Aihearkisto: Teologia

joulukuu 23, 2018 · 6:00 am

IBM ja holokausti

Joel Bakanin ”Yhtiö: Sairaalloinen voiton ja vallan tavoittelu” (2003) kirjassa käsiteltiin kaikkia tapoja, joilla yksityiset suuryritykset ovat pilanneet maailman ja yksi sen viitteistä oli Edwin Blackin, vuonna 1999 julkaisema kirja ”IBM ja holokausti” (oma suomennos) tietokirja. Panin sitten tämän kirjan lukulistaan, koska vaikka olen melko onneton tietotekniikassa, teknologian sosiaaliset ja poliittiset vaikutukset ovat aina kiinnostaneet.   

9

Idea   

”IBM ja holokausti” kertoo amerikkalaisen tietoteknisen yhtiön International Business Machine (IBM) osallisuudesta Natsi-Saksan harjoittamaan juutalaisten kansanmurhaan. Vaikka edellä mainitun Bakanin kirjassa kerrottiin IBM:n myyneen reikäkorttikoneita Natsi-Saksalle, en tiennyt kuinka syvälle tämä yhteistyö ulottui. Tässä Blackin kirjassa paljastuu, että IBM oli aktiivisessa yhteistyössä koko Toisen maailmansodan aikana Natsi-Saksan kanssa.    

IBM oli 30-luvulla globaali suuryritys, jolla oli tehtaita ja alihankkijoita ympäri maailman. Erityisesti Euroopassa. Yksi IBM:n alihankkijoista oli Saksassa. Kun Hitler nousi valtaan, tämä alihankkija varmisti rikastuttavan sopimuksen uuden hallinnon kanssa. Natsit käyttivät IBM:än reikäkorttikoneita kartoittaakseen kaikki ”ei-toivotut” saksalaiset ja näin varmistaa ketkä vangittaisiin gettoihin tai lähetettäisiin keskitysleireille. 

IBM:än Yhdysvaltojen pääkonttori oli täysin tietoinen siitä, mitä sen myymillä reikäkorttikoneilla tehtiin ja se antoi täyden siunauksen sille. IBM:n jopa lähetti huoltomiehiä Natsi-Saksaan ja ehdotti, miten kortistoja voitaisiin kehittää tehokkaimmiksi. Missään vaiheessa IBM:ällä ei kyseenalaistettu tätä yhteistyötä maailmanhistorian pahimman hirmuvallan kanssa. Kirjailija painottaakin, että jo ennen sotaa kaikki olivat tietoisia natsien harjoittamasta juutalaisvainosta.    

Pahemman luokan ahneutta   

Kirjailija jäljittää sekä Yhdysvaltojen pääkonttorin, että saksalaisen alihankkijan johtajien elämäkerrat, paljastaakseen että näillä miehillä ei ollut mitään muuta vakaumusta kuin voiton maksimoiminen. IBM ei osallistunut holokaustin tehostamiseen koska sen omistajat olivat rasisteja, vaan koska he halusivat varmistaa yhtiön rikastumisen. Vaikka IBM:ällä oli sen ajan tietokonemarkkinoiden monopoli, se oli yhtiönä järjestetty alihankkijoiden verkostoksi välttääkseen korkeita veroja. Kuitenkin nämä alihankkijat tottelivat Yhdysvalloissa olevaa päämajaa, joka halusi tietää tasan tarkkaan, mitä sen nimissä tehtiin. IBM:än korkeimmat virkamiehet kävivät säännöllisesti vierailulla Natsi-hallinnon korkeimmissa tasoissa. Jopa Hitlerin kanssa keskusteltiin henkilökohtaisesti.    

Kirjan mukaan IBM rikastuikin huimasti Toisen maailmansodan aikana. Yksi syy, miksi näin kävi, vaikka monet väittävät sodan olevan huonoa bisnekselle, oli se, että 1900-luvulla sotien aikana oli tapana kaapata vihollismaitten yhtiöt väliaikaisesti ja palautaa ne omistajille sodan päädyttyä, riippumatta siitä kuka sen voitti. Jo ennen Toista maailmansotaa tällainen yhtiöitten “lainaaminen” sodan aikana oli vakiintunut tapa, jota natsitkaan eivät kyseenalaistaneet. IBM:ällä ei ollutkaan mitään menetettävää uudesta sodasta, ainoastaan voitettavaa.    

Koska Yhdysvallat astui Toiseen maailmansotaan myöhemmin kuin muut, IBM sai hyvin pitkään vapaasti myydä ja huoltaa natsien laitteistoa ja näin edistää juutalaisten kansanmurhaa. Hitler oli niin kiitollinen IBM:än kontribuutiolle, että antoi sen amerikkalaisjohtajalle korkeimman natsimitalin, mitä ulkomaalaiselle voi antaa.    

Kun USA meni sotaan, IBM menetti väliaikaisesti saksalaisen alihankkijansa hallinnan, mutta kun sota loppui, amerikkalaisyhtiö sai alihankkijan ja sen tuottamat verirahat takaisin itselleen. Sota oli IBM:älle mitä voittoisinta aikaa, erityisesti kun se myi sodan aikana kaikille osapuolille teknologiaansa.    

Ongelmia   

Suurin ongelma tässä kirjassa on sen taiteellinen dramaattisuus. Edwin Blackin on todella hyvä kirjoittaja, joka väritti kirjassa esitetyt faktat todella tunteita herättävillä kielikuvilla. Vaikka tällainen taiteellinen ote tuottaa todella tyydyttävän lukukokemuksen, se hieman hämärtää siinä esitettyjä faktoja. Kirjassa liioitellaan natsien holokaustikoneiston tehokkuutta, niinkin paljon, että se herätti mieleen nykyisten teknologiayhtiöitten massadata-analyysin. On hyvin vaikea uskoa, että reikäkorttitietokoneilla oli niin massiivinen rooli holokaustissa. Kirjailija väittääkin, että ilman IBM tietokoneita holokausti ei olisi edes mahdollista, mikä kuulostaa hieman liioittelulta, kun Neuvostoliitossa onnistuttiin ihan ilman tietokoneita toteuttamaan laajoja puhdistuksia.    

Yhteenveto   

Edwin Blackin ”IBM and the Holocaust ” kertoo siitä, mihin kauheuksiin yksityinen yhtiö voi ryhtyä turvatakseen osakkeenomistajien edut. Kun muistaa, että tämä kirja kirjoitettiin ennen Facebookin, Twitterin ja Googlen homogeenista asemaa, sen viesti on vielä pelottavampi. Vaikka kirjan kieli voi olla joillekin ylidramaattinen se kuitenkin painottaa kuinka kauhistuttava holokausti oli ja, miten häikäilemättömästi moni yksityinen yhtiö toimi Natsi-Saksassa.   

Joittenkin mielestä natsit ja IBM:n sotarikokset ovat menneisyydessä, että nykyään suuryrityksiä sitovat yritysvastuu. Valitettavasti fasismi on nousemassa ympäri maailmaa. Samaan aikaan datayhtiöt ovat ehtineet syyllistyä lukuisiin yksityisyyden loukkauksiin. Pelko historian toistosta ei ole aiheeton. Suuret datayhtiöt ovat jo antaneet takaportteja NSA:lle, myyneet ihmisten yksityistä dataa poliittisille toimijoille, Google oli rakentamassa Kiinan hallitukselle sensuroitua hakukonetta ja muutenkin valtio on kokoamassa verkkokauppa Alibaban kanssa maailmanhistorian suurinta valvontakoneistoa, Amazon taas tekee tiivistä yhteistyötä Pentagonin kanssa ja lukuisat yhtiöt käyttävät kännyköiden GPS signaalia piirtääkseen äärimmäisen tarkan kartan ihmisen käymistä paikoista, josta hyvin helposti onnistutaan päättelemään ihmisen identiteetti. Voi olla, että tulevaisuudessa IBM:n sotarikokset kalpenevat sille kauhulle, jota globaali massadata-analyysi voi saada aikaan väärissä käsissä. Toisessa maailmansodassa reikäkorteissa oli vain ihmisten perustiedot, mutta nykyään lukuisissa palvelimissa ympäri maailmaa on niin paljon yksityistä tietoa, että jättiyhtiöitten algoritmit tuntevat meidät paremmin kuin me itse.   

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Rasismin ja äärioikeistolaisuus, Talous, Teologia, tietotekniikka

Avainsanat: , , , , , , , , , ,

lokakuu 26, 2018 · 5:00 am

Pääoman voitto

Kokoomuksen kansanedustaja Elina Lepomäki on kiinnostanut minua siitä asti, kun huomasin hänen olevan suomalaisten markkinaliberaalien suurin idoli ja antirasististen piirien inhokki. Sellainen henkilö ei voi olla tylsä, joten välittömästi, kun Lepomäki julkaisi tänä vuonna manifestinsa ”Vapauden voitto”, otin sen lukulistaan.   

9

Idea    

”Vapauden voitto” on samaan aikaan Elina Lepomäen poliittinen elämäkerta, että manifesti markkinaliberalismin puolesta. Mutta se on myöskin analyysi Suomen talouspolitiikasta ja työmarkkinoista.   

Demareita haukutaan tässä kirjassa ”Suomen taantumuksellisemmaksi voimaksi” ja Kokoomus ”ajattelee monessa kysymyksessä kuin entinen yrittäjä, joka rakastaa markkinataloutta – kunnes kilpailu tulee sotkemaan omaa toimialaa”. Vähän ihmettelen, mitä Lepomäki tekee Kokoomuksessa, jos hän haukkuu puoluettaan tässä kirjassa suuryritysten edunvalvojaksi. Liberaalipuolekin on olemassa. Lepomäki myöskin kritisoi nykyhallituksen politiikkaa, erityisesti SOTE-uudistuksen ”valinnanvapautta” joka hänen mukaansa ”johtaa muutaman yrityksen hallitsemaan markkinaan, jossa sen paremmin hinta- kuin laatukilpailu eivät oikeasti toimi”  Tässä on siis kova paketti täynnä informaatiota ja tässä sitä dataa on, kun kirja on yli 600 sivua pitkä!  

Sääntö-Suomi

Lepomäki kannattaa lähes sääntelemätöntä kapitalismia, jossa talous pyörisi pääosin pienten paikallisten yritysten kautta, kuten kahvilat ja kampaamot. Lepomäen usko kapitalismiin on niin vahva, että hän yksioikoisesti toteaa ”silloin kun markkinat epäonnistuvat, voitaisiin puhua pikemmin demokraattisen tai politiikan epäonnistumisesta.”.

Kirjan mukaan tullit ja monet rajoitukset pitäisi poistaa kokonaan, mutta silti uusia ja selkeitä sääntöjä pitää asettaa yritysten toiminnalle, jotta nämä eivät tuhoasi koko maan omalla voitontavoittelullaan. Tässä kohtaa äidinkieleni rajat tulevat vastaan. Mikä on säädöksen tai rajoituksen ero sääntöön? Eivätkä nämä kaikki tarkoita samaa asiaa? Koska nyt vaikuttaa siltä, että Lepomäki haluaa poistaa nykyiset säännöt ja korvata uusilla, mikä on mielestäni + – 0 tilanne. Jokatapauksessa Lepomäki ei ole kunnollinen klassinen liberaali tai anarkokapitalismi, joka haluaa poistaa kaikki rajoitukset ja antaa pääoman vain mennä. Tämä siis osoittaa kirjan olevan paljon maltillisempi kuin Lepomäen maine antaa ymmärtää.

Hipsterikapitalismi   

Lepomäki totea, että yleissitovuus ei ole yhteensopiva EU:n kanssa, joten siitä olisi pitänyt luopua jo liityttyään järjestöön.  Lepomäki antaakin ymmärtää, että suuryritykset ovat pahoja ja mahdollisia ainoastaan valtion tukien, palkan yleissitovuuden ja keskuspankkien rahapolitiikan takia. Kun nämä esteet ja korkea verotus kumotaan, Suomi voi kukoistaa lukuisilla idyllisillä pienillä paikallisilla yrityksillä. Lepomäki erityisesti haluaisi ottaa mallia Yhdysvaltojen Chicagon kaupungista, jossa 2008 talouskriisin jälkeen, suuret yritykset lähes hävisivät kokonaan, muuttaen kaupungin pienten ja uniikkien kivijalkayritysten ja start uppien valtaamaksi idylliseksi ja kodikkaaksi kaupungiksi.   

Kirjailijan mukaan valtio tarjoaisi lakipalvelut, perustilin ja turvaisi minimipalkan, mutta ei muuta. Oikeastaan perustili ei rahoitettaisi suuryritysten suunnattomilla voitoilla, vaan palkansaajien palkasta, koska…? Lepomäki ei ihan kerro, miksi tavallisten työläisten pitäisi kustantaa perustili, eikä suuryritykset, jotka jakelevat palkkaa ja irtisanomisia?  Mutta kun muistaa, että Lepomäen visiossa suuryrityksiä ei melkein ole olemassa, niin onhan se ymmärrettävää.    

Lepomäen mukaan ammattiliitot varmistaisivat vain, että työntekijöitä ei kohdella huonosti, mutta muuten se ei puuttuisi erilaisten yritysten palkkaeroihin tai niitten puutteeseen. Lepomäen mukaan on suuri vääryys, että yritysten on pakko antaa kuukausipalkkaa työntekijöille, jos tarjolla olisi osakeoptioita. Oikeastaan Lepomäen mukaan: “paras tapa neuvotella itselleen parempia työehtoja on se, että pääsee näyttämään taitonsa ja kehittämään osaamistaan merkityksellisessä työympäristössä.”  Eli ensin mennään yritykseen ilman kunnollisia työehtoja ja jos olet todella hyvä työntekijä, saat neuvotella itselleen parhaat työehdot. En pysty mitenkään kuvitella, miten tällaista järjestelyä voitaisiin käyttää työläisiä vastaan.  

Tietenkin irtisanominen olisi hyvin helppoa, koska kirjailijan mukaan yritysten pitäisi saada palkata ja irtisanoa ihmisiä vapaasti markkinasuhdanteitten mukaan. Hän ehdottaakin saksalaista ”minijob” järjestelmää, missä työttömät ja maahanmuuttajat rohkaistaan ottamaan lukuisia pätkätöitä. Kirjan mukaan vakituinen työ tai korkea palkka eivät ole niin tärkeitä, vaan enemmänkin uranousua mahdollistava pätkätöitten uraputki. Lepomäen Suomessa köyhyyttä ei pyrittäisi estämään, vaan enemmänkin mahdollistamaan siitä poistumisen pätkätöitten tai start uppien kautta. 

Kirjassa on rohkea ja suurimmaksi osaksi hyvin perusteltu maailmankuva, joka haastaa niin perinteisen oikeiston kuin vasemmistonkin. Lepomäki selvästi tietää mistä puhuu ja on pohtinut näitä asioita paljon.   

Ongelmia    

Kirjan suurin ongelma on sen rakenne. Vaikka Lepomäki kirjoittaa loistavan selkeästi ja perustelee hyvin argumenttinsa, teksti on lähes yhtämittaista tajunnanvirtaa, jossa samassa kappaleessa aiheet poikkeilevat hänen henkilökohtaisesta elämästä, Chicagon taantumaan, josta hypätään protektionismin historiaan ja siitä takaisin valittamaan Sipilän hallituksesta. Vaikka tässä kirjassa on temaattiset kappaleet, niitten sisällä on lukuisia aiheen tynkiä, joita olisi voitu koota yhteen kappaleeseen, eikä riepotella pitkin 600-sivua. Kirjan arvioiminen on hyvin vaikeaa, kun aiheita oli niin paljon ja monia vain mainittiin yhdessä sivussa, jonkun lähes liittymättömän asian kanssa, vain jotta se ilmestyisi uudelleen satojen sivujen päästä. Kirjassa olikin paljon toistoa. Tuli mielikuva, että Lepomäki vain dumppasi tähän kirjaan kaikki hänen Uusi Suomi-bloginsa artikkelit, tarkastamatta niitä ollenkaan.    

Toinen ongelma on kirjan laajuus. Tässä on paljon mielenkiintoisia ja uniikkeja ideoita, mutta sekaan on heitetty äärimmäisen yksityiskohtaisia, mutta sekalaisia pohdintoja, joka ikisestä sosioekonomisesta ongelmasta, mitä Suomessa ja EU:ssa on. Kun en ole valtiotieteilijä tai sosiaalihuollon virkamies, monet osiot olivat kamalan tylsiä puskea läpi. Pitää olla kova Lepomäen tai byrokratian fani, jotta jaksaisi lukea tämän kirjan kokonaan loppuun.    

Kolmas ongelma on valikoiva informaatio. Kiinasta, USA:sta ja Saksasta poimitaan hienoilta kuulotavia ideoita, mutta ei kerrota koko totuutta. Saksaa en tunne kovin hyvin, joten en puhu siitä, mutta esimerkiksi sLepomäki kirjoitti, että Kiinassa on: “tavallisten ihmisten erittäin laajat taloudelliset mahdollisuudet”. Vaikka Lepomäki tunnustaa Kiinan olevan kommunistinen diktatuuri, hän julistaa: ”kiinalaisilla kuluttajilla on kissanpäivät”. Ainakin oman tietämykseni mukaan yli miljoona vankileireihin vangittua viatonta muslimia voivat olla vähän eri mieltä, heidän kulutusmahdollisuuksista.

Mutta Lepomäki on oikeassa laajoista talousmahdollisuuksista: Kiinassa suuryritykset ja hallitus ovat paiskaneet kättä yhteen ja luoneet ihmiskunnan historian tehokkaimman massavalvontakoneiston, joka tekisi Stasin ylpeäksi. Samalla myöskin informaatio on hallituksen senssuroimaa, joten kiinnalainen kuluttaa juuri sitä, mitä hallitus haluaa heidän kuluttavan. Kerta kaikkiaan kulutusystävällinen valtio!  Kiinalaisilla kuluttajilla on todellakin kissanpäivät, kun heidän joka ikistä tekimistä valvotaan ja pisteytetään, tehden ostamisesta ja liikkumisesta vaivatonta, niin kauan kun on uskollinen Kiinan kommunistiselle puolueelle.    

Mutta Lepomäen mukaan kaikki edellä mainittu eivät ole ongelmia, koska jos olisi, niin  ”ihmiset äänestävät jaloillaan. Yli 1,3 miljardia kiinalaista on päättänyt toistaiseksi jäädä Kiinaan”. Pettämätöntä logiikka! Tunnen jo ihossani vapauden voiton! Mutta voimme toki pohtia, mikä elämässä on tärkeää? Vapaus kuluttaa ja perustaa yrityksiä, vai sanan-, liikkumisen- ja yksityisyyden vapaudet? Lepomäki ei vastaa näihin kysymyksiin. Koko Kiina osio on Lepomäen yritys kertoa, että Suomikin voisi ottaa mallia sen ”laajoista taloudellisista mahdollisuuksista”. Voin lyödä vetoa, että jos joku vasemmistopoliitikko kertoisi, että voisimme ottaa mallia Kiinan “laajoista taloudellisista mahdollisuuksista” niin tätä haukuttaisiin stalinistiksi ja isänmaanpetturiksi. Mutta näköjään vain oikeistolaiset voivat ihailla diktatuureja.  

USA:sta taas poimitaan väittämä, että dollari on ”kiistamaton menestystarina”, mutta ei mainita, että se jouduttiin irrottamaan kultakannasta, koska maan valtion talous oli romahtamaisillaan.  Monet oikeistolaiset kiroavatkin nykyistä FIAT-pohjaista dollaria, joka on lähes täysin Liittovaltion keskuspankin manipuloitavissa. Mutta törkeämpää on Lepomäen ylistys Wallmart-yritystä kohtaan, joka on tunnettu siitä, että se antaa niin matalaa palkkaa työntekijöilleen, että nämä joutuvat anomaan ruoka-avustuksia valtiolta!    

 

 

Kirjassa siis kirotaan Kokoomusta korporativismista, mutta paras esimerkki menestyneestä amerikkalaisesta yrityksestä, jonka Lepomäki keksi, on valtion subventoima riistoyritys. Oudointa on kuitenkin Lepomäen argumentti, että Iso-Britannia ja USA ovat suurempia hyvinvointivaltioita, koska niissä kulutetaan enemmän rahaa julkiseen terveydenhuoltoon ja muihin sosiaalisiin palveluihin. En tiedä, missä planeetassa Lepomäki oikein elää, mutta se, että jokin julkinen palvelu maksaa hirveästi rahaa ei vielä tarkoita, että se on tehokkaampi tai edes toivottavaa. Iso-Britanniassa on oikeastaan ollut jo melkein 10 vuotta oikeistolainen hallitus, joka on leikannut NHS-varjoja ja sen palveluitten tasot ovat vain laskeneet. Joko joku terveydenhuollosta vetää miljoonia puntia välistä tai sitten Lepomäki valehtelee.  Oikeastaan maan oikeistohallitus on ollut niin surkea maan köyhälistöä kohtaan, että palavasanainen sosialisti on mahdollisesti seuraava pääministeri, antisemitismi-, KGB-kytkös- ja terrorismintukemissyytöksistä huolimatta.   

USA:ssa taas Obamacare on toki auttanut paljon ihmisiä, mutta sekin oli vasemmiston- ja oikeiston kompromissiohjelma, joka on kamala korporativistinen sekasotku, jota ei edes Trump ole onnistunut kaatamaan, kun kukaan ei keksi mitään ”yksityisempää” tilalle. En vertaisi Obamacarea ihan suomalaiseen terveydenhuoltoon. Sitten tietenkin USA on niin loistava vapaan markkinatalouden paratiisi, että siellä on 40 miljoonaa ihmistä, jotka elävät köyhyysrajan alapuolella. Siinäpä paljon porukkaa, jotka eivät ole keksineet perustaa idyllisiä kahviloita ja start uppeja.   

 

Nämä ovat muutamat asiat, jotka kykenin mahduttamaan tähän arvioon, ilman että siitä tulisi todella pitkä. kirjassa oli kaikenlaista kyseenalaista, kuten toteamus, että itäeurooppalainen ”sivilisaatio” on yhteentörmäyksessä länsimaisen liberaalidemokratian kanssa tai, että 1800-luvun USA oli sisäisesti ”vapaan kaupan vyöhyke” vaikka puolet maasta toimi orjatyövoimalla ja toinen puoli alkuperäiskansojen maitten ryöstöllä.  

Yhteenveto   

Elina Lepomäen ”Vapauden voitto” on paras oikeistolainen kirja, jota olen lukenut, mutta tavallisena tietokirjana tämä on kömpelö ja raskas teos. Hyvällä toimittajalla tämä kirja olisi voitu hiota lyhyemmäksi ja tiiviimmäksi teokseksi, jossa on Lepomäen ideologian pääpointit. Tämän kirjan perusteella Lepomäki ei ole äärioikeistolainen, mutta ei myöskään klassinen liberaali, vaan enemmänkin saksalaistyylinen sosiaaliliberaali, joka kannattaa kevyttä hyvinvointivaltiota, minimipalkkaa ja tiettyjen kaupan alojen sääntelyä. Hän itsekin myöntää, että USA:ssa häntä pidetään sosialistina. Suosittelen tätä kirjaa ainoastaan, jos on todella kova Lepomäen fani, koska tavallisille ihmisille tämä kirja menee hyvin nopeasti tylsäksi teknokraattiseksi selostukseksi.    

1 kommentti

Kategoria(t): Liberalismi, oikeistolaisuus ja anarkokapitalismi, Politiikka ja yhteiskunta, Teologia

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , ,

lokakuu 7, 2018 · 5:00 am

Välähdyksiä suomalaisesta salatieteestä

Kun vuonna 2015 julkaistiin Perttu Häkkisen ja Vesa Iittin kirjan ”Valonkantajat: Välähdyksiä suomalaisesta salatieteestä” kirjakaupoissa, laiton sen välittömästi lukulistaan. Kuitenkin minulla ei ollut kiirettä lukea tämä kirja, koska fokukseni on poliittisissa ääriliikkeissä. Mutta tänä vuonna tajusin, että lukulistani oli niin pitkä, että vasta vuosien päästä pääsisin lukemaan tämän kirjan, joten laitoin sen etusijalle.

8

Idea

”Valonkantajat: Välähdyksiä suomalaisesta salatieteestä” kertoo modernin suomalaisen okkultismin historiasta sen merkittävien tekijöitten elämäkertojen kautta. Tässä teoksessa käydään läpi koko viimeisen vuosisadan esoteerisia ja okkultistisia liikkeitä, kuten teosofit, ufologit kuin natsiokkultistit.

Kirjailijat osasivat hommansa, koska eri okkultistien elämäkerrat ja heidän uskomuksensa on kuvattu hämmästyttävän yksityiskohtaisesti. Sitä melkein tunsi kuin olisi metsäaukiolla alastomana heidän kanssaan palvomassa jotain pimeää ja unohtunutta jumalaa.

Mielenkiintoisinta on, miten kirjan mukaan suomalainen okkultismi ei ala suomalaisella muinaisuskonnolla, joka on itsessään aika huikea, vaan länsieurooppalaisella teosofialla. Teosofiasta haarautui lukuisia henkimaailmaa käsitteleviä synkretistisiä uskontoja ja kultteja, joista jotkut alkoivat lainata elementtejä suomalaisesta muinaisuskonnosta. Merkittävin havainto oli, miten suurin osa esoteerisista uskonnoista liukui liberalismiin tai äärioikeistolaisuuteen. Vain yksi suomalainen okkultisti oli vasemmistolainen ja toinen satanistinen ryhmä koostui köyhistä työläisistä. Tässä kirjassa ei analysoida, miksi niin harva vasemmistolainen harrasti okkultismia? Tämä ihmetyttää, koska vaikka sosialismi perustuu materialismiin, marxilaisuus perustuu hegeliläiseen dialektiikkaan, jota voitaisiin tulkita esoteerisesti.

Omaksi yllätyksekseni UFO-uskomukset eivät olleet niin tieteellisiä kuin oletin. Suomessa UFO:t tulkittiin jumalallisiksi hengiksi tai enkeleitten kaltaisiksi entiteeteiksi, eikä toisten planeettojen olennoiksi, jotka omaavat huipputeknologisia avaruusaluksia. Jotenkin nämä ihmiset onnistuivat sekoittamaan kristinuskon, buddhalaisuuden, hindulaisuuden, UFO:t ja Kalevalan saumattomasti keskenään.

Kieli

Tämän kirjan kieli on mielestäni se mainittavampi asia. Molemmat kirjailijat kuvaavat todella puolueettomasti erilaisia uskomuksia, jotka normaalille ihmisille näyttävät ilmiselvän mielisairailta. Mutta kirjan kieli kuitenkin ei ole kuivakkaan tieteellistä, vaan sellaista lähes taiteellista sekoitusta modernia slangia, vanhahtavaa herroittelua ja tieteellisiä anglismeja. Tämä kielisekoitus ei kuitenkaan ole epäselvää, vaan todella selkeää ja sarkastisen humoristista, mutta samaan aikaan kunnioittavaa okkultisteja kohtaan. Tekstin Huumori syntyy erityisesti siitä, kun kirjailijat lainaavat okkultistien omia itsekuvailujaan, jolloin heidän perverssimmät touhut vaikuttavat vielä oudoimmalta. Ihailen suuresti kirjailijoita, jotka tähän kykenevät, koska minulla on uskomattoman vaikeaa kirjoittaa kunnioittavasti ja puolueettomasti ihmisistä, joitten ideoista en pidä. Tässä kirjassa kuitenkin kieli on intiimiä, rönsyilevää ja elävää puolueettomuudesta huolimatta. Okkultisteja kunnioitetaan tässä kirjassa, ikään kuin he edustaisivat jotain vakavasti otettavaa uskomusta, mutta ilman että sorrutaan nöyristelyyn tai propagandaan.

Ongelmia

Suurin ongelma, muuten loistavassa kirjassa, on analyyttisyyden puute. Kirjailijat päättivät enemmänkin esitellä suomalasia okkultistisia liikkeitä kuin analysoida niitä. Tässä teoksessa ei pohdita miksi okkultismi vetoaa joihinkin ihmisiin tai miksi seksi vaikuttaa olevan olennaisin asia kaikissa uskomuksissa. Tässä kirjassa teosofit, satanistit, votanistit, natsiufologispiritistit ja muut menninkäiset näkevät seksiorgioissa jotain maagista. Miksi okkultistit näkevät seksin niin tärkeäksi, että siitä piti puhua jatkuvasti, mitä yksityiskohtaisemmilla tavoilla. Melkein kaikki henkimaailmoilla pelaavilla tekijöillä oli jokin sukuelimiin liittyvä uskomus ja harrastus.

Toinen kysymys, joka jäi vaivaamaan minua, oli se, miten nämä okkultistiliikkeet kykenivät sekoittamaan kristinuskon itämaisten uskontojen kanssa, jos kristinusko selkeästi kieltää henkien kanssa puhumisen tai todellisuuden manipulaatiota taikuuden kautta? Kirjassa ei ollenkaan analysoida, miten aikalaiset, jotka välillä käyttivät selvännäkijöitten tai spiritistien palveluita, eivät kokeneet tekevänsä vakavaa syntiä, johon osallistuminen Raamattu määrää kivitystuomion? Kirja ei analysoi tätä synkretistisistä ulottuvuutta ja miksi se vetoaa ihmisiin niin paljon. Voisiko kyseessä olla jokin jungilainen ilmiö? Sivuhuomiona, tässä kirjassa kerrotaan, että Jung oli natsiokkultisti. Asia, joka ainakin omilta folkloristiikan opinnoilta jäi mainitsematta. Mutta nämä ovat pikkukritiikkejä, koska kirjan tarkoitus on olla lähdeaineisto, eikä itse teoreettinen tutkielma aiheesta.

Sitten on muitten kritiikki, mitä itse en allekirjoita: kirja käyttää lähteenä runsaasti porno- ja sensaatiolehtien materiaalia okkultisteista. Mielestäni kirjailijat ovat oikeutettuja käyttämään roskalehtien materiaalia lähteenä, koska suurin osa ovat okkultistien haastatteluja. Vaikka okkultistit, kuten Pekka Siitoin olivat sensaatiohakuisia sekopäitä, tämä kirja esittelee juuri sen, mitä okkultistit halusivat muille näyttää. Tämän vuoksi pornolehtien haastattelut kelpaavat lähdeaineistoksi, koska ne sisältävät sen, mitä okkultistit halusivat esitellä itsestään. Sitten tietenkin pitää muistaa, että harva laatulehti kuluttaisi palstatilaansa haastatellakseen marginaalihörhöjä ja heidän satanistisia seksiorgioitaan. Juurikin porno- ja iltapäivälehdet sellaisesta matskusta kiinnostuvat. Ainakin nyt tiedän, miksi niin moni kollega on kiinnostunut tutkimaan okkultismia.

Yhteenveto

Perttu Häkkisen ja Vesa Iittin kirjan ”Valonkantajat: Välähdyksiä suomalaisesta salatieteestä” on jo klassikkostatukseen päässyt opus suomalaisen salatieteen ja okkultismin dokumentoijana. Esimerkiksi Pekka Siitoimesta on koottu tässä kirjassa aika kattava esitys, jossa oli paljon minulle uutta tietoa, vaikka olen lukenut melkein kaikki kirjat, mitä miehestä on kirjoitettu. Varmasti tätä tullaan käyttämään lähdeteoksena tai oppaana okkultismia ja salatiedettä käsittelevissä tutkimuksissa. Erityisesti alallani tämä teos on melkein pakollista lukemistoa opiskelijoitten keskuudessa, koska me folkloristit olemme juuri sellaisia hörhöjä

Jätä kommentti

Kategoria(t): Historia, Mitä tällä kertaa luin, Teologia

Avainsanat: , , , , , , ,

maaliskuu 4, 2018 · 6:41 am

Enkelihoidot ja taikakalut ovat epäkristillisiä!

Pyhän Ristin Johannesin ”Carmel vuoren nousu” (oma suomennos) on 1500-luvulla eläneen katolisen papin (myöhemmin pyhimykseksi julistettu) henkisen kasvun opas.

Otin tämän kirjan välittömästi lukulistaan, kun sain selville, että Alejandro Jodorowskyn ”The Holy Mountain” (1973) klassikkoelokuva oli tämän teoksen inspiroima. Jos ei ole nähnyt Jodorowskyn elokuvaa, niin kannattaa katsoa, koska se on yhä täysin uniikki taide-elokuva.

Tämä on todella helppolukuinen opas korkeampaan kristilliseen teologiaan, jota voisi verrata suufilaisten ja buddhalaisten oppeihin. Eli tämä ei ole sellaista kuivan teknistä ja henkisesti autiota fundamentalistien höpötystä Raamatun kirjaimellisesta tulkinnasta, vaan aidosti filosofinen teos, joka pyrkii kertomaan elämän tarkoituksesta ja mitä oikeasti Jumala merkitsee.

41

Heti kättelyssä kirjailija kertoo, että Jumala ei ole mikään konkreettinen olento, jolla on haluja tai mitään taikavoimia, vaan todellisuus itse. Tällä kirjalla siis pyritään löytämään yhteys maailmankaikkeuteen ja kaikkeen elävään.

Kirjailijan mukaan vasta, kun kaikki ulkoiset ja sisäiset aistit on sammutettu hiljaisella meditaatiolla, ihminen voi kadottaa itsensä oman päänsä sisällä ja tuntea koko todellisuuden.

Johanneksen mukaan kristillisyys ei tarkoitakaan arkaaisten beduiiniheimojen sääntöjen tarkkaa noudattamista tai ahdasmielisyyttä kaikelle uudelle, vaan ihmistä, joka tuntee olevansa kiinteä osa todellisuutta ja kaikkea elollista.

Mutta Johannes ei opeta tässä vain, miten olla korkeamman asteen kristillinen munkki, joka välillä nousee vuorelle meditoimaan, vaan myöskin miten olla tavallinen kristitty.

Kirjailijan mukaan Jumalaan saa myöskin parhaiten yhteyden, kun on jonkun toisen kristityn kanssa. Yhdessäolo ja positiivinen yhteisöllisyys lähentävät ihmistä Jumalaan enemmän, kuin vain kirkossa olo tai vuoressa kököttäminen.

Vaikka en usko Jumalaan, niin tässä kirjassa esitetty kristillisyys on juuri sitä, mitä moni länsimaalainen löytää buddhalaisuudesta tai suufilaisuudesta. Eli ristiriitaisesti Johanneksen kristillisyys on äärimmäisen materialistista, mutta samaan aikaan hyvinkin henkistä uskonnollisuutta, jossa korostetaan oman aivon voima katkaista yhteydet aisteihin saavuttaakseen Nirvanan kaltaisen valaistumisen.

Vaikka tämän kirjan kirjoitti katolilainen pappi, niin tässä opetetaan, että ei ole olemassa oikeasti mitään partaukkoa pilvillä tai enkeleitä. Pyhimyksetkin ovat vain tapa saada rahvas keskittymään meditaatioon rukoilemalla puisille hahmolle. Eli osittain tässä myönnetään, että kristillisyys perustuu valheelle. Kirjan viesti onkin, että on vain olemassa tämä todellisuus, jossa elämme vain kerran.

Vaikka tämä on pyhimyksen kirjoittama kirja, sen asenne on melko ateistinen. Esimerkiksi tässä kirjassa käsitellään mystisiä näkyjä ja ennustuksia hyvinkin tieteellisellä tavalla. Johanneksen mukaan ihminen ei voi olla koskaan oikeastaan varma onko jokin yliluonnollinen kokemus oikeasti Jumalan, Saatanan tai hänen oman hulluutensa tuotosta? Tämän vuoksi on parasta hakeutua lääkäriin tai unohtaa kokonaan näyt. Kirjailijan mukaan olisi epäkristillistä olla niin ylimielinen, että luulisi itse Jumalan ottavan yhteyden juuri sinuun jollakin näyllä tai puheella.

Johannes kirjoitti, että vaikka Raamatussa on kertomuksia näyistä ja ennusuksista, niin ne ovat hyvin harvinaisia ja sijoittuvat pääosin antiikin aikaan. Kirjailijan mukaan näkyihin ei voi oikeastaan luottaa, joten on parasta vain unohtaa ne ja keskittyä tämän ja muitten samanlaisten kirjojen henkisiin harjoituksiin. Ennustukset ovat vielä pahempia. Kirjailijan mukaan, koska Jumala ei ole ihminen, vaan todellisuuden olemus, sen logiikka on täysin ihmismielelle vieras, niin vieras, että mahdollisesti sen aiheuttamia näkyjä tai ennustuksia ei voida tulkita mitenkään. Jos haluaa välttää turhia riskejä, Johannes neuvoo, niin mieleen tai uniin ilmestyvät ennustukset tai näyt tulee jättää huomiotta. Ennustukset kun teoriassa tulevat joka tapauksessa toteutumaan.

Sama lähes ateistinen asenne ilmenee rukoilussa. Kirjailijan mukaan rukoilun pääasiallinen tarkoitus on vain rauhoittaa rukoilijaa, eikä saada Jumalaa parantamaan ihmisen elämää. Johanneksen mukaan Jumala ei ole mikään palveluautomaatti, joka toteuttaa ihmisen haluja, vaan todellisuuden kaikesta riippumaton korkeampi itsenääinen tahto. Jumala siis tekee, mitä se itse ”haluaa”, eikä sitä voida taivuttaa tekemään, mitään muuta, jota se ei ole jo ennestään päättänyt. Rukoilun lisäksi siis kaikki taikarituaalit ja onnenkalut ovat turhia ja oikeastaan epäkristillisiä. Kristillisyyden ydin on antautua Jumalan tahdolle, eikä päinvastoin.

Itsekin ihmettelen, miten jotkut kristityt jopa täällä Suomessa sortuvat enkelihoitoihin ja muihin taikarituaaleihin, joitten tarkoitus on tuoda hyvää onnea? Raamattu kieltää tällaiset asiat ja nimenomaan korostaa, että on vain toteltava Jumalaa. Raamatun ja tämän kirjan mukaan ehkä Jumala on jo suunnitellut jotain hyvää ihmisen elämässä, joten turha edes yrittää manata tätä.

On vähän huvittavaa, miten jotkut uskovaiset eivät luota omaan henkiolentoonsa, kun pitää turvautua menetelmiin, jota tässäkin kristillisessä kirjassa kielettään yksiselitteisesti. Jos et luota omaan Jumalaasi, niin miksi edes olla uskovainen?

”Carmel vuoren nousu” on siis katolilaisuudesta huolimatta yhä ajankohtainen opas, joka osoittaa, että kristillisyyskin voi nousta yhtä korkeille henkisille tasoille kuin itämaiset uskonnot. Kristillisyys ei tarkoitakaan vain ahdasmielisyyttä, vaan oikeasti ihmisen elämänlaadun parantamista, saamalla tämän tuntemaan myötätuntoa ja toverillisuutta kaikkea elollista kohtaan.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Teologia

Avainsanat: , , , , , , , , , , , ,

joulukuu 29, 2017 · 7:00 am

Globaali salafismi. Islamin uusi uskonnollinen liike

Monen kirjoittajan ”Globaali salafismi. Islamin uusi uskonnollinen liike” (oma suomennos) on laaja akateeminen artikkelikokoelma sunni-islamin kaikista konservatiivisemmasta haarasta.  

21

Salafismi on 1800-luvulla syntynyt islamin fundamentalistinen uskonhaara, jonka mukaan ainoa tapa olla hyvä muslimi on matkia täydellisesti islamin ensimmäisten 3 muslimisukupolven elämäntapaa. Tähän jäljittämiseen kuuluu tietenkin pyhien tekstien eli Koraanin, sunnan ja hadithien kirjaimellinen luenta ja niitten määräysten pilkulleen noudattaminen. Näitten seikkojen takia salafismi on äärimmäisen rasistinen, homofobinen ja sovinistinen uskonnollinen suuntaus, joka onkin muodostunut monen islamistin ja jihadistin ideologiseksi pohjaksi.   

Otin tämän kirjan luettavaksi ymmärtääkseni enemmän tätä uskonsuuntausta ja oppimaan, mikä helvetin ero on salafismin ja wahhabismin välillä? Tämä kirja onkin tarpeellinen, koska yleisesti mediassa, kun puhutaan ääri-islamista, niin ensiksi monesti ei edes eroteta shiat ja sunnit toisistaan, mutta myöskin salafismia ja wahhabismia ei melkein mainita ja jos mainitaan, niin ei kerrota tarkalleen mikä ne ovat. Tämä tarkennuksen puute ruokkii sitä kuvaa, että on olemassa vain yksi islam, jota vain ilkeyttään joku päättää viedä liian pitkälle.

Esimerkiksi ensimmäisen kerran, kun kuulin nimen ”salafismi” oli Juha Saarisen kirjoittamassa The Ulkopolitist-verkkolehden artikkelissa ”Kommentti: Ei mitään tekemistä islamin kanssa?” (1.3.2017), jossa mainittiin, että Isiksen ideologia ei ole tavallinen islam, vaan ”salafi-jihadismi” ja, että Saudi-Arabia ”levittää wahhabismia”. Koska olen tällainen vitun humanisti, niin päätin lukea kokonaisen 400-sivua pitkän kirjan näistä uskonhaaroista sen sijaan, että menisin johonin ”Totuus islamista!” blogiin, jossa kerrotaan, miten Muhammad oli joukkoraiskaajaterroristi ja ISIS noudattaa ”oikeaa” islamia.  

Niin siitä wahhabismin ja salafismin erosta. Wahhabismi on vanhempi fundamentalistinen islamintulkinta, joka syntyi 1700-luvulla ja eroaa salafismista hiuksenhienosti. Ero on siinä, että wahhabismi on sidottu enemmän Saudi-Arabian beduiinikulttuuriin kuin salafismi. Salafismi on sitten äärimmäisen ideologisoitua islamia, jossa kaikki paikalliset vaikutteet ja historialliset kontekstit on pyyhitty pois luodakseen sellaista etanoli-islamin, joka (vertauskuvaani jatkuttaakseen) on äärimmäisen räjähdysherkkää.  

Tässä kirjassa paljastuu, että salafismi ei ole mikään tietty rajattu uskonnollinen haara, kuten mormonismi, vaan se on enemmänkin uskonnollinen suuntaus, jonka sisällä on lukuisia erilaisia salafistisia haaroja, joista tunnetuin on salafi-jihadismi. Tässä kirjassa salafi-jihadismia on rinnastettu marxismi-leninismiin, koska ideologia on äärimmäisen pragmaattinen ja sopeutumiskykyinen. Tämä selittää, miksi esimerkiksi jihadistiryhmät ovat muuttaneet taktiikoitaan vuosikymmenten saatossa sisäisesti ristiriitaiseksi.

Tässä kohtaan olen eri mieltä, koska äärioikeisto ei muuta olekaan kuin sopeutumiskykyistä tummaa paskaa, joka onnistuu pimittämään todelliset tarkoitukset poliittisten irtopisteitten saavuttamiseksi ilman mitään ongelmia. Ehkä ainoa krediitti tämän marxismi-leninismi -vertaukseen on se, että äärioikeisto ei koskaan toteuta vallankumouksia, vaan se pyrkii hiipimään demokraattisesti hallitukseen. Jihadistit ja marxisti-leninistit eivät demokratiasta välitä, vaan suoraan ryhtyvät kaatamaan hallituksia. Mutta tässäkin on poikkeuksia, kuten Suomi, missä on marxisti-leninistinen mikropuolue KTP, joka ei ole ainakaan yli vuosikymmenenne tehnyt mitään väkivaltaista. Jos jihadisti alkaa kannattamaan demokratiaa, niin tästä tulee islamisti. Koska jihadismi ja islamismi eroavat vain käytännön taktiikoiltaan, niin pysyn näkemyksessä, että jihadismi on islamilainen versio äärioikeistosta eikä äärivasemmistosta.

Mutta eivät kaikki salafistiset liikkeet ole väkivaltaisia, vaan suurin osa pyrkii enemmänkin irtautumaan maallisesta maailmasta ja elää eristyksissä omissa ääriuskovaisissa yhteisöissään. Sitten on molempien ääripäitten välillä olevia liikkeitä, jotka pyrkivät ”islamisoimaan” kulttuurin propagandallaan, jotta heidän rivinsä kasvaisivat rauhanomaisesti.  

Yksi ikävistä puolista, kun lukee vakavia tietokirjoja, on se, että tietämys lisääntyy niin paljon, että yleistäminen käy pirun vaikeaksi. Tässä kirjassa analysoidaan salafistista teologiaa, sen erilaisia painotuksia, sisäisiä kiistoja ja lukuisia eri maissa olevia salafistisia liikkeitä. Niin Lähi-Idässä, Aasiassa, Afrikassa kuin Euroopassa. Loppujen lopuksi saatkin kuvan, että salafistit eivät ole kaikki potentiaalisia terroristeja, vaan heterogeeninen joukko, jotka toki kaikki vihaavat aivan helvetisti homoja, naisia ja juutalaisia, mutta eivät kaikki yritä aktiivisesti pakottaa muut heidän perverssiin maailmaansa.  

Mutta pyrin tässä vähän avaamaan, mitä salafismi on näin yleisesti. Salafismi on, kuten otsikossa mainitaan moderni uskonhaara, joka väittää olevansa konservatiivinen ja juurikin ”aitoa” islamia, mutta se tekee saman virheen kuin kaikki fundamentalistiset liikkeet. Fundamentalistiset liikkeet tarkastelevat uskonnollisuutta tieteellisin ja kaupallisin kriteerein.  

Salafismissa tämä tarkoittaa koko maailmankuvan islamisoitumista, jossa joka ikinen asia, mitä ikinä ihmisen elämässä voi tehdä tai ajatella, on käsiteltävä keskiaikaisen islamilaisen tulkinnan kautta. Tämä tulkinta on oltava äärimmäisen tarkka ja ne asiat, jotka mainitaan tuhansia vuosia vanhoissa pyhissä teksteissä, on noudatettava kyseenalaistamatta. Jos esimerkiksi sähköhammasharjan käytöstä ei löydy mainintaa al-Bukharissa, niin on improvisoitava ja silloin kaikkia hulluuksia alkaa syntymään. Eli salafistille islam ei ole van ajassa muuttuva suuntaa antava kompassi, vaan itse IKEA-hyllyyn asennusoppaaseen verrattavissa oleva ohjekirja.

Kaupallisuus ilmenee juuri siinä, että salafistit pyrkivät mainostamaan uskontoa pukeutumalla samoihin hamepukuihin ja niqabeihin. Yksilöllisyys pyritään hävittämään ja muutamaan ihmisen vain islamilaiseksi massakuluttajaksi, joka massatuotettujen bändipaitojen sijaan kuluttaa massatuotettuja huntuja ja halal-hammasharjoja.  

Salafistin on jatkuvasti kerrottava kaikille muille, miten kaikki arkiset teot, niin perseenpyyhkimisestä jäätelönostoon on tehty tiukkojen islamilaisten lakien mukaan, eikä oman harkinnan. Eli salafisti on kävelevä mainostaulu uskonnosta ja tämä mainostaminen näkyy myöskin heidän nettipropagandassaan, joka on levinnyt koko maailmaan ja tästä tuleekin otsikko ”Globaali salafismi”  

Salafismi on siis modernin tai oikeastaan postmodernin maailman luomus. Globalisaatio ja hyperkaupallisuus ovat luoneet maailman, missä identiteetti on kauppatavaraa, jonka voit valita tuhansista eri vaihtoehtoista. Ei ole olemassa yhtä suurta totuutta enää, on vain tuhansia rinnakkaistarinoita siitä, miten maailma pitäisi toimia ja salafismi on yksi niistä.  Monet tässä kirjassa haastatellut salafistit kertovatkin, miten he lähtivät etsimään tietoa omasta uskonnostaan googlettamalla ja tutkittuaan eri islamilaisia nettisivuja ja päättyivät valitsemaan salafismin, eikä esimerkiksi vanhempien Marokon islamia tai pakistanilaista suufilaisuutta.  

Vähän sama kehitys kuin äärioikeistossa, joka dominoi internetin sensaatiomaisilla valemedia-sivustoillaan. Esimerkiksi Donald Trumpin suosio kasvoi osittain somen algoritmien kautta, jotka korostivat ihmisten uutisvirtoihin kaikenlaista roskamediaa. Salafismi nimenomaan käyttää samoja taktiikoita, koska Facebook ja muut nettisivut ovat aktiivisesi kieltämässä vain ne kaikista ilmiselvät jihadistipropagandat, eikä niinkään tiukan fundamentalistista propagandaa.

Salafismi onkin pärjännyt uskonnollisilla ”markkinoilla” kehystämällä itsensä ”puhtaaksi islamiksi ilman kulttuurin vääristyksiä”. Tämä oli mielestäni kiinnostava oivallus. Monet jaksavat väittää, että Euroopan muslimit eivät sopeudu eurooppalaiseen kulttuuriin koska he ovat jotenkin ”luonnostaan” taipuvaisia ääriuskovaisuuteen, eivätkä yksinkertaisesti pysty omaksumaan eurooppalaisia arvoja. 

Salafismi on juurikin päinvastoin kulttuureista irtisanoutuva uskonhaara. Saudi-Arabia on ainoa sunnimuslimienemmistöinen valtio, jossa voisimme sanoa kulttuurin olevan wahhabismin määrittämä ja sekin on osittain harhaa, kun maa oli melko vapaamielinen vielä 70-luvulle asti. Salafismi ja wahhabismi vetoavatkin juuri toisen sukupolven eurooppalaisiin muslimeihin, koska se lupaa olevansa ”puhdasta islamia”, eikä sitä ristiriitaista ja epämääräistä vanhempien paikallisen kulttuurin värittämää kansanomaista islamia.  

Meillä länsimaalaisilla uskonto on voinut muuttua vähämerkitykseksi, mutta osa meistä yhä kannattaa juurikin orastavan kapitalismin mukana syntyneitä ideologioita, kuten liberalismia, sosialismia ja fasismia. Nämä ideologiat ovat juurikin ”puhtaita”, että me emme miellä niitä jonkun tietyn kansakunnan kulttuurin luomuksiksi, vaan tietyssä mielessä juurikin puhtaiksi ideologioiksi, jotka vain syntyivät suurmiesten kynäilyn ansiosta. Fundamentalistiset uskonhaarat ovat näitten puhtaitten ideologioitten matkijoita ja näin länsimaisen filosofisen tradition perverssejä perillisiä.  

Salafistit kuluttavatkin hirveän paljon aikaa haukkuen suufilaisia, shialaisia ja muita islamin suuntauksia, joita he pitävät ”saastuneena islamina”. Salafistit menevätkin tässä ”puhtauden” tavoittelussa niin pitkälle, että hylkäävät kreikkalaisen ja intialaisen filosofian, jotka ovat vaikuttaneet tuhansia vuosia islamilaiseen ajatteluun. Sen sijaan salafistit päätyvätkin tulkitsemaan pyhiä tekstejä kuin akateemisesti koulutetut beduiinit, jolloin mitään hyvää ei seuraa heidän ajattelusta, kun juuri jihadien ja takfirien (leimata toinen muslimi vääräuskoiseksi) julistaminen kaikille, jotka ovat heidän kanssaan eri mieltä.   

Esimerkiksi, jos kristityt alkaisivat tulkita kristinuskoa puhtaasi juutalaislähteillä ja hylkäisivät Paavalin helenismivaikutteiset osiot, niin ei siitäkään kovin positiivista uskonnollista tulkintaa syntyisi. Sitä moni ei tiedä, että kristinusko, jonka tunnemme, on hyvin erilainen siitä, mitä Jeesus ja apostolit uskoivat. Voimme kokea tämän jo USA:n Etelä-valtioissa, joissa on protestanttisia kirkkoja, joitten opetukset ovat täynnä vihaa ja väkivaltaa. Eikä ole sattumaa, että moni siellä päin oleva rasistinen joukkosurmaaja on ollut myöskin äärikristitty.

Suurin ongelma tämän loistavan ja monipuolisen kirjan kanssa, on sen lukukynnys. Kirjailijat olettavat, että tiedät jo islamin peruskäsitteet ja jonkin verran arabiaa, koska kirja alkaa heti selittämällä, mikä on salafismi ja viljelee jokaisessa sivussa aivan saatanan paljon arabiankielisiä teologisia termejä, joita toki käännetään, mutta silti lukeminen on pirun vaikeaa. Eli tämä kirja ei ole kevyttä lukemista.  

Jos onnistuu tämän korkean kynnyksen ylittämään, niin tämä on todella jännittävä kirja, jossa viitteitä on tuhansia ja tuhansia. Kirjoittajat tosiaan osaavat hommansa ja lopulta saat aika kattavan ymmärryksen tästä uskonhaarasta, joka aiheuttaa niin paljon ongelmia ympäri maailmaa.   

Global Salafism: Islam’s New Religious Movement
Roel Meijer (ed.) Columbia Univercity Press, New York, 2009 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Islam, jihad ja maahanmuutto, Teologia

Avainsanat: , , , , , , , , ,

joulukuu 27, 2017 · 6:17 am

Kapinallinen: Jeesus nasaretilaisen aika ja elämä

Reza Aslanin ”Kapinallinen: Jeesus nasaretilaisen aika ja elämä” on tietokirja, joka pyrkii perustelemaan, että Jeesus oli radikaali, joka ahdisteli veroja maksavia kunnollisia kauppiaita ja kirkkomiehiä omalla ääriuskonnollisella kiihkollaan.   

16

Olin hyvin epäröivä, kun otin tämän kirjan luettavaksi. Aslan on todistettu olevan epärehellinen tutkija, joka on, suorasanaiesti valehdellut omasta taustastaan ja monesta muustakin asiasta. Kuitenkin kuulin samalla ylistyksiä hänen kirjoistaan, joita on jopa käytetty lähteinä muissa uskontoja käsittelevissä kirjoissa.   

Koska miehellä on selvästi oma lehmä ojassa, niin päätin olla lukematta hänen islamia käsittelevän kirjan ja otin tämän Jeesuksesta kertovan teoksen luettavaksi. Muslimin perspektiivi Jeesukseen voisi olla kiinnostava.    

Olin aika väärässä tästä kirjasta. ”Kapinallinen” ei käsittele Jeesusta muslimien perspektiivistä. Vaan tämä on uskontotieteellinen teos, joka pyrkii riisumaan Jeesuksen kaikesta pyhyydestä ja esittämään tämän uskonnolliseksi uudistajaksi, joka historiallisten olosuhteitten valossa muuttui yhden maailman suurimpien uskontojen symboliksi.    

Aslan ensin kertoo Jeesuksen elinajan historiallisesta kontekstista, joka on yhdenmukainen muitten Jeesusta ja kristinuskoa käsittelevien kirjojen kanssa. Jopa tätä kiistanalaisempien teosten. Kirja etenee kertomalla viimeisimmät historialliset faktat Jeesuksen elämästä, mitkä ovat suurimmaksi osaksi osa historioitsijoitten konsensusta. Ehkä kiistanalaisin kohta tässä kirjassa on Jeesuksen veljeä käsittelevä osio, josta en ollut koskaan kuullutkaan. 

Rooman imperiumi oli valloittanut Palestiinan alueen ja juutalaiset yrittivät jatkuvasti taistella miehitystä vastaan. Koska antiikin aikana juutalaiset olivat kulttuuriltaan äärimmäisen uskonnollisia ja uskoivat oman kansansa ylivertaisuuteen, niin kaikki heidän vastarintajoukot, jotka tuohon aikaan syntyivät, olivat messiaanisia joukkoja. Nämä kapinaallisjoukot, jotka myöskin harrastivat ryöstöretkiä, lupasivat ”palauttaa” Jumalan valtakunnan maan päälle. Eli Jeesus oli vain yksi monista profeetoista, jotka tuohon aikaan lupasivat samaa.  

Ehkä suurin ero muihin samaa aihetta käsitteleviin kirjoihin, on että Aslan korostaa, miten tuohon aikaan juutalaisuus oli äärimmäisen väkivaltainen ja rasistinen uskonto (Vanhassa testamentissa yhä voi lukea tämän ikävän faktan). Mutta useitten imperiumien lyötyä juutalaisten valtakunnan hajalle ja viimeistään Rooman imperiumin kukistettua jokaisen väkivaltaisen kapinan, juutalaisuus alkoi muuttua rauhallisemmaksi uskonnoksi.   

Erityisesti korkea papisto alkoi uudistaa pikkuhiljaa uskontoa, koska he yleensä saivat kaikenlaisia etuoikeuksia Rooman imperiumilta. Ei ollut taloudellisesti kannattavaa lietsoa kapinoita, kun joka ikinen murskattiin ja kaikki yllyttäjät teloitettiin. Kuitenkin tämä korkean papiston roomalaismyönteisyys suututti joitakin äärimmäisempiä juutalaisia ja Jeesus oli yksi heistä. Tämän takia Jeesuksen sanoma on nykystandardeissa niinkin kommunistinen.  

Mutta Jeesuskin epäonnistui ja korkea juutalainen papisto näki, että heidän uskontonsa ei tule selviämään kansana tai uskontona, jos se vielä kerran yrittää kapinoida ylivertaista vihollista vastaan. Näin juutalaisuus alkoi hiljalleen muuttua siksi, mitä tunnemme nykyään.   

Jeesukselle oli siis tilausta, koska tämä halusi väkivaltaista vastarintaa valloittajia vastaan, mutta samalla hän ei ollut niin väkivaltainen ja rasisti, kuten muut profeetat ennen häntä. Kuitenkin Aslan todistaa kirjassaan kielitieteellä, historialla ja teologialla, että Jeesus ei ollut tarpeeksi tolkullinen ja sen takia hänet ristiinnaulittiin.   

Koska tiesin Aslanin olevan muslimi, niin kehystin koko lukemisen sen valossa. Kirjan subteksti on tulkintani mukaan juurikin yrittää osoittaa, että Jeesuksen elinaika voitaisiin rinnastaa nykymaailmaan, missä islamin nimissä tehdään kauheuksia juurikin samoilla verukkeilla. Eli uskontoa käytetään kiihottaakseen kansan valloittajajoukkoja vastaan. Antiikin Rooma on vaihtunut Yhdysvaltojen johtamaan länsimaiseen hegemoniaan. Eli ehkä kirjan piiloviesti on, että islam tulee muuttumaan ajan mittaan parempaan suuntaan, koska niin on juutalaisuudellekin tapahtunut. Tämä on siis omaa tulkintaani tekstistä. Missään vaiheessa Aslan ei vertaa juutalaisuutta islamiin tai puhu nykyajasta.    

Koska tämä on uskontotieteellinen kirja, niin tässä osoitetaan, että suurin osa Raamatussa olevista kertomuksista Jeesuksesta ovat vääristyneitä, silkkaa valhetta tai tulkittu väärin. Eli kristinusko perustuu mielikuvitukselle eikä Jumalaa ole olemassa. Siinä mielessä tässä kirjassa ei ole mitään uutta, jos on lukenut uskontotiedettä. Jopa tämän kirjan teesi ei ole nykyaikana kovin uusi, kun on monta kirjaa, jossa on yritetty kehystää Jeesus ensimmäisenä Che Guevarana.  

Kirjan mukaan Jeesus oli juutalainen reformisti, joka oli valmis väkivaltaan ja suoranaiseen vallankumoukseen, jossa pyrittäisiin korvaamaan sen ajan juutalaispapisto ”oikeamielisillä”, eikä mikään uuden pasifistiuskonnon luoja, joka toivoi taivaallista pelastusta maallisen sijaan.   

Aslan todistaa melko vakuuttavasti, että Paavali loi pasifistisen kuvan Jeesuksesta ja, että Jeesuksen hengissä selvinneet apostolit eivät hyväksyneet Paavalin uudelleentulkintaa ja suunnittelivat erottavan hänet uudesta kirkosta. Kuitenkin Palestiinassa oleva ensimmäinen kristillinen kirkko tuhottiin kapinassa ja Paavalin vastustajat kuolivat siellä. Näin kristinuskon pasifistinen tulkinta sai yliotteen ja kreikkalaistui.  

Kirjailija analysoi Jeesuksen sanomia aikakontekstiin peilaten ja osoittaa, että mies oli valmis väkivaltaiseen vallankumoukseen ”vääräuskoisia” vastaan ja halusi perustaa hänen johtamansa teokraattisen valtion. Mutta koska tuohon aikaan Palestiina oli kärsinyt useimmastakin kansannoususta, niin Pontius Pilatus lopetti ajoissa Jeesuksen sekoilun. 

Kirja myöskin osoittaa, että pari vuotta Jeesuksen kuoleman jälkeen tuli toinen messiaaninen liike, joka toteutti verisen vallankumouksen, mutta se murskattiin ja juutalaisten diaspora alkoi. Syy, miksi kristinusko syntyi ja selviytyi levottomista ajoistaan nykyiseen mahtiinsa, oli Jeesuksen rauhallisempien ja kosmisten sanomien korostaminen. Rooma ei nähnyt tarpeelliseksi hävittää uskontoa, joka ei uhannut sen imperiumia. Kuten tiedämme, tämä strategia osoittautui toimivaksi niin juutalaisuudelle kuin kristinuskolle, jotka luopuivat väkivallan korostamisesta, kun tarpeeksi turpaa saivat.    

Aslan kirjoittaa todella hyvin ja hänen kirjansa etenee kuin jännitysromaani. Ateistille tämä kirja on helvetin herkullinen, kun siinä osoitetaan, miten uskonnot eivät ole mitään muuta kuin henkisempiä ideologioita.   

Jätä kommentti

Kategoria(t): Teologia

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , , ,

joulukuu 2, 2017 · 10:36 am

Moraalinen taistelu: Mustat ateistit, sukupuolipolitiikka ja arvosodat.

Sikivu Hutchinsonin ”Moraalinen taistelu: Mustat ateistit, sukupuolipolitiikka ja arvosodat.” (oma suomennos) on uusateistinen ja feministinen tietokirja, joka käsittelee afroamerikkalaisia ateisteja, erityisesti naisia ja miksi heitä on niin vähän?

20170731_134759

Hutchinsonin ei säästä paukkuja tässä kirjassa, vaan käsittelee kaikki ongelmat maiharit edellä, jotka pyörivät tämän yksinkertaisen kysymyksen ympärillä. Kirjailijan mukaan USA:ssa ateismi on keskiluokkaisten valkoisten heteromiesten asenne ja se on todella valitettavaa, koska ne, jotka kärsivät eniten uskonnosta ovat köyhät värilliset naiset ja vähemmistöt.

Kirjailija syyttää kirjassa aivan kaikkia, niin uusateismin johtavia hahmoja, valkoisia heteromiehiä, afroamerikkalaisia, kristinuskoa, islamia ja kapitalismia. Jokainen näistä mainituista aspekteista on kirjailijan mukaan yksi syy, miksi afroamerikkalaisia ateisteja on niin vähän. Kirjailija käyttää sukupuolitutkimuksen työkaluja avatakseen afroamerikkalaisen yhteiskunnan ja kulttuurin elementtejä, jotka estävät ateismin leviämisen ja uskonnollisen vaikutusvallan murentumista.

Kirjailijan kompromissiton ja peloton tyyli yllättivät. Hutchinson esimerkiksi syyttää afroamerikkalaista kulttuuria osasyyksi sen omaan alennustilaan. Kirjailija toki taustoittaa, että syy ei ole yksin afroamerikkalaisten, vaan orjuus, apartheid ja näitten pohjalta luotu kapitalistinen järjestelmä ovat vaikuttaneet paljon afroamerikkalaisen kulttuurin muodostumiseen, mutta silti monet johtavat afroamerikkalaiset eivät ole tehneet kovin paljon muuttaakseen patriarkaattisia ja homofobisia tapoja, joita yhteisössään on vallassa.

Hutchinsonin kirja on sinänsä mielenkiintoien ja hyödyllinen, koska sen lähestymistapa on melkein mikrohistoriallinen. kirjailija on ottanut marginaalisen kansanosan, eli mustat amerikkalaiset ateistit ja heidän kauttaan rakentanut hyvin yksityiskohtaisen kuvan Pohjois-Amerikkalaisesta yhteiskunnasta, jossa kirkot ylläpitävät taloudellista eriarvoisuutta ohjaamalla ihmisten huomio omaan ”sielulliseen” epäonnistumiseen, eikä taloudellisten rakenteitten ongelmiin. Tämä Marxilainen tulkinta uskonnosta näkyy selvemmin juuri afroamerikkalaisessa yhteisössä, joka on USA:ssa kaikista syrjityin kansanosa, jonka sisällä olevat vähemmistön vähemmistöt, kuten LGBTQ-ihmiset ja ateistit kärsivät eniten.

Kirja on rakennettu niin, että ensin kirjailija hyökkää kristinuskon kimppuun, osoittaen että se on naisvihamielinen, rasistinen ja homofobinen uskonto, joka ei muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta ole edistänyt afroamerikkalaisten aineellista tai edes henkistä hyvinvointia. Islam saa myöskin haukut, koska osa afroamerikkalaisista on muslimeita, mutta koska kyseessä on vähemmistö, jolla ei ole samaa taloudellista mahtia USA:ssa kuin kristinuskolla, niin siihen ei keskitytä yhtä syvällisesti. Tämän jälkeen kirja lähtee kertomaan afroamerikkalaisten historiaa orjuudesta nykypäivään saakka ja miten heidän tekopyhän konservatiivinen kulttuuri muodostui.

Seuraavaksi kirja etenee haukkumaan uusateistisessa liikkeessä vallassa olevaa rasismia ja sovinismia, joka on taannut sen, että liikkeen ydinporukka koostuu valkoisista heteromiehistä, joita ei vaikuta kiinnostavan ollenkaan sosiaaliset kysymykset, vaan uskontojen haukkuminen ja pilkkaaminen. Kirjailijan mukaan uusateismi houkuttelee vakoisia heteromiehiä, koska he ovat suurimmaksi osaksi taloudellisesti niin hyvässä asemassa, että uskosta luopuminen ei aiheuta suuria sosiaalisia ongelmia. (toisin tietenkin on jossain Etelä-Valtioitten suistometsissä) Mutta esimerkiksi afroamerikkalaisissa yhteisöissä kirkko voi olla ainoa yhteisöllisyyden ja sosiaalisen tuen lähde, jolloin siitä luopuminen voi tarkoittaa taloudellista ja sosiaalista vararikkoa.

Naiset ovat taas pahemmassa asemassa, niin valkoisissa kuin mustissa yhteisöissä. Kirjailija viittaa tutkimuksiin, jotka osoittavat, että naisille yhteisöllisyys on tärkeämpää kuin miehille, koska oma taloudellinen asema on niin heikko, että on melkein pakko liittyä kirkkoon ja olla sen yhteisössä mukana. Eli miesvaltainen yhteiskunta (patriarkaatti) luo olosuhteet, jotka melkein pakottavat köyhät naiset kirkkoihin, joissa heitä sorretaan vielä enemmän, luoden noidankehän, jota voidaan pysäyttää ainoastaan purkamalla patriarkaatin ja kenties kapitalismin.

Toinen kiinnostava havainto oli se, että naisen omakuva on sidottu uskontoon enemmän kuin miehen. Jos mies luopuu uskostaan, niin hänen miehisyytensä ei kärsi siitä mitenkään, mutta jos nainen luopuu uskonnosta, niin hänen naisellisuutensa muuttuu ”arvottomaksi”. Naisesta tulee ”huono” tai pahimmassa tapauksessa ”huora”. Kirjailija paneutuu tähän aspektiin syvemmin ja kritisoi uusateismin johtavia hahmoja, kuten Dawkinsia ja Harrisia, joilta on tämä näkökulma kokonaan jäänyt huomiotta, paitsi tietenkin, kun puhutaan Lähi-Idän muslimeista, silloin patriarkaatti muuttuukin relevantiksi käsiteeksi. Sen sijaan uusateistisissa piireissä on vallassa käsitys, että amerikkalaiset naiset ovat ”liian tunteellisia” käsittääkseen, että Jumalaa ei ole.

Lopuksi kirjailija paneutuu ”valkoisen ylivallan patriarkaattisen kapitalistisen” järjestelmän kritisoimiseen. Kirjailijan mukaan taloudellinen eriarvoisuus ja sen ympärille rakennettu järjestelmä ovat suurimmat esteet uskosta luopumiselle. Kirjailija kritisoi USA:n puutteellista sosiaalista järjestelmää, jota viimeisin presidentti Obama ei parantanut merkittävästi ja joka antaa todella paljon vaikutusvaltaa kirkoille.

Kirjailija kertoo melkein koko 1900- ja 2000-luvun alun historian, piirtääkseen kuvan siitä, miten yksi toisensa jälkeen valtaan astunut presidentti on kaventanut julkista sektoria ja antanut sosiaalisen vastuun uskonnollisille instituutioille, joitten valta on kasvanut vaarallisen suureksi. Hutchinson osoittaa lukuisilla tutkimuksilla, että juurikin köyhimmissä alueissa kirkko on koko yhteisön tukiranka ja näin oman uskonnollisen propagandan levittäminen on helpompaa. Eli USA:n hallitus on tahattomasti vahvistamassa ”kansan oopiumia” sen sijaan, että oikeasti parantaisi heidän aineellista hyvinvointia.

Hutchinson eroaa uusateismin johtohahmoista siinä, että hänen mielestään uskonnon haukkuminen ”mielivirukseksi” tai muuksi ikäväksi, ei tule houkuttelemaan etnisiä vähemmistöjä luopumaan uskonnosta, vaan sen sijaan on tarjottava parempi vaihtoehto uskonnolle kuin vain lytätä sitä. Kirjailijan mukaan ateistien pitäisi osoittaa, että uskonnollisuus ei paranna kenenkään elämää ja tarjota vaihtoehdoksi jotain parempaa. Kirjailijan mukaan uusateisteilla ei nyt ole mitään muuta tarjottavaa kuin typerä teoria siitä, että tiede luo paremman moraalijärjestelmän kuin uskonto. Kirjailijan mukaan tämä muuten kaunis teoria ei täytä vatsaa tai anna parempaa koulutusta yksinhuoltajaäidin lapselle, joten ei ole ihme, että vain keskiluokkaiset valkoiset heteromiehet pääosin täyttävät ateistiseminaarien istuinpaikat.

Jyrkästä vasemmistolaisuudesta huolimatta aika monipuolinen ja syvällinen kirja, joka tarjoaa tuoreita perspektiivejä, muuten aika loppuun kaluttuun aiheeseen kuin ateismi. Tämä kirja on erityisen ajankohtainen nyt, kun vallassa on presidentti Trump, joka on kiihdyttänyt eriarvoistumista, murentanut naisten oikeuksia ja vahvistanut kirkon asemaa.

Moral Combat: Black Atheists, Gender Politics, and the Values Wars
Sikivu Hutchinson
Infidel Books, 2011

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Feminismi, Islam, jihad ja maahanmuutto, Kulttuuri, Politiikka ja yhteiskunta, Rasismin ja äärioikeistolaisuus, Teologia

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , ,