Viestejä ulkoavaruudesta

Jim Al-Khalilin, vuonna 2017 julkaistu artikkelikokoelma ”Muukalaiset: Ulkoavaruudellisen elämän etsintä maailman johtavien tiedemiesten toimesta” (oma suomennos) on tietokirja otsikossa mainitusta tutkimuksesta.   

Screenshot_20190320-180205

Halvin versio tästä kirjasta oli äänikirja. Jostain syystä E-kirja ei kustantajalle kelvannut.

Idea   

Jim Al-Khalilin toimittamassa teoksessa on koottu eri tieteentekijöitten artikkeleita, joissa valotetaan, miten elämää ulkoavaruudessa etsitään, minkälaista se voisi olla ja miten väärässä ufologit ja populaarikulttuuri ovat niistä.   

Kirjan keskeisessä asemassa on CETI-tutkimus (Communication with extraterrestrial intelligence) eli ulkavaruudellisen älykyyden kanssa viestiminen. Käytännössä se tarkoittaa ulkoavaruuden viestintäsignaalien etsimistä. Koska tähän asti ei ole löydetty elämää ulkoavaruudesta, tämä teos käsitteleekin aiheeseen liittyviä spekulaatioita ja tieteellisiä teorioita.   

Kirjassa valotetaan melkein kaikki astronomiasta, astrofysiikasta ja biokemiasta, mikä liittyy ulkoavaruuden mahdolliseen elämään ja evoluutioon. Kaksi koulukuntaa yrittää selvittää ulkoavaruuden elämän mahdollisuutta: Ensimmäinen tutkii voiko elämä syntyä vain meidän maapallon kaltaisessa planeetassa vai voiko se syntyä täysin vieraissa olosuhteissa, ja toinen pohtii, että jos elämää löytyy ulkoavaruudessa, voiko se olla älykästä?   

Eksistentialismia  

Kuvaukset eri mikroeliöistä ja niitten evoluutiosta olivat mielenkiintoisempia, erityisesti kun yksi tutkijoista kirjoitti, ettei ole olemassa, ainakaan vielä, tarkkaa rajaa missä alkaa biologinen elämä ja missä päättyy geologinen elottomuus. Tässä kirjassa käydäänkin läpi erilaisia määritelmiä biologisesta elämästä ja, mitä on tajunta.    

Lukiessa tätä kirjaa tuleekin sellainen musertavan pelottava oivallus siitä, miten hauras elämä ylipäätänsä on, puhumattakaan älykkäästä elämästä. Joittenkin kirjoittajien toteamus, että ehkä olemmekin yksin universumissa on ahdistava. Pitkään aikaan en tuntenut tarvetta uskoa johonkin yliluonnolliseen, mutta tämä kirja sai minut toivomaan, että jos avaruudesta ei löydy elämää, niin ehkä me olemmekin jonkun kosmisen suunnitelman luoma erikoisuus? Ajatus siitä, että ihmiskunta tai ylipäätänsä elämä on vain tilastollinen poikkeama, sattuma, joka ajan kuluttua tuhoutuu kenenkään kaipaamatta, on liian kamala. Laintaakseen television X-files-sarjan (1992-2002) agentti Fox Mulderin omistamaa UFO-julisteen sitaattia ”Haluan uskoa”    

1451526409-0

Prometheus-elokuva oli perseestä!   

Hauskimmat osat tästä kirjasta ovat kuitenkin kuvaukset populaarikulttuurista, joissa vihaiset tiedemiehet haukkuvat, miten epätieteellisesti Holywood-kuvaa avaruusolioita. Scifi-kirjallisuuteen suhtaudutaan myötämielisemmin ja sekin voi johtua siitä, että alassa on oikeita tiedemiehiäkin. 
 
Paras artikkeli oli Ridley Scottin ohjaaman ”Prometheus” (2012) elokuvan ankara kritiikki. Kirjoittajan mukaan sen lisäksi, että elokuva on juonnellisesti surkea se on myöskin törkeän epätieteellinen. Nauroin todella paljon, koska kritiikki oli kirjoitettu niin hauskasti, mutta myöskin sen takia, koska ajatus tiedemiehestä suuttumassa jostain elokuvasta on pikkasen huvittavaa. Mieleeni tuli isäni, joka aina haukkui sotaelokuvia, joissa sotilaat marssivat yhdessä supussa, mahdollisesti altistuen yhdelle kuolettavalle konekivääriruiskulle. ”Hajaantukaa saatana!”   

Ongelmia   

Suurin ongelma tässä kirjassa on, ettei siinä ole mitään uutta, jota en olisi lukenut Caleb Scharfin ”Kopernikuskompleksi” (2015) kirjassa. Mutta jos ei ole lukenut kyseistä teosta tai muuten tutustunut aihepiiriin, on tämä varmaan todella jännittävä.    

Ufologiaa käsittelevässä osiossa olisin kaivannut analyysiä siitä, miten uskonnollisia jotkut UFO-tarinat ovat. Enkä tarkoita sitä, että niihin suhtaudutaan kuin uskontoihin, vaan siinä, että monissa kertomuksissa UFO:ot ovat jotain rinnakkaistodellisuuden ”tieteellisiä” enkeleitä tai henkiä. Tämä on variaatio ”muinaiset avaruusoliot” uskomuksesta, jonka mukaan oikeasti uskonnot ovat väärintulkittuja UFO-havaintoja. Monet UFO-havainnot sisältävät käsityksiä kristillisestä taivaasta ja ihmisten reinkarnaatiosta ulkoavaruuden planeettoihin tai rinnakkaistodellisuuksiin. Tällaisia uskomuksia ei tässä kirjassa analysoida.    

Yhteenveto   

Jim Al-Khalilin ”Aliens: the world’s leading scientists on the search for extraterrestrial life” on hyvä tietokirja masentamaan ateistin, UFO:ihin ja jumaliin uskovia rankalla tieteellisellä tekstillä. Mutta ainakin opit paljon erilaisista aiheista! Kuitenkin toivo elää, että joku ulkoavaruuden mystinen singaali saadaan kaapattua, että joku bakteeri kaivataan Eurooppa-kuun jäästä tai Marssin hiekasta. Haluan uskoa. 

 

 

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): filosofia

Hyppy ajassa

Madeleine L’Engle, vuonna 1962 julkaistu ”Hyppy ajassa” kertoo kahdesta erityislaatuisesta lapsesta, jotka lähtevät estimään kadonnutta isäänsä eri ulottuvuuksissa.

14

Idea

Tämä on todella kummallinen kirja, joka alkaa tavanomaisena kertomuksena kahdesta hitaasti kehittyvästä lapsesta (autisteja?), joitten isä katoaa. Asiaan liittyy valtion salainen aikamatkailuohjelma ja pari noitaa. Etsiäkseen isäänsä, nämä lapset matkustavat mystisten naisten kanssa eri aikakausiin, ulottuvuuksiin ja planeettoihin, tutustuen ihmeellisiin kulttuureihin.

En muista, miksi tämä kirja oli lukulistassa, mutta se ei liity siihen, että tästä tehtiin nyt Disney-elokuvaversio. En edes tiennyt koko elokuvasta, kun vasta hankittuani suomennoksen. Mutta tämä on ehkä monimutkaisin lastenkirja, jota olen koskaan lukenut. Tässä toki selitetään aika yksinkertaisesti kvantifysiikan teorioita.

Mielenkiintoisinta ovat kirjan kuvaukset eri avaruusolioista, jotka olivat todella korkealentoisia filosofisia pohdintoja ihmiskehon rajallisuudessa. Tässä kirjassa esimerkiksi on avaruusolioita, jotka eivät näe mitään, vaan he TIETÄVÄT. Siinä sitten saat kuulla, kun lapsi yrittää selittää avaruusolioille, mitä *näkeminen* tarkoittaa ja sen sellaista. Lukiessa tätä kirjaa, tulikin mieleen Douglas Adamsin ”Linnunradan käsikirja liftareille” (1979-1992) joka esiteininä räjäytti tajuntani.

Ongelmia

Suurin ongelma on tarinan vaikeaselkoisuus. Mutta se voi johtua siitä, että olen aikuinen, joka tarketuu yksityiskohtiin ja muuhun logiikkaan. En ihan tajunnut tarkalleen mitä tapahtui, miksi ja missä oikein oltiin.

Yhteenveto

Madeleine L’Engle ”Hyppu ajassa” on ihan hyvä lastenkirja universumista ja ihmistajunnan rajoista, mutta hieman vaikeaa seurattavaa. En osaa ollankaan arvioida onko tämä kirja parempi lapsille tai aikuisille, mutta on tämä lukemisen arvoinen sen tieteisfantasiakonseptien takia.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin

Mitä Jordan B. Peterson tarkoittaa?

Olin selaamassa Facebookkia, kun uutisvirtaan ilmestyi Warelia-kustantamon mainos Matti Kankaanniemen tänä vuonna julkaistusta kirjasta ”Ilmiö Jordan B. Peterson”. Facebookin algoritmit selvästi tietävät, mitä haluan. Otin sitten kirjan luettavaksi, koska arvioni Petersonin ”12 elämänohjetta: käsikirja kaaosta vastaan” (2018) oli viime vuonna luetuin kirja-arvosteluni, joten lukijoita varmaan kiinnostaa tämäkin kirja. Samalla voin tarkastaa olenko yksin tulkintani kanssa?

4

Idea

Åbo akatemian teologian tohtori Matti Kankaanniemi pyrkii selittämään mitä kiistanalainen kanadalaisprofessori Jordan B. Peterson oikeasti tarkoittaa? Tämä kirja on hyvin kattava, eikä siinä viitata vain Petersonin menestysteokseen, vaan tässä tukeudutaan hänen YouTube-luentoihinsa, yliopistouraan, haastatteluihin, elämäkertaan ja jopa niihin tutkimuksiin ja filosofisiin ideoihin, joihin professori viittaa, piirtääkseen tarkan psykologisen kuvan miehen ajattelusta. 

Kankaanniemen mukaan Peterson ydinsanoma on vallitsevan ”pätevyyshierarkian” puolustaminen koetulta kommunismilta ja feminismiltä. Kirjailijan mukaan Peterson uskoo, että yhteiskunnan vallitsevat valtahierarkiat ovat luonnollisesti järjestäytyneet niin, että parhaat ja pätevimmät ihmiset ovat sen huipulla. Mikä tahansa pyrkimys uudelleenärjestää tai murtaa valtahierarkiat ovat vaarallisia ja voivat pahimmillaan johtaa Neuvostoliiton ja Maon Kiinan kulttuurivallankumouksen kaltaisiin kauhuihin. Luettuani tämän, nauroin ääneen ja taputin käsiäni. 

Kankaanniemen mukaan Peterson haluaakin, että ihmiset pyrkisivät sopeutumaan vallitsevaan hierarkiaan ja parantamaan itseään sen puitteissa. Tämä saadaan aikaan tulkitsemalla Raamatun oppeja evoluutiopsykologian jungilaisen luennan kautta. Kaikki Petersonin puheet Disney-elokuvan Pienestä merenneidosta ja kaaoslohikäärkmeistä ovatkin jungilaisia arkityyppejä, joitten ydinviesti myötäilee ihmisen ja hummereitten evoluutiobiologisia ominaisuuksia. Yhdessä edellä mainitut havainnot osoittavat Petersonin mielestä, että klassinen kristillityyden opettama elämäntapa on kaikista ”luonnollisin” tapa olla hyvä ihminen. Kankaanniemi korostaakin, että Petersonia eivät fanita fasistit, vaan kristityt.

”Puhu tarkoilla sanoilla”

Kankaanniemi korostaa, että Peterson ei siedä epämäärisiä käsitteitä ja aina pyrkii määrittelemään ne ennen kuin antaa vastauksen. Tämän takia Peteronin kanssa väitteleminen on todella vaikeaa, koska mies aina pyrkii pysäyttämään puhujan kysyäkseen, mitä tämä tarkoittaa tietyllä sananalla? Eikä hän itsekään anna suoraa vastausta suurimmalle osalle kysymyksille, koska hän ei ole pohtinut kaikkia kysymyksen loogista ketjua loppuun asti. Vasta tämän pohdinnan jälkeen, joka voi kestää vuosia, Kankaanniemi kirjoittaa, Peterson voi antaa suoran vastauksen kysymykselle.

Kuten omassa ”12 elämänohjetta: käsikirja kaaosta vastaan” arviossani totesin, Peterson epäonnistuu useasti määrittelemään käyttämiään käsitteitä. Kankaanniemi joutuukin myöntämään tämän kirjassaan useasti, kun hän toteaa, että Peterson pohtii asioita ääneen, ilman että ne olisivat kristallisoituneet pysyviksi kannoiksi professorin mielessä. Kirjailija toteaakin, että Peterson on niin akateeminen, ettei hän ole tottunut yliopistoluentojen ulkopuolisen ympäristön viestintätyyliin, jossa ollaan varmoja asioista. Tämä kyvyttömyys kommunikoida asioita selvästi, on aiheuttanut sen, että miehen sanomaa on tulkittu äärioikeistolaiseksi! Eli paras puolustus, mitä Kankaanniemi on keksinyt Peteronille on, että mies on todella huono julkinen puhuja ja kirjoittaja!

Antikommunismi

Kankaanniemen kirja ei ole pelkästään mikään faniteos, jossa puolustetaan omaa idolia, vaan tässä kritisoidaan Petersonin joitakin ideoita. Esimerkiksi kirjailija ylistää Panu Raatikaisen artikkelia, jossa kritisoidaan Petersonin vainoharhaisuutta yiopistojen vasemmistolaisuudesta. Muutenkkin Kankaanniemen mukaan Peteron ”yksinkertaistaa” marxilaisen ja postmodernististen teoreetikkojen välistä ideologista jatkumoa.

Kankaanniemi kuitenkin yhtyy Petersonin näkemykseen, että pyrkimys tasa-arvoon voi johtaa Neuvostoliiton gulagien kaltaiseen sortojärjestelmään. Kirjailijan mukaan Peterson vastustaa intersektionalismia koska ihmisissä voi löytää loputtomia ominaisuuksia, joista uhriutua, jolloin koko yhteiskunta voi murtua kaikkien vaatiessa omalle identiteettiryhmälle erityisoikeuksia.

Kankaanniemi nostaakin kotimaisen esimerkin kritisoimalla Historioitsijat ilman rajoja -järjestön raporttia ”Kenen historia?” siitä, että sen tavoitteena on lisätä yliopistoissa kolonialismia käsittelevää tutkimusta ja vähemmistöjen ääntä. Kirjailijan pitää koko raporttia epätieteellisenä, koska hänen aavistaa, että siinä on ennalta päätetty, että Suomi on riistäjäkolonialistinen valtio. Hän olettaakin, että suomalainen historiatutkimus on samaan aikaan jo puolueetonta ja, että tällainen vähemmistöjen äänen lisääminen kolonialismia käsittelevässä tutkimuksessa voisi aiheuttaa sellaisen tilanteen, jossa vaihdetaan yhden ryhmän historiakäsitys toiseen, tuhoten tutkimuksen objektiivisuuden. Eli Kankaanniemi ikään kuin myöntää, että historiantutkimus on valkoisen kantasuomalaisen perspektiivillä kirjoitettu, mutta haluaa ylläpitää sen, koska ajatus vähemmistöjen perspektiivin lisäämisestä on pelottava.

Kankaanniemi ei vaikuta ymmärtävän, että historiallisia mielikuvia on olemassa, jotka vaikuttavat joskus vahvemmin yhteiskuntaan kuin varsinainen tutkimus ja sitä raportti kritisoi. Eivät kaikki ihmiset opiskele yliopistossa historiaa, joten monille yläasteen vääristynyt historia voi olla ainoa tuntema historia, siitä huolimatta, että uudempi akateeminen tutkimus on osoittanut edelliset koulussa opetetut tiedot vääräksi. Kaikille, paitsi näköjään tämän kirjan kirjoittajalle, on tuttua, että kouluopetus laahaa akateemisen tutkimuksen jäljessä.

Historioitsijat ilman rajoja -järjestön julkaisema raportti on keskustelunavaus, jossa ehdotetaan lisätutkimuksia, jotka voisivat muuttaa vanhentunutta kuvaa Suomen kehityksestä muka eristyneessä kuplassa, kaikkien muitten aikakauden geopoliittisten kehitysten ulottumattomissa. Kankaanniemi ei tätä näköjään ymmärrä ja alkaakin haastaa olkiukkoa, jonka mukaan raportti pyrkii demonisoimaan tavallisia suomalaisia, mikä voisi aiheuttaa Petersonin pelkäämän gulagien perustamisen kantasuomalaisille.

Samalla Kankaanniemen tietämättömyys suomalaisesta kouluopetuksesta näkyy siinä, että hän haastaa ”Kenen historia?” raportin ehdotusta, että koulukirjoissa käsiteltäisiin yksittäisiä etnisiin vähemmistöihin kuuluvia ihmisiä, eikä vain valkoisia kantasuomalaisia. Kirjailijan haastaa edellä mainitun ehdotuksen sillä, että koulukirjoissa käsitellään vain ”ansioituneita” suurmiehiä ja sen takia 1800-luvulla Suomeen muuttaneesta mustasta naisesta ei voida kertoa. Muistan omasta 2000-luvun alun yläastekirjoista sen, että ne sisälsivät lukuja, joissa käsiteltiin tietyn historiallisen aikakauden yksittäisen tavallisen ihmisen elämää, antaen oppilaalle tietoa, miltä elämä kyseissä aikakaudessa tuntui. Käsitys historiasta vain valkoisen suurmiesten kertomuksena on todella vanhentunutta, jopa sukupolvelleni.

Mielenkiintoisinta on kuitenkin Kankaanniemen johtopäätös, jossa hän kehottaa ”Kenen historia?” kaltaisen raportin tekemisten välttämistä, jotta ei lietsoja etnisiä jännitteitä. Tämäkin perustuu siihen, että Kankaanniemi luulee kolonialismin tarkoittavan ainoastaan siirtokuntien perustamista, joten hänen mielestään on silkkaa järjettömyyttä kutsua Suomea kolonialistiskeksi, koska se hyötyi siitä välillisesti siitä. Tiedoksi vaan, että kolonialismi on vähän laajempi käsite ja se kattaa koko globaalia taloudellista järjestelmää, joka oli olemassa niinkin myöhään kuin 1960-luku. Jotkut toki väittävät, että se yhä jatkuu, mutta ei nyt takerruta siihen. Samalla kuitenkin kirjailija alkaa sekä vähätellä kolonialismia ja suoraan argumentoimaan, että oikeastaan se oli hyvä asia ja kaikki olivat syyllisiä siihen, joten ei kannata tutkia koko ilmiötä.

Fasismi

Kirjailijan mukaan Petersonia eivät fanita äärioikeistolaiset, koska nykyiset uusnatsit vihaavat hänen juutalaismyönteisyyttänsä. Ongelma on, että äärioikeisto ei koostu vain kansallissosialismin kannattajista, vaan laajasta joukosta radikaalia rasistista oikeistolaisuutta ajavista ryhmittymistä, joista jotkut, kuten norjalainen terroristi Breivik eivät vihaa juutalaisia, vaan muslimeja. Puhumattakaan Christchurchin äärioikeistolaisesta terroristista, joka ihaili samaan aikaan 30-luvun natseja, että Breivikiä. Olen myöskin kirjoittanut siitä, miten vastakulttuurit muodostavat “kulttisen miljöön” jossa hyvinkin erimieliset äärioikeistolaiset ryhmät voivat liittoutua väliaikaisesti keskenään ja jopa vaihtaa toistensa kanssa jäseniä. Äärioikeisto ei ole ollenkaan niin tiukkaan rajattu ja ehdoton, kuten Kankaanniemen kirjassa annetaan ymmärtää.

Kankaanniemen tietämättömyys äärioikeistosta näkyy siinä, ettei hänen mukaansa MV-lehti ole äärioikeistolainen, koska ”juutalaisvastaisuus ja rasismi eivät ole johtavia teemoja, vaan islamin, maahanmuuton ja seksuaalirikosten vastustaminen” Vai niin. Miksi sitten MV-lehti tuki Pohjoismaista vastarintaliikettä ja se sitä?  Jos ei tunne kulttisen miljöön teoriaa, jää vain raapimaan päätään.

Kirjailija meneekin niin pitkälle, että määrittelee rasismin niin kapeasti, että se tarkoittaa vain halua massamurhatta etnisiä vähemmistöjä. Tällä kriteerillä tosiaan, melkein kukaan ei ole rasisti, ei edes satoja tuhansia juutalaisia murhannut natsivirkamies Eichmann, joka Jerusalemin oikeudenkäynnissä kertoi olevansa sionisti.

 Sentään Kankaanniemi ei ole täysin tietämätön rasismista ja äärioikeistosta, vaan hän arvostelee Petersonin ÄÖ-puheita, joissa tämä edistää ajatusta, että yhteiskunnan hierarkiat pitäisi järjestää ”rotujen” älykkyysosamäärätietojen mukaan. Kirjailija toteaakin ”vahvasti osoitettuihin etnisiin eroihin älykkyysosamäärissä johtavat varsin helposti rotukäsitysten liukumiseen kahdesta ensimmäisestä [rotu] käyttökategoriasta kolmanteen” Kolmas rotukäsitteen käyttökategoria viittaa valkoiseen ylivaltaan ja kansanmurhaan. Eli Kankaanniemi tunnustaa, että jotkut ideat voivat oikeuttaa äärimmäisempiä johtopäätöksiä, jotka ovat liian vastenmielisiä, että niitä voidaan esittää kevyesti. 

Peterson ei ole mikään natsi, mutta juuri tällaisen rasistisen puheen takia, äärioikeisto pitää Peteronista. Esimerkiksi umpirasistisessa Tapio Pesolan toimittamasta ”Suomen saattokello-t 2017” artikkelikokoelmassa Petersonia siteerattiin. Vaikka vakaumukselliset kansallissosialistit eivät pitäisi Peteronista, heitä lähellä olevat äärirasistit pitävät miehen puheista juuri, koska ne oikeuttavat ja normalisoivat rasismia ja naisvihaa. Jos omaksuu Petersonin rasistisen rotujen älykkyyshierarkian, riippumatta siitä, ettei ole natsi, on silti hyvin helppoa liukua siitä rasismista kovan luokan fasismiin, jossa suoraan ehdotetaan ”miksi emme vain eliminoi yhteiskunnan heikomman aineksen?” Ei siis ole mikään ihme, että uusfasistisen Suomen Sisun propagandakustannus Kiuas-kustantamo suositteli tätä kyseistä kirjaa sen lukijoille siitä huolimatta, että Kankaanniemi kumoaa ÄÖ-tutkimuksen rasistiset johtopäätökset. Jo se, että Kankaanniemi hyväksyy rotujen olemassaolon ja ÄÖ-tutkimuksen on jo myönnytys rasisteille. Peterson onkin eräänlainen ideologinen portti, josta lähdetään radikaaleimpiin johtopäätöksiin yhteiskunnasta.

D20jocbX0AABcfD.jpg large

Naisvihaa

Tämä on kohta, jossa Kankaanniemi osoittaa, että näkemykseni Peteronista naisvihaajana oli väärässä. Kirjailijan mukaan Peterson ei vihaa naisia, vaan hän vastustaa ajatusta, että naisia sorretaan niin paljon kuin modernit feministit väittävät ja, että kaikki naiset pitäisivät itsenäisyydestä. Kirjailijan mukaan Peterson ajaa klassista kristillistä seksuaalietiikkaa muistuttavaa ideaa naisista uskollisina vaimoina.

Kirjailijan mukaan Peterson ei myöskään ole antifeminismi, koska hän kannattaa ensimmäisen aallon feminismiä (virheellisesti Kankaanniemi ajoittaa ensimmäisen aallon 60-luvulle), joka ajoi ”vain” naisten laillista tasa-arvoa, eikä mitään muuta. Kun ymmärtää Petersonin maailmankuvan perustuvan valtahierarkioitten ylläpitämiseen, ensimmäisen aallon kannatus muuttuu loogiseksi. Kun lait ovat kaikille samoja, ei ole olemassa valtion ylläpitämiä esteitä ”luonnollisen” hierarkiaportaikon nousulle.

Peterson onkin ilmaissut, että jos nainen haluaa menestyä urallaan, hänen on ”kanavoitava sisäinen maskuliinisuutensa”. Kankaanniemi ja Peterson eivät vastustakkaan naisia työelämässä, ainoastaan ajatusta, että valtahierarkiaa pyrittäisiin murtaa. Niin kauan, kun nainen noudattaa miehisen valtahierarkian sääntöjä, hänet sallitaan kiivetä yhteiskunnan huipulle.

Peterson ja Kankaanniemi uskovatkin, että yhteiskunta on jo nyt tasa-arvoinen, eikä enempää valtapyramidin ravistelua tarvita. Tämä näkyy kärjekkäämmin Kankaanniemen oletuksena, että seksuaalinen häirintä alkoi vasta seksuaalisen vapautumisen myötä. Ihan kuin ennen vanhaa, kun länsimaissa oli lähes yhtä tiukat sukupuolinormit kuin islamilaisissa valtioissa, miehet eivät ahdistelleet naisia. Ongelma onkin, että muslimimaissa yhä esiintyy seksuaalista häirintää, vaikka naiset ovat hunnutettuja ja yhteiskunnassa on tiukka sukupuolisegregaatio. Tarkoittaen, että lait yksin eivät muovaa yhteiskuntaa, vaan tarvitaan asennemuutos. Tätä kuitenkin Peterson vastustaa, koska se voisi johtaa uuteen kommunistiseen kulttuurivallankumoukseen. Sen lisäksi, että Peterson opettaa ihmisiä sopeutumaan kapitalistiseen järjestelmään, hän opettaa naisia sopeutumaan patriarkaatin alla elämiseen.

Mielenkiintoista tässä osiossa on kuitenkin taas Petersonin retoriikan epämääräisyys. Kirjailijan mukaan Peteron vain ”esittää kysymyksiä” koskien sukupuolten ja seksuaalivähemmistöjen tasa-arvosta, eikä suoraan kiellä niitä. Kuten edellä mainitussa rasismissa, tämä ”kysymysten esitteleminen” ilman, että annetaan suoraan vastauksia, antaa kuulijalle mahdollisuuden täydentää päässään kysymyksen jättämän aukon. Sattumalta kristityt ja äärioikeistolaiset täydentävät näitä aukkoja omilla ennakkoluuloillaan. Peterson itse ei tarvitse olla naisvihaaja, mutta niin kauan, kun hän ei anna varmaa näkemystä tai suoraan poissulje jotain tulkintaa, jotkut hänen faneistaan voivat kuvitella, että Peterson oikeuttaa heidän nais- ja homovihansa.
Kankaanniemi melkein aistiikin, että Petersonin modernia feminismiä vastustava puhe on liian kovaa, kun hän kirjoitti, että professori liioittelee intersektionaalisen feminismin haitoista.

Yhteenveto

Puutteista huolimatta Matti Kankaanniemen ”Ilmiö Jordan B. Peterson” on hyvä kirja avaamaan kyseisen tutkijan näkemyksiä. Paljastavinta on kuitenkin kirjan lopussa oleva Kankaanniemen toteamus, että ”Petersonin sanoma tuntuu uppoavan yrityselämän johtajiin, monet tuntemani diplomi-insinöörit arvostavat häntä ja monien tuttujen urheiluvalmentajien mielestä puheet ovat järkeviä”. Miksiköjän yhteiskunnallisen hierarkian huipulla tai muuten valta-asemassa olevat ihmiset arvostavat professoria, joka oikeuttaa heidän yhteiskunnallisen asemansa ja vastustaa yrityksiä muuttaa niitä?

Yhdysvalloissa on havaittu, että konservatiivien maailmankuvan ydin perustuu käsitykseen valtahierarkian luonnollisuudesta ja ikuisuudesta. Konservatiivit ovat lähes kykenemättömiä ymmärtämään maailmaa muulla tavalla, jolloin vaatimukset tasa-arvosta ymmärretään järjettöminä kiihkoiluina tai, että ne ovat vain propagandaa, jolla peitetään todellinen motiivi, eli valtahierkian huipun anastaminen omalle eturyhmälle valkoisten kristittyjen heteromiesten kustannuksella.

Kun Kankaanniemi kirjoitti, että hän pelkää vähemmistöjen äänten lisäämisen akateemisessa tutkimuksessa muuttavan suomalaisen valtaväestön aseman alisteiseksi, hän pelkääkin, että nykyisen valkoisen heteromiehen asema valtahierarkian huipulla revitään pois, jotta etniset vähemmistöt voivat ollakin huipulla. Tämä selittääkin kommunistipuheet, koska Neuvostoliitossa juurikin korvattiin yksi valtahierarkia toisella, tuhoisin seurauksin.

Mutta konservatiiveille jo se, että yritetään kyseenalaistaa koko olemassa olevan valtahierarkian luonnollisuutta, koetaan hyökkäykseksi itse todellisuuden rakennetta vastaan. Kankaanniemi ja Peterson ovatkin suhteellisen maltillisia, kun he vain puolustamaan valtahierarkioita puhumalla kristillisestä maailmankuvasta. Kuitenkin Petersonia kannattavalle äärioikeistolle valtahierarkioitten puolustaminen on konkreettista sotaa, jossa terrorismi on sallittua ja lopullisena tavoitteena on saada valtion väkivaltamonopoli kohdistettua suoraan valtarakennetta haastavaan vasemmistoon, naisiin ja vähemmistöihin. Sanoilla on seurauksia, ja voikin valita, haluaako todellakin puolustaa olemassa olevia valtahierarkioita tai yrittää muuttaa niitä tasa-arvoisemmaksi?

1 kommentti

Kategoria(t): filosofia, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

ISIS-turismia

Abu Rumaysah al-Britanin ”Lyhyt opas Islamilaiseen valtioon” (oma suomennos) on turistipoas terroristijärjestö Isiksen vuonna 2015 hallitsemasta maa-alueesta Irakin ja Syyrian välissä. Valitettavasti sain kuulla tästä teoksesta liian myöhään, joten tässä annetut vinkit on pommitettu maan tasalle.  

2

Idea    

Abu Rumaysah al-Britanin matkusi Isiksen hallitsemaan ”kalifaattiin” ja eli siellä jonkun aikaan. Mies näki, että houkutellakseen lisää muslimeja terroristijärjestöön, hänen pitäisi kirjoittaa lyhyt esittelyopas uudesta valtiosta. Syntyikin tämä lyhyt ja epävirallinen omakustanne ISIS-valtion ihmeistä.    

Tässä käsitellään mitä ruokia, kulkuneuvoja ja luontokohteita voi kokeilla Isiksen ”kalifaatissa”, mutta opas on myöskin kurkistusaukko siihen, minkälaista ISIS propaganda on, kun se on suunnattu houkuttelemaan ihmisiä liittymään järjestöön, eikä vain pelottelemaan koettuja vihollisia.    

Pimeää postmodernismia    

Mielenkiintoisinta on, miten al-Britani noudattaa uskollisesti länsimaisten turistioppaitten muotokieltä. Tässä kevyesti puhutaan Isiksen tarjoamasta hummuksesta ja kebab-lautasista, sekä mainostetaan ”parasta lattea ja cappucinoa” . Erityisesti paikallista maitoa ylistetään ”kermaiseksi ja raikkaaksi” Pitäähän niitä hipsterijihadisteja houkutella jotenkin.   

Tietenkin ISIS ei tarjoa vain liharuokaa, mutta myöskin terveydelle hyviä kasvisruokavaihtoehtoja. Sokerihampaille on tarjolla laaja valikoima länsimaisia suklaamerkkejä. Tietenkin kirjailija muistaa mainita, että ISIS myy ainostaan luomu- ja halal-ruokaa, eikä mitään E-koodeja sisältävää ruokaa.   
Ilmastonmuutoskin mainitaan sivumennen ongelmana, jota Isiksen tiedemiehet yrittävät torjua ”innovatiivisilla energiaratkaisuilla”    

Lukiessa turistiopasta barbaarisen terroristijärjestön hallitsemasta maa-alueesta, jossa puhutaan sähköpyörien ja herkullisen sharman eduista, on samaan aikaan ahdistava, että naurettava. Tämä kuitenkin myötäilee paljolti arvioimani Oliver Royn ”Globalized islam” (2002) kirjan teesiä. Royn mukaan moderni kapitalismi on globalisaation kautta onnistunut kaupallistamaan ja sulauttamaan kaikki maailman kulttuurin yhteen postmodernistiseen mössöön niin tehokkaasti, että jopa avoimesti länsimaista kulttuuria vastaan sotivat islamistit eivät pääse irti siitä. Se, että ISIS joutuu mainostamaan erikoiskahveja ja sähköpyöräilyä uskonnollisen fanatismin ohella, kertoo jotain muslimien integroitumisesta länsimaiseen kulttuuriin.     

Mielenkiintoisinta onkin, että tässä kirjassa kritisoidaan länsimaista koulutusta pikkasen samoilla argumenteilla kuin äärioikeisto. Al-Britannin mukaan Isiksessä ”Kouluissa ei edistetä homoseksuaalisuutta, evoluutiota, musiikkia, draamaa ja uskontojen välistä dialogia tai muuta sellaista roskaa”. Puuttuisi vielä toki kritiikki feminismiä vastaan, mutta kun kannattaa Isistä, niin se on jo itsestäänselvää.    

Tässä kirjassa jopa kritisoidaan monikulttuurisuutta. Kirjailijan mukaan monikulttuurisuus aiheuttaa vain eri ryhmien välisiä konflikteja, sen vuoksi ISIS kannattaa islamilaista monokulttuurisuutta, jossa ihmiset tietävät tasan tarkkaan mikä on oikein ja mikä väärin. Äärioikeistolaisen maailmankuvan yksi keskeisemmistä elementeistä on juuri käsitys, että kommunistit ovat postmodernismin kautta hämärtäneet oikean ja väärän rajan ja sen takia kaikki on pielessä.   

Kuitenkin kaiken kevyen esittelyn jälkeen kirjailjan pimeä ideologia paljastuu, kun hän kirjoittaa, että ISIS tulee valloittamaan ”Lontoon, Pariisin ja Washingtonin kadut” ja ”me tulemme vuotamaan verenne, mutta myöskin tuhoamaan teidän patsaat, hävittämään historianne ja kaikista kivuliaammin: käännyttämään lapsenne, jotta he voivat edistää asiaamme ja kirota heidän esi-isänsä.”    

Ongelmia    

Tietenkin suurin vika tässä turistioppaassa on se, että se on murhanhimoisen terroristijärjestön propagandaa. Mutta asiallisempi kritiikki kohdistuu teoksen pinnallisuuteen. Al-Britanni ei kerro, mitä käytännössä ISIS-arki on? Tässä toki mainitaan ilmainen sähkö, laajat korkeakoulumahdollisuudet ja trendikkäät kahvilat, mutta ei muuta. Teos perustuu suurimmaksi osaksi tulevaisuuden odotuksiin eikä varsinaiseen arkeen. Tämä siis on hyvin pinnallinen propagandateos, joka paljastaa enemmän sitä, ketä ISIS haluaa houkutella riveihinsä kuin, minkälaista on elää heidän maailmassaan.     

Yhteenveto    

Abu Rumaysah al-Britanin ”A Brief Guide to the Islamic State” on lähes arvoton propagandajulkaisu, jonka suurin anti on sen turistiopasmainen kieli, josta saa hyvät naurut, kun tietää mitä ideologiaa koko opas edustaa, mutta muuten sillä ei ole paljon annettavaa kuin merkinnän tiedustelupalveluitten listoille. Sydäntä kuitenkin lämmittää se, että tämän läpyskän kansikuvituksena on kuvitteellinen Jerusalemin kaupungin valloitus, joka ei koskaan toteutunut. ISIS ei koskaan iskenytkään Israeliin. Oikeastaan ainoan kerran kuin ISIS edes ampui israelilaisten suuntaan, he pyysivät anteeksi, koska ovat pelkurimaisia rottia. Kirjan kansikuvitus on muistutus siitä, miten megalomaanisen harhainen koko terroristijärjestö on. 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Islam, jihad ja maahanmuutto

Haittaisänmaalliset

Pascal Engmanin ”Patriootit” on vuonna 2017 alun perin julkaistu ruotsalainen dekkari klassisista liberaaleista, jotka päättävät aloittaa neutraalin ja kiihkottoman keskustelun maahanmuuttopolitiikasta salamurhaamalla toimittajia.

15

Idea

Romaanissa seurataan eri hahmoja, joihin kuuluu maahanmuuttajataustainen perhe, palkkasotilas, pari maahanmuuttokriitikkoa ja toimittajia. Tarinan edetessä kaikkien kohtalot törmäävät väkivaltaisesti.

Otin tämän kirjan ainoastaan lukulistalle, koska siinä olivat pääosassa äärioikeistolaiset terroristit. Inhoan sen verran dekkareita, että konseptiin pitää sekoittaa natseja jollain tavalla, että jaksan edes tarttua yhteen.

Engman näköjään kuuluukin genren parhaimmistoon, koska tämä oli todella ennalta-arvaamaton kirja, joka onnistui täydellisesti punoa yhteen eri hahmojen kohtalot.

Vaikka juoni alkaakin eri valtioissa, tässä ei lähdetä juoksentelemaan pitkin poikin Eurooppaa ja muuta maailmaa selvittääkseen rikoksia, paljastaen kansainvälisen verkoston venäläisiä gangstereita, pohjoismaisia moottoripyöräjengiläisiä ja valtiollisia tiedustelupalveluita, kuten niin monessa dekkarissa. Engman on realistisempi ja vaatimattomampi tässä aspektissa ja se on tervetullutta mielestäni. Juoni on kuitenkin vauhdikas ja jännittävä.

Vihapuheen  kierre

Tässä romaanissa vihapuhe on pinnan alla kupliva ilmiö, joka esiintyy lähes koko juonen pituuden. Toimittajat ovat tottuneet siihen, että kun he kirjoittavat maahanmuutista, joukko klassisia liberaaleja lähtettävät heille keskustelunavauksia, jotka koostuat raiskaus- ja tappouhkauksista. Kun äärioikeistolaiset terroristit alkavat salamurhata toimittajia, nämä samat nettikeskustelivat kommentoivat uutisten kommenttipalstoille iloitsevansa murhia ja neuvovat terroristeja, miten suorittaa niitä lisää. Vihan ja propagandan kierre on kietoutunut niin monen ihmisen ympärille, että avoimesti puolustetaan terroristeja, koska nämä ”tappavat hyvän asian puolesta”.

Uuden Seellannin terrori-iskun jälkeen, tämän romaanin kuvailu ihmisten kylmästä reaktiosta on todella ajankohtainen, koska samaa on dokumentoitu oikeassakin elämässä. Joukko ihmisiä on joko kieltänyt kokonaan, että Christchurchin terrori-isku tapahtui, toiset taas ylistävät tekijää, kun taas jotkut vähättelevät sitä tai jopa kääntyvät syyllistämään uhreja. Kun on vuosikausia kiihottanut itseään vihaamaan jotain ihmisryhmää, on hyvin vaikeaa sympatisoida heitä, vaikka olisivatkin viattomia uhreja. Natsit pelasivat juuri tämän varaan, kun suorittivat holokaustin.

Ongelmia

Romaanin suurin ongelma ovat puolitiehen rakennetut hahmot. Engman vaivautui rakentamaan vain muutaman hahmon personalisuudet ja kun juoni tiivistyy, nämä hahmot ovat vain puolituttuja, joten heidän edesottamukset eivät herättäneet sellaista ahdistusta, mitä tuntisit, jos ystäväsi olisi pakenemassa natsiterroristeja.

Pahemmaksi meneekin, kun romaani loppuu melkein kuin seinään. Engman halusi romaanistaan niin realistisen, että loppu oli toki uskottava, mutta se jäi aika tyhjäksi, kun hahmot eivät olleet niin kiinnostavia kuin pitäisi. Useimmiten, jos kirjailija epäonnistuu rakentamaan kiinnostavan hahmon, tämä puute korvataan todella mahtiponttisella juonella ja loppukohtauksella. Tässä sellaista ei tehdä. Engman selvästi halusi kirjoittaa realistisen romaanin, jossa loppukohtaus ei sisällä genren kangistuneita kliseitä, mutta kun hahmot eivät ole niin syvällisiä kuin pitäisi, koko kohtaus vain lässähti.

Kolmas ongelma ovat epärealistiset äärioikeistolaiset hahmot. Engman selvästi tutustui vastajihadistiseen ideologiaan, mutta vain pintapuolisesti. Vaikka tässä terroristit puhuvat samoista salaliittoteorioista kuin Breivik ja Christchurchin terroristit, he eivät ole yhtä hulluja kuin oikean elämän esikuvat. Enkä  tarkoita,  että  Engman  olisi  kirjoittanut  hahmoistaan  loogisia  tai  edes  sympaattisia,  vaan  hän  ei  syvenny  vastajihadistisen  ideologian  kokonaisvaltaiseen  vihaan  ja  järjettömyyteen.

Modernin äärioikeiston maailmankuva on paljon synkempi ja sekopäisempi kuin tässä kirjassa esitetään. Ehkä kirjailija pelkäsi tehdä hahmoistaan epäuskottavia, jos hän syventyisi heidän ideologiaansa liikaa, mutta nämä ihmiset elävät näin joka päivä ihan oikeasti! Eli tässä tapauksessa todellisuus on tarua ihmeellisempää.

Voi myöskin olla, että kirjailija halusi keskittyä enemmänkin hahmojen käytännön elämään ja perhehistorian surkeuteen, eikä heidän ideologiaansa, näin osoittaen, että omaksuakseen tällaisen rasistisen maailmankuvan, jossa oikeutetaan lapsienkin murhaamisen, on oltava todella surkeassa elämäntilanteessa, joko henkisesti tai kasvatuksen kautta.

Sitten tässäkin kirjassa on inhoamani brändituotteitten kuvailua. Tämä on jokin dekkareille tyypillinen ominaisuus, jossa on aivan pakko kuvata kaikki varusteet ja mitä merkkiä ne ovat. Engman menee kuitenkin liiallisuuksin, luoden todella kömpelöillä lauseita, jotka ovat melkein kuin mainoksista. Esimerkiksi “Emil ojensi Carlille pullollisen Famous Grouse -viskiä. Carl Kiitti Emiliä tuomisista ja asetti pullon Samsung television alla olevalle tasolle”. En ymmärrä, mitä syvyyttä romaani saa, jos viski ja televisio ovat jotain tiettyä merkkiä?

Yhteenveto

Pascal Engmanin ”Patriootit” on ihan hyvä dekkari ruotsalaisesta vastajihadistisesta äärioikeistosta, joka on Uuden Seelannin terrori-iskun jälkeen ajankohtaisempi kuin koskaan. Mutta taiteellisesti tämä romaani epäonnistuu aika lailla.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Miten puhumme, kun puhumme politiikkaa?

Jouni Tillin ”Miten puhumme, kun puhumme politiikkaa?” on vuonna 2017 julkaistu tietokirja, jossa analysoidaan poliittisen puheen sisällä olevia merkityksiä ja vaikuttamisen keinoja.

7

Idea

Tillin kirja keskittyy analysoimaan Sipilän hallituksen (2015-2019) aikana pidettyjä puheita. Niin presidentti Sauli Niinistön ”tolkun ihmiset”, Olli Immosen ”monikulttuurisuuden ruma kupla” kuin Juha Sipilän televisioitua velkakriisipuhetta ja monia muita.

Kirjailija soveltaa klassista retoriikananalyysia purkaakseen nämä poliittiset puheet pieniin osiin, jotta hän voisi paikantaa minkälaisia vertauskuvia niissä käytetään, kuka on viaton uhri ja kuka syntipukki? Kirjan teema pyöriikin syntipukkianalogian ympärillä. Ketä poliitikot syyllistävät ongelmista ja ketkä yhteiskunnalliset toimijat jäävät mainitsematta, mutta myöskin mitä odotetaan kuulijoitten tekevän puheen inspiroimina?

Kirja avaakin, miten paljon uskonnollisia vertauskuvia oikeastaan poliitikot viljelevät, vaikka olemmekin maallinen valtio. Mutta myöskin miten nämä uskonnolliset vertauskuvat taipuvat täysin eri merkityksiin Keskustan, Kokoomuksen ja Perussuomalaisten puheissa.

Henkilökohtaisesti tässä ei ollut oikein mitään uutta minulle, kun puheitten analyysi on asia, johon keskityn yliopisto-opinnoissa, mutta tässä oli hyvin kirjoitettuja muotoiluja eri retoristen taktiikoitten funktiosta.

Muutama oivallus

Oli tässä jotain minulle joksikin uutta. Esimerkiksi apokalyptisten vertauskuvien käyttö puheessa on tarkoitus herättää väkivaltaisia mielikuvia. Tämä siitä huolimatta, että apokalyptinen puhe olisikin vertauskuva jostan asiasta, jonka uskotaan päättyvän.

Toinen oivallus on perussuomalaisten monikärkipuhe, joka on suomalainen sovellus amerikkalaisesta ”koirapillipuheesta”. Tämä on poliittinen puhe, jossa viljellään viittauksia ja mielikuvia, jotka suurelle yleisölle ovat merkityksettömiä, mutta puolueen äärioikeistolaiselle siivelle suoria viestejä, että heitä kuunnellaan ja heidän asiaansa ajetaan.

Koska äärioikeistolaiset viittaukset ovat kryptisiä, on hyvin vaikea todistaa, että juuri sitä poliitikko tekee, jolloin kuka tahansa ulkopuolinen, joka kiinnittää huomiota niihin ja sanoo ”tuo on äärioikeistolainen viittaus” kehystetään harhaiseksi ”kuunatseja jahtaavaksi sekoääksi”.

Huomauttaisin kuitenkin, että joksikin edellä mainittu monikärkipuhe on hieman vanhentunut, koska Perussuomalaisten viestintä on nykyään selkeimmin äärioikeistolaista.

Ongelmia

Suurin ongelma on kirjan rajaus. Kun Tilli keskittyy analysoimaan ainoastaan Sipilän hallituksen ministereitten ja kansanedustajien puheita, koko kirja saa hyvin vasemmistolaisen sävyn. Puretaanhan tässä kirjassa oikeistolaisen talouskuriretoriikkaa hyvinkin kriittisesti. Tämä voi vieraannuttaa joitakin lukijoita, ja herättää ajatuksia, että teos on tietokirjaksi naamioitunut poliittinen manifesti Sipilän hallituksen politiikkaa ja sen taustaideologiaa vastaan. Toki jos haluaa lukea juuri tällaista, niin on tämä aika herkullinen kirja. Olisin kuitenkin kaivannut analyysia muista poliittisista puheista, jotta kirja olisi tasapainoisempi.

Yhteenveto

Jouni Tillin ”Miten puhumme, kun puhumme politiikkaa?” on hyvä kirja poliittisesta retoriikasta, että sen analyysistä, joka antaa hyviä työkaluja, itse tarkkailla mitä poliitikot yrittävät viestittää eri yleisöille samalla puheella. Mutta kirja on aika yksipuolinen ja ajan kuluttua sen viittaukset Sipilän hallitukseen voivat muuttua hyvinkin vanhentuneiksi.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Liberalismi, oikeistolaisuus ja anarkokapitalismi, Politiikka ja yhteiskunta, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Trump valkoisessa talossa

Bob Woodwardin viime vuonna julkaistu ”Pelko: Trump valkoisessa talossa” on journalistinen tietokirja USA:n viimeisen presidentin hallinnon kulissien takaisesta sekasotkusta.    

5

Idea    

Woodward on palkittu toimittaja, joka on kirjoittanut niin Nixonista kuin Obamasta, joten tällä kirjalla on enemmän painoarvoa kuin aiemmin arvioitu Michael WolffinTulta ja tuhoa. Trumpin Valkoisen talon sisällä” (2018) kirja. Pettymykseksi Woodward teoksessa ei ole oikein mitään uutta, mitä Wolff ei jo paljastanut. Presidentti Donald Trump on tämänkin teoksen mukaan tyhmä rasistinen gangsteri, joka onnistui huijaamaan itselleen maailman mahtavimman valtion hallinnan. Ainoa oikeasti mielenkiintoinen uutuus tässä teoksessa ovat laajat geopoliittiset keskustelut Valkoisen talon sisällä.    

Kurkistusaukko imperiumin ytimeen.    

Woodwardin mukaan Trump kyseenalaistaa koko liberaalin internationalismin idean (Trump kutsuu “globalismiksi”), jonka päälle USA:n globaali hegemonia on rakentunut. Alussa vaikuttikin, että Trump on vasemmistolaisin presidentti koko maan historiassa, joka yrittää vetää pois USA:n lukuisat armeijat itseaiheutetuista konfliktipesäkkeistä ympäri maailmaa. Trumpin ja Bannonin puheenvuorot USA:n imperialismia vastaan ovat melkein kuin vasemmistolaisen Noam Chomskyn kirjoista.

Olen vakuuttunut, että tulemme kuulemaan vuosikymmenten päästä  joiltain oikeistolaisilta, että Trump oli oikeastaan vasemmistolainen presidentti. Jos olen vielä elossa tulen nauramaan päin naamaa tällaiselle väitteelle. Kirjan edetessä paljastuukin, että Trump ei halua vetää USA:n sotajoukkoja maailmasta koska hän pitää imperialismia moraalittomana, vaan koska USA ei saa suoraa rahallista hyötyä tästä miehityksestä.    

Kirjan punainen lanka on Trumpin ja Steve Bannonin kädenvääntö lukuisten suuryritysjohtajien ja kenraalien kanssa siitä, miksi USA:lla pitää olla sotilaallinen ylivalta koko maailmassa? Kenraalit ja yrittäjät perustelevat hegemonian kauaskantoisilla geopoliittisilla teorioilla yhdenmukaisesta ja turvallisesta maailmasta kaupankäynnille. On helppoa tehdä kauppaa ympäri maailmaa, jos tiedetään, että solmitut kansainväliset sopimukset noudatetaan. Tämän vuoksi Pohjois-Korea, Syyria, Venäjä ja Iranin kaltaiset valtiot pitää kaikilla keinoilla pitää kurissa, jotta tämä globaali taloudellinen vakaus saadaan ylläpidettyä. 
 
Trump kuitenkin ei kykene näkemään mitään hyötyä USA:n nykyisestä globaalista hegemoniasta, koska kansainvälinen vapaakauppa perustuu kilpailulle ja kilpailussa amerikkalaiset yhtiöt ja työläiset voivat joskus hävitä. Sen sijaan hän haluaa, että USA olisi kirjaimellisemmin maailman herra, joka hyötyisi ensisijaisesti ylivallastaan, eikä olisi kansainvälisesti sovittujen pelisääntöjen rajoittama.  

Trumpin käsitykset USA:n imperialismin suunnasta käyvät selväksi, esimerkiksi siinä, että hän vastusti Afganistanin miehitystä, koska USA ei hyötynyt rahallisesti maan valloituksesta. Mutta kun presidentti sai kuulla, että Afganistanissa on mittaavia mineraalivarantoja, jotka eivät kuulu kenellekään, hän yritti käskeä kaivamaan välittömästi mineraalit ylös maasta kuin mikäkin 1800-luvun siirtomaaherra. Kirjassa paljastuukin, että Trump on äärioikeistolainen termin kirjaimellisessa merkityksessä: äärimmilleen vietyä oikeistolaisuutta, eli rasistista riistokapitalismia, jossa klassinen talousteoria heitetään ulos ikkunasta.   

Huvittavinta tässä kirjassa ovat kuvaukset siitä, miten Donald Trump ei ymmärrä mitään uusliberalistisesta taloustieteestä. Trump ja Bannon eivät vastusta vapaata kauppaa, vaan he ainoastaan haluavat palata johonkin olemattomaan versioon keynesiläisyydestä. Sitten haukutaan, etteivät vasemmistolaiset ymmärrä mitään taloudesta. Tässä teoksessa onkin pitkiä keskusteluita erilaisista talousteorioista ja niitten käytännön vaikutuksista verotukseen ja työllisyyteen.

Kuin mikäkin Stalin, Trump ei suostu kuuntelemaan taloustieteen asiantuntijoita, vaan palkkaa marginaalisen oikeistolaisen taloustieteilijän, joka on samaa mieltä hänen kanssaan, mutta jota kukaan muu ei ota vakavasti. Ainoa eri Trumpista Staliniin, on se, ettei Trumpilla ole valtaa lähettää eri mieliset vankileireille, vaan joutuu tyytymään vihaisiin tunteitten purkauksiin ja ankaraan twiittailuun.

Puolueetonta kerrontaa

Bob Woodward ei esitä omia mielipiteitään Trumpista tai hänen sisäpiiristään, maksimissaan taustoittaa joitain puheenvuoroja. Sen sijaan asianosaiset pääsevät ääneen. Trump paljastuukin tässä kirjassa tyhmäksi kovanaamaksi, jota eivät kiinnosta mitkään säännöt tai totuus. Hän tosissaan luulee, että presidentti on sama asia kuin kuningas tai diktaattori. Trump vain julistaa asioita ja muitten on sitten yritettävä selittää hänelle demokratian pelisäännöt tai suoranalaisesti piilottaa asiakirjoja presidentiltä, jotta koko maa ei syöksi tuhoon. Tämä viileän etäännyttävä kerronta antaakin lukijan vetää omat johtopäätökset Trumpin hallinnosta ja sen taustaideologiasta

Yhteenveto    

Lukiessa tätä kirjaa tulikin mieleen Mike Judgen ohjaama ”Idioluutio” (2006) elokuvan, joka rasismistaan ja eugeniikkamaisista ideoistaan huolimatta, vaikutti ennustaneen USA:n romahduksen. Kirjassa esiintyvä Trump on juuri sellainen sekopäinen idiootti, joka elokuvassa ennustettiin pääsevän valtaan. Kirja paljastaa mitä vuosikymmenien oikeistolainen propaganda voi tehdä kansalaisille, jotka äänestivät keskuudestaan kyvyttömimmän ihmisen maailman tärkeimpään työhön. Kirjassa näytetty aineisto osoittaakin sen suuntaan, että Trump on korruptoitunut rikollinen, mutta ei mikään Putinin agentti. Vika on vain amerikkalaisissa äänestäjissä. 

Sinänsä ironista, että äärioikeisto perustuu pelkoon, että oma sivilisaatio romahtaa ”sisäisten vihollisten” takia, mutta historiallisesti nimenomaan äärioikeisto romahduttaa sivilisaation päästessään valtaan. Niin kävi Hitlerin Saksalle, Mussolinin Italialle ja niin on käymässä Trumpin Yhdysvalloille.   

Jätä kommentti

Kategoria(t): Liberalismi, oikeistolaisuus ja anarkokapitalismi, Politiikka ja yhteiskunta