Aihearkisto: Talous

Epätasa-arvo: Mitä sille voidaan tehdä?

Anthony B. Atkinsonin, vuonna 2015 julkaistu ”Epätasa-arvo: Mitä sille voidaan tehdä?” (oma suomennos) on taloustieteellinen kirja, joka argumentoi, että valtioilla on resurssit kukistaa suhteellinen köyhyys maailmailta.

10   

Idea    

Atkinson aloittaa kirjansa ensin kertomalla aika vakuuttavasti, miten uusliberalistinen politiikka on lisännyt köyhyyttä kaikkialla, missä sitä on kokeiltu. Kirjailija lähteekin ehdottamaan, miten uusliberalismin aiheuttamat epätasa-arvo-ongelmat voidaan ratkaista massiivisella valtion interventiolla.     

Ehdotuksiin kuuluu perintöveron tulojen järjestely niin, että jokainen kansalainen saa 21 vuotiaana kymmenen tuhatta euroa yhteiskunnalta starttirahana ja tämän lisäksi perustuloa. Valtion tulisi massiivisesti investoida uuteen teknologian kehitykseen ja varmistaa täystyöllisyys perinteisten keinojen lisäksi, tarjoamalla työttömille töitä julkisilla projekteilla. Mielenkiintoisin väite on, että mitä vahvemmat ammattiliitot sitä enemmän ne kykenevät estämään varallisuuden keskittymisen harvojen käsiin ja suuryritysten valtaa hyväksikäyttää hintoja ja markkinoita oman edun tavoitteluun muitten kustannuksella.   

Kirjailija mukaan suuret mannertenväliset vapaakauppasopimukset ovat nykyään kirjoitettu sijoittajien etua tarkastellen, eikä työläisten ja kuluttajien. Atkinsonin mukaan, jos halutaan oikeudenmukaisempi ja tasa-arvoisempi maailma, suuret kauppasopimukset pitäisi solmia kuluttajien ja työläisten etua ajatellen, eikä taloudellisen pyramidin huipussa olevien.    

Kaiken tämän ilon tietenkin kustantavat kaikki kansalaiset progressiivisella verotuksella, joka olisi suuryrityksille ja rikkaille 70% korkuinen. Maailman kaikista rikkaimmat yksilöt ja korporaatiot saisivat lisäksi vielä maailmanlaajuinen suurpääoma veron maksettavaksi. Tietenkin kaikki verosuunnittelu ja -järjestely karsittaisiin pois, jotta ylimääräinen byrokratia hävitettäisiin, eikä rikkailla olisi mitään mahdollisuutta piilottaa rahansa valtiolta.    

Mielenkiintoisinta oli Paul Krugamin lainaus ”Kilpailukyky on merkityksetön käsite kansallisissa talouksissa”, joka esiintyy tässä kirjassa. Atkinson kertookin, että koko puhe valtion kilpailukyvyn parantamisesta on hölynpölyä, jolla perustellaan suuryritysten etuoikeuksia.     

Rakenne    

Tässä kirjassa häpeilemättömästi ajetaan rankkaa sosialidemokraattista ja keynesiläistä elvytyspolitiikkaa, ilman että mainitaan sosialidemokratia tai Keynesiä. Tämä johtuu siitä, että kirjailija on niin teknokraattinen, että tässä käydään todella yksityiskohtaisesti läpi erilaisia taloustieteellisiä mekanismeja, eikä niinkään taloustieteellisiä teorioita tai edes filosofisia periaatteita. Kuitenkin tässä ei ajeta chavezilaista talouspolitiikkaa, jossa kansallistetaan strategisia yrityksiä tai ne, jotka ovat konkurssin partaalla. Samalla tässä ei ajeta osuuskuntamallia, kommunismia, syndikalismia tai radikaaliliberaali John Deweyn muotoilemaa hajautettua hyvinvointivaltiota.    

 

Tämä on siis käytännössä melko maltillinen vasemmistolainen tietokirja, mutta kirjailija itse välttää tekstissään perinteistä vasemmistolaista kielenkäyttöä. Tämä onkin kirjoitettu puhtaasti tieteellisellä, mutta suhteellisen helppolukuisella kielellä, joka olettaa, ettet tiedä mitään muuta kuin taloustieteen perusasiat. Kirjassa kulutetaankin paljon aikaa perustellakseen jokaisen elvytysehdotuksen ja, jopa vastamaan mahdollisille vastaväitteille.     

Ainoa viite vasemmistolaisuuteen on taloustieteilijä Thomas Piketty referointi. Selvästi ranskalainen tutkija inspiroi Atkinsonin kirjoittamaan tämän kirjan. Onhan ehdotus globaalista pääoma verosta Pikettyn idea.     

Ongelmia    

Tässä kirjassa mennään sellaisiin teknokraattisiin pohdiskeluihin, jotka kiihottavat vain paatuneimpia virkamiehiä. Teoksessa olisi voinut olla samaistuttavia ja käsinkosketeltavia esimerkkitapauksia ihmisistä, joita ehdotukset koskisivat, jotta maallikkokin jaksaisi lukea.  

Koska en ole taloustieteilijä, en voikaan 100% vakuuttaa, että kirjan ehdotukset ovat täysin aukottomasti perusteltuja, mutta kirjailija pohtii aika paljon vastaväitteitä. Tässä jopa analysoidaan, miten veronkorotukset voivat mahdollisesti madaltaa talouskasvua ja karkottaa yrittäjiä ja sen sellaista. Eli tämä ei ole mikään utopistinen suuntaviivoja antava manifesti, vaan ihan tieteellinen teksti.     

Mutta koska tämä on puhtaasti taloustieteellinen kirja, Atkinson ei pohdi mahdollisia sosiaalisia ja poliittisia ongelmia, joita valtion vallan kasvattaminen voisi aiheuttaa. Ainakin talousliberaaleille tällainen massiivinen hyvinvointivaltion elvyttäminen olisi sama kuin stalinistisen diktatuurin pystyttäminen. Toki pidän tällaisia pelkoja aiheettomina, mutta merkittävä osa oikeistolaisista tosissaan uskoo rajoittamattoman kapitalismin olevan tae yksilönvapauksille, joten heidän huoliaan olisi käsiteltävä tässä kirjassa edes sivumainintana.    

Ongelma on myöskin kirjan keskittyminen Iso-Britannian ja USA:n talouteen. Vaikka kirja on kehystetty yleistettäväksi koko maailmalle, kummatkin edellä mainitut valtiot saavat ihan omat kappaleet. Kirjailija myöntääkin, että eri valtiolla on eri taloudelliset järjestelmät, joten ei kaikkia tässä teoksessa mainituista ehdotuksista voi soveltaa kaikkiin niihin.    

Yhteenveto    

Anthony B. Atkinsonin ” Inequality: What Can Be Done?” on hyvä taloustieteellinen kirja epätasa-arvosta, joka kiihkottomasti ehdottaa todella radikaaleja poliittisia menetelmiä köyhyyden vähentämiseksi, herättäen painajaisia investointipankkiireissa. Aikakautena, jossa uusliberalistinen politiikka on ajautunut sellaiseen umpikujaan, että jopa fasismi näyttäytyy joillekin järkevämmältä yhteiskuntajärjestelmältä, tällainen kirja on tervetullut lisä keskusteluun. Mutta lukijan on oltava hieman perehtynyt taloustieteen oppeihin, jotta voi ymmärtää kirjan teesejä.   

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Talous

Bolševikit ja työläisten hallinta 1917-1921

Maurice Brintonin ”Bolševikit ja työläisten hallinta 1917-1921” (oma suomennos) on vuonna 1972 julkaistu pamfletti, joka kertoo, miten Lenin johtamat bolševikit tuhosivat Venäjän vallankumouksessa syntyneet itsenäiset työläisneuvostot.   

8

Idea   

Venäjän vallankumouksen aikana työläisistä koostuvat ryhmittymät olivat vallanneet työpaikkansa ja perustaneet demokraattisesti johdettuja tehdasneuvostoja. ”Neuvostoliitto” nimi tuleekin näistä tehdasorganisaatioista, joita oli ympäri Venäjän imperiumia. Nämä työläisneuvostot perustuivat suoraan demokratiaan, jossa työläiset itse päättivät työpaikkansa tuotannosta ja työajoista.  

Venäjän vallankumous oli laaja-alainen massaliike, jossa bolševikit olivat yksi ryhmittymä muitten joukossa. Enemmistönä olivat sosiaalidemokraattiset menševikit ja epämääräiset sosialistiset ryhmittymät. Nämä epämääräiset sosialistiset ryhmittymät koostuivat suurimmaksi osaksi anarkisteista, syndikalisteista ja muista libertaarisista sosialisteista, jotka eivät uskoneet keskusvaltaan, vaan työläisten hajautettuun demokratiaan.    

Vaikka tämä on lyhyt anarkistin kirjoittama pamfletti, se perustuu Neuvostoliiton omiin asiakirjoihin ja aikalaiskuvauksiin. Kirjailija jäljittää, miten Lenin, Trotski ja kumppanit alussa puhuivat hajautetun demokratian ja työläisvallan puolesta, mutta hitaasti he muuttivat mielipiteensä ja alkoivat ajaa äärimmäistä vallan keskittämistä. Monet aikalaiset tajusivat viimeistään vuonna 1918, että Neuvostoliitto oli ajautumassa totalitarismiin. Kirjailija jäljittää, miten monet aktivistit yrittivät estää kehityksen, mutta huono järjestäytyminen yhtenäiseksi vastarinnaksi ja verinen sisällissota ajoi kaiken vallan Vladimir Leninille, joka loi pohjan sille hirviömäiselle totalitarismille, jonka hänen seuraajansa Joseph Stalin sai käsiinsä.   

George Orwellin painajainen   

Hämmästyttävintä tässä kirjassa on Leninin ja bolševikien sitaatit, joissa sanojen merkityksiä muutettiin. George Orwellin kuvaama kaksoiskieli on kuin suoraan otettu aikakauden asiakirjoista. Erityisen mielenkiintoista on, miten tässä Brintonin kirjassa ”työläishallinta” muuttuu hitaasti ”työläisten hallinnaksi”. Ensin monet tehtaat olivat työläisten demokraattisessa ohjauksessa, mutta Lenin ja kumppanit pelkäsivät, että ilman keskusvaltaista koordinaatiota, tehtaat eivät tuottaisi koko maalle tarvikkeita ja ruokaa, mikä voisi aiheuttaa nälänhädän. Käyttäen nälänhädän pelkoa bolševikit määräsivät useitten neuvottelujen jälkeen työläisneuvostot ammattiliittojen hallintaan ja lopulta ammattiliitot kommunistisen puolueen hallintaan. Tavalliset työläiset potkittiin pois tehdasneuvostoista ja korvattiin kommunistisen puolueen ammattivirkamiehiä. Kaikki suoran ja hajautetun demokratian aspektit hävitettiin, koska uskottiin, että ainoa tapa ”rakentaa sosialismia” oli hyödyntää ”porvariston tieteellistä ammattitaitoa”. Tavoitteena oli muuttaa Venäjän taloudellisen järjestelmän ”valtion kapitalismiksi” jolloin koko maa toimisi kuin yksi jättiläismäinen yritys. Tällä megaluokan järjestelmällä koko Neuvostoliiton kansa toimisi kuin yksi ainoa koneisto, jonka tarkoitus on kohottaa maa sellaiseen materiaaliseen varallisuuden tasoon, jossa ”todellinen kommunismi” voitaisiin saavuttaa. Jälkikäteen tiedämme, että koko suunnitelma meni niin pieleen kuin mahdollista.    

Kirjassa käsitelläänkin lukuisia aikakauden työläiskongresseja, joissa pohdittiin marxilaisen teorian eri tulkintojen kautta, mikä on paras tapa rakentaa sosialistinen järjestelmä. Brinton osoittaa, että Neuvostoliiton totalitaristinen kehitys ei ollut mikään historiallinen välttämättömyys, vaan eri olosuhteitten ja ryhmittymien juonittelujen yhteinen tulos. Bolševikit eivät uskoneet, että tavalliset työläiset tiesivät, mitä olivat tekemässä tehtaitten kanssa, joten heihin oli Leninin mukaan ”syötettävä sosialismia puolueen kautta”. Tällä elitistisellä asenteella Leninin johtamat kommunistit kahmivat kaiken vallan itselleen ja lopulta väkivaltaisesti tuhosivat kaikki muut sosialistiset ryhmittymät, joita oli maassa olemassa. Mielenkiintoisinta on lukea, miten avoimesti eri venäläiset sosialistiset lehdet arvostelivat Leininiä ja ennustivat oikein, mihin hänen keskusvaltainen ote johtaisi. Ikävä kyllä kaikista häikäilemätön osapuoli sai kaiken vallan ja murskasi Neuvostoliiton demokraattisen kokeilun.    

Ongelmia   

Kirjan suurin ongelma on sen tylsyys. Tässä kirjassa käydään läpi lukuisia pöytäkirjoja ja julistuksia, joissa on todella kuivaa byrokraattista kieltä, jota on aika raskasta lukea. Pienempi vika on kirjan asenteellisuus. Tämä kirja on anarkistin kirjoittama, joten se yrittää argumentoida, että Leninin tulkinta kommunistisesta teoriasta oli väärä. Niinkin paljon, että rivien välistä voi tulkita sen, että kirjailija ei pidä edes Leninin muotoilemaa Marxismi-Leninismiä oikeana kommunismina. Tässä kirjassa kulutetaankin jonkin verran aikaa pohdiskellen, mitä Marxilaisuus ”todella” on? Mikä on hieman epärelevanttia, kun puhutaan käytännön politiikasta.   

Mielenkiintoisinta on kuitenkin Leninin omat perustelut hänen päätöksilleen. Erityisen hämmästyttävää on, miten Lenin laski oman positiossa olevan ”oikeistokommunismia” joka perustuu pragmaattisuuteen. Hän taas kutsui työläisten autonomiaa korostavat liikkeet ”lapsellisiksi vasemmistokommunisteiksi”. Toinen fakta oli se, että Lenin kuvasi omaa johtamaansa Neuvostoliiton taloudellista järjestelmää ”valtion kapitalismiksi”. Olin aina luullut, että termi oli länsieurooppalaisten kommunistien keksimä termi kuvaamaan, miksi Neuvostoliitto ei ollut heidän mielestään oikeaa kommunismia, mutta se olikin ihan virallinen termi maan järjestelmälle.    

Yhteenveto   

Maurice Brintonin ”The Bolsheviks and Workers’ Control 1917-1921” on hyvä tietolähde lyhyestä Neuvostoliiton demokraattisesta kokeilusta. Vaikka kirjailija on avoimesti puolueellinen, hän ei lähde spekuloimaan oliko bolševikien suunnitelmissa totalitaristinen diktatuuri vai ajautuivatko he sisällissodan melskeessä suosimaan keskusvaltaa. Kirjailija vain esittää ne sitaatit, jotka osoittavat mielenmuutoksen 1917-1921 aikavälissä ja miten niistä keskusteltiin. Mutta pitää olla todella intohimoinen Neuvostoliiton historian harrastaja, jotta jaksaa lukea tämän kirjan.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Historia, Kommunismi ja anarkismi, Talous

Noitavainot olivat luokkasotaa

Luin pari vuotta sitten Henry Charles Lean Espanjan inkvisitiota käsittelevän kirjan ”A History of the Inquisition of Spain” (1906), jossa kerrottiin, että noitavainot eivät olleetkaan mikään kollektiivinen uskonnollinen psykoosi, vaan määrätietoinen valtion harjoittama etninen puhdistus. Inkvisition alkuperäinen tarkoitus oli hävittää kaikki Espanjan maurit ja juutalaiset, jopa kristityiksi kääntyneet. Kun nämä etniset vähemmistöt oli puhdistettu Espanjasta, inkvisitio oikeutti oman olemassaolonsa noitavainoilla. Kun kuulin Silvia Federicin, vuonna 2004 julkaistusta noitavainojen historiasta ”Caliban ja noita: naiset, ruumis ja primitiivinen akkumulaatio.” (oma suomennos) laajentavan edellä mainittua näkökulmaa, otin sen välittömästi lukulistalle.     

5

Idea    

Silvia Federici argumentoi, että noitavainot eivät olleet vain inkvisition uskonnollisen fanaattisuuden, ahneuden ja vallanhimon hirvittävä lopputulos, vaan oikeastaan eurooppalaisen eliitin tapa murskata kaikki vastarinta samaan aikaan muodostuvalle kapitalistiselle järjestelmälle. Kirjan kehys on Marxin taloushistoriallisen analyysin kritiikkissä. Federicin mukaan Marx ohittaa noitavainot täysin, kun hän kertoo myöhäiskeskiajan primitiivisestä akkumulaatiosta. Edellä mainittu on prosessi, missä Euroopan eliitit hajottivat yhteisomisteisen maajärjestelmän (commons) luoden suuren massan maattomia työläisiä, joista syntyi pohja teolliselle työväestölle. Tämän väkivaltaisen prosessin tarkoitus oli kerätä (akkumuloida) tarpeeksi varallisuutta ensimmäisten tehtaitten perustamiseen. Nykyään varallisuutta kerätään investoinneilla, mutta myöhäiskeskiajalla ylimääräistä rahaa sellaiseen touhuun oli hyvin vähän.    

Vallankumouksien ehkäisy    

Kirjailija ensin kertoo katolisen kirkon uskonnollisista vainoista ja osoittaa, että kirkko ei tappanut kerettiläisiä ja vääräuskoisia, koska nämä tulkitsivat kristinuskon eri tavalla tai eivät uskoneet siihen ollenkaan, vaan koska nämä haastoivat keskiajan taloudellista ja poliittista järjestelmää. Federici nostaa esiin aikalaiskuvauksia ja muutamien uskonnollisten liikkeitten omia tekstejä, joissa vaaditaan sukupuolten ja luokkien tasa-arvoa sekä varallisuuden jakoa. Jyrkästi hierarkkinen katolinen kirkko ei sellaista touhua voinut sietää.     

Tämän jälkeen kirjailija siirtyy 1450-1600-luvuille, joita valtavirran taloushistorioitsijat kuvaavat ”kapitalismin siirtymäajaksi”. Kirjailijan mukaan sana ”siirtymäaika” antaa kuvan rauhallisesta etenemisestä kohti kapitalismia, mutta hän osoittaakin, että tämä aikakausi oli Euroopan väkivaltaisinta. Aikajaksoon mahtui massiivisia talonpoikaiskapinoita, joissa vaadittiin demokratiaa, sukupuolihierarkioitten ja säätyjen kumoamista sekä varallisuuden jakoa. Mutta myöskin noitavainoja. Federici osoittaa, että kun talonpoikaiskapinat murskattiin väkivaltaisesti, Euroopan eliitti pyrki hävittämään kaikki vastarinnan edellytykset juurineen. Tähän se ryhtyi noitavainojen kautta. Federici argumentoi, että noitavainot toteutettiin, koska suurin osa menneistä talonpoikaiskapinoista oli kylien vanhimpien naisten johtamia. Yleensä nämä naiset olivat arvostettuja šamaaneja tai parantajia.    

Kirjailija argumentoi lukuisten esimerkkitapausten kautta, että noitavainojen todellinen tarkoitus oli tuhota miesten ja naisten välinen solidaarisuus, joka oli edellytys kapinoihin ja vallankumouksiin. Samalla noitavainot murskasivat lukuisia kansanperinteitä, jotka antoivat kylien naisille auktoriteetin terveysasioissa. Kun noidiksi leimatut naiset tapettiin, valtiosta tuli ainoa luotettava terveydenhuollon varmistaja. Sen lisäksi, että lääketiede tieteellistettiin, naisten syntyvyys saatiin valtion hallintaan. Ennen myöhäiskeskiajalla syntyvyys oli hyvin matala huonon ravinnon ja tautien takia, mutta myöskin koska naiset suorittivat abortteja. Tällainen ”ihmismassan haaskaus” ei käynyt valtioille ja porvaristolle, joka tarvitsi laajan työvoiman pyörittämään ensimmäisiä tehtaita ja kaivoksia. Suuri syntyvyys myöskin varmisti, että palkat pysyivät matalina, eikä ihmiselle jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin ryhtyä palkalliseksi työläiseksi.     

Kolonialismi    

Kirjailija myöskin nostaa esiin, miten noitavainoja tapahtui lähes samaan aikaan Amerikan siirtokunnissa. Tällä tiedolla kirjailija pyrkii argumentoimaan, että noitavainot keksittiin alun perin keinoksi alistaa Amerikan alkuperäiskansat eurooppalaisen mahdin alle. Samalla näillä vainoilla varmistettiin, että köyhät eurooppalaiset siirtolaiset eivät pakenisi asumaan alkuperäiskansojen keskuuteen. Kun tämä taktiikka osoittautui toimivaksi, se siirrettiin Eurooppaan, jossa taas Amerikan alkuperäiskansojen ”saatanalliset pakanatavat” käytettiin esimerkkinä siitä, mitä ”voisi” tapahtua, jos noitia ei tuhottaisi Euroopasta.     

Rakenne    

Kirjailija nojautuu sekä muuhun akateemiseen kirjallisuuteen aihepiiristä, että omiin tutkimuksiinsa. Vaikka teos on akateeminen, se on todella helppolukuinen. Tämä on yksi hienoimmista ja selkeimmin kirjoitetuista historiankirjoista joita olen lukenut. Kirjaa kuvittavat erilaiset aikakauden maalaukset, veistokset ja kaiverrukset jotka täydentävät narratiivia. Samalla aikalaiskuvaukset ja taloustieteelliset luvut antavat tukea kirjailijan tulkintaan.    

Ongelmia     

Kirja ensimmäinen ongelma on sen oletus. Kirjan kehys on marxilaisessa historiankirjoituksessa. Vaikka marxilainen historiankirjoitus ei ole se kaikista puolueettomin kirjallisuudenlaji, se korostaa valtavirtahistorian unohdettuja tapauksia, joita on aina kiinnostava lukea. Genren teoksista olen lukenut Eduardo Galeanon ”Open Veins of Latin America” (1973) ja Domenico Losurdon ”Liberalismin musta kirja” (2005). Mutta nämä kirjat aina olettavat, että lukija inhoaa kapitalismia ja haluaa lukea oikeutuksen inholleen. Tässä ei siis koskaan selitetä, miksi nykyistä kapitalismia pitäisi vihata, vaan oletetaan sen olevan itsestään selvää.     

Suurin ongelma on kuitenkin kirjailijan tapa käyttää moderneja sanoja kuvaamaan vanhoja tapahtumia. Esimerkiksi kirjailija kutsuu noitavainoja kansanmurhaksi. Vaikka modernien sanojen käyttö tekee tekstistä sujuvampaa ja jännittävää, ne hämärtävät miten asiat oikeasti siihen aikaan koettiin tai perusteltiin. Onneksi kirjailija välillä pysähtyy selventämään, että jokin hänen näkemyksistään on vain arvailua, johon tarvitaan syvällisempää tutkimusta tai, että jokin toinen teoria jonka hän mainitsee ei ole täysin todistettu. Tätä kirjaa on siis luettava varovaisesti ja kriittisesti.     

Yhteenveto    

Silvia Federicin ”Caliban and the Witch: Women, the Body and Primitive Accumulation” on yksi parhaimmista historiankirjoista, joita olen lukenut. Tämä kertoo tuoreesta näkökulmasta Euroopan historian synkimmästä jaksosta, joka osoittaa, että asiat, joita pidämme itsestään selvänä, kuten sukupuoliroolit, eivät aina olleet samanlaisia. Kirjailija osoittaa, että keskiajalla naisilla oli enemmän oikeuksia kuin 1600-1800-luvuilla! Kirja on myöskin varoitus siitä, että ihmisoikeudet eivät ole koskaan täysin turvassa, että ne voidaan hyvinkin brutaalisti riistää ihmisiltä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Historia, Kommunismi ja anarkismi, Talous

IBM ja holokausti

Joel Bakanin ”Yhtiö: Sairaalloinen voiton ja vallan tavoittelu” (2003) kirjassa käsiteltiin kaikkia tapoja, joilla yksityiset suuryritykset ovat pilanneet maailman ja yksi sen viitteistä oli Edwin Blackin, vuonna 1999 julkaisema kirja ”IBM ja holokausti” (oma suomennos) tietokirja. Panin sitten tämän kirjan lukulistaan, koska vaikka olen melko onneton tietotekniikassa, teknologian sosiaaliset ja poliittiset vaikutukset ovat aina kiinnostaneet.   

9

Idea   

”IBM ja holokausti” kertoo amerikkalaisen tietoteknisen yhtiön International Business Machine (IBM) osallisuudesta Natsi-Saksan harjoittamaan juutalaisten kansanmurhaan. Vaikka edellä mainitun Bakanin kirjassa kerrottiin IBM:n myyneen reikäkorttikoneita Natsi-Saksalle, en tiennyt kuinka syvälle tämä yhteistyö ulottui. Tässä Blackin kirjassa paljastuu, että IBM oli aktiivisessa yhteistyössä koko Toisen maailmansodan aikana Natsi-Saksan kanssa.    

IBM oli 30-luvulla globaali suuryritys, jolla oli tehtaita ja alihankkijoita ympäri maailman. Erityisesti Euroopassa. Yksi IBM:n alihankkijoista oli Saksassa. Kun Hitler nousi valtaan, tämä alihankkija varmisti rikastuttavan sopimuksen uuden hallinnon kanssa. Natsit käyttivät IBM:än reikäkorttikoneita kartoittaakseen kaikki ”ei-toivotut” saksalaiset ja näin varmistaa ketkä vangittaisiin gettoihin tai lähetettäisiin keskitysleireille. 

IBM:än Yhdysvaltojen pääkonttori oli täysin tietoinen siitä, mitä sen myymillä reikäkorttikoneilla tehtiin ja se antoi täyden siunauksen sille. IBM:n jopa lähetti huoltomiehiä Natsi-Saksaan ja ehdotti, miten kortistoja voitaisiin kehittää tehokkaimmiksi. Missään vaiheessa IBM:ällä ei kyseenalaistettu tätä yhteistyötä maailmanhistorian pahimman hirmuvallan kanssa. Kirjailija painottaakin, että jo ennen sotaa kaikki olivat tietoisia natsien harjoittamasta juutalaisvainosta.    

Pahemman luokan ahneutta   

Kirjailija jäljittää sekä Yhdysvaltojen pääkonttorin, että saksalaisen alihankkijan johtajien elämäkerrat, paljastaakseen että näillä miehillä ei ollut mitään muuta vakaumusta kuin voiton maksimoiminen. IBM ei osallistunut holokaustin tehostamiseen koska sen omistajat olivat rasisteja, vaan koska he halusivat varmistaa yhtiön rikastumisen. Vaikka IBM:ällä oli sen ajan tietokonemarkkinoiden monopoli, se oli yhtiönä järjestetty alihankkijoiden verkostoksi välttääkseen korkeita veroja. Kuitenkin nämä alihankkijat tottelivat Yhdysvalloissa olevaa päämajaa, joka halusi tietää tasan tarkkaan, mitä sen nimissä tehtiin. IBM:än korkeimmat virkamiehet kävivät säännöllisesti vierailulla Natsi-hallinnon korkeimmissa tasoissa. Jopa Hitlerin kanssa keskusteltiin henkilökohtaisesti.    

Kirjan mukaan IBM rikastuikin huimasti Toisen maailmansodan aikana. Yksi syy, miksi näin kävi, vaikka monet väittävät sodan olevan huonoa bisnekselle, oli se, että 1900-luvulla sotien aikana oli tapana kaapata vihollismaitten yhtiöt väliaikaisesti ja palautaa ne omistajille sodan päädyttyä, riippumatta siitä kuka sen voitti. Jo ennen Toista maailmansotaa tällainen yhtiöitten “lainaaminen” sodan aikana oli vakiintunut tapa, jota natsitkaan eivät kyseenalaistaneet. IBM:ällä ei ollutkaan mitään menetettävää uudesta sodasta, ainoastaan voitettavaa.    

Koska Yhdysvallat astui Toiseen maailmansotaan myöhemmin kuin muut, IBM sai hyvin pitkään vapaasti myydä ja huoltaa natsien laitteistoa ja näin edistää juutalaisten kansanmurhaa. Hitler oli niin kiitollinen IBM:än kontribuutiolle, että antoi sen amerikkalaisjohtajalle korkeimman natsimitalin, mitä ulkomaalaiselle voi antaa.    

Kun USA meni sotaan, IBM menetti väliaikaisesti saksalaisen alihankkijansa hallinnan, mutta kun sota loppui, amerikkalaisyhtiö sai alihankkijan ja sen tuottamat verirahat takaisin itselleen. Sota oli IBM:älle mitä voittoisinta aikaa, erityisesti kun se myi sodan aikana kaikille osapuolille teknologiaansa.    

Ongelmia   

Suurin ongelma tässä kirjassa on sen taiteellinen dramaattisuus. Edwin Blackin on todella hyvä kirjoittaja, joka väritti kirjassa esitetyt faktat todella tunteita herättävillä kielikuvilla. Vaikka tällainen taiteellinen ote tuottaa todella tyydyttävän lukukokemuksen, se hieman hämärtää siinä esitettyjä faktoja. Kirjassa liioitellaan natsien holokaustikoneiston tehokkuutta, niinkin paljon, että se herätti mieleen nykyisten teknologiayhtiöitten massadata-analyysin. On hyvin vaikea uskoa, että reikäkorttitietokoneilla oli niin massiivinen rooli holokaustissa. Kirjailija väittääkin, että ilman IBM tietokoneita holokausti ei olisi edes mahdollista, mikä kuulostaa hieman liioittelulta, kun Neuvostoliitossa onnistuttiin ihan ilman tietokoneita toteuttamaan laajoja puhdistuksia.    

Yhteenveto   

Edwin Blackin ”IBM and the Holocaust ” kertoo siitä, mihin kauheuksiin yksityinen yhtiö voi ryhtyä turvatakseen osakkeenomistajien edut. Kun muistaa, että tämä kirja kirjoitettiin ennen Facebookin, Twitterin ja Googlen homogeenista asemaa, sen viesti on vielä pelottavampi. Vaikka kirjan kieli voi olla joillekin ylidramaattinen se kuitenkin painottaa kuinka kauhistuttava holokausti oli ja, miten häikäilemättömästi moni yksityinen yhtiö toimi Natsi-Saksassa.   

Joittenkin mielestä natsit ja IBM:n sotarikokset ovat menneisyydessä, että nykyään suuryrityksiä sitovat yritysvastuu. Valitettavasti fasismi on nousemassa ympäri maailmaa. Samaan aikaan datayhtiöt ovat ehtineet syyllistyä lukuisiin yksityisyyden loukkauksiin. Pelko historian toistosta ei ole aiheeton. Suuret datayhtiöt ovat jo antaneet takaportteja NSA:lle, myyneet ihmisten yksityistä dataa poliittisille toimijoille, Google oli rakentamassa Kiinan hallitukselle sensuroitua hakukonetta ja muutenkin valtio on kokoamassa verkkokauppa Alibaban kanssa maailmanhistorian suurinta valvontakoneistoa, Amazon taas tekee tiivistä yhteistyötä Pentagonin kanssa ja lukuisat yhtiöt käyttävät kännyköiden GPS signaalia piirtääkseen äärimmäisen tarkan kartan ihmisen käymistä paikoista, josta hyvin helposti onnistutaan päättelemään ihmisen identiteetti. Voi olla, että tulevaisuudessa IBM:n sotarikokset kalpenevat sille kauhulle, jota globaali massadata-analyysi voi saada aikaan väärissä käsissä. Toisessa maailmansodassa reikäkorteissa oli vain ihmisten perustiedot, mutta nykyään lukuisissa palvelimissa ympäri maailmaa on niin paljon yksityistä tietoa, että jättiyhtiöitten algoritmit tuntevat meidät paremmin kuin me itse.   

Jätä kommentti

Kategoria(t): Rasismin ja äärioikeistolaisuus, Talous, Teologia, tietotekniikka

Bernie Sandersin manifesti!

Amerikassa kaikki on suurempaa, paitsi sosialismi, joten oli yllättävää, että itseään ”demokraattiseksi sosialistiksi” kutsuva senaattori Bernie Sanders pääsi vuosina 2015-2016 Demokraattien presidenttiehdokaskisassa niin pitkälle kuin pääsi. Koska arvioin vuosi sitten presidentti Donald Trumpin vaalimanifestin, otin tämän Kirsimarja Tielisen suomentaman Bernie Sandersin manifestin ”Mahdollisuuksien maa – Yhdysvaltojen vaihtoehtoinen tulevaisuus” luettavaksi.

 12

Idea    

Bernie Sanders kertoo kirjassaan hänen elämästään: miten hän kasvoi New Yorkin Brooklynin kaupunginosassa keskiluokkaisessa perheessä, miten hän muutti Vermontin osavaltioon, poliittisesta heräämisestään, politiikastaan ja presidenttikisasta. Paljastuu, että Bernie Sanders on puolalaisten juutalaisten jälkeläinen, jonka sukulaisia murhattiin natsien keskitysleireissä ja tämä vaikutti paljon hänen maailmankuvaansa ja politiikkaan. Kirjan mukaan Sanders on johdonmukaisesti ajanut Vermontin osavaltiossa sosialidemokraattista politiikkaa ja hyvinkin menestyneesti. Jos on kirjaan uskomista, Vermont on melkein pieni sosialistinen saari USA:ssa.     

Mutta kiinnostavinta on Sandersin maailmankuva, vaikka mies sanoo olevansa ”demokraattinen sosialisti”, hän tarkoittaa käytännössä sosialidemokratiaa. Yllätyinkin, miten avoimesti Sanders kirjoitti tähän kirjaan ajavansa sosialismia. Käytännön tasolla hän siis ajaa pohjoismaista hyvinvointivaltiota Yhdysvaltoihin. Sosiaalidemokratiassa yksityiset yritykset, erityisesti suuryritykset, tuottavat varallisuuden, josta osa kanavoidaan valtion erilaisiin sosiaalisiin ohjelmiin ja vahvat ammattiliitot turvaavat työläisten oikeuksia. Suurin ero eurooppalaiseen sosialidemokratiaan on kuitenkin siinä, että Sanders ei aja tiettyjen teollisuudenalojen kansallistamista, ainoastaan massiivista veronkorotusta jättiläismäisiin amerikkalaiseen suuryrityksiin.

Perustellakseen politiikkaansa, kirjailija kertoo, miten epätasa-arvoinen ja kurja Yhdysvallat on tavallisille ihmisille. En tiennyt, että maa oli niin riistokapitalistinen kuin tässä kirjassa esitetään. Runsailla viittauksilla ja tutkimuksilla Sanders osoittaa, että USA:ssa harjoitetaan rikkaitten sosialismia, jossa suuret kansainväliset korporaatiot käytännössä välttyvät veronmaksuilta, mutta saavat runsaasti yritystukea valtiolta, kun samaan aikaan työntekijät saavat niin vähän palkkaa, että joutuvat täydentämään sen valtion ruokakupongeilla. Kirjan mukaan USA:n taloudella menee lujaa, mutta varallisuus ei jakaudu tasaisesti. Sandersin keskeisin idea on jakaa tämä varallisuus kansalle, jotta he voivat osallistua kapitalismiin muullakin tavalla kuin vaihdettavina muttereina suuryrityksien koneistoissa.    

Mutta pahempaa on, miten USA:ssa määrätietoisesti estetään köyhiä ihmisiä, erityisesti afroamerikkalaisia äänestämästä. Toisin kuin Suomen sosialistisessa helvetissä, niin USA:ssa ihmisten pitää erikseen rekisteröityä äänestäjäksi ja joskus rekisteröintipaikkoja on vain yksi koko eurooppalaisen maan kokoisessa osavaltiossa. Sama on jopa äänestyspaikalla, joita joissain osavaltioissa on vain muutama, eikä ennakkoäänestystä ole. Kirjan mukaan, jos olet köyhä, vammainen tai raskaissa töissä, on hyvin vaikeaa löytää aikaa tai keinoa matkustaa rekisteröityäkseen äänestäjäksi tai jopa äänestää. Sandersin mukaan ei ole siis mikään ihme, että maa on muuttumassa oligarkiaksi, kun vain valkoisesta keskiluokasta ylöspäin kykenee edes äänestämään.    

Vasemmistopopulismia    

Tässä kirjassa näkee hyvin, että Sanders mahtuu ”populisti” määritelmän alle. Kirja perustuu vastakkainasetteluun, jossa ”tavallinen työtätekevä kansa” on vastaan ”ahneet miljardöörit.” Sandersin mukaan USA on muuttumassa oligarkiaksi, jossa valtavat yritykset tekevät mitä huvittaa ja tavalliset ihmiset kärsivät. Jopa valtamediaa haukutaan tässä kirjassa ”suuryritysten äänitorveksi”. Kuten populistit yleensäkin, Sanders myöskin asemoi itsensä amerikkalaisen kansan ”oikeaksi” edustajaksi, joka täyttää heidän toiveensa.

Ainoa ero oikeistopopulismiin on rasismin ja teleologian puute. Sandersin mukaan ongelma eivät ole niinkään jotkut yksittäiset miljardöörit, vaikkakin tässä haukutaan paljonkin Koch-veljeksiä, vaan itse USA:n järjestelmä, joka suosii suuria yksityisiä yrityksiä. Kirja kuluttaakin paljon sivuja, analysoidakseen joka ikisen rakenteellisen ongelman USA:ssa ja miten ne voitaisiin korjata jollain tietyllä sosialistisella ohjelmalla. Tämä kirja ei siis sisällä epämääräisiä lupauksia oikeudenmukaisuudesta ja tasa-arvosta, vaan konkreettisia ratkaisuja. Niinkin paljon, että osa tästä kirjasta on hirmu tylsää.    

Rasismin puute taas näkyy siinä, että Sanders ei syytä meksikolaisia maahanmuuttajia, vaan USA:n taloudellista järjestelmää, jossa ammattiliittojen perustaminen on vaikeaa. Sanders olisi valmis antamaan mahdollisuuden siirtolaisten perustaa tai liittyä olemassa oleviin ammattiliittoihin, neuvottelemaan paremmat työehdot ja näin jakamaan yritysten varallisuuden tasaisemmin kaikkien työläisten kesken. Kirjailija jopa menee niinkin pitkälle, että omistaa kokonaisen luvun alkuperäiskansojen ongelmille ja, miten nekin voitaisiin ratkaista.   

Yllättävintä oli Sandersin radikalismi työläisten oikeuksissa. Kirjailijan mukaan valtion pitäisi tukea työntekijöitten osuuskuntia ja yhteisomisteisia yrityksiä, jotta nämä voisivat olla pohja tasaisemmin ja demokraattisemmin jaetulle varallisuudelle. Kirjailija painottaakin, että nykyinen USA:n markkinavetoinen politiikka suosii jättiläismäisiä korporaatioita, jotka tuhoavat kokonaisten kaupunkien itsenäisen elinkeinon ja ympäristön, muuttaen kaikki asukkaat alipalkatuiksi ja sairaiksi kassatyöntekijöiksi. Sanders menee ehdotuksessaan pidemmälle kuin kotimaiset demarimme. Tällainen työläisten omistamien yrityksien visio on melkein kommunismia. Mutta hän ei ole antikapitalismi, erityisesti, kun Sanders kirjoitti työllistäneensä suuren määrän ihmisiä hänen nimeään kantavilla fanituotteilla.    

Ongelmia    

Suurin ongelma tässä kirjassa on sen keskellä olevat politiikkaehdotukset, jotka ovat niin spesifejä, että suomalaiselle lukijalle ne ovat melko tylsää luettavaa. Parasta antia on kirjan alkuosa, joka kertoo Sandersin elämästä ja hänen poliittisesta noususta.Olisin myöskin kaivannut juoruilua ja muitten presidenttiehdokkaitten haukkumista, mutta Sanders kirjoitti tähän kirjaan, että se ei ole tyylinsä. Clintonia haukutaan tässä kirjassa vain muutaman kerran ja Trumppia vain kerran. Sitten miehen tapa toistaa samoja pointteja miljoonia kertoja on todella väsyttävää.    

Yhteenveto    

Bernie Sandersin manifestin ”Mahdollisuuksien maa – Yhdysvaltojen vaihtoehtoinen tulevaisuus” on hyvin vakuuttava teos, joka ei perustu vain epämääräisiin heittoihin tuloeroista, vaan useisiin tutkimuksiin ja raportteihin, jotka osoittavat, että USA:n 70-luvulla aloittama uusliberalistinen politiikka on tuhoisa tavalliselle ihmiselle ja koko maailmalle. Harmittaakin todella paljon, että oranssi fasisti voitti vaalit ja raahaa sekoilulla koko maailman pimeyteen.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Politiikka ja yhteiskunta, Talous

Analogin kosto

Suomessa E-kirjojen osuus vaikuttaa olevan pienempi kuin ulkomailla. Vaikka E-kirjoilla on etunsa, monet niistä et omista oikeasti, vaan maksimissaan maksat siitä, että pääset kuluttamaan ulkomaisessa palvelimessa tuotetta. Näin on monien E-kirjojen, streamattavan musiikin ja elokuvien saralla. Tämän vuoksi ostan fyysiset levyt, kirjat, BlueRay-versiot sen jälkeen, kun olen havainnut jonkun kulttuurituotteen omistamisen arvoiseksi. Kun näin tämän David Saxin, vuonna 2016 julkaistun kirjan ”Analogin kosto: Oikeat asiat ja miksi niillä on väliä” (oma suomennos) kiinnostuin heti, koska oma käyttäytyminen vaikuttaa olevan osa laajempaa ilmiötä.

10

Idea

Sax pyrkii tällä kirjalla perustelemaan ja kartoittamaan, miten erilaiset fyysiset kulttuurituotteet ovat ennustetusta katoamisesta huolimatta, tekemässä paluun. Näitä tuotteita ovat vinyylilevyt, fyysiset kirjat, filmikamerat, paperiset muistivihot ja etc.

Kaikki alkoi muuttua 2010-luvulla, kun yhtäkkiä joukko nuoria, jotka eivät melkein ollenkaan kasvaneet analogisten tuotteitten kanssa, alkoivat nähdä vinyylilevyissä ja filmikameroissa suurta arvoa. Kokonainen pienten yritysten analoginen teollisuus syntyi näitten nuorten hipstereitten ansiosta. Mutta nyt vinyylit, fyysiset kirjat, vanhat muoviset Neuvostoliitossa valmistetut filmikamerat ja nahkakantiset muistivihot muuttuivat vanhoista massatuotteista luksustuotteiksi, joita vain rikkaimmat ja muodikkaimmat ihmiset omistavat.

Sax osaa todella elävästi kirjoittaa, miksi nämä tuotteet vetoavat nuoriin, vaikkakin ovat teknologisesti primitiivisempiä ja vaikeampia käyttää kuin digitaaliset tuotteet. En koskaan elämässäni osannut ennustaa, että innostuisin kovakantisen muistivihon kuvauksesta, mutta tämä kirja onnistui siinä!

Neurologiaa

Mielenkiintoisinta on kirjan tieteellinen puoli, jossa on vähän samoja ideoita kuin arvioimassani Nicholas Carrin ”Pinnalliset: mitä internet tekee aivoillemme” (2010) kirjassa. Internet ja digitaaliset tuotteet ovat hajottamassa keskittymiskyvyn, muuttamassa ajatteluamme ja vieraannuttamassa toisiamme. Saxin mukaan analogiset tuotteet pakottavat meitä käyttämään kaikkia aistejamme, jolloin saamme kokonaisvaltaisemman kokemuksen kulttuurituotteen kulutuksesta ja se monipuolistaa ajatteluamme. Samalla nämä tuotteet lisäävät yhteisöllisyyttä, kuten muistivihoissa, joista voi repiä sivuja ja laittaa seinälle muitten nähtäväksi, sen sijaan että lähetetään linkkejä edestakaisin sähköpistin kautta. Lautapelit ovat sama asia. Kirjan mukaan, kun ihmiset pelaavat lautapelejä keskenään, he näkevät toisen pelaajan ihmisenä ja kohtelevat heitä myöskin sellaisena. Yhteisöllisyys ja toisten kunnioitus kasvaa lautapeliklubeissa, mikä parantaa ihmisten mielialoja ja elämänlaatua. Vaikken ole neurologian tai psykologian asiantuntija, kirjan argumentit kuulostavat aika vakuuttavilta. Tykkään sulkea tietokoneen ja kännykän internetin ja sitten vain istua alas lukemaan tunniksi jotain kirjaa. Kaikki muu saa ympärilläni hiljentyä. Veljeni taas tekee samaa, kun kuuntelee vinyylilevyjä ja minulla on kaveri, joka osallistuu lähikirjastonsa lautapeli-iltoihin. Tämä kirja kuvaa hyvin sukupolveni kokemusta yrittää paeta netin hälinästä. Kirjailija kuitenkin vakuuttaa lukijaa, ettei hän ole ludditti, vaan analogiset tuotteet voivat elää rinnakkain digitaalisten versioitten kanssa. Kuten tässäkin tapauksessa, jossa luin kirjan digiversion!

Ongelmia

Mutta tämä ei ole täydellinen kirja. Yksi ärsyttävimmistä asioista on teoksen kaupallinen ote. Monen analogituotteen kuvaukset ovat kuin suoraan revitty niitä valmistavien firmojen myyntikatalogeista. Saat kuulla oksettavan runollista mainosjargonia filmikameroitten ja fyysisten aikakauslehtien sielukkuudesta, rosoisuudesta ja niin edelleen. Monet kirjan kappaleet ovatkin kirjoitettu kuin ne olisi tarkoitettu osakesijoittajalle, koska niissä kuvataan monen analogituotteen valmistavan yrityksen kasvuennusteet ja miten paljon voittoa ne tuottavat. Samalla tässä suhtaudutaan kriisittömästi siihen, että moni tavanomainen analogituote on muuttumassa kaleiksi luksustuotteiksi, joita rikkaat käyttävät erottuakseen köyhistä. Minulla ei olisi ongelmaa kirjailijan suhtautumiseen vinyylilevyjen gentrifikaatioon, jos tämä edes analysoisi, miksi näin on tapahtumassa ja miten oikeastaan historia on toistamassa itseään. Esimerkiksi moni satoja vuosia vanha tuote, joita ennen pidettiin tavanomaisina, ovat muuttuneet rikkaitten luksustuotteiksi, juuri niitten koetun romanttisen primitivismin takia. Esimerkkinä vaikka viisarikellot, joita kirjailija mainitsee, mutta ei lähde syvällisemmälle historialliselle pohdinnalle. Myöskin höyryveturit ja purjeveneet ovat muuttuneet turistien tai rikkaitten harrastusvälineiksi. Tai sitten kynttilät, jotka ovat yhä massatuotteita, mutta koemme niitten valon ”romanttisemmaksi” kuin led-lamput.

Sax ei käsittele tätä aspektia ollenkaan kirjassa ja se minusta olisi tehnyt teoksesta paljon mielenkiintoisemman. Miksi tulevat sukupolvet romantisoivat vanhoja teknologioita, joitten kanssa he eivät edes kasvaneet? Kirjailija käsittelee vain sitä, miten sukupolveni ja sitä vanhempi suhtautuu analogiaan. Ehkä uniikein kirjan oivallus on, miten se käyttää sukupuolta kaupallisen kulttuurituotteen menestysmittarina. Kirjailija ja moni hänen haastattelema kauppias kuvailevat useita kertoja, miten analogituotteitten aallonpohjassa, vain yksinäiset sinkkumiehet kävivät heidän kaupoissaan. Havaittiin, että heti, kun naiset alkoivat käydä, vaikka vinyylilevyjä myyvässä kaupassa, tämä tarkoitti, että vinyylilevyjen myyntikasvu oli ampaissut nousuun. Sama havainto tehtiin lautapelikaupoissa. Kirjailija ei analysoi, miksi naiset ovat jonkun tuotteen “valtavirtaistumisen” mittari, mutta kaikin kaikkiaan kiinnostava havainto.

Yhteenveto

David Saxin ”The Revenge of Analog: Real Things and Why They Matter” on hyvä raportti analogituotteiden uudesta noususta, joka ei vain käsittele kaupallisia tuotteita, jotka ovat saaneet uuden elämän, mutta myöskin uuden pastoraalisen kulttuurin noususta, joka on kuin moderni versio ”paluusta luontoon”, mutta joka rajoittuu siihen, että hetkeksi suljetaan kännykän nettiyhteys ja katsotaan toisia ihmisiä silmiin. Vaikka kirjan ote on hyvin kaupallinen, se kritisoi digitalisaation mahdollistamaa ”hyperkapitalismia” jossa tietokoneille on luovutettu suunnattomasti valtaa päättää markkinoista ja kokonaisista kaupunginosista, vaikka näitten lähdekoodit on virheellisesti suunniteltu. Mutta kirja kärsii syvemmästä analyysista ja monet sen kappaleet ovat suoraan kopioitu tuotteitten esittelyteksteistä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kulttuuri, Mitä tällä kertaa luin, Talous

Talouskuri – Vaarallisen opin historia

Muistan kun yläasteella vuonna 2007 meille opetettiin, että EKP estää inflaation ja talouskriisin puhkeamisen korkopolitiikallaan. Sitten pari kuukautta sen jälkeen iski maailmanhistorian pahin talouskriisi. Lievästi sanottuna olin aika hämmentynyt. Päätin silloin, että koulu ei ollut tarpeeksi hyvä paikka oppiakseen asioita, vaan minun piti täydentää informaatiota itsenäisesti. Olen sitten lukenut laidasta laitaan talouskirjoja, niin Adam Smithin ”Kansojen varallisuus” (1776) kuin Karl Marxin ”Pääoma. Osa 1” (1867) ja kaikkea siitä välistä. Nyt otin tämän Mark Blythin vuonna 2013 julkaistun ”Talouskuri – Vaarallisen opin historia” kirjan luettavaksi.

11

Idea

Mark Blyth pyrkii perustelemaan tällä kirjalla, että talouskuri, jossa valtion menoja leikataan merkittävästi ja suuryritysten veroja alennetaan, ainoastaan lisää kurjistumista eikä elvytä taloutta. Kirjailija perustelee tämän historiallisella katsauksella, että teoreettisella analyysillä. Koko kirja on rakennettu eri talouskuria kumoaviin argumentteihin, joissa toistetaan lyhyesti, mutta eri tavalla, edellisten kappaleitten pointit. Näin kirjailija uskoo, että maalikko pystyy ymmärtämään jotain kirjan monimutkaisemmista talousteoreettisista argumenteista.

Historiaa

Kirjassa käydään läpi talousliberalismin teorian ja käytännön historiaa. Kirjailija osoittaa, että talousliberaaleilla teorioilla on yhä 1700-luvulta peräisin olevia oletuksia, jotka eivät vastaa enää nykyaikaa. Nämä oletukset aiheuttavat nykyisetkin talousliberaalit kannattamaan talouden elvyttämiskeinoja, jotka eivät ole koskaan toimineet.

Kirjailija eristää kolme liberalismin haaraa: Ensimmäinen on angloamerikkalainen klassinen liberalismi, jossa vastustetaan valtiota, koska pelätään sen varastavan kansalaisten yksityisomaisuuden omiin megalomaanisiin projekteihin, mutta samaan aikaan tunnustetaan, että ilman valtiota, yritysten perustaminen ja ylläpitäminen käy todella hankalaksi. Tämän vuoksi päädytään Adam Smithin kaltaiseen kompromissiin, jossa valtio pyritään pitämään mahdollisimman etäällä vapaakaupasta, mutta annetaan sille pikkuisen valtaa suojella sitä. Sitten on saksalainen sosiaalinen liberalismi (ordoliberalismi), jossa uskotaan, että ainoa tapa saada vapaa markkinatalous toimimaan parhaiten, on valtion interventio markkinoissa ja vahvan sosiaalisen turvaverkon ylläpitäminen työntekijöille. Kolmas laji on sitten itävaltalainen koulukunta, jonka mukaan valtion ei pidä vaikuttaa markkinoihin mitenkään ja antaa homman vain kulkea itsekseen. Näistä kolmesta haarasta on sitten moderneja sovelluksia, kuten uusliberalismi ja keynesiläisyys.

Ehkä tässä pitäisi avata, mitä tasan tarkkaan uusliberalismi tarkoittaa: Uusliberalismi on kirjan mukaan klassisen liberalismin versio, jossa pyritään elvyttämään talous yksityistämällä valtion omaisuutta. ”Uusi” etuliite tulee siitä, että silloin kun klassinen liberalismi kokeiltiin, valtioilla ei ollut kansallistettua omaisuutta, jota yksityistää, vaan ainoastaan valtioitten piti karsia ne niukat sääntelyt, joita sillä oli taloudesta. Kirjailijan mukaan alkuperäisessä klassisen liberalismin talousteorioissa ei koskaan puhuttu yksityistämisestä, joten nykyinen kuripolitiikka on uutta.

Kirjan ydin on avata Euroopan historiaa, osoittaakseen että joka kerta kuin talousliberalismin kuripolitiikkaa on kokeiltu, se ei ole toiminut. Kuitenkin sitä yhä kokeillaan nykypäivään saakka, uskoen että tällä kertaa se toimii. Kirjailija käyttää tällaisesta saman virheen toistamisesta ”zombietaloustiede” käsitettä. Vaikka kuinka kuripolitiikkaa on historian aikana epäonnistunut, silti joka kerta kun talouskriisi on puhjennut, sitä kokeillaan vielä kerran, ikään kuin se tällä kertaa toimisi. Kirjailijan lainaa Einsteinin lausetta kuvatakseen tätä zombietalousilmiötä: ”Hulluuden määritelmä on kokeilla samaa asiaa monta kertaa, odottaen erilaisen tuloksen.”

Teoriaa

Kirjailijan mukaan kuripolitiikan logiikka perustuu uskomukseen, että valtio on omalla tuki- tai sääntelypolitiikalla ”pakottanut” pankkien tai muun teollisuuden alan sekoilla markkinoilla, aiheuttaen talouskriisin. Jos valtio ei olisi rajoittanut ja tukenut markkinoita, vastuuttomat pankkiirit ja yrittäjät olisivat karsiutuneet jo ajat sitten kuin evoluution laissa ja kaikki toimisi todella siististi. Koska näin ei tehty, markkinat ovat vääristyneet, joten ainoa ratkaisu markkinoitten ”korjaamiseksi” on vähentää, jos ei kumota, ammattiliittojen vaikutusvaltaa, karsia työoikeuslakeja, julkisia menoja ja suurpääoman verotusta minimiin. Näin markkinat voivat taas kulkea luonnollisia uomia pitkin ja toimia hyvin.

Kirjailijan mukaan kuitenkin markkinat eivät tasaannu, vaan tilanne pahenee entisestään. Nyt yrittäjät eivät uskalla sijoittaa, koska he eivät voi ennustaa pystyvätkö nyt matalapalkkaiset ja työttömät kuluttajat ostamaan heidän tuotettaan. Samalla pankit eivät uskalla lainata, koska mikään ei estä heitä menettämästä rahojaan välittömästi. Ainoastaan valtavat kansainväliset korporaatiot selviävät kriisistä ja nekin eivät laajennu, koska ei ole olemassa tarpeeksi kuluttajia, jotka oikeuttaisivat laajennuksen. Samalla kansalaiset pakotetaan maksamaan omista veropusseista kaatuneitten pankkien elvytykset, koska valtion koetaan syypäänä kriisiin. Kirjailija tiivistääkin, että sen lisäksi, että kuripolitiikka on moraalisesti epäreilua se ei käytännössä toimi. Kirjailija antaa runsaasti esimerkkejä valtioista, jotka selvisivät talouskriiseiltä ainoastaan ankaralla valtion interventiolla.  Mutta myöskin hän paljastaa, että ne valtiot, jotka pidetään uusliberaalin politiikan mallioppilaina, eivät selvinneet kuripolitiikalla kriisistä.

Ongelmia

Suurin ongelma on kirjan kuivuus ja monimutkainen talouspoliittinen terminologia. Vaikka kirjailija selittää samat asiat useilla eri tavoilla, en voi olla täysin varma, että ymmärsin kaikkea.

Yhteenveto

Vaikka tämä kirja on selvästi vasemmistolainen, se pysyy talousliberalismin kehyksen sisällä, enimmäkseen uuskeynesiläisyydessä. Eli tämä ei ole mikään kommunistinen kirja, jossa argumentoidaan kapitalismin kumoamista, ainoastaan sitä, että hallitsematon talousliberalismin ja sen elvytyskeinot eivät toimi. Kirja myöskin käsittelee, miten EU:n eurojärjestelmä on tuhoon tuomittu, eikä se auta taloudessa ollenkaan. Aika hyvä kirja, mutta pitää lukea keskittyneesti, kun kieli on aika monimutkaista.

1 kommentti

Kategoria(t): Historia, Talous