Aihearkisto: tietotekniikka

Jeff Bezos ja Amazonin aikakausi

Olin kauan sitten nähnyt tämän Brad Stonen, vuonna 2013 julkaistun ”Kaiken kauppa: Jeff Bezos ja Amazonin aikakausi” (oma suomennos) kirjan, mutta koko pulju ja sen perustaja eivät kiinnostaneet, vaikkakin olen kaupan asiakas. Mutta, kun viime vuonna luin uutisen Amazonin kytköksistä USA:n armeijaan, otin kirjan lukulistalle.  Halusin tietää, miten myymällä kirjoja netissä päädytään palvelemaan maailmanhistorian mahtavinta armeijaa?     

5

Idea    

Brad Stonen kirjoitti samaan aikaan Jeff Bezosin elämäkerran, että sen ympärille lähes mikrohistoriallisen kertomuksen Amazon-yhtiöstä ja koko modernista amerikkalaisesta yrityskulttuurista. Hienointa on kirjan elokuvamainen ympyrärakenne, joka alkaa Bezosin yhdellä merkittävällä henkilökohtaisella elämäntapahtumalla ja päättyy sen ratkaisulla.     

Stone menee syvälle tutkiessaan Bezosin elämää ja tämän personalisuutta. Toisin kuin monet muut internetjättien perustajat, Bezos oli suhteellisen normaali jätkä, vaikkakin huippuälykäs. Toisin kuin moni miljardööri, Bezos on hyvin avoin sen suhteen, että hänellä oli onnea kasvaa perheessä, joka oli yrittäjähenkinen ja investoi paljon hänen koulutukseensa. Tässä kirjassa siis vahvistetaan arvioimani Robert H. Frankin ”Success and Luck: Good Fortune and the Myth of Meritocracy” (2016) kirjan teesejä. Aikuisena Bezos aloitti uransa suuressa Wall Streetin firmassa, josta hän lähti rikkaana miehenä perustamaan Amazonin. Kirjailija käsitteleekin, mitä kirjoja tai elokuvia Bezos tai muut Amazon-yhtiön ihmiset kuluttivat ja saivat inspiraationsa. Saat sitten lukea laajoja referointeja erilaisista business-oppaista ja jopa scifi-kirjoista.  

Poikkeavasti Amazonissa ei esiintynyt juonitteluita, selkään puukottamista ja hurjia ristiriitoja, vaan Bezosilla oli alusta asti turvattu asema yhtiön johdossa. Tämä vakiintunut asema mahdollisti uskomattomia riskinottoja kaikkien asiantuntijoitten ja työtovereittensa vastalauseista huolimatta. Visio nettikaupasta, joka myy kaikki maailman tavarat oli tärkeämpi kuin välitön tasainen ja turvallinen voittomarginaali. Amazon olikin hyvin pitkään tappiollinen yritys, kuten moni internet-yhtiö, mutta nyt se on yksi maailman suurimmista firmoista ja sen omistaja yksi maailman rikkaimmista miehistä.    

Businesskulttuurin nurja puoli    

Ehkä mielenkiintoisinta tässä kirjassa ei ollut niinkään Bezosin elämä, joka on aika normaali, vaan Amazon-yhtiön historia. Vaikka Bezos ja moni kirjassa esiintyvä toimitusjohtaja ja korkeassa asemassa oleva työntekijä esitetään henkilökohtaisesti mukavina ja eettisinä ihmisinä, töissä he muuttuvat pahemman luokan riistäjiksi.

Bezosin doktriini oli tarjota markkinoitten alhaisimmat hinnat keinolla millä hyvänsä, jolloin yhtiö kiersi aktiivisesti veroja, pakotti kaikki työntekijät kilpailemaan keskenään, luopumaan perhe-elämästä ja tinkimään varastotyöntekijöitten työturvallisuudesta tai korkeasta palkasta. Kummatkin edellä mainitut olivat mahdollisia pitämällä pelolla työntekijät järjestäytymättä ammattiliittoihin.    

Koska Amazonin missiona oli jatkuvasti tarjota markkinoitten alhaisemmat hinnat, sen piti jatkuvasti valloittaa uusia tuotekategorioita. Tämä valikoiman kasvattaminen alkoikin paisuttaa yhtiön kokoa, mahdollistaen väliaikaisen hintojen alenemisen tappiollisiin lukuihin ajaakseen kilpailijansa konkurssiin. Tämä häikäilemätön asenne meni niinkin pitkälle, että Amazon melkein syyllistyi, monopoli- ja kartteli rikoksiin useita kertoja.     

Tämä kuitenkin ei ole Amazonin vastainen paljastuskirja, vaan niin hyvät kuin huonot puolet esitetään puolueettomasti. Brad Stonen teos pani ajattelemaan suuryritysten ristiriitaista luonnetta. Miten on mahdollista, että hyvät ja eettiset ihmiset, jotka antavat paljon rahaa hyväntekeväisyydelle, voivat sortua kohtelemaan työväkeä melkein kuin orjia ja välttämään veroja? Lukiessa tätä teosta tuli mieleen Joel Bakanin ”Yhtiö: Sairaalloinen voiton ja vallan tavoittelu” (2005) kirja, jossa argumentoitiin, että osakeyhtiön hierarkkinen rakenne pakottaa kaikki ihmiset mukautumaa tiettyyn epäinhimilliseen malliin. Kun ainoa toimintasi työssä on voiton maksimoiminen keinolla millä hyvänsä, kaikkia keinoja käytetään.     

Ongelmia    

Suurin ongelma on, että kirjailija keskitti kaikki energiansa Jeff Bezosin henkilökohtaisen elämän tutkimiseen, eikä niinkään kaikkiin Amazon yhtiön projekteihin. Esimerkiksi kirjailija lähti tutkimaan Bezonin muita yhtiöitä ja mitä ne tekivät, paljastaen, että hänellä oli salainen rakettiyhtiö, jonka tehtävänä on kolonisoida avaruus. Kuitenkin Stonea ei kiinnostanut tutkia, mitä tarkalleen Amazon myy USA:n tiedustelupalvelu NSA:lle? Sama on yhtiön muut Pentagon-kytkökset. Ainakin tässä kirjassa selvisi, että saadakseen yhtiön pysymään pystyssä, Bezos alkoi vuokrata yhtiön palvelimia, algoritmeja ja supertietokoneita ulkopuolisille tahoille. Todennäköisesti näin kirjoja myyvä yhtiö päättyi palvelemaan USA:n armeijaa. Olisi ollut mukavaa lukea eettisiä pohdintoja koskien kaupallisten kuluttajaprofilointialgoritmien myymisestä sotaa käyvälle armeijalle.    

Yhteenveto    

Brad Stonen ”The Everything Store: Jeff Bezos and the Age of Amazon” on todella hyvä ja vetävästi kirjoitettu yrityshistoriikki ei-niin seksikkäästä yhtiöstä. Tämä kirja on niin hyvin kirjoitettu, että se sai logistiikkahaasteet kuulostamaan jännittäviltä! Mutta kriittisemmälle lukijalle tämä on myöskin hyvä lähdeteos modernin kapitalismin ristiriidoista. Tämä on kertomus siitä, miten hyvin moraalinen toimitusjohtaja, jolla on visio tarjota halpoja tuotteita kuluttajille, päättyykin alistamaan juuri sen ihmisryhmän, joka hyötyy alhaisista hinnoista. Kirjailijan mukaan kuitenkin Amazon on jatkuvasti muuttuva yhtiö ja sen suunnitelmiin kuuluu melkein kaikkien tuotteitten myymisen lisäksi, niitten valmistus. Amazon suunnitellee valmistavansa niin kodin elektroniikkaa kuin työntekijänsä korvaavia robotteja. Jää nähtäväksi, miten pitkälle tällainen yhtiö voi kasvaa ja mitä se tarkoittaa tavallisille ihmisille?  

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): tietotekniikka

IBM ja holokausti

Joel Bakanin ”Yhtiö: Sairaalloinen voiton ja vallan tavoittelu” (2003) kirjassa käsiteltiin kaikkia tapoja, joilla yksityiset suuryritykset ovat pilanneet maailman ja yksi sen viitteistä oli Edwin Blackin, vuonna 1999 julkaisema kirja ”IBM ja holokausti” (oma suomennos) tietokirja. Panin sitten tämän kirjan lukulistaan, koska vaikka olen melko onneton tietotekniikassa, teknologian sosiaaliset ja poliittiset vaikutukset ovat aina kiinnostaneet.   

9

Idea   

”IBM ja holokausti” kertoo amerikkalaisen tietoteknisen yhtiön International Business Machine (IBM) osallisuudesta Natsi-Saksan harjoittamaan juutalaisten kansanmurhaan. Vaikka edellä mainitun Bakanin kirjassa kerrottiin IBM:n myyneen reikäkorttikoneita Natsi-Saksalle, en tiennyt kuinka syvälle tämä yhteistyö ulottui. Tässä Blackin kirjassa paljastuu, että IBM oli aktiivisessa yhteistyössä koko Toisen maailmansodan aikana Natsi-Saksan kanssa.    

IBM oli 30-luvulla globaali suuryritys, jolla oli tehtaita ja alihankkijoita ympäri maailman. Erityisesti Euroopassa. Yksi IBM:n alihankkijoista oli Saksassa. Kun Hitler nousi valtaan, tämä alihankkija varmisti rikastuttavan sopimuksen uuden hallinnon kanssa. Natsit käyttivät IBM:än reikäkorttikoneita kartoittaakseen kaikki ”ei-toivotut” saksalaiset ja näin varmistaa ketkä vangittaisiin gettoihin tai lähetettäisiin keskitysleireille. 

IBM:än Yhdysvaltojen pääkonttori oli täysin tietoinen siitä, mitä sen myymillä reikäkorttikoneilla tehtiin ja se antoi täyden siunauksen sille. IBM:n jopa lähetti huoltomiehiä Natsi-Saksaan ja ehdotti, miten kortistoja voitaisiin kehittää tehokkaimmiksi. Missään vaiheessa IBM:ällä ei kyseenalaistettu tätä yhteistyötä maailmanhistorian pahimman hirmuvallan kanssa. Kirjailija painottaakin, että jo ennen sotaa kaikki olivat tietoisia natsien harjoittamasta juutalaisvainosta.    

Pahemman luokan ahneutta   

Kirjailija jäljittää sekä Yhdysvaltojen pääkonttorin, että saksalaisen alihankkijan johtajien elämäkerrat, paljastaakseen että näillä miehillä ei ollut mitään muuta vakaumusta kuin voiton maksimoiminen. IBM ei osallistunut holokaustin tehostamiseen koska sen omistajat olivat rasisteja, vaan koska he halusivat varmistaa yhtiön rikastumisen. Vaikka IBM:ällä oli sen ajan tietokonemarkkinoiden monopoli, se oli yhtiönä järjestetty alihankkijoiden verkostoksi välttääkseen korkeita veroja. Kuitenkin nämä alihankkijat tottelivat Yhdysvalloissa olevaa päämajaa, joka halusi tietää tasan tarkkaan, mitä sen nimissä tehtiin. IBM:än korkeimmat virkamiehet kävivät säännöllisesti vierailulla Natsi-hallinnon korkeimmissa tasoissa. Jopa Hitlerin kanssa keskusteltiin henkilökohtaisesti.    

Kirjan mukaan IBM rikastuikin huimasti Toisen maailmansodan aikana. Yksi syy, miksi näin kävi, vaikka monet väittävät sodan olevan huonoa bisnekselle, oli se, että 1900-luvulla sotien aikana oli tapana kaapata vihollismaitten yhtiöt väliaikaisesti ja palautaa ne omistajille sodan päädyttyä, riippumatta siitä kuka sen voitti. Jo ennen Toista maailmansotaa tällainen yhtiöitten “lainaaminen” sodan aikana oli vakiintunut tapa, jota natsitkaan eivät kyseenalaistaneet. IBM:ällä ei ollutkaan mitään menetettävää uudesta sodasta, ainoastaan voitettavaa.    

Koska Yhdysvallat astui Toiseen maailmansotaan myöhemmin kuin muut, IBM sai hyvin pitkään vapaasti myydä ja huoltaa natsien laitteistoa ja näin edistää juutalaisten kansanmurhaa. Hitler oli niin kiitollinen IBM:än kontribuutiolle, että antoi sen amerikkalaisjohtajalle korkeimman natsimitalin, mitä ulkomaalaiselle voi antaa.    

Kun USA meni sotaan, IBM menetti väliaikaisesti saksalaisen alihankkijansa hallinnan, mutta kun sota loppui, amerikkalaisyhtiö sai alihankkijan ja sen tuottamat verirahat takaisin itselleen. Sota oli IBM:älle mitä voittoisinta aikaa, erityisesti kun se myi sodan aikana kaikille osapuolille teknologiaansa.    

Ongelmia   

Suurin ongelma tässä kirjassa on sen taiteellinen dramaattisuus. Edwin Blackin on todella hyvä kirjoittaja, joka väritti kirjassa esitetyt faktat todella tunteita herättävillä kielikuvilla. Vaikka tällainen taiteellinen ote tuottaa todella tyydyttävän lukukokemuksen, se hieman hämärtää siinä esitettyjä faktoja. Kirjassa liioitellaan natsien holokaustikoneiston tehokkuutta, niinkin paljon, että se herätti mieleen nykyisten teknologiayhtiöitten massadata-analyysin. On hyvin vaikea uskoa, että reikäkorttitietokoneilla oli niin massiivinen rooli holokaustissa. Kirjailija väittääkin, että ilman IBM tietokoneita holokausti ei olisi edes mahdollista, mikä kuulostaa hieman liioittelulta, kun Neuvostoliitossa onnistuttiin ihan ilman tietokoneita toteuttamaan laajoja puhdistuksia.    

Yhteenveto   

Edwin Blackin ”IBM and the Holocaust ” kertoo siitä, mihin kauheuksiin yksityinen yhtiö voi ryhtyä turvatakseen osakkeenomistajien edut. Kun muistaa, että tämä kirja kirjoitettiin ennen Facebookin, Twitterin ja Googlen homogeenista asemaa, sen viesti on vielä pelottavampi. Vaikka kirjan kieli voi olla joillekin ylidramaattinen se kuitenkin painottaa kuinka kauhistuttava holokausti oli ja, miten häikäilemättömästi moni yksityinen yhtiö toimi Natsi-Saksassa.   

Joittenkin mielestä natsit ja IBM:n sotarikokset ovat menneisyydessä, että nykyään suuryrityksiä sitovat yritysvastuu. Valitettavasti fasismi on nousemassa ympäri maailmaa. Samaan aikaan datayhtiöt ovat ehtineet syyllistyä lukuisiin yksityisyyden loukkauksiin. Pelko historian toistosta ei ole aiheeton. Suuret datayhtiöt ovat jo antaneet takaportteja NSA:lle, myyneet ihmisten yksityistä dataa poliittisille toimijoille, Google oli rakentamassa Kiinan hallitukselle sensuroitua hakukonetta ja muutenkin valtio on kokoamassa verkkokauppa Alibaban kanssa maailmanhistorian suurinta valvontakoneistoa, Amazon taas tekee tiivistä yhteistyötä Pentagonin kanssa ja lukuisat yhtiöt käyttävät kännyköiden GPS signaalia piirtääkseen äärimmäisen tarkan kartan ihmisen käymistä paikoista, josta hyvin helposti onnistutaan päättelemään ihmisen identiteetti. Voi olla, että tulevaisuudessa IBM:n sotarikokset kalpenevat sille kauhulle, jota globaali massadata-analyysi voi saada aikaan väärissä käsissä. Toisessa maailmansodassa reikäkorteissa oli vain ihmisten perustiedot, mutta nykyään lukuisissa palvelimissa ympäri maailmaa on niin paljon yksityistä tietoa, että jättiyhtiöitten algoritmit tuntevat meidät paremmin kuin me itse.   

Jätä kommentti

Kategoria(t): Rasismin ja äärioikeistolaisuus, Talous, Teologia, tietotekniikka

Kertomaton tarina BlackBerryn mahtavan nousun ja tuhon takaa

Suomessa BlackBerry ei ollut koskaan kovin tunnettu kännykkämerkki, mutta amerikkalaisissa elokuvissa se näkyi paljon. Moni tietää sen verran, että BlackBerry oli kallis businesskännykkä, jota kaikki hienot ihmiset käyttävät. Kun vuonna 2007 Iphone tuli markkinoille se kaatoi sekä meidän Nokian, että BlackBerryn kännykkävalmistajien huipulta, vaikka jälkimmäinen keksi koko älypuhelimen konseptin! Halusin sitten tietää enemmän tästä ikonisesta kanadalaisesta yrityksestä, joka onnistui häviämään itsensä aloittaman teknologiasodan. Otin luettavaksi vuonna 2015 julkaistun Jacquie McNishin ja Sean Silcoffin “Kadotettu kenttä: Kertomaton tarina BlackBerryn mahtavan nousun ja tuhon takaa.” (oma suomennos)  

13

Historia   

Kirja keskittyy Research In Motion (RIM) teknologiayrityksen perustajien Mike Lazaridis ja Jim Balsillie elämäkertoihin, jotka liittyvät suoraan BlackBerry brändin historiaan. Mike Lazaridis oli insinööri, joka oman tiiminsä kanssa suunnitteli BlackBerry puhelimen suuren näppäimistön ja kryptatun sähköpostijärjestelmän. Balsillie taas onnistui omilla kontakteillaan ujuttamaan suuryritysten johtajien käteen BlackBerryt, ohittaen täysin yritysten teknisen osaston, jossa kestäisi kuukausia arvioida uusi teknologian hyödyllisyys ja paikka teknologiabudjetissa. Tällä suoralla markkinoinnilla kaikki Pohjois-Amerikan rikkaimmat yrittäjät omistivat BlackBerryn, jolloin siitä tuli välittömästi menestyksen merkki, jota kaikki muutkin halusivat jäljitellä.  BlackBerry kännykästä tuli välittömästi valtion ja suuryritysten luotettu kommunikaatioväline. 

Kirjan mukaan kummankin yrittäjän tarinat ovat hyvin perinteinen keskiluokkaisten yrittäjien kasvutarinoita, mutta mielenkiintoisinta oli kummankin perustajan erilaiset persoonat. Lazaridis oli esoteeriseen kristillisyyteen uskova nörtti, joka halusi ennen kaikkea mukavuutta ja näppituntumaa teknologiaan.  Jim Balsillie taas oli häikäilemätön businessmies ja tyypillinen 80-luvun juppi, joka luki Sun Tzuta ja harrasti Amerikan Psykon kaltaista elämäntapaa. Balsillien ansiosta RIM yritys onnistui nousemaan pienestä kanadalaisyhtiöstä maailman suurimmaksi kännykkävalmistajaksi. Kuitenkin juuri molempien perustajien tyyli ja diktatoriset otteet aiheuttivat koko yrityksen kaatumisen.   

Kaatuminen   

Suurin syy BlackBerry puhelinten häviöön älypuhelinsodissa, oli juurikin RIM yrityksen perustajien totaalinen kyvyttömyys kuvitella tulevaisuutta tai kännykkäkuluttajia. Vaikka kummatkin keksivät 90-luvulla suuren kännykkänäppäimistön ja sähköpostijärjestelmän, he eivät kyenneet kuvittelemaan sen jälkeen mitään muuta innovaatiota kännykälle. Kummatkin uskoivat kännykkänsä olevan teknologian kulminaatio, jota asiakkaat tulisivat uskollisesti aina ostamaan.   

Yhteenveto   

McNishin ja Sean Silcoffin “Kadotettu kenttä: Kertomaton tarina BlackBerryn mahtavan nousun ja tuhon takaa.” on todella helppolukuinen tietokirja kanadalaisesta puhelinjätistä, joka loi pohjan älypuhelinteknologialle. Mutta se on myöskin tarina siitä, miten innovaattori voi jähmettyä omaan makaavuusalueeseen ja tuhoutua.   

Kertoo jotain kirjailijasta ja suuryrityskulttuurista, että kirjan lopussa ilmoitetaan iloisesti, että Black Berry:ksi uudelleennimetty RIM, selvisi taloudellisesta ahdingosta osittain, siirtämällä kännykkävalmistuksen Foxconn-yritykselle.  Kirjailija ei vain kerro, että tämä on tunnettu riistohikipaja, joka on niin pahamaineinen, että sen tehtaissa on turvaverkkoja työntekijöille, jotka yrittävät tappaa itsensä hyppäämällä ikkunoista ulos. Menin tarkistamaan, kannattiko rikkoa ihmisoikeuksia, googlaamalla BlackBerryn viimeisiä puhelimia. Eipäs näytä siltä. BlackBerryn kännykät ovat surkeita tavallisille kuluttajille ja ne ovatkin muuttuneet pienen brändiuskollisen kultin puhelimiksi. Suosittelen kaikille, joita kiinnostaa yritys- ja teknologiahistoria tämä kirja. Tässä on myöskin ripaus 80-luvun juppikulttuurin kuvausta, mikä oli aika kiinnostavaa.  

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin, tietotekniikka

Mitä internet tekee aivoillemme

Koska minua kiinnostaa poliittiset ideologiat ja miten ihmiset voivat omistaa koko elämänsä jonkun poliittisen aatteen edistämiseen, välillä luen neurologiaan ja psykologiaan liittyviä kirjoja. Koska pääaineeni on folkloristiikka, tietämykseni neurologiasta on aika pinnallinen ja se heijastuu satunnaiseen lukemistoon. Silmiini sattuikin Nicholas Carrin vuonna 2010 julkaistu ” Pinnalliset: mitä internet tekee aivoillemme” jonka laiton lukulistaan. Tämä siitä huolimatta, että olin jo lukenut Jaron Lanierin samana vuonna julkaistun ”Et ole koje” kirjan, joka käsittelee samaa teemaa. Tämä ”internet pilaa aivomme” genre on kiehtonut minua siitä asti, kun USA:ssa äänestettiin valtaan ilmiselvä fasistinen sekopää presidentiksi. Monet ovat todenneet, että internetin valeuutiset ja somen algoritmit ovat vaikuttaneet asiaan.

5

Idea     

Otsikon mukaan Carr pyrkii perustelemaan, miten internetin päivittäinen käyttö muuttaa ajatteluamme pinnallisemmaksi. Mutta tämän lisäksi teos on aika jännittävä tietokirja aivotutkimuksen historiasta. Vaikka olen jo lukenut muutaman kirjan aiheesta, kuten Steven Pinkerin ”The Blank Slate: The Modern Denial of Human Nature” (2002), Michio Kakun ”Future of the Mind: The Scientific Quest to Understand, Enhance, and Empower the Mind” (2014) ja Yuval Noah Hararin ”Homo Deus: huomisen lyhyt historia” (2015) silti tässä kirjassa oli paljon minulle ennestään tuntemattomia faktoja.     

Toisin kuin luulin, ihmisen mielen olemuksen keskustelu ei ole vielä päättynyt yksimielisyyteen siitä kuinka paljon ajattelumme on lukittu geeneihin. Pinkerin kirja oli minusta esittänyt aika vaakuttavaa aineistoa sen puolesta, että olemme suurimmaksi osaksi perimämme vankeja. Tässä kirjassa taas esitetään aika vaakuttavaa aineistoa sen puolesta, että ympäristö voi hyvinkin nopeasti muuttaa aivojemme fyysistä ja henkistä rakennetta! Uskottavaksi tämä väite menee, kun kirjailija tukeutuu pääosin neurologisiin tutkimuksiin. Pinker esimerkiksi omisti kirjansa kumotakseen humanistisia teorioita aivoista, joten on todella kiehtovaa, miten Carrin kirja päättyy päinvastaiseen lopputulokseen neurologialla. Toki koska tämä kirja on jo melkein 10 vuotta vanha, en voi ihan 100% sanoa, että keskustelu ihmisluonnosta ei ole muuttanut jälleen suuntaansa. Tieteellä, kun on tapana uudistua jatkuvasti.    

Historiaa.    

Carr esittää historiallisen materialismin kehyksellä, että teknologia ei vain muovaa meidän tapaa käsittää maailma ja näin keksiä uusia ideologioita, vaan oikeastaan meidän aivojemme fyysistä rakennetta. Kirjailija kertoo, miten uuden kirjoitus- ja lukemisteknologian käyttöönotto on todettu korostavan uuden teknologian vaatimaa neurologista aluetta, kun taas vähemmän relevantti aivon alue surkastuu. Kirjailija käsitteleekin, miten kirjoitustaito, taivuteltava kirja, grammaattiset säännöt, kirjapaino, tarkat kartat ja kirjoituskone ovat muovanneet tapaa, jolla jäsennämme ajatuksiamme ja kerromme niitä eteenpäin.   

Sitä esimerkiksi en tiennyt, että vielä keskiajalla eurooppalaiset kirjoittivat tekstejä suurissa pötköissä, vailla pilkkuja tai välimerkkejä. Kirjailija selittää, että ihmiset kirjoittivat kirjaimellisesti, miten ajattelivat ja näin lukeminen oli ulkopuolisille todella hankalaa. Tämän vuoksi vain korkeasti oppineet lukivat ja suurella vaikeudella. Mutta kun keksittiin pilkut ja välimerkit, lukeminen muuttui sujuvammaksi. Jos nämä vanhat teknologiat vaikuttavat dramaattisesti tapaamme hahmottaa maailmaa, silloin internetkin vaikuttaa ja tätä kirjailija pyrkii todistamaan, mutta toiseen suuntaan.    

Internetin neurologiaa    

Carr viittaa lukuisiin tutkimuksiin ja omiin kokemuksiin, joissa on havaittu, että nettiympäristö on sen verran ”äänekäs” erilaisten sivuikkunoitten ja ilmoitusten takia, että ihminen ei pysty keskittymään yhteen asiaan kerralla. Sen sijaan netinkäyttäjä poukkoilee eri välilehdestä toiseen, eikä lue ruudussa olevaa artikkelia kerralla. Tämä on samaan aikaan raskasta aivoille, että todella kiihottavaa. Saamme välittömän mielihyvän tunteen, kun vaihdamme sivua tai klikkaamme linkin, koska löydämme jotain uutta niitten takaa. Olen havainnut samaa ja joudunkin tämän kirjoituksen aikana vaihtamaan sivua Facebookiin, koska en heti keksinyt, miten jatkaa edellisen kappaleen lausetta. Sen sijaan että vain tuijottaisin tekstiä tai seinää, jotta ajatukseni voisivat jäsentyä paremmin, katselinkin, oliko joku haukkunut minua Facebookissa. Tämä voi kuulostaa omituiselta, mutta on todella tyydyttävää, kun joku tuntematon osoittaa kiinnostusta sinuun, vaikkakin vain ilmoittaakseen kirjallisesti halveksuntansa määrän. Mutta pahin havainto, mitä tässä kirjassa esitetään, on nettisivujen lukemisen erilaisuus, verrattuna fyysisiin paperiteksteihin: netissä ihminen lukee ”M” kuvioisesti vain silmäillen tekstin eri osia, sen sijaan että etenisi lineaarisesti edes takaisin. Kirjailijan mukaan tällainen lukeminen on nopeaa, mutta se ei kehitä pitkäkestoista muistamista ja pahimmassa tapauksessa se muovaa aivoista keskittymishäiriöisiä.    

Lukemisen iloa    

Kirjailija argumentoikin, että hidas, hiljainen ja pohdiskeleva fyysisen kirjan lukeminen on paras tapa harjoittaa omaa ajatteluaan ja muistaa lukemaansa kuin netissä. Koska asuin Brasiliassa nuoruuteni ja olin näköjään liian tyhmä ymmärtämään heti netin ihmeet, aloin käyttää teknologiaa vasta 15 vuotiaana täällä Suomessa. Tämän vuoksi olen tottuneempi lukemaan kirjoja kuin verkkoartikkeleita, joten kauhutarinat filosofian opiskelijoista, jotka eivät pysty lukemaan kirjoja, eivät päde minuun.    

Kirjan uskottavuutta lisää se, että monet ovatkin luonnehtineet runsasta lukemistani ”ihmeelliseksi”. Jopa yliopistossa runsaan kirjallisuuslähteiden käyttöäni on kommentoitu positiiviseksi. Tässä kirjassa viitataan metatutkimukseen, jossa paljastui, että samaan aikaan kuin netti yleistyi, lähdeviitteiden määrä on pudonnut merkittävästi. Tutkijat ovat alkaneet viitata samoihin tutkimuksiin, jotka esiintyvät Googlen hakutoiminnon ensimmäisillä sivulla, sen sijaan että tarkistaisivat järjestelmällisesti eri paikoista relevanttia informaatiota.   

Carr pelkää, että netti muuttaa ajatteluamme niinkin paljon, että alamme kirjoittaa kirjoja kuin nettisivun artikkeleita tai tekstiviestejä. Tällainen kehitys voi vaikuttaa tapaamme käsitellä informaatiota ja näin köyhdyttää ajatteluamme. Kirja loppuukin siihen pelkoon, että lopulta tietokoneet orjuuttavat meidät, koska olemme taantuneet henkisesti niin paljon.      

Yhteenveto     

Olen skeptinen sen suhteen voiko netti pilata ajatteluamme noinkin paljon? Mutta kuvailut teknologian kyvystä muuttaa aivojen rakennetta ja samalla ajattelutapaa, kuulostavat uskottavilta. Tämä voisi selittää, miksi köyhemmillä ihmisillä on todettu olevan oppisvaikeuksia. Puutteelliset kasvuolosuhteet, joissa huonon ruuan lisäksi ei ole kirjoja tai vanhempia, jotka opettaisivat lukemaan vapaa-ajallakin, voivatkin vaikuttaa suuresti nuoren älykkyyden muodostumisessa. Ongelma voitaisiin ratkaista vain parantamalla köyhempien materiaaliset olosuhteet ja tarjota parempia oppimisvälineitä.   

Carrin teesi on erityisen uskottava, kun 2.8 Hesarin artikkelin haastattelussa Bazarin tiedottaja Minttu Nikkilä totesi: ”Tieto on pirstaloitunutta. Sen voi päätellä ihan jo omasta mediakäyttäytymisestä: luen kännykästä yhden jutun sieltä ja toisen täältä. Tietokirja ei vilku tai värise, vaan sen äärelle voi rauhoittua ja saada jonkinlaisen kokonaiskäsityksen ­aiheesta.” 

Pari päivää Hesarin artikkelin jälkeen YLE uutisoi Lukutaidon rapautuminen näkyy äidinkielen tunneilla: ”Muutaman sivun novelli on monelle liian pitkä teksti”” jossa syytetään juurikin internetin infoahkyä ongelmaksi.

Ainakin en ole niin huonossa jamassa, etten jaksaisi keskittyä kirjan lukemiseen, kuten tässä kirjassa kuvatut tapaukset. Mutta edellä mainitut uutiset osoittavat kirjan teesit yhä ajankohtaisiksi ja uskottaviksi.      

 

2 kommenttia

Kategoria(t): Historia, Kovat tieteet, tietotekniikka

Homo Deus: huomisen lyhyt historia

Heti alussa Yuval Noah Hararin vuonna 2015 julkaisema kirja ”Homo Deus: huomisen lyhyt historia” kiinnosti minua ja laitoin sen lukulistaan. Kirja laajentaa edellistä ”Sapiens” kirjaa, kertomalla mikä voi olla ihmiskunnan tulevaisuus! Mutta akateemisten opintojeni takia keskityn folkloristiikkaan ja ääri-ideologioihin, joten minulla ei ollut kiirettä lukea kumpaakaan kirjaa heti. Vuodet vain vyöryivät ja kirjan suosio vain kasvoi. Melkein joka ikinen lukutaitoinen ihminen täällä Suomessa vaikutti lukeneen Hararin homokirjat paitsi minä. Sisäinen hipsterini alkoi kutittaa. Jos kaikki lukevat tätä kirjaa, ei se voi olla kovin hyvä tai oivaltava. Aloin epäillä, että Hararin kirjat olivat jotain tusinakamaa ja pelkäsin lukea ne. Mutta rohkeasti odotin lukulistani liikkumista, kunnes tartuin ensimmäiseen ja sitten tähän teokseen. Voin ilmoittaa, että olin väärässä. Hararin homokirjat ovat suosittuja, koska ne oikeasti ovat hyviä ja oivaltavia!   

15

Äärimmäistä naturalismia   

”Homo Deus” kertoo lyhyesti ihmisen biologisesta ja kulttuurisesta evoluutiosta, jonka jälkeen se ottaa hyvin materialistisen otteen itse sivilisaatioita muovaavista ideologioista, joita kirjailija kutsuu ”uskonnoiksi”. Harari kertoo, miten viimeisten vuosisatojen suurimmat ideologiat muovautuivat teknologian kautta ja miten tulevat teknologiat tulevat luomaan uusia ideologioita, joitten ympärille koko maailmankuvamme, sivilisaatiomme ja itse lajimme biologia tulevat perustumaan.    

Kirjassa todetaan, että viimeisempien tutkimuksien mukaan me ihmiset ja kaikki elolliset olennot, emme ole muuta kuin biologisia algoritmeja, joita voidaan manipuloida yhtä helposti kuin tietokoneitten lähdekoodeja. Hararin mukaan nämä tieteelliset löydöt paljastavat, että humanismi perustuu yhtä suureen harhaan kuin kaikki uskonnot. Harari haukkuukin tässä kirjassa uskontoja yhtä paljon kuin sosialismia ja ”darwinistista humanismia” (äärioikeistolaisuus), mutta päättyykin siihen lopputulokseen, että itse liberalismi ideologiana perustuu väärään ihmiskäsitykseen.

Hararin mukaan tulevaisuudessa tietokeniikan kehitys tulee luomaan kokonaisia uusia ideologioita, jotka ovat teknohumanismi ja datauskonto. Teknohumanismin mukaan me tulemme individualistisesti muokkaamaan kehostamme koko ajan täydellisempiä, kunnes voimme luoda itsestämme Jumalia, kuten Arthur C. Klarke (1968) spekuloi romaanissa ”2001”. Datauskonnon mukaan taas meidän tulisi kerätä kaikki maailman informaatio supertietokoneille, kunnes kaikki elämän salaisuudet ratkaistaan ja me sulaudumme täydellisesti toimivaan yhteiskuntaan, jossa ainoa yksilö on oikeastaan kaikkia manipuloiva supertietokone. Datauskonnon visiot ovat vähän samaa, mitä scifi-kirjailija Isaac Asimov visioi ”Säätiö” sarjassaan (1942–1993.) Kummassakin Hararin skenaariossa kapitalismi tullaan hylkäämään riittämättömänä ja vaarallisena talousjärjestelmänä. Tai pahimmassa tapauksessa kapitalismi tulee tapamaan meidät kaikki, jos emme muuta tai korvaa sitä ajoissa.   

Marx oli oikeassa   

Hararin puolueettomuus näkyy siinä, miten hän koko kirjan ajan ylistää liberalismia ja haukkuu sosialismia, mutta kuitenkin hän päättyy samoihin johtopäätöksiin tulevaisuuden kehityksestä kuin monet sosialistit. Tulevaisuus tulee olemaan joko teknokommunismin tai -fasismin määrittelemä. Harari päättyykin samoihin johtopäätöksiin kuin teknokommunismia ajavan Paul Mason. Vaikkakin Harari itse ei nimeä tulevaa yhteiskunnallista järjestelmää teknokommunismiksi, sen kuvatut ominaisuudet ovat samanlaisia kuin Masonin kirjassa ”Postcapitalism” (2015). Sitten tietenkin mikä on marxilaisempaa kuin tarkastella ihmiskunnan historiaa materiaalisten olosuhteitten kautta!  Tämä on jo toinen kerta, kun joku tieteilijä haukkuu sosialismia, mutta myöntää ideologialla olevan tieteellisesti valideja pointteja ihmisyydestä tai taloudesta. Toinen oli Jonathan Haidth kirjassaan ”Onnellisuushypoteesi” (2006)  

Tieteen valtavirtaan nojautuva   

Tässä kirjassa kerrotaan aika paljon tieteellisen kehityksen historiaa ja missä mennään uusien tutkimusten mukaan. Tässä oli aika lailla samaa, mitä lukemassani Michio Kakun ”The Future of the Mind: The Scientific Quest to Understand, Enhance, and Empower the Mind” (2014) ja Bill Brysonin ”Lyhyt historia lähes kaikesta.” (2003) teoksissa. Kaikki edellä mainitut kirjat taas perustuvat lukuisiin tutkimuksiin, joten voidaan sanoa, että Hararin kirja on yhteenveto siitä, mitä tiede näkee tulevaisuudeksemme, eikä Hararin omia perseestä vedettyjä mietintöjä.   

Yhteenveto   

Yuval Noah Harari ”Homo Deus: huomisen lyhyt historia” on hyvin helppolukuinen kirja. Tässä oletetaan, että et tiedä mistään mitään, joten kaikki selitetään. Harari on niin taitava kirjailija, että jopa ne osiot, jotka olivat tuttuja muitten kirjojen kautta, olivat miellyttävää lukea uudelleen. Parasta mitä sain sen lisäksi, että todettiin Marxin olleen oikeassa kapitalismista, on lause: ”Jumala on kuollut, kestää vain hankkiutua eroon ruumiista.” Kannattaa todellakin lukea tämä kirja, koska yksi sen pointeista on, että suurin osa ihmisistä ei ole käsittämässä, miten uusi digitaalinen massadataan perustuva teknologia on muovaamassa yhteiskuntaamme ja biologiaamme. Jos emme ajoissa ala pohtimaan uuden teknologian implikaatioita, vapaa markkinatalous tulee päättämään puolestamme ja todennäköisin skenaario on ihmiskunnan sukupuutto tai sitten vain köyhien joukkomurha.  

2 kommenttia

Kategoria(t): Historia, Kommunismi ja anarkismi, Politiikka ja yhteiskunta, tietotekniikka

Nettiöyhöttäjien radikalisoinnista

Angela Naglen ”Tappakaa kaikki tavikset: netin kulttuurisodat 4chanista, Tumblrista Trumppiin ja alt-rightiin.” (oma suomennos) on vuonna 2017 julkaistu tietokirja  internetin modernin amerikkalaisen äärioikeistoaallon noususta ja anatomiasta.

21

Tämä kirja on jo sen verran vanhentunut, että se ei käsittele kauhistuttavia seurauksia, mitä jotkut kirjassa käsitellyt äärirymhät ovat oikeassa maailmassa toteuttaneet, kuten Charlottesvillen natsimellakka, jossa uusnatsi murhasi autollaan mielenosoittajan tai Toronton incel-massamurhaajan.  Kuitenkin tämä kirja on jo saavuttanut klassikkostatuksen, koska se on kattavin tietokirja siitä, miten nämä pirun sairaat ryhmittymät muodostuivat internetin pimeimmissä kolkissa. Sekä miksi ne ovat paisuneet niin vaikutusvaltaisiksi, että saivat äänestettyä presidentin valtaan ja innoittamaan ihmisiä tappamaan ja kuolemaan, mitä mielikuvituksellisten aatteiden nimissä?

Historia

Kirjailijan mukaan nämä lukuisat ryhmät saivat alkuperänsä anonyymeillä keskustelupalstoilla, kuten 4chanissa. Monet olivat entisiä Anonymous-hakkeriryhmittymän aktiiveja tai kuuluivat samoihin yhteisöihin. 4chanissa vallitsee absoluuttinen sananvapaus ja täydellinen yksityisyys, mikä salli kaikkien mielipiteitten ja ideoitten vapaan kuplimisen. Näissä anonyymeissä keskustelupalstoissa muodostui pääosin teinipoikien vastakulttuuri, jossa rikottiin kaikkia mahdollisia tabuja kuvilla, videoilla ja kirjoitetuilla viesteillä. Koska joka päivä ihmiset kollektiivisesti tuottivat jatkuvasti ideoitten kohinaa, parhaimmat meemit, kuvamakrot ja ideat pulpahtivat esiin ja levisivät valtavirtaan. Suurin osa netissä pyörivistä meemeistä ja kuvamakroista ovat 4chanin tuotosta. Sivusto oli ajan mittaan muodostunut nettikulttuurin eturintamaksi.

Samaan aikaan toisella keskustelusivustolla Tumblrissa muodostui uudenlainen äärivasemmistolainen vastakulttuuri. Tumblrissa erilaiset naisvaltaiset identiteettiryhmät ajavat tiettyjen vähemmistöjen ja naisten oikeuksia yksi nettiväittely kerrallaan. Nämä kirjailijan kutsumat ”Tumblr liberaalit” eivät välittäneet niinkään taloustieteestä (eivät siis ole kommunisteja tai edes demareita), vaan miten erilaisia vähemmistöryhmiä käsiteltiin nettikeskusteluissa. Voitaisiinkin sanoa, että tämän nettipalstan äärimmäisemmistä käyttäjistä muodostui netin epävirallisia kielipoliiseja, jotka puuttuivat muittenkin nettisivujen keskustelujen kielenkäyttöön. Tumblr liberaalit olivat niin hulluja, että jopa kovan luokan kommunistit ja anarkistit kaikoivat heitä, mutta ideologia sai suosiota yliopistossa käyvien nuorten tyttöjen keskuudessa.

Nämä kaksi edellä mainittua alakulttuuria alkoivat törmätä toisiinsa netin muilla julkisilla areenoilla, jolloin tapahtui valtavia riitoja, jotka alkoivat polarisoida tavallisia netin käyttäjiä kahteen leiriin. Yksi uskoi, että mikään ei ollut pyhää ja kaikki on sallittua, kun taas toiselle mikään ei ole pyhää paitsi vähemmistöjen ja naisten tunteet. Molemmat ryhmittymät alkoivat kiusata toisiaan ja kaikkia, jotka sattuivat olemaan digitaalisessa ristitulessa. Samaan aikaan nämä riidat alkoivat valua todellisuuteen yliopistojen tilojen hallinnan muodossa. Mitä/kuka yliopistossa sai puhua ja missä? Muodostuivat kahden alakulttuurin opiskelijoitten kiistakapuloiksi.

Samaan aikaan kuitenkin oikea kovan luokan äärioikeisto alkoi valua hitaasti, mutta varmasti tabuja rikkovan yhteisön sekaan. Se naamioi oman natsipropagandansa ensin vitseiksi ja sarkasmiksi, mikä muuttui suoraksi rekrytoinniksi. Radikalisoituminen tuli mahdolliseksi, kun netin kulttuurisota alkoi muuttua kärjistetymmäksi ja ihmiset alkoivat kokea, että piti valita jokin poliittinen puoli.

Vasemmisto vuorostaan ei kyennyt tekemään samaa, koska Tumblr liberaalit vihasivat perinteistä vasemmistoa ja äärivasemmistoa, joille sosialismin ajaminen on tärkeämpää kuin oikean sukupuolipronomin käyttäminen. Vasemmisto, kuten yleensäkin, jäi riitelemään keskenään, kun taas tämä ”alt-rightiksi” muodostunut uusoikeisto yhdistyi ristiriitaisuuksista huolimatta valtavirtakulttuuria muovaavaksi voimaksi. Tämä kirja kertoo heistä.

Vihan viidakko

Angela Nagle jäljittää lukuisten erilaisten netin uusoikeistolaisten ääriryhmien historian, ideologian ja propagandistien taustat. Saat lukea tässä kirjassa esimerkkejä sellaisesta vihapuheesta, joka tekee ISIS-propagandan vaikuttamaan lapsellisen söötiltä. Jopa minä, joka olen lukenut lukuisia ääriliikkeitten manifesteja ja tunnen monia tässä kirjassa mainituista ryhmittymistä ja propagandisteista, järkytyin. Tässä on niin viheliäisiä ja sairaita ideologioita ja ryhmittymiä, että mitkään adjektiivit eivät pysty välittämään, miten pirun mielipuolisia ne ovat. En edes pysty kuvittelemaan, mitä reaktioita aihepiiriin perehtymätön lukija saa? Oksennusrefleksejä vai viinahampaan kolotusta?

Pahempaa olikin huomata, että olen lukenut suurimman osan tässä kirjassa mainituista manifesteista (mainitut kirjat eivät välttämättä ole äärioikeistolaisia), kuten: Jack Donovan, Roosh Valizadeh, Warren Farrell, Andrew Breitbart ja Jordan B. Peterson. En tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa, että olen haaskannut aikaani näitten sekopäitten kanssa?

Kuitenkin nämä manifestit ovat jäävuoden huippua, koska itse näitten kirjojen kannattajien keskustelupalstoilla meno on tuhat kertaa hullumpaa ja verenhimoisempaa. Ainoa asia, mikä estää näitä ihmisiä muuttumasta kovan luokan joukkomurhaajiksi on, se että suurin osa on vätyksiä, jotka eivät pysty edes omaa sänkyään petaamaan. Mutta, kuten alussa huomautin, jotkut ovat radikalisoitumassa kirjaimellisiksi Hitleriä ihaileviksi uusnatseiksi tai sitten naisvihaajiksi, jotka suorittavat joukkosurman ”kostaakseen huorille”

Ainoa yhdistävä asia näille ääriryhmille on se, että ne tunnustautuvat kuuluvansa ”alt-rightiin” eli vaihtoehtoiseen oikeistoon. Kaikki ryhmät eivät ole äärioikeistolaisia, mutta ne kannattavat kapitalismia ja vihaavat vasemmistolaisia, naisia, köyhiä (joskus vain värillisiä köyhiä) ja ”taviksia”. Tämän kattokäsitteen sisälle mahtuu niin kovan luokan Hitleriä ihailevia uusnatseja, miesasiamiehiä kuin äärinationalistinen tappelukerho, joka vannoi valan itsetyydytystä vastaan ”puolustaakseen länsimaista sivilisaatiota”. Stewart Homen romaanit ovat vanhentuneet, koska niissä kuvattu ääriryhmien hulluus ei ole enää tarpeeksi sekopäistä verrattuna tässä kirjassa mainittuihin ryhmittymiin!

Teoretisointia

Angela Naglen analysoi ne kulttuuriset vaikutteet, jotka ovat luoneet edellytykset sille, että joku keskiluokkainen valkoinen kolmekymppinen sinkkumies näkee vetoa ”pilluminaatti” salaliittoteoriaan tai, miksi hän on valmis murhamaan meksikolaisia siirtolaisia nettiyhteisön innoittamana?

Tässä jäljitetään lukuisia länsimaisia filosofisia suuntauksia ja ajattelijoita, jotka loivat idean, että vastakulttuuri on aina voima hyvyyteen ja edistykseen. Kirjailija syyttääkin erityisesti 60-luvun uusvasemmistolaisia vastakulttuurin ihannoinnista, mutta myöskin Nietchzeä ja muita vanhempia romantikkoja, jotka loivat länsimaisen idean yksilöstä, joka on väärinymmärretty, mutta ainoa järkevä hullujen maailmassa. Joskus marginaalissa oleva ihminen on oikeasti vain hullu. Mieleeni ainakin tuli Pentti Linkola tällaisesta ”väärinymmärretystä, mutta oikeassa” olevasta ideologista.

Naglen viesti ei ole se, että tabuja ei saa rikkoa tai, että sananvapaudessa on menty liian pitkälle, vaan se, että olemme luoneet mielikuvan, että rikkomalla tabuja ja provosoimalla, voimme edistää politiikkaa. Vasemmiston pahin virhe oli luulla, että oikeisto ei omaksuisi näitä taktiikoita itselleen. Internet on luonnut kuplia, joissa ihmiset radikalisoivat toisiaan ja jatkuva provokaatio on turruttanut joitakin käyttäjiä niin paljon, että he eivät pysty eorttamaan enää, onko joku tosissaan ajamassa juutalaisten massamurhaamista vai vain vitsailemassa, jotta ”suvakki” ärsyyntyisi.

Kirjailija itsekin joissain kohdissa myöntää, että jotkut kohtaamansa ulostulot ovat olleet niin pähkähulluja, että hänelle on ollut hyvin vaikeaa puolueettomana tutkijana, todeta onko tässä oikea poliittinen ehdotus raiskauksen laillistamisesta vai jokin todella sairas vitsi?

Gramscilainen uusoikeisto

Perinteinen konservatismi ja oikeisto ovat jäämässä taka-alalle ja tämä uusi täysin ristiriitainen ja järjetön alt-rightiksi kutsuttu uusoikeisto on muuttumassa uudeksi normaaliksi. Mielenkiintoisinta onkin Nalgen huomio, että moderni äärioikeisto samaan aikaan pitää kaikkea valtakulttuuria ”vasemmistolaisena postmodernistisena kulttuurimarxismina” mutta itsekin soveltaa marxilaisen postmodernistisen teoreetikon Antonio Gramscin ideoita omassa propagandassaan. Jo tämä kohta tästä kirjasta on todella kiehtovaa. Sitä luulisi ideoitten pysyvän oman ideologian sisällä, mutta osia siitä irtoaakin ja leviää jopa vastakkaisiin aatteisiin. Kirjoitin juuri tästä omassa kandissani ja sosiologi Oliver Roy teoretisoi samankaltaisesta ilmiöstä muslimien keskuudessa. Olen tässäkin blogissa kirjoittanut lukuisia kertoja, että jokainen oikeistolainen, joka kertoo ”vastustavansa” postmodernismia tai ”kulttuurimarksismia” on pahin postmodernisti ikinä. En siis ole ainoa tutkija, joka on tehnyt saman havainnon.

Yhteenveto

Angela Naglen ”Tappakaa kaikki tavikset” on ansainnut klassikkostatuksen. Tämä on paras kirja ymmärtääkseen, miksi USA:ssa kansakunta on niin polarisoitunut, mutta samalla se kertoo tänne Suomeenkin saakka ulottuvien ilmiöitten alkuperän. Suomessa ovat esimerkiksi Homma-foorumi- ja Ylilauta keskustelusivustot tuottaneet samankaltaista nuoriin vetoavaa äärioikeistolaista propagandaa.

Itsekin havaitsin 12.05.2018 pidetyssä Helsingin äärioikeistolaisessa ”sananvapausmarsissa” naisen, joka oli pukeutunut japanilaisen koulutytön asuun, jonka T-paidassa oli printattu alt-rightin Pepe-sammakon kuva. Siellä kovan luokan PVL-uusnatsien ja Suomi ensin kaltaisten väkivaltaisten ääriryhmien seassa, oli yksi radikalisoitunut netinkäyttäjä, jonka koko asu on yks suuri postmodernisti sekamelska. Hitler kääntyisi haudassaan.  Pahinta on kuitenkin tännekin levinneet häirintäkampanjat, joissa jopa toimittajia on vainottu. Kirjailija ei osaa antaa mitään ratkaisua tälle sotkulle, vaan toivoo, että aika sen ratkaissee.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Rasismin ja äärioikeistolaisuus, tietotekniikka

Kryptosota nyt!

Gabriella Colemanin ”Hakkeri, huijari, pillinpuhaltaja, vakoilija: Anonymousin monet kasvot (oma suomennos) on vuosien 2007-2013 aikana antropologiseen tutkimukseen perustuva tietokirja Anonymous hakkeriryhmästä.    

23

Kirjassa käytetään aika innovatiivisesti tuttuja käsitteitä ja teorioita, joita on useimmiten sovellettu primitiivisiin kulttuureihin ja uskontoihin. Tämä osoittaa, miten antropologia ei ole vain alkuperäiskansojen tutkimista. Sen teorioita voidaan soveltaa kaikkiin ihmisryhmiin. Eli en olekkaan ainoa hyypiö, joka käyttää alun perin alkuperäiskansojen tutkimiseen keksittyjä menetelmiä postmodernien ääriryhmien tutkimiseen. Antropologinen ote ilmenee Anonymouksen kielen ja mielikuvien juurten analyysissä.   

Anonymous ei ole yhtenäinen ryhmittymä, vaan enemmänkin kattokäsite erilaisille pienille hakkeriryhmille, jotka omivat anonymiteetin ja yhdistyvät hetkeksi valtavaksi digitaaliseksi parveksi, iskeäkseen johonkin digitaaliseen kohteeseen täysin ilman johtajaa tai virallista koordinointia. Tämän takia kirjan otsikossa on lueteltu eri asioita, joita Anonymoukseen nimeen on tehty.  Liikkeellä ei ole myöskään yhtenäistä ideologiaa, vaan se koostuu niin äärivasemmiston kuin -oikeiston 4chanin-keskustelupalstojen anarkistisista hakkereista.

Välillä nämä hakkerit päättivät hyökätä jotain nettisivua ja ”trollata” eli provosoida joku reagoimaan heidän härskeihin sanallisiin hyökkäyksiin ja vitseihin. Pahimmissa tapauksissa nämä hakkeriryhmät hakkeroivat nettiosoitteita, jotta saisivat esimerkiksi epileptikot saamaan kohtauksia. Kaikki tämä henkinen terrori tehtiin, koska he pystyivät.     

Ajan mittaan kuitenkin tämä äärimmäisen vitsikäs ja trollaava ryhmä alkoi saada poliittista heräämistä. ”Moraalihinteiksi” kutsutut hakkerit alkoivat ehdottaa verkkohyökkäyksiä yhtiöitä ja hallituksen virastoja vastaan, joita he kokivat olevan moraalittomia. Ensimmäiseksi kohteeksi tuli Scientologinen kirkko, jota vastaan ei voinut oikealla nimellä hyökätä, koska järjestö oli tunnettu oikeussyytteiden vyöryttämisestä. Tästä alkaa kirjan jännittävin matka, kun koko ajan suurempia verkkohyökkäyksiä kohdistetaan vuosien mittaan mitä suurempiin instituutioihin, jolloin lukuisat tiedustelupalvelut ja yksityiset verkkoturvallisuusfirmat alkavat hyökätä hakkereita vastaan.    

Kun lukee tätä kirjaa, niin huomaa, että elämme kyberpunk-dystopiassa, jossa valtavat transnationaaliset korporaatiot, tiedustelupalvelut ja erilaiset hakkeriryhmät taistelevat toisiaan vastaan julistamattomassa kryptosodassa, jossa taistellaan siitä, kuka saa murrettua toisen verkkopalvelimen salauskoodeja ja kerättyä tai vuodatettua sen sisällön.  

Nykyään valta ei enää lasketa raaka-aneilla ja armeijoitten koolla, vaan tiedolla. Elämme tietoimperiumien aikakautta, jossa valtiot ja muutamat jättiläismäiset yhtiöt hallitsevat suunnatonta määrää ihmisten tietoa, jota voidaan hyödyntää kaupallisesti kuin suuret hiili- ja kultakaivokset. Kuten ennen vanhaa, niin nykyäänkin on ihmisiä, jotka ovat valmiina ryöstämään tämän tulevan suurpääoman lähteen. Joskus he ovat yksittäisiä ihmisiä, mutta useimmiten jonkun valtion tiedustelupalvelun tai yksityisen suuryrityksen digitaalisia palkkasotureita.   

Kuten eräs haastattelu hakkeri kerrotaan sanoneen ”Jos jokin on salattu verkossa, niin se voidaan murtaa” ja tässä kirjassa kerrotaan huikeista tietomurroista, joihin ovat osallistuneet niin yksityiset turvallisuusfirmat, eri suurvaltojen tiedustelupalvelut, kuin täysin hallitsematon Anonymoyksen parvimieli. Internet on muuttunut villiksi länneksi, jossa kuka tahansa voi olla tyhjästä ilmestyvä digitaalinen pyssysankari.   

Kaikki toimijat rikkovat häikäilemättömästi lakia, mutta vain yhden tahon lainrikkomisista seuraa pidätyksiä ja raskaita, useitten vuosikymmenien, vankilatuomioita. FBI, NSA ja yksityiset turvallisuusfirmat ovat rikkoneet lukuisia lakeja jäljittääkseen ja paljastaakseen Anonymoyksen hakkereita, joita on sitten tuomittu tismalleen samoista rikoksista, mihin todistusaineiston kerääjät ovat syyllistyneet. Tämä tietenkin on täysin ymmärrettävää, kuin pahinta mitä Anonymous on saavuttanut, on arabikevään kaltaisen kansannousun edistämisen. Silti moni kansalainen on kokenut tällaisen kaksoisstandardin epäoikeudenmukaiseksi.    

Kirjailija itse yrittää olla puolueeton tutkija, mutta silti kirjan teksti tihkuu ihailua hakkereita kohtaan. Vaikka tutkija myöntää, että hän kunnioittaa Anonymouksen ihanteita instituutioitten läpinäkyvyydestä, horisontaalisesta päätöksenteosta ja sananvapauden puolustamisesta, hän silti esittää myöskin liikkeen ikävimmät puolet, kuten joittenkin ryhmittymien irvokas, mutta huumorin sekoittama, rasismi ja homofobia. Samoin kirjassa kritisoidaan hakkereitten tietomurtoja, joissa paljastetaan yksittäisten ihmisten osoitteita ja puhelinnumeroita.     

Akateemisesta tutkimuksesta huolimatta tämä kirja on kirjoitettu aika lailla populaariin sävyyn. Kaikki käsitteet selitetään perinpohjaisesti, joten ei tarvitse ymmärtää mitään tietotekniikasta tai antropologiasta. Samaten kieli ei ole kuivakkaan tieteellistä, vaan hyvin vauhdikasta. Itsekin tunsin hurraavani hakkereitten puolesta, kun nämä pysäyttivät luottokorttifirmojen palvelimet, jotka boikotoivat Wikileaksen lahjoituksia tai, kun Anonymous auttoi Egyptin kansannousua.     

Mutta tämä kirja ei ole täydellinen. Auttamattomasti tämä teos on vanhentunut ja Anonymous on vain varjo entisestään, kun moni avainhahmo on telkien takana ja nykyään 4chan tunnetaan /pol/-keskusteluketjun nettinatsien pesäpaikkana. Samalla Venäjän infosotaa ei käsitellä tässä kirjassa mitenkään. Muuten tämä on loistava teos yhdestä historian vaikutusvaltaisimmasta hakkeriliikkeestä.     

Jätä kommentti

Kategoria(t): tietotekniikka