helmikuu 2, 2019 · 6:00 am

Paperiton

Olin kuullut Mari Pyyn, vuonna 2015 julkaistusta ”Paperiton” dekkarista maahanmuuttoa käsittelevässä paneelissa. Vaikka inhoan dekkareita, ajattelin, että paperittomista kertova teos olisi mielenkiintoista luettavaa, joten otin lukulistalle.   

9

Idea   

”Paperiton” kertoo vapaehtoisvoimin toimivan yksityisklinikan murhatapauksesta, jossa eräs paperiton mies löydetään kuolleena. Tarinaan liittyy maahanmuuttokriittinen populistipoliitikko, vihreitten kansanedustaja, nimbyilijänaapurit, murhanhimoinen ihmiskauppias, aasialaisia naisia himoitseva lääkäri ja ahdistunut sosiaalityöntekijä.  Kirjan viesti on perinteisen dekkarin sanoma, etteivät kaikki asiat ole niin kuin näyttävät. 

Ongelmia   

Vaikka kirja alkaa paperittoman miehen näkökulmasta, se nopeasti siirtyy kantasuomalasten perspektiiviin ja heidän kamppailustaan säilyttää terveysklinikka tai sulkea se.   

Kirjallisuuden yksi suurimmista eduista on kyky siirtää lukija toisen ihmisen saappaisiin. Olisi ollut todella hieno tilaisuus lukea paperittoman näkökulmasta. Kuitenkin saamme tässä seurata enimmäkseen keskiluokkaista sosiaalityöntekijää ja tämän kamppailua adoptoida lapsi ja siinä sivussa selvittää kuka murhaa klinikan ympärillä liikkuvia paperittomia. Romaanissa paperittomat eivät ole niinkään ihmisiä, vaan kulisseja, mikä on aika ikävää, kun juuri he ovat yhteiskunnassamme se äänetön osapuoli.    

Asiaa pahentaa se, että kirjailija kuluttaa aika paljon aikaa inhimillistääkseen maahanmuuttokriittiset hahmot. Sinänsä ei ole mitään ongelmaa syventyä maahanmuuttokriitikoihin ja rasisteihin ja osoittaa, että heilläkin on jaloja motiiveja, mutta kun heihin kulutetaan enemmän tekstiä kuin paperittomiin, jotka ovat romaanin otsikossa, se on suuri ongelma. Jos tämä inhimillistäminen olisi toteutettu hyvin, sekään ei olisi ongelma, mutta tässä yritetään kömpelösti löytää ”looginen” syy rasismille ja päädytäänkin typerään henkilökohtaiseen traumaan. Oikeassa elämässä rasistit ovat joskus vain vittumaisia kusipäitä, eikä mitään muuta. Tällainen rasismin patologisoiminen vain luo kuvan rasisteista passiivisina ympäristönsä uhreina, eikä aktiivisina toimijoina, jotka tietävät tasan tarkkaan, mitä ovat tekemässä. Anna Pyy päättyykin sillanrakentamisyrityksessään loukata maahanmuuttokriitikoita, mikä on ihmeellinen saavutus.    

Kirjan lopussa Pyy kertoo, että hän haastatteli sosiaalityöntekijöitä ja luki kaikenlaisia pöytäkirjoja taustoittaakseen kirjansa, jotta siitä tulisi realistinen. Ei kyllä siltä näytä. Romaanissa toki jauhatan paljon ”paperittoman” ja ”laittoman maahanmuuttajan” semanttisista ja legalistisista yksityiskohdista, mutta ei niinkään siitä, miltä tuntuu olla paperiton tai heitä hoitava viranomainen? Tässä romaanissa puuttuu kaikenlainen tunteellinen syvyys, joka voisi avata inhimillisen ulottuvuuden maahanmuuttokeskusteluun.    

Pahempi synti on kuitenkin tämän romaanin kliseisyys. Ainoa dekkari, josta pidin oli Stieg Larssonin ”Millenium” sarjasta, enkä ole vieläkään löytänyt mitään, joka pääsisi sen tasolle. ”Peperiton” on omaperäisestä aiheesta huolimatta kliseisin dekkari, jota olen koskaan lukenut. Vaikka tämä ei ollut ennalta-arvattava, kuten jotkut genren pahimmat kirjat, tässä oli kaikki kirjallisuudenlajin kuluneimmat konventiot. Pahempaa, nämä kliseet olivat todella kömpelösti toteutettu. Inhottavin niistä oli se, että kun murhaaja paljastui, tämä yhtäkkiä muuttui psykopaatiksi, joka paljasti koko juonensa sankareille! Vaikka tiedän, että on jännää, kun paljastuu, että ihminen ei ole siltä miltä näyttää, ei se silti tarkoita, että kulissien murtuessa kokonaan tuntematon ihminen paljastuu alta! Jos olisi vaivauduttu rakentamaan hahmoista syvällisempiä, niin paljastus olisi samaan aikaan uskomaton, että uskottava. Olisi paljon tyydyttävämpää se, että kun murhaaja paljastuu ja kaikki faktat kootaan yhteen, voidaan jälkiviisaasti todeta, että ”miksi en heti tajunnut, vaikka merkit olivat koko ajan esillä”? Sen sijaan tässä yritetään harhauttaa lukijaa maalaamalla joitain hahmoja ilmiselviksi murhaajiksi, vaikka he eivät sitä ole. Jo 12 vuotiaana Harry Potterissa tämä kikkailu väsytti.    

Yhteenveto   

Mari Pyyn ”Paperiton” on mielenkiintoisesta ja ajankohtaisesta aiheesta huolimatta todella huonosti rakennettu romaani, joka epäonnistuu paperittomien inhimillistämisessä, vaikka koko kirja pyörii yhden murhatun ympärillä! Onneksi tämä on todella lyhyt romaani ja kerronta sujuu ongelmista huolimatta sen verran hyvin, että jaksoin lukea teoksen parissa päivässä loppuun.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin

Avainsanat: , , , , ,

helmikuu 1, 2019 · 6:00 am

Fasismin oppijärjestelmä

Vuonna 1932 Giovanni Gentilen Benito Mussoliinille haamurkirjoittama ”Fasismin oppijärjestelmä” on juuri sitä, mitä otsikossa mainitaan.   

1

Tausta   

Gentile kirjoitti tämän kirjan Mussolinille, kun tämä pääsi valtaan. Ennakkoluuloni fasistien tyhmyydestä vain kasvaa, kun sain selville, ettei Mussolini tätä kirjaa kirjoittanut. Hitler kirjoitti itse oman manifestinsa ja se on kirjallinen sotku, josta ei saa mitään tolkkua. Mussolini oli sitten sen verran epävarma itsestään, että piti oikein hankkia ammattifilosofi, että oma vihaideologia saatiin jotenkin kirjoitettua ylös koherentiksi tekstiksi!   

Ennen tätä kirjaa fasismilla ei ollut mitään kirjoitettua yhteenvetoa tai kunnolla mietittyä filosofiaa. Tätä kirjaa ei voida näin verrata, vaikka Hitlerin ”Taisteluni” (1925) tai Karl Marxin ”Kommunistinen manifesti” (1848), jotka kirjoitettiin ennen kuin omia ideoita päästiin kokeilemaan käytännössä. Historiallisesti Gentilen teos onkin hyvin merkityksetön, koska se ei ”luonut” fasismia, vaan enemmänkin kuvaa sen, mitä oltiin jo kokeilemassa käytännössä. Silti jos haluaa tietää, mitä fasismi pitäisi olla teoriassa ”Fasismin oppijärjestelmä” on juuri se kirja sinulle. Merkityksettömyydestä kertoo sekin, etten löytänyt suomennosta. Suomen kielisessä Wikipedia-sivussa ainakin teoksen otsikko oli suomennettu, joten ehkä joskus tätä teosta on käännetty. 

Idea   

Gentile aloittaa kirjansa sillä, että fasismi on ”liikettä” ja ”toimintaa” eikä niinkään filosofointia. Sen näkee tässä kirjassa, jossa ei mietitä kovin paljon yhteiskunnan tai valtion teknisiä aspekteja. Mikä on aika tyyppillistä ääriokeistolle. Suurin osa tästä kirjasta onkin hämärää metafyysistä pohdintaa ”kansallisesta sielusta” ja sen sellaisesta henkisestä roskasta.  

Mielenkiintoisin aspekti on kuitenkin se, että tämä kirja on hyvin rehellinen siitä, mitä se tavoittaa: valtion totaalista valtaa yksilöihin. Gentile kirjoittaa, miten yksilö on mitätön ja sen pitää antautua massojen mukana valtion ohjaukseen. Valtio pitää olla kaikkivoipa instituutio, joka täyttää yksilön elämän kaikki tilat. Ei ole yksilöä, on ainoastaan valtio. ”Fasismin doktriini” on siis kirjaimellisesti George Orwellin ”1984” romaanissa muotoilema totalitaristinen painajainen.    

Kirjailijan mukaan yksilö ei tarvitse yksilöllisyyttä, koska ainoa todellinen tarve, jota tämän pitää täyttää on henkinen ja se saadaan palvelemalla valtiota. kirjan mukaan yksilö voikin tuntea aitoa tyydytystä fyysisellä rasituksella ja kamppailulla. Valtio tulee kirjan mukaan antamaan tällaista ”virkistävää rasitusta” sodan kautta. Sota on ainoa ”puhdistava” elementti ihmisen elämässä ja oikeastaan koko sen tarkoitus. Toki uskonto ja rakkaus mainitaan tässä henkisiksi arvoiksi, joita fasismi varjelee, mutta sota on se paras juttu. Ei siis mikään ihme, että nykyäänkin fasistit ihannoivat niin paljon väkivaltaa.  

Oikeistolaisuus   

Yllättävintä on kuitenkin se, että tässä kirjassa ilmaistaan aika selkeästi, että fasismi on oikeistolainen ideologia. Kirjailijan mukaan fasismi on ”uusi” oikeistolainen liike, joka vastustaa liberalismia ja sen ajamaa vapaata markkinataloutta ja demokratiaa. Kuitenkin fasismi ei kannata myöskään vanhan konservatismin ajamaa sääty-yhteiskuntaa. Fasismissa ajetaan kyllä hierarkioitten vahvistamista, mutta se pitää perustua meritokratiaan, eikä vereen tai vaaleihin. Fasismin tarkoitus on yhdistää kaikki yhteiskuntaluokat palvelemaan kukin omalla tavallaan valtiota, joka toimisi kuin yksi ainoa organismi. Kirjailijan mukaan luokkaristiriidat tulisi unohtaa ja sen sijaan keskittyä palvelemaan valtiota. Vapaa markkinatalous ja ammattiliitot tulisi sulauttaa valtion palvelukseen, muodostaen korporativismisen valtion.   

Sosialismia tässä kirjassa vastustetaan selvin sanoin. Gentilen mukaan kaikki sosialismin muodot, niin sosialidemokraateista kommunisteihin on tuhottava. Kirjailijan mukaan nämä aatteet luovat eripuraa yhteiskuntaluokkien välille ja tarjoavat henkisesti köyhän materialistisen filosofian, joka ei tyydytä ihmisten ”todellisia” tarpeita. Fasismi korostaa hyvän palkan ja tasa-arvon sijaan ”sielun” kasvatusta valtiolla, sodalla ja uskonnolla.    

Yhteenveto   

Giovanni Gentilen ”Fasismin oppijärjestelmä” on juuri sitä, mitä se lupaa. Mussolini oli jo toteuttamassa käytännössä sen, mitä tässä kirjassa tarjotaan. Positiivisen puoli tässä läpyskässä on sen grammaattinen selkeys ja lyhyys. Mutta myöskin siinä, ettei se käsittele rasismia ollenkaan. Toisin kuin Hitlerin kirjassa, tässä ei kiihoteta kansanryhmää vastaan. Teoriassa fasismi voikin olla äärioikeistolainen liike, joka puolustaa taloudellisen eliitin etuja, murskaten väkivaltaisesti kaiken vasemmiston. Näin tehtiinkin Portugalin ja Espanjan fasistihallinoissa, joissa juutalaisvainoja ei toteutettu. Mutta on jotenkin vaikea ymmärtää, miksi joku kannattaisi aatetta, joka ilmaisee haluavansa tuhota yksilöllisyyden ja korvaavan sen perverssillä sekoituksella kristinuskoa ja sodan kuolemankulttia? Vastauksen voi saada sillä, että Kylmän sodan aikana totalitarismi muuttui kirosanaksi, jota kukaan ei avoimesti uskalla sanoa kannattavansa. Sen takia nykyään kaikki fasistit piilottavat todelliset tarkoitukset rasismin ja populistisen kansanvaltaretoriikan taakse. ”kansanvalta” on vain koodikieltä orgaanisen valtion uskomukselle. Jos uskoo, että ihmiset voivat sulautua valtioon, silloin valtio toteuttaa ”kansan valtaa”.  Fasistien tekopyhyyden näkeekin siinä, että heti kun he pääsevät valtaan, alkavat puheet median sensuurista ja vähemmistöjen sortamisesta, koska nämä ovat ”aidon kansan vihollisia.”

Jätä kommentti

Kategoria(t): Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Avainsanat: , , , , , ,

tammikuu 27, 2019 · 6:00 am

Epätasa-arvo: Mitä sille voidaan tehdä?

Anthony B. Atkinsonin, vuonna 2015 julkaistu ”Epätasa-arvo: Mitä sille voidaan tehdä?” (oma suomennos) on taloustieteellinen kirja, joka argumentoi, että valtioilla on resurssit kukistaa suhteellinen köyhyys maailmailta.

10   

Idea    

Atkinson aloittaa kirjansa ensin kertomalla aika vakuuttavasti, miten uusliberalistinen politiikka on lisännyt köyhyyttä kaikkialla, missä sitä on kokeiltu. Kirjailija lähteekin ehdottamaan, miten uusliberalismin aiheuttamat epätasa-arvo-ongelmat voidaan ratkaista massiivisella valtion interventiolla.     

Ehdotuksiin kuuluu perintöveron tulojen järjestely niin, että jokainen kansalainen saa 21 vuotiaana kymmenen tuhatta euroa yhteiskunnalta starttirahana ja tämän lisäksi perustuloa. Valtion tulisi massiivisesti investoida uuteen teknologian kehitykseen ja varmistaa täystyöllisyys perinteisten keinojen lisäksi, tarjoamalla työttömille töitä julkisilla projekteilla. Mielenkiintoisin väite on, että mitä vahvemmat ammattiliitot sitä enemmän ne kykenevät estämään varallisuuden keskittymisen harvojen käsiin ja suuryritysten valtaa hyväksikäyttää hintoja ja markkinoita oman edun tavoitteluun muitten kustannuksella.   

Kirjailija mukaan suuret mannertenväliset vapaakauppasopimukset ovat nykyään kirjoitettu sijoittajien etua tarkastellen, eikä työläisten ja kuluttajien. Atkinsonin mukaan, jos halutaan oikeudenmukaisempi ja tasa-arvoisempi maailma, suuret kauppasopimukset pitäisi solmia kuluttajien ja työläisten etua ajatellen, eikä taloudellisen pyramidin huipussa olevien.    

Kaiken tämän ilon tietenkin kustantavat kaikki kansalaiset progressiivisella verotuksella, joka olisi suuryrityksille ja rikkaille 70% korkuinen. Maailman kaikista rikkaimmat yksilöt ja korporaatiot saisivat lisäksi vielä maailmanlaajuinen suurpääoma veron maksettavaksi. Tietenkin kaikki verosuunnittelu ja -järjestely karsittaisiin pois, jotta ylimääräinen byrokratia hävitettäisiin, eikä rikkailla olisi mitään mahdollisuutta piilottaa rahansa valtiolta.    

Mielenkiintoisinta oli Paul Krugamin lainaus ”Kilpailukyky on merkityksetön käsite kansallisissa talouksissa”, joka esiintyy tässä kirjassa. Atkinson kertookin, että koko puhe valtion kilpailukyvyn parantamisesta on hölynpölyä, jolla perustellaan suuryritysten etuoikeuksia.     

Rakenne    

Tässä kirjassa häpeilemättömästi ajetaan rankkaa sosialidemokraattista ja keynesiläistä elvytyspolitiikkaa, ilman että mainitaan sosialidemokratia tai Keynesiä. Tämä johtuu siitä, että kirjailija on niin teknokraattinen, että tässä käydään todella yksityiskohtaisesti läpi erilaisia taloustieteellisiä mekanismeja, eikä niinkään taloustieteellisiä teorioita tai edes filosofisia periaatteita. Kuitenkin tässä ei ajeta chavezilaista talouspolitiikkaa, jossa kansallistetaan strategisia yrityksiä tai ne, jotka ovat konkurssin partaalla. Samalla tässä ei ajeta osuuskuntamallia, kommunismia, syndikalismia tai radikaaliliberaali John Deweyn muotoilemaa hajautettua hyvinvointivaltiota.    

 

Tämä on siis käytännössä melko maltillinen vasemmistolainen tietokirja, mutta kirjailija itse välttää tekstissään perinteistä vasemmistolaista kielenkäyttöä. Tämä onkin kirjoitettu puhtaasti tieteellisellä, mutta suhteellisen helppolukuisella kielellä, joka olettaa, ettet tiedä mitään muuta kuin taloustieteen perusasiat. Kirjassa kulutetaankin paljon aikaa perustellakseen jokaisen elvytysehdotuksen ja, jopa vastamaan mahdollisille vastaväitteille.     

Ainoa viite vasemmistolaisuuteen on taloustieteilijä Thomas Piketty referointi. Selvästi ranskalainen tutkija inspiroi Atkinsonin kirjoittamaan tämän kirjan. Onhan ehdotus globaalista pääoma verosta Pikettyn idea.     

Ongelmia    

Tässä kirjassa mennään sellaisiin teknokraattisiin pohdiskeluihin, jotka kiihottavat vain paatuneimpia virkamiehiä. Teoksessa olisi voinut olla samaistuttavia ja käsinkosketeltavia esimerkkitapauksia ihmisistä, joita ehdotukset koskisivat, jotta maallikkokin jaksaisi lukea.  

Koska en ole taloustieteilijä, en voikaan 100% vakuuttaa, että kirjan ehdotukset ovat täysin aukottomasti perusteltuja, mutta kirjailija pohtii aika paljon vastaväitteitä. Tässä jopa analysoidaan, miten veronkorotukset voivat mahdollisesti madaltaa talouskasvua ja karkottaa yrittäjiä ja sen sellaista. Eli tämä ei ole mikään utopistinen suuntaviivoja antava manifesti, vaan ihan tieteellinen teksti.     

Mutta koska tämä on puhtaasti taloustieteellinen kirja, Atkinson ei pohdi mahdollisia sosiaalisia ja poliittisia ongelmia, joita valtion vallan kasvattaminen voisi aiheuttaa. Ainakin talousliberaaleille tällainen massiivinen hyvinvointivaltion elvyttäminen olisi sama kuin stalinistisen diktatuurin pystyttäminen. Toki pidän tällaisia pelkoja aiheettomina, mutta merkittävä osa oikeistolaisista tosissaan uskoo rajoittamattoman kapitalismin olevan tae yksilönvapauksille, joten heidän huoliaan olisi käsiteltävä tässä kirjassa edes sivumainintana.    

Ongelma on myöskin kirjan keskittyminen Iso-Britannian ja USA:n talouteen. Vaikka kirja on kehystetty yleistettäväksi koko maailmalle, kummatkin edellä mainitut valtiot saavat ihan omat kappaleet. Kirjailija myöntääkin, että eri valtiolla on eri taloudelliset järjestelmät, joten ei kaikkia tässä teoksessa mainituista ehdotuksista voi soveltaa kaikkiin niihin.    

Yhteenveto    

Anthony B. Atkinsonin ” Inequality: What Can Be Done?” on hyvä taloustieteellinen kirja epätasa-arvosta, joka kiihkottomasti ehdottaa todella radikaaleja poliittisia menetelmiä köyhyyden vähentämiseksi, herättäen painajaisia investointipankkiireissa. Aikakautena, jossa uusliberalistinen politiikka on ajautunut sellaiseen umpikujaan, että jopa fasismi näyttäytyy joillekin järkevämmältä yhteiskuntajärjestelmältä, tällainen kirja on tervetullut lisä keskusteluun. Mutta lukijan on oltava hieman perehtynyt taloustieteen oppeihin, jotta voi ymmärtää kirjan teesejä.   

Jätä kommentti

Kategoria(t): Talous

Avainsanat: , , , , , ,

tammikuu 26, 2019 · 6:00 am

Evoluutioscifiä

Olaf Stapledonin ”Viimeiset ja ensimmäiset” on vuonna 1930 julkaistu eeppinen scifi-kertomus ihmisen tulevasta kehityshistoriasta. Sivuhuomiona, tämä vuoden 1985 suomennoksen kansitaide on ruminta, mitä olen koskaan elämässäni nähnyt. Tällainen kansitaide pitäisi tuomita Haagin tuomioistuimessa rikoksista ihmiskuntaa vastaan. Ehkä kustantaja tiesi tämän, koska en löytänyt kirjassa kansitaiteen tekijän nimeä!   

5

Idea   

Kirja on kehystetty kuin se olisi miljoonien vuosien päässä olevan ihmislajin viimeisen edustajan kirjoittama teos ihmiskunnan modernista historiasta.   

Vaikka kirja on nyt melko vanha, sen jättiläismäinen kuvitteellisen evoluutiohistorian kertomus on yhä ajankohtainen ja voimakkaita tunteita herättävä. Kirjan alussa seurataan muutamaa päähenkilöä, jotka osallistuvat suuriin historiallisiin tapahtumiin, mutta pikkuhiljaa aikaskaala kasvaa niin suureksi, että yksilöt katoavat. Kirja alkaa keskittyä puhtaasti ihmiskuntaan kokonaisuutena kuin se olisi vain todella älykäs eläinlaji. Koko geologisten epookkien musertava jättiläismäisyys iskee ihmiskuntaa samalla brutaalilla voimalla kuin muinaisia dinosauruksia. Tämä tarkoittaa massiivisia geologisia kuin kosmisia tapahtumia, jotka kääntävät ihmiskunnan biologisen evoluution uusiin suuntiin.

Kirjan kantavin teema onkin syklinen aikakäsitys, jossa ensin sivilisaatioita nousee ja romahtaa kuin sieniä sateella, kunnes romahdukset ovat niin totaalisia, että lajimme taantuu takaisin villieläimeksi. Mutta miljoonien vuosien päästä taas kehitymme uudeksi, mutta älykkääksi lajiksi, mutta sitten taas iskee jokin onnettomuus, joka joskus on itsemme aiheuttama. Mutta lopulta ihmiskunta selviytyy aurinkokunnan mahtavimmaksi lajiksi.    

Lukijalle tulee sama tunne, kun lukiessa Ruan Gattisin ”Vihan kadut” (2015) romaanin alkua: hahmon, tai tässä tapauksessa ihmiskunnan tilanne, vain pahenee ja sitä yrittää epätoivoisesti löytää edes pieninkin lohdutuksen aihe, kunnes sekin muserretaan. Silti lukijalle syntyy halu löytää edes jotain positiivista, jotain pienintäkin merkkiä, että hahmo selviytyy.  

Geologian tunteellisuus   

”Viimeiset ja ensimmäiset” voi kuulostaa joiltain tylsältä kirjalta, joka etenee kuin tietokirja, mutta jossa tieto on ”turhaa” kun se käsittelee yhden brittiläisen kirjailijan mielikuvitusta, mutta asia ei ole niin. Stapledon on loistava kirjailija ja hän kykenee kuvaamaan historialliset tapahtumat suurena kertomuksena, jossa lukija tajuaa ihmiskunnan mitättömyyden universumin skaalassa. Lukiessani tätä kirjaa, tunsin samaa liikutusta kuin Carl Seaganin mahtavassa ”Pale Blue dot” puheessa. Haastan kenet tahansa kuuntelamaan sitä puhetta, ilman että tulee tippa linssiin!  

Kuten edellä mainitun tutkijan puheessa, Stapledon osoittaa, että vaikka kuinka älykkäiksi ja ylivertaisiksi me luulemme itseämme, olemme oikeastaan yksi eläinlaji muitten joukossa, joka on yhtä hauras ja haavoittuvainen kuin muut. Elämme pikkuruisessa sinisessä planeetassa todennäköisesti yksin jättiläismäisessä universumissa. Todellisuus voi pyyhkäistä meidät olemattomiin hyvin helposti, eikä meistä jäisi yhtään mitään jäljelle, eikä kukaan jäisi edes ihmettelemään. Kaikki rakennuksemme, korkeakulttuurimme, tieteemme, filosofiamme ja rakkaitten sukulaisten muistot ovat hain hiekanjyviä jättiläismäisessä aavikossa. Vain hetkellistä kohinaa luonnonilmiöitten rinnalla.    

Profeettoja 

Vaikka tämä kirja voi kuulostaa jonkun nihilistisen ateistin fantasiointina, niin kirja on syvästi uskonnollinen, mutta ei tavallisessa merkityksessä. Olaf Stapledonin käsittelee samaan aikaan uskonnon evoluutiota. Tuhansissa vuosissa kaikki nykyiset valtauskonnot sulautuvat toisiinsa, kunnes niistä kehittyy uusi uskonto, joka vuorostaan muuttuu uudeksi ja niin edelleen. Ihmiskunta kaipaa lohtua ja merkitystä suuressa maailmassa ja joka kerta lajimme keksii jonkun uskonnollisen filosofian selittämään itsensä ja maailman. Kaikki nämä ovat lopulta vain tapoja käsitellä armotonta todellisuutta, mutta silti merkityksellisiä niin yksilöille kuin lajillemme. Kirjassa viimeinen ihmislaji uskoo yhä johonkin, vaikka se ei ole koskaan miljoonissa vuosissa onnistunut todistamaan tieteellisesti, että olisi edes olemassa jokin jumala tai muu älykäs voima. Silti vakaumus, että ihmiskunta on erikoinen laji, jolla on suuri kohtalo elää yhä.    

Ajankohtainen   

Vaikka tämä kirja kirjoitettiin 1930-luvulla, se on ahdistavan ajankohtainen. Jo se, että kirjailija ennusti Toisen maailmansodan, ydinpommin, kylmän sodan ja Kiinan kommunistisen vallankumouksen ja siitä siirtyminen takaisin kapitalistiseksi supervallaksi ovat huikeita. Mutta pelottavampaa on tapa, jossa meidän nykyinen sivilisaatio romahtaa kirjassa. Stapledonin mukaan tulevaisuudessa ihmiskuntaa uhkaa öljyn loppu, mutta kulttuurimme on niin kietoutunut siihen, että emme tee mitään asian korjaamiseksi, vaan takerrumme hedonistisesti luonnonvaroja kuormittavaan elämäntapamme, kunnes alennumme sotimaan viimeisistä öljypisaroista. Syttyy maailmansota, joka tuhoaa sivilisaatiomme niin perusteellisesti, että syöksymme takaisin keskiaikaan, joka kestää tuhansia vuosia. Viime vuoden IPCC-raportin jälkeen tällainen skenaario tuntuu todennäköiseltä. Kaikkien tulisi lukea tämä kirja nykyään ja osoittaa Stapledonin olleen väärässä sivilisaatiomme kohtalosta.   

Ongelmia   

Vaikka pidän tätä kirjaa mestariteoksena, siinä on paljon puutteita. Suurin ongelma on kirjan alku, joka käsittelee modernin ajan tulevaisuutta. Kirjailijan yritykset ennustaa modernia politiikkaa ovat suurimmaksi osaksi hyvin lapsellisia, epäuskottavia ja hieman rasistisia. Tässä ei ole mitään vihamielistä rasismia, vaan enemmänkin sellaista viatonta ”jokaisella rodulla on omat kyvyt” tyyppistä muka hyväntahtoista rasismia. Kirjailijan mielipiteet mustista ja aasialaisista ovat erityisen vanhentuneita, vaikkakin hän ei näe mitään ongelmaa eri ihmistyyppien sekoittumisessa, kun maailman eri kolkat yhdistyvät parantuvien liikenneyhteyksien kautta.  

Koko kirjan alku onkin nykystandardeissa niin vanhentunutta ja kömpelöä, että melkein ajattelin jättää kesken. Silti puursin läpi, kun halusin tietää, miten kirjailija ennustaa kaukaisemman tulevaisuuden. Onneksi kirjan keskikohdasta, kun moderni sivilisaatiomme on romahtanut, varsinainen eeppinen evoluutiohistoriamme alkaa. Siitä kirja vain nousee mahtaviin ja kaukonäköisiin ulottuvuuksiin. Jopa planeettojen välinen sota marssilaista parvimielistä superorganismia vastaan käydään. Saamme lukea erilaisista ihmislajeista, joilla on erilaisia ympäristöön sopivia kykyjä, mutta myöskin miten opimme manipuloimaan omia geenejä, luodakseen uusia ja parempia versioita jälkipovistamme.    

Yhteenveto   

Olaf Stapledonin ”Viimeiset ja ensimmäiset” on yksi parhaimmista scifi-kirjoista, joita olen lukenut. Se ei ole vain jännittävä kertomus tulevaisuudesta, vaan elämää suurempi kertomus ihmiskunnan psykologiasta ja epätoivoisesta kamppailustamme luonnonlakeja vastaan. Kirjassa onkin sen äärimmäisen luonnontieteellisestä asenteesta huolimatta, hyvin kristillinen viesti ylimielisyydestämme luontoa kohtaan, joka lopulta tuhoaakin meidät.  

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin

Avainsanat: , , , ,

tammikuu 25, 2019 · 6:00 am

Fasismin anatomia

Robert O. Paxtonin ”Fasismin anatomia” (oma suomennos) on vuonna 2004 julkaistu tietokirja otsikossa mainitusta ideologiasta.   

11

Idea   

Paxton alkaa kirjansa purkamalla tunnettujen fasististen liikkeitten historian ja ideologian erillisiin osiin, analysoidakseen mistä ne koostuvat ja miten ne liittyvät toisiinsa? Paljastuu, ettei fasismi ole mikään ideologia samassa merkityksessä kuin liberalismi ja kommunismi. Kun fasismi on purettu osiin sen sisällä ei löydy yhtään mitään johdonmukaista, ainoastaan syvä musta viha. Kirjailija päättyykin siihen johtopäätökseen, että fasismi on enemmänkin poliittinen ilmiö kuin ideologia. Tämä tarkoittaa, että fasismi on ikuinen ja se voi ilmetä eri tavalla eri kulttuureissa ja eri aikakausissa. On siis turhaa takertua tiettyihin symboleihin ja väreihin ja sen sijaan keskittyä fasismin erilaisiin joksikin johdonmukaisiin elementteihin, joita kaikki tunnetut fasistiset ryhmittymät jakavat.    

Paxton jakaakin fasismin enemmänkin kehitysvaiheisiin kuin ulkoisiin merkitsijöihin. Kirja esimerkiksi jäljittää Mussolinin fasismin alkaneen äärivasemmistolaisessa radikaalisyndikalismin ideologiassa, joka kuitenkin alkoi vähitellen muuttua nationalistiseksi ja rasistiseksi. Kuitenkin liike ei menestynyt. Oli hyvin vaikeaa kilpailla kommunisteja ja sosiaalidemokraatteja vastaan näillä eväillä. Mussolini muuttikin liikkeensä jälleen, mutta tällä kertaa fasismista tuli ”kansallista kapitalismia” puolustava äärioikeistolainen korporativistinen liike, joka puolusti yksityisomaisuutta vasemmistolta. Nyt Italian fasismin kannatus räjähti, kun se alkoi saada antikommunististen suurmaaomistajien ja taloudellisen eliitin tukea. Kansallissosialismin historia meni suunnilleen samalla tavalla. Loppu on veristä historiaa.  

Paxton huomauttaa, että missään vaiheessa Mussolini, Hitler tai oikeastaan muutkaan aikakauden fasistiset liikkeet eivät koskaan vaivautuneet perustelemaan ryhmiensä evoluutiota. Esimerkiksi Stalin kirjoitti kokonaisia teoreettisia kirjoja perustellakseen hirmuhallintonsa marxilaista oikeaoppisuutta, mutta fasisteilla ei ollut tarvetta oikeuttaa toimintaansa minkään manifestin pohjalta, koska sellaista ei ollut. Valta ja viha olivat ainoat päämäärät, joitten saavuttamiseen kaikki keinot olivat sallittuja.  

Paxton painottaakin, että kommunismi ja jopa stalinismi eroavat merkittävästi fasismista, vaikka molempien hirmuhallinnoissa tapettiin miljoonia ihmisiä. Kommunismissa oli selkeä teoreettinen kehys, jota kaikki kommunistit yrittivät noudattaa ja sen lopullinen tavoite oli tasa-arvo, vaikkakin käytännössä sen saavuttamiseen epäonnistuttiin. Fasismissa tavoite oli tasa-arvon sijaan jyrkkien hierarkioitten säilyttäminen, mutta luokkaristiriitojen häivyttäminen nationalismilla. Fasistien mielestä ihmisten piti olla tyytyväinen sosiaaliseen asemaansa ja olla ikionnellisia, että he ovat osa heitä suurempaa ja mahtavaa valtiota ja rotua. Tämä valtion ylivalta saavutettiin tuhoamalla kaikki koetut sisäiset ja ulkoiset viholliset. Halu tuhota erilaisia ”kansakuntaa uhkaavat viholliset” ajoi fasistit äärimmäiseen itsetuhoiseen opportunismiin, jossa millään muulla ei ollut väliä kuin tuhoamisella. Tämän syvän vihan takia fasismi on ikuisesti tuomittu joko häviämään jossain vaiheessa aloittamansa sodat tai romahtamaan taloudellisen rasituksen takia.   

Fasisteille taloustiede oli toissijaista, joten mikä tahansa taloudellinen keino, joka edisti sotaa, fasistit kannattivat. Stalin esimerkiksi yritti noudattaa pikkutarkasti Leninin piirtämää valtionkapitalistista suunnitelmaa kommunismin saavuttamiseen. Sen sijaan Hitler ja Mussolini olivat välillä kiihkeitä kansallisen omaisuuden puolustajia ja yksityistämisen ja hallitsemattoman kapitalismin kannattajia. Fasismi ei siis ole pysyvä ilmiö, joka voidaan tarkasti sijoittaa oikeistoon tai vasemmistoon, mutta se aina pääsee valtaan olemalla oikeistolainen.   

Teorioita  

Kirjailija käy läpi kaikki fasismia käsittelevät teoriat, osoittaakseen niitten puutteita tai hyviä puolia. kirjailija haukkuu erityisesti marxilaista ja liberaalia teoriaa fasismista. Paxtonin mukaan marxilainen teoria fasismista rappeutuvan kapitalismin ilmiönä unohtaa fasismin massakannatuksen ja yksilöitten roolin. Liberaalissa teoriassa taas unohdetaan, että konservatiiveista ja liberaaleista koostuva taloudellinen eliitti tukivat fasisteja, eikä näin liikettä voida ymmärtää kateellisten huligaanien vallankaappauksena. Hanna Arendtiakin ehditään pariin kertaan haukkua tässä teoksessa.  

Uusfasistit?   

Paxton analysoi historian erilaisia fasistisia liikkeitä, erityisesti ne, jotka epäonnistuivat pääsemään valtaan, löytääkseen, mikä tekee onnistuneen ja näin ”täydellisemmän ja aidon” fasismin? Kirjailija päättyykin siihen johtopäätökseen, että fasismin pitää olla mukautuva ja valmis myymään kaikki periaatteensa, jotta se saa taloudellisen eliitin tukea. Tämän tuen fasismi saa ainoastaan, jos demokratia on syvässä kriisissä. Kriisi pitää olla demokraattisten instituutioitten uskottavuuden menetys ja parlamentaarinen jumiutuminen, jossa mitään ei saada aikaan, kun millään puolueella ei ole tarpeeksi suuri enemmistö. Tällaisessa olosuhteessa fasismi muuttuu vallassa olevan taloudellisen eliitin silmissä hyväksi apuriksi sen etuoikeuksia vastaan taistelevan vasemmiston torjumiseen. Jos vasemmisto on väkivaltaisempi, fasismi sopii vielä paremmin, koska sillä on omat katujoukot, jotka voivat kurittaa heitä. Kuitenkin lopulta päästyään valtaan, fasistit imevät eliitin sisäänsä ja valjastavat nämä sen murhanhimoiseen projektiinsa. Tällä kriteerillä esimerkiksi usein fasisteiksi kutsutut islamistit ja jihadistit eivät sellaisia ole.   

Kirjan määritelmä myöskin osoittaa, miksi Pohjoismainen vastarintaliike on tuomittu epäonnistumaan. PVL on liian väkivaltainen ja vallankumouksellinen. Kunnon fasisti yrittää saada mahdollisimman laajan kannatuksen, joten se panee puvun päälle ja yrittää houkutella toreilla keskiluokkaisia veronmaksajia ja pienyrittäjiä, ei vain katuojassa rämpimiä elämänkoululaisia. Fasismi ei koskaan ole vallankumouksellinen liike, se pääsee valtaan juuri lupaamalla estää vallankumouksen. Tämä selittääkin, miksi äärioikeisto nykyäänkin puhuu rasististen salaliittoteorioitten lisäksi kommunismin uhasta, vaikka nykyään ei ole edes olemassa samanlaista äärivasemmistolaista liikehdintää kuin 30- tai edes 60-luvulla.  

Esimerkiksi Halla-ahon johtama Perussuomalaiset ei ole fasistinen puolue, mutta sen jäsenistöön kuuluu todella paljon fasistisen Suomen sisun jäseniä. Puolueen nuorisojärjestö on raportoitu olevan “etnonationalistien” hallussa. Perussnuorissa on avoimesti määritelty suomalaisuus niin tiukaksi, että juutalaiset, tataarit ja jopa suomenruotsalaiset tulisi karkottaa maastamme. Samalla nuorijärjestössä on ehdotettu rodunjalostusoppia ja vierailtu äärioikeistolaisissa tapahtumissa. Varovainen arvioni on, että Perussuomalaisten nuorisojärjestö on fasistinen.    

Ongelmia   

Robert O. Paxtonin ”Fasismin anatomia” on todella objektiivinen, niinkin paljon, että tässä esitetään Etelä-Amerikan oikeistodiktatuurien hallintomalli ”parempana” vaihtoehtona taloudelliselle eliitille turvata etuoikeutensa kuin itsetuhoinen fasismi. Mutta teos on nykyään melko vanhentunut. Esimerkiksi tässä kirjassa ei käsitellä olenkaan internetin vaikutusta fasismiin. Mielestäni nykyinen fasismi ei tarvitse väkivaltaisia katujoukkoja, koska sillä on internetti. Äärioikeistolaiset nettitrollit, valemediat ja bottiarmeijat ovat nykypäivän digitaalisia ruskeapaitoja, jotka pyrkivät terrorisoimaan poliittiset vastustajansa. Nämä internetin iskujoukot ovatkin vainonneet toimittajia, hyökänneet tietokonepalvelimiin, varastaneet ihmisten tietoja ja pommittaneet tavallisten kansalaisten tilit vihaviesteillä ja tappouhkauksilla. Vaikka nettikiusaaminen ei ole samalla tavalla brutaali kuin katutappelut, sen efekti on sama: saada poliittiset vastustajat hiljentymään. Esimerkiksi Tino Lintunen on kirjoittanut ilmiöstä, jossa perussuomalaiset poliitikot ilmaisevat närkästyksensä heitä kritisoivaan tutkijaa kohtaan ja välittömästä heidän kannattajat alkavat häiritä kyseistä tutkijaa vihaviesteillä ja tehtailemaan mustamaalaavia propagandakuvia.    

Sitten tietenkin presidentit Bolsonaro ja Trump ovat sellaisia villejä kortteja, ettei Paxton pystynyt heitä ennustamaan. Kummatkin kaappasivat olemassa olevan oikeistolaisen puolueen, joita ei voi missään nimessä kutsua fasistiksi, mutta kummatkin presidentit ovat fasismia muistuttavalla retoriikallaan houkutelleet kovan luokan uusnatseja ja suuria massoja kannattamaan heitä. Näitten kahden predidentin politiikka täyttää tässä kirjassa suurimman osan fasismin kriteereistä, muttei kaikki. Kummallakaan ei ole omia väkivaltaisia katujoukkoja. Mutta Trumpin ja Bolsonaron kannattajiin kuuluu väkivaltaisia ryhmittymiä, joilla ei ole mitään konkreettista sidettä kumpaakaan, mutta nämä ovat suorittaneet itsenäisesti kummankin nimeen väkivaltaisia iskuja. En ole varma voidaanko tällaista vihapuheen inspiroimaa katuväkivaltaa kutsua samanlaiseksi kuin 30-luvun fasistien katujoukkoja? Joten jää avoimeksi onko syntynyt uusi ”trumppilainen” fasismi vai ovatko nämä uudenlaisia oikeistopopulisteja, jotka vain ovat todella rasistisia ja väkivaltaa ihannoivia?    

Yhteenveto    

Robert O. Paxtonin ” The Anatomy of Fascism” on loistava tietokirja fasismista, mikä pikkupuutteistaan huolimatta antaa hyvän kuvan siitä, mitä fasismi on tai ei ole ja voiko sen aiheuttama kauhu toistua?   

Jätä kommentti

Kategoria(t): Historia, Politiikka ja yhteiskunta, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Avainsanat: , , , , , , ,

tammikuu 20, 2019 · 6:00 am

Epäterve Väyrynen

Sain tietää Paavo Väyrysen viime vuonna julkaistusta ”Terve Suomi” kirjasta, kun luin uutisen hänen ”Seitsemän tähden liikkeen” viimeisestä saavutuksesta. Artikkelin kuvituksena oli todella psykedeelinen kuva Paavo Väyrysestä pitämässä kädessään uutuuskirjaansa, jonka kuvituksena on hänen kuvansa. Samaan aikaan kirjaa pitävän väyrysen takana on monta häntä itseään esittävää valokuvaa. Koska kaikissa kuvissa ja itse elävällä henkilöllä on samat vaatteet ja ilme, tuntuu kuin kuvassa olisi monta eri kokoista Väyrysistä. Tällainen näky voi aiheuttaa herkemmissä katsojissa painajaisia, joten se on linkin takana. Katsoin tätä psykedeelistä kuvaa ja ihmettelin, miksi en ollut nähnyt mitään mainosta tai edes artikkelia siitä, että Väyrynen oli julkaissut uuden kirjan? Koska pidin Väyrysen edellistä kirjaa mielenkiintoisena, otin tämänkin teoksen luettavaksi.     

7

Idea    

Paavo Väyrysen ”Terve Suomi” on kokoelma poliitikon blogikirjoituksista vuosilta 2017-2018. Kirjan punainen lanka on Väyrysen yritys saada joku puolue edustamaan häntä. Kiinnostuin tästä kirjasta nimenomaan sen takia, koska se käsittelee Väyrysen perustamien Terve suomi, Kansalaispuolue ja Seitsemän tähden liikkeen taustoja. Kaikki projektit ovat olleet kiistanalaisia ja täynnä skandaaleja.     

Sekoilua    

Skandaaleja tästä kirjasta ei puutu. Vaikka muistelma on Väyrysen itsensä kirjoittama, tekstistä välittyy Kummelimainen hahmo vanhasta poliitikosta, joka ei tajua ajan jättäneen hänet taakseen. Väyrynen on niin ylimielinen tässä kirjassa, että se menee absurdiksi, kun samaan aikaan kaikki, mikä voi mennä väärin miehen poliittisessa alamäessä, menee. Ylimielisyys näkyy itsekehussa, mutta myöskin siinä, että yhdessä Keskustan puoluekokouksessa Väyrynen lahjoitti Sipilälle hänen uusimpia kirjoja. Kuvittelin vaan, miten Väyrynen paiskaa Sipilän syliin kasan kirjoja ja vaivautuneena pääministeri kiittää.     

Esimerkiksi kirjailija perusti Kansalaispuolueen siltä varalta, ettei saisi Keskustan puheenjohtajuutta. Mutta koska yksi jäsen laski kannattajakortit väärin, puoluetta ei perustettukaan määräaikaan mennessä. Keskusta sai vihiä, että Väyrynen yritti perustaa puolueen, vaikka on yhä Keskustan jäsen ja määräsi tämän erotettavaksi. Kaikessa vittumaisuudessan Väyrynen protestoi erottamispäätöstä vastaan sillä, ettei hän ole perustanut puoluetta. Hän siis puolustautui sillä, että oma rinnakkaispuolueprojekti epäonnistui. Kun tämä ei toiminut, hän yritti valittaa yhdenvertausuusvaltuutetulle ”mielipidesyrjinnästä”. Samalla Väyrynen paljastaa käyttäneen EU:n rahoja väärin ja kehtaa valittaa, että jäi kiinni.     

Kirjassa paljastuu myöskin, että rahoittaakseen uuden Kansalaispuolueensa perustamista, Väyrynen loi Kekkosesta kertovan kesäteatteriesityksen, jossa hän esitti Kekkosta peruukki päässä! Siinäpä omistautumista poliittiselle idolilleen! Jos joku olisi kirjoittanut tällaisen jakson romaaniin sitä pidettäisiin epäuskottavana.     

Salaliittoteorioita    

Väyrysen ideologia on hänen omien sanojensa mukaan ”alkiolaiskekkoslainen ihmisyysaate” joka on suomalaisittain keskustalaisuutta. Tässä kirjassa se näyttäytyy jonkinlaisena anarkistisena kommunitarismina tai kiltajärjestelmänä. Paavo Väyrynen on yllättävän antikapitalisti tässä teoksessaan. Se näkyy siinä, että hän haukkuu Kokoomusta suuryritysten oligarkiaa palvelevaksi puolueeksi, joka tuhoaa tavallisten suomalaisten ja luonnon elinolosuhteet.    

Kirjailijan antikapitalismi menee niin koville kierroksille, että hän esittää oman NATO-salaliittoteorian: ”Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka näyttää johtavan taustalta joidenkin politiikkojen, talouselämän vaikuttajien ja upseerien muodostama salaliitto, joka saa tukea johtavista tiedotusvälineistä.” Tätä ideaa kirjassa toistetaan useita kertoja kuin se olisi itsestään selvää.   

Väyrynen myöskin hyökkää valtamediaa vastaan, joka ei raportoi kaikesta, mitä hän tekee. Mutta myöskin siitä, että gallupiluvut on valjastettu propagandavälineiksi nostattaakseen Sauli Niinistön suosiota. Kirjailijan mukaan gallupimittauksia pitäisi tutkia, koska hänen kannatuksensa ei voi olla niin pieni! Väyrynen sanookin ”Kaikki tietävät, että olen Sauli Niinistön ohella vahvin ehdokas vaalin toiselle kierrokselle ja ainoa ehdokas, jolla on mahdollisuudet voittaa hänet.”    

Mutta ei siinä vielä kaikki! Paavo Väyrynen epäilee ilmastonmuutoksen aitoutta ja levittää valheen, etteivät ilmastotutkijat olisi tutkineet avaruuden säteilyn vaikutusta Maapallon ilmastoon. Ovat kyllä Paavo, rauhoitu. Tämä oli aika ihmeellinen paljastus, koska Väyrynen korostaa kirjassa jatkuvasti kestävää kehitystä ja luonnonsuojelua. Mutta kai hän haluaa houkutella äärioikeiston hörhöt puolueensa.     

Mutta äärioikeiston houkutteleminen EU- ja maahanmuuttovastaisuudella on aiheuttanut ongelmia. Ei vain uskottavuuden menetyksenä, vaan siinä, että hän ei ole syventynyt äärioikeistolaiseen ajatteluun, mikä on aiheuttanut ”väärinkäsityksiä”. Esimerkiksi tässä kirjassa on luku, jossa Väyrynen puolustautuu häntä vastan esitettyyn syytökseen, että hän on ”George Soroksen kätyri”. Tämä syytös on äärioikeiston silmissä vakava, koska heidän mukaansa George Soros johtaa maailmanlaajuista juutalaisten salaliittoa, jonka tarkoitus on maahanmuuton avulla tuhota valkoinen rotu. Paavo Väyrynen siis haluaa tehdä selväksi, että hän ei kuulu äärioikeiston kuvittelemaan salaliittoon, mikä taas kertoo ketkä ovat miehen potentiaaliset äänestäjät.    

Vallankaappaus    

Surullisinta on kuitenkin Kansalaispuolueen vallankaappaus. Kaikkien vaikeuksien jälkeen Väyrynen sai perustettua viimein Kansalaispuolueensa, mutta parin kuukauden kulutta hän menetti sen hallinnan. Tässä kirjassa kerrotaan hyvinkin avoimesti, miten puolueen johdon muut jäsenet hyväksikäyttivät Väyrysen matkustelua pitääkseen hänen selkänsä takana puoluekokouksia. Yhdessä puolisalaisessa kokouksessa Väyryselle uskolliset 11 puoluejäsentä erotettiin maksamattomien jäsenmaksujen takia ja uusia jäseniä hyväksyttiin sisään, muuttaen puolueen valtatasapainoa. Sitten Väyrystä syytettiin puolueen varojen väärinkäytöstä ja erotettiin siitä, vaikka hän itse koko puolueen perusti! Osa tästä kirjasta onkin koko tämän monimutkaisen kuvion ja siitä seuranneet oikeustoimien selostus. Kävi sääliksi Väyrystä, koska selvästi miehellä ei ole mitään uskottavuutta tai poliittista taituruutta jäljellä. Kirjassa kerrotaankin, että hän on menettänyt tuhansia euroja koko seikkailussa.     

Siltä varalta, että Väyrynen ei saisi Kansalaispuoluetta takaisin hallintaansa hän perusti Seitsemän tähden liikkeen -nimisen puolueen. Väyrynen on siis kahdessa vuodessa ollut melkein kolmen puolueen jäsen samaan aikaan. Tietenkin Väyrynen julisti, että hänen Seitsemän tähden liikkeensä tulee olemaan tänä keväänä keskisuurten puolueitten joukossa ja neljän vuoden kuluttua maan suurin. Kaikista vaikeuksista huolimatta Paavo ei luovuta!     

Yhteenveto    

Paavo Väyrysen ”Terve Suomi” on melko huono kirja. Se sisältää aidosti mielenkiintoisia ja valtavirrasta poikkeavia näkemyksiä nyky-Suomen ongelmien ratkaisussa, mutta huono editointi ja miehen oma persoona häiritsevät todella paljon lukemista. Tässä on todella paljon toistoa, koska kirjailija ei ole vaivautunut editoimaan blogikirjoituksiaan, vaan hän on kopioinut ne sellaisenaan.Sama vika kuin Lepomäen manifestissa ja kertoo inhottavasta trendistä, jota vastustan.

Kertoo paljon Väyrysen suhteellisuudentajun menetyksestä se, että tämä kirja on omakustanne, koska edellinen kustantamo mene konkurssiin. Ketään ei kiinnosta Paavo Väyrysen elämä ja ideat keltaisen lehdistön ulkopuolella. Tämä on tietenkin arvokas historiallinen dokumentti yhden poliitikon sekoamisesta, mutta muuten surullinen kertomus miehestä, joka ei osannut lopettaa ajoissa.   

Jätä kommentti

Kategoria(t): Politiikka ja yhteiskunta, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Avainsanat: , , , , , , , , , ,

tammikuu 19, 2019 · 6:00 am

Talousliberaalia scifiä

Nancy Kressin, vuonna 1993 julkaistu romaani ”Kerjäläiset Espanjassa” (oma suomennos) kertoo tulevaisuudesta, jossa muutaman rikkaan perheen geneettisesti räätälöidyillä lapsilla on kyky valvoa ikuisesti. Sen lisäksi, että nämä lapset ovat älykkäitä ja fyysisesti täydellisiä, unettomuus mahdollistaa ajattelun nopeamman kehityksen ja jopa ikuisen nuoruuden. Kuitenkin nämä huippuetuoikeutetut lapset joutuvat ”nukkuviksi” kutsuttujen ei-geeniräätälöityjen ihmisten kateuden kohteeksi.

Nukkumattomia aletaankin aikuisuudessa kohdella kuin juutalaisia 1900-luvun alun Euroopassa. Lopulta vainoaminen yltyy sellaisiin mittakaavoihin, että nämä ”nukkumattomat” ihmiset jakautuvat kahteen ryhmittymään. Yksi löytää oman taloudellisen lokeron yhteiskunnassa ja pitää matalaa profiilia, kun toinen taas pakenee Maapallon kiertoradalle rakennettuun avaruusasemaan.   

Syntyy kaksi erilaista nukkumattomien kulttuuria, joista yksi pyrkii käyttämään erikoiskykyjään auttaakseen ihmiskuntaa, kun taas toinen luo sisäänpäin kääntyneen ylivallan kulttuurin, joka halveksii tavallisia ihmisiä.    

Erilaisten tapahtumien kautta, nämä kaksi kulttuuria ja nukkuvat ihmiset joutuvat kohtalokkaaseen törmäyskurssiin.

2   

Oikeistolaista scifiä   

Tässä kirjassa nukkumattomat omaksuvat Ayn Randin objektivismin kaltaisen oikeistolaisen ideologian, jota eri hahmot tulkitsevat eri tavalla. Romaanissa ideologiaa kutsutaan ”yagaiismiksi” ja sen ydinpointti on äärimmäinen yksilöllisyys, jossa vapaa ja rajoittamaton kapitalismi ovat kiinteä osa ihmisten oikeutta ja paras tae vapaudelle ja oikeudenmukaisuudelle. Yagaiismin mukaan ketään yksilöä ei voi pakottaa yhtään mihinkään, mikä käytännössä tarkoittaa progressiivisen verotuksen ja hyvinvointivaltion vastustamista. Köyhyys on ainoastaan yksilön sielullisen heikkouden tila, jota voidaan korjata joko vapaehtoisella hyväntekeväisyydellä tai ottamalla itsestään niskasta kiinni.    

Toisin kuin Randin kirjat, joista yagaismiin on otettu vaikutteita, Kress osaa kirjoittaa syvällisempiä hahmoja ja hänen versionsa randilaisuudesta on paljon humaanimpi. Yagaismi onkin kirjassa enemmänkin itämaista henkisyyttä korostava kapitalistinen uskonto kuin materialistinen ideologia.   

Tämä kirja käsitteleekin pohjimmiltaan, miten oikeistolaiset liberaalit reagoisivat geenimuunteluihin ihmisiin. Mielenkiintoisinta on kuitenkin, miten eri hahmot elämänsä aikana tulkitsevat liberalismia kuvitteellisen yagaiismin kautta, osoittaen että eri olosuhteet ja elämänkokemukset voivat luoda samasta aatteesta erilaisia versioista.  

Kirja pitääkin oikeistolaista liberalismia niin itsestään selvänä maailmankatsomuksena, että rivien välissä kirja esittää köyhyyden johtuvan joko vapaan markkinatalouden rajoituksista tai yksilöitten oman henkisen tai geneettisen heikkouden takia.    

Tietenkin kirjailija kehystää äärioikeistolaisen version yagaismista huonona ja kokonaan alkuperäisen ideologian perversioksi. Vasemmistolaisia tulkintoja geenimuunteluihin lapsiin ei koko kirjassa esitetä. Lähin vasemmistolaisuutta lähenevä tapaus on romaanissa esiintyvä populistinen yrittäjä, joka yrittää luoda nukkumattomien ja nukkuvien välillä taloudellista tasa-arvoa brändäämällä tehtaansa “nukuvien tehtaaksi” joka myy huonolaatuisempia tuotteita sillä premissillä, että ne ovat tavallisten ihmisten kokoonpantuja. Eli vähän sama kuin Reilun kaupan tuotteet, mutta ihmisille, jotka eivät halua antaa kaiken rahansa suuryrityksiä omistaville nukkumattomille.   

Tämä selkeä ideologisuus saikin minut melkein jättämään kirjan kesken, mutta halusin kuitenkin tietää mihin kirjailija vie ideansa? Selvästi romaani käsitteli geenimuuntelua ja liberalismia monimutkaisemmin kuin Ayn Rand. Onneksi luin, koska tarinan edetessä yagaismi osoittautuu liian rajalliseksi ideologiaksi, jota hahmot alkavatkin kyseenalaistaa. Romaanin edetessä humaanimpi käsitys ihmisyydestä syntyy. Jotkut hahmot eivät katso köyhyyden olevan aina yksilön syytä, että kaikki ihmiset ovat yhtä arvokkaita, eikä yksilön tarvitse ”todistaa” arvonsa auttajalle, jotta tämä ”ansaitsisi” apua.   

Ongelmia   

Suurin ongelma on romaanin ideologisuus. Kuten Randin kirjoissa, tässäkin on pitkiä ideologisia saarnoja, joita hahmot esittävät kesken kerronnan. En tiedä johtuuko omasta asenteellisuudestani vai ovatko tällaiset oikeistolaiset saarnat oikeasti näin ärsyttävän keinotekoisia. Tässä romaanissa saat kuulla mekanistisfilosofisia selityksiä hierarkioille ja matalalle verotukselle, jotka kuulostavat todella luonnottomilta. On kuin yhtäkkiä hahmo muuttuisi joksikin luennoivaksi robotiksi, joka esittää valmiiksi opitun puheen. Puheosuudet olivatkin rakenteeltaan erilaisia kuin hahmojen tavalliset repliikit, että ne häiritsivät romaaniin uppoutumista.

Olen lukenut vahvasti ideologisia romaaneja, joissa maailmankatsomus on upotettu paremmin, niinkin hyvin, että monet ihmiset eivät edes huomaa niitä. Esimerkiksi monet kirjallisuuden klassikot ovat vahvasti poliittisia, mutta monet lukijat eivät edes tajua, että heille syötetään kirjailijan ideologista maailmankatsomusta. Ideologisuus tai poliittisuus sinänsä eivät ole huonoja asioita fiktiossa, mutta ne pitää osata upottaa tarinaan taitavasti. Tässä epäonnistutaan pahasti siinä.    

Toinen ongelma on tarinan pääpahiksen huonosti rakennettu identiteetti. Tässä romaanissa esiintyy fasistinen musliminainen. Sinänsä ihan omaperäinen hahmo, mutta tämän uskonto ei lisää mitään hahmoon, vaan tuntui päälle liimatulta. Käytännössä tämä hahmo on ateistinen tiedeuskovainen, mutta kuitenkin hän käyttää abayaa ja välillä rukoilee Allahille. Jos kirjailija halusi välttämättä tehdä hahmostaan muslimifasistin, hän voisi edes yrittää käsitellä, miten hahmon uskonnollisuus on muovannut tämän persoonaa ja maailmankatsomusta tai sitten, miten se ei ole vaikuttanut. Romaanissa voisi olla vaikka mitä henkisiä kamppailua oman itsekkyyden ja uskonnollisen sanoman välillä. Tätä ei kuitenkaan tehdä, vaan hahmo vain *sattuu* olemaan uskovainen muslimi. Hahmon uskonto ei vaikuta mitenkään tämän toimintaan tai ajatteluun, kun vain romaanin alussa. Tuntuu kun kesken romaanin kirjailija olisi unohtanut, että kirjoitti hahmostaan muslimin. Vaikuttaakin siltä, että kirjailija lisäsi myöhemmin hahmoon islaminuskon, jotta se erottuisi tuhansista muista kirjallisuuden pahiksista.    

Yhteenveto   

Nancy Kressin kirja ”Beggars in Spain” on hyvä romaani, jossa suurimmaksi osaksi on monimutkaisia persoonia, jännittävä juoni ja mielenkiintoinen konsepti, mutta sen ideologisuus voi häiritä joitain lukijoita. Tämä kirja onkin hyvä vastapaino Yuval Noah Hararin “Homo Deus” (2015) vasemmistolaisemmalle visiolle siitä, mitä yhteiskunnalle voisi tapahtua, jos sen taloudellinen eliitti muodostuisi geenimuunteluista superihmisistä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin

Avainsanat: , , , , , , , , , , ,