Aihearkisto: Talous

syyskuu 21, 2018 · 5:00 am

Talouskuri – Vaarallisen opin historia

Muistan kun yläasteella vuonna 2007 meille opetettiin, että EKP estää inflaation ja talouskriisin puhkeamisen korkopolitiikallaan. Sitten pari kuukautta sen jälkeen iski maailmanhistorian pahin talouskriisi. Lievästi sanottuna olin aika hämmentynyt. Päätin silloin, että koulu ei ollut tarpeeksi hyvä paikka oppiakseen asioita, vaan minun piti täydentää informaatiota itsenäisesti. Olen sitten lukenut laidasta laitaan talouskirjoja, niin Adam Smithin ”Kansojen varallisuus” (1776) kuin Karl Marxin ”Pääoma. Osa 1” (1867) ja kaikkea siitä välistä. Nyt otin tämän Mark Blythin vuonna 2013 julkaistun ”Talouskuri – Vaarallisen opin historia” kirjan luettavaksi.

11

Idea

Mark Blyth pyrkii perustelemaan tällä kirjalla, että talouskuri, jossa valtion menoja leikataan merkittävästi ja suuryritysten veroja alennetaan, ainoastaan lisää kurjistumista eikä elvytä taloutta. Kirjailija perustelee tämän historiallisella katsauksella, että teoreettisella analyysillä. Koko kirja on rakennettu eri talouskuria kumoaviin argumentteihin, joissa toistetaan lyhyesti, mutta eri tavalla, edellisten kappaleitten pointit. Näin kirjailija uskoo, että maalikko pystyy ymmärtämään jotain kirjan monimutkaisemmista talousteoreettisista argumenteista.

Historiaa

Kirjassa käydään läpi talousliberalismin teorian ja käytännön historiaa. Kirjailija osoittaa, että talousliberaaleilla teorioilla on yhä 1700-luvulta peräisin olevia oletuksia, jotka eivät vastaa enää nykyaikaa. Nämä oletukset aiheuttavat nykyisetkin talousliberaalit kannattamaan talouden elvyttämiskeinoja, jotka eivät ole koskaan toimineet.

Kirjailija eristää kolme liberalismin haaraa: Ensimmäinen on angloamerikkalainen klassinen liberalismi, jossa vastustetaan valtiota, koska pelätään sen varastavan kansalaisten yksityisomaisuuden omiin megalomaanisiin projekteihin, mutta samaan aikaan tunnustetaan, että ilman valtiota, yritysten perustaminen ja ylläpitäminen käy todella hankalaksi. Tämän vuoksi päädytään Adam Smithin kaltaiseen kompromissiin, jossa valtio pyritään pitämään mahdollisimman etäällä vapaakaupasta, mutta annetaan sille pikkuisen valtaa suojella sitä. Sitten on saksalainen sosiaalinen liberalismi (ordoliberalismi), jossa uskotaan, että ainoa tapa saada vapaa markkinatalous toimimaan parhaiten, on valtion interventio markkinoissa ja vahvan sosiaalisen turvaverkon ylläpitäminen työntekijöille. Kolmas laji on sitten itävaltalainen koulukunta, jonka mukaan valtion ei pidä vaikuttaa markkinoihin mitenkään ja antaa homman vain kulkea itsekseen. Näistä kolmesta haarasta on sitten moderneja sovelluksia, kuten uusliberalismi ja keynesiläisyys.

Ehkä tässä pitäisi avata, mitä tasan tarkkaan uusliberalismi tarkoittaa: Uusliberalismi on kirjan mukaan klassisen liberalismin versio, jossa pyritään elvyttämään talous yksityistämällä valtion omaisuutta. ”Uusi” etuliite tulee siitä, että silloin kun klassinen liberalismi kokeiltiin, valtioilla ei ollut kansallistettua omaisuutta, jota yksityistää, vaan ainoastaan valtioitten piti karsia ne niukat sääntelyt, joita sillä oli taloudesta. Kirjailijan mukaan alkuperäisessä klassisen liberalismin talousteorioissa ei koskaan puhuttu yksityistämisestä, joten nykyinen kuripolitiikka on uutta.

Kirjan ydin on avata Euroopan historiaa, osoittaakseen että joka kerta kuin talousliberalismin kuripolitiikkaa on kokeiltu, se ei ole toiminut. Kuitenkin sitä yhä kokeillaan nykypäivään saakka, uskoen että tällä kertaa se toimii. Kirjailija käyttää tällaisesta saman virheen toistamisesta ”zombietaloustiede” käsitettä. Vaikka kuinka kuripolitiikkaa on historian aikana epäonnistunut, silti joka kerta kun talouskriisi on puhjennut, sitä kokeillaan vielä kerran, ikään kuin se tällä kertaa toimisi. Kirjailijan lainaa Einsteinin lausetta kuvatakseen tätä zombietalousilmiötä: ”Hulluuden määritelmä on kokeilla samaa asiaa monta kertaa, odottaen erilaisen tuloksen.”

Teoriaa

Kirjailijan mukaan kuripolitiikan logiikka perustuu uskomukseen, että valtio on omalla tuki- tai sääntelypolitiikalla ”pakottanut” pankkien tai muun teollisuuden alan sekoilla markkinoilla, aiheuttaen talouskriisin. Jos valtio ei olisi rajoittanut ja tukenut markkinoita, vastuuttomat pankkiirit ja yrittäjät olisivat karsiutuneet jo ajat sitten kuin evoluution laissa ja kaikki toimisi todella siististi. Koska näin ei tehty, markkinat ovat vääristyneet, joten ainoa ratkaisu markkinoitten ”korjaamiseksi” on vähentää, jos ei kumota, ammattiliittojen vaikutusvaltaa, karsia työoikeuslakeja, julkisia menoja ja suurpääoman verotusta minimiin. Näin markkinat voivat taas kulkea luonnollisia uomia pitkin ja toimia hyvin.

Kirjailijan mukaan kuitenkin markkinat eivät tasaannu, vaan tilanne pahenee entisestään. Nyt yrittäjät eivät uskalla sijoittaa, koska he eivät voi ennustaa pystyvätkö nyt matalapalkkaiset ja työttömät kuluttajat ostamaan heidän tuotettaan. Samalla pankit eivät uskalla lainata, koska mikään ei estä heitä menettämästä rahojaan välittömästi. Ainoastaan valtavat kansainväliset korporaatiot selviävät kriisistä ja nekin eivät laajennu, koska ei ole olemassa tarpeeksi kuluttajia, jotka oikeuttaisivat laajennuksen. Samalla kansalaiset pakotetaan maksamaan omista veropusseista kaatuneitten pankkien elvytykset, koska valtion koetaan syypäänä kriisiin. Kirjailija tiivistääkin, että sen lisäksi, että kuripolitiikka on moraalisesti epäreilua se ei käytännössä toimi. Kirjailija antaa runsaasti esimerkkejä valtioista, jotka selvisivät talouskriiseiltä ainoastaan ankaralla valtion interventiolla.  Mutta myöskin hän paljastaa, että ne valtiot, jotka pidetään uusliberaalin politiikan mallioppilaina, eivät selvinneet kuripolitiikalla kriisistä.

Ongelmia

Suurin ongelma on kirjan kuivuus ja monimutkainen talouspoliittinen terminologia. Vaikka kirjailija selittää samat asiat useilla eri tavoilla, en voi olla täysin varma, että ymmärsin kaikkea.

Yhteenveto

Vaikka tämä kirja on selvästi vasemmistolainen, se pysyy talousliberalismin kehyksen sisällä, enimmäkseen uuskeynesiläisyydessä. Eli tämä ei ole mikään kommunistinen kirja, jossa argumentoidaan kapitalismin kumoamista, ainoastaan sitä, että hallitsematon talousliberalismin ja sen elvytyskeinot eivät toimi. Kirja myöskin käsittelee, miten EU:n eurojärjestelmä on tuhoon tuomittu, eikä se auta taloudessa ollenkaan. Aika hyvä kirja, mutta pitää lukea keskittyneesti, kun kieli on aika monimutkaista.

Mainokset

1 kommentti

Kategoria(t): Historia, Talous

Avainsanat: , , , , ,

heinäkuu 7, 2018 · 5:00 am

Miksi kehitysmaat eivät kehity?

Monet ihmettelevät, miksi kehittyvät valtiot ovat niin köyhiä? Joittenkin mielestä se johtuu siitä, että eurooppalaiset imperiumit ryöstivät ja massamurhasivat alueen valtioioitten väestöt, jolloin näitten kansat eivät ole vieläkään toipuneet. Toisten mielestä taas afrikkalaiset, etelä-amerikkalaiset ja arabit ovat niin tyhmiä, että he eivät kykene parantamaan olojaan vaikka yrittäisivätkin, kolmansien mukaan taas näitten maitten kulttuurit ja uskonnot eivät yksinkertaisesti sovellu modernin kapitalismin harjoittamiseen. Neljänsien mukaan taas näissä maissa harjoitettiin sosialismia, joka tuhosi näitten taloudet niin perusteellisesti, että toipuminen kestää. Ekonomisti Ha-Joon Changin mukaan kaikki nämä näkemykset ovat väärässä. Vuonna 2008 julkaistussa kirjassaan ”Pahat samarialaiset. Rikkaitten valtioitten pimeät salaisuudet ja uhka globaalille hyvinvoinnille” (oma suomennos) esitetään, että syyllinen on uusliberaali talouspolitiikka.    

18

Teesi   

Ha-Joon Changin mukaan 70-80 luvuista lähtien IMF ja Maailmanpankki ovat tarjonneet lainoja köyhille kolmannen maailman valtioille, sillä ehdolla, että nämä orientoivat taloutensa vapaan markkinatalouden vaatimusten mukaan. Kirjailija kutsuu tällaista taloustieteellistä ideologiaa uusliberaaliksi, koska viimeksi kun tällaista politiikkaa harjoitettiin, oli 30-luku ja moderni talousliberalismi on vielä radikaalimpi kuin vanha. Oikeastaan kirjailijan mukaan se on enemmän salatiede kuin ideologia. Salatiede siinä mielessä, että ulkopuolisille uusliberaalia politiikkaa esitetään vapaana markkinataloutena, yleensä nakkikiskimyyjän kautta, joka vapaehtoisesti vaihtaa valmistamansa hodarit rahaan, vapehtoisesti ostavan asiakkaan kanssa. Todellisuudessa tällaista politiikkaa tuntevat tietävät, että vapaata markkinataloutta ei oikeasti ole olemassa ja suurin osa rahasta tehdään kansainvälisten korporaatioitten tai valtioitten välisillä sisäisillä kaupoilla. Uusliberalismissa on oma fantastinen syntykertomus ja pääoman profeetat, joita mainostetaan ulkopuolisille suurina hyväntekijöinä ja demokratian edistäjinä, vaikka monet tukivat avoimesti brutaaleja diktatuureja ja murskasivat väkivaltaisesti ammattiliittoja.  

Käytännössä uusliberaalismi tarkoittaa valtionyhtiöitten yksityistämistä, yritystoimintaa rajoittavien lakien, verojen ja tullimaksujen karsimista, jotta rahavirrat liikkuisivat tehokkaammin, vaurastaen kansakunnan. Mutta käytännössä nämä ehdotukset ovat tuhonneet niitä harjoittavien köyhien valtioitten taloudet entisestään, jolloin monet ovat kysyneet, missä on vika? Kirjailijan mukaan vapaata markkinataloutta kannattavat ovat niin varmoja oman järjestelmänsä ylivoimaisuudesta, että he eivät suostu tarkastelemaan onko siinä itsessään vikaa, vaan pyrkivät etsimään syitä itse kehittyvien maitten asukkaista.   

Kirjailija käyttää historiaa ja taloustiedettä osoittaakseen, että rikkaat länsimaalaiset valtiot eivät rikastuneet vapaalla markkinataloudella, vaan rankalla sosialismilla, protektionismilla ja korporativismilla. Näillä edellä mainituilla poliittisilla ohjelmilla valtiot nostattivat itsensä tarpeeksi vakaaseen taloudelliseen tasoon, että voisivat aidosti harjoittaa vapaata markkinataloutta ja silloinkin suurin rajoituksin. Kuitenkin kun monet Afrikan ja Aasian valtiot itsenäistyivät Toisen maailmansodan jälkeen, niille tarjottiin päinvastaista politiikkaa. Ne, jotka tottelivat näitä määräyksiä, joutuivat länsimaalaisten suuryritysten riiston kohteeksi. Mutta ne valtiot, jotka eivät totelleet, vaan lähtivät vanhan kapitalistisen kaavan kautta, menestyivät. Tämä selittää, miksi Afrikka, Etelä-Amerikka ja Lähi-itä ovat niin köyhiä verrattuna Aasian ”tiikeri” valtioihin.    

Esimerkkejä menestyneistä globaalin etelän kapitalistisista valtioista, jotka eivät harjoittaneet uusliberalismia, ovat Kiina, Taiwan, Indonesia, Chile ja Etelä-Korea. Kaikki nämä valtiot nousivat raastavasta köyhyydestä rankalla korporativismilla, valuuttakontrollilla, yritystuilla, korkeilla tullimaksuilla ja ulkomaalaisten patenttien rikkomisella. Asioita, mitä uusliberalismin mukaan pitäisi tuhota maan talous. Monet näistä valtioista eivät olleet edes demokratioita, vaan lähes fasistisia diktatuureja, joissa vähät välitettiin ihmisoikeuksista tai kansainvälisistä säännöistä. Ainoa syy, miksi näitä valtioita ei yritetty hävittää, kuten monet samoihin aikoihin olevat kommunisti- ja sosialistivaltiot, olikin se, että ne olivat länsimaalaisten suurvaltojen liittolaisia ja nimellisesti kapitalistisia. Ha-Joon Chang ei puolusta diktatuuria kirjassa, mutta hän osoittaa, että kapitalismi itsessään ei tuo demokratiaa, kuten uusliberaalit uskovat, eikä kapitalistinen järjestelmä hyödynnä valtiota, jos sen kotimaisen teollisuuden kehitystä ei suojella ulkomaalaisilta markkinoilta.    

Chang argumentoikin, että kehittyvien valtioitten pitäisi antaa kehittyä rauhassa korporativismilla, sosiaalidemokratialla tai keynesiläisyydellä, kunnes saavuttavat riittävän vakaan kotimaisen teollisuuden, jonka jälkeen ne voivat avautua vapaille markkinoille ja kilpailla tasa-arvoisesti rikkaitten valtioitten kanssa. Kirjailijan mukaan nykyinen globaali kapitalistinen järjestelmä perustuu puhtaasti köyhien valtioitten riistoon, joka ylläpidetään uusliberalismin anakronistisella ideologialla. Koska uusliberaalit eivät voi myöntää ideologiansa perustuvan valheeseen, heidän on pakko etsiä syntipukkeja epäonnistuneisiin valtioihin, jolloin rasistiset rotu- ja kulttuuriteoriat alkavat saada suosiota. Ainakin tämä kirja selittää miksi olen törmännyt niin moneen vapaata markkinataloutta, matalaa verotusta ja rotuteorioita kannattaviin jätkiin somessa. Markkinafundamentalistien rasistisuus ja kääntyminen kirjaimelliseen fasismiin on niin räikeä , että siitä on kirjoitettu artikkeleita

Rasistiset selitykset   

Mielenkiintoista olikin, että kirja paljastaa, että 1700-luvulla brittiläiset matkailijat ja tutkijat kirjoittivat tutkielmia, joitten mukaan saksalainen kulttuuri ei sovellu kapitalismille, koska saksalaiset eivät käsitä aikaa yhtä täsmällisesti, ovat laiskoja ja riitelevät keskenään jatkuvasti. Vielä 1900-luvun alussa kirjoitettiin tutkielmia, joitten mukaan japanilainen kulttuuri ei sovellu kapitalismille, koska japanilaiset eivät käsitä aikaa yhtä täsmällisesti kuin länsimaalaiset, ovat laiskoja ja riitelevät jatkuvasti keskenään. Itselläni tulee mieleen vanhat kuvaukset suomalaisista laiskoina ja likaisina barbaareina, joita ei edes luokiteltu kuuluvan ”ylvääseen valkoiseen rotuun”. Näillä kuvauksilla Chang paljastaa, että rasistiset kuvaukset kansakuntien ”kyvyttömyydestä” kehittyä ja vaurastua ovat täyttä roskaa. Nämä ”kulttuuripuheet” ovat uskottava niin kauan, kun valtio on köyhä, mutta kun tämä rikastuu, yhtäkkiä saammekin lukea tutkielmia, miten saksalainen, japanilainen ja suomalainen kulttuuri on kuin luotu kapitalismille.    

Rakenne   

Kirja koostuu erilaisista uusliberalismin väittämistä, joita kirjailija lähtee kumoamaan. Kirjan kieli on aika helppoa ja kirjailijan henkilökohtainen ote on vetävää. Chang kertoo omasta lapsuudestaan Etelä-Koreasta ja muista henkilökohtaisista kokemuksista, jotka värittävät kirjan tieteellisempiä osioita. Ainoa ongelma onkin, että kirja olettaa lukijan tuntevan taloustieteen perusteet, joten joitain termejä, kuten valuuttakontrolli ei selitetä tässä.   

Ongelmia   

Suurin ongelma tässä kirjassa on lähteiden satunnainen käyttö. Vaikka kirjailija referoi tutkimuksiin ja asiakirjoihin tässä kirjassa runsaasti, niin välillä joihinkin väitteisiin ei löydy lähteitä. Chang toki mainitsee nimiä, vuosia ja sen sellaista tietoa, mutta ei tarkkaa lähdeviitettä yksittäisistä väittämistä. Tämä taas tarkoittaa, että skeptisemmän lukijan on tarkastettava kirjan kirjallisuusluetteloa tai googlattava kirjan väitteitä, mikä on vähän rasittavaa ja syö luottamusta kirjailijaan.  

Yhteenveto   

Ha-Joon Changin ”Pahat samarialaiset. Rikkaitten valtioitten pimeät salaisuudet ja uhka globaalille hyvinvoinnille” on hyvä kirja avaamaan silmiä uusliberalismin pseudotieteellisyydestä, mutta huono vakuuttamaan skeptisempää lukijaa. Tämä on maallikolle ihan ok kirja, mutta epäröivälle tämä kelpaa herättämään kysymyksiä, mutta ei itsessään vakuuta.   

1 kommentti

Kategoria(t): Talous

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , ,

kesäkuu 3, 2018 · 6:27 am

Kansan kiihottaminen ja kulttuurisota

Rick Perlsteinin ”Nixonland: Presidentin nousu ja Amerikan halkeaminen.” (oma suomennos) on vuonna 2008 kirjoitettu tietokirja Richard Nixonin elämästä ja 60-luvun Amerikan kulttuurihistoriasta.     

23

Idea    

Rick Perlsteinin teesi on, että Richard Nixon hyödynsi 50-60-luvun amerikkalaisen kulttuurin kiistoja oman poliittisen uran nousussa. Tämä presidentin uran aikana harjoitettu kansan kiihottaminen edisti amerikkalaisten jakautumisen kahteen poliittiseen, ideologiseen ja kulttuuriseen leiriin. Kirjailija käyttää vertauskuvanaan Nixonin opiskeluvuosien veljeskuntien lempinimiä orthogonit ja franklinit, jakaakseen amerikkalaiset kahteen leiriin, joitten ristiriidat räjähtivät vuonna 65. Kirjailijan mukaan jako on yhä olemassa.     

Orthogonit olivat Nixonin opiskeluvuosien veljeskunnan nimi, joka koostui köyhistä ja keskiluokkaisista oppilaista. Näillä opiskelijoilla ei ollut hyviä sosiaalisia taitoja tai -suhteita. Orthogonit edustavat symbolisesti kirjailijan mukaan keskiluokkaisia tai työtä tekeviä köyhiä valkoisia protestanttisia konservatiiveja. Nämä tavalliset ihmiset vain haluavat tehdä töitä ja elää rauhallista ja perinteistä elämää. He ovat tyytyväisiä kirkon hyväksymien elokuvien ja kirjojen kuluttamisessa, eivätkä kaipaa mitään räväkkää. Orthoginit kauhistelevat kaikkea epäjärjestystä, kuten mielenosoituksia tai ”epäilyttävien” ihmisten tulo heidän naapurustoon. Orthogonit uskovat amerikkalaiseen unelmaan ja kokevat, että he ansaitsivat kovalla työllä kaikki saavuttamansa edut, jolloin he tuntevat katkeruutta mielenosoittajia kohtaan. Orthogonit ajattelevat, että jos he onnistuivat nousemaan köyhyydestä omalla työllään, kaikkien muittenkin pitäisi onnistua, eikä alkaa valittamaan.    

Franklinit kuuluivat taas kilpailevaan veljeskuntaan, joka koostui rikkaista, kauniista ja sosiaalisesti taitavista opiskelijoista. Franklinit edustavat symbolisesti nuoria monikulttuurisia hippejä, akateemikkoja ja vasemmistointelektuelleja. Nämä ihmiset haluavat purkaa kaiken vanhan ja luoda uuden ja tasa-arvoisemman yhteiskunnan. Franklinit nauttivat kauhuelokuvista, pornosta ja yliseksuaalisista ja väkivaltaisista ranskalaisista taide-elokuvista. Franklinit myöskin hengasivat mustien ja homojen kanssa sekä käyttävät huumeita. He kokevat, että USA on maailman vaurain ja mahtavin valtio, jolla on velvollisuus nostaa kaikki sen kansalaiset köyhyydestä sosiaalisilla ohjelmilla. Franklinit inhoavat rasisteja, homofoobikkoja ja sovinisteja, jotka heidän mielestään koostuvat pääosin valkoisesta roskasakista, jotka eivät ymmärrä omaa etuaan.   

Kirjailijan mukaan nämä veljeskuntien symboliikat muotoutuivat Nixonin poliittisen uran doktriiniksi, jonka mukaan hän oli kaikkien valkoisten köyhien ja keskiluokkaisten työtätekevien amerikkalaisten suojelija ja edustaja. Tällä politiikalla Nixon loi ”Etelän strategian” jolla saatiin merkittävä osa demokraateista siirtymään republikaaneihin.  

Jännittävä historia    

Samalla, kun seuraat Nixonin nousua maailman mahtavimmaksi mieheksi, kirjailija kuvaa, miten amerikkalainen kulttuuri, politiikka ja talous alkoivat muuttua 50-luvulla. 50- ja 60-luvun alussa Demokraattipuolue oli USA:n suurin ja vaikutusvaltaisin puolue. Demokraatit olivat ajamassa Toisen maailmansodan jälkeen kunnianhimoisia sosiaalisia ohjelmia, joitten tarkoitus oli poistaa kokonaan köyhyys.   

Kuitenkin rasismin takia vain valkoinen väestö sai kaikki sosiaaliset edut itselleen, kun taas musta väestö jäi ilman. Kirjailijan mukaan tämä valtava etnisten ryhmien elintason ero alkoi 60-luvulla olla niin räikeä, että demokraattijohtoinen hallitus alkoi hitaasti ulottaa sosiaalisia ohjelmia afroamerikkalaiselle väestölle. Valitettavasti osa afroamerikkalaisista oli menettänyt kärsivällisyytensä, jolloin kansalaisoikeusaktivismi ja rikollisuus alkoivat nousta. Samaan aikaan osa valkoisesta korkeasti koulutetusta nuorista alkoi nähdä USA:n rasistisena riistokapitalistisena imperiumina, joka piti tuhota tai muuttaa. Syntyi hippiliike ja lukuisia äärivasemmistolaisia ryhmittymiä.     

Demokraattien konsensus alkoi repeillä. Osa puolueesta halusi parantaa mustien oloja ja lopettaa Vietnamin sota. Toinen puoli halusi jatkaa samaa menoa. Samaan aikaan nouseva rikollisuus ja esimerkiksi Martin Luher King jr:n ja muitten vastaavien ryhmittymien aktivismi alkoivat pelottaa valkoista keskiluokkaista väestöä, josta osa radikalisoitui äärioikealle.   

Kirjassa analysoidaan aikalaiskuvauksia, lehtiartikkeleita, arkistomateriaalia, tiedustelupalveluitten asiakirjoja ja jopa populaarikulttuuria, piirtääkseen kuvan kahtia halkeavasta kansakunnasta. Samalla tässä käydään läpi Nixonin politiikan suurempia käänteitä, kuten kultakannasta luopuminen ja USA:n sisäpolitiikan siirtyminen keynesiläisyydestä uusliberalismiin.    

Terrorismi    

Vaikka olin lukenut Joshua Bloomin ja Waldo E. Martinin kirjoittaman kirjan mustista panttereista, jossa kuvattiin 60-luvun lopun rotumellakoita ”aseellisina kapinoina”, pidin kuvausta vasemmistolaisten tutkijoitten liioitteluna. Olin väärässä. Tässä kirjassa kuvataan hyvin yksityiskohtaisesti, miten 60-70-luvulla USA oli ajautumassa kohti totaalista sisällissotaa ja kommunistista vallankumousta. Maassa oli syntynyt käsittämätön määrä väkivaltaisia ääriliikkeitä, joista suurin osa oli äärivasemmistolaisia. Reaktiona äärivasemmistoin väkivaltaan, syntyi lukuisia äärioikeistolaisia terroristijärjestöjä, jolloin molemmat ruokkivat toisiaan.     

CIA:n ja FBI:n asiakirjoissa käy ilmi, että kaikki äärivasemmistolaiset ryhmittymät, joista jotkut kirjaimellisesti suorittivat terrori-iskuja ja uhkasivat vallankumouksella, ei ollut mitään yhteyttä Neuvostoliittoon tai muihin kommunistimaihin.Esimerkikiksi mustat pantterit pääsivät vierailemaan Pohjois-Vietnamiin, joissa saivat omat lähetystyöt, mutta muuten heitä ei tuettu taloudellisesti, logistisesti, eivätkä he saaneet rekrytoitua ketään näistä maista omalle liikkeelle.

Nämä äärivasemmistolaiset liikkeet vain syntyivät spontaanisti getoissa ja yliopistoissa ja olivat valmiitta tappamaan ja kuolemaan oman ideologiansa puolesta. Tässä kirjassa kerrotaan hyvinkin yksityiskohtaisesti aikakauden jokaisesta terrori-iskusta, suurmielenosoituksesta, kaupunki- ja yliopistomellakoista. Lukija huomaa, miten rauhallinen nykyaika on 60-lukuun verrattuna. Kirjailijan mukaan ainoa asia, mikä esti USA:n sortumasta kirjaimelliseen sisällissotaan, oli äärivasemmiston hajaannus. Eri ryhmittymät olivat niin ideologisesti puritaanisia, että ne eivät pystyneet yhdistymään yhdeksi liikkeeksi. Sitten tietenkin FBI ja CIA tekivät kaikkensa, jotta nämä liikkeet tuhottaisiin, kuten COINTELPRO-asiakirjoissa käy ilmi.    

Vietnamin sota    

Suurin radikalisoiva tekijä oli Vietnamin sota. Kun rauhanliike huomasi, että se ei pystynyt marsseilla ja adresseilla pysäyttämään sotaa, moni radikalisoitui äärivasemmalle. Esimerkiksi terroristiliike Weather man oli pahamaineisempi näistä. Tämä liike yritti räjäyttää Pentagonin.    

Mutta mielenkiintoisinta on kirjailijan yksityiskohtainen Vietnamin sodan kuvaus. Nojautuen Pentagon-papereihin ja muihin nyt julkisiin salaisiin asiakirjoihin sodasta, Perlstein piirtää kuvan imperialistisesta sodasta, jonka ainoa tarkoitus oli hillitä kommunismin leviäminen. Kaikki keinot olivat sallittuja, jolloin USA rikkoi joka ikisen mahdollisen sodankäynnin säännön ja ihmisoikeuden, ylläpitääkseen oman Etelä-Vietnamin nukkehallitusta. Hallitusta jota etelävietnamilaiset eivät tukeneet tai valinneet demokraattisesti. USA kirjaimellisesti yritti hävittää koko Pohjois-Vietnamin kansan sukupuuttoon pommituksilla. Vaikka kuinka hullu itse Nixon oli, hän hillitsi rasististen kenraalien pahempia ylilyöntejä.  

Tasapuolisuus    

Rick Perlstein kuvaa kiihkottomasti, mutta hyvin jännittävästi kulttuurisodan molempien osapuolten parhaat ja huonommat puolet. Kirjailija pyrkii aidosti ymmärtämään konservatiivista keskiluokkaa ja tämän pelkoja, mutta samalla ymmärtää hippiliikkeen protestia. Saat hyvin tasapuolisen kuvan tavallisista ja epätavallisista ihmisistä, jotka tavoittivat parempaa maailmaa omalla tavallaan, mutta joutuivat laumamentaliteetin ja Nixonin propagandan kautta vihaamaan toisiaan. Kirjailija toteaakin, että kun ihmiset alkavat uskoa, että kaikki kaunis ja pyhä tuhoutuu, kun toinen osapuoli voittaa vaaleissa, maan yhtenäisyys on menetetty. Politiikka on yhteisten asioitten hoitamista, eikä toisen ihmisryhmän alistamista.     

Yhteenveto     

Rick Perlsteinin ”Nixonland: Presidentin nousu ja Amerikan halkeaminen.” on loistava ja rikas historiankirja Amerikasta. Tämä kirja kertoo niin monesta asiasta. Niin USA:n sisä- kuin ulkopolitiikasta. Richard Nixonin persoonasta ja urasta, mutta samalla ensimmäisestä amerikkalaisesta kulttuurisodasta. Tämä kirja on se kirja, jota pitäisi lukea, ymmärtääkseen, miksi Trump voitti ja, miksi niin moni vasemmistolainen ja kehittyvä valtio vihaavat Amerikkaa niin paljon.     

Jätä kommentti

Kategoria(t): Historia, Kommunismi ja anarkismi, Kulttuuri, Politiikka ja yhteiskunta, Talous

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , ,

kesäkuu 1, 2018 · 5:46 am

Panaman paperit ja kleptofeodalismi

Bastian Obermayerin ja Frederik Obermaierin ”Panamaan paperit. Miten rikkaiden veronkierto paljastui” on vuonna 2016 julkaistu tietokirja maailmanhistorian suurimmasta tietovuodosta, joka paljasti panamalaisen lakifirman veronkierto-operaation.

12

Kirja on todella jännittävästi kirjoitettu kuin mikäkin dekkari, mutta samankaltaisuudet eivät rajoitu vain kerrontatyyliin, vaan itse kuvattuihin tapahtumiin. Tässä kirjassa esiintyvät hakkerit, gangsterit, terroristit, natsirikolliset, pankkiirit ja tiedustelupalveluitten agentit. Kuten hyvässä dekkarissa, tässäkin matkustetaan ympäri maailmaa, yhdestä eksoottisesta paikasta toiseen.

Kryptosodan toinen rintama

Kryptosota on julistamaton kybersota, jossa valtioitten tiedustelupalvelut, suuryritykset ja hajanaiset hakkeriryhmät, taistelevat siitä, kuka saa rakennettua parhaimpia digitaalisen informaation salauskoodeja ja kuka saa ne murrettua. Tämän kirjan tapahtumat kuvaavat yhtä rintamaa tässä jatkuvassa konfliktissa.

Panamalaisen Mossack-Fonseca-lakifirman asiakirjoissa paljastui jättiläismäinen veronkierron verkosto, joka koskettaa melkein kaikkia maailman maita. Kirjailijat kertovatkin, miten tämä tietovuoto on suurempi kuin Wikileaksin ja Edwar Snowdenin vastaavat. Mutta kryptosota aspekti ei rajoitu vain siihen, että tietoja vuodettiin salattujen yhteyksien avulla, vaan siinä, että joissakin maissa paljastukset pyrittiin estämään valtioitten ja suuryritysten palkkaamilla hakkeriryhmillä. Hakkerit olivat niin suuri uhka, että toimittajien piti käyttää kaikenlaisia turvamekanismeja, jotta heidän tutkimuksensa eivät paljastuisi ennen aikojaan ja tuhottaisiin. Edward Snowdenin paljastusten jälkeen kukaan ei enää luota siihen, että joku ei tarkkaile, mitä teet netissä. Kirjailijat toteavatkin, että on ironista ja oikeastaan sairaan perverssiä, että miljardööreillä on keinoja salata pääomansa Mossack-Fonsecan kaltaisiin ulkomaalaisiin firmoihin, kun miljoonat muut ovat digitaalisesti alasti.

Suosittelenkin lukemaan tämän kirjan Wikileaksistä ja Edward Snowdenistä kertovien kirjojen ohella, jotta voisi ymmärtää syvällisemmin kirjailijoitten viittaukset siitä, miten veronkierto liittyy kahteen muuhun tietovuotajaan. Sitten tietenkin oma suosikkini, eli Andy Greenbergin ”This Machine Kills Secrets: How WikiLeakers, Cypherpunks, and Hacktivists Aim to Free the World’s Information” kirja, joka kertoo nimenomaan kryptosodan historiasta. Kuten jotkut sanovat, kaikki liittyy kaikkeen ja lukeminen aina kannattaa.

Globalisaation pimeä puoli

Kirjassa globalisaatioaspekti näkyy myöskin siinä, että suurin osa veroparatiiseista, missä Mossack-Fonsecan kaltaiset firmat toimivat, ovat joko USA:n tai Iso-Britannian siirtokuntia. Panama, mistä tietovuoto sai nimensä, oli alun perin amerikkalaisten suuryritysten hankkima alue, jonka käytännössä USA:n liittovaltio valloitti näitten puolesta. Sama historia on monilla muillakin ”aaresaariksi” kutsuttujen veroparatiisien historia. Ongelma ei ole niinkään se, että muutama lakifirma ja miljardööri ovat epärehellisiä paskiaisia, vaan se, että koko järjestelmä on täysin laillinen ja tietoisesti rakennettu kasvattamaan eliitin jo jättiläismäistä pääomaa.

Kirjassa paljastuu globaali veronkierron verkosto, joka on länsimaisten rakentama ja johtama, mutta joka myöskin edistää Afrikan ja muitten kehittyvien maitten pääoman ryöstöä. Sitä valitetaan, että kehitysapu ei toimi, mutta kirjaimellisesti länsimaiset suuryritykset ovat maksaneet maittensa hallituksille, että rakentaisimme järjestelmän, jolla jatkamme entisen siirtomaitten ryöstöä. Kirjan mukaan 50 miljardia dollaria pakenee joka vuosi Afrikasta ulkomaalaisiin veroparatiiseihin. Tietenkin osasyy on juuri afrikkalaisessa eliitissä, joka käyttää tätä veronkierojärjestelmää. Mutta kirjassa mainitaan myöskin länsimaalaiset yritykset, joilla on toimintaa Afrikassa, mutta jotka eivät maksa suurinta osaa paikallisista veroista. Kuvitelkaa, mikä kohu syntyisi, jos Suomeen tulisi uusia ulkomaalaisia tehtaita, jotka eivät maksa mitään veroja. Frantz Fanonin kritiikki imperialismia kohtaan on tämän kirjan jälkeen aika ajankohtainen.

Vika ei ole rikollisissa vaan järjestelmässä

Jotkut oikeistolaiset poliitikot ja yritysjohtajat väittävät, että meidän ei pitäisi tuomita veronkiertäjiä, koska he eivät ole rikkoneet mitään lakeja ja oikeastaan heidän oli pakko kiertää veroja, koska verot ovat liian korkeita. Björn Wahrloos oli yksi tällaisista oikeistolaisista, joka väitti näin kirjassaan ”Markkinat ja demokratia” (2012). Wahrloos menee vielä pidemmälle kirjoittamalla, ettei suurpääomalle ja liiketoiminalle pidäkään asettaa uusia lakeja ja rajoituksia, vaan poistaa viimeisetkin, koska vapaa markkinatalous korjaa itsensä. Samalla Wahlroosin kaltaiset oikeistolaiset vaativat kovempia tuomioita kauppojen ryöstäjille, raiskaajille ja murhaajille, mutta kun puhutaan rikollisista, jotka epäsuorasti massamurhaavat miljoonia ihmisiä veronkierrollaan, meidän olisi ymmärrettävä jälkimmäisiä. Koko argumentti kaatuu, kun kirjassa paljastetaan, että jopa miljoonia dollareita kulutetaan Mossack-Fonsecan kaltaisen firmojen palveluihin. Jos voi kuluttaa miljoonia euroja vain ylläpitääkseen salaista pankkitiliä, on miljoonia rahoittaakseen laadukkaita julkisia palveluita. Mutta, kun muistaa Wahlroosin olevan Nordean puheenjohtaja ja kirjassa paljastuu Nordea-pankin kiertäneen veroja, ymmärtää yskän.

Muitakin suuria pankkeja paljastuu kiertäneen veroja. Erityisen irvokasta ovat saksalaiset suurpankit, jotka ovat kiertäneet veroja ja avustaneet muita kiertämään niitä. Nämä pankit melkein omistavat Kreikan valtion 2008 finanssikriisi jälkeen. Samaan aikaan nämä suurpankit vaativat Kreikan hallitukselta ”talouskuria”, joka merkitsee miljoonien ihmisten elintärkeitten sosiaalisten palveluitten leikkaamista.

Ei tarpeeksi pitkälle

Suurin ongelma tässä muuten mahtavassa kirjassa, on se, että kirjailijat eivät uskalla lähteä paljastuksiensa kanssa tarpeeksi pitkälle. Bastian Obermayeri ja Frederik Obermaier päätyvät siihen lopputulokseen, että emme elä enää vapaassa markkinataloudessa, vaan jossain perverssissä kleptofeodalismissa. Kirjailijoitten mukaan on luotava globaaleja lakeja ja asetuksia, jotka estävät veronkierron ja pakottavat suuryrityksiä maksamaan veronsa, jotta liberaalidemokraattinen kapitalismi toimisi kuin pitäisi. Jos halusi, että tämä kirja olisi moderni kommunistinen manifesti, joutuu pettymään. Tässä kirjassa kyllä päädytään joihinkin samoihin johtopäätöksiin kuin Lenin ja Marx, mutta sen sijaan, että vaaditaan koko järjestelmän vaihtamista johonkin muuhun, kirjailijat tyytyvät vaatimaan reformeja. Sinänsä tämä on vasemmistolainen kirja, koska yleensä oikeiston ratkaisu mihin tahansa kapitalismin aiheuttamaan ongelmaan, on juurikin säännellyn purku, eikä uusien keksiminen. Mutta olemme eläneet 70-luvulta lähtien uusliberalismin alla, eikä vapaammaksi tämä järjestelmä pysty enää menemään, ilman että juuri syöksymme takaisin feodalismiin.

Yhteenveto

Bastian Obermayerin ja Frederik Obermaierin ”Panamaan paperit. Miten rikkaiden veronkierto paljastui” on loistavasti kirjoitettu kirja, joka kuvaa yhtä suurinta ongelmaa nykymaailmassa. Kirjailijat myöntävät, että tämä on vain jäävuoren huippu, koska Mossack-Fonseca on vain yksi yritys tuhansista vastaavista. Tämän takia kirjailijat keskittyvätkin aika paljon kertomaan Euroopan ja USA:n vihollisvaltioitten veronkierrosta, mutta ei niinkään USA:n tai sen liittolaisten vastaavista. Esimerkiksi Syyrian ja Iranin diktatuurien veronkiertoon keskitytään, mutta ei Saudi-Arabian ja Turkin, jotka ovat USA:n liittolaisia. Uskooko kukaan, että kaksi edellä mainittua Lähi-Idän diktatuuria maksaa kiltisti veronsa? En ainakaan minä. Kaikkien pitäisi lukea tämä kirja, ymmärtääkseen sen todellisen syyn, miksi ihmisten olot ovat kurjistumassa ja miksi valtioit ovat ylivelkaantumassa.

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Politiikka ja yhteiskunta, Talous

Avainsanat: , , , , , , , ,

Tou 4, 2018 · 5:42 am

Voiko liberalismi radikalisoida?

Ludwig von Misesin ”Liberalismi. Klassinen perinne.” (oma suomennos) on vuonna 1927 kirjoitettu manifesti ja tietokirja liberalismista.

57

Liberalismi on yhä länsimaitten vallitsevin aate, joka on melkein jokaisen länsimaisen demokraattisen valtion pohja. Kuitenkin sattumalta liberalismi on nyt samassa kriisissä kuin tämän kirjan julkaisemisajankohdalla. Äärioikeisto ja totalitarismi ovat nousemassa ympäri maailmaa. Monet ovat aktiivisesti hylkäämässä liberalismin ja korvaamalla sen uusosmanismilla, trumppismilla tai putinismilla. Tuorein esimerkki tästä on Perussuomalainen kansanedustaja Laura huhtasaari, joka julisti Twitterissä ”liberalismi on mielisairaus” ja linkkasi tunnetun radikaalioikeistolaisen salaliittoteoreetikon propagandavideon.

Samaan aikaan toiset ihmiset taas ovat naamioimassa totalitarisminsa ja rasisminsa, kutsumalla itseään ”klassisisiksi liberaaleiksi”, jotta heitä ei kutsuttaisi äärioikeistolaisiksi. Tämä Misesin kirja liberalismista voi selventää, miksi liberalismia vieraannuttaa tai radikalisoi ihmisiä?

Ideologia

Mises määrittelee kirjassaan liberalismin ideologiaksi, jonka tavoitteena on maksimoida ihmisen vapaus, ilman että tämän vapaudet rajoittavat toisten vapauksia. Tämän vapauden tasapainon saavutetaan yksityisomaisuudella ja valtiolla, joka sitä suojelee. Misesin mukaan yksityisomaisuus takaa poliittisen vallan, joten jos kaikki omistavat pääomaa, silloin kaikilla on yhtäläinen valta saada edustusta demokraattisessa valtiossa. Talous tietenkin rakennetaan yksityisomaisuuden pohjalle, jolloin kapitalismi on ainoa vapauksia ja velvollisuuksia takaava talousjärjestelmä.

Kirjailija allekirjoittaa Adam Smithin teorian vapaan markkinatalouden ”näkymättömästä kädestä”, joka on metafora spontaanisille markkinoille, jotka ohjaavat pääoman juuri sinne, minne sitä eniten tarvitaan. Toimiakseen tehokkaasti, valtion on puututtava todella vähän markkinoitten kulkuun, jos ollenkaan. Verotusta on laskettava tuntuvasti ja tuotteita tai markkinoita rajoittavia lakeja pidettävä minimissään. Esimerkiksi tullit ja muut valtion asettamat kaupanteon oheismaksut ja byrokratiat on poistettava kokonaan. Tämä tarkoittaisi myöskin hyvinvointivaltion kokonaista lakkauttamista.

Misesin liberalismi on siis oikeistolaista markkinaliberalismia, joka eroaa vaikka Vihreitten tai amerikkalaisen Demokraatti-puolueen sosiaaliliberalismista. Todennäköisesti Laura Hihtasaari pitää sosiaaliliberalismia mielisairautena, mutta koska Huhtasaari ei ainakaan avimesti halveksi demokratiaa, tämä todennäköisesti kannattaa klassista liberalismia, jota on aletti kuvata USA:ssa uuskonservatismiksi. Mises kirjoittikin tämän kirjan tehdäkseen pesäeron sosialiliberaaleihin ja juuri tästä kirjasta yleistyi nimitys ”klassinen liberalismi”

”Ei oikeaa liberalismia!”

Joku voi jo varmaan kysyä, että emmekö jo nyt elä tällaisessa maailmassa, jossa eriarvoisuus kasvaa ja juuri sen takia äärioikeisto on nousemassa ympäri maailmaa? Eikö juuri, esimerkiksi Sipilän hallitus yritä tällaista talousuudistusta?

Vastaus on ei. Se onkin tämän kirjan mielenkiintoisin teesi. Mises määrittelee teoksessaan liberalismin niin kapeasti, että hän tunnustaa, että missään päin maailmaa ei ole viety liberalismia loppuun asti. Ei edes hänen elinaikanaan tällaista täydellistä markkinoitten vapauttamista ole harjoitettu. Sipilän hallitus ei myöskään mahtuisi liberalismin raameihin, koska se ei ole pyrkinyt lakkauttamaan hyvinvointivaltiota, vaan näivettämään sitä. Yritystuet, tullit ja progressiivinen verotus eivät ole lakkautettu. Aktiivimallikin ei kuulu liberalismiin, koska se lisää byrokratiaa entisestään ja antaa suunnatonta valtaa valtiolle hallita ihmisten elämiä.

Tässäkin kirjassa Mises varoittaa, että moni henkilö kutsuu itseään liberaaliksi, mutta heidän politiikkansa voivat olla päinvastaiset. Ehkä hälyttävintä onkin, että Mises pitää toryismia, eli Iso-Britannian oikeistolaisen Konservatiivipuolueen ideologiaa epäliberaalina.

Mutta nyt joku voi varmaan huomauttaa, että eikö Mises pakene vastuuta? Jos mikään maailman oikeistohallitus ei ole oikeasti liberaali, eikö se ole sama asia kuin kommunisti, joka sanoo, että Neuvostoliitto ei ollut oikeaa kommunismia? Tarkoittaen, että aina, kun liberaalihallitus tekee jotain ikävää se lakkaa olemasta liberaali? Pakko vastata, että vähän siltä näyttää.

Utopiakapitalismi

Mises käsitteleekin kirjassaan kapitalismin teoriaa, joka on sisäisesti kiistattoman johdonmukaista ja helposti ymmärrettävää. Esimerkiksi Karl Marxin talousvisiot ovat niin kryptisiä, että en koskaan niitä ymmärtänyt ja sen takia en kannatakaan suunnitelmataloutta. Mises kumoaa suunnitelmatalouden hyvin loogisesti ja selkeästi tässä kirjassa, enkä ala avata sitä.

Kuitenkin jos vertaamme Misesin teoreettista kapitalismia oikeaan maailmaan, voimme nähdä selkeitä ristiriitoja. Esimerkiksi. Misesin mukaan vapaassa markkinataloudessa pääoma kiertää hurjaa vauhtia yhdestä käyttäjästä toiseen, jolloin kukaan ei ole pysyvästi superrikas, mutta ei myöskään köyhä, vaan kaikki jossain vaiheessa saavat pääoman kierteen hyödyt, eikä se kasaudu pitkiksi ajoiksi harvojen käsiin. Tätä voisi kutsua pisarointivaikutukseksi. Kuitenkin kaikki tietävät, että meillä on superrikkaita, joitten varallisuus heilahtaa muutamassa prosentissa, mutta silti varallisuus lasketaan sadoissa miljardeissa, kun samaan aikaan on ihmisiä, joilla on rahaa juuri ja juuri syömiseen, jos siihenkään.

Ollakseen totta, tämä visio nopeasti kiertävästä varallisuudesta, suuryrityksiä pitäisi jatkuvasti nousta ja kaatua uusien tilalle. Kuitenkin meillä on yhä samoja suuryrityksiä kuin sata vuotta sitten. Esim General Electric on 125 vuotias suuryritys. Joitakin uusia korporaatioita on toki noussut, kuten monet internetin jätit, mutta näitten omistajat ovat yleensä olleet joko keskiluokkaista tai sitä korkeammasta tuloluokasta. Sitten harva kaatuneen suuryrityksen omistaja on köyhtynyt keskiluokan tai köyhän tasolle muutoin kuin pörssiromahduksien aikana, jos silloinkaan.

Teoriassa Mises on oikeassa kapitalismista, mutta käytännön applikaatiosta hän ei ota vastuuta. Mutta Mises vastaa tähän kirjoittamalla, että mikään järjestelmä ei ole täydellinen, eikä meidän pitäisi edes tavoitella sellaista, vaan tyytyä siihen, että meillä on nyt parempi elintaso kuin keskiajalla. Ongelmana on, että olen nähnyt jopa kommunistien käyttävän tätä argumenttia puolustellessaan Neuvostoliittoa. Stalinin jälkeen Neuvostoliiton elintaso nousi korkeimmille lukemille kuin tsaarin aikana, joten eikö silloin se todista, että Neuvostoliitto onnistui tehtävässään? Puolueettomalle ihmiselle jää sitten aika vaikeaksi valita kumpi ideologia on parempi, jos kummankin puolustajat samaan aikaan kieltävät ideologiansa reaalimaailman ongelmat ja yrittävät vakuuttaa, että on tyydyttävä saavutettuihin etuihin, koska ennen oli vielä kurjempaa.

Puutteellinen vallan analyysi

Sitten tietenkin kuinka moni ihminen maailmassa omistaa tuottavaa pääomaa? Misesin mukaan yksityisomistus takaa poliittista valtaa, mutta harva ihminen maailmassa omistaa maata tai osakkeita, jolla saada sama poliittinen valta kuin transnationaalisilla korporaatiolla. On olemassa oikeastaan konkreettisia tutkimuksia, jotka osoittavat, että ihmiset tuntevat omaavansa vähän valtaa vaikuttaa yhteiskuntaan nykyään kuin aiemmin, vaikka juuri nyt elämme liberaaleinta aikaa moneen vuosikymmeneen. Tätä vallan epätasapainoa Mises ei käsittele mitenkään, mikä oli aika ihmeellistä, koska yksi tämän kirjan pointeista on kumota sosialismi. Sen sijaan kirjailija tukeutuu mantraan, että kunhan kaikki valtion tuet ja verotus lakkautetaan, matalapalkkainen vuokralla asuva työläinenkin voi perustaa oman start-upin ja rikastua. Mutta herää kysymys, että jos lakkauttaisimme kaikki valtion etuudet, niin toimisiko tämä työläisten rikastuminen, kun suuryritykset ovat jo ottaneet varaslähdön?

Orjuuden vähättelyä

Toinen ongelma on suurpääoman historia. Mises käsittelee kapitalismin historiaa jonkin verran. Esimerkiksi hän yrittää perustella ilman mitään viitteitä tai esimerkkejä, että transatlantinen orjuus, maaorjuus ja velkaorjuus eivät olleet niin pahoja, vaan oikeasti orjat pitivät omasta alennustilastaan ja orjanomistajat olivat mukavia heppuja. Mises toki kirjoittaa, että periaatteessa orjuus on liberalismin vastaista, mutta sen lakkauttaminen oli vaikeaa, koska kukaan ei kannattanut sitä, ei edes orjat. Kirjailjan mukaan vasta keskustelemalla järjellä ja logiikalla, orjuus saatiin lakkautettua, koska palkkatyöläiset ovat tehokkaampi komponentti kapitalistisessa taloudessa.

Sattumalta olen lukenut orjuuden ja muitten orjuusmuotojen historian, jopa aikalaiskuvauksia. Voin sanoa, että orjuus oli orjien mielestä todella ikävää. Tämän todistavat lukuisat orjakapinat kautta historian ja koko orjuuden aikainen orjuutta vastustava aktivismi, johon eivät osallistuneet vain valkoiset, vaan orjuutetut kansat.

Mutta miksi Mises yrittää vähätellä orjuutta? Yksinkertaisesti sen takia, koska sitä hyödynsivät länsimaiset suuryritykset, joilla oli tiiviit siteet maittensa hallituksiin. Mises on jotenkin yritettävät vähätellä sitä faktaa, että nykyinen länsimainen vauraus ei johdu ahkerista kauppiaista ja työläisistä, vaan suunnattomasta riistosta, joka kohdistettiin kolonisoituihin kansoihin.

Mises varmistaa selustansa jopa irtisanoutumalla imperialismista ja sanomalla, että se ei liity kapitalismiin mitenkään. Tämä on vähän hullunkurista, koska miten voidaan erottaa imperialismi kapitalismin kehityksestä, kun molemmat kehittyivät yhdessä ja suhteessa toisiinsa?

Länsimainen imperialismi ei ollut vain valtion harjoittamaa vallanhimoa, vaan se oli valtion tapa luoda lisää markkinoita maansa suuryrityksille. United Fruit Company ja État indépendant du Congo ovat ne kärjistetyimmät esimerkit yksityisomisteisista korporaatioista, jotka kirjaimellisesti ryöstivät kokonaisia valtioita rikkoen räikeästi ihmisoikeuksia. Misesin mukaan nämä historiamme pimeimmät puolet ”eivät ole oikeaa kapitalismia”. Mutta jos mikään ei ole oikeaa kapitalismia, miten voimme sanoa, että kapitalismi on menestyvä talousjärjestelmä?

Fasismin vähättely

Ehkä suurin ongelma tässä kirjassa on kuitenkin Misesin fasismimyönteisyys. Vaikka kirjailija painottaa, että fasismi on tuhoisa vapaalle markkinataloudelle pidemmällä aikavälillä, se on kuitenkin parempi järjestelmä kuin kommunismi. Misesin mukaan fasismi ei ole niinkään ideologia, vaan reaktio kommunismin väkivaltaisuutta vastaan, jolloin se on enemmänkin liberaalien ase, jolla suojella itseään hätätilanteessa totaaliselta tuholta. On siis tulkittava tästä avauksesta, että fasismi on äärimmäistä oikeistolaisuutta!

On totta, että fasismi ei ole ihan ideologia ja on totta, että historiallisesti fasismi perustui kommunismin pelkoon, mutta Mises sivuttaa kokonaan sen tunnetuimman asian, miksi kukaan ei pidä fasismista: Hallitsematon ja brutaali rasismi, jonka takia miljoonia viattomia ihmisiä murhattiin.

Mises kuluttaa kokonaisen kappaleen kertoen, että fasismi on paha liberalismille, mutta se on välttämätön väliaikaisratkaisu suojellakseen ihmisten yksityisomaisuutta. (jostain syystä Mises ei välitä juutalaisten tai siirtomaakansojen yksityisomaisuudesta)

Koska tämä kirja kirjoitettiin ennen Toista maailmansotaa, on joksikin ymmärrettävää, miksi Mises puolustaa fasismia, niinkin paljon, että kertoo fasismin sisältävän ”liberalismin elementtejä”. Silti hänen analyysinsa ontuu, koska nykyään kommunisteja ei ole missään länsimaissa merkittäviä määriä oikeuttaakseen fasismin nousun. Suomessakin SDP ja Vasemmistoliitto ovat luopuneet marxismista kokonaan. Monissa länsimaisissa suurvalloissa ei ole edes kommunisteja nimeksikään. Nyky-Venäjäkin ei ole kommunisti, vaan autoritaarinen kapitalistivaltio. Samoin Kiina. Miten Mises selittäisi nykyisen äärioikeiston ja totalitarismin vetovoiman? Joillakin vasemmistolaisilla on vaihtoehtoisia teorioita fasismin noususta, mutta eipäs puhuta heistä.

Voiko liberalismista radikalisoitua?

Mutta tämä fasismi, orjuuden, imperialismin ja kapitalismin haittojen vähättely selittävät hyvin nykyisten markkinaliberaalien radikalisoitumisen äärioikeistoon. Kaikki ongelmat, mitä liitetään liberalismiin, vähätellään, kielletään tai oikeutetaan tässä kirjassa. Klassinen liberalismi näyttäytyy Misesin tekstissä aatteena, joka ei voi tehdä mitään väärää ja joka on jo niin täydellinen kuin mahdollista. Voisin jopa sanoa, että tällainen ylimielinen asenne muistuttaa uskonnollisuutta. Kriittiselle yksilölle jääkin kaksi vaihtoehtoa: Joko hylätä klassinen liberaslismi, koska se ei kykene vastaamaan kunnolla reaalimaailman ristiriitaisuuksiin tai etsiä jokin ulkopuolinen syntipukki ongelmiin.

Klassinen liberalismi on aate, joka perustuu kapitalismiin ja jos on tämän kirjan tekstiä uskomista, kapitalismi ei voi olla väärässä. Tämä taas tarkoittaa, että jos kapitalismi ei ole toimimassa, kuten pitäisi, syy on oltava valtiossa tai jossain muussa ulkopuoliseksi koetussa ihmisryhmässä, eikä itse vapaissa markkinatalouksissa.

Misesin kirja avaa hyvin ne pimeyden siemenet, jotka radikalisoivat oikeistolaisia joko hylkäämään kokonaan liberalismin, kuten Huhtasaari tai kääntämään koko aatteen ylösalaisin oikeuttamaan mitä epäinhimillistä fasistista politiikkaa, kuten Marco de Wit, jonka nettisivussaan on samaan aikaan Mises instituutin ja Natsi-Saksan SS:n mustan auringon logot!

Tietenkin eivät kaikki klassiset liberaalit tai muutkaan oikeistolaiset radikalisoidu äärioikeistoon, mutta voimme jo tässä kirjassa nähdä, että aatteella on sisäänrakennettu logiikka, jonka mukaan itse aate ei voi koskaan aiheuttaa ongelmia ja jos aiheuttaa ne ovat jonkun muun syy. Tämä vastuun pakoilu ja ylimielisyys edistävät joissain yksilöissä asennetta, jossa tarkoitus pyhittä keinot ja, missä historia voidaan kaunistella, jotta aate pysyy puhtaana. George Orwell kirjoitti ”1984” kirjansa allegoriana Stalinin Neuvostoliiton kauhuista, mutta yhtä hyvin klasaisessa liberalismissa on sisäänrakennettuja mekanismeja totalitarismin oikeutukseen.

Yhteenveto

Puutteista huolimatta tämä on arvokas teos. Jos haluaa ymmärtää, mitä tarkalleen on oikeistoliberaalin ihanne ja lopullinen tavoite, kannattaa lukea tämä teos. Mielestäni Misesin ideologiassa on hyviä pointteja, joita historia on todistanut olevan toimivia. Mutta on otettava vastuu virheistä ja tunnustaa ne, jotta niitä ei toisteta. Jos tutkii äärioikeistoa tai ääri-islamia, huomaa, että molemmat perustuvat juurikin historian totaaliseen kieltämiseen tai kaunisteluun. Historian kiellolla oikeutetaan sitten juuri ne asiat, joita aiemminkin on tehty ja joita on jouduttu jälkeenpäin peittelemään.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Liberalismi, oikeistolaisuus ja anarkokapitalismi, Rasismin ja äärioikeistolaisuus, Talous

Avainsanat: , , , , , , , , , , ,

huhtikuu 2, 2018 · 5:01 am

Miksi vasemmistolainen mainostaa Adidaksen lenkkareita?

Tuomas Enbusken tänä vuonna uudelleenjulkaistu ”Ajatusten alennusmyynti – yhdeksän helpointa hokemaa taloudesta” on pamfletti, joka pyrkii kumoamaan kapitalistikriitikoitten argumentteja.

9

Viimeisin kirja tästä ”vasemmiston argumentteja kumotaan” genrestä oli amerikkalaisen oikeistokonservatiivi Ben Shapiron manifesti, joka epäonnistui tavoitteessaan. Katsotaan, onnistuuko Suomen terävin kolumnisti paremmin?

Rakenne

Kirja rakentuu 10 kapitalistikriitikoitten hokemaan, joita Enbuske pyrkii kumoamaan. Suurin osa näistä hokemista ovat joko olkiukkoja tai sellaisia otsikossa mainittuja hokemia, joita kuka tahansa pystyy kumoamaan. Tässä teoksessa on menty sieltä, mistä aita on matalin. Vaikka kirjassa käy ilmi, että se on suunnattu pääosin maltillisen tai kouluttamattoman vasemmiston argumenttien kumoamiseen, tähän on sekoitettu konservatiivien kapitalismivastaisia argumentteja. Jopa Kokoomusta tässä haukutaan. Kyseessä on siis taattua Enbuske-laatua, jossa kaikkia pilkataan.

Suhteellinen köyhyys

Esimerkiksi Enbuske yrittää kumota vasemmiston huomion, että eriarvoisuutta on olemassa ja se on huono asia, sillä että 1800-luvulla ihmiset olivat köyhempiä kuin nyt. Enbsuske nostaa esimerkkinä sen, että nyt köyhyys mitataan ihmisten kyvyllä ostaa Ipad-laitteen. Enbuske ei vaikuta tietävän kasvavista leipäjonoista ja lisääntyvästä velkaantumisesta, joka riivaa köyhiä. Mutta pahempaa on se, että Enbukelle suhteellinen köyhyys vaikuttaa olevan tuntematon konsepti. Jos lähdettäisiin mittamaan köyhyyttä staattisesti, silloin Neuvostoliitto nosti miljoonia ihmisiä köyhyydestä, koska 1800-luvulla jopa vauraassa Lontoossa oli pahempaa kurjuutta kuin Stalinin gulageissa, mutta ei kukaan ole niin tyhmä tehdäkseen tällaista vertausta, joten miksi Enbuske luulee, että voi tehdä samaa kapitalismille?

Otetaan muitten työstä kunnia

Tästä voimmekin siirtyä yhteen suuremmista ongelmista tässä kirjassa. Enbuske kirjoitti, että kaikki nykyteknologia, kuten internet ja kännykät, ovat kapitalismin ansiosta. Mutta totuus on aivan toinen. Toisen maailmansodan jälkeen, lähes kaikki huipputeknologia on tuotettu valtioitten verorahoitetuissa instituutioissa, jotka sitten ovat antaneet suurille yksityisille yrityksille teknologiaa hyödynnettäväksi.

Esikerkiksi Applen macOS-käyttöjärjestelmän Unix-perustan kehittivät alun perin yliopiston professorit ja opiskelijat täysin ilmaiseksi, koska he voivat. Ei-kaupallinen Linux-käyttöjärjestelmä on yhä parempi, kuin lähes monopoliasemassa olevat Windows-käyttöjärjestelmät. Tämä kumoaa Enbusken väittämän, että raha olisi jotenkin se paras tapa motivoida ihmisiä innovoimaan.  Kapitalismi on ainoastaan tehokkain järjestelmä jakamaan nämä resurssit siellä, missä on eniten kysyntää, mutta se on todella huono motivoimaan ihmisiä kuluttamaan suuria määriä omaa aikaansa ja rahansa tieteelliseen kehitykseen, jonka hyödyt voivat näkyä vasta vuosikymmenien päästä.

”Miksi vasemmistolainen mainostaa Adidaksen lenkkareita?”

Enbuske kuuluu niihin ihmisiin, jotka luulevat, että vasemmistolaiset vastustavat kapitalismia, koska se luo kaupallisia tuotteita. Harva vasemmistolainen vastustaa kaupallisuutta, koska se on kaupallista. Ongelma ei olekaan tuote itsessään, vaan sen tuotantotapa, johon kuuluu työläisten riisto. Joku toki voisi väittää, miksi vasemmistolaiset eivät vain boikotoi tuotteita? Ongelma boikotissa nykyään, on se, että se on lähes mahdotonta. Enbuske osaakin kertoa, että nykyään suurin osa tuotteista kootaan useitten maitten valmistamista osista. Yritäpä siinä sitten saada selville, mikäkin mutteri tai langanpätkä missäkin tuotteessa tuotettiin missä maassa ja missä oloissa? Vasemmiston tavoite onkin yrittää muuttaa järjestelmää lainsäädännöllä, eikä yrittää vyöryttää globaalin tuotantoverkoston solmujen avaamista tavalliselle kuluttajalle.  Kaiken ristiriidan huipussa Enbuske haukkuukin yritysvastuuta, vaikka se oli yksityisten yritysten keksimä PR-temppu, jotta nämä voisivat paeta valtion sääntelyä. Enbuskella vaikuttaa olevan vaikeuksia osata päättää, mitä hän oikein haukkuu tässä kirjassa, kuluttajia vai yrityksiä?

Tuloero on illuusio

Enbusken mukaan vasemmisto vastustaa tuloeroja, koska rikkailla on enemmän rahaa kuin köyhillä. Ei ihan. Monet vasemmistolaiset vastustavat tuloeroja, koska raha tuo valtaa. Jos hyvin kapealla eliitillä on suunnattomasti rahaa, he pystyvät omalla yritystoiminnallaan vaikuttamaan miljoonien elämään. Vaikka köyhät ovatkin nykyään rikkaampia kuin pari vuosikymmentä sitten, heillä on yhä vähemmän valtaa päättää asioista. Tämä hyvin dokumentoidu demokratian kaventaminen, esimerkiksi selittää, miksi länsimaissa kansa on päättänyt äänestää protestiksi populistipuoleuta, jotka lupaavat ”kansanvaltaa”.

Nakkikioskikapitalismi iskee jälleen!

Enbuske tekee tässä kirjassa saman virheen, johon näköjään jokainen oikeistolainen sortuu. Tämä on kapitalistisen talousjärjestelmän selittäminen pikkukauppiaan kautta. Ymmärrän selittää lapselle kapitalismin nakkikioskimyyjän kautta, mutta ei todellisuudessa kapitalismi nakkikioskimyyjistä koostu. Enbuske puhuu lähes koko pamfletin aikana yrityksistä kuin suurin osa niistä olisi pieniä yrityksiä, joitten kanssa kenenkään ei ole pakko olla tekemissisä. Hän jopa kirjaimellisesti käyttää esimerkkinä nakkikioskia! Mutta sitten tässä kirjassa on kokonainen kappale omistettu sille, että kapitalismi toimii tehokkaimmillaan suuryritysten kautta. Samaan aikaan meidän on siis uskottava, että kaikki Suomen yrittäjät ovat vain ihmisiä, joilla on asuntolaina ja muutama työntekijä, jos sitäkään ja, että talous menestyy parhaiten valtavien korporaatioitten kautta? Enbuske ei ole väärässä siinä, että kapitalismi koostuu pääosin suuryritysten globaalista toiminnasta, mutta silti on hieman epärehellistä puolustaa omaa talousjärjestelmää käyttäen kielikuvia, jotka antavat ymmärtää päinvastaista.  Vähän sama kuin selittää Neuvostoliitto koostuvan iloisista työläisistä, jotka omistavat tuotantolaitokset, vaikka todellisuudessa Kommunistinen puolue koko puljun omisti.

Tämä ei ole edes pahin moka Enbuskelta, vaan se tulee, kun hän yrittää kumoa marxilaista väitettä, että työnantaja varastaa duunarin työn lisäarvon, argumentoimalla, että työnantaja ei maksa kenellekään enempää kuin kokee tästä hyötyvänsä. Tämä tarkoittaa, että Enbuske tosissaan uskoo, että ihmisten ei ole pakko mennä töihin, joissa on huono palkka. En tiedä missä fantasiamaailmassa Enbuske elää, mutta tilanne on täällä Suomessakin niin huono, että valtio on kirjaimellisesti laatimassa lakia, joka pakottaisi työttömien tekemään töitä ja hallituspuolueissa on ehdotettu pitkään ammattiliittojen vaikutusvallan murentamista. Vaikka aktiivimallia ja hyvinvointivaltiota ei olisi, uskooko kukaan tosissaan, että ihminen voi vain päättää olla tekemättä töitä tai odottaa, että hyvä työpaikka ilmaantuu? Vai pitääkö tämä niellä ylpeys ja tehdä sitä töitä, jota on tarjolla?

Globalisaatiota ei ole olemassa

Enbuske jatkaa harhakäsityksellä, että kapitalismi koostuu iloisista pienyrittäjistä, puhumalla Suomen markkinoista kuin se olisi suljettu järjestelmä, joka ei liity mitenkään globaaliin kapitalismiin. On jotenkin ihmeellistä, että niinkin fiksu mies kuin Enbuske voi kirjoittaa samaan aikaan kapitalismista globaalina maailmanjärjestelmänä ja lokaalina muusta maailmasta erillään olevana suljettuna kokonaisuutena. Tämä harhakäsitys mahdollistaa sen, että Enbuske ei näe kapitalistisen järjestelmän globaalissa mittakaavassa tapahtuvaa riistoa, jota vasemmistolaiset vastustavat. Kapitalistinen järjestelmä tarvitsee jatkuvaa kasvua ja sinänsä kasvu ei olekaan ongelma, vaan se, että se tarkoittaa jatkuvaa halpatuotannon etsimistä ja luonnonvarojen riistoa. Globalisaatio selittää, miksi suurin osa tehtaista on siirtynyt Suomesta Aasiaan ja sen, miksi Sipilän hallitus yrittää epätoivoisesti heikentää meidän työoloja, jotta edes jotkut työpaikat säilyisivät täällä.

Uusliberalismi on vasemmiston mielikuvituksessa ja samaan aikaan pelastanut maailman

Tämän kirjan sisäinen ristiriitaisuus huipentuu siinä, että Enbuske yrittää todistaa samaan aikaan, että uusliberalismi on vasemmiston keksimä mörkö ja paras taloudellinen järjestelmä ikinä. Sen sijaan, että kirjailija menisi ottamaan selvää, mitä uusliberalismi tarkoittaa käsitteenä, hän perustaa mielipiteensä mediaan ja yksittäisiin anekdootteihin. Niinhän sitä tutkimusta tehdään! Enbuske ihan tosissaan kuluttaa lukuisia pamfletin sivuja vakuuttaakseen lukijaa, että uusliberalismi on harhaa, koska ei ole olemassa täysin vapaita makkinoita. Kirjailija unohtaa vain, että uusliberalismi ei tarkoita vapaita markkinoita, vaan järjestelmää, jossa valtio palvelee suurpääomaa, muka edistämällä vapaita markkinoita. Mutta kaivaakseen hautaansa Enbuske mainitsee, että uusliberalismin muotoilija Milton Friedman vastusti Irakin sotaa, joten Irakin sota ei liity uusliberalismiin. Vähän sama kuin sanoa, että Neuvostoliitto ei ollut kommunistinen, koska Marx ei mainitse gulageja teksteissään. Kannattaa muuten katsoa tai lukea Enbusken referoimaa Naomi Kleinin ”Tuhokapitalismin nousu” ja päättää itse, miten uusliberalistinen politiikka sopii Irakin sodan kuvioihin.

Enbuskella on selkäranka

Koska Enbuske ei ole ideologi, vaan itsenäisesti ajatteleva mies, tässä kirjassa on myöskin hyviä huomioita, jotka kumoavat edelliset väittämät vapaan markkinatalouden puolesta. Paras on se, missä sen jälkeen, kun kirjailija kuluttaa useita sivuja perustellakseen, miksi progressiivinen vero on huono asia ja, miten veronkierto on oikeasti laillista, joten se on hyvää, hän kirjoittaa, miten ainoa tapa saada hyvinvoiva kansa aikaan, on investoida heihin sosiaalisilla palveluilla. Mistähän ne rahat tulevat Enbuske?

Yhteenveto

Kaikin kaikkiaan taattua Enbuske laatua, jossa samaan aikaan ärsytetään, että miellytetään kaikkia. Enbuskelle ei siis voi olla vihainen. Olen kyllä vähän pettynyt, että tämä kirja ei ollut haastavampi. Jos Enbuske olisi oikeasti tutustunut syvällisemmin vasemmiston argumentteihin, hän olisi onnistunut saamaan minutkin ajattelemaan kantojani syvällisemmin ja tutkimaan uusia näkökulmia. Nyt tämä oli sellaista kevyttä viikonloppulukemista, jossa naureskelin Enbusken vitseille ja hänen olkiukoille. Tässä kirjassa oli niin paljon asiavirheitä ja väärinymmärryksiä, että olisin voinut kirjoittaa kymmeniä sivuja niitten ruotimisesta, mutta piti tiivistää. (silti 3 sivua on aika pitkä) Ehkä viimeiseksi mainitsen, miten tässä kirjassa samaan aikaan valitetaan, että ammattiliitot auttavat vain jäseniään ja, että palkkojen yleissitovuus koskee kaikkia työläisiä. Mutta parasta tässä kirjassa on se, että EVA (Elinkeinoelämän valtuuskunta) sen julkaisi, vaikka kirjailija onnistuu kumoamaan omalla pamfletillaan vapaan markkinatalouden erinomaisuuden useita kertoja. Enbuske tunnustaa, että täysin vapaata markkinataloutta ei ole missään koskaan ollut olemassa ja, että se ei ole edes tavoiteltavaa, jos halutaan hyvinvoivia ihmisiä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Liberalismi, oikeistolaisuus ja anarkokapitalismi, Talous

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , ,

joulukuu 20, 2017 · 9:26 am

Menestys ja onni: Onnenpotku ja meritokratian myytti

Robert H. Frankin ”Menestys ja onni: Onnenpotku ja meritokratian myytti” (oma suomennos) on taloustieteilijän tietokirja, joka pyrkii argumentoimaan, että ihmisen menestys on enemmänkin riippuvainen ulkoisista tekijöistä kuin tämän sisukkuudesta.   

8

Tämä kirja kirjoitettiin Yhdysvaltojen kulttuuri mielessä, koska siellä on vallassa ajatus, että amerikkalainen unelma yhä toimii ja jos vain tekee kovasti työtä, niin voi itsekin päästä miljardööriksi. Tätä periamerikkalaista ideaa on sitten käytetty hyväkseen ajattaakseen rankempaa yksityistämispolitiikkaa.  Mutta uskon, että tämän kirjan teesit kelpaavat tänne Suomeenkin, vaikka elämmekin amerikkalaisten näkövinkkelissä sosialistihelvetissä.   

Frank argumentoi kirjassaan, että monet yhteiskunnalliset ja silkat kosmiset yhteensattumat määrittelevät osan yksilön uramenestyksestä. Eri elämäkertojen kautta kirjailija osoittaa, että moni suuryrityksen perustaja oli oikeassa paikassa oikeaan aikaan, joten on vähän tyhmää sanoa, että puhtaasti omalla työllään on noussut sosiaalisten tikkaitten huippuun. Mutta kirjan tärkein pointti ei ole vain satunnaisten yhteensattumien luettelointi ja matemaattisfilosofiset pohdinnat siitä, miten pienetkin päätökset elämässä voivat muuttaa yksilön kohtalon perustattomasti, vaan se, että yhteiskunta voi vaikuttaa siihen määrään ihmisiä, jotka menestyvät elämässään.   

Frank analysoi USA:n historiaa ja osoittaa, että ilman valtion suuria julkisia investointeja maan infrastruktuurin rakentamiseen, niin se ei olisi koskaan rikastunut maailmanmahdiksi. Mutta nykyään moni on unohtanut tämän. On olemassa oikeasti ihmisiä, jotka uskovat, että yksityisyrittäjät raivasivat yksin USA:n alkuperäiskansat tieltään ja ihan itse rakensivat kaikki liikenneyhteydet ilman hallituksen avokätistä tukea. Tämä harha on sitten luonut nykyisen valtion, jossa tiet, sillat ja koulut rapistuvat ja kaikki vain toivovat, että joku rohkea yrittäjä keksii tavan korjata kaikki.   

Frank argumentoi, että valtion roolin supistaminen koituu tulevaisuudessa tuhoisaksi, koska alun perin moni suuryrityksen omistaja rikastui, koska heillä oli käytössään laadukkaat julkiset koulut, joissa he oppivat taitonsa, puhtaat tiet joitten kautta kulkea töihin ja kuljettaa tavaransa ja niin edelleen. Ilman näitä julkisia investointeja olisi ollut hyvin vaikea tavallisen ihmisen edetä urallaan ja edes perustaa menestyneen yrityksen.   

Kirjailijan mukaan sosiaalipalvelut ja investoinnit julkiseen infrastruktuuriin ylläpitävät hyvän lähtötason kaikille ihmisille menestyä elämässään. Mitä vähemmän on mietittävä, miten maksaa omat opinnot tai miten päästä töihin, niin sitä enemmän aikaa riittää miettimään oman uransa kehittämistä. Nyt USA:ssa kaikki palvelut ovat rappeutuneet tai supistuneet, jolloin pienempi määrä ihmisiä onnistuu edes saamaan eväät uranousulle, mikä taas kasvattaa jyrkkää epätasa-arvoa. Tämä epätasa-arvon kasvu voi tulevaisuudessa kasvaa niin suureksi, että maa putoaa kehittyvän valtion tasolle.    

Kirjan mukaan talousliberalismi on hyvä idea teoriassa, mutta käytännössä äärimmäisen tuhoisa, koska se olettaa, että kaikki ihmiset ovat nietzscheläisiä supermiehiä, joihin ympäristöolot eivät vaikuta mitenkään. Tämän mielikuvaharhan takia uskotaan sitten, että sosiaalipalveluita tai muita infrastruktuuri-investointeja ei tarvita, koska juuri kurja ympäristö ”motivoi” ihmistä pakenemaan kurjuudesta ja perustamaan menestyneen yrityksen. Tämä utopistinen visio on ihmisluonnon vastainen ja on jo huomattu, miten se lisää ihmisten köyhyyttä, rikollisuutta ja ennenaikaisia kuolemia.   

Frank osoittaa taloushistoriallisella katsauksella, että asia on päinvastoin. Kapitalismi tarvitsee valtiota suojelemaan yksityistä pääomaa, mutta myöskin luomaan edellytykset yritysten menestykseen. Osa tästä menestyksestä on väestön sosiaalisten olojen pitäminen tietyssä tasossa, josta on helppo nousta huipulle. Ainoa taho maailmanhistoriassa, joka ylipäätänsä pystyy nostattamaan väestön köyhyydestä tasoon, josta se voi helposti menestyä työelämässä, on valtio.   

Vain vittuillakseen talousliberaaleille Frank nostaa 40-luvulla uusliberalismin isän Milton Fridmanin artikkelin, jossa tämä argumentoi, että progressiivinen verotus on tehokkain keino saada USA:n sotateollisuuden rahoitettua Toisessa maailmansodassa. Frank käyttää tätä Friedmanin teesiä ja kysyykin, että jos sotateollisuutta voidaan rahoittaa progressiivisella verotuksella, niin miksi ei siltojen, koulujen ja sairaaloiden rakentamiseen?   

Tästä tulee mieleen Trumpin verouudistus, jossa suurimpien yritysten verotus alennettiin, mutta samaan aikaan armeijan budjetti kasvatettiin. Mikä taas käytännössä tarkoittaa, että suurin osa Yhdysvaltojen kansalaisista, jotka eivät kuulu 1% joutuvat kustantamaan jättiläismäisen sotaa käyvän armeijan ja muut välttämättömät julkiset menot itse muitten henkilökohtaisten menojen ohella. Tämä tietenkin on riittämätöntä, jolloin USA:n valtio joutuu ottamaan lisää velkaa kompensoimaan jättimäisen budjettialijäämään, jonka verouudistus on tuonut. Koska kuka nyt koko jättiläismäistä armeijan koneistoa alkaa yksityistämään? 

Tietenkin Trumpin hallinto perusteli verouudistuksen sillä, että kevyemmin verotetut suuryritykset tulevat investoimaan ylimääräiset rahat USA:an, eikä Kiinaan. Lisäinvestointi luo sitten lisää työpaikkoja, mikä taas luo suuremman keskiluokan, jolla on varaa sitten kustantaa valtion välttämättömät menot. Lopulta sitten se valtiovelkakin tullaan maksamaan.  

Frankin kaltaiset ekonomistit ovat kuitenkin toista mieltä. Heidän mukaansa verouudistus tulee kurjistamaan köyhät entisestään, kun heidän pitää maksaa korkeimpia veroja ja samaan aikaan maksamaan lukuisista yksityistetyistä palveluista. Todennäköisesti suuryritykset eivät tule investoimaan niin paljon kuin ennustetaan ja haluttu talouskasvu tulee kasautumaan vain ylemmälle keskiluokalle ja sille 1%, kun taas keskiluokka tulee köyhtymään entisettään ja jo köyhimmät kurjistumaan vielä enemmän tai kirjaimellisesti kuolemaan.  

Kirjailijan mukaan verovaroja pitäisi käyttää ihmisten hyvinvoinnin lisäämiseen, eikä maksaakseen sotateollisuuden jatkuvasti kasvavat kulut. Ongelmana on kuitenkin USA:n kulttuuri, jossa ihmiset yhä uskovat olevansa vain väliaikaisesti köyhtyneitä miljardöörejä. Tämän kulttuurin takia Trump äänestettiin valtaan, vaikka hänen verouudistus tulee hyödyntämään suoraan ainoastaan suuryritysten omistajia, eikä edes pienyrittäjiä.  

Tästä alkaakin kirjan mielenkiintoisin osio, eli kehystämisen ongelma. Monet pitävät verotusta varkautena ja progressiivista verotusta sortona, mutta kyselytutkimusten mukaan, jos ihmisille kerrotaan, mitä saadaan verotuksella, niin monet kannattavat sitä. Kirjailijan mukaan osa ongelmasta on juurikin usko, että ulkoiset tekijät eivät vaikuta ihmisten menestykseen. Tämän uskon takia keskustelu verotuksesta ja sosiaalipalveluista on kehystettävä juurikin, sillä tosiasialla, että ihmisten on hyvin vaikea menestyä elämässään, jos koko yhteiskunta on rakennettu tätä vastaan.   

Esimerkiksi Bill Gates ei todennäköisesti olisi koskaan perustanut Microsoftia, jos hän ei olisi syntynyt keskiluokkaisessa perheessä, jolla oli varaa maksaa hänelle yksityisen koulun, joka oli ainoa koko maassa, jolla oli tietokone, joka toisti reaaliajassa tietokonekoodeja näytöllä. Tämä tietokone mahdollisti, että Gates pystyi kokeilemaan ohjelmointia paljon enemmän kuin suurin osa amerikkalaisista siihen aikaan. Pitää muistaa, että amerikkalainen keskiluokka kasvoi Toisen maailmansodan jälkeen, jolloin valtiolla oli suunnatonta ylimääräistä rahaa investoida julkisiin palveluihin ja rahoitusohjelmiin, kuten ensimmäisen omakotitalon hankintaan.  Nämä julkiset ohjelmat loivat sen 50-luvun keskiluokan, jota kaikki niin paljon ihailevat.

Frankin mielestä kapitalismi menestyy, jos mahdollisimman suurella määrällä ihmisillä on samat mahdollisuudet kokeilla taitojaan kuin Gates. Ainoa tapa saada Gatesin kaltaisia ihmisiä on luomalla lisää julkisia investointeja. Nämä julkiset ohjelmat  maksavat itsensä takaisin, kun suuri määrä ihmisiä on noussut urallaan siihen tulotasoon, jolla veroja voidaan maksaa seuraavan sukupolven elintason nostattamiseen.    

Robert H. Frankin ”Menestys ja onni” on lyhyt ja helppolukuinen tietokirja, joka on aika ajankohtainen täällä Suomessakin, missä valtio paljon pienemmällä mittakaavalla yrittää toteuttaa uusklassista taloustieteellistä politiikkaa.  

Jätä kommentti

Kategoria(t): Talous

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , ,