Poliittinen väkivalta Suomessa

Teemu Tammikkon ”Vihalla ja voimalla. Poliittinen väkivalta Suomessa” on tänä vuonna julkaistu akateeminen tietokirja otsikossa mainitusta hupsuttelusta.

1

Idea

Tammikko käy tässä kirjassa läpi joka ikisen suomalaisen väkivaltaisen ekstremismin muodot, ryhmittymät ja ideologiat. Kirjaan mahtuu niin perinteiset klassikot, kuten äärioikeisto ja äärivasemmisto, mutta myöskin uusia tulokkaista, kuten jihadismi. Tämä kirja onkin niin uusi, että se viittaa tämän vuoden kevään tapahtumiin

Kirjassa analysoidaan erilaisia tieteellisiä teorioita ja ilmiöitä, jotka liittyvät poliittiseen väkivaltaan ja miten nämä sopivat kotimaisiin ääriliikkeisiin. Esimerkiksi perinteisen murhaamisen ja paikkojen räjäyttämisen lisäksi tässä teoksessa analysoidaan netissä järjestettäviä poliittisia joukkohäirintä- ja vainoamiskampanjoita.

Kiihkottomasti ja viitaten ääriliikkeitten omiin sanoihin ja heidän tekoihinsa, kirjailija esittää paljon monimutkaisemman kuvan, jossa äärivasemmiston ja äärioikeiston sisällä on lukuisia erilaisia radikaaleja ideologioita ja ryhmittymiä, joista kaikki eivät ole vallankumouksiin tai terrorismiin pyrkiviä. Väkivaltaisuus onkin määritelty siten, että onko kyseisessä ideologiassa tai ryhmittymässä valmius sen käyttöön, eikä onko käytännössä oltu väkivaltaisia. Näin esimerkiksi kansallissosialismia kannattava Soldiers of Odin on määritelty väkivaltaiseksi ääriryhmäksi, koska se kannattaa väkivaltaista ideologiaa ja se on ilmoittanut olevansa valmis sitä käyttämään poliittisiin vastustajiin ”tarpeen tullessa”. Samalla kriteeristöllä väkivaltaista antifasismia harrastavat ryhmittymät on määritelty ääriryhmiksi.

Kirjailijan paneutuminen ideologisiin yksityiskohtiin näkyy esimerkiksi siinä, että kirjailija ei määrittele Rajat kiinni! -tyyppiset ääriliikkeet ”äärioikeistolaisiksi”, koska niitten talouspolitiikka ei ole samoilla linjoilla kuin nykyisen liberaalioikeiston. Sen sijaan nämä rasistiset ja nationalistiset ryhmittymät nimetään tässä kirjassa ”radikaalinationalisteiksi”. Radikaalinationalismin mukaan poliittinen järjestelmä (valtio) on rakennettava jonkin tietyn etnisen ryhmän, eli “kansan” ympärille. Sitä pienemmät yksiköt tulee alistaa valtaanpitävän kansan tahtoon, ja sitä suurempia yksiköitä, kuten ylikansallisia organisaatioita, ei tulisi olla lainkaan. Äärimmäisimmässä radikaalinationalismiin muodoissa katsotaan, että kansan menestys edellyttää tiettyjen kulttuurien tai etnisten ryhmien tuhoamista; lievemmissä muodoissa riittää, että näiden kulttuurien tai ryhmien edustajat karkotetaan. Toki radikaalinationalistit sijoitetaan oikeistoa lähemmäksi, koska vihaavat vasemmistoa ja useimmiten he samaistuvat oikeistoon.

Rakenne

Kirjailija jakaa poliittisen väkivallan kahteen luokkaan arvuuttamatta niitä: vasemmiston väkivalta on yleensä alistettujen “vapauttamista” alistavasta järjestelmästä, kun taas oikeiston on vallitsevan järjestelmän ehdoilla toteutettua repressiota jotain ulkoiseksi koettua ryhmää vastaan.

Kirjailijan puolueettomuus analysoidessaan jokaista ääriliikettä oli kunnioitusta herättävää. Kirjan kehys on yksinkertainen: Valtiolla pitäisi olla väkivallan monopoli ja sen oikeus- ja turvallisuusinstituutiot hoitavat kansalaisten turvan. Kaikki ryhmittymät, jotka haastavat valtion väkivaltamonopolin, ovat ääriliikkeitä. Suurin asia, mistä Tammisto ottaa henkilökohtaista kantaa, on se, ettei salafistien sharia-lakihankkeita tulisi koskaan hyväksyä, vaikka kuinka laillisiksi ja salonkikelpoisiksi he voivat hypoteettisesti ryhtyä, koska sharia-laki on räikeässä ristiriidassa liberaalidemokraattisen periaatteiden kanssa.

Tässä kirjassa käytetäänkin viime vuonna esittelemääni ”kulttinen miljöö” teoriaa, jota kirjailija on suomentanut ”kulttimaiseksi ympäristöksi”, selittämään näitten ryhmittymien jatkuvan ristipölytystä omissa ideologisissa vihalammikoissa. Kirjailijan mukaan kulttimainen ympäristö näkyy siinä, että monet organisaatioitten jäsenet samoin kuin yksin toimivat henkilöt ovat käyttäneet aktiivisesti samoja muukalaisvastaisia vastamedioita ja keskustelleet samoilla foorumeilla yli ryhmittymien rajojen. Tähän viittaa se, että eri toimijat käyttäytyvät miltei identtistä terminologiaa, johon sisältyy sellaisia sanoja kuin “kulttuurimarxisti, “suvakki” ja “mokuttaja”. Lisäksi monet eri tahot ovat osallistuneet samoihin mielenosoituksiin ja muihin tapahtumiin, joita on viime vuosina järjestetty ympäri maata. Olin siis koko ajan oikeassa, kun keväällä esitin saman kulttisen ympäristön sopivan kotimaiseen äärioikeistolaiseen skeneen ”Suomen saattokello-t 2017” (2018) kirja-arvion yhteydessä.

Samalla kirjailija viittaa tutkimuksiin, jotka osoittavat, että ihmisryhmien vihaamiseen keskittyvät nettisivut ja keskustelufoorumit luovat väkivaltaa kannustavan ympäristön, jossa on hyvin mahdollista, että joku käyttäjä ryhtyy toteuttamaan väkivaltafantasiat oikeassa maailmassa. Tammikko ehdottaakin, että tällaiset sivut suljetaan välittömästi ja ulkomaalaisten vihaa yllyttävien agitaattoreitten maahantulo estetään.

Väkivaltaisin?

Kirjassa nostetaan heti aluksi kissa pöytään ja todetaan, että maailman ja myöskin Suomen vaarallisimmat ääri-ideologiat ovat tällä hetkellä jihadismi ja äärioikeisto. Kirjailija suoraan sanoo, että väkivaltainen maskuliinisuus ja soturikultti ovat erityisen keskeisiä nimenomaan jihadistiselle ja muukalaisvastaisille liikkeille.

Äärivasemmisto on kirjailijan mukaan nykyään kokonaan pois terrorismista ja rajoittuu ainoastaan pahoinpitelemään fasisteja nyrkeillä tai piirtelöillä, kauppojen ikkunoita ja autoja tiiliskivillä ja jääkiekkomailoilla. Eläinoikeus ja ympäristöliikkeet ovat väkivaltaisempia kuin vannoutuneet kommunistit ja anarkistit, mutta heidänkin terrorismi on hiipunut sitten 90-luvun. Kirjailija toki lisää, että turhautuminen ilmastonmuutoksen torjunnassa, voi radikalisoida väkivaltaisen ympäristöliikkeen uudelleen. Joten ne ihmiset, jotka yhä tänä päivänä puhuvat äärivasemmistolaisesta väkivallasta kuin Che Guevara yhä kulkisi Kuuban vuoristoissa, voivat rauhoittua. Kylmä sota loppui ja kommunismi kukistettiin vuosikymmeniä sitten. Äärioikeisto yrittää yhä nostaa ruman päänsä ja sen herättämä uhka pitää ottaa vakavasti.

Ongelmia

Pariinkin kertaan kirjailija mainitsee, että #metoo -liikkeessä oli äärimmäisiä puolia, jotka heijastuivat muutamassa tapauksessa väkivaltaan tai vainoamiseen. Sinänsä tällaisten ikävien piirteitten läpikäyminen ei ole ongelmaa, mutta kun kirjassa toistetaan kolmeen tai neljään kertaan, että #metoo ”olisi” voinut eskaloitua väkivaltaiseksi noitavainoksi, oli vähän liikaa. Joko tämä oli yritys olla puolueeton ja kuunnella kaikkien ihmisten huolia erilaisista internetin vainoamiskampanjoista (joista suurin osa oli äärioikeiston järjestämiä) tai sitten kirjailija aidosti piti #metoo -liikettä pelottavana ja halusi väkisinkin puhua siitä enemmän kuin syytä olisi.

Toinen ongelma olivat toisistaan irralliset kappaleet. Vaikuttikin siltä, että kirjailija oletti, ettei kukaan lue tätä kirjaa kannesta kanteen, vaan hyppää suoraan häntä kiinnostavaan yksittäiseen ilmiöön, jolloin jokaisessa kappaleessa on yhteenveto samoista pointeista kuin edellisissä. Eli tässä kirjassa on paljon toistoa, mikä voi selittääkin, miksi #metoo -liike mainitaan pariinkin kertaan, vaikka ilmiö ei ole niin merkittävä väkivaltaisen ekstremismin saralla.

Yhteenveto

Teemu Tammikkon ”Vihalla ja voimalla. Poliittinen väkivalta Suomessa” on paras yhteenveto suomalaisesta ääriliikehdinnästä sitten Anssi Kullbergin toimittaja ”Suomi, terrorismi, SUPO” (2011) kirjan. Tässä ei jätetä yhtään sakeaa onkaloa tutkimatta, vaan valotetaan pimeimmätkin ja vastenmielisemmät liikkeet lukijalle, paljastaen todella yksityiskohtaista tutkimusta, joka yllätti jopa minut. Luulin, että tiesin kaiken, mitä kotimainen äärioikeisto touhuaa, mutta Tammikko viittaa ensikäden lähdeaineistoon, jossa selviää, että monet äärioikeistolaiset ryhmittymät ovat vielä sekopäisempiä kuin on mediassa käsitelty.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Islam, jihad ja maahanmuutto, Kommunismi ja anarkismi, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Miten demokratiat kuolevat

Steven Levitskyn ja Daniel Ziblattin ”Miten demokratiat kuolevat” on viime vuonna julkaistu tietokirja, joka käsittelee otsikossa mainittua ilmiötä  

6

Idea  

Kirjan kehys on, miten demokraattisesti äänestetty presidentti voi kaapata koko vallan itselleen, muuttaen maansa diktatuuriksi, ja miten tällainen kehitys voidaan torjua? Kirjan toinen kehys tai oikeastaan punainen lanka on kysymys, onko Trump autoritaarinen presidentti? Tutkimalla erilaisia historiallisia ja nykyajan tapauksia, kirjailijat pyrkivät löytämään autoritaarisuuden kaavan, jonka kaikki tapaukset jakavat. Sitten kirjailijat vertaavat tätä kaavaa presidentti Trumppiin, saadakseen vastauksen onko hän potentiaalinen diktaattori?  

Samalla kirjassa analysoidaan miten autoritaariset liikkeet tai presidentit on kaadettu ilman verilöylyä. Suomi mainitaan positiivisena esimerkkinä, koska Lapuan liike onnistuttiin täysin marginalisoimaan ilman, että ketään tarvittiin tappaa. Pelottavinta onkin, että tehokkain keino estää autoritaarisen presidentin nousua on vanha kunnon “Cordon sanitaire”, eli valtapuolueet littoutuvat mieluiten kaikkien muitten kanssa, paitsi fasistien kanssa. Tämä merkitsee joskus, että pelastaakseen demokratian, joku merkittävä puolue on hävittävä tahallaan vaalit, jotta liittolainen voi voittaa. Pelkään pahoin, että harva puolue suostuu tällaiseen.  

Populismin pimeä puoli  

Kirjassa heti paljastuu, että harva teknokraattinen tai eliittiin kuuluva presidentti on sortunut autoritaarisuuteen, vaikka sellaisiakin tapauksia toki on. Vaan ylivoimaisesti eliittiä vastaan taistelevat populistit ovat kaapanneet vallan itselleen, tuhoten maan demokraattiset instituutiot. Kirjailijat havaitsevat, että vaikka populisteilla oli alusta asti autoritaarisia tendenssejä jo vaalikampanjan aikana, harvalla oli oikeasti suunnitelmissa kaapata vallan itselleen. Sen sijaan ristiriidat parlamentaarisen demokratian ja yhteistyöhaluttomien instituutioitten kanssa radikalisoivat monet presidentit tarttumaan järeisiin instituonaalisiin aseisiin, jotta saisivat joko säilyttää valtansa tai runnoa läpi lupaamansa uudistukset.   

Pahinta on kuitenkin jo olemassaoloa poliittinen polarisaatio, jota populistit hyödyntävät. Vaikka populisti sanoo edustavansa “yhtenäisen kansan tahtoa”, hänet äänestetään valtaan juuri, koska kansa ei ole yhtenäinen. Pahimmillaan populistipoliitikko voi pahentaa maan sisäistä kriisiä, jolloin koko maa hajoaa veriseen sisällissotaan. Lukiessaan tätä kirjaa, olin tyytyväinen, että elän Suomessa. Täällä konsensushakuisuus on yhä vahvaa, emmekä ole lähellekään sitä suota, johon USA, Brasilia tai Venezuela ovat ajautuneet.   

Oikeiston ja vasemmiston erot   

Populisteja yhdistää vakaumus, että nimenomaan he yksin tietävät, mikä on ”kansan tahto” ja sen vuoksi, he turhautuvat suunnattomasti, kun paljastuu, että eivät kaikki ihmiset ja instituutiot hurraa mukana. Pahimmillaan populistipoliitikko nujertaa nämä ihmiset ja instituutiot, jotta ”todellinen” kansantahto voi kukoistaa. Mutta vasemmistolla ja oikeistolla on eroja populismissaan.   

Kirjailijat eivät jaa politiikkoja vasemmistoon ja oikesitoon, jos poliitikko itse ei ole erikseen ilmoittanut vakaumustaan, mutta havaitsin selviä eroavaisuuksia: Oikeistopopulistit ovat kaikesta eliittivastaisuudestaan huolimatta hyvin riippuvaisia taloudellisesta eliittistä, joka aina tukee ja nostaa heidät valtaan. Monet suuryritykset ja eliittiin kuuluvat politiikot uskovat, että käyttämällä populistia hyväkseen, he voivat turvata oman taloudellisen aseman epätyytyväiseltä kansalta tai sitten marginalisoida vasemmiston. Oikeistopoliitikko useimmiten suostuu tällaiseen kuvioon, koska hän haluaa vain viedä oikeistolaisen politiikan pidemmälle, esimerkiksi alistamalla etniset ja seksuaalivähemmistöt tai laajentamalla turvallisuuskoneistoa rikollisuuden/terrorismin kitkemiseksi.  

Vasemmistopopulistitkin pääsevät poliittisen eliitin avulla, mutta tämä saa nostettaan ammattiliitoilta ja muilta työväen organisaatioilta. Vasemmistopopulistin tavoite on uudistaa maan sosiaaliturvajärjestelmää, jolloin hän pyrkii ottamaan valtion haltuun eri yhteiskunnan sektoreita, useimmiten kansallistamalla suuryrityksiä. Olikin yllättävää huomata tässä kirjassa, että USA:ssa eniten autoritaarisia piirteitä omaavat presidentit ennen Donald Trumppia olivat edistysmieliset presidentit, kuten Abraham Lincoln, joka riisti orjanomistajien vapauden pitää orjia. Useimmiten autoritaarisuutta ilmeni hyvinvointivaltiota rakentavien presidenttien käsissä, mutta ennen Trumppia, nämäkin presidentit perääntyivät, kun ensimmäiset vastalauseet esitettiin. Vain globaalisa etelässä ja Euroopassa on lähdetty loppuun asti vapauden kaventamisessa. Ironista onkin, että meksikolaisia demonisoiva presidentti Trump, käyttäytyy juuri, kuten etelä-amerikkalainen “El-presidente”  

Ongelmia  

Tämän kirjan suurin ongelma on sen klassisen liberaalioletus. Kirjailijat pitävät itsestään selvänä, ettei yhtenäistä kansaa ole olemassa, joten he kuittaavat populistipoliitikkojen puheet ”kansan tahdosta” valheina, sen enemään selittäen miksi? Liberaaliteoreetikko John Stuart Mill muotoili kirjassaan ”Vapaudesta” (1859), että liberaalivaltio ei voi rakentua kansan enemmistön tahtoon, koska enemmistön tahto voi joskus mennä ristin vähemmistöjen kanssa, muuttuen “enemmistön diktatuuriksi”. Jos kansa koostuukin eri sektoreista, kuten enemmistöstä ja vähemmistöstä, niin silloin kansa ei voi olla koskaan ”yhtenäinen”. Millin mukaan parempi vaihtoehto on rakentaa valtio, jossa lait palvelevat kaikkia tasapuolisesi ja poliittinen päätöksenteko huomioi eri kansan sektoreita, hakemalla konsensusta myönnytyksillä ja kompromisseilla. Steven Levitskyn ja Daniel Ziblattin ”Miten demokratiat kuolevat” kirja vaikuttaa lähtevän tästä Millin ajattelun lähtökohdasta, mutta jos lukija ei jaa kirjan oletusta, kirjailijat vaikuttavat vain vieraantuneilta elitisteiltä, joille vallitsevan järjestelmän säilyttäminen on tärkeämpää kuin asioitten muuttaminen.

Kaipasin myöskin analyysiä, miksi kansa äänestää oikeistopopulisteja? Kirja ei vastaa tähän, vaan se alkaa siitä, että heidät äänestettiin ja nyt kaikki menee päin helvettiä. Olisi kiinnostavaa tietää, miksi monissa maissa kansa oli niin tyytymätön maansa tilaan, että he halusivat tukea riemuiten demokratian kumoamista?

Kirjailijoilla onkin liberaalikonservatiivinen näkemys, että poliittisia uudistuksia pitää käsitellä hitaasti ja vesittäen, jotta kaikki ovat tyytyväisiä, eikä ketään sorreta. Mutta jos on köyhä työläinen tai turvaton keskiluokkainen pienyrittäjä, tällaiset jalot periaatteelliset puheet voivat kuulostaa absurdeilta. Esimerkiksi eräs kommunisti oikeutti oman sotaisan retoriikkansa sillä, että he ovat taistelemassa oman eloonjäämisen puolesta kapitalistista järjestelmää vastaan, jolloin etusijalla ei ole teoreettinen oikeaoppisuus tai pohdinnat tuomitseeko historia heidät, vaan miten kaikkia keinoja vihollisen kukistamiseen voidaan hyödyntää. Vaikka kyseinen kommunisti edustaa ääripäätä, oikeistopopulistien kannattajilla on sama ajattelutapa.   

Olisi kiinnostavaa pohtia, miksi jotkut ihmiset ajautuvat tällaiseen samanaikaiseen idealismiin ja kyyniseen epätoivoon? Idealisti siinä, että yksi suurmies voi pelastaa kansakunnan, mutta kyyninen siinä, että tämän suurmiehen on käytettävä kaikki keinot, jopa ne, jotka ovat laittomia tai ihmisoikeuksien vastaisia, tavoitteiden saavuttamiseksi? Monille ihmisille arki on sen verran hankalaa, että sitoutuminen jaloihin periaatteisiin tuntuu olevan juuri tavallisista ihmisisistä vieraantuneen eliitin harrastus. Tätä tunnetta populistit ja muut poliittiset ääriliikkeet juuri hyödyntävät. Kirjailijat ainakin tunnustavat jotenkuten tämän, kun he kirjoittavat, että demokratia toimii niin kauan, kun ihmiset uskovat siihen ja ovat ideologisesti sitoutuneita noudattamaan sen periaatteita. Kuitenkin elämme aikakautta, joka Mark Fisherin mukaan halveksii ideologioita ja korostaa teknokraattista hallintaa. Populistit ovatkin tällaisen ideologiattoman maailman hirviöitä, jotka houkuttelevat ihmisiä “muuttamaan järjestelmän” epämääräisillä lupauksilla. Kun tämän kirjan kirjoittajat puolustavat demokratiaa sillä, että se on “paras järjestelmä käytännössä” ja populisti lupaa “muuttaa kaikki paremmaksi”, niin liberaalidemokratia häviää joka kerta. Kukaan ei innostu “parhaasta mahdollisesta”, kun joku tarjoaa jotain täysin uutta ja mullistavaa, vaikka kuinka epämääräistä se olisikin.   

Yhteenveto  

Steven Levitskyn ja Daniel Ziblattin ”How Democracies Die: What History Reveals About Our Future” on todella hyvä kirja kuvaamaan, miten demokratiat kuolevat populistien käsissä, mutta hieman huono puolustamaan demokratiaa. Kirjailijoitten ydinargumentti perustuu konservatiiviseen ajatukseen, ettei parempaakaan ole olemassa. Mutta jos uskoo, että maailma on jakautunut eliittiin ja ”aitoon kansaan”, josta yksi on alistettava toinen, tällaiset puheet ”maltillisesta kompromissihallinnasta” eivät innosta. Mutta tässä kirjassa on selitysvoimaa, koska sen lisäksi, että aika uskottavasti tässä perustellaan presidentti Donald Trumpin autoritaarisuus, sen kuvaukset autoritaarisuuden kaavasta sopivat täydellisesti Brasilian uuteen presidentti Bolsonaroon. Tämä kirja julkaistiin ennen kuin Bolsonaro voitti Brasilian vaalit ja on todella ahdistavaa, huomata että entisellä kotimaallani on suurempi mahdollisuus sortua diktatuuriin kuin USA. Eikä se johdu siitä, että Brasilia on tyypillinen Etelä-Amerikkalainen valtio, jossa demokratialla ei ole pitkiä perinteitä, vaan koska Bolsonaro on sekopäisempi kuin Trump. Ainoa asia, mikä ehkä estää entisen kotimaani luisumasta totalitarismiin, on se fatka, että Bolsonaro on aidosti idiootti, joka tekee Trumpin vaikuttamaan suurelta nerolta.   

Jätä kommentti

Kategoria(t): Politiikka ja yhteiskunta

Ilon ja onnen tarinat

Amy Tanin ”Ilon ja onnen tarinat” on vuonna 1994 julkaistu romaani kiinalaisamerikkalaisten naisten sukupolvikonflikteista.  

5

Tämä on juuri sellainen kirja, jota en koskaan lukisi, jos se olisi kirjakaupan näytehyllyllä. Tarina kiinalaisista naisista kuuntelemassa toistensa elämänkokemuksia ja riitelemästä yleisestä elämästä? Ketä kiinnostaa? Ei ainakaan minua! Mutta kopioin PBS-kanavan ”Great American Reads kirjalistan, koska pitää joskus lukea muutakin kuin scifiä ja poliittisten ääriliikkeitten ajatuksista. Jostain syystä PBS:än listassa oli paljon ”naisten kirjoja”, kuten tämä. Mutta jos pystyn lukemaan uusnatsien huonosti kirjoitettuja vihamanifesteja, pystyn kyllä lukemaan romaanin kiinalaistaustaisten naisten äiti-tytär suhteesta!   

En siis odottanut suurta tästä kirjasta, mutta yllätyin positiivisesti! Tarina imaisin heti ensimmäisestä sivusta sen maailmaan, joka jakautuu kahteen aikatasoon. Ensimmäisessä ollaan Yhdysvalloissa, jossa tytär muistelee kuollutta äitiään. Toinen taso taas on äidin nuoruus 40-luvun Kiinassa. Kummassakin aikatasossa naisilla on omat kamppailunsa, jotka muovaavat näitten persoonia. Kuitenkin sukupolvikuilu estää kumpaakin ymmärtämästä toisiaan. Äidin kuoltua, tytär alkaakin kysellä äitinsä ystävättäriltä ja sukulaisilta kertomuksia äidistään. Kirjassa rakentuukin kuva äidin elämästä, jossa sekä tytär, että lukija alkavat ymmärtää tätä vanhaa naista, joka kirjan alussa vaikuttaa hyvin kylmältä ihmiseltä.   

Tan avaakin koskettavan ja jännittävän tarinan selviytymisestä brutaalissa semifeodaalisessa Kiinassa Toisen maailmansodan aikana ja kulttuurisokista Yhdysvaltojen San-Fransisiko kaupungissa. Kertomuksen äidin kaikki omituiset oikut avautuvatkin selviytymisstrategioiksi, jotka olivat hyvin hyödyllisiä karussa ympäristössä, jossa tämä eli, mutta jotka ovat hieman vaivaannuttavia hyvinvoivassa Yhdysvalloissa. Samalla romaani käsittelee maahanmuuttajataustaisen lapsen identiteettikriisiä, joka heijastuu eri tavalla eri elämänvaiheissa.  

Ehkä samaistuin tähän romaaniin todella paljon koska olen maahanmuuttajataustainen. Kirjan hahmoilla on sama suhde toisiinsa kuin Brasilian puoleisella perheelläni. Näin paljon äitiäni ja isoäitiäni kirjan hahmoissa, joten tunsin jollain ihmeellisellä tavalla kuin olisin lukemassa heistä, vaikka Brasilia ja Kiina ovat hyvin erilaisia kulttuureita. Mutta jos tämä romaani oli ”suurten amerikkalaisten kirjojen” listassa, aika moni muukin länsimaalainen samaistuin romaanin kertomuksiin. Tämä romaani saikin minut haluamaan halata edesmennyttä isoäitiäni. Jos minä miehenä samaistuin ja kosketuin tästä romaanista, kuvitelkaa miltä naiselta sitten tuntuu?   

Yhteenveto  

Amy Tanin ”Ilon ja onnen tarinat” on todella koskettava pikkuromaani pienistä ihmisistä elämässä elämäänsä ja rakentamassa sukupolvia ja kulttuureita ylittäviä siltoja.   

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin

Erään kotiäidin radikalisoituminen

Moema Viezzerin ja Domitila B. De Chungaran ”Jos antaisitte minun puhua!” (oma suomennos) on vuonna 1977 julkaistu bolivialaisen kaivostyöläisen elämäkerta.  

4

Idea  

Domitila B. De Chungara on bolivialaisen tinakaivoskaupungin Siglo XX asukas, joka 70-luvulla liittyi paikalliseen ammattiliittoon ajamaan aviomiehensä ja muitten kaupungin kaivostyöläisten oikeuksia. Vaikka kaivos oli kansallistettu, sen työntekijät elivät rutiköyhissä oloissa. Varallisuus ei jakautunut tasaisesti, ihmiset työskentelivät nälkäpalkalla, eikä muita elinmahdollisuuksia ollut.  Moema Viezzerin avustuksella Domitila B. De Chungara kertoo elämästään ja kamppailuistaan kaivoskaupungissa. Opit bolivialaisen työväen arjesta, elintavoista, kulttuurista, mutta ensisijaisesti heidän yrityksistään taistella ihmisoikeuksiensa puolesta, brutaalia repressiota vastaan.  

Asukkaat ajoivat oikeuksiaan paikallisella sopimisella, mutta heidän ehdotuksia ei kuultu. Tämä ajoikin työläiset perustamaan ammattiliiton, jonka kautta he lakkoilivat ja osoittivat mieltään, mutta heidän vaatimuksiin paremmista työoloista ja palkoista vastattiin poliisin ja asevoimien hirvittävän väkivaltaisella repressiolla. Yksi lakko lopetettiin kirjaimellisesti pudottamalla pommeja lentokoneilla työläisten päälle.  

Kirjassa saat seurata naisen kurjaa elämää, jossa jokainen potku, nyrkin ja aseen perän isku vain tekevät tämän päättäväisemmäksi taistella oikeuksiensa puolesta. Tässä kirjassa kuvataan sellaisia valtion harjoittamia kauheuksia, jotka tekevät Sofi Oksasen ”Puhdistus” (2008) romaanin rankimmatkin kohtaukset vaikuttavan kevyiltä pikkujutuilta. Bolivia ei ollut kommunistinen diktatuuri, vaan se vaihteli liberaalidemokratian ja oikeistodiktatuurin välillä.   

Kirjan lopussa Chungara hylkää viimeisetkin liberalismin rippeet ja julistautuu Marxisti-Leninistiksi. Tämä tarkoittaa, että hän ja moni muu bolivialainen työläinen radikalisoitui kannattamaan kylmän sodan yhtä väkivaltaisinta ja epädemokraattisinta ideologiaa. Kuitenkin kertoja ei liittynyt mihinkään aseelliseen vastarintaliikkeeseen, erityisesti kun kaksi kommunistikapinaa kukistettiin verisesti ennen hänen radikalisoitumistaan, vaan hän ajoi työläisten oikeuksia ammattiliiton ja suoran toiminnan ruohonjuuritason aktivismin kautta.   

Aikalaiskertomus  

Tämä muistelmateos on nykyään todella arvokas historiallinen dokumentti, joka kuvaa miten globaalin etelän työläiset omaksuivat todella repressiivisen ideologian, jonka puolesta he olivat valmiita tappamaan ja kuolemaan. Nykyään voi tuntua omituiselta, miksi köyhät ihmiset omaksuisivat kommunismin, vaikka jo 70-luvulla tiedettiin, etteivät Maon Kiina ja Neuvostoliitto olleet mitään työläisten paratiiseja. Kuitenkin tässä kirjassa Chumgara kuvaa todella elävästi, ettei hänen kotimaassaan ollut mitään kunnon demokratia tai ihmisoikeuksia. Kun demokratia, ihmisoikeudet ja vapaa markkinatalous rajoittuvat maan valkoiseen eliittiin, kommunismin lupaama materialistinen tasa-arvo tuntuu todella houkuttelevalta työläisten silmissä. Tässä kuvataankin sellaista brutaalia köyhyyttä, joka on nyky-Suomessa todella vaikea kuvitella ja jota ei ollut edes olemassa 70-luvun Neuvostoliitossa.

Tietenkin Kylmän sodan dynamiikka näkyy tässä kirjassa. Kertoja kuvaa, miten vankilassa hän tapasi CIA:n agentteja, jotka yrittivät värvätä hänet vakoilijaksi. Samalla kertoja kuvaa, miten suurin osa Siglo XX- kaivoksen varallisuudesta meni ulkomaalaisille sijoittajille ja vain pieni prosentti jäi paikalliselle eliitille. Vasta tämän jälkeen muruset tippuivat työläisille, jotka juuri ja juuri välttyivät nälkäkuolemalta. Kertoja siis näki osasyyksi hänen kansansa kurjuutena ei henkilökohtainen luonnevika, vaan globaali talousjärjestelmä, jossa hänen maansa oli raaka-aineita tuottava periferia. Suurin osa varallisuudesta valui pohjoisille suurvalloille. Tämä on joko kertojan radikalisoitumisen tuottama jälkiviisaus tai sitten paikalliset ammattiliitot olivat opettaneet sen jäsenille Marxia ja Leniniä. Samalla kertoja kuvaa, miten maan yksi kommunistipuolue oli Kiinan alaisuudessa, kun taas toinen oli Neuvostoliiton. Vaikka kertoja kannatti kommunismia, tämä halusi monen kolmannen maailman nationalistin lailla, olla erillään Kylmän sodan vastakkainasettelusta ja ajaa ”paikallista ja riippumatonta” kommunismia.   

Se onkin mielenkiintoista, ettei tämä teos tarkoitettu kuvaamaan Chungaran radikalisoitumista, vaan se oli hätähuuto YK:n maailmanlaajuisessa naisten kokouksessa, johon kertoja oli saapunut. Tämä kirja oli todistusaineisto Bolivian kapitalistisesta painajaisesta. Isäni oli ostanut tämän kirjan opiskeluaikana koulutyötä varten. Tarkoitus ei ollut lukea kirjaa kommunistisena propagandana, vaan köyhän työläisen aikalaiskokemuksena. Isäni tarkoitus oli analysoida bolivialaista yhteiskuntaa ja työläisten oloja. Kirja teki niin suuren vaikutuksen häneen, että se säilyi perheeni henkilökohtaisessa kirjastossa monta vuosikymmentä, kunnes tartuin siihen. Voinkin kertoa, että tämä teos on yhä hyvin vaikuttava. Jos en olisi lukenut muita kirjoja vankileireistä, tämä varmaan olisi syvästi järkyttänyt minua.   

Mutta nykyään tässä kirjassa näkee selvän radikalisoutumiskaavan, jossa olosuhteet pakottavat monen lapsen äidin omaksumaan ääri-ideologian. Chungara kuvaakin, että Boliviassa on kokeiltu nationalistista konservatismia, liberalismia, kristillistä demokratiaa ja oikeistodiktatuuria, mutta ei kommunismia. Hänen mukaansa kaikki muut ideologiat epäonnistuivat parantamaan työläisten oloja, joten tietenkin se ideologia, joka perustuu työläisten diktatuuriin, tuntuu todella houkuttelevalta. Mielenkiintoistina onkin, että kertoja joutuu vankilaan, koska häntä epäillään kommunistiksi, vaikka tämä ei ollut mitään muuta kuin ammattiliiton kotiäitien yhdistyksen johtohenkilö. Kirjailija kuvaa hirvittävää kidutustaan ja sukulaisten kuolemia ja toteaa, että juuri se, että viranomaiset pitivät ihmisoikeuksien puolustajia kommunisteina, sai hänet kiinnostumaan ideologiasta. Hän ajatteli, että jos kommunistit ovat ainoat, jotka välittävät työläisistä ja ovat niin pelottavia, että viranomaisten on tuhottava mikä tahansa taho, joka edes muistuttaa heitä, kommunistien on oltava todella voimakkaita. Eli Marxismi-Leninismin väkivaltaisuus ja häikäilemättömyys näyttäytyy brutaaleissa oloissa voimaannuttavalta kostoideologialta.  

Työläiset eivät omaksuneet globaalissa etelässä Marxismi-Leninismin, koska vihasivat vapautta, koska heillä ei koskaan ollutkaan sellaista, vaan he katsoivat ”realistisesti”, että tällä ideologialla heidän materiaaliset olosuhteet voitaisiin saavuttaa. Liberalismi vaikuttikin näille rutiköyhille työläisille heikolta ideologialta, joka ei anna ohjeita, miten puolustautua lentokonepommituksilta ja summittaisilta teloituksilta. Liberalismi vaikuttaa vain porvariston tekopyhältä ideologialta, jota kunnioitetaan puheissa, mutta ei käytännössä.   

Olihan Marxismi-Leninismin nimeen kaadettu Venäjän, Kiinan, Kuuban ja Vietnamin despoottiset hallitukset. 70-luvulla Marxismi-Leninismi ei ollut niinkään utopistinen ideologia, vaan käytännössä aikaan saava ideologia. Jälkiviisaasti voimme todeta, että Marxismi-Leninismin saldo on todella huono ja ideologia menetti Neuvostoliiton romahdettua täydellisesti uskottavuutensa, mutta vielä 70-luvulla se vaikutti voittamattomalta.   

Intersektionaalista feminismiä  

Yllättävintä ovat kirjan feministiset pohdinnat. YK:n naisten kokouksessa kirjailija tapasi feministejä ympäri maailmaa ja huomasi, että nämä olivat liikaa keskittyneet keskiluokkaisten valkoisten naisten kokemiin sukupuoliongelmiin. Köyhänä työläisnaisena Chungara piti tärkeämpänä nostaa työläisten materiaalista elintasoa kuin pohdinnat siitä, miten miehet kohtelevat naisia. Chungara joutui miesten kautta hirvittävän väkivallan ja patriarkaattisen sorron kohteeksi, mutta silti hän piti feministien tapaa haukkua miehiä pahana asiana. Hän tunnisti, että köyhät naiset kärsivät enemmän kuin köyhät miehet, mutta silti kaikkien elinolosuhteitten parantaminen edistäisi molempien sukupuolien elämää enemmän kuin ihmisten käytöksen muuttaminen. Vaikka tässä kirjassa ei mainita intersektionaalista feminismiä, niin juuri tämä nykyään aika tunnettu feminismin muoto luotiin korjaamaan Chungaran esittämän kritiikin. Kun tunnistaa, että ihmisillä on risteäviä identiteettejä, jotka luovat erilaisia yhteiskunnallisia olosuhteita, heidän ongelmansa voidaan hoitaa tarkemmin. Sen sijaan, että yritetään pakottaa bolivialainen kaivostyöläinen valkoisen amerikkalaisen kotiäidin asettamaan muottiin naisten emansipaatiosta, on tunnistettava, että bolivialaisella naisella on erilaisia sukupuoliin liittyviä ongelmia. Koko HubaranRuskeat tyttöt” (2017) kirja käsittelee juuri tällaista feminististä politiikkaa.  Ei siis ole mikään ihme, että konservatiivit ja jotkut ääriokeistolaiset sanovat”kaipaavansa vanhaa feminismiä”. Feminismi joka ei yhdistä köyhiä, värillisiä, seksuaalivähemmistöjä ja valkoisia keskiluokkaisia naisia on heikko feminismi.

Ongelmia  

Suurin ongelma on, että tämä kirja löytyy ainoastaan englanniksi, espanjaksi ja portugaliksi. Oma kappale on brasilialainen painos, joten sitä ei ole saatavissa Suomessa. Sitten tietenkin teosta on luettava varovasti, koska mahdollisesti se on tuotettu jälkiviisaudessa ja vahvojen ideologisten linssien läpi.   

Yhteenveto  

Domitila B. De ChungaraLet Me Speak! Testimony of Domitila, a Woman of the Bolivian Mines” on mielenkiintoinen radikalisoitumistapaus, itse kertojan kokemukset ovat todella taitavasti kuvattuja. Jos haluaa lukea todellisen työläisen kauheat kokemukset kapitalistisen oligarkian sorron alla, tämä on se kirja. Kuka tahansa voi samaistua kertojan suruun, epätoivoon ja raivoon, kun häntä ja hänen perhettään kohdellaan kaltoin. Lukiessa tätä kirjaa, ymmärtää, miksi niin Vietnamissa kuin Kuubassa moni työläinen nosti nyrkkinsä ilmaan ja yritti ajaa oikeuksiaan kommunismin kautta. Tietenkin koska tämä teos on muistelmateos, siihen kirjoitetut kokemukset ovat jälkiviisauden rakentama kertomus, jossa todennäköisesti vastakkainasettelut ovat liotellut. Mutta tuntien Etelä-Amerikan historian, bolivialaisen hallituksen väkivaltaisuus ja antidemokraattisuus ovat totisinta totta. Juuri kokemuksiensa takia kirjailija pääsikin puhumaan YK:ssa, ei niinkään ideologiansa takia, vaan juuri koska hän oli nainen, joka kärsi mitä hirvittävintä sortoa.  

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Feminismi, Kommunismi ja anarkismi, Politiikka ja yhteiskunta

Vihollisen sosiologia

James A. Ahon ”Tämä juttu pimeydessä: vihollisen sosiologia” (oma suomennos) on vuonna 1995 julkaistu tutkielma viholliskuvien psykologisista ja sosiaalisista vaikutuksista.

12

Idea

Aho analysoi puolueettomasti erilaisia tapauksia, joissa viholliskuvia on käytetty hyväkseen terrorisoidakseen ja tappaakseen ihmisiä, mutta myöskin tapauksia, joissa viholliskuvan luomista on torjuttu. Kirja analysoi pääosin viholliskuvaa äärioikeiston kautta, koska kyseisen poliittisen suuntauksen ydin perustuu ihmisryhmien demonisointiin ja vihaan. Mutta on tässä tapaus, missä äärioikeistolainen punaniskaperhe joutuu viranomaisten vihan kohteeksi, vaikka tämä perhe ei tehnyt mitään väärin. Samalla kirja analysoi tapauksia, missä ihmiset ovat liittyneet ja eronneet viharyhmästä. Mikä ajoi heidät radikalisoimaan ja mikä lopulta sai heidät tajuamaan olevansa pahasti väärässä?

Eri tapausten kautta, kirjailija pyrkii muotoilemaan teorian siitä, miten joku ihmisryhmä demonisoidaan ”viholliseksi”, joka edustaa kaikkea pahaa. Kun jokin ihmisryhmä on demonisoitu loppuun, mikään keino tämän ryhmän tuhoamiseksi ei ole moraaliton, vaan oikeastaan sankarillinen ja oikea teko. Kirja jäljitteleekin kauhistuttavan kaavan, jossa vihapuhe ensin muodostuu yhdestä tapauksesta, jossa ryhmän edustaja on koettu tehneen jotain pahaa. Rikkinäisen puhelimen lailla, yksittäistapaus tiivistyy stereotypiaksi, joka muuttuu sukupolvesta toiseen siirrettäväksi myytiksi. Tämä myytti uppoutuu ihmisten mieliin ”itsestäänselvyydeksi, jonka kaikki tietävät, mutta eivät uskalla sanoa”. Lopulta, joku viaton perhe puukotetaan kuoliaaksi, koska heidät koetaan olevan juutalaiskommunistisen salaliiton jäseninä tai nuorta afroamerikkalaista nuorta poikaa pelotellaan aseella uhaten koulumatkalla, koska tämä on ”vitun n-!”

Pahuus

Kirjan kirkkain johtopäätös onkin, ettei kukaan oikeastaan koe olevansa ”paha” ihminen, joka hyökkää puhtaan vihan takia viattomien kimppuun. Sen sijaan, me kaikki rakennamme tarinan, jossa olemme aina ”hyvien” puolella ja ”ne” ovat pahoja hyökkääjiä, joita vastaan on puolustauduttava. Oikeastaan “vihollinen” on ihmisten tapa rakentaa oma identiteetti negaation kautta. Sen sijaan, että rakentaisi omakuvan siitä mitä on, monet rakentavat identiteettinsä siitä, mitä he eivät ole tai kuulu. Kaikki paha siirretään jollekin ihmisryhmälle, joka muuttuu “viholliseksi” jota vastustaa, samalla tehden itsestään ”puhtaan ja hyvän”. Tämä selittää, miksi natsit, eivät edes kirjaimellisesti SS:ään kuuluneet, myönnä olevansa rasisteja. Pidetäänhän rasistia ”pahana” ihmisenä kulttuurissamme.

Kirjailijan mukaan ihmisillä on tarvetta tuntea, että heidän elämällään on merkitystä ja he ovat tärkeitä. Monet ihmiset, kuten äärirasistit sortuvatkin rakentamaan rasismista elämäntarkoituksen, jossa jonkun etnisen vähemmistön vihaaminen muuttuu eksistentiaaliseksi sankarikertomukseksi, jossa he ovat pääosassa. Tämä paljastaakin, miten surullisen onttoja ihmisiä äärioikeistolaiset ovat: Heidän elämässään ei ole muuta sisältöä kuin etnisten vähemmistöjen viha. Ei siis mikään ihme, että muutamat äärioikeistolaiset tajuavat elämänsä tyhjyyden, jolloin epätoivoissaan he pyrkivät oikeuttamaan olemassaolonsa massamurhalla. Tämä kirja julkaistiin ennen kuin koulusurmista tuli ilmiö, mutta edellä mainittu selitys pätee niihinkin: koulusurmaajat vain eivät vihaa jotain tiettyä etnistä vähemmistöä, vaan koko ihmiskuntaa tai, kuten incelien tapauksessa, naisia.

Ihmisryhmien demonisointi ”viholliseksi” on tappava, juuri siksi, koska jos jokin ihmisryhmä on vihollinen, se tarkoittaa, että he ovat sodassa sinua vastaan.  Aho käyttää esimerkkinä erään itävaltaisen epäonnistuneen taidemaalarin vankilassa kirjoittaman kirjan sitaattia “Verisynti ja rodun pyhäinhäväistys ovat perisyntejä ja ihmiskunnan turmio niille, jotka siihen antautuvat… Tämän vuoksi uskon, että toimin Jumalan tahdon mukaisesti: Puolustamalla itseäni juutalaisia vastaan, taistelen Jumalan työn puolesta.”  Harva kiinnittikin huomiota Adolf Hitlerin vihajulkaisun viestiin ja noin kymmen vuoden jälkeen 6 miljoonaa juutalaista teurastettiin, kuten kyseissänsä teoksessa kehotettiin. Parempi tappaa kaikki juutalaiset, Hitler totesi, ennen kuin he tuhoavat valkoisen rodun.

Kaikissa Ahon kirjan tapauksissa, paatuneimmat KKK:n ja terrorististen uusnatsiryhmien jäsenet uskoivat taistelevansa paremman maailman puolesta, jonka ainoa este olivat tietyt ihmisryhmät, joita he kokivat juonittelevan valkoisen rodun tuhoa. Kukaan heistä ei tunnustanut vihaavansa juutalaisia, mustia, homoja ja naisia, vaan ainoastaan reagoimassa heidän viiteryhmäänsä vastaan kuviteltuja hyökkäyksiä vastaan. Nämä ihmiset uskottelivat itselleen, että he ajattelivat yhtä loogisen kylmästi kuin sodan kenraalit, jotka eivät vihaa sodan toista osapuolta, vaan reagoivat aggressioon täsmällisellä sotilaallisella iskulla. Koska vähemmistöt eivät oikeasti ole sodassa enemmistöä vastaan, äärioikeistolaisten on pakko uskoa salaliittoteorioihin, jotta voivat oikeuttaa vihansa. Viha ilman oikeutusta on silkkaa hulluutta, eivätkä he koe olevansa hulluja, eivätkä halua, että muut pitävät heitä hulluina.

Mielenkiintoisesti tässä kirjassa paljastuu, että äärioikeistolaisuus, ainakin Yhdysvaltojen kontekstissa, oli eliitin projekti, jolla viedä ihmisten huomio pois omasta epäonnistumisestaan. Yhdysvalloissa moderni äärioikeisto muodostui Vietnamin sodan veteraaneista, joille iskostettiin oikeistolaisen eliitin luoma myytti, että ainoa syy miksi sota hävittiin, oli koska “korruptoituneet vasemmistopoliitikot pettivät armeijan, kahlitsemalla sen ihmisoikeuksien ja laillisuuden noudattamisella.”, eikä sen takia, koska kenraalit olivat vain huonoja ja koko sota turhaa ihmiselämän haaskausta. Myytin mukaan, USA olisi murskannut vietkongit, jos vain armeijalle olisi annettu täydet valtuudet tuhota heidät. Äärioikeisto onkin oikeistolaisen eliitin propagandan luoma poliittinen ääriliike, jonka vallankumouksellisista puheista huolimatta, palvelee tämän eliitin tarpeita.  Olen kirjoittanut yleisestikin Uuden Suomen blogissani siitä, miten äärioikeisto on eräänlainen valtaanpitäjien ideologinen jämä, joka karannut käsistä.

Ahon mukaan kansanperinteen sankarimyytit ovat yksi syy ääriajatteluun. Vaikka monissa sankarimyyteissä varoitetaan sankarin lankeamista pahuuden tielle, kansankulttuurissa myytit ovat typistyneet ideaksi, että on olemassa ”puhdassydäminen” sankari, joka edustaa kaikkea hyvää ja kukistaa kaikkea pahaa edustavan hirviön. Tämä ajattelu on tehnyt ihmisistä psykologisesti alttiita uskottelemaan itselleen, että on olemassa absoluuttisen ”pahoja” ihmisiä, joitten tuhoaminen keinolla millä hyvänsä on ”moraalista”. Kirjailija lähteekin laajentamaan kirjaansa käsittelemään ääriryhmistä sodissa tapahtuneisiin ihmisoikeusrikkomuksiin. Aho kiinnittää erityisesti huomiota siihen, miten amerikkalaiset järkyttyvät, kun ajoittain paljastuu, että ”heidän poikansa” on tappanut lapsia ja naisia rintamalla.

Tämä kirja saikin minut ajattelemaan väkivaltaisen antifasismin ongelmallisuutta. Vaikka fasistit ovat objektiivisesti perverssejä paskiaisia, heidän väkivaltainen nujertaminen ei välttämättä vähennä fasismia, vaan voi joissain tapauksissa eskaloida fasistien väkivaltaisuuksia. Esimerkiksi Anton Montin ja Pontus Purokuron kirjaassa ”Suoraa toimintaa! Autonomiset liikkeet Suomessa 1986-2016” (2017) eräs antifasisti harmittelee, että jos Suomen Sisun aktivisteja olisi pahoinpidelty enemmän 2000-luvun alussa, he eivät olisi päässyt Perussuomalaisten johtoon. En ole varma olisiko sellainen taktiikka ihan toiminut? Ainakin Michael Burleighin ”Kolmas valtakunta. Uusi historia” (2000) mainitaan, että natsit käyttivät antifasistien hyökkäyksiä hyväkseen, kehystääkseen itsensä sananvapauden uhreiksi, kasvattaen suosiotaan. Nykyäänkin äärioikeisto rakastaa uhriutua, joten heidän martyyrikompleksin vahvistaminen ei vaikuta olevan se fiksuin menetelmä vähentää äärioikeiston vaikutusvaltaa. Aho nostaakin kirjassaan tapauksia, joissa antirasistit onnistuivat eristämään fasistit, ilman että heitä demonisoitiin ihmishirviöiksi tai pahoinpideltiin. Taktiikkoihin kuului eri järjestöjen ja yhteisöjen arvostettujen henkilöitten sitouttaminen antirasismiin ja solidaarisuusmarssit vähemmistöjen puolesta. Kirjailija toteaakin, että pahuutta on oikeasti olemassa ja sitä pitää torjua, eikä olla passiivinen sen edessä, mutta pahuutta ei voiteta pahuudella. Jos vihollinen on pakko nujertaa väkivalloin, on asetettava rajat väkivallalle ja oltava varovainen, ettei itse lankea pimeyden tielle.

Ongelmia

Ainoa ongelma tässä kirjassa on se, ettei se käsittele eettisiä kysymyksiä, jotka liittyvät pirtelöitten heittämiseen fasistien niskaan. Onko oikein heittää maitotuote ihmisen päälle, jos tämä on rasistinen kusipää? Olisiko parempi heittää vegaaninen kaurapirtelö? Tai luomumehu? Vai voidaanko taivuttaa vegaaniset periaatteet fasismin kukistamiseen? Entä pitääkö rahoittaa pikaruokaravintolaa fasismin kitkemiseen? Tällaisiin tärkeisiin kysymyksiin Aho ei anna vastausta.

Yhteenveto

James A. Ahon ”This Thing of Darkness: A Sociology of the Enemy” on loistava tutkielma pahuudesta ja demonisoinnista. Kirja on tiivis, mutta täynnä rohkeaa ja monipuolista pohdintaa. Harmi, ettei tätä teosta ole suomennettu, vaikka kirjailijan sukunimi selvästi viittaa siihen, että hän on täältä päin.

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Feministinen avaruusseikkailu

Robinette Kowalin Maryn ”Laskevat tähdet” tai ”tähtiä laskemassa” (oma suomennos) on viime vuonna julkaistu scifi-romaani vaihtoehtoisesta historiasta, jossa 50-luvun puolivälissä meteoriitti tuhosi puolet USA:sta, aiheuttaen globaalin ketjureaktion, joka uhkaa koko ihmiskunnan tulevaisuutta.

1

Idea

Romaanissa seurataan Toisen maailmansodan WASP (Women Airforce Service Pilots) -naislentäjäveteraanien kamppailua päästä astronautiksi hyvin rasistisessa ja sovinistisessa yhteiskunnassa. Meteoriitin aiheuttama ketjureaktio on sen verran vakava, että ainoa tapa ihmiskunnan selviytyä, on paeta avaruuteen. Joten sen sijaan, että NASA:n avaruusohjelma aloitettiin Kylmän sodan merkeissä, tässä romaanissa se käynnistetään koska Maa on muuttumassa elinkelvottomaksi. Kuitenkin sovinismin ja rasismin lisäksi, on joukko ihmisiä, jotka epäilevät koko meteoriitin aiheuttamaa globaalia uhkaa ja haluavat lopettaa avaruusohjelman. Eli tämä romaani on myöskin allegoria ilmastonmuutoskeskustelulle.

Robinette Kowalin Mary on todella taitava kertoja, joka ei vain kuvaa 50-luvun vaihtoehtohistoriaa ja avaruusohjelman teknisiä yksityiskohtia jännittävästi, vaan hän rakensi todella samaistuttavia hahmoja, jotka ovatkin romaanin keskiössä. Tämä onkin harvinaisempi scifi-romaani, jossa hahmoihin on ehkä panostettu enemmän kuin maailmaan ja teknologiaan. Erityisesti pidin siitä, miten monimutkainen, mutta samaistuttava romaanin päähenkilö on, vaikka tämä on juutalaistaustainen nainen.

Tässä romaanissa ei kamppailla vain denialistien, sovinistien ja rasistien kanssa, vaan myöskin hahmojen omien sisäisten epävarmuuksien ja muitten hahmojen henkilökemioitten kanssa. Lähes kaikki konfliktit ja hahmojen kanssakäymiset oli kuvattu todella hyvin ja realistisesi. Tunsi, että en lukenut vain jännittävää scifi-kertomusta vaihtoehtohistoriasta, vaan vakavaa proosaromaania.

Ongelmia

Tämän romaanin suurin ongelma on sen aggressiivinen poliittisuus. Väillä kerronnassa pysähdytään ärsyttävään saarnaan naisten ja etnisten vähemmistöjen tasa-arvosta, joka kuulosti väkisin ängetyltä. Melkein kuin kirjailija ei luottaisi omiin kykyihin kuvata omat poliittiset kunnianhimot juonessa, joten sen sijaan hän paneekin hahmot välillä julistamaan, että vastustavat työpaikkakiusaamista, sukupuolten palkkaeroa ja rotuerottelua. Lukiessaan tätä romaania, tuli maku laskelmoinnista, jossa kirjailija halusi täydentää mahdollisimman monta poliittisesti korrektia ruutua, ilman että edes yritti upottaa ne juoneen vähän syvällisemmin.

Loukkaavinta oli kuitenkin, että kaikesta antirasismista ja profeminismistä huolimatta, kirjailija luulee, että Martin Luher King Jr oli joku afroamerikkalaisten edustaja, joka kutsusta menee milloin, minnekin vaatimaan maanmiehilleen tasa-arvoa. USA:n kansalaisoikeusliike koostui monesta merkittävästä afromaerikkalaisesta aktivistista, eikä Martin Luther King Jr ollut ainoa tai alusta saakka merkittävin. Kirjailija keskittyi kuvaamaan 50-luvun avaruus- ja ilmailuteknologiaa todella tarkasti, mutta unohti sitten lukea vähän enemmän kansalaisoikeusliikkeestä.

Yhteenveto

Robinette Kowalin Mary ”Laskevat tähdet” on hyvä romaani, jossa on todella mielenkiintoinen ja omaperäinen juoni, mutta välillä on altistava itsensä pikkasen ärsyttäville saarnoille naisten ja etnisten vähemmistöjen oikeuksista. Näitä teemoja voi käsitellä rankastikin romaanissa, mutta ne on osattava kytkeä juoneen vähän taitavammin.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Feminismi, Mitä tällä kertaa luin, tietotekniikka

Karl Marx

Francis Wheenin ”Karl Marx” on vuonna 1999 julkaistu kommunismin pääteoreetikon elämäkerta.  

5

Wheen käy läpi aika yksityiskohtaisesti Marxin elämäkerran ja ne yhteiskunnalliset olot, jotka muovasivat miehen. Silloin, kun Marx alkoi muotoilla ideaansa kommunismista, liberalismi oli hyvin rajattu ideologia, joka keskittyi paljolti taloudelliseen liberalismiin. Sananvapaus ja muut kansalaisvapaudet toteutuivat melkein ainoastaan Iso-Britanniassa, muualla pääoma sai liikkua melko vapaasti, mutta päättäjiä ei saanut kritisoida ja niin edelleen. Kommunismin aggressiivisuus ja dualismi vaikuttivatkin tuohon aikaan paljon jännittävimpinä kuin liberalismi, joka ei ollut saamassa kovin paljon mitään aikaan. Asiaan vaikutti myöskin se, että liberalismi rajoittui porvareitten ideologiaksi, jonka mukaan, kunhan jotkut valtion rajoitteet purettaisiin, yhteiskunta toimisi paremmin. Kuitenkin käytännössä työläisten olot eivät vaikuttaneet parantuvat, vaikka kuinka vapaa pääoma oli. Samaan aikaan kapitalistinen järjestelmä vaikutti välillä kaatuvan talouskriiseihin. Marxin ajatuksille olikin paljon kysyntää, mutta hän ei ollut ainoa. Anarkismin pääteoreetikko Joseph Proudhon oli samoihin aikoihin tarjoamassa ideologian, jossa itse valtio lakkautettaisiin, eikä vain rajoitettaisiin. Miehen iskulaise oli ”Omaisuus on varkautta!” Kuitenkin Marxin ideat osoittautuivat historiaa muovaaviksi.

Kirjailija esittää Marxin hajamielisenä, mutta päättäväisenä tutkijana, joka ei vain yksin omassa työhuoneessaan muotoillut taloustieteellisiä ideoitaan, vaan hän harjoitti mitä saarnasi. Olikin mielenkiintoista seurata, miten Marx toteutti käytännössä ideoitaan, joskus jopa ennen kuin hän ehti kirjoittaa tai muotoilla niitä kirjoissaan.   

Protokommunisti  

Ehkä ironisinta tässä kirjassa on, miten kaikki kommunismiin tai äärivasemmistoon assosioidut ongelmat ilmenevät jo Marxin persoonassa. Hän oli hyvin itsevarma omasta nerokkuudestaan, eikä suvainnut eriäviä mielipiteitä, mikä aiheuttikin riitaantumista muitten kommunistien kanssa. Marx pyrki aktiivisesti mustamaalaamaan kilpailijansa, koska uskoi, että väin hän on oikea kunnon kommunisti. Samaan aikaan Marxilla oli koko elämänsä aikana vaikeuksia hankkia muuta töitä kuin toimittajan, joten hän oli jatkuvasti veloissa. Oikeastaan ilman tehtaanomistajaystäväänsä Englelsiä, Marx ei olisi voinut keskittyä kirjojensa kirjoittamiseen.  

Marx oli hyvinkin autoritaarinen, vaikkakin yrittikin rakentaa Internationaali-järjestöstään demokraattisemman. Mielenkiintoisinta onkin, että kommunistit vaativat enemmän demokratiaa kuin aikalaisliberaalit, jotka vasta olivat keskustelemassa kannattasiko antaa työläisillekin äänioikeus. Tässä kirjassa paljastuukin, että kommunismi otti vaikutteita Proudhonin anarkismista, mikä taas aiheutti sen, että anarkismi alkoi ottaa vaikutteita kommunismista. Kommunismi ja anarkismi ovatkin melkein sama ideologia, mutta Marx korosti valtion ja lakien tärkeyttä, kun taas anarkistit hajautettua paikallisyhteisöjen valtaa.

Marx oli erityisen inspiroitunut Pariisin kommuunista, jossa kaikki hierarkiat purettiin. Kuitenkin armeija tuhosi kommuunin väkivaltaisesi. Tuhansia naisia, lapsia ja tavallisia työläisiä teurastettiin sumeilemattomasti, mikä sai Marxin päättämään, että ainoa tapa turvata vallankumous olisi kukistaa porvaristo väkivalloin. Kirjailija itse ei tätä totea, mutta mielestäni Pariisin kommuunin trauma synnytti sen ideologinen siemen, josta Neuvostoliiton kauhut kumpusivat. Kun kokee, ettei vallankumousta pysty suojelemaan sisäisiltä ja ulkoisilta vihollisilta, on hyvin houkuttelevaa päättyä siihen “realistiseen” johtopäätökseen, että väkivaltaa on käytettävä ennakkoon, jotta petoksia ei tapahdu.  

Olikin mielenkiintoista havaita, että jos Marx ei olisi samaan aikaan hyvin varovainen käytännön toiminnassaan ja ideoissaan, hän olisi ehkä voinut luisua samalle tielle, johon myöhemmin hänen ideoitaan soveltavat ihmiset päätyivät. Marx olikin hyvin varovainen ja harkitseva vallankumoussuunnitelmissaan ja helveksi niitä äärivasemmistolaisia, jotka halusivat nyt ja heti vallankumouksen keinolla millä hyvänsä. Marx oli rauhallisempi, koska hän uskoi kapitalismin kaatuvan hetkellä millä hyvänsä seuraavassa talouskriisissä, joten ei ollut tarpeellista suorittaa terrori-iskuja, kuten jotkut aikalaiset ehdottelivat.   

Erityisen mielenkiintoista oli, miten Marx kaappasi kristillisen kommunistijärjestön ja muutti sen Kansainväliseksi työmiehen liitoksi. Alun perin Marxin kaappaama järjestö keskittyi muotoilemaan kommunistisia ideoita ja hyväntekeväisyyteen, mutta Marx halusi suoraa toimintaa. Samalla hän vihasi järjestön tunnuslausetta ”kaikki miehet ovat veljiä”. Marxin mukaan kaikki miehet eivät olleet veljiä, vaan selvästi ihmiset jakautuivat eri taloudellisiin luokkiin, joilla oli ristiin menevät intressit. Tämä saikin hänet muotoilemaan uuden iskulaiseen ”Kaikki maailman työläiset yhtykää!”. Tämä tarkoittaa, että kommunismi on kummunnut kristillisyydestä, vaikkakin myöhemmin se hylkäsi kaikki uskonnot. Kirjailija kyllä muistuttaa, että Marx ei koskaan ollut uskonnonvastainen, vaan enemmänkin hänen kuuluisa ”uskonto on kansan oopiumia” oli lause pidemmästä kirjoituksessa, jossa hän analysoi, miten uskonto voi olla huonossa yhteiskunnallistaloudellisessa tilanteessa ainoa lohtu ihmisille. Eli ainoa tapa saada uskonnon vaikutus vähenemään, on parantaa ihmisten taloudelliset ja sosiaaliset olot. Kuitenkin kyseinen lause otettiin hyvin kirjaimellisesti, aiheuttaen Neuvostoliitossa ja Maon Kiinassa pappien ja munkkien vainoja.   

Ongelmia  

Kirjan suurin ongelma on kirjailijan aseenteellisuus. Francis Wheen selvästi ihailee Marxia ja käyttää kaiken tarmonsa selittääkseen ja oikeuttaakseen kaikki Marxin persoonan ja elämän kyseenalaisemmat aspektit. Kirjailija rehellisesti toki esittää faktat, mutta rientää selittämään ne parhain päin. Esimerkiksi Marx oli kirjoittanut pamfletin “Juutalaiskysymyksestä”, joka nykystandardeissa on melko rasistinen. Wheen kuitenkin selittää, että “noh, kaikki olivat tuohon aikaan rasisteja”. Toki kirjailija osasi sentään argumentoida, että Marxin “tarkoitus” ei ollut olla rasistinen kyseisessä pamfletissa, ainoastaan argumentoida, että juutalaisten pitäisi integroida yhteiskuntaan paremmin, jotta nämä voivat tuntea olonsa turvalliseksi ja luopua “taantumuksellisesta” uskonnostaan. Eli Marx voitaisiin verrata entiseen muslimiin Hirsi Aliin, joka myöskin on saanut rasistisyytöksiä, kun haukkui entistä uskontoaan “barbaariseksi”. 

Samalla Marxin vihollisia pilkataan tai mustamaalataan tässä teoksessa. Mielenkiintoisinta oli modernin anarkismin teoreetikko Mihail Bakunin haukkuminen. Wheen esittää anarkistifilosofin rasistisena sekopäisenä terroristina, joka ”ihmeen kautta” sai seuraajia ympäri maailman. Sattumalta olen lukenut Bakunin valikoituja tekstejä, eikä niissä ihan ilmene samaa sekopäisyyttä kuin tässä kirjassa. Toki Bakunin elämä ja aktivismi olivat todella kyseenalaisia, mutta miehen ideat eivät ole niin epäloogisia tai olemattomia, kuten tässä Wheenin esittämässä kirjassa. Ainakaan ne, joita nykyanarkistit kehtaavat levittää, eivät ole.   

Tämä ei siis ole kiihkoton ja asiallinen esitys viimeisen vuosisadan tärkeimmästä ajattelijasta, vaan enemmänkin kommunistin näkemys Marxista. Toki faktoja ja viitteitä muihin tutkijoihin on paljon, mikä osoittaa, että kirjailija ei pimittänyt mitään, mutta itse analyysi on hieman liian vasemmalle menevää makuuni. Se onkin ironista, että Marxia ylistävä elämäkerran suomennos sai tällaisen pelottavan kannen. Kirjailija jatkuvasti korostaa, miten ihanan söpö ja hellä Marx oli perheelleen ja lapsilleen, ja miten aikalaisetkin aina yllättyivät tavatessaan Marxin henkilökohtaisesti. Jo hänen elinaikanaan moni piti Marxia hurjana vallankumouksellisena, vaikka mies muistutti enemmänkin ”keskiluokkaista saksalaista turistia”. Mutta kun katsoo suomennoksen kansikuvaa, kuvittelee, että kirja esittää Marxin jonain satanistisena kommunistimörkönä. Kirjaimellisesti Wheen kirjoittaa, että Marx oli enemmänkin joulupukkia muistuttava hahmo kuin suuri saatana.   

Marxin ajankohtaisuus 

Lukiessa tätä kirjaa tuli mieleen historioitsija Bettany Hughesin viime vuonna YLE Teemalla esittämää dokumenttisarjaa Historia: Marx, Nietzsche ja Freud, jossa hän toteaa, että Marxin teoriat pakottivat liberaalit toteuttamaan kapitalismin reformit, jotta he pysyisivät vallassa. Tarkoittaen, että ironisesti Marxin ideat peruivat hänen ennustamansa kapitalismin tuhon, ilman että mitään kommunistista vallankumousta tarvittiin. Juuri pelko kommunismin leviämisestä maailmassa, antoi työläisille vahvan aseen saada parempia työehtoja kuin ennen. 1900-luvulla porvareilla oli kaksi valintaa: Joko nujertaa työväestö fasistisella diktatuurilla tai myöntyä joihinkin uudistuksiin, jotta pysyisivät vallassa. Lisäisin, että nyt itse luonto ja ilmasto ovat suorassa ristiriidassa kapitalismin kanssa, mahdollistaen paljon hirvittävämmän sivilisaation romahduksen kuin, mitä Marx koskaan osasi ennustaa. Tämän vuoksi, Marxia yhä luetaan ja miksi, kommunismin kauheuksista huolimatta, jotkut ihmiset yhä näkevät hänen teorioissaan selitysvoimaa. Marxin vaikutus on niin suuri, että jopa nykyinen äärioikeisto käyttää hänen hänen nimeään ”kulttuurimarxilaisuus” salaliittoteoriassa, oikeuttamaan olemassaolonsa, siitä huolimatta, että kommunismi poliittisena liikkeenä on nykyään täysin marginaalissa. Ironisesti anarkistit ovat ne jotka jatkavat Marxin perintöä, sen jälkeen kun kommunistit menettivät täydellisesti vaikutusvaltansa ja uskottavuutensa 1900-luvun lopulla. 

Yhteenveto  

Francis Wheenin ”Karl Marx” on hyvä elämäkerta kommunismin pääteoreetikosta, mutta hieman liian kaunisteleva makuuni. Kuitenkin tarkka lukija huomaa jo Marxin elämässä ne ongelmat, jotka myöhemmin vaivaisivat valtioita, jotka yrittäisivät toteuttaa hänen ideoitaan käytännössä.  

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kommunismi ja anarkismi