Aihearkisto: Talous

IBM ja holokausti

Joel Bakanin ”Yhtiö: Sairaalloinen voiton ja vallan tavoittelu” (2003) kirjassa käsiteltiin kaikkia tapoja, joilla yksityiset suuryritykset ovat pilanneet maailman ja yksi sen viitteistä oli Edwin Blackin, vuonna 1999 julkaisema kirja ”IBM ja holokausti” (oma suomennos) tietokirja. Panin sitten tämän kirjan lukulistaan, koska vaikka olen melko onneton tietotekniikassa, teknologian sosiaaliset ja poliittiset vaikutukset ovat aina kiinnostaneet.   

9

Idea   

”IBM ja holokausti” kertoo amerikkalaisen tietoteknisen yhtiön International Business Machine (IBM) osallisuudesta Natsi-Saksan harjoittamaan juutalaisten kansanmurhaan. Vaikka edellä mainitun Bakanin kirjassa kerrottiin IBM:n myyneen reikäkorttikoneita Natsi-Saksalle, en tiennyt kuinka syvälle tämä yhteistyö ulottui. Tässä Blackin kirjassa paljastuu, että IBM oli aktiivisessa yhteistyössä koko Toisen maailmansodan aikana Natsi-Saksan kanssa.    

IBM oli 30-luvulla globaali suuryritys, jolla oli tehtaita ja alihankkijoita ympäri maailman. Erityisesti Euroopassa. Yksi IBM:n alihankkijoista oli Saksassa. Kun Hitler nousi valtaan, tämä alihankkija varmisti rikastuttavan sopimuksen uuden hallinnon kanssa. Natsit käyttivät IBM:än reikäkorttikoneita kartoittaakseen kaikki ”ei-toivotut” saksalaiset ja näin varmistaa ketkä vangittaisiin gettoihin tai lähetettäisiin keskitysleireille. 

IBM:än Yhdysvaltojen pääkonttori oli täysin tietoinen siitä, mitä sen myymillä reikäkorttikoneilla tehtiin ja se antoi täyden siunauksen sille. IBM:n jopa lähetti huoltomiehiä Natsi-Saksaan ja ehdotti, miten kortistoja voitaisiin kehittää tehokkaimmiksi. Missään vaiheessa IBM:ällä ei kyseenalaistettu tätä yhteistyötä maailmanhistorian pahimman hirmuvallan kanssa. Kirjailija painottaakin, että jo ennen sotaa kaikki olivat tietoisia natsien harjoittamasta juutalaisvainosta.    

Pahemman luokan ahneutta   

Kirjailija jäljittää sekä Yhdysvaltojen pääkonttorin, että saksalaisen alihankkijan johtajien elämäkerrat, paljastaakseen että näillä miehillä ei ollut mitään muuta vakaumusta kuin voiton maksimoiminen. IBM ei osallistunut holokaustin tehostamiseen koska sen omistajat olivat rasisteja, vaan koska he halusivat varmistaa yhtiön rikastumisen. Vaikka IBM:ällä oli sen ajan tietokonemarkkinoiden monopoli, se oli yhtiönä järjestetty alihankkijoiden verkostoksi välttääkseen korkeita veroja. Kuitenkin nämä alihankkijat tottelivat Yhdysvalloissa olevaa päämajaa, joka halusi tietää tasan tarkkaan, mitä sen nimissä tehtiin. IBM:än korkeimmat virkamiehet kävivät säännöllisesti vierailulla Natsi-hallinnon korkeimmissa tasoissa. Jopa Hitlerin kanssa keskusteltiin henkilökohtaisesti.    

Kirjan mukaan IBM rikastuikin huimasti Toisen maailmansodan aikana. Yksi syy, miksi näin kävi, vaikka monet väittävät sodan olevan huonoa bisnekselle, oli se, että 1900-luvulla sotien aikana oli tapana kaapata vihollismaitten yhtiöt väliaikaisesti ja palautaa ne omistajille sodan päädyttyä, riippumatta siitä kuka sen voitti. Jo ennen Toista maailmansotaa tällainen yhtiöitten “lainaaminen” sodan aikana oli vakiintunut tapa, jota natsitkaan eivät kyseenalaistaneet. IBM:ällä ei ollutkaan mitään menetettävää uudesta sodasta, ainoastaan voitettavaa.    

Koska Yhdysvallat astui Toiseen maailmansotaan myöhemmin kuin muut, IBM sai hyvin pitkään vapaasti myydä ja huoltaa natsien laitteistoa ja näin edistää juutalaisten kansanmurhaa. Hitler oli niin kiitollinen IBM:än kontribuutiolle, että antoi sen amerikkalaisjohtajalle korkeimman natsimitalin, mitä ulkomaalaiselle voi antaa.    

Kun USA meni sotaan, IBM menetti väliaikaisesti saksalaisen alihankkijansa hallinnan, mutta kun sota loppui, amerikkalaisyhtiö sai alihankkijan ja sen tuottamat verirahat takaisin itselleen. Sota oli IBM:älle mitä voittoisinta aikaa, erityisesti kun se myi sodan aikana kaikille osapuolille teknologiaansa.    

Ongelmia   

Suurin ongelma tässä kirjassa on sen taiteellinen dramaattisuus. Edwin Blackin on todella hyvä kirjoittaja, joka väritti kirjassa esitetyt faktat todella tunteita herättävillä kielikuvilla. Vaikka tällainen taiteellinen ote tuottaa todella tyydyttävän lukukokemuksen, se hieman hämärtää siinä esitettyjä faktoja. Kirjassa liioitellaan natsien holokaustikoneiston tehokkuutta, niinkin paljon, että se herätti mieleen nykyisten teknologiayhtiöitten massadata-analyysin. On hyvin vaikea uskoa, että reikäkorttitietokoneilla oli niin massiivinen rooli holokaustissa. Kirjailija väittääkin, että ilman IBM tietokoneita holokausti ei olisi edes mahdollista, mikä kuulostaa hieman liioittelulta, kun Neuvostoliitossa onnistuttiin ihan ilman tietokoneita toteuttamaan laajoja puhdistuksia.    

Yhteenveto   

Edwin Blackin ”IBM and the Holocaust ” kertoo siitä, mihin kauheuksiin yksityinen yhtiö voi ryhtyä turvatakseen osakkeenomistajien edut. Kun muistaa, että tämä kirja kirjoitettiin ennen Facebookin, Twitterin ja Googlen homogeenista asemaa, sen viesti on vielä pelottavampi. Vaikka kirjan kieli voi olla joillekin ylidramaattinen se kuitenkin painottaa kuinka kauhistuttava holokausti oli ja, miten häikäilemättömästi moni yksityinen yhtiö toimi Natsi-Saksassa.   

Joittenkin mielestä natsit ja IBM:n sotarikokset ovat menneisyydessä, että nykyään suuryrityksiä sitovat yritysvastuu. Valitettavasti fasismi on nousemassa ympäri maailmaa. Samaan aikaan datayhtiöt ovat ehtineet syyllistyä lukuisiin yksityisyyden loukkauksiin. Pelko historian toistosta ei ole aiheeton. Suuret datayhtiöt ovat jo antaneet takaportteja NSA:lle, myyneet ihmisten yksityistä dataa poliittisille toimijoille, Google oli rakentamassa Kiinan hallitukselle sensuroitua hakukonetta ja muutenkin valtio on kokoamassa verkkokauppa Alibaban kanssa maailmanhistorian suurinta valvontakoneistoa, Amazon taas tekee tiivistä yhteistyötä Pentagonin kanssa ja lukuisat yhtiöt käyttävät kännyköiden GPS signaalia piirtääkseen äärimmäisen tarkan kartan ihmisen käymistä paikoista, josta hyvin helposti onnistutaan päättelemään ihmisen identiteetti. Voi olla, että tulevaisuudessa IBM:n sotarikokset kalpenevat sille kauhulle, jota globaali massadata-analyysi voi saada aikaan väärissä käsissä. Toisessa maailmansodassa reikäkorteissa oli vain ihmisten perustiedot, mutta nykyään lukuisissa palvelimissa ympäri maailmaa on niin paljon yksityistä tietoa, että jättiyhtiöitten algoritmit tuntevat meidät paremmin kuin me itse.   

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Rasismin ja äärioikeistolaisuus, Talous, Teologia, tietotekniikka

Bernie Sandersin manifesti!

Amerikassa kaikki on suurempaa, paitsi sosialismi, joten oli yllättävää, että itseään ”demokraattiseksi sosialistiksi” kutsuva senaattori Bernie Sanders pääsi vuosina 2015-2016 Demokraattien presidenttiehdokaskisassa niin pitkälle kuin pääsi. Koska arvioin vuosi sitten presidentti Donald Trumpin vaalimanifestin, otin tämän Kirsimarja Tielisen suomentaman Bernie Sandersin manifestin ”Mahdollisuuksien maa – Yhdysvaltojen vaihtoehtoinen tulevaisuus” luettavaksi.

 12

Idea    

Bernie Sanders kertoo kirjassaan hänen elämästään: miten hän kasvoi New Yorkin Brooklynin kaupunginosassa keskiluokkaisessa perheessä, miten hän muutti Vermontin osavaltioon, poliittisesta heräämisestään, politiikastaan ja presidenttikisasta. Paljastuu, että Bernie Sanders on puolalaisten juutalaisten jälkeläinen, jonka sukulaisia murhattiin natsien keskitysleireissä ja tämä vaikutti paljon hänen maailmankuvaansa ja politiikkaan. Kirjan mukaan Sanders on johdonmukaisesti ajanut Vermontin osavaltiossa sosialidemokraattista politiikkaa ja hyvinkin menestyneesti. Jos on kirjaan uskomista, Vermont on melkein pieni sosialistinen saari USA:ssa.     

Mutta kiinnostavinta on Sandersin maailmankuva, vaikka mies sanoo olevansa ”demokraattinen sosialisti”, hän tarkoittaa käytännössä sosialidemokratiaa. Yllätyinkin, miten avoimesti Sanders kirjoitti tähän kirjaan ajavansa sosialismia. Käytännön tasolla hän siis ajaa pohjoismaista hyvinvointivaltiota Yhdysvaltoihin. Sosiaalidemokratiassa yksityiset yritykset, erityisesti suuryritykset, tuottavat varallisuuden, josta osa kanavoidaan valtion erilaisiin sosiaalisiin ohjelmiin ja vahvat ammattiliitot turvaavat työläisten oikeuksia. Suurin ero eurooppalaiseen sosialidemokratiaan on kuitenkin siinä, että Sanders ei aja tiettyjen teollisuudenalojen kansallistamista, ainoastaan massiivista veronkorotusta jättiläismäisiin amerikkalaiseen suuryrityksiin.

Perustellakseen politiikkaansa, kirjailija kertoo, miten epätasa-arvoinen ja kurja Yhdysvallat on tavallisille ihmisille. En tiennyt, että maa oli niin riistokapitalistinen kuin tässä kirjassa esitetään. Runsailla viittauksilla ja tutkimuksilla Sanders osoittaa, että USA:ssa harjoitetaan rikkaitten sosialismia, jossa suuret kansainväliset korporaatiot käytännössä välttyvät veronmaksuilta, mutta saavat runsaasti yritystukea valtiolta, kun samaan aikaan työntekijät saavat niin vähän palkkaa, että joutuvat täydentämään sen valtion ruokakupongeilla. Kirjan mukaan USA:n taloudella menee lujaa, mutta varallisuus ei jakaudu tasaisesti. Sandersin keskeisin idea on jakaa tämä varallisuus kansalle, jotta he voivat osallistua kapitalismiin muullakin tavalla kuin vaihdettavina muttereina suuryrityksien koneistoissa.    

Mutta pahempaa on, miten USA:ssa määrätietoisesti estetään köyhiä ihmisiä, erityisesti afroamerikkalaisia äänestämästä. Toisin kuin Suomen sosialistisessa helvetissä, niin USA:ssa ihmisten pitää erikseen rekisteröityä äänestäjäksi ja joskus rekisteröintipaikkoja on vain yksi koko eurooppalaisen maan kokoisessa osavaltiossa. Sama on jopa äänestyspaikalla, joita joissain osavaltioissa on vain muutama, eikä ennakkoäänestystä ole. Kirjan mukaan, jos olet köyhä, vammainen tai raskaissa töissä, on hyvin vaikeaa löytää aikaa tai keinoa matkustaa rekisteröityäkseen äänestäjäksi tai jopa äänestää. Sandersin mukaan ei ole siis mikään ihme, että maa on muuttumassa oligarkiaksi, kun vain valkoisesta keskiluokasta ylöspäin kykenee edes äänestämään.    

Vasemmistopopulismia    

Tässä kirjassa näkee hyvin, että Sanders mahtuu ”populisti” määritelmän alle. Kirja perustuu vastakkainasetteluun, jossa ”tavallinen työtätekevä kansa” on vastaan ”ahneet miljardöörit.” Sandersin mukaan USA on muuttumassa oligarkiaksi, jossa valtavat yritykset tekevät mitä huvittaa ja tavalliset ihmiset kärsivät. Jopa valtamediaa haukutaan tässä kirjassa ”suuryritysten äänitorveksi”. Kuten populistit yleensäkin, Sanders myöskin asemoi itsensä amerikkalaisen kansan ”oikeaksi” edustajaksi, joka täyttää heidän toiveensa.

Ainoa ero oikeistopopulismiin on rasismin ja teleologian puute. Sandersin mukaan ongelma eivät ole niinkään jotkut yksittäiset miljardöörit, vaikkakin tässä haukutaan paljonkin Koch-veljeksiä, vaan itse USA:n järjestelmä, joka suosii suuria yksityisiä yrityksiä. Kirja kuluttaakin paljon sivuja, analysoidakseen joka ikisen rakenteellisen ongelman USA:ssa ja miten ne voitaisiin korjata jollain tietyllä sosialistisella ohjelmalla. Tämä kirja ei siis sisällä epämääräisiä lupauksia oikeudenmukaisuudesta ja tasa-arvosta, vaan konkreettisia ratkaisuja. Niinkin paljon, että osa tästä kirjasta on hirmu tylsää.    

Rasismin puute taas näkyy siinä, että Sanders ei syytä meksikolaisia maahanmuuttajia, vaan USA:n taloudellista järjestelmää, jossa ammattiliittojen perustaminen on vaikeaa. Sanders olisi valmis antamaan mahdollisuuden siirtolaisten perustaa tai liittyä olemassa oleviin ammattiliittoihin, neuvottelemaan paremmat työehdot ja näin jakamaan yritysten varallisuuden tasaisemmin kaikkien työläisten kesken. Kirjailija jopa menee niinkin pitkälle, että omistaa kokonaisen luvun alkuperäiskansojen ongelmille ja, miten nekin voitaisiin ratkaista.   

Yllättävintä oli Sandersin radikalismi työläisten oikeuksissa. Kirjailijan mukaan valtion pitäisi tukea työntekijöitten osuuskuntia ja yhteisomisteisia yrityksiä, jotta nämä voisivat olla pohja tasaisemmin ja demokraattisemmin jaetulle varallisuudelle. Kirjailija painottaakin, että nykyinen USA:n markkinavetoinen politiikka suosii jättiläismäisiä korporaatioita, jotka tuhoavat kokonaisten kaupunkien itsenäisen elinkeinon ja ympäristön, muuttaen kaikki asukkaat alipalkatuiksi ja sairaiksi kassatyöntekijöiksi. Sanders menee ehdotuksessaan pidemmälle kuin kotimaiset demarimme. Tällainen työläisten omistamien yrityksien visio on melkein kommunismia. Mutta hän ei ole antikapitalismi, erityisesti, kun Sanders kirjoitti työllistäneensä suuren määrän ihmisiä hänen nimeään kantavilla fanituotteilla.    

Ongelmia    

Suurin ongelma tässä kirjassa on sen keskellä olevat politiikkaehdotukset, jotka ovat niin spesifejä, että suomalaiselle lukijalle ne ovat melko tylsää luettavaa. Parasta antia on kirjan alkuosa, joka kertoo Sandersin elämästä ja hänen poliittisesta noususta.Olisin myöskin kaivannut juoruilua ja muitten presidenttiehdokkaitten haukkumista, mutta Sanders kirjoitti tähän kirjaan, että se ei ole tyylinsä. Clintonia haukutaan tässä kirjassa vain muutaman kerran ja Trumppia vain kerran. Sitten miehen tapa toistaa samoja pointteja miljoonia kertoja on todella väsyttävää.    

Yhteenveto    

Bernie Sandersin manifestin ”Mahdollisuuksien maa – Yhdysvaltojen vaihtoehtoinen tulevaisuus” on hyvin vakuuttava teos, joka ei perustu vain epämääräisiin heittoihin tuloeroista, vaan useisiin tutkimuksiin ja raportteihin, jotka osoittavat, että USA:n 70-luvulla aloittama uusliberalistinen politiikka on tuhoisa tavalliselle ihmiselle ja koko maailmalle. Harmittaakin todella paljon, että oranssi fasisti voitti vaalit ja raahaa sekoilulla koko maailman pimeyteen.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Politiikka ja yhteiskunta, Talous

Analogin kosto

Suomessa E-kirjojen osuus vaikuttaa olevan pienempi kuin ulkomailla. Vaikka E-kirjoilla on etunsa, monet niistä et omista oikeasti, vaan maksimissaan maksat siitä, että pääset kuluttamaan ulkomaisessa palvelimessa tuotetta. Näin on monien E-kirjojen, streamattavan musiikin ja elokuvien saralla. Tämän vuoksi ostan fyysiset levyt, kirjat, BlueRay-versiot sen jälkeen, kun olen havainnut jonkun kulttuurituotteen omistamisen arvoiseksi. Kun näin tämän David Saxin, vuonna 2016 julkaistun kirjan ”Analogin kosto: Oikeat asiat ja miksi niillä on väliä” (oma suomennos) kiinnostuin heti, koska oma käyttäytyminen vaikuttaa olevan osa laajempaa ilmiötä.

10

Idea

Sax pyrkii tällä kirjalla perustelemaan ja kartoittamaan, miten erilaiset fyysiset kulttuurituotteet ovat ennustetusta katoamisesta huolimatta, tekemässä paluun. Näitä tuotteita ovat vinyylilevyt, fyysiset kirjat, filmikamerat, paperiset muistivihot ja etc.

Kaikki alkoi muuttua 2010-luvulla, kun yhtäkkiä joukko nuoria, jotka eivät melkein ollenkaan kasvaneet analogisten tuotteitten kanssa, alkoivat nähdä vinyylilevyissä ja filmikameroissa suurta arvoa. Kokonainen pienten yritysten analoginen teollisuus syntyi näitten nuorten hipstereitten ansiosta. Mutta nyt vinyylit, fyysiset kirjat, vanhat muoviset Neuvostoliitossa valmistetut filmikamerat ja nahkakantiset muistivihot muuttuivat vanhoista massatuotteista luksustuotteiksi, joita vain rikkaimmat ja muodikkaimmat ihmiset omistavat.

Sax osaa todella elävästi kirjoittaa, miksi nämä tuotteet vetoavat nuoriin, vaikkakin ovat teknologisesti primitiivisempiä ja vaikeampia käyttää kuin digitaaliset tuotteet. En koskaan elämässäni osannut ennustaa, että innostuisin kovakantisen muistivihon kuvauksesta, mutta tämä kirja onnistui siinä!

Neurologiaa

Mielenkiintoisinta on kirjan tieteellinen puoli, jossa on vähän samoja ideoita kuin arvioimassani Nicholas Carrin ”Pinnalliset: mitä internet tekee aivoillemme” (2010) kirjassa. Internet ja digitaaliset tuotteet ovat hajottamassa keskittymiskyvyn, muuttamassa ajatteluamme ja vieraannuttamassa toisiamme. Saxin mukaan analogiset tuotteet pakottavat meitä käyttämään kaikkia aistejamme, jolloin saamme kokonaisvaltaisemman kokemuksen kulttuurituotteen kulutuksesta ja se monipuolistaa ajatteluamme. Samalla nämä tuotteet lisäävät yhteisöllisyyttä, kuten muistivihoissa, joista voi repiä sivuja ja laittaa seinälle muitten nähtäväksi, sen sijaan että lähetetään linkkejä edestakaisin sähköpistin kautta. Lautapelit ovat sama asia. Kirjan mukaan, kun ihmiset pelaavat lautapelejä keskenään, he näkevät toisen pelaajan ihmisenä ja kohtelevat heitä myöskin sellaisena. Yhteisöllisyys ja toisten kunnioitus kasvaa lautapeliklubeissa, mikä parantaa ihmisten mielialoja ja elämänlaatua. Vaikken ole neurologian tai psykologian asiantuntija, kirjan argumentit kuulostavat aika vakuuttavilta. Tykkään sulkea tietokoneen ja kännykän internetin ja sitten vain istua alas lukemaan tunniksi jotain kirjaa. Kaikki muu saa ympärilläni hiljentyä. Veljeni taas tekee samaa, kun kuuntelee vinyylilevyjä ja minulla on kaveri, joka osallistuu lähikirjastonsa lautapeli-iltoihin. Tämä kirja kuvaa hyvin sukupolveni kokemusta yrittää paeta netin hälinästä. Kirjailija kuitenkin vakuuttaa lukijaa, ettei hän ole ludditti, vaan analogiset tuotteet voivat elää rinnakkain digitaalisten versioitten kanssa. Kuten tässäkin tapauksessa, jossa luin kirjan digiversion!

Ongelmia

Mutta tämä ei ole täydellinen kirja. Yksi ärsyttävimmistä asioista on teoksen kaupallinen ote. Monen analogituotteen kuvaukset ovat kuin suoraan revitty niitä valmistavien firmojen myyntikatalogeista. Saat kuulla oksettavan runollista mainosjargonia filmikameroitten ja fyysisten aikakauslehtien sielukkuudesta, rosoisuudesta ja niin edelleen. Monet kirjan kappaleet ovatkin kirjoitettu kuin ne olisi tarkoitettu osakesijoittajalle, koska niissä kuvataan monen analogituotteen valmistavan yrityksen kasvuennusteet ja miten paljon voittoa ne tuottavat. Samalla tässä suhtaudutaan kriisittömästi siihen, että moni tavanomainen analogituote on muuttumassa kaleiksi luksustuotteiksi, joita rikkaat käyttävät erottuakseen köyhistä. Minulla ei olisi ongelmaa kirjailijan suhtautumiseen vinyylilevyjen gentrifikaatioon, jos tämä edes analysoisi, miksi näin on tapahtumassa ja miten oikeastaan historia on toistamassa itseään. Esimerkiksi moni satoja vuosia vanha tuote, joita ennen pidettiin tavanomaisina, ovat muuttuneet rikkaitten luksustuotteiksi, juuri niitten koetun romanttisen primitivismin takia. Esimerkkinä vaikka viisarikellot, joita kirjailija mainitsee, mutta ei lähde syvällisemmälle historialliselle pohdinnalle. Myöskin höyryveturit ja purjeveneet ovat muuttuneet turistien tai rikkaitten harrastusvälineiksi. Tai sitten kynttilät, jotka ovat yhä massatuotteita, mutta koemme niitten valon ”romanttisemmaksi” kuin led-lamput.

Sax ei käsittele tätä aspektia ollenkaan kirjassa ja se minusta olisi tehnyt teoksesta paljon mielenkiintoisemman. Miksi tulevat sukupolvet romantisoivat vanhoja teknologioita, joitten kanssa he eivät edes kasvaneet? Kirjailija käsittelee vain sitä, miten sukupolveni ja sitä vanhempi suhtautuu analogiaan. Ehkä uniikein kirjan oivallus on, miten se käyttää sukupuolta kaupallisen kulttuurituotteen menestysmittarina. Kirjailija ja moni hänen haastattelema kauppias kuvailevat useita kertoja, miten analogituotteitten aallonpohjassa, vain yksinäiset sinkkumiehet kävivät heidän kaupoissaan. Havaittiin, että heti, kun naiset alkoivat käydä, vaikka vinyylilevyjä myyvässä kaupassa, tämä tarkoitti, että vinyylilevyjen myyntikasvu oli ampaissut nousuun. Sama havainto tehtiin lautapelikaupoissa. Kirjailija ei analysoi, miksi naiset ovat jonkun tuotteen “valtavirtaistumisen” mittari, mutta kaikin kaikkiaan kiinnostava havainto.

Yhteenveto

David Saxin ”The Revenge of Analog: Real Things and Why They Matter” on hyvä raportti analogituotteiden uudesta noususta, joka ei vain käsittele kaupallisia tuotteita, jotka ovat saaneet uuden elämän, mutta myöskin uuden pastoraalisen kulttuurin noususta, joka on kuin moderni versio ”paluusta luontoon”, mutta joka rajoittuu siihen, että hetkeksi suljetaan kännykän nettiyhteys ja katsotaan toisia ihmisiä silmiin. Vaikka kirjan ote on hyvin kaupallinen, se kritisoi digitalisaation mahdollistamaa ”hyperkapitalismia” jossa tietokoneille on luovutettu suunnattomasti valtaa päättää markkinoista ja kokonaisista kaupunginosista, vaikka näitten lähdekoodit on virheellisesti suunniteltu. Mutta kirja kärsii syvemmästä analyysista ja monet sen kappaleet ovat suoraan kopioitu tuotteitten esittelyteksteistä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kulttuuri, Mitä tällä kertaa luin, Talous

Talouskuri – Vaarallisen opin historia

Muistan kun yläasteella vuonna 2007 meille opetettiin, että EKP estää inflaation ja talouskriisin puhkeamisen korkopolitiikallaan. Sitten pari kuukautta sen jälkeen iski maailmanhistorian pahin talouskriisi. Lievästi sanottuna olin aika hämmentynyt. Päätin silloin, että koulu ei ollut tarpeeksi hyvä paikka oppiakseen asioita, vaan minun piti täydentää informaatiota itsenäisesti. Olen sitten lukenut laidasta laitaan talouskirjoja, niin Adam Smithin ”Kansojen varallisuus” (1776) kuin Karl Marxin ”Pääoma. Osa 1” (1867) ja kaikkea siitä välistä. Nyt otin tämän Mark Blythin vuonna 2013 julkaistun ”Talouskuri – Vaarallisen opin historia” kirjan luettavaksi.

11

Idea

Mark Blyth pyrkii perustelemaan tällä kirjalla, että talouskuri, jossa valtion menoja leikataan merkittävästi ja suuryritysten veroja alennetaan, ainoastaan lisää kurjistumista eikä elvytä taloutta. Kirjailija perustelee tämän historiallisella katsauksella, että teoreettisella analyysillä. Koko kirja on rakennettu eri talouskuria kumoaviin argumentteihin, joissa toistetaan lyhyesti, mutta eri tavalla, edellisten kappaleitten pointit. Näin kirjailija uskoo, että maalikko pystyy ymmärtämään jotain kirjan monimutkaisemmista talousteoreettisista argumenteista.

Historiaa

Kirjassa käydään läpi talousliberalismin teorian ja käytännön historiaa. Kirjailija osoittaa, että talousliberaaleilla teorioilla on yhä 1700-luvulta peräisin olevia oletuksia, jotka eivät vastaa enää nykyaikaa. Nämä oletukset aiheuttavat nykyisetkin talousliberaalit kannattamaan talouden elvyttämiskeinoja, jotka eivät ole koskaan toimineet.

Kirjailija eristää kolme liberalismin haaraa: Ensimmäinen on angloamerikkalainen klassinen liberalismi, jossa vastustetaan valtiota, koska pelätään sen varastavan kansalaisten yksityisomaisuuden omiin megalomaanisiin projekteihin, mutta samaan aikaan tunnustetaan, että ilman valtiota, yritysten perustaminen ja ylläpitäminen käy todella hankalaksi. Tämän vuoksi päädytään Adam Smithin kaltaiseen kompromissiin, jossa valtio pyritään pitämään mahdollisimman etäällä vapaakaupasta, mutta annetaan sille pikkuisen valtaa suojella sitä. Sitten on saksalainen sosiaalinen liberalismi (ordoliberalismi), jossa uskotaan, että ainoa tapa saada vapaa markkinatalous toimimaan parhaiten, on valtion interventio markkinoissa ja vahvan sosiaalisen turvaverkon ylläpitäminen työntekijöille. Kolmas laji on sitten itävaltalainen koulukunta, jonka mukaan valtion ei pidä vaikuttaa markkinoihin mitenkään ja antaa homman vain kulkea itsekseen. Näistä kolmesta haarasta on sitten moderneja sovelluksia, kuten uusliberalismi ja keynesiläisyys.

Ehkä tässä pitäisi avata, mitä tasan tarkkaan uusliberalismi tarkoittaa: Uusliberalismi on kirjan mukaan klassisen liberalismin versio, jossa pyritään elvyttämään talous yksityistämällä valtion omaisuutta. ”Uusi” etuliite tulee siitä, että silloin kun klassinen liberalismi kokeiltiin, valtioilla ei ollut kansallistettua omaisuutta, jota yksityistää, vaan ainoastaan valtioitten piti karsia ne niukat sääntelyt, joita sillä oli taloudesta. Kirjailijan mukaan alkuperäisessä klassisen liberalismin talousteorioissa ei koskaan puhuttu yksityistämisestä, joten nykyinen kuripolitiikka on uutta.

Kirjan ydin on avata Euroopan historiaa, osoittaakseen että joka kerta kuin talousliberalismin kuripolitiikkaa on kokeiltu, se ei ole toiminut. Kuitenkin sitä yhä kokeillaan nykypäivään saakka, uskoen että tällä kertaa se toimii. Kirjailija käyttää tällaisesta saman virheen toistamisesta ”zombietaloustiede” käsitettä. Vaikka kuinka kuripolitiikkaa on historian aikana epäonnistunut, silti joka kerta kun talouskriisi on puhjennut, sitä kokeillaan vielä kerran, ikään kuin se tällä kertaa toimisi. Kirjailijan lainaa Einsteinin lausetta kuvatakseen tätä zombietalousilmiötä: ”Hulluuden määritelmä on kokeilla samaa asiaa monta kertaa, odottaen erilaisen tuloksen.”

Teoriaa

Kirjailijan mukaan kuripolitiikan logiikka perustuu uskomukseen, että valtio on omalla tuki- tai sääntelypolitiikalla ”pakottanut” pankkien tai muun teollisuuden alan sekoilla markkinoilla, aiheuttaen talouskriisin. Jos valtio ei olisi rajoittanut ja tukenut markkinoita, vastuuttomat pankkiirit ja yrittäjät olisivat karsiutuneet jo ajat sitten kuin evoluution laissa ja kaikki toimisi todella siististi. Koska näin ei tehty, markkinat ovat vääristyneet, joten ainoa ratkaisu markkinoitten ”korjaamiseksi” on vähentää, jos ei kumota, ammattiliittojen vaikutusvaltaa, karsia työoikeuslakeja, julkisia menoja ja suurpääoman verotusta minimiin. Näin markkinat voivat taas kulkea luonnollisia uomia pitkin ja toimia hyvin.

Kirjailijan mukaan kuitenkin markkinat eivät tasaannu, vaan tilanne pahenee entisestään. Nyt yrittäjät eivät uskalla sijoittaa, koska he eivät voi ennustaa pystyvätkö nyt matalapalkkaiset ja työttömät kuluttajat ostamaan heidän tuotettaan. Samalla pankit eivät uskalla lainata, koska mikään ei estä heitä menettämästä rahojaan välittömästi. Ainoastaan valtavat kansainväliset korporaatiot selviävät kriisistä ja nekin eivät laajennu, koska ei ole olemassa tarpeeksi kuluttajia, jotka oikeuttaisivat laajennuksen. Samalla kansalaiset pakotetaan maksamaan omista veropusseista kaatuneitten pankkien elvytykset, koska valtion koetaan syypäänä kriisiin. Kirjailija tiivistääkin, että sen lisäksi, että kuripolitiikka on moraalisesti epäreilua se ei käytännössä toimi. Kirjailija antaa runsaasti esimerkkejä valtioista, jotka selvisivät talouskriiseiltä ainoastaan ankaralla valtion interventiolla.  Mutta myöskin hän paljastaa, että ne valtiot, jotka pidetään uusliberaalin politiikan mallioppilaina, eivät selvinneet kuripolitiikalla kriisistä.

Ongelmia

Suurin ongelma on kirjan kuivuus ja monimutkainen talouspoliittinen terminologia. Vaikka kirjailija selittää samat asiat useilla eri tavoilla, en voi olla täysin varma, että ymmärsin kaikkea.

Yhteenveto

Vaikka tämä kirja on selvästi vasemmistolainen, se pysyy talousliberalismin kehyksen sisällä, enimmäkseen uuskeynesiläisyydessä. Eli tämä ei ole mikään kommunistinen kirja, jossa argumentoidaan kapitalismin kumoamista, ainoastaan sitä, että hallitsematon talousliberalismin ja sen elvytyskeinot eivät toimi. Kirja myöskin käsittelee, miten EU:n eurojärjestelmä on tuhoon tuomittu, eikä se auta taloudessa ollenkaan. Aika hyvä kirja, mutta pitää lukea keskittyneesti, kun kieli on aika monimutkaista.

1 kommentti

Kategoria(t): Historia, Talous

Miksi kehitysmaat eivät kehity?

Monet ihmettelevät, miksi kehittyvät valtiot ovat niin köyhiä? Joittenkin mielestä se johtuu siitä, että eurooppalaiset imperiumit ryöstivät ja massamurhasivat alueen valtioioitten väestöt, jolloin näitten kansat eivät ole vieläkään toipuneet. Toisten mielestä taas afrikkalaiset, etelä-amerikkalaiset ja arabit ovat niin tyhmiä, että he eivät kykene parantamaan olojaan vaikka yrittäisivätkin, kolmansien mukaan taas näitten maitten kulttuurit ja uskonnot eivät yksinkertaisesti sovellu modernin kapitalismin harjoittamiseen. Neljänsien mukaan taas näissä maissa harjoitettiin sosialismia, joka tuhosi näitten taloudet niin perusteellisesti, että toipuminen kestää. Ekonomisti Ha-Joon Changin mukaan kaikki nämä näkemykset ovat väärässä. Vuonna 2008 julkaistussa kirjassaan ”Pahat samarialaiset. Rikkaitten valtioitten pimeät salaisuudet ja uhka globaalille hyvinvoinnille” (oma suomennos) esitetään, että syyllinen on uusliberaali talouspolitiikka.    

18

Teesi   

Ha-Joon Changin mukaan 70-80 luvuista lähtien IMF ja Maailmanpankki ovat tarjonneet lainoja köyhille kolmannen maailman valtioille, sillä ehdolla, että nämä orientoivat taloutensa vapaan markkinatalouden vaatimusten mukaan. Kirjailija kutsuu tällaista taloustieteellistä ideologiaa uusliberaaliksi, koska viimeksi kun tällaista politiikkaa harjoitettiin, oli 30-luku ja moderni talousliberalismi on vielä radikaalimpi kuin vanha. Oikeastaan kirjailijan mukaan se on enemmän salatiede kuin ideologia. Salatiede siinä mielessä, että ulkopuolisille uusliberaalia politiikkaa esitetään vapaana markkinataloutena, yleensä nakkikiskimyyjän kautta, joka vapaehtoisesti vaihtaa valmistamansa hodarit rahaan, vapehtoisesti ostavan asiakkaan kanssa. Todellisuudessa tällaista politiikkaa tuntevat tietävät, että vapaata markkinataloutta ei oikeasti ole olemassa ja suurin osa rahasta tehdään kansainvälisten korporaatioitten tai valtioitten välisillä sisäisillä kaupoilla. Uusliberalismissa on oma fantastinen syntykertomus ja pääoman profeetat, joita mainostetaan ulkopuolisille suurina hyväntekijöinä ja demokratian edistäjinä, vaikka monet tukivat avoimesti brutaaleja diktatuureja ja murskasivat väkivaltaisesti ammattiliittoja.  

Käytännössä uusliberaalismi tarkoittaa valtionyhtiöitten yksityistämistä, yritystoimintaa rajoittavien lakien, verojen ja tullimaksujen karsimista, jotta rahavirrat liikkuisivat tehokkaammin, vaurastaen kansakunnan. Mutta käytännössä nämä ehdotukset ovat tuhonneet niitä harjoittavien köyhien valtioitten taloudet entisestään, jolloin monet ovat kysyneet, missä on vika? Kirjailijan mukaan vapaata markkinataloutta kannattavat ovat niin varmoja oman järjestelmänsä ylivoimaisuudesta, että he eivät suostu tarkastelemaan onko siinä itsessään vikaa, vaan pyrkivät etsimään syitä itse kehittyvien maitten asukkaista.   

Kirjailija käyttää historiaa ja taloustiedettä osoittaakseen, että rikkaat länsimaalaiset valtiot eivät rikastuneet vapaalla markkinataloudella, vaan rankalla sosialismilla, protektionismilla ja korporativismilla. Näillä edellä mainituilla poliittisilla ohjelmilla valtiot nostattivat itsensä tarpeeksi vakaaseen taloudelliseen tasoon, että voisivat aidosti harjoittaa vapaata markkinataloutta ja silloinkin suurin rajoituksin. Kuitenkin kun monet Afrikan ja Aasian valtiot itsenäistyivät Toisen maailmansodan jälkeen, niille tarjottiin päinvastaista politiikkaa. Ne, jotka tottelivat näitä määräyksiä, joutuivat länsimaalaisten suuryritysten riiston kohteeksi. Mutta ne valtiot, jotka eivät totelleet, vaan lähtivät vanhan kapitalistisen kaavan kautta, menestyivät. Tämä selittää, miksi Afrikka, Etelä-Amerikka ja Lähi-itä ovat niin köyhiä verrattuna Aasian ”tiikeri” valtioihin.    

Esimerkkejä menestyneistä globaalin etelän kapitalistisista valtioista, jotka eivät harjoittaneet uusliberalismia, ovat Kiina, Taiwan, Indonesia, Chile ja Etelä-Korea. Kaikki nämä valtiot nousivat raastavasta köyhyydestä rankalla korporativismilla, valuuttakontrollilla, yritystuilla, korkeilla tullimaksuilla ja ulkomaalaisten patenttien rikkomisella. Asioita, mitä uusliberalismin mukaan pitäisi tuhota maan talous. Monet näistä valtioista eivät olleet edes demokratioita, vaan lähes fasistisia diktatuureja, joissa vähät välitettiin ihmisoikeuksista tai kansainvälisistä säännöistä. Ainoa syy, miksi näitä valtioita ei yritetty hävittää, kuten monet samoihin aikoihin olevat kommunisti- ja sosialistivaltiot, olikin se, että ne olivat länsimaalaisten suurvaltojen liittolaisia ja nimellisesti kapitalistisia. Ha-Joon Chang ei puolusta diktatuuria kirjassa, mutta hän osoittaa, että kapitalismi itsessään ei tuo demokratiaa, kuten uusliberaalit uskovat, eikä kapitalistinen järjestelmä hyödynnä valtiota, jos sen kotimaisen teollisuuden kehitystä ei suojella ulkomaalaisilta markkinoilta.    

Chang argumentoikin, että kehittyvien valtioitten pitäisi antaa kehittyä rauhassa korporativismilla, sosiaalidemokratialla tai keynesiläisyydellä, kunnes saavuttavat riittävän vakaan kotimaisen teollisuuden, jonka jälkeen ne voivat avautua vapaille markkinoille ja kilpailla tasa-arvoisesti rikkaitten valtioitten kanssa. Kirjailijan mukaan nykyinen globaali kapitalistinen järjestelmä perustuu puhtaasti köyhien valtioitten riistoon, joka ylläpidetään uusliberalismin anakronistisella ideologialla. Koska uusliberaalit eivät voi myöntää ideologiansa perustuvan valheeseen, heidän on pakko etsiä syntipukkeja epäonnistuneisiin valtioihin, jolloin rasistiset rotu- ja kulttuuriteoriat alkavat saada suosiota. Ainakin tämä kirja selittää miksi olen törmännyt niin moneen vapaata markkinataloutta, matalaa verotusta ja rotuteorioita kannattaviin jätkiin somessa. Markkinafundamentalistien rasistisuus ja kääntyminen kirjaimelliseen fasismiin on niin räikeä , että siitä on kirjoitettu artikkeleita

Rasistiset selitykset   

Mielenkiintoista olikin, että kirja paljastaa, että 1700-luvulla brittiläiset matkailijat ja tutkijat kirjoittivat tutkielmia, joitten mukaan saksalainen kulttuuri ei sovellu kapitalismille, koska saksalaiset eivät käsitä aikaa yhtä täsmällisesti, ovat laiskoja ja riitelevät keskenään jatkuvasti. Vielä 1900-luvun alussa kirjoitettiin tutkielmia, joitten mukaan japanilainen kulttuuri ei sovellu kapitalismille, koska japanilaiset eivät käsitä aikaa yhtä täsmällisesti kuin länsimaalaiset, ovat laiskoja ja riitelevät jatkuvasti keskenään. Itselläni tulee mieleen vanhat kuvaukset suomalaisista laiskoina ja likaisina barbaareina, joita ei edes luokiteltu kuuluvan ”ylvääseen valkoiseen rotuun”. Näillä kuvauksilla Chang paljastaa, että rasistiset kuvaukset kansakuntien ”kyvyttömyydestä” kehittyä ja vaurastua ovat täyttä roskaa. Nämä ”kulttuuripuheet” ovat uskottava niin kauan, kun valtio on köyhä, mutta kun tämä rikastuu, yhtäkkiä saammekin lukea tutkielmia, miten saksalainen, japanilainen ja suomalainen kulttuuri on kuin luotu kapitalismille.    

Rakenne   

Kirja koostuu erilaisista uusliberalismin väittämistä, joita kirjailija lähtee kumoamaan. Kirjan kieli on aika helppoa ja kirjailijan henkilökohtainen ote on vetävää. Chang kertoo omasta lapsuudestaan Etelä-Koreasta ja muista henkilökohtaisista kokemuksista, jotka värittävät kirjan tieteellisempiä osioita. Ainoa ongelma onkin, että kirja olettaa lukijan tuntevan taloustieteen perusteet, joten joitain termejä, kuten valuuttakontrolli ei selitetä tässä.   

Ongelmia   

Suurin ongelma tässä kirjassa on lähteiden satunnainen käyttö. Vaikka kirjailija referoi tutkimuksiin ja asiakirjoihin tässä kirjassa runsaasti, niin välillä joihinkin väitteisiin ei löydy lähteitä. Chang toki mainitsee nimiä, vuosia ja sen sellaista tietoa, mutta ei tarkkaa lähdeviitettä yksittäisistä väittämistä. Tämä taas tarkoittaa, että skeptisemmän lukijan on tarkastettava kirjan kirjallisuusluetteloa tai googlattava kirjan väitteitä, mikä on vähän rasittavaa ja syö luottamusta kirjailijaan.  

Yhteenveto   

Ha-Joon Changin ”Pahat samarialaiset. Rikkaitten valtioitten pimeät salaisuudet ja uhka globaalille hyvinvoinnille” on hyvä kirja avaamaan silmiä uusliberalismin pseudotieteellisyydestä, mutta huono vakuuttamaan skeptisempää lukijaa. Tämä on maallikolle ihan ok kirja, mutta epäröivälle tämä kelpaa herättämään kysymyksiä, mutta ei itsessään vakuuta.   

1 kommentti

Kategoria(t): Talous

Kansan kiihottaminen ja kulttuurisota

Rick Perlsteinin ”Nixonland: Presidentin nousu ja Amerikan halkeaminen.” (oma suomennos) on vuonna 2008 kirjoitettu tietokirja Richard Nixonin elämästä ja 60-luvun Amerikan kulttuurihistoriasta.     

23

Idea    

Rick Perlsteinin teesi on, että Richard Nixon hyödynsi 50-60-luvun amerikkalaisen kulttuurin kiistoja oman poliittisen uran nousussa. Tämä presidentin uran aikana harjoitettu kansan kiihottaminen edisti amerikkalaisten jakautumisen kahteen poliittiseen, ideologiseen ja kulttuuriseen leiriin. Kirjailija käyttää vertauskuvanaan Nixonin opiskeluvuosien veljeskuntien lempinimiä orthogonit ja franklinit, jakaakseen amerikkalaiset kahteen leiriin, joitten ristiriidat räjähtivät vuonna 65. Kirjailijan mukaan jako on yhä olemassa.     

Orthogonit olivat Nixonin opiskeluvuosien veljeskunnan nimi, joka koostui köyhistä ja keskiluokkaisista oppilaista. Näillä opiskelijoilla ei ollut hyviä sosiaalisia taitoja tai -suhteita. Orthogonit edustavat symbolisesti kirjailijan mukaan keskiluokkaisia tai työtä tekeviä köyhiä valkoisia protestanttisia konservatiiveja. Nämä tavalliset ihmiset vain haluavat tehdä töitä ja elää rauhallista ja perinteistä elämää. He ovat tyytyväisiä kirkon hyväksymien elokuvien ja kirjojen kuluttamisessa, eivätkä kaipaa mitään räväkkää. Orthoginit kauhistelevat kaikkea epäjärjestystä, kuten mielenosoituksia tai ”epäilyttävien” ihmisten tulo heidän naapurustoon. Orthogonit uskovat amerikkalaiseen unelmaan ja kokevat, että he ansaitsivat kovalla työllä kaikki saavuttamansa edut, jolloin he tuntevat katkeruutta mielenosoittajia kohtaan. Orthogonit ajattelevat, että jos he onnistuivat nousemaan köyhyydestä omalla työllään, kaikkien muittenkin pitäisi onnistua, eikä alkaa valittamaan.    

Franklinit kuuluivat taas kilpailevaan veljeskuntaan, joka koostui rikkaista, kauniista ja sosiaalisesti taitavista opiskelijoista. Franklinit edustavat symbolisesti nuoria monikulttuurisia hippejä, akateemikkoja ja vasemmistointelektuelleja. Nämä ihmiset haluavat purkaa kaiken vanhan ja luoda uuden ja tasa-arvoisemman yhteiskunnan. Franklinit nauttivat kauhuelokuvista, pornosta ja yliseksuaalisista ja väkivaltaisista ranskalaisista taide-elokuvista. Franklinit myöskin hengasivat mustien ja homojen kanssa sekä käyttävät huumeita. He kokevat, että USA on maailman vaurain ja mahtavin valtio, jolla on velvollisuus nostaa kaikki sen kansalaiset köyhyydestä sosiaalisilla ohjelmilla. Franklinit inhoavat rasisteja, homofoobikkoja ja sovinisteja, jotka heidän mielestään koostuvat pääosin valkoisesta roskasakista, jotka eivät ymmärrä omaa etuaan.   

Kirjailijan mukaan nämä veljeskuntien symboliikat muotoutuivat Nixonin poliittisen uran doktriiniksi, jonka mukaan hän oli kaikkien valkoisten köyhien ja keskiluokkaisten työtätekevien amerikkalaisten suojelija ja edustaja. Tällä politiikalla Nixon loi ”Etelän strategian” jolla saatiin merkittävä osa demokraateista siirtymään republikaaneihin.  

Jännittävä historia    

Samalla, kun seuraat Nixonin nousua maailman mahtavimmaksi mieheksi, kirjailija kuvaa, miten amerikkalainen kulttuuri, politiikka ja talous alkoivat muuttua 50-luvulla. 50- ja 60-luvun alussa Demokraattipuolue oli USA:n suurin ja vaikutusvaltaisin puolue. Demokraatit olivat ajamassa Toisen maailmansodan jälkeen kunnianhimoisia sosiaalisia ohjelmia, joitten tarkoitus oli poistaa kokonaan köyhyys.   

Kuitenkin rasismin takia vain valkoinen väestö sai kaikki sosiaaliset edut itselleen, kun taas musta väestö jäi ilman. Kirjailijan mukaan tämä valtava etnisten ryhmien elintason ero alkoi 60-luvulla olla niin räikeä, että demokraattijohtoinen hallitus alkoi hitaasti ulottaa sosiaalisia ohjelmia afroamerikkalaiselle väestölle. Valitettavasti osa afroamerikkalaisista oli menettänyt kärsivällisyytensä, jolloin kansalaisoikeusaktivismi ja rikollisuus alkoivat nousta. Samaan aikaan osa valkoisesta korkeasti koulutetusta nuorista alkoi nähdä USA:n rasistisena riistokapitalistisena imperiumina, joka piti tuhota tai muuttaa. Syntyi hippiliike ja lukuisia äärivasemmistolaisia ryhmittymiä.     

Demokraattien konsensus alkoi repeillä. Osa puolueesta halusi parantaa mustien oloja ja lopettaa Vietnamin sota. Toinen puoli halusi jatkaa samaa menoa. Samaan aikaan nouseva rikollisuus ja esimerkiksi Martin Luher King jr:n ja muitten vastaavien ryhmittymien aktivismi alkoivat pelottaa valkoista keskiluokkaista väestöä, josta osa radikalisoitui äärioikealle.   

Kirjassa analysoidaan aikalaiskuvauksia, lehtiartikkeleita, arkistomateriaalia, tiedustelupalveluitten asiakirjoja ja jopa populaarikulttuuria, piirtääkseen kuvan kahtia halkeavasta kansakunnasta. Samalla tässä käydään läpi Nixonin politiikan suurempia käänteitä, kuten kultakannasta luopuminen ja USA:n sisäpolitiikan siirtyminen keynesiläisyydestä uusliberalismiin.    

Terrorismi    

Vaikka olin lukenut Joshua Bloomin ja Waldo E. Martinin kirjoittaman kirjan mustista panttereista, jossa kuvattiin 60-luvun lopun rotumellakoita ”aseellisina kapinoina”, pidin kuvausta vasemmistolaisten tutkijoitten liioitteluna. Olin väärässä. Tässä kirjassa kuvataan hyvin yksityiskohtaisesti, miten 60-70-luvulla USA oli ajautumassa kohti totaalista sisällissotaa ja kommunistista vallankumousta. Maassa oli syntynyt käsittämätön määrä väkivaltaisia ääriliikkeitä, joista suurin osa oli äärivasemmistolaisia. Reaktiona äärivasemmistoin väkivaltaan, syntyi lukuisia äärioikeistolaisia terroristijärjestöjä, jolloin molemmat ruokkivat toisiaan.     

CIA:n ja FBI:n asiakirjoissa käy ilmi, että kaikki äärivasemmistolaiset ryhmittymät, joista jotkut kirjaimellisesti suorittivat terrori-iskuja ja uhkasivat vallankumouksella, ei ollut mitään yhteyttä Neuvostoliittoon tai muihin kommunistimaihin.Esimerkikiksi mustat pantterit pääsivät vierailemaan Pohjois-Vietnamiin, joissa saivat omat lähetystyöt, mutta muuten heitä ei tuettu taloudellisesti, logistisesti, eivätkä he saaneet rekrytoitua ketään näistä maista omalle liikkeelle.

Nämä äärivasemmistolaiset liikkeet vain syntyivät spontaanisti getoissa ja yliopistoissa ja olivat valmiitta tappamaan ja kuolemaan oman ideologiansa puolesta. Tässä kirjassa kerrotaan hyvinkin yksityiskohtaisesti aikakauden jokaisesta terrori-iskusta, suurmielenosoituksesta, kaupunki- ja yliopistomellakoista. Lukija huomaa, miten rauhallinen nykyaika on 60-lukuun verrattuna. Kirjailijan mukaan ainoa asia, mikä esti USA:n sortumasta kirjaimelliseen sisällissotaan, oli äärivasemmiston hajaannus. Eri ryhmittymät olivat niin ideologisesti puritaanisia, että ne eivät pystyneet yhdistymään yhdeksi liikkeeksi. Sitten tietenkin FBI ja CIA tekivät kaikkensa, jotta nämä liikkeet tuhottaisiin, kuten COINTELPRO-asiakirjoissa käy ilmi.    

Vietnamin sota    

Suurin radikalisoiva tekijä oli Vietnamin sota. Kun rauhanliike huomasi, että se ei pystynyt marsseilla ja adresseilla pysäyttämään sotaa, moni radikalisoitui äärivasemmalle. Esimerkiksi terroristiliike Weather man oli pahamaineisempi näistä. Tämä liike yritti räjäyttää Pentagonin.    

Mutta mielenkiintoisinta on kirjailijan yksityiskohtainen Vietnamin sodan kuvaus. Nojautuen Pentagon-papereihin ja muihin nyt julkisiin salaisiin asiakirjoihin sodasta, Perlstein piirtää kuvan imperialistisesta sodasta, jonka ainoa tarkoitus oli hillitä kommunismin leviäminen. Kaikki keinot olivat sallittuja, jolloin USA rikkoi joka ikisen mahdollisen sodankäynnin säännön ja ihmisoikeuden, ylläpitääkseen oman Etelä-Vietnamin nukkehallitusta. Hallitusta jota etelävietnamilaiset eivät tukeneet tai valinneet demokraattisesti. USA kirjaimellisesti yritti hävittää koko Pohjois-Vietnamin kansan sukupuuttoon pommituksilla. Vaikka kuinka hullu itse Nixon oli, hän hillitsi rasististen kenraalien pahempia ylilyöntejä.  

Tasapuolisuus    

Rick Perlstein kuvaa kiihkottomasti, mutta hyvin jännittävästi kulttuurisodan molempien osapuolten parhaat ja huonommat puolet. Kirjailija pyrkii aidosti ymmärtämään konservatiivista keskiluokkaa ja tämän pelkoja, mutta samalla ymmärtää hippiliikkeen protestia. Saat hyvin tasapuolisen kuvan tavallisista ja epätavallisista ihmisistä, jotka tavoittivat parempaa maailmaa omalla tavallaan, mutta joutuivat laumamentaliteetin ja Nixonin propagandan kautta vihaamaan toisiaan. Kirjailija toteaakin, että kun ihmiset alkavat uskoa, että kaikki kaunis ja pyhä tuhoutuu, kun toinen osapuoli voittaa vaaleissa, maan yhtenäisyys on menetetty. Politiikka on yhteisten asioitten hoitamista, eikä toisen ihmisryhmän alistamista.     

Yhteenveto     

Rick Perlsteinin ”Nixonland: Presidentin nousu ja Amerikan halkeaminen.” on loistava ja rikas historiankirja Amerikasta. Tämä kirja kertoo niin monesta asiasta. Niin USA:n sisä- kuin ulkopolitiikasta. Richard Nixonin persoonasta ja urasta, mutta samalla ensimmäisestä amerikkalaisesta kulttuurisodasta. Tämä kirja on se kirja, jota pitäisi lukea, ymmärtääkseen, miksi Trump voitti ja, miksi niin moni vasemmistolainen ja kehittyvä valtio vihaavat Amerikkaa niin paljon.     

Jätä kommentti

Kategoria(t): Historia, Kommunismi ja anarkismi, Kulttuuri, Politiikka ja yhteiskunta, Talous

Panaman paperit ja kleptofeodalismi

Bastian Obermayerin ja Frederik Obermaierin ”Panamaan paperit. Miten rikkaiden veronkierto paljastui” on vuonna 2016 julkaistu tietokirja maailmanhistorian suurimmasta tietovuodosta, joka paljasti panamalaisen lakifirman veronkierto-operaation.

12

Kirja on todella jännittävästi kirjoitettu kuin mikäkin dekkari, mutta samankaltaisuudet eivät rajoitu vain kerrontatyyliin, vaan itse kuvattuihin tapahtumiin. Tässä kirjassa esiintyvät hakkerit, gangsterit, terroristit, natsirikolliset, pankkiirit ja tiedustelupalveluitten agentit. Kuten hyvässä dekkarissa, tässäkin matkustetaan ympäri maailmaa, yhdestä eksoottisesta paikasta toiseen.

Kryptosodan toinen rintama

Kryptosota on julistamaton kybersota, jossa valtioitten tiedustelupalvelut, suuryritykset ja hajanaiset hakkeriryhmät, taistelevat siitä, kuka saa rakennettua parhaimpia digitaalisen informaation salauskoodeja ja kuka saa ne murrettua. Tämän kirjan tapahtumat kuvaavat yhtä rintamaa tässä jatkuvassa konfliktissa.

Panamalaisen Mossack-Fonseca-lakifirman asiakirjoissa paljastui jättiläismäinen veronkierron verkosto, joka koskettaa melkein kaikkia maailman maita. Kirjailijat kertovatkin, miten tämä tietovuoto on suurempi kuin Wikileaksin ja Edwar Snowdenin vastaavat. Mutta kryptosota aspekti ei rajoitu vain siihen, että tietoja vuodettiin salattujen yhteyksien avulla, vaan siinä, että joissakin maissa paljastukset pyrittiin estämään valtioitten ja suuryritysten palkkaamilla hakkeriryhmillä. Hakkerit olivat niin suuri uhka, että toimittajien piti käyttää kaikenlaisia turvamekanismeja, jotta heidän tutkimuksensa eivät paljastuisi ennen aikojaan ja tuhottaisiin. Edward Snowdenin paljastusten jälkeen kukaan ei enää luota siihen, että joku ei tarkkaile, mitä teet netissä. Kirjailijat toteavatkin, että on ironista ja oikeastaan sairaan perverssiä, että miljardööreillä on keinoja salata pääomansa Mossack-Fonsecan kaltaisiin ulkomaalaisiin firmoihin, kun miljoonat muut ovat digitaalisesti alasti.

Suosittelenkin lukemaan tämän kirjan Wikileaksistä ja Edward Snowdenistä kertovien kirjojen ohella, jotta voisi ymmärtää syvällisemmin kirjailijoitten viittaukset siitä, miten veronkierto liittyy kahteen muuhun tietovuotajaan. Sitten tietenkin oma suosikkini, eli Andy Greenbergin ”This Machine Kills Secrets: How WikiLeakers, Cypherpunks, and Hacktivists Aim to Free the World’s Information” kirja, joka kertoo nimenomaan kryptosodan historiasta. Kuten jotkut sanovat, kaikki liittyy kaikkeen ja lukeminen aina kannattaa.

Globalisaation pimeä puoli

Kirjassa globalisaatioaspekti näkyy myöskin siinä, että suurin osa veroparatiiseista, missä Mossack-Fonsecan kaltaiset firmat toimivat, ovat joko USA:n tai Iso-Britannian siirtokuntia. Panama, mistä tietovuoto sai nimensä, oli alun perin amerikkalaisten suuryritysten hankkima alue, jonka käytännössä USA:n liittovaltio valloitti näitten puolesta. Sama historia on monilla muillakin ”aaresaariksi” kutsuttujen veroparatiisien historia. Ongelma ei ole niinkään se, että muutama lakifirma ja miljardööri ovat epärehellisiä paskiaisia, vaan se, että koko järjestelmä on täysin laillinen ja tietoisesti rakennettu kasvattamaan eliitin jo jättiläismäistä pääomaa.

Kirjassa paljastuu globaali veronkierron verkosto, joka on länsimaisten rakentama ja johtama, mutta joka myöskin edistää Afrikan ja muitten kehittyvien maitten pääoman ryöstöä. Sitä valitetaan, että kehitysapu ei toimi, mutta kirjaimellisesti länsimaiset suuryritykset ovat maksaneet maittensa hallituksille, että rakentaisimme järjestelmän, jolla jatkamme entisen siirtomaitten ryöstöä. Kirjan mukaan 50 miljardia dollaria pakenee joka vuosi Afrikasta ulkomaalaisiin veroparatiiseihin. Tietenkin osasyy on juuri afrikkalaisessa eliitissä, joka käyttää tätä veronkierojärjestelmää. Mutta kirjassa mainitaan myöskin länsimaalaiset yritykset, joilla on toimintaa Afrikassa, mutta jotka eivät maksa suurinta osaa paikallisista veroista. Kuvitelkaa, mikä kohu syntyisi, jos Suomeen tulisi uusia ulkomaalaisia tehtaita, jotka eivät maksa mitään veroja. Frantz Fanonin kritiikki imperialismia kohtaan on tämän kirjan jälkeen aika ajankohtainen.

Vika ei ole rikollisissa vaan järjestelmässä

Jotkut oikeistolaiset poliitikot ja yritysjohtajat väittävät, että meidän ei pitäisi tuomita veronkiertäjiä, koska he eivät ole rikkoneet mitään lakeja ja oikeastaan heidän oli pakko kiertää veroja, koska verot ovat liian korkeita. Björn Wahrloos oli yksi tällaisista oikeistolaisista, joka väitti näin kirjassaan ”Markkinat ja demokratia” (2012). Wahrloos menee vielä pidemmälle kirjoittamalla, ettei suurpääomalle ja liiketoiminalle pidäkään asettaa uusia lakeja ja rajoituksia, vaan poistaa viimeisetkin, koska vapaa markkinatalous korjaa itsensä. Samalla Wahlroosin kaltaiset oikeistolaiset vaativat kovempia tuomioita kauppojen ryöstäjille, raiskaajille ja murhaajille, mutta kun puhutaan rikollisista, jotka epäsuorasti massamurhaavat miljoonia ihmisiä veronkierrollaan, meidän olisi ymmärrettävä jälkimmäisiä. Koko argumentti kaatuu, kun kirjassa paljastetaan, että jopa miljoonia dollareita kulutetaan Mossack-Fonsecan kaltaisen firmojen palveluihin. Jos voi kuluttaa miljoonia euroja vain ylläpitääkseen salaista pankkitiliä, on miljoonia rahoittaakseen laadukkaita julkisia palveluita. Mutta, kun muistaa Wahlroosin olevan Nordean puheenjohtaja ja kirjassa paljastuu Nordea-pankin kiertäneen veroja, ymmärtää yskän.

Muitakin suuria pankkeja paljastuu kiertäneen veroja. Erityisen irvokasta ovat saksalaiset suurpankit, jotka ovat kiertäneet veroja ja avustaneet muita kiertämään niitä. Nämä pankit melkein omistavat Kreikan valtion 2008 finanssikriisi jälkeen. Samaan aikaan nämä suurpankit vaativat Kreikan hallitukselta ”talouskuria”, joka merkitsee miljoonien ihmisten elintärkeitten sosiaalisten palveluitten leikkaamista.

Ei tarpeeksi pitkälle

Suurin ongelma tässä muuten mahtavassa kirjassa, on se, että kirjailijat eivät uskalla lähteä paljastuksiensa kanssa tarpeeksi pitkälle. Bastian Obermayeri ja Frederik Obermaier päätyvät siihen lopputulokseen, että emme elä enää vapaassa markkinataloudessa, vaan jossain perverssissä kleptofeodalismissa. Kirjailijoitten mukaan on luotava globaaleja lakeja ja asetuksia, jotka estävät veronkierron ja pakottavat suuryrityksiä maksamaan veronsa, jotta liberaalidemokraattinen kapitalismi toimisi kuin pitäisi. Jos halusi, että tämä kirja olisi moderni kommunistinen manifesti, joutuu pettymään. Tässä kirjassa kyllä päädytään joihinkin samoihin johtopäätöksiin kuin Lenin ja Marx, mutta sen sijaan, että vaaditaan koko järjestelmän vaihtamista johonkin muuhun, kirjailijat tyytyvät vaatimaan reformeja. Sinänsä tämä on vasemmistolainen kirja, koska yleensä oikeiston ratkaisu mihin tahansa kapitalismin aiheuttamaan ongelmaan, on juurikin säännellyn purku, eikä uusien keksiminen. Mutta olemme eläneet 70-luvulta lähtien uusliberalismin alla, eikä vapaammaksi tämä järjestelmä pysty enää menemään, ilman että juuri syöksymme takaisin feodalismiin.

Yhteenveto

Bastian Obermayerin ja Frederik Obermaierin ”Panamaan paperit. Miten rikkaiden veronkierto paljastui” on loistavasti kirjoitettu kirja, joka kuvaa yhtä suurinta ongelmaa nykymaailmassa. Kirjailijat myöntävät, että tämä on vain jäävuoren huippu, koska Mossack-Fonseca on vain yksi yritys tuhansista vastaavista. Tämän takia kirjailijat keskittyvätkin aika paljon kertomaan Euroopan ja USA:n vihollisvaltioitten veronkierrosta, mutta ei niinkään USA:n tai sen liittolaisten vastaavista. Esimerkiksi Syyrian ja Iranin diktatuurien veronkiertoon keskitytään, mutta ei Saudi-Arabian ja Turkin, jotka ovat USA:n liittolaisia. Uskooko kukaan, että kaksi edellä mainittua Lähi-Idän diktatuuria maksaa kiltisti veronsa? En ainakaan minä. Kaikkien pitäisi lukea tämä kirja, ymmärtääkseen sen todellisen syyn, miksi ihmisten olot ovat kurjistumassa ja miksi valtioit ovat ylivelkaantumassa.

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Politiikka ja yhteiskunta, Talous