Aihearkisto: Rasismin ja äärioikeistolaisuus

kesäkuu 21, 2019 · 8:00 am

Monikulttuurista natsiokkultismia

Savitri Devin ”Salama ja aurinko” on vuonna 1958 julkaistu okkultistinen uusnatsimanifesti

10

Idea

Devi loi lähes yksin tällä kirjallaan modernin uusnatsismin ideologisen pohjan. Kirja perustuukin Hitlerin puheisiin ja hänen ”Taisteluni” kirjaan (1925) sekä hidunjen pyhän kirjan Bhagavad-Gitaan rasistiseen tulkintaan.  Nykyään kaikista väkivaltaisimmat ja avoimen brutaalit uusnatsiryhmät kannattavat Savitri Devin muotoilemaa versiota kansallissosialismissa. Tämä manifestin kansikuvassa oleva Natsi-Saksan SS:n ”Musta aurinko” -tunnus onkin esiintynyt sellaisten uusnatsiterroristiryhmien propagandassa kuin amerikkalasen Atomwafen divisioonan, brittiläisen National actionin ja viimeiseksi Christchurchin terroristin manifestissa, mutta myöskin Rajat Kiinni! -liikkeen aktivistien Panu Huhtasen ja Marco de Witin propagandassa. Vuoden 2017 USA:n Charlotesvillen natsimellakoissa mustan auringon tunnus näkyi useassa lipussa eri versiona, kuten yhdistettynä Texasin osavaltion lippuun. Tästä kirjasta onkin peräisin uusnatsien ”14 sanaa”, eli ”Meidän pitää turvata kansamme olemassaolo ja valkoisten lasten tulevaisuus”, joka esimerkiksi löytyy tatuoituna kansallissosialismia kannattavan Soldiers of Odinin perustajan Mika Rannan sormissa.  Savitri Devin ideat yhä aiheuttavat viattomien ihmisten kuolemia ympäri maailmaa, vaikka ne ovat ilmiselvän absurdeja.

Devi argumentoi tässä yli 400-sivuisessa manifestissaan, että ”rotujen” sekoittuminen on heikentänyt arjalaisen rodun, luoden ”biologisen kaaoksen”, jonka vuoksi maailmassa on ongelmia. Kirjan ideologia perustuu uskomukseen, että kaaos on osa todellisuuden luonnetta, koska maailma on jatkuvasti rappeutumassa, kunnes se saavuttaa tietyn lakipisteen, jonka jälkeen se joudutaan aina välillä ”puhdistamaan” . Kirjailijan mukaan Toinen maailmansota oli viimeisin lakipiste.

Devin mukaan, kun juutalaiset, homot, vammaiset ja muu ”heikompi aines” hävitetään, maailmassa voi alkaa uusi kultakausi, kunnes tulevaisuudessa uusi puhdistuksen aalto tulee tarpeelliseksi. Maailma pyöriikin massamurhan ja hävityksen sykleissä, joita aloittaa suuren sotapäällikön muodossa uudelleensyntynyt Kalki-jumalatar (Vishnu-jumalan kymmenes inkarnaatio tai avatar). Viimeisin Kalki-jumalttaren inkarnaatioista oli Adolf Hitler, eli “aurinko, joka valaisee maailman ja salama, joka tuhoaa sen”.

Antihumanismi

Natsi-Saksa oli yksi edelläkävijä luonnon ja eläinten oikeuksissa, vaikka samaan aikaan se hävitti teollisella mittakaavalla miljoonia ihmisiä, kuten viime vuonna arvioimassani Tapio Tammisen “Himmler ja hänen suomalainen Buddhansa” (2018) kirjassa ilmenee. Devi oikeuttaa tämän edellä mainitun maailmankuvan antihumanismilla, joka perustuu siihen ideaan, että ihmiskunta on vain yksi laji muitten joukossa, joten sitä pitää kohdella samalla tavalla kuin eläimiä: Ei yksilönä, vaan lajinsa edustajana. Tällä logiikalla Devi kykenee samaan aikaan vastustamaan tehomaataloutta, lihansyöntiä, eläinkokeita, turkkisteollisuutta, metsähakkuita ja kannattamaan juutalaisten massamurhaa. Kirjailijan mukaan juutalaiset, homoseksuaalit ja vammaiset ovat joko ”tuholaislajeja” tai ”sairata” yksilöitä, joita voidaan valtion toimesta eliminoida, pelastaakseen arjalaisen rodun. Logiikka on sama kuin maataloudessa tai metsähoidossa, jossa tartuntatautiin sairastunut tai liian suureksi kasvanut lauma eläimiä tai viljelykasveja voidaan hävittää, jotta ekologinen tasapaino voidaan säilyttää. Kuulostaako tutulta? Tämä onkin vain rasistisempi versio Pentti Linkolan teeseistä.

Devi suoraan sanoo, ettei ihmisellä ole mitään perustavanlaatuista arvoa tai oikeuksia. Samalla tällainen ekologinen antihumanismi, oikeuttaa vahvimman oikeuden, johon Devin ideologia perustuu. Kuten luonnossa, ihmistenkin yhteiskunta pitää perustua vahvimpien hierarkiaan, jossa ihmisen arvo mitataan siinä, onnistuuko hän alistamaan toisen ihmisen.

Sakeuden jakamaton yksikkö?

Tämä kirja oli jotain niin perverssiä ja vastenmielistä, että olen melko varma, ettei tätä sakeammaksi fasismi voi mennä. Sen lisäksi, että kirjailija aivan tosissaan argumentoi Hitlerin olleen myyttinen hindujumaltar, tässä ajetaan avointa murhanhimoista rasismia. Vaikka olen lukenut mitä perverssimpiä vihamanifestia, tämä oli kaikista järkyttävin. Se avoimuus, millä kirjailija argumentoi juutalaisten hävityksen puolesta oli jotain uutta. Esimerkiksi yksi ensimmäisistä arvioimani vihamanifesteista oli Luther Piercen ”Turnerin päiväkirjat” (1978), joka oli romaaniksi naamioitunut uusnatsimanifesti. Devi ei naamioi kansanmurhafantasiansa, vaan suoraan julistaa niitten olevan välttämättömiä. Olen niin tottunut vihjailuihin ja kiertoilmaisuuksiin, että tällainen rehellisyys oli šokeeraavaa.

Tässä kirjassa argumentoidaan suoraan, että juutalaisten lasten pitäisi jättää kuolemaan nälkään, että vammaiset ja köyhät pitäisi joko tappaa tai orjuuttaa. Kirjailijan maailmankuva onkin todella pimeä sekoitus hindulaista kastijärjestelmää, talousliberaalia elitismiä ”heikomman aineksen hyötykäytöstä” ja valkoista ylivaltaa. Kirjassa argumentoidaankin imperialistisen diktatuurin puolesta, joka tuhoaa valtiot ympäriltään, hävittäen tai orjuuttaen sen kansat, jotta valkoiset heteroseksuaaliset yläluokkaiset arjalaiset voisivat saada lisää ”elintilaa”. Naisten ainoa oikeus on olla arjalaisten heteromiesten synnytyskoneita. Vapaus ja demokratia on kumottava, ja ihmiskunnan on oltava osa valtion hallitsemaa massaa, jota muovataan suurten periaatteiden mukaan. Yksilön ”onnellisuus” määrittyykin siinä, että tämä saa ”vapauden” elää juuri, kuten valtio käskee, ilman että tarvitsee itse stressaantua siitä, miten elää hyvä elämä.

Mielestäni Devin hindunatsiokkultismi on se lopullinen ideologisen pimeyden päätepiste. Kirjan arvot ja ideat ovat niin hulluja ja pahuutta uhkuvia, että epäilen, onko olemassa tätäkin pahempi ideologia? Kuitenkin on ihmisiä, jotka uskovat tähän paskaan ja ovat valmiina tappamaan ja kuolemaan sen puolesta! Pystyn kuitenkin ymmärtämään, miksi tämä ideologia vetoaa joihinkin ihmisiin. Onhan voimaannuttavaa uskoa, että itse kuuluu tähän myyttiseen arjalaiseliittiin, jolla on valtaa tuhota ja alistaa muita ihmisiä, koska on osa jotain suurempaa kosmista suunnitelmaa. Samalla ajatus siitä, että olisi olemassa jokin ”luonnollinen” ideologia, joka uinuu kaikkien ihmisten sisällä, on rauhoittavaa. Siinä, missä liberalismi ja kommunismi ovat tiettyihin todellisuutta koskeviin havaintoihin perustettuja konstruktioita, kansallissosialismi kehystetäänkin epäideologiaksi, joka on vain olemassa meidän DNA:ssa. Natsin ei tarvitse miettiä miten oman ideologian periaatteita voidaan soveltaa erilaisiin eettisiin tilanteisiin, vaan sen sijaan Devi käskee toimimaan vahvemman oikeudella. Kansallissosialismi näyttäytyykin tässä juurikin barbaaristen impulssien ideologiaksi, joka on paljon yksinkertaisempi kuin jihadismi, jonka kannattaja joutuu nojautumaan tuhansiin sivuihin sharia-lakia, jota vielä pitää osata tulkita oikein! Onhan Benito Mussoliini kuvannut ”Fasismin oppijärjestelmä” (1932) manifestissaan fasismia enemmänkin “liikkeenä” ja “toimintana” kuin filosofisena ideana. Samalla Hitlerin palvonta jonain pimeyden ankarana jumalana on helppoa natseille, koska diktaattoria jo palvottiin eläessään, jonain “kansakunnan pelastajana.”

Jos haluaa nähdä, miltä tällainen fanaattisuus näyttää, on vain katsottava amerikkalaisen Atlantic-sanomalehden kuvaaman videon Alt-right kokouksessa, jossa ylistetään presidentti Trumppia sanomalla ”Heil Trump, heil meidän kansa, heil voitto!” johon osa yleisöstä vastaa nostamalla oikean kätensä natsien sieg hail-tervehdyksenä. Videossa uusnatsit huutavat ja rääkyvät fanaattisessa kiihkossa nostaessaan oikean kätensä kuin olisivat suuren tunnekuohun vallassa. Samassa videossa uusnatsijohtaja Richard Spencer viittaa Devin ideologiaan, kun hän kutsuu valkoisia “auringon lapsiksi”. Kun on varma omasta kosmisesta oikeudesta alistaa toiset, ei voi, kun pissata housuihin innosta. Mieleen tulikin George Orwellin “1984” romaanin pahiksen kuuluisa lause ”Jos haluat kuvitella tulevaisuuden, voit kuvitella saappaan, joka polkee ikuisesti ihmiskasvoja.” Devin natsiokkultismin kannattajat kuvittelevat itse pukevansa kyseistä saapasta.

Itsepetos

Kuten James A. Ahon ”This Thing of Darkness: A Sociology of the Enemy” (1995) kirjassa esitettiin, Devin kaltaiset uusnatsit kehystävät juutalaisvihan itsepuolustukseksi. Oikeuttaakseen kokonaisen ihmisryhmän tuhon, Savitri Devin joutuu vetomaan salaliittoteorioihin, joitten mukaan juutalaiset ovat valloittaneet maailman ja yrittävät kapitalismilla, kommunismilla, valtamedialla ja maahanmuutolla tuhota valkoisen rodun. Kirjailija referoi suoraan Hitleriä, joka sanoi ”Kansallissosialismin juutalaisvastaisuus on arjalaisen tapa puolustautua juutalaista aggressiota vastaan”. Mutta kuitenkin, koska juutalaiset eivät oikeasti hallitse maailmaa tai käy sotaa valkoisia vastaan, Devi joutuu vetoamaan tekaistuun ”Siionin viisaitten pöytäkirjaan” ja Talmudin kirjaimelliseen luetaan. Näillä hatarilla eväillä kirjailija rakentaa tarinan, jonka mukaan juutalaisuus on juutalaisten ylivaltaa ajava uskonto, jonka mukaan ”vääräuskoiset” on orjuutettava huijaamalla heidät sekoittumaan muitten rotujen ja ”heikompien” ihmisten kanssa. Samaan aikaan juutalaiset pitäytyvät sekoittumasta ”vääräuskoisten” kanssa pysyen ”rotupuhtaina”, mikä natsien mukaan tarkoittaa, että juutalaiset säilyttävät ”rodullisen elinvoiman”. Eli natsien juutalaisvastaisuus perustuu uskomukseen, että rotujen sekoittuminen heikentää ”rodun” elinvoimaa ja valtaa.

Natsien logiikan mukaan, Koska juutalaiset menevät naimisiin keskenään (kuten suurin osa vähemmistökansoista) heidän on kuuluttava johonkin salaliittoon. Kuulostaako tutulta? Minusta tämä natsien argumentaatio muistuttaa todella paljon islamofobista propagandaa. Olenkin kirjoittanut kokonaisen artikkelin “Vanhat keinot, uusi vihan kohde. Islamofobian juutalaisvastaiset juuret.” siitä, miten näin juuri on. Ainoana ero on se, että nykyiset äärioikeistolaiset eivät usko, että muslimit hallitsevat maailmaa, vaan ”kulttuurimarxistit”. Mutta ketkä ovat nämä ”kulttuurimarxistit”? Juutalaiset tietenkin! Jo se, että ”kulttuurimarxismi” on Natsi-Saksan ”kulttuuribolsevismi” termin uusi versio, pitäisi olla vihje tästä.

Juutalaisviha ei ole hävinnyt minnekään, vaan naamioitunut kiertoimaisujen taakse.  Mutta jo se, että Devi joutuu keksimään kuvitteellisen sodan, osoittaa, että koko kansallissosialismi perustuu valheeseen, joka on niin epäinhimillinen, että uskoakseen siihen on omattava irrationaalista pelkoa. Tämä pelko on niin merkittävä osa omaa identiteettiä, että siitä luopuminen on kauhistuttavaa. Parempi rakentaa valheiden verkko, joka oikeuttaa oman pelon ja vihan kuin kohdata totuuden, että on vain rasistinen mulkku. Minusta tällainen asenne on pahuutta. Tietoista halua valehdella itselleen, jotta voi oikeuttaa verenhimoiset halut, ei voi muuksi kutsua.

Koska juutalaiset eivät ole yhtenäinen ryhmä, vaan joukko eri etnisyyksiä, joilla on erilaisia tulkintoja samasta uskonnosta, Devi joutuukin keksimään, että juutalaisuus on ikuinen ”paha henki” joka asuttaa kaikkia juutalaistaustaisia, riippumatta heidän etnisyydestä tai uskonnottomuudesta. Juutalaisuudesta ei voikaan paeta, kirjailijan mukaan, vaan oma olemassaolo on ikuisesti kirottu. Tässä piileekin rasismin kauheus: oma olemassaolo on kuolemantuomio. Juuri tällaisella järkeilyllä natsit kykenivät teurastamaan keskitysleireissä miljoonia viattomia ihmisiä, jopa naisia, lapsia ja vanhuksia.

Antikommunismi

Devin mukaan Hitler vastusti kommunismia, koska kommunismin mukaan ihmisyys on materiaalisten olosuhteitten määrittelemä, eikä ninkään pysyvän ominaisuuden. Devi referoi Hitleriä, jonka mukaan, jos ihmistä voi muuttaa, muuttamalla tämän elinolosuhteita, se tarkoittaa, ettei ole olemassa pysyviin ominaisuuksiin, kuten personalisuuteen ja perinnöllisyyteen sidottuja ”luonnollisia hierarkioita” jotka erottavat yksilöitä ja rotuja toisistaan, ja tämä on suuri vääryys. Eli äärioikeistolaiset vihaavat vasemmistoa juuri, koska vasemmisto haastaa hierarkioita. Mitä enemmän pitää hierarkioita jonain pyhänä asiana, joihin ei saa koskea, sitä enemmän vihaa vasemmistoa. Natsit ovat juuri tämän takia äärioikeistolaisia, koska heille hierarkiat ovat niin tärkeitä, että niitä pitää puolustaa mitä raakalaismaisella väkivalalla. Tasa-arvo on äärioikeistolle pyhäinhäväistys. Tämä selittääkin, miksi äärioikeistolaiset vihaavat maltillista oikeistoa: nämä ovat valmiita kannattamaan jonkin verran hyvinvointivaltiota ja maahanmuuttoa sekä vapaata markkinataloutta. Kaikki edellä mainitut ideat mahdollistavat, että “kuka tahansa” voi nousta hierarkiassa eteenpäin, eikä kenelläkään ole etuoikeuksia. Äärioikeisto haluaa kuitenkin pysyviä etuoikeuksia tietyille ihmisille, eli itselleen. Tässä kirjassa tätä kutsutaan “geneettiseksi aristokratiaksi”.

Jo se, ettei tässä kirjassa olenkaan käsitellä taloustiedettä, vaan ainoastaan kerran kirjailija mainitsee, että täysin rajoittamaton kapitalismi “tuhoaa kulttuurisen yhtenäisyyden”, paljastaa sen, ettei aihepiiri ole natseille tärkeää. Sen lisäksi, ettei tässä kritisoida taloutta tai oteta kantaa siihen, minkälainen olisi paras taloudellinen järjestelmä natseille, tässä halveksitaan köyhiä, jotka kirjailijan mukaan ovat köyhiä, koska “ovat geneettisesti rappeutuneita”. Tämä tarkoittaa, ettei natseille muulla olekaan väliä kuin “alempien” ihmisten tuho. Kansallissosialismi näyttäytyy tässä kirjassa puhtaasti elitistisenä vihan ja alistamisen ideologiana.

Kaksinaamaisuus

Vaikka tämä kirja on hyvin rehellinen sen juutalaisvihassa, kirjailija yrittää argumentoida, ettei Hitler ja natsit olleet antisemitistejä, rasisteja tai vainonneet juutalaisia. Kirjaimellisesti tässä kirjassa samaan aikaan argumentoidaan, ettei holokaustia tapahtunut ja, että juutalaiset pitää hävittää.  Pähkinänkuoressa kirjailija vastustaa rasismisyytöksiä, koska ne sisältävät oletuksen, että rasistit ja antisemitistit ovat väärässä ja heidän maailmankuvansa perustuu valheeseen ja vihaan. Tämän oletuksen takia, Devi argumentoi, ettei Natsi-Saksa ollut antisemitistinen ja rasistinen, koska juutalaiset olivat oikeasti yrittämässä hävittää valkoisen rodun sukupuuttoon. Eli ollaan rasisteja, mutta kielletään olemasta rasisteja, koska uskotaan oman rasismin olevan oikeutettua. Mielestäni tällainen kehäpäätelmä osoittaa, että sisimmässään, Devi ja muut natsit tietävät olevansa väärässä ja sen vuoksi he joutuvatkin keksimään mitä ihmeellisempiä selityksiä, välttääkseen tulla leimatuksi rasisteiksi, vaikka ilmiselvästi ovatkin. Siteeraten James. A. Ahoa, ihmiset eivät yksinkertaisesti kestä tulla kutsutuksi ”pahoiksi” ihmisiksi, vaikka kuinka heidän toimintansa olisi sellaista. Kun rakastaa itseään, pahuuden tunnustaminen on sama kuin myöntäisi, että on huono ihminen, mikä taas pakotta miettimään, miksi oikein rakastaa itseään? Ahon mukaan äärirasistien koko identiteetti perustuu vähemmistöjen vihaan ja jos tätä vihaa ei ole, heillä ei ole mitään jäljellä, kuin ammottava henkinen tyhjyys. Tämä selittääkin, miksi uusnatseissa esiintyy niin paljon yksinäisiä susi -tyyppisiä terroristeja ja koulusurmaajiaTämä selittääkin, miksi uusnatseissa esiintyy niin paljon yksinäisiä susi -tyyppisiä terroristeja ja koulusurmaajia. Jotkut natsit lopulta tajuavat, että heidän koko elämänsä ei ole mitään merkitystä, joten yhtä hyvin he voivat lähteä tästä maailmasta murhaamalla mahdollisimman paljon viattomia ihmisiä ja lopulta itsensä.

Yhteenveto

Savitri Devin “The Lightning and the Sun” on yksi pahamaineisimmista vihamanifesteista, mitä on koskaan kirjoitettu, mutta samalla yksi vähiten tunnetuimmista. Kirja on hyvin kirjoitettu ja helppo lukea, mikä on poikkeuksellista uusnatsien kirjallisessa skenessä. Devi on tutkinut laajasti erilaisia mytologioita ja natsien omia kirjoituksia, antaakseen hyvin sivistyneen kuvan omista ideoistaan. Mutta silti, vaikka kuinka sisäisen johdonmukaisesti kirjailija argumentoi, tavalliselle ihmiselle koko hänen ideologiansa vaikuttaa pähkähullulta kyhäelmältä valheita ja mielisairauden tuottamia harhoja. Okkultistinen kansallissosialismi onkin niin absurdi, etteivät suurin osa uusnatseistakaan kannata sitä, mutta ne, jotka kannattavat ovat äärimmäisen fanaattisia ja väkivaltaisia. Kertoo jotain aikakaudestamme, kun tällainen ideologia nostaa jälleen ruman päänsä esiin.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Avainsanat: , , , , , , , , ,

kesäkuu 14, 2019 · 7:00 am

Poliittinen väkivalta Suomessa

Teemu Tammikkon ”Vihalla ja voimalla. Poliittinen väkivalta Suomessa” on tänä vuonna julkaistu akateeminen tietokirja otsikossa mainitusta hupsuttelusta.

1

Idea

Tammikko käy tässä kirjassa läpi joka ikisen suomalaisen väkivaltaisen ekstremismin muodot, ryhmittymät ja ideologiat. Kirjaan mahtuu niin perinteiset klassikot, kuten äärioikeisto ja äärivasemmisto, mutta myöskin uusia tulokkaista, kuten jihadismi. Tämä kirja onkin niin uusi, että se viittaa tämän vuoden kevään tapahtumiin

Kirjassa analysoidaan erilaisia tieteellisiä teorioita ja ilmiöitä, jotka liittyvät poliittiseen väkivaltaan ja miten nämä sopivat kotimaisiin ääriliikkeisiin. Esimerkiksi perinteisen murhaamisen ja paikkojen räjäyttämisen lisäksi tässä teoksessa analysoidaan netissä järjestettäviä poliittisia joukkohäirintä- ja vainoamiskampanjoita.

Kiihkottomasti ja viitaten ääriliikkeitten omiin sanoihin ja heidän tekoihinsa, kirjailija esittää paljon monimutkaisemman kuvan, jossa äärivasemmiston ja äärioikeiston sisällä on lukuisia erilaisia radikaaleja ideologioita ja ryhmittymiä, joista kaikki eivät ole vallankumouksiin tai terrorismiin pyrkiviä. Väkivaltaisuus onkin määritelty siten, että onko kyseisessä ideologiassa tai ryhmittymässä valmius sen käyttöön, eikä onko käytännössä oltu väkivaltaisia. Näin esimerkiksi kansallissosialismia kannattava Soldiers of Odin on määritelty väkivaltaiseksi ääriryhmäksi, koska se kannattaa väkivaltaista ideologiaa ja se on ilmoittanut olevansa valmis sitä käyttämään poliittisiin vastustajiin ”tarpeen tullessa”. Samalla kriteeristöllä väkivaltaista antifasismia harrastavat ryhmittymät on määritelty ääriryhmiksi.

Kirjailijan paneutuminen ideologisiin yksityiskohtiin näkyy esimerkiksi siinä, että kirjailija ei määrittele Rajat kiinni! -tyyppiset ääriliikkeet ”äärioikeistolaisiksi”, koska niitten talouspolitiikka ei ole samoilla linjoilla kuin nykyisen liberaalioikeiston. Sen sijaan nämä rasistiset ja nationalistiset ryhmittymät nimetään tässä kirjassa ”radikaalinationalisteiksi”. Radikaalinationalismin mukaan poliittinen järjestelmä (valtio) on rakennettava jonkin tietyn etnisen ryhmän, eli “kansan” ympärille. Sitä pienemmät yksiköt tulee alistaa valtaanpitävän kansan tahtoon, ja sitä suurempia yksiköitä, kuten ylikansallisia organisaatioita, ei tulisi olla lainkaan. Äärimmäisimmässä radikaalinationalismiin muodoissa katsotaan, että kansan menestys edellyttää tiettyjen kulttuurien tai etnisten ryhmien tuhoamista; lievemmissä muodoissa riittää, että näiden kulttuurien tai ryhmien edustajat karkotetaan. Toki radikaalinationalistit sijoitetaan oikeistoa lähemmäksi, koska vihaavat vasemmistoa ja useimmiten he samaistuvat oikeistoon.

Rakenne

Kirjailija jakaa poliittisen väkivallan kahteen luokkaan arvuuttamatta niitä: vasemmiston väkivalta on yleensä alistettujen “vapauttamista” alistavasta järjestelmästä, kun taas oikeiston on vallitsevan järjestelmän ehdoilla toteutettua repressiota jotain ulkoiseksi koettua ryhmää vastaan.

Kirjailijan puolueettomuus analysoidessaan jokaista ääriliikettä oli kunnioitusta herättävää. Kirjan kehys on yksinkertainen: Valtiolla pitäisi olla väkivallan monopoli ja sen oikeus- ja turvallisuusinstituutiot hoitavat kansalaisten turvan. Kaikki ryhmittymät, jotka haastavat valtion väkivaltamonopolin, ovat ääriliikkeitä. Suurin asia, mistä Tammisto ottaa henkilökohtaista kantaa, on se, ettei salafistien sharia-lakihankkeita tulisi koskaan hyväksyä, vaikka kuinka laillisiksi ja salonkikelpoisiksi he voivat hypoteettisesti ryhtyä, koska sharia-laki on räikeässä ristiriidassa liberaalidemokraattisen periaatteiden kanssa.

Tässä kirjassa käytetäänkin viime vuonna esittelemääni ”kulttinen miljöö” teoriaa, jota kirjailija on suomentanut ”kulttimaiseksi ympäristöksi”, selittämään näitten ryhmittymien jatkuvan ristipölytystä omissa ideologisissa vihalammikoissa. Kirjailijan mukaan kulttimainen ympäristö näkyy siinä, että monet organisaatioitten jäsenet samoin kuin yksin toimivat henkilöt ovat käyttäneet aktiivisesti samoja muukalaisvastaisia vastamedioita ja keskustelleet samoilla foorumeilla yli ryhmittymien rajojen. Tähän viittaa se, että eri toimijat käyttäytyvät miltei identtistä terminologiaa, johon sisältyy sellaisia sanoja kuin “kulttuurimarxisti, “suvakki” ja “mokuttaja”. Lisäksi monet eri tahot ovat osallistuneet samoihin mielenosoituksiin ja muihin tapahtumiin, joita on viime vuosina järjestetty ympäri maata. Olin siis koko ajan oikeassa, kun keväällä esitin saman kulttisen ympäristön sopivan kotimaiseen äärioikeistolaiseen skeneen ”Suomen saattokello-t 2017” (2018) kirja-arvion yhteydessä.

Samalla kirjailija viittaa tutkimuksiin, jotka osoittavat, että ihmisryhmien vihaamiseen keskittyvät nettisivut ja keskustelufoorumit luovat väkivaltaa kannustavan ympäristön, jossa on hyvin mahdollista, että joku käyttäjä ryhtyy toteuttamaan väkivaltafantasiat oikeassa maailmassa. Tammikko ehdottaakin, että tällaiset sivut suljetaan välittömästi ja ulkomaalaisten vihaa yllyttävien agitaattoreitten maahantulo estetään.

Väkivaltaisin?

Kirjassa nostetaan heti aluksi kissa pöytään ja todetaan, että maailman ja myöskin Suomen vaarallisimmat ääri-ideologiat ovat tällä hetkellä jihadismi ja äärioikeisto. Kirjailija suoraan sanoo, että väkivaltainen maskuliinisuus ja soturikultti ovat erityisen keskeisiä nimenomaan jihadistiselle ja muukalaisvastaisille liikkeille.

Äärivasemmisto on kirjailijan mukaan nykyään kokonaan pois terrorismista ja rajoittuu ainoastaan pahoinpitelemään fasisteja nyrkeillä tai piirtelöillä, kauppojen ikkunoita ja autoja tiiliskivillä ja jääkiekkomailoilla. Eläinoikeus ja ympäristöliikkeet ovat väkivaltaisempia kuin vannoutuneet kommunistit ja anarkistit, mutta heidänkin terrorismi on hiipunut sitten 90-luvun. Kirjailija toki lisää, että turhautuminen ilmastonmuutoksen torjunnassa, voi radikalisoida väkivaltaisen ympäristöliikkeen uudelleen. Joten ne ihmiset, jotka yhä tänä päivänä puhuvat äärivasemmistolaisesta väkivallasta kuin Che Guevara yhä kulkisi Kuuban vuoristoissa, voivat rauhoittua. Kylmä sota loppui ja kommunismi kukistettiin vuosikymmeniä sitten. Äärioikeisto yrittää yhä nostaa ruman päänsä ja sen herättämä uhka pitää ottaa vakavasti.

Ongelmia

Pariinkin kertaan kirjailija mainitsee, että #metoo -liikkeessä oli äärimmäisiä puolia, jotka heijastuivat muutamassa tapauksessa väkivaltaan tai vainoamiseen. Sinänsä tällaisten ikävien piirteitten läpikäyminen ei ole ongelmaa, mutta kun kirjassa toistetaan kolmeen tai neljään kertaan, että #metoo ”olisi” voinut eskaloitua väkivaltaiseksi noitavainoksi, oli vähän liikaa. Joko tämä oli yritys olla puolueeton ja kuunnella kaikkien ihmisten huolia erilaisista internetin vainoamiskampanjoista (joista suurin osa oli äärioikeiston järjestämiä) tai sitten kirjailija aidosti piti #metoo -liikettä pelottavana ja halusi väkisinkin puhua siitä enemmän kuin syytä olisi.

Toinen ongelma olivat toisistaan irralliset kappaleet. Vaikuttikin siltä, että kirjailija oletti, ettei kukaan lue tätä kirjaa kannesta kanteen, vaan hyppää suoraan häntä kiinnostavaan yksittäiseen ilmiöön, jolloin jokaisessa kappaleessa on yhteenveto samoista pointeista kuin edellisissä. Eli tässä kirjassa on paljon toistoa, mikä voi selittääkin, miksi #metoo -liike mainitaan pariinkin kertaan, vaikka ilmiö ei ole niin merkittävä väkivaltaisen ekstremismin saralla.

Yhteenveto

Teemu Tammikkon ”Vihalla ja voimalla. Poliittinen väkivalta Suomessa” on paras yhteenveto suomalaisesta ääriliikehdinnästä sitten Anssi Kullbergin toimittaja ”Suomi, terrorismi, SUPO” (2011) kirjan. Tässä ei jätetä yhtään sakeaa onkaloa tutkimatta, vaan valotetaan pimeimmätkin ja vastenmielisemmät liikkeet lukijalle, paljastaen todella yksityiskohtaista tutkimusta, joka yllätti jopa minut. Luulin, että tiesin kaiken, mitä kotimainen äärioikeisto touhuaa, mutta Tammikko viittaa ensikäden lähdeaineistoon, jossa selviää, että monet äärioikeistolaiset ryhmittymät ovat vielä sekopäisempiä kuin on mediassa käsitelty.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Islam, jihad ja maahanmuutto, Kommunismi ja anarkismi, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Avainsanat: , , , , , , ,

kesäkuu 2, 2019 · 8:00 am

Vihollisen sosiologia

James A. Ahon ”Tämä juttu pimeydessä: vihollisen sosiologia” (oma suomennos) on vuonna 1995 julkaistu tutkielma viholliskuvien psykologisista ja sosiaalisista vaikutuksista.

12

Idea

Aho analysoi puolueettomasti erilaisia tapauksia, joissa viholliskuvia on käytetty hyväkseen terrorisoidakseen ja tappaakseen ihmisiä, mutta myöskin tapauksia, joissa viholliskuvan luomista on torjuttu. Kirja analysoi pääosin viholliskuvaa äärioikeiston kautta, koska kyseisen poliittisen suuntauksen ydin perustuu ihmisryhmien demonisointiin ja vihaan. Mutta on tässä tapaus, missä äärioikeistolainen punaniskaperhe joutuu viranomaisten vihan kohteeksi, vaikka tämä perhe ei tehnyt mitään väärin. Samalla kirja analysoi tapauksia, missä ihmiset ovat liittyneet ja eronneet viharyhmästä. Mikä ajoi heidät radikalisoimaan ja mikä lopulta sai heidät tajuamaan olevansa pahasti väärässä?

Eri tapausten kautta, kirjailija pyrkii muotoilemaan teorian siitä, miten joku ihmisryhmä demonisoidaan ”viholliseksi”, joka edustaa kaikkea pahaa. Kun jokin ihmisryhmä on demonisoitu loppuun, mikään keino tämän ryhmän tuhoamiseksi ei ole moraaliton, vaan oikeastaan sankarillinen ja oikea teko. Kirja jäljitteleekin kauhistuttavan kaavan, jossa vihapuhe ensin muodostuu yhdestä tapauksesta, jossa ryhmän edustaja on koettu tehneen jotain pahaa. Rikkinäisen puhelimen lailla, yksittäistapaus tiivistyy stereotypiaksi, joka muuttuu sukupolvesta toiseen siirrettäväksi myytiksi. Tämä myytti uppoutuu ihmisten mieliin ”itsestäänselvyydeksi, jonka kaikki tietävät, mutta eivät uskalla sanoa”. Lopulta, joku viaton perhe puukotetaan kuoliaaksi, koska heidät koetaan olevan juutalaiskommunistisen salaliiton jäseninä tai nuorta afroamerikkalaista nuorta poikaa pelotellaan aseella uhaten koulumatkalla, koska tämä on ”vitun n-!”

Pahuus

Kirjan kirkkain johtopäätös onkin, ettei kukaan oikeastaan koe olevansa ”paha” ihminen, joka hyökkää puhtaan vihan takia viattomien kimppuun. Sen sijaan, me kaikki rakennamme tarinan, jossa olemme aina ”hyvien” puolella ja ”ne” ovat pahoja hyökkääjiä, joita vastaan on puolustauduttava. Oikeastaan “vihollinen” on ihmisten tapa rakentaa oma identiteetti negaation kautta. Sen sijaan, että rakentaisi omakuvan siitä mitä on, monet rakentavat identiteettinsä siitä, mitä he eivät ole tai kuulu. Kaikki paha siirretään jollekin ihmisryhmälle, joka muuttuu “viholliseksi” jota vastustaa, samalla tehden itsestään ”puhtaan ja hyvän”. Tämä selittää, miksi natsit, eivät edes kirjaimellisesti SS:ään kuuluneet, myönnä olevansa rasisteja. Pidetäänhän rasistia ”pahana” ihmisenä kulttuurissamme.

Kirjailijan mukaan ihmisillä on tarvetta tuntea, että heidän elämällään on merkitystä ja he ovat tärkeitä. Monet ihmiset, kuten äärirasistit sortuvatkin rakentamaan rasismista elämäntarkoituksen, jossa jonkun etnisen vähemmistön vihaaminen muuttuu eksistentiaaliseksi sankarikertomukseksi, jossa he ovat pääosassa. Tämä paljastaakin, miten surullisen onttoja ihmisiä äärioikeistolaiset ovat: Heidän elämässään ei ole muuta sisältöä kuin etnisten vähemmistöjen viha. Ei siis mikään ihme, että muutamat äärioikeistolaiset tajuavat elämänsä tyhjyyden, jolloin epätoivoissaan he pyrkivät oikeuttamaan olemassaolonsa massamurhalla. Tämä kirja julkaistiin ennen kuin koulusurmista tuli ilmiö, mutta edellä mainittu selitys pätee niihinkin: koulusurmaajat vain eivät vihaa jotain tiettyä etnistä vähemmistöä, vaan koko ihmiskuntaa tai, kuten incelien tapauksessa, naisia.

Ihmisryhmien demonisointi ”viholliseksi” on tappava, juuri siksi, koska jos jokin ihmisryhmä on vihollinen, se tarkoittaa, että he ovat sodassa sinua vastaan.  Aho käyttää esimerkkinä erään itävaltaisen epäonnistuneen taidemaalarin vankilassa kirjoittaman kirjan sitaattia “Verisynti ja rodun pyhäinhäväistys ovat perisyntejä ja ihmiskunnan turmio niille, jotka siihen antautuvat… Tämän vuoksi uskon, että toimin Jumalan tahdon mukaisesti: Puolustamalla itseäni juutalaisia vastaan, taistelen Jumalan työn puolesta.”  Harva kiinnittikin huomiota Adolf Hitlerin vihajulkaisun viestiin ja noin kymmen vuoden jälkeen 6 miljoonaa juutalaista teurastettiin, kuten kyseissänsä teoksessa kehotettiin. Parempi tappaa kaikki juutalaiset, Hitler totesi, ennen kuin he tuhoavat valkoisen rodun.

Kaikissa Ahon kirjan tapauksissa, paatuneimmat KKK:n ja terrorististen uusnatsiryhmien jäsenet uskoivat taistelevansa paremman maailman puolesta, jonka ainoa este olivat tietyt ihmisryhmät, joita he kokivat juonittelevan valkoisen rodun tuhoa. Kukaan heistä ei tunnustanut vihaavansa juutalaisia, mustia, homoja ja naisia, vaan ainoastaan reagoimassa heidän viiteryhmäänsä vastaan kuviteltuja hyökkäyksiä vastaan. Nämä ihmiset uskottelivat itselleen, että he ajattelivat yhtä loogisen kylmästi kuin sodan kenraalit, jotka eivät vihaa sodan toista osapuolta, vaan reagoivat aggressioon täsmällisellä sotilaallisella iskulla. Koska vähemmistöt eivät oikeasti ole sodassa enemmistöä vastaan, äärioikeistolaisten on pakko uskoa salaliittoteorioihin, jotta voivat oikeuttaa vihansa. Viha ilman oikeutusta on silkkaa hulluutta, eivätkä he koe olevansa hulluja, eivätkä halua, että muut pitävät heitä hulluina.

Mielenkiintoisesti tässä kirjassa paljastuu, että äärioikeistolaisuus, ainakin Yhdysvaltojen kontekstissa, oli eliitin projekti, jolla viedä ihmisten huomio pois omasta epäonnistumisestaan. Yhdysvalloissa moderni äärioikeisto muodostui Vietnamin sodan veteraaneista, joille iskostettiin oikeistolaisen eliitin luoma myytti, että ainoa syy miksi sota hävittiin, oli koska “korruptoituneet vasemmistopoliitikot pettivät armeijan, kahlitsemalla sen ihmisoikeuksien ja laillisuuden noudattamisella.”, eikä sen takia, koska kenraalit olivat vain huonoja ja koko sota turhaa ihmiselämän haaskausta. Myytin mukaan, USA olisi murskannut vietkongit, jos vain armeijalle olisi annettu täydet valtuudet tuhota heidät. Äärioikeisto onkin oikeistolaisen eliitin propagandan luoma poliittinen ääriliike, jonka vallankumouksellisista puheista huolimatta, palvelee tämän eliitin tarpeita.  Olen kirjoittanut yleisestikin Uuden Suomen blogissani siitä, miten äärioikeisto on eräänlainen valtaanpitäjien ideologinen jämä, joka karannut käsistä.

Ahon mukaan kansanperinteen sankarimyytit ovat yksi syy ääriajatteluun. Vaikka monissa sankarimyyteissä varoitetaan sankarin lankeamista pahuuden tielle, kansankulttuurissa myytit ovat typistyneet ideaksi, että on olemassa ”puhdassydäminen” sankari, joka edustaa kaikkea hyvää ja kukistaa kaikkea pahaa edustavan hirviön. Tämä ajattelu on tehnyt ihmisistä psykologisesti alttiita uskottelemaan itselleen, että on olemassa absoluuttisen ”pahoja” ihmisiä, joitten tuhoaminen keinolla millä hyvänsä on ”moraalista”. Kirjailija lähteekin laajentamaan kirjaansa käsittelemään ääriryhmistä sodissa tapahtuneisiin ihmisoikeusrikkomuksiin. Aho kiinnittää erityisesti huomiota siihen, miten amerikkalaiset järkyttyvät, kun ajoittain paljastuu, että ”heidän poikansa” on tappanut lapsia ja naisia rintamalla.

Tämä kirja saikin minut ajattelemaan väkivaltaisen antifasismin ongelmallisuutta. Vaikka fasistit ovat objektiivisesti perverssejä paskiaisia, heidän väkivaltainen nujertaminen ei välttämättä vähennä fasismia, vaan voi joissain tapauksissa eskaloida fasistien väkivaltaisuuksia. Esimerkiksi Anton Montin ja Pontus Purokuron kirjaassa ”Suoraa toimintaa! Autonomiset liikkeet Suomessa 1986-2016” (2017) eräs antifasisti harmittelee, että jos Suomen Sisun aktivisteja olisi pahoinpidelty enemmän 2000-luvun alussa, he eivät olisi päässyt Perussuomalaisten johtoon. En ole varma olisiko sellainen taktiikka ihan toiminut? Ainakin Michael Burleighin ”Kolmas valtakunta. Uusi historia” (2000) mainitaan, että natsit käyttivät antifasistien hyökkäyksiä hyväkseen, kehystääkseen itsensä sananvapauden uhreiksi, kasvattaen suosiotaan. Nykyäänkin äärioikeisto rakastaa uhriutua, joten heidän martyyrikompleksin vahvistaminen ei vaikuta olevan se fiksuin menetelmä vähentää äärioikeiston vaikutusvaltaa. Aho nostaakin kirjassaan tapauksia, joissa antirasistit onnistuivat eristämään fasistit, ilman että heitä demonisoitiin ihmishirviöiksi tai pahoinpideltiin. Taktiikkoihin kuului eri järjestöjen ja yhteisöjen arvostettujen henkilöitten sitouttaminen antirasismiin ja solidaarisuusmarssit vähemmistöjen puolesta. Kirjailija toteaakin, että pahuutta on oikeasti olemassa ja sitä pitää torjua, eikä olla passiivinen sen edessä, mutta pahuutta ei voiteta pahuudella. Jos vihollinen on pakko nujertaa väkivalloin, on asetettava rajat väkivallalle ja oltava varovainen, ettei itse lankea pimeyden tielle.

Ongelmia

Ainoa ongelma tässä kirjassa on se, ettei se käsittele eettisiä kysymyksiä, jotka liittyvät pirtelöitten heittämiseen fasistien niskaan. Onko oikein heittää maitotuote ihmisen päälle, jos tämä on rasistinen kusipää? Olisiko parempi heittää vegaaninen kaurapirtelö? Tai luomumehu? Vai voidaanko taivuttaa vegaaniset periaatteet fasismin kukistamiseen? Entä pitääkö rahoittaa pikaruokaravintolaa fasismin kitkemiseen? Tällaisiin tärkeisiin kysymyksiin Aho ei anna vastausta.

Yhteenveto

James A. Ahon ”This Thing of Darkness: A Sociology of the Enemy” on loistava tutkielma pahuudesta ja demonisoinnista. Kirja on tiivis, mutta täynnä rohkeaa ja monipuolista pohdintaa. Harmi, ettei tätä teosta ole suomennettu, vaikka kirjailijan sukunimi selvästi viittaa siihen, että hän on täältä päin.

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Avainsanat: , , , , , , , , , ,

Tou 18, 2019 · 8:00 am

Jerusalem. Kaupungin elämäkerta

Simon Sebag Montefioren ”Jerusalem. Kaupungin elämäkerta” on vuonna 2011 julkaistu tietokirja otsikossa mainitusta kaupungista.

7

Idea

Simon Sebag Montefiore käyttää Israelissa sijaitsevaa kaupunkia lähes mikrohistoriallisena kiinnepisteenä, jonka kautta hän kertoo melkein koko ihmiskunnan historian. Koska Jerusalem on tuhansia vuosia vanha kaupunki, kirjailija joutuu ensin kertomaan sen perustamisesta ja taustoista. Tässä siis melkein aloitetaan kertomaan maanviljelyn keksimisen jälkeisestä ajasta vuoteen 2011.

Koska kirjailija otti näin jättimäisen perspektiivin historiaan, kirjassa pystyy näkemään erilaisia ihmiskunnan trendejä, jotka ovat menneet läpi kaupungin. Otsikko onkin hieman harhaanjohtava, koska kirjan tyyli on enemmänkin erilaisten Jerusalemin kaupungissa vaikuttaneitten historiallisten henkilöitten elämäkertojen kokoelma, jota yhdistävät erilaiset historialliset punaiset langat. Tässä onkin paljon aikalaiskuvauksia, jotka antavat hyvin romaanimaisen otteen, muuten aika kuivalta kuulostavalle teokselle.

Vaikka luulisi näin laajan historiallisen perspektiivin vetävän mutkia suoriksi, tässä teoksessa onnistutaan kertomaan paljon yksityiskohtaista tietoa eri sivilisaatioista, kulttuureista ja ihmisistä, jotka elivät Jerusalemissa. Sitä esimerkiksi en tiennyt, että kaupunki on ollut lähes aina monikulttuurinen asutuskeskus, jossa kansoja Afrikasta, Euroopasta ja Aasiasta ovat eläneet yhdessä. Esimerkiksi parikin kertaa nainen on hallinnut kaupunkia ja jopa entinen musta afrikkalainen orja.  Yksi hullu suomalainenkin eksyi kaupunkiin, jolloin hänen seikkailut ikuistettiin tähän kirjaan!

Vaikka tässä teoksessa lukuisat sodat ja konfliktit nousevat esiin, välillä kaupungissa on ollut hyvinkin rauhallisia ja suvaitsevaisia kausia, joissa erilaiset uskonnot ja kansat ovat pystyneet elämään sulassa sovussa. Suurin osa konflikteista liittyykin enemmän suurvaltojen haluun hyödyntää uskonnollisten fanaatikkojen oikkuja omiin valtapoliittisiin tavoitteisiin kuin itse kaupungin asukkaitten haluun hakata toisiaan kuoliaaksi.

Ateistin paras argumentti?

Kirjan alussa Simon Sebag Montefiore kertookin pyrkivänsä kertomaan puolueettomasti Jerusalemin ympärillä olevista uskonnollisista ja poliittisista kiistoista. Vaikka kirjailija ei ota kantaa uskontojen päämäärien aitouteen ja sen käytännön sovelluksiin, tässä kirjassa välittyy hyvin synkkä kuva uskonnoista ja koko ihmiskunnasta.

Vaikka abrahamilaiset uskonnot pyrkivät pelastamaan ihmiskunnan ”sielun” kohottamalla tämän henkisesti korkeammalle tasolle kuin eläimet, tavoitteissa epäonnistuttiin niin pahasti kuin olla ja voi. Kirjailijan puolueettomuus uskontoja kohtaan antaakin tilaa lukijan itse arvioida, miten juutalaisuuden, kristinuskon ja islamin kannattajat ovat kukin vuorollaan sortuneet mitä hirvittävimpään barbarismiin erilaisissa sodissa, joista suurin osa liittyy siihen, että Jerusalem on jokaisen uskonnon mukaan pyhä kaupunki.

Vaikka 1800-luvulla uskontojen rooli vähentyi merkittävästi ja Palestiinan kiistat liittyivät puhtaasti materialistisiin asioihin, silti kaupungin uskonnollinen merkitys takasi, että jokaisen ryhmän edustaja halusi sitä hallita. Kirjailija korostaakin, ettei Jerusalemilla ole mitään strategista merkitystä, ainoastaan uskonnollinen, joten voitaisiin argumentoida, että verta vuodatetaan tolkuton määrä täysin turhasta palasta maata.

Kuitenkin 1900-luvun alun Israel/Palestiina sotkut osoittavat, ettei sekularismi, ateismi ja nationalismi kyenneet ratkaisemaan erilaisia poliittisia ristiriitoja alueessa, mikä vahvisti kaikkien uskontojen fundamentalistisia kannattajia. Nyt Jerusalem on äärijuutalaisten, -kristittyjen ja -muslimien apokalyptinen temmellyskenttä, jossa jokainen osapuoli yrittää tuhota toisen. Kirjailija korostaakin kirjaa pitkin erilaisia aikalaiskuvauksia, joissa ihmiset valittavat, että sitä luulisi uskonnollisen pyhän kaupungin olevan kiva paikka, mutta se ei ole mitään muuta kuin käärmeitten pesä, jossa ihmiskunnan pahimmat puolet tulevat esiin.

Koska tämä kirja on jo melko vanha, tässä ei käsitellä fundamentalistikrstittyjen tukeman Trumpin päätöstä tunnustaa Jerusalem Israelin pääkaupungiksi tai kaikista postmodernistisinta, Brasilian uuden äärioikeistolaisen presidentin samankaltaista päätöstä. Brasilialla ei ole mitään siteitä Jerusalemiin, mutta koska maan presidentti on äärikristitty, joka ihailee suuresti Trumppia, hän on valmis romuttamaan maan lihamarkkinat arabimaissa, jotta voisi tyydyttää omia uskonnollisia oikkuja. Arabimaat ovat brasilialaisen lihan suurempia ostajia. Parasta esimerkkiä uskonnon irrationaalisista vaikutuksista on vaikea löytää.

Yhteenveto

Simon Sebag Montefioren ”Jerusalem. Kaupungin elämäkerta” on jälleen loistava kirja mieheltä, joka on tunkenut lusikkansa moneenkin soppaan. Olen esimerkiksi lukenut Montefioren ”Stalin – punaisen tsaarin hovissa” (2004), josta pidin paljon. Jälleen kerran Montefiore on onnistunut kirjoittamaan täysin erilaisesta aiheesta mahtavan monipuolisen historianteoksen, joka massiivisesta koosta huolimatta jaksoi lukea. Samalla kirjan viesti on aika synkkä: ihmiskunta ei ole vielä onnistunut irtautumaan omista ideologioistaan ja jaksaa tapella mitä pateettisimmista syistä.

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Historia, Islam, jihad ja maahanmuutto, Kommunismi ja anarkismi, Kulttuuri, Politiikka ja yhteiskunta, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Avainsanat: , , , , , , , , , , ,

Tou 5, 2019 · 8:00 am

Antirasistista luokkataistelua

Kathryn Stockettin ”Piiat” on vuonna 2009 julkaistu romaani afroamerikkalaisista kotiapulaisista rotuerottelunaikaisessa Missisipin Jacksonin kaupungissa.

2

Idea

Romaanissa seurataan piikoja ja valkoista nuorta naista, joka päättää kirjoittaa heidän kokemuksistaan kirjan, saadakseen nostetta alkavassa toimittajaurassaan. Tästä alkaakin äärimmäisen vaarallinen peitetyö kaupungin yläluokan piikojen todellisten kokemusten tallentamisessa aikakaudessa, jossa on hyvin tavallista ratkaista afroamerikkalaisten epätyytyväisyys työoloihin hirttämällä heidät.

Romaani alkaa hitaasti, mutta se vie heti mukanaan. Ensin kuvataan jokaisen hahmon arki, elämänhistoria ja personallisuus, jotta samaistut ja välität heistä. Samalla pääset tutustumaan Jacksonin kaupungin yläluokkaisten valkoisten naisten sosiaaliseen dynamiikkaan. Kirjailija avaakin eri hahmojen kautta, miten rotu ja sukupuoli vaikuttavat eri tavoilla eri ihmisryhmiin kuuluviin henkilöihin. Afroamerikkalaisia naisia sorretetaan koska he ovat naisia ja mustia, ja valkoisia naisia taas sorretaan koska he ovat naisia.  Siitä huolimatta, että valkoiset naiset eivät tarvitse tehdä töitä, heitä yhä kohdellaan valkoisten miesten toimesta kuin seksiorjina, joilla ei ole omaa tahtoa tai älykkyyttä. Kathryn Stockettin sekoittaakin romaaniin antirasismia, feminismiä, draamaa ja huumoria.

Erityisen mielenkiintoista olivatkin kuvaukset ilmiselvästä rotusorrosta, jota afroamerikkalaiset naiset joutuvat kokemaan, mutta myöskin siitä henkisesti raskaasta vankilasta, jossa valkoiset naiset joutuivat elämään oman kotinsa sisällä. Ainoa tapa valkoisten naisten osoittaa omatoimisuutta ja minkäänlaista henkistä rikkautta oli osallistumalla erilaisiin juhlakomiteoihin ja käskyttämällä mustia kotiapulaisiaan.

Miehet ovat romaanissa lähes aina etäisiä, mutta vaarallisia puolijumalan kaltaisia olentoja, jotka vain lyhyesti ilmestyvät antamaan mahtikäskyjä, joita ympyröi sanaton uhka brutaalista ja raakalaismaisesta väkivallasta.

Samalla tämä romaani muistuttaa, mistä 1960-luvun sananvapauskamppailu koostui: Jacksonissa, kuten koko Yhdysvalloissa, ihmisillä oli oikeus julkaista mitä ikinä halusi, mutta silti Etelä-valtioissa afroamerikkalaiset tiesivät, että sananvapaus ei kohdistunut heihin, vaikka laissa ei eritelty mustien tai valkoisten sananvapauden eroja. Kirjassa piiat joutuvat kertomaan kokemuksistaan anonyymisti, koska valkoisten kritisointi voisi tuoda mitä hirvittävän kuoleman. Piiat olivatkin sekä sorrettuja ihonvärinsä takia, mutta myöskin sosiaalisen luokan, joka pidettiin pelolla alipalkattuna. Afroamerikkalaisen piti olla jatkuvasti kiitollinen, että hänet sallittiin olla olemassa, joten mikä tahansa vaatimus paremmista työoloista tai palkasta nähtiin uhmakkuutena ja epäkiitollisuutena, jota piti välittömästi rankaista. Vaikka lainsäädäntö oli ilmiselvän rasistinen, se takasi joitain afroamerikkalaisille oikeuksia, mutta valkoisten kulttuuri varmisti sen, että niitä ei valvottaisi. Romaanissa nuori toimittaja harjoittaakin sananvapauttaan, jotta voisi paljastaa tämän alistuksen kulttuurin, ja näin murtaa se lopullisesti.

Ongelmia

Suurin ongelma oli romaanin jälkiviisas kirjoitustapa, jossa kirjailija tunsi pakollisesti välillä muistuttaa lukijaa, että juoni sijoittuu vuosiin 1963-64, asettamalla kertojan tai hahmojen suihin mainintoja suurista historiallisista tapahtumista, mitä tapahtui samaan aikaan. Tällainen jatkuva referoiminen herätti mieleen Winston Groomin ”Forrest Gump” (1986) romaanin, ja muistutti minua siitä, etten lue 60-luvulla kirjoitettua kirjaa, vaan nykyajan jälkiviisaudella tuotettua romaania. Tällä tarkoitan, että nykyään me tiedämme, mikä oli historiallisesti merkittävää ja mainitsemisen arvoista kyseisestä aikakaudesta, mutta harvoin aikalaiset sen tajuavat. Erityisesti, kun monet historialliset tapahtuvat, joita romaanin henkilöt mainitsevat olivat melko epärelevantteja heidän kokemuksilleen. Harvoin eri aikakausien romaaneissa mainitaan samaan aikaan tapahtuvia suuria historiallisia hetkiä, vaikka kuinka ne olisivatkin relevantteja hahmojen kokemuksille. Tällainen referointi rikkookin mielestäni illuusion aikalaiskuvauksesta. Voin lyödä vetoa, että jos luet romaanin, joka sijoittuu nykyaikaan, et todennäköisesti törmää hahmoihin, jotka mainitsevat keltaliivit, Trumpin tai Isiksen sivumennen syödessä aamiaista.

Toinen ongelma oli romaanin oletus, että tiedät tarkalleen mitä rankaisuja afroamerikkalaisiin kohdistettiin, jos he rikkoivat rotuerottelulakeja. Tässä toki mainitaan talon polttaminen, ampumine ja hakkaaminen pesäpallomailoilla, mutta nämä olivat lievemmästä päästä. Oikeastaan pahimmillaan rotuerottelulakien rikkomisesta voisi seurata brutaali pahoinpitely, sukuelinten silpominen, hirttäminen ja sen jälkeen ruumiin polttaminen ja kappaleiksi repiminen, jonka jälkeen pienemmät luut muutettiin onnenkaluiksi, joita myytiin valkoisille asukkaille. Enkä liioittele yhtään. 60-luvun amerikkalaiset Etelä-valtiot olivat mitä pahimman barbarismin aluetta, joka oli niin maailmankuulu, että Neuvostoliitto käytti näitä faktoja propagandassaan. Jotkut historioitsijat ovatkin todenneet, että yksi syy afroamerikkalaisten kansalaisvapauksien laajentamiseen olikin Neuvostoliiton vastustaminen. On hyvin vaikea mainostaa omaa maata demokratian ja vapauden linnakkeena, jos oma kansa on jakautunut niihin, joilla on valtaa repiä maanmiehiä kappaleiksi, koska nämä ovat ”vääränvärisiä” ja niihin, joitten on toteltava hiljaa valkoisten jokaista käskyä.

Yhteenveto

Kathryn Stockettin ”Piiat” on hyvä romaani afroamerikkalaisten työväen naisten arjesta, mutta myöskin feministinen kertomus eri sosiaalisten luokkien naisten ristiin menevistä sortomekanismeista, kerrottuna todella tunteita herättävällä, mutta viihdyttävällä juonella. En ole vielä nähnyt elokuvaversiota, mutta kuulemma se vesittää romaanin sanoman, joka on pohjimmiltaan aika rankka ja synkkä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Avainsanat: , , , , , , , , , , , ,

huhtikuu 26, 2019 · 8:00 am

Alt-Right: 4Chanista Valkoiseen taloon

Mike Wendlingin ”Alt-Right: 4Chanista Valkoiseen taloon” (oma suomennos) on viime vuonna julkaistu  tietokirja modernista amerikkalaisesta äärioikeistosta.  

7

Idea  

Wendling on BBC:n toimittaja, joka on erikoistunut poliittisiin ääriliikkeisiin, joten on luonnollista, että hän tutki nykyään koko maailmaa riivaavaa amerikkalaista tautia nimeltä ”vaihtoehtoinen oikeisto”. Kuitenkin kirjailijan suurin teesi on, ettei alt-right ole mikään varteenotettava poliittinen liike tai kunnolla edes äärioikeistolainen. Enemmänkin se on kulttuurihegemoniaan pyrkivä sekalainen joukko rasistisia ääriryhmiä, joitten suurin saavutus on nihilististen massamurhaajien ja terroristien tuottaminen. Toki ikävää touhua, mutta ei verrattavissa viimeisen vuosisadan fasistisiin massaliikkeisiin. 

Wedling alkaa kirjansa netin syvemmistä koloista, joissa rasistiset äärikapitalistiset ajattelijat muotoilivat ristiriitaisen ideologian, joka on anarkismin, teknoutopismin, eugeniikan ja totalitarismin sekoitus. 4Channissa, Twitterissä ja YouTubessa nämä ideat törmäsivät valkoisen ylivallan, antifeminismin, konservatismin ja pilailukulttuurin kanssa, muodostaen ihmeellisen vastakulttuurimöykyn erilaisia tekijöitä ja sivustoja, joita yhdisti Trumpin kannatus.   

Kirjassa kuitenkin ei vain analysoida, mitä alt-right pitäisi olla teoriassa, vaan mitä se on käytännössä. Tämä tuoreempi tapa analysoida kyseistä liikettä toi muutaman oivalluksen, kuten sen, ettei alt-righissa oikeasti välitetä ihmisoikeuksista, vaan ainoastaan maahanmuuton ja yleisen tasa-arvon vastustamisesta. Kuitenkin tämä tasa-arvon vastustaminen ei materialisoidu kunnolla oikean maailman poliittiseksi aktivismiksi, koska suurin osa liikkeen jäsenistä koostuu sosiaalisesti eristäytyneistä miehistä, joilla on vakavia psykologisia ongelmia. Tämä selittääkin, miksi esimerkiksi alt-rightiin mukana liikkuva miesasialiike ei ole yrittänyt konkreettisesti parantaa miesten asemaa, vaan ainoastaan vastustamaan feminismiä. 

Mike Wendlingin pohtii myöskin miksi alt-right ei ole tuottanut uusia taidemuotoja ja instituutioita, kuten edellisten sukupolvien vastakulttuurit (esim beatnickit, hipit ja punkkarit). Sattumalta ääriliiketutkija Leena Malkki pohdiskeli tällä viikolla, miksi nykyinen kotimainen äärioikeisto ei ole kyennyt luomaan suuria ja vaikutusvaltaisia ulkoparlamentaarisia järjestöjä, kuten vasemmisto? Tämä kirja antaakin hyvän vastauksen hänen kysymykselleen. Pidinkin hieman puutteellisena, ettei kirjailija huomannut sitä, ettei äärioikeisto ole koskaan tuottanut mitään uutta tai omaperäistä taidetta tai instituutioita. Äärioikeisto ei ole mitään muuta kuin kollaasi erilaisia oikeistolaisia ideoita, joihin on sekoitettu vasemmistolta varastettua estetiikkaa.    

Vertailua  

Wendling ottaa tuoreemman näkökulman kuin samasta aiheesta kirjoitetut kirjat. Esimerkiksi siinä, missä Angela Naglen ”Kill all Normies” (2017) kirjan ydin oli siinä, miten vasemmistolainen vastakulttuuri hegemonisoitui niin paljon, että jopa äärioikeisto omaksui sen taktiikat, muuttuen ”gramscilaiseksi äärioikeistoksi” ja David Neiwertin ”Alt-America: The Rise of the Radical Right in the Age of Trump” (2017) taas loi jatkumon 90-luvun amerikkalaisesta äärioikeistolaisesta salaliittoteoriamiljööstä alt-rightiin, niin Wendling ajoittaa alt-rightin puhtaasti internetin ilmiöksi, jota perinteisempi äärioikeisto on yrittänyt hyödyntää, epäonnistuen siinä. Kirjailijan mukaan, vaikka alt-right yrittää ottaa kunnian Trumpin nousemisesta presidenttiin, todisteita tästä ei ole.  

Kuten Tapio Pesolan ”Suomen saattokello-t 2017” kirjan-arviossa totesin, tietyissä vastakulttuureissa muodostuu ”kulttinen miljöö” joka selittää, miksi erilaiset tärähtäneet liikkeet sietävät toisiaan, Wendling teos antaa hyvän esimerkin, milloin tällainen kulttinen miljöö hajoaa. Niin kauan, kun vastakulttuuri pysyy pienenä ja sijoittuu johonkin suojattuun paikkaan, kuten muutamaan hämärään nettisivuu tai niitten nurkkauksiin, yhtenäisyys eri ryhmittymien välillä pysyy. Mutta heti, kun pitää yrittää aloittaa valtavirran poliittinen aktivismi, ristiriidat repivät koko liittouman. Näin alkoi tapahtua, kun Trump voitti presidenttivaalit, ja poliittisesti aktiiviset äärioikeistolaiset liikkeet yrittivät kukin vuorollaan ottaa alt-rightin johdon. Kun kaikki haluavat olla führeri, niin kukaan ei ole. Samalla monet alt-rightin kannattajista eivät omanneet kärsivällisyyttä lähteä äitinsä kellarista ja alkaa tylsää poliittista jalkatyötä, jota vaaditaan massaliikkeeltä. Tämän vuoksi Wendling ennustaa alt-rightin romahdusta, josta sitten ehkä jokin uusi poliittinen liike voi muodostua. Tähän asti kuitenkin olemme kokeneet vain romahduksen ja ajoittaisia terrori-iskuja.   

Ongelmia  

Ainoa ongelma tässä kirjassa on syvempi sosiologinen analyysi, jossa pohdittaisiin, miksi ylipäätänsä jonkun rasistisen anarkokapitalistien blogit vetoavat joihinkin ihmisiin, niin paljon, että kokonainen sekalainen äärioikeistolainen netti-ilmiö syntyy? Miksi niin moni keski-ikäinen mies on vanhempiensa kellarissa linnoittautunut neitsyt, joka kuluttaa koko päivänsä trollaamassa juutalaisia toimittajia piirrossammakkokuvilla? Tämä kirja keskittyykin enemmänkin ideologiaan ja sen käytäntöön, kuin pohtimaan, miksi? Silti tässä oli paljon oivalluksia tai todisteita joihinkin äärioikeistolaisiin ilmiöihin, joita havaitsin, kuten että tosiaan on olemassa henkilöitä, jotka toimivat ideologisina siltoina äärimmäisiin johtopäätöksiin, halusivatpa he sitä tai ei. Tai, että on tehty akateeminen tutkimus koko ”kulttuurimarxismi” salaliittoteorian alkuperästä, joka jäljittää sen suoraan Natsi-Saksan propagandaministeriöön.   

Sitten tässä oli yksi pikkuvirhe, jossa kirjailija selittää “God emperor Trump”  meemin olevan vain alt-rightin puolivitsikäs sankaripalvonnan ilmenemismuoto, mutta hän ei tajunnut koko meemin estetiikan ja nimen tulevan Warhammer 40K –roolipelihahmosta. Olisi ollut kiinnostavaa tietää, miksi alt-right omaksui 80-luvun roolipelihahmon Trump-palvonnan merkiksi? Olisiko se sen takia, koska nykyään kyseinen pelisarja on niin suosittu? Vai ovatko kyseisen pelin harrastajat taipuvaisempia äärioikeistolaisuuteen? En saa ainakaan tässä kirjassa vastauksia kysymykseeni.  

Yhteenveto  

Mike Wendlingin ”Alt-Right: From 4Chan to the White House” on yksi kattavimmista tietokirjoista modernista amerikkalaisesta äärioikeistosta, mutta sen keskittyminen käytännön toimintaan, jättää aukkoja koko radikalisoitumisprosessissa. Silti tämä kirja on ehkä tasapainoisimmista teoksista, mitä on aiheesta.   

Jätä kommentti

Kategoria(t): Liberalismi, oikeistolaisuus ja anarkokapitalismi, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , ,

huhtikuu 13, 2019 · 8:00 am

Yllämme kaartuva taivas

Juha Siron ”Yllämme kaartuva taivas” on tänä vuonna julkaistu romaani, jossa seurataan kahden eri henkilön elämää eri aikakausissa.  

9

Idea   

En ottanut tätä romaania lukulistaan, koska se on eksistentialistinen, vaan koska siinä on natseja! Romaanissa on kaksi aika tasoa, josta yksi sijoittuu 30-50-luvun Saksaan ja toinen vuoteen 2026.   

Ensimmäisessä tasossa seuramme saksalaisen miehen elämää lapsesta Wehrmachtin sotakuvaajaksi ja siitä masentuneeksi siviiliksi sodanjälkeisessä Saksassa. Romaani alkaa kolmannen persoonan kerronnalla, jossa mies kuvataan vain ”poikana”, joka vain kulkee elämänsä läpi kuin mikäkin sätkynukke, ilman oikeaa tahtoa tai intoa tehdä mitään. Vaikka tällä on rakkaus eläimiin ja erääseen naapurin juutalaistyttöön, natsit pilaavat kaiken sekoilullaan.     

Toinen aikakausi sijoittuu pelottavan lähelle olevaan postapokalyptiseen maailmaan, missä joukko miehiä yrittää ylittää aavikon, jotta pääsevät ”vyöhykkeelle”. Kummassakin tasossa mietitään elämän merkitystä.   

Juha Siro ei kirjoittanut vain romaania, jossa asioita tapahtuu, vaan hän kätki kerrontaa lukuisia tasoja ja symboleja, jotka ovat sen verran hyvin upotettu kerrontaan, että lukeminen sujui hyvin, ilman että pysähdyt joka kerta miettimään, mitä jätkä yrittää oikein viestittää, mutta tarpeeksi näkyväksi, että tajuat tarinassa olevan jotain muuta kuin mielenkiintoinen ja tunteikas juoni. Itse romaanin rakenteessa ja sen muutoksissa on symboliikkaa, jonka aistin, mutta en onnistunut täysin tavoittamaan, koska en ole tarpeeksi älykäs. Silti, tunne, että luin jotain merkityksellistä ihmisyyden tilasta.

Sen ymmärsin, että tässä pohditaan elämän tarkoitusta ja onko sillä ylipäätänsä tarkoitusta? Voiko kristinusko antaa vastauksen vai joku muu? Milloin ihminen on ”valmis”? Vai valmistuuko hän koskaan kokonaiseksi? Kuten kirjan viimeisessä sivussa sanotaan: ”miten lähellä hän on sitä, että voisi ymmärtää edes häivähdyksen jostain lopullisesta, tavoittaisi aavistuksen siitä mistä kaikesta on kysymys?”   

Ajankohtaisuus   

Herkullisinta oli kuitenkin kirjailijan tapa kuvata Saksan radikalisoituminen fasismiin etäisellä tavalla, jolloin sen piirteet muuttuivat yleistettäviksi säännönmukaisuuksiksi, jotka pätevät suoraan nykyaikaan. Alussa pidin tätä tapaa ärsyttävänä, mutta romaanin edetettä kerrontatyylin motiivi paljastui.

Tuntui kuin Siro olisi huutamassa kirjan sivuissa, että historia on toistumassa, että meitä manipuloidaan omaksumaan fasismi uudelleen. Kuten Toinen maailmansota osoitti, fasismi ei ole oikea vastaus mihinkään, ainoastaan tie totaaliseen turmioon. Mutta jotkut ovat innokkaita nuolemaan sitä teräskorkoista nahkasaapasta.    

Yhteenveto   

Juha Siron ”Yllämme kaartuva taivas” on todella hyvä romaani elämästä ja natsien pahuudesta, mutta myöskin siitä, miten on osattava sijoittaa itsensä maailmalle. Kuitenkin romaani ei anna suoria vastauksia oikein mihinkään, vaan antaa lukijan itse pohtia, mitä tämä kaikki tarkoittaa?   

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Avainsanat: , , , , , , , ,