kertoisi, että voisimme ottaa mallia Kiinan “laajoista taloudellisista mahdollisuuksista” niin tätä haukuttaisiin stalinistiksi ja isänmaanpetturiksi. Mutta näköjään vain oikeistolaiset voivat ihailla diktatuureja.  

USA:sta taas poimitaan väittämä, että dollari on ”kiistamaton menestystarina”, mutta ei mainita, että se jouduttiin irrottamaan kultakannasta, koska maan valtion talous oli romahtamaisillaan.  Monet oikeistolaiset kiroavatkin nykyistä FIAT-pohjaista dollaria, joka on lähes täysin Liittovaltion keskuspankin manipuloitavissa. Mutta törkeämpää on Lepomäen ylistys Wallmart-yritystä kohtaan, joka on tunnettu siitä, että se antaa niin matalaa palkkaa työntekijöilleen, että nämä joutuvat anomaan ruoka-avustuksia valtiolta!    

 

 

Kirjassa siis kirotaan Kokoomusta korporativismista, mutta paras esimerkki menestyneestä amerikkalaisesta yrityksestä, jonka Lepomäki keksi, on valtion subventoima riistoyritys. Oudointa on kuitenkin Lepomäen argumentti, että Iso-Britannia ja USA ovat suurempia hyvinvointivaltioita, koska niissä kulutetaan enemmän rahaa julkiseen terveydenhuoltoon ja muihin sosiaalisiin palveluihin. En tiedä, missä planeetassa Lepomäki oikein elää, mutta se, että jokin julkinen palvelu maksaa hirveästi rahaa ei vielä tarkoita, että se on tehokkaampi tai edes toivottavaa. Iso-Britanniassa on oikeastaan ollut jo melkein 10 vuotta oikeistolainen hallitus, joka on leikannut NHS-varjoja ja sen palveluitten tasot ovat vain laskeneet. Joko joku terveydenhuollosta vetää miljoonia puntia välistä tai sitten Lepomäki valehtelee.  Oikeastaan maan oikeistohallitus on ollut niin surkea maan köyhälistöä kohtaan, että palavasanainen sosialisti on mahdollisesti seuraava pääministeri, antisemitismi-, KGB-kytkös- ja terrorismintukemissyytöksistä huolimatta.   

USA:ssa taas Obamacare on toki auttanut paljon ihmisiä, mutta sekin oli vasemmiston- ja oikeiston kompromissiohjelma, joka on kamala korporativistinen sekasotku, jota ei edes Trump ole onnistunut kaatamaan, kun kukaan ei keksi mitään ”yksityisempää” tilalle. En vertaisi Obamacarea ihan suomalaiseen terveydenhuoltoon. Sitten tietenkin USA on niin loistava vapaan markkinatalouden paratiisi, että siellä on 40 miljoonaa ihmistä, jotka elävät köyhyysrajan alapuolella. Siinäpä paljon porukkaa, jotka eivät ole keksineet perustaa idyllisiä kahviloita ja start uppeja.   

 

Nämä ovat muutamat asiat, jotka kykenin mahduttamaan tähän arvioon, ilman että siitä tulisi todella pitkä. kirjassa oli kaikenlaista kyseenalaista, kuten toteamus, että itäeurooppalainen ”sivilisaatio” on yhteentörmäyksessä länsimaisen liberaalidemokratian kanssa tai, että 1800-luvun USA oli sisäisesti ”vapaan kaupan vyöhyke” vaikka puolet maasta toimi orjatyövoimalla ja toinen puoli alkuperäiskansojen maitten ryöstöllä.  

Yhteenveto   

Elina Lepomäen ”Vapauden voitto” on paras oikeistolainen kirja, jota olen lukenut, mutta tavallisena tietokirjana tämä on kömpelö ja raskas teos. Hyvällä toimittajalla tämä kirja olisi voitu hiota lyhyemmäksi ja tiiviimmäksi teokseksi, jossa on Lepomäen ideologian pääpointit. Tämän kirjan perusteella Lepomäki ei ole äärioikeistolainen, mutta ei myöskään klassinen liberaali, vaan enemmänkin saksalaistyylinen sosiaaliliberaali, joka kannattaa kevyttä hyvinvointivaltiota, minimipalkkaa ja tiettyjen kaupan alojen sääntelyä. Hän itsekin myöntää, että USA:ssa häntä pidetään sosialistina. Suosittelen tätä kirjaa ainoastaan, jos on todella kova Lepomäen fani, koska tavallisille ihmisille tämä kirja menee hyvin nopeasti tylsäksi teknokraattiseksi selostukseksi.    

1 kommentti

Kategoria(t): Liberalismi, oikeistolaisuus ja anarkokapitalismi, Politiikka ja yhteiskunta, Teologia