Aihearkisto: Teologia

Onnellisuushypoteesi

Jonathan Haidtin ”Onnellisuushypoteesi” on neuropsykologinen tietokirja, joka naamioituu itseapuoppaaksi.

DSC_0036

Alussa epäilin lukea tätä kirjaa, koska en ole koskaan pitänyt itseapuoppaista. Koko idea, että joku tietää paremmin kuin minä, miten elää elämäni, on lapsesta asti tuntunut vieraalta. Silti, koska rakastuin Haidtin toiseen kirjaan, niin päätin lukea tämänkin, jossa
Haidt on koonnut omat neurotieteelliset teesit ja sekoittanut niihin maailmanuskontojen filosofiaa, jotta tavallisetkin ihmiset, erityisesti uskovaiset voisivat omaksua hänen ideoitaan. Mielestäni nerokas idea tieteen popularisoinnissa!

Tässä kirjassa siis sekoitetaan neuropsykologisia ja evoluutiobiologisia faktoja uskonnollisten ja filosofisten oivallusten sekaan, muodostaakseen kirjallisen kokonaisuuden, jonka perustella ihminen voi elää hyvän ja onnellisen elämän. Kirjan näkökulma on puhtaasti ateistinen, mutta silti se todistaa, että monet uskonnolliset opit ja ideat perustuvat todellisiin havaintoihin ihmisyydestä ja näin niitä kannattaa noudattaa.

Kirja lainaa niin Jeesuksen, Buddhan kuin Muhammadin ja monen muun hengellisen filosofin sanontoja hyvästä elämästä ja moraalista, jonka jälkeen, hän esittelee tieteelisiä tutkimuksia, jotka todistavat todeksi muinaisten profeettojen ideat. Tietenkin kirjailija ei omaksu kaikkia uskontojen ideoita, vaan hän poimii ne, jotka ovat yhdenmukaisia tieteellisten havaintojen kanssa ja hylkää kaiken ylimääräisen, jotta hän loisi universaalisen ihmisyysopin, jota pystyt noudattamaan.

Tässä kirjassa paljastuu esimerkiksi, että monet suuret profeetat olivat oikeilla jäljillä, mutta he vetivät havainnoistaan liian jyrkkiä johtopäätöksiä, jolloin syntyi monia uskonnollisia oppeja, jotka olivat joko liian monimutkaisia tavallisen ihmisen ymmärrettäväksi tai liian ehdottomia, jolloin vain pieni fanaattinen vähemmistö onnistui niitä noudattamaan. Voi kuulostaa vaikealta, mutta Haidt onnistui monen muun psykologin kanssa löytämään oppeja ja havaintoja, jotka yhdistävät kaikkia uskontoja ja monia sekulaareja filosofeja. Eli käsitykset uskontojen universaalista ”alkuperästä” ovat melko tosia.

Tietenkin Haidt ei ole luomassa tällä kirjalla uutta uskontoa, ainoastaan hän haluaa luoda yhteisen maailmankatsomuksen, jonka kautta elää. Eli tässä ei opeteta mitään käyttäytymissääntöjä ja rituaaleja, ainoastaan, miten antaa anteeksi ja muutenkin olla todella mukava ihminen. Henkilökohtaisesti minua ei kiinnostanut ohjeet hyvän elämän elämiseen, vaan enemmänkin kirjassa esitetyt psykologiset havainnot onnellisuudesta, pyhän ja profaanin kokemusten tieteelliset selitykset ja erilaisten ihmisyyttä koskevien maailmankuvien historia. Juu, olen sen verran omituinen jäbä.

Toinen mielenkiintoinen seikka oli poliittisen vasemmisto/oikeisto akselien analysointi, jossa pyrittiin löytämään kultainen keskitie. Kirjailija osoittaa, että vasemmiston käsitykset tasa-arvosta ja eri vähemmistöjen ja naisten ihmisoikeuksien kunnioituksesta ovat oikeutettuja, mutta konservatiivien käsitykset yhdenmukaisesta yhteisöstä, jossa on tiukkoja sosiaalisia periaatteita ovat myöskin oikeutettuja. Haidt löytää näitten näkemysten välillä keskitien, jossa täydellisesti toimiva yhteiskunta on sellainen, joka sallii vähemmistöjen tasa-arvoisen osallistumisen yhteiskunnassa, mutta samalla vaatii tiettyjen moraalisäännösten yhdenmukaisuutta ja lojaalisuutta yhteiskunnan arvoja ja tavoitteita kohtaan. Kirjailijan mukaan liian epäyhtenäinen rinnakkaisyhteisöjen elo rapauttaa yhteiskunnan koheesiota, mutta liian homogeeninen yhden kansanryhmän ylivalta suhteessa vähemmistöihin tukahduttaa liian suuren määrän eri ihmisten vapautta ja hyvinvointia.

Kutkuttavinta Haidtin keskitien tavoittelussa on, että hän huomaamattaan argumentoi kommunismin puolesta. Kirjassa vältetään äärimmäisiä ideologia ja uskonnollisia johtopäätöksiä, mutta silti moni kommunismin ydinteesi perustellaan tässä kirjassa oikeiksi. Esimerkiksi kirjailija mainitsee Karl Marxin vain kerran ja sekin on yhteydessä, jossa hän sanoo, että Marx oli oikeassa valittaessa, että teollistuminen on vieraannuttanut työläiset tuotannosta, mutta Marx veti tästä havainnosta liian äärimmäisiä johtopäätöksiä taloudesta ja ihmisyydestä. Kuitenkin, kun Haidt alkaa perustelemaan missä Marx oli väärässä ja mitkä ovat tieteelliset tosiasiat yksilön suhteesta työhönsä, niin hän huomaamattaan todistaakin kommunistiteoreetikon oikeaksi! Eli Haidt ei ole lukenut Marxia tai muuta kommunistiteoriaa kunnolla. Tässä vaiheessa huomaa, että kaikenlaisen äärimmäisen poliittisen kirjallisuuden lukeminen on hyödyksi, kun huomaa tällaisia yhteensattumia.

Jos tuntee kirjailijan mielipiteitä tämän kirajan ulkopuolella, niin tiettää, että Haidt ei ole joku kaappikommari, joka on ujuttanut marxilaista teoriaa kirjaansa.  Tietenkin tämä ei tarkoita vielä sitä, että meidän olisi omittava tuotantovälineet työläisten haltuun ja siirtyä kohti kommunismia, vaan enemmänkin sitä, että joissakin asioissa Karl Marx oli oikeassa. Voi kauhistus!

Eli Jonathan Haidtin ”Onnellisuushypoteesi” on paljon enemmän kuin itseapuopas, joka opettaa olemaan henkinen, ilman että uskoo satuihin, vaan se on ehkä paras kommunismin puolustus, jonka ei-kommunisti on kirjoittanut.

Onnellisuushypoteesi
Jonathan Haidt, Jaana-Mirjam Mustavuori (suom.)
Basam Books Oy, 2011

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Islam, jihad ja maahanmuutto, Politiikka ja yhteiskunta, Teologia

Ateistimuslimi: Matkani uskonnosta järkeen

Ali A. Rizvin ”Ateistimuslimi: Matkani uskonnosta järkeen” (Oma suomennos) on kanadalaisen ateistin omaelämäkerta ja manifesti.

20170705_140642

Rizvin kirjassa kerrotaan, miten hän ennen Kanadaan muuttoa kasvoi maallistuneessa pakistanilaisessa perheessä, jossa 3 vuotiaan serkun leukemian aiheuttama kammottava kuolema sai hänet lapsena epäilevään Jumalan olemassaoloa. Kuitenkin hän kasvoi aikuiseksi yhä uskoen Jumalaan, mutta yliopistossa lääketieteen ja fysiikan lukeminen romuttivat viimeisetkin yritykset perustella Jumaman olemassaoloa. Rizvista tuli ateisti ja hän alkoi ajaa islaminaisen teologian kyseenalaistamista ja edistämään muslimien uskon luopumista.  

Kirjassa Rizvi käy läpi islamilaisen teoligian ja osoittaa kuinka perseestä se on. Kirjailija sitten vertaa uskontoa tieteelliseen metodiin, joista jälkimmäinen osoitetaan paremmaksi, sekä kertoo miten sekulaarinen humanismi on parempi maailmankatsomus kaikille kuin uskonnot. Rizvi analysoi myöskin muut abrahaniset uskonnot ja murtaa niittenkin uskottavuuden, koska islamissa on paljon samoja elementtejä ja jopa samoja tarinoita kuin kristinuskossa ja juutalaisuudessa. Selvästi en ollut tässä vaiheessa kirjan kohderyhmä, koska olen opiskellut islamilaista teologiaa sen verran, että olen kuullut kaikki kyseisen uskonnon puolustukset ja haukkumiset. Sitten tietenkin ateistina olen lukenut kaikki uusateismin klassikot, joten samojen argumenttien lukeminen uudelleen oli jotain käsittämättömän tylsää.  

Parasta antia kirjassa ei olekkaan uskosta luopuminen, vaan Rizvin yritys puolustaa länsimaissa muslimien oikeuksia vähemmistöinä ja samanaikaisesti tuhota tai ainakin heikentää uskonnon vaikutusvaltaa. Tässä Rizvi poukkoilee siellä sun täällä, yrittäen tasapainotella rasismin ja suvaitsevaisuuden välillä. Mainitsen rasismin, koska vaikka Rizvi ei esimerkiksi hyväksy ”islamofobia” termin käyttöä, koska hänen mielestään se sekoittaa islam-kritiikin ja muslimivastaisuuden keskenään, niin hän silti ymmärtää maahanmuuttajataustaisena, että länsimaissa muslimeja rodullistetaan ja yritetään jatkuvasti sortaa.  

Rizvi itse tunnustaa omin sanoin olevansa uusateisti, eli modernia WTC-iskujen jälkeen syntynyttä hyökkäävää ateistista asennetta, joka on siinä näkemyksessä, että uskonnot ovat pahin vitsaus, mitä maailmassa on koskaan ollut. En kannata uusateismia, vaikka olen ateisti. Mielestäni uusateismin perustavanlaatuiset oletukset ovat väärässä ja Rizvi sortuu samoihin ongelmiin. Pahin oletus, mitä Rizvi tekee on uskoa, että ”todellinen” uskonto on fundamentalistinen kirjaimellinen pyhien tekstien tulkinta. Uskontotiedettä lukeneena ja folkloristiikkaa opiskelleena tiedän, että asianlaita on päinvastainen. Rizvi siis uskoo, että fundamentalistit ovat ”todellisia” muslimeja ja kaikki muut maailman muslimit ovat vain maallisia, koska eivät ole koskaan viitsineet lukea omia pyhiä kirjoja.
Kuitenkin Rizvi on sen verran älykäs, että hän tunnustaa omien sukulaistensa kautta, että ihmiset eivät ala noin vain luopumaan uskonnostaan, vaikka kuinka hän kertoisi, että se on paska. Sen sijaan Rizvi ajaa islamin maallistumista, kertomalla erilaisista islamintulkinnoista, koulukunnista ja järjestöistä, jotka kannattavat erilaista islamintulkintaa kuin salafistit ja wahhabistit, jotka ovat ne kaikista vihamielisimmät koulukunnat. Rizvi on vanhempiensa kautta huomannut, että islam ei ole yhtä ja ainoaa asiaa, joka olisi yhteensopimaton sekularismin kanssa, joten kirjaimellisesta lukutavasta on mahdollista siirtyä filosofisesti korkeimpiin pyhien tekstien tulkintoihin. Rizvi toteaakin, että itsenäistä ajattelua korostavaa islamilaista filosofiaa on ollut olemassa jo keskiajasta lähtien ja sitä kutustaan mu’tazila-suuntaukseksi.  

Täydellinen kirja tämä ei ole, mutta lukemisen arvoinen, jos ei ole koskaan lukenut yhtään uusateistista kirjaa tai jos haluaa tietää enemmän ateistimuslimeista ja edistyksellisistä islamilaisista filosofeista, niin tämä on hyvä esittelyteos aiheeseen. Suurin ongelma kuitenkin on kirjan selvästi länsimaalainen
ei-muslimien kohderyhmä, mikä harmittaa, koska muslimit tarvitsevät tällaista kirjaa, erityisesti Lähi-Idässä. 

Vaikka Rizvi tunnustaakin välillä, että islamilaisessa maailmassa on edistyksellistä ajattelua, niin hän silti asettaa sekularismin ja suvaitsevaisuuden länsimaalaisuuden ominaisuudeksi, mikä on mielesäni vähän rasistista. Kyllä Aasiasta nämä arvot löytyvät, eivätkä ne ole yhden maantieteellisen alueen ominaisuuksia. Erityisesti jos muistaa, että juuri ja juuri täälläkin homoja hyväksytään ja trans-sukupuolisten olemassaoloa epäillään niinkin paljon, että eduskuntapuolueen nuorisosiipi teki kampanjan heitä vastaan, sitten tietenkin meillä on yksi presidenttiehdokkais, joka ei usko evoluutioon. 

Rizvi menee länsimaalaisuuden ihailussa niinkin pitkälle, että hän ei ymmärrä vasemmistolaisia, jotka kutsuvat häntä ja joitakin muita ex-muslimeita ”imperialismin kätyreiksi”. Vaikka mielestäni eivät kaikki ex-muslimit ole sellaisia, niin Rizvi ei tosiaan vaikuta uskovan, että arabimaitten mustamaalaaminen voisi edistää mitenkään USA:n tai muitten NATO-maitten imperialismin oikeutusta. Rizvi ei vaikuta koskaan kuullenkaan ”valkoisesta pelastaja” myytistä, jolla esimerkiksi edistettiin Afrikan kolonisaatiota.

Mutta koska tämä on omaelämäkerta, joka heijastaa yhden ihmisen näkemystä maailmasta, niin annan anteeksi nämä virheet. koska tässä on muutama todella oivaltava ajatus koskien sekularismia ja asiallista islaminkritiikkiä, joten kannattaa lukea. 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Islam, jihad ja maahanmuutto, Teologia

Jeesuksen historiallisuudesta. Miksi meillä olisi syy epäillä.

Richard C. Carrierin ”Jeesuksen historiallisuudesta. Miksi meillä olisi syy epäillä.” on histograafinen tietokirja, jossa pyritään pesutelemaan, miksi Kristinuskon pääprofeetta Jeesus Kristusta Nasaretilainen ei ollut koskaan olemassakaan.

20170204_133415

Kirkailija myöntää, että Jeesuksen olemassaolo/olemattomuuden todistaminen on aika irrelevanttia siihen uskooko Jumalaan vai ei, mutta uskontotieteellisestä ja historiallisesta näkökulmasta yhden maailman suurimpien uskontojen profeetan olemattomuuden todistaminen voisi avata kokonaan näkökulmia kristinuskon tutkimiseen.

Ensiksi kirja alkaa määrittelemällä käsitteet ja käytettävät tutkimuskehykset sekä muutamia vasta-argumentteja, joita on käytetty puolustaakseen Jeesuksen olemassaoloa tukevien aineistojen niukkuutta. Merkittävin argumentti, jota käytettään puolustaakseen Jeesuksesta kertovien Raamatun ulkopuolisten aineistojen vähyyttä on. Esimerkiksi. se, että Aleksanteri Suuresta on hyvin vähän historiallista aineistoa, joten hänenkin olemassaoloa voitaisiin epäillä, joten turha edes vaivautua todistamaan Jeesuksen olemattomuutta. Carier käy läpi Aleksanteri suuren todistusaineiston läpi ja määrittelee, miksi hänestä on enemmän ja luotettavempia todistusaineistoja, kuin Jeesuksella ja osoittaa, että tämä vastaväite on perusteeton. Olen itsekkin kuullut teologitutultani tämän perustelun, mutta en koskaan ole viitsinyt tarkistamaan oliko se validi vasta-argumentt vai ei. Nyt tiedän, että ei ole.

Carrier käy läpi Jeesuksen todistusaineiston. Niin Raamatun ulkopuolisia, kuten vuosisatoja Jeesuksen kuoleman jälkeen olevia roomalaisten historioitsijoitten teokisa, joissa mainitaan ”Jeesus” tai ”Krestos” niminen kapinaallinen. Sekä monia juutalaisten ja ”harhaoppisten” kristillisten lahkojen tekstejä, joissa ”Jeesus” niminen henkilö mainitaan tai viittataan raamatullisen Jeesuken elämään. Mutta myöskin itse Raamatun sisällä olevia kirjoja, joissa Jeesuksesta kerrotaan.

Carrier käyttää tutkimusmenetelmissään histograaffista, kielitieteellistä, myyttianalyysi- ja muita historian ja folkloristiikan käyttämiä tutkimusmenetelmiä, sekä alan muita tutkimuksia, sekä puolesta, että vastaan. Näillä aineistoilla kirja käy jatkuvasti kahden osapuolen välistä dialogia, joissa kirjoittaja pisteyttää ”historiallisen todennäköisyyden” pisteytysjärjestelmän mukaan, miten todennäköistä on Jeesuksen olemassaolo. Tulokisa käydään, jokaisen kappaleen jälkeen läpi ja katsotaan, mikä todistusaineisto on todennäköisesti epäaito tai epäluotettava. Kirjassa käyttetty aineisto ja tutkimusmenetelmät olivat niin runsaita, että oli välillä vaikea pysyä perässä ja keskittyä. Välillä tuntui, kuin lukisin koko kristillistä ja juutalaista teologiaa, pienintäkin yksityiskohtaa myöten. Onneksi jokaisen kappaleen lopussa oli tiivistelmä johtopäätöksistä ja aineistojen laadusta.

Kirjassa tietenkin jatkuvasti yritetään todistaa, että Jeesusta ei ollut olemassa, mutta miksi? Carrier samalla kehittää teorian, jonka mukaan Jeesus oikeasti oli vain yksi myytittyyppi, joka oli jo olemassa Vanhassa Testamentissa ja monien muitten aikalaisuskontojen seurassa. Esimerkiksi. roomalaisten Romulus- ja syyrialaisten Ištar-kultteissa, jotka jakoivat samoja myyttielementtejä. Nämä myyttityypit sisälsivät sankarihahmon, joka on pääjumalan lapsi/puoli-ihminen, joka on ennustettu tekemään suuria tekoja Tämä sankari jouttuu aikalaisten pettämäksi, teloittamaksi ja syntyy uudelleen, pelastaen koko ihmiskunnan ja muuttuen jumalan rinnalle tai osaksi sen persoonaa eläväksi hengeksi. Juutalaiset kollektiivisesti alkoivat roomalaisen miehityksen aikana odottaa tämän myyttisen sankarijumalan paluutta ja alkoivat kehittää kultteja sen ympärille, joista yksi oli krsitinusko. Kristinusko oli yksi kulteista, joka menestyi, koska toisin kuin muut juutalaiskultit, se ei uskonut, että tämä sankarijumala palaa tähän todellisuuteen ja nostattaa juutalaiset kapinoimaan roomalaisia vastaan, vaan tämä palaa astraaliin maailmaan, jossa demonit ristinaulitsevat tämän ja näin hän urhautuu ihmiskunnan puolesta, solmiten uuden liiton, jossa ihmiset käyvät sisäistä vastarintaa itsensä kanssa, taaten taivaallisen pelastuksen. Sillä aikaa, kun Rooman miehitysjoukot kukistivat väkivaltaisemmat juutlaiskultit, niin pasifistinen kristinusko alkoi menestyä ja lopulta valloitti itse Rooman, muuttuen uskonnoksi, joka ajan mittaan muotoitui kristinuskoksi, minkä tunnemme.

Mutta Carrier ei tyydy vain tähän syntyteoriaan, vaan mene varhaiskrsistillisen teologian syvyyksiin ja nostattaa näkemyksen, jonka mukaan oikeastaan ensimmäiset krsitillisen kultin johtajat eivät uskoneet edes, että Jeesus oli todellinen toisesessa ulottuvuudessa elävä puolijumala, vaan vertauskua ihmiskunnan sisäiselle kamppailulle ja avain metafyysisen perimmäisen totuuden löydölle. Ainoa syy ylläpitää vertauskuvallista kertomusta 13 opetuslapsesta ja ristinnaulitsemisesta, oli houkutella rahvaat massat liittymään uskontoon, koska nämä eivät olleet henkisesti ”valmiita” vastaannottomaan monimutkaisia esoteerisia pohdintoja olemassaolon perimmäisestä tarkoituksesta.

Kirjan teesi myötäilee aika paljon Karen Armstrongin kirjaa Jaumalan perimmäisestä merkityksestä, sekä lukemaani pyhä Augustinuksen ”tunnustuksen” kirjaa, missä samankaltainen teoria esiintyy. Carrier painottaa, että Jeesusmyytin rakentuminen ei ollut tietoinen prosessi, missä pyrittiin huijaamaan ihmisiä tai mikään Katolisen kirkon salaliitto, vaan se oli aikalaisille tavallista sekoittaa historiallisia faktoja myytteihin ja uskontoihin. Folklorsitiikassa on samanlainen käsitys, jopa suomalaisessa kansanperinteessä, missä haltijahavaintoja ei kutsuta ”yliluonnollisiksi” vaan ”supranormaaleiksi”, koska ennen vanhaa ei erotettu luonnollinen/historiallinen henkisestä/mielikuvituksellisesta, vaan ne olivat yhtä ja samaa.

Todella hyvä kirja, jos jaksaa lukea läpi kaikkia tutkimuskehysselostuksia ja todennäköisyyslaskentoja, koska krsitillinen teologia on todella mielenkiintoista, erityisesti nämä metafyysiet konseptit, joita harvoin kuulee. Tietenkin lukulistassa on kirja, joka pyrkii todistamaan, että Jeesus oli olemassa ja hän oli oikeasti Jumalan poika.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Historia, Teologia

Maailmankatsomusten taistelu: tiede vs. Henkisyys

Deepak Chopran ja Leonard Mlodinowin ”Maailmankatsomusten taistelu: tiede vs. Henkisyys” on tietokirjan, manifestin ja filosofisen argumentaation kirja, jossa kaksi miestä hakkaa päätään seinään ja toivoo, että toinen osapuoli muuttaisi mieltään.

20170227_132649

Kirja koostuu vuorottelevasta argumentaatiosta, tieteellisen ateismin ja tieteellisen henkisyyden välillä, jossa jokainen osapuoli pyrkii perustelemaan, niin hyvin, kuin voi, miksi toisen maailmankuva on väärässä ja tämän oikeassa. Kirja ei anna lopullista vastausta, vaan lukijan on päätettävä kenen argumentti on parempi.

Näin tämän kirjan Helsingin kirjamessujen ostohyllyssä ja aihe kuulosti mielenkiintoiselta. Muistan, että isäni oli kanssani ja sanoi, että Chopran kirjat ovat roskaa ja menentän vain aikaani. Otin silti kirjan lukulistalle, koska, jos pystyn lukemaan Isiksen ja Marxin manifestit, niin pystyn lukemaan Chopran höpötyksiä. Ehkä isäni on ennakkoluuloinen ja intialaisamerikkalainen julkkisgurulla on tarjottavana kokonaan uusi perspektiivi todellisuuden luonteeseen, joka muuttaisi lopullisesti elämäni.

Olin väärässä ja isäni oli oikeassa. Menetin viikon elämästäni Chopraan ja en saa sitä koskaan takaisin. Tulen kuolemaan parin vuosikymmenen päästä, mieleni tulee pirstaloimaan pieniksi kiteiksi, jotka mätänevät ruumiini mukana ja tulen häviämään lopulliesti tästä todellisuudesta ja viimeisillä sähkökemiaalisilla reaktioilla, jotka ovat jäljellä aivoissani, tulen muistamaan sen viikon, jossa olisin voinut tehdä jotain parempaa, kuin lukea Chopraa. Mutta joskus on uhrattava itsensä muitten puolesta, eikä se ole, mitä Jeesus opetti?

Chopra esittää oman maailmankuvansa joka on universaalinen henkisyys. , jonka mukaan kaikki uskonnot ovat vain yrityksiä selittää universumin tajun, mutta ne epäonnistuvat, koska uskonnot ovat liian dogmaattisia ja tiedevastaisia. Chopran henkisyys pyrkii käyttämään tiedettä hyväkseen ja tarkastelemaan kaikkia filosofisia argumentteja, jos ne tukevat universumin tajun olemassaoloa. Jo tässä on mielestäni paha filosofinen virhe, joka olisi tarpeeksi deletoimaan kirjan tabletistani, mutta jatkoin lukemista.

Chopran mukaan universumi, siis koko tämä meitä ympäröivä todellisuus on yksi valtava metafyysinen organismi, jolla on taju, eli se ajattelee. Chopra yrittää selittää kvantifysiikalla ja muinaisilla hindumystikoilla, miten hän on päätynyt tähän huikeaan johtopäätökseen, mutta ei oikein tarjoa, mitään vakuuttavia todisteita, kuin sen että atomit siirtyvät paikasta toiseen jatkuvasti ja se todistaisi tämän kosmisen tajun olemassaolon.

Chopra perustelee, että me ihmiset olemme oikeasti vain orgaanisia antenneja, jotka vastaannotamme universumin ajatuksia aivoissamme. Koko meidän personalisuus ja taju ovat vain tämän universumin omia ajatuksia, joita aivomme vastaannottaa. Me siis emme ole henkisesti olemassa, vaan universumi on olemassa. Eli Chopra ei usko yksilölliseen sieluun, vaan että on olemassa yksi kosminen sielu ja meidän kehot vain vastaanottavat tämän signaalia. Tuntuu, että olisin voinut ostaa tutultani happoa ja olisin saanut samat ideat ja pitänyt samalla hauskaa.

Chopra pyrkki sitten hyvin amatöörimmäisesti käyttämään kaikki uskonnolliset argumentit, mitä olen kuullut jo miljoona kertaa perustellakseen henkisyyttä. Eli argumentaation tasolla Chopralla ei ole mitään uutta, mikä oli paha pettymys, koska joka ikinen näistä argumenteista on jo kauan sitten kumottu. Ainoa turvasatama Chopran kiehtovalle teesille, on se, että sitä ei voi todistaa tai kumota 100%, koska miten me edes pystyisimme huomaamaan, onko universumi elävä olento, joka ajattelee? Chopra itsekin myöntää tämän, jolloin hänen teesinsä muistuttaa Karen Armstrgongin teesiä Jumalan perimmäisestä olemuksesta. Mutta Armstrong on tarpeeksi älykäs, että ei yritä kuvailla tätä todellisuuden luonnetta, niin yksityiskohtaisesti, että se muistuttasisi fantasianovellin olentoa.

Mlodinow taas pyrkii perustelemaan, miksi tieteellinen metodi on ainoa tapa tutkia ja kuvata todellisuutta. Mlodinowin mukaan tiede on todistanut, että jumalia tai henkiä ei ole olemassa, olemme vain kokoelma atomeja, jotka ryhmäytyvät useiden vuosikymmenten ajaksi toimiviksi ihmisiksi ja hajaovat lopulta, muodostaen toisia asioita ja niin edelleen. Asumme pienessä kiviplaneetassa, joka on vain mikroskooppinen pölyhiukkanen jättiläismäisessä universumissa, joka on kylmä, pimeä ja vihamielinen. Kenenkään olemassaololla ei ole tarkoitusta, kukaan ei kuulu mihinkään ja me kaikki tulemme kuolemaan.

Mlodinowin argumentitkin on kuultu miljoonia kertoja ja oma maailmankuvani nojautuukin hänen puolelleen. Ainoa argumentti, mikä Chopralla on, joka on parempi kuin Mlodinowin on, se että tieteellinen maailmankuva ei tarjoa empatiaa, vaan kylmää logiikkaa, joka maailman historian aikan on onnistunut tuottamaan Neuvostoliiton kauhut ja ydinpommin. Chopra pyrkii yhdistämään henkisyyden ja tieteellisyyden yhdeksi kokonaisuudeksi, jolla olisi tämä empatia muita ihmisiä kohtaan ja siihen näkemykseen voin yhtyä vain osittain.

Minusta henkisyys ei ole mitään muuta, kuin filosofiaa, siinä ei ole mitään yliluonnollista, vaan se on aivojemme sivutuote, jota voimme hyödyntää edistyäksemme ihmisinä. Henkisyys kuitenkin ei pitäisi tarkoita sitä, epämääräistä lupausta, että saamme jotenkin pelastettua tajumme kehomme hajoamiselta. Mlodinow todisti, omalla puheenvuorollaan, että me olemme aivomme ja me kaikki tulemme kuolemaan ja se siitä. Voimme ainoastaan yrittää tehdä lyhyestä elämästämme tässä planeetassamme mahdollisimman siedettäväksi.

Eli kauttaaltaan aika turha kirja, jossa molemat osapuolet, erityisesti Chopra pyrki manipuloimaan tieteellisiä käsitteitä vahvistaakseen näkemystään ja Mlodinow taas pyrki täsmentämään termejä ja pysymään tiukan tieteellisen kriteeristön raameissa, jotta ei liukuisi sanojen sillisalaattiin, joka ei oikein tarkoita yhtään mitään. Eli aika turha kirja, jos on katsonut YouTubesta edes yhden Dawkinsin tai Hichensin debatin uskovaisen kanssa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Teologia

Tunnustukset

Aurelius Augustinuksen ”Tunnustukset” on sekä omaelämänkerta, että kristillistä teologiaa käsittelevä kirja.

f
Kuulin tästä teoksesta kun luin Karen Armstrongin kirjan Jumalasta, missä väitettiin, että ennen keskiaikaa kristillisessä teologiassa Jumalaa ei pidetty kaikivoipana olentoja, joka välittää siitä runkkaatko vai et. En heti uskonut tähän väitteeseen, vaikka se kuulosti äärimmäisen lohdulliselta, joten otin kirjassa mainittu Augustinuksen ”Tunnustukset” luettavaksi.

Armstrong oli oikeassa. Augustinus oli aikansa edellä oleva mies, jonka teesit ovat näköjään jääneet kirkolta unohduksiin.
Ehkä pohjoismaiset ev luterilaiset kirkot ovat lähempänä toelogia kuin muut kristilliset suuntaukset.

Augustinut kertoo nuoruudestaan ja miten sytrjäytyneestä pojasta kasvoi merkittävä ja viisas kirkkomies, mutta mikä on kiinnostavinta kuin Rooman imperiumin viimeisten vuosikymmenten kuvaus ovat äärimmäisen korkealentoiset filosofiset konseptit, jotka ovat lähempänä buddhalaisuutta kuin nykyistä kristinuskoa.
Augustinus toteaa esimerkiksi, että Raamattu on paimentolaisten kirjoittama kirja, jossa paistaa läpi tuhansia vuosia sitten olevien paimentolaisten maailmankuva, eikä se ole suoraan Jumalalasta, vaan tulkinta Jumalan olemuksesta, joten sitä ei pidä tulkita kirjaimellisesti eikä sen säännöt päde nykyaikaan, oikeastaan Raamattu pitää sopeuttaa nykyaikaan, eikä nykyaika sopeutua Raamattuun! Toinen on, että Jumala ei ole mikään olento, joka manipuloi todellisuutta, vaan on jokin loogisuuden ulottumattomissa oleva metafyysinen voima, joka on itse todellisuus. Homot eivät ole pahoja, vaan homoseksi ilman rakkautta on pahaa! ja ehkä järkyttävintä: Helvettiä tai Saatanaa ei ole olemassa, vaan ihmiset itse omalla itsekyydellään aiheuttavat pahaa toisilleen!

Augustinus murtaa jokaikisen käsityksen kristillisyydestä, mitä meillä on ja ihmettelen miksi tämän miehen kirjoituksia ei nosteta nykyaikana esiin? Miehellä on edellämainittujen seikkojen ohella todella monimutkaisia filosofisia pohdintoja, esimerkiksi itse ajan olemassaolosta tai miten eläimet ovat ehkä muodostuneet alimmista muodoista ja muita pohdintoja, joita pidämme nykyisen tieteellisen ajattelun tuloksina.
Ateistina on jotenkin outoa todeta, että kristinusko on ollut niin lähellä rationalisuutta ja masentavaa, että se on kadottanut tiensä ja auheuttanut niin paljon kärsimystä. Jokaisen kristityn ja ateistin pitäisi lukea Augustinuksen tunnustukset.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Teologia

Aineisto Jumalan puolesta – mitä uskonto oikeasti tarkoittaa

Karen Armstrongin ”Aineisto Jumalan puolesta – mitä uskonto oikeasti tarkoittaa” (oma suomennos) oli otsikon takia yksi kirja, jonka ajattelin lukea, koska uskon intelektuaaliseen integriteettin ja siihen, että omia näkemyksiä pitää haastaa, jotta ei vahingossa kaiva itselleen ideologista poteroa, joka rajoittaa omaa henkistä kehitystä.

f
Mutta heti kättelyssä Armstrong vertauskuvallisesti läpsii minua kasvoille sanomalla, että ”JUMALAA EI OLE OLEMASSA!” lukiessani tämän, aloin ihmetellä, mitä sille otsikon lupaamalle ”puolustusaineistolle” tapahtui kun jo heti ensimmäisessä sivussa myönnetään, että sellaista ei ole. Mutta pari riviä eteenpäin kirjailija selkeyttää provokatiivisen julistuksen. Se mitä me nykyään pidetään ”Jumalana” on väärä, oikeastaan suurin osa nykyihmisistä käsittää Jumalan aivan väärin, sekä uskovaiset, että ateistit. Alussa olin vähän skeptinen kirjan radikaaleille väitteille, mutta seuraavissa sivuissa Armstrong käy koko uskontojen historian, kivikautisista luolamaalauksista nykypäivään saakka, osoittaa uskonnollisten käsitteitten etymologisen alkuperän, kertoo pyhien kirjojen histografiasta ja monesta muusta aiheeseen liittyvästä, osoittaakseen että alun perin ”Jumala” ei ollut mikään kosminen superolento, joka manipuloi todellisuutta, tarkkailee ja välittää siitä mitä me ihmiset teemme ja ajattelemme.

Tämä käsite on Armstrongin mukaan länsimaisen tieteellisen ajattelun sivutuote. Tämänkin radikaalin väitteen kirjailija pyrkii todistamaan kattavalla ja todella elegantilla maailmanhistorian kerronnalla, miten eri historian vaiheet loivat tietynlaisia ideoita, filosofisia suuntauksia ja maailmankuvia, jotka muovasivat yhteiskuntien ajattelua itsestään, maailmasta ja Jumalasta. Tämä ideoitten ”vuorovaikutuksellisuus” luo lopulta sen kuvan Jumalasta, mitä me nykyään käsitämme ja koska tämä kuva Jumalasta ”kaikkivoipana olentona” on epälooginen ja fantastinen, suurin osa meistä ei kykene uskomaan vakavasti siihen.

Mutta mikä oli sitten ”alkuepräinen” Jumala? Koko kirjan on rakennettu tämän teesin ympärille ja yksinkertaistettuna ”Jumala” on metafyysinen käsite ”täydellisyydelle”, mutta ei vain tietynlaiseen täydellisyyteen, vaan itse käsite ”täydellisyys” joka kattaa koko todellisuuden, eli sen tunteen, mikä meillä on, että ihmiset ja itse todellisuus voisivat olla ”parempia” mutta ei tietynlaista ”paremmuutta” vaan itse absoluuttinen ja käsittämätön ”paremmuus” joka lymyää jossain ”tuntemattomuuden” rajamailla, minne aivomme eivät kykene koskaan täydellisesti käsittämämään, saati kuvaamaan sitä ja juuri tämä ”tunne” on se, mitä koemme kun luemme hyvän romaanin, katsomme dokumenttielokuvaa astrofysiikan galaktisen mittaluokan ilmiöistä tai vain ihailemme vuoristomaisemaa, se tunne että maailma on suuri, me olemme mitättömiä, mutta silti osa sitä, se on Armstrongin mukaan uskontojen perimmäinen käsite ”Jumalalle” ja juuri käsitteen metasyysinen hämäryys ja saavuttamattomuus on tehnyt ihmiskunnan yrittämään kuvata tätä käsitetää parhaansa mukaan, luoden myyttejä ja uskontoja, jotka ovat metaforoita, joitten avulla me pyrimme täydelliseen elämään, jossa toisistä välittäminen on keskiössä.

”Aineisto Jumalan puolesta” murtaa kaikki käsitykset mitä meillä on tieteestä, filosofiasta, ateismista ja uskonnosta. Armstrongin teksti oli niin vakuuttava ja tunteikas, että lukiessani sitä, minulle iski ”ahaa” elämys, jota olen vain välillä kirjoissa saavuttanut ja kuten yleensäkin tämä tunnevyöry aiheuttaa kokonaisen maailmankuvan muuttumisen ja näin ”uskonnollisen” kokemuksen. Tämän tunteen takia luen kirjoja ja juuri järisyttävän oivalluksen saavutus ajaa minua lukemaan kaikenlaisia kirjoja, jopa niitä jotka päällepäin katsottuna ovat totaallisesti maailmankuvaani vastaan. Tietenkin suurin osa mitä luen on täyttä filosofista roskaa, mutta välillä tulee kirjoja, jotka vain iskevät ja tämä on yksi niistä. Mutta kuten aina, en ajattele, että olen löytänyt ”totuuden” Armstrongin kirjassa, vaan jatkan lukemista, voi olla, että törmään kirjaan, joka kumoaa kaikki edelliset väitteet ja taas maailmankuvani muuttuu, mutta entiseen ei ole enää paluuta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Teologia