Avainsana-arkisto: 1800-luku

Karl Marx

Francis Wheenin ”Karl Marx” on vuonna 1999 julkaistu kommunismin pääteoreetikon elämäkerta.  

5

Wheen käy läpi aika yksityiskohtaisesti Marxin elämäkerran ja ne yhteiskunnalliset olot, jotka muovasivat miehen. Silloin, kun Marx alkoi muotoilla ideaansa kommunismista, liberalismi oli hyvin rajattu ideologia, joka keskittyi paljolti taloudelliseen liberalismiin. Sananvapaus ja muut kansalaisvapaudet toteutuivat melkein ainoastaan Iso-Britanniassa, muualla pääoma sai liikkua melko vapaasti, mutta päättäjiä ei saanut kritisoida ja niin edelleen. Kommunismin aggressiivisuus ja dualismi vaikuttivatkin tuohon aikaan paljon jännittävimpinä kuin liberalismi, joka ei ollut saamassa kovin paljon mitään aikaan. Asiaan vaikutti myöskin se, että liberalismi rajoittui porvareitten ideologiaksi, jonka mukaan, kunhan jotkut valtion rajoitteet purettaisiin, yhteiskunta toimisi paremmin. Kuitenkin käytännössä työläisten olot eivät vaikuttaneet parantuvat, vaikka kuinka vapaa pääoma oli. Samaan aikaan kapitalistinen järjestelmä vaikutti välillä kaatuvan talouskriiseihin. Marxin ajatuksille olikin paljon kysyntää, mutta hän ei ollut ainoa. Anarkismin pääteoreetikko Joseph Proudhon oli samoihin aikoihin tarjoamassa ideologian, jossa itse valtio lakkautettaisiin, eikä vain rajoitettaisiin. Miehen iskulaise oli ”Omaisuus on varkautta!” Kuitenkin Marxin ideat osoittautuivat historiaa muovaaviksi.

Kirjailija esittää Marxin hajamielisenä, mutta päättäväisenä tutkijana, joka ei vain yksin omassa työhuoneessaan muotoillut taloustieteellisiä ideoitaan, vaan hän harjoitti mitä saarnasi. Olikin mielenkiintoista seurata, miten Marx toteutti käytännössä ideoitaan, joskus jopa ennen kuin hän ehti kirjoittaa tai muotoilla niitä kirjoissaan.   

Protokommunisti  

Ehkä ironisinta tässä kirjassa on, miten kaikki kommunismiin tai äärivasemmistoon assosioidut ongelmat ilmenevät jo Marxin persoonassa. Hän oli hyvin itsevarma omasta nerokkuudestaan, eikä suvainnut eriäviä mielipiteitä, mikä aiheuttikin riitaantumista muitten kommunistien kanssa. Marx pyrki aktiivisesti mustamaalaamaan kilpailijansa, koska uskoi, että väin hän on oikea kunnon kommunisti. Samaan aikaan Marxilla oli koko elämänsä aikana vaikeuksia hankkia muuta töitä kuin toimittajan, joten hän oli jatkuvasti veloissa. Oikeastaan ilman tehtaanomistajaystäväänsä Englelsiä, Marx ei olisi voinut keskittyä kirjojensa kirjoittamiseen.  

Marx oli hyvinkin autoritaarinen, vaikkakin yrittikin rakentaa Internationaali-järjestöstään demokraattisemman. Mielenkiintoisinta onkin, että kommunistit vaativat enemmän demokratiaa kuin aikalaisliberaalit, jotka vasta olivat keskustelemassa kannattasiko antaa työläisillekin äänioikeus. Tässä kirjassa paljastuukin, että kommunismi otti vaikutteita Proudhonin anarkismista, mikä taas aiheutti sen, että anarkismi alkoi ottaa vaikutteita kommunismista. Kommunismi ja anarkismi ovatkin melkein sama ideologia, mutta Marx korosti valtion ja lakien tärkeyttä, kun taas anarkistit hajautettua paikallisyhteisöjen valtaa.

Marx oli erityisen inspiroitunut Pariisin kommuunista, jossa kaikki hierarkiat purettiin. Kuitenkin armeija tuhosi kommuunin väkivaltaisesi. Tuhansia naisia, lapsia ja tavallisia työläisiä teurastettiin sumeilemattomasti, mikä sai Marxin päättämään, että ainoa tapa turvata vallankumous olisi kukistaa porvaristo väkivalloin. Kirjailija itse ei tätä totea, mutta mielestäni Pariisin kommuunin trauma synnytti sen ideologinen siemen, josta Neuvostoliiton kauhut kumpusivat. Kun kokee, ettei vallankumousta pysty suojelemaan sisäisiltä ja ulkoisilta vihollisilta, on hyvin houkuttelevaa päättyä siihen “realistiseen” johtopäätökseen, että väkivaltaa on käytettävä ennakkoon, jotta petoksia ei tapahdu.  

Olikin mielenkiintoista havaita, että jos Marx ei olisi samaan aikaan hyvin varovainen käytännön toiminnassaan ja ideoissaan, hän olisi ehkä voinut luisua samalle tielle, johon myöhemmin hänen ideoitaan soveltavat ihmiset päätyivät. Marx olikin hyvin varovainen ja harkitseva vallankumoussuunnitelmissaan ja helveksi niitä äärivasemmistolaisia, jotka halusivat nyt ja heti vallankumouksen keinolla millä hyvänsä. Marx oli rauhallisempi, koska hän uskoi kapitalismin kaatuvan hetkellä millä hyvänsä seuraavassa talouskriisissä, joten ei ollut tarpeellista suorittaa terrori-iskuja, kuten jotkut aikalaiset ehdottelivat.   

Erityisen mielenkiintoista oli, miten Marx kaappasi kristillisen kommunistijärjestön ja muutti sen Kansainväliseksi työmiehen liitoksi. Alun perin Marxin kaappaama järjestö keskittyi muotoilemaan kommunistisia ideoita ja hyväntekeväisyyteen, mutta Marx halusi suoraa toimintaa. Samalla hän vihasi järjestön tunnuslausetta ”kaikki miehet ovat veljiä”. Marxin mukaan kaikki miehet eivät olleet veljiä, vaan selvästi ihmiset jakautuivat eri taloudellisiin luokkiin, joilla oli ristiin menevät intressit. Tämä saikin hänet muotoilemaan uuden iskulaiseen ”Kaikki maailman työläiset yhtykää!”. Tämä tarkoittaa, että kommunismi on kummunnut kristillisyydestä, vaikkakin myöhemmin se hylkäsi kaikki uskonnot. Kirjailija kyllä muistuttaa, että Marx ei koskaan ollut uskonnonvastainen, vaan enemmänkin hänen kuuluisa ”uskonto on kansan oopiumia” oli lause pidemmästä kirjoituksessa, jossa hän analysoi, miten uskonto voi olla huonossa yhteiskunnallistaloudellisessa tilanteessa ainoa lohtu ihmisille. Eli ainoa tapa saada uskonnon vaikutus vähenemään, on parantaa ihmisten taloudelliset ja sosiaaliset olot. Kuitenkin kyseinen lause otettiin hyvin kirjaimellisesti, aiheuttaen Neuvostoliitossa ja Maon Kiinassa pappien ja munkkien vainoja.   

Ongelmia  

Kirjan suurin ongelma on kirjailijan aseenteellisuus. Francis Wheen selvästi ihailee Marxia ja käyttää kaiken tarmonsa selittääkseen ja oikeuttaakseen kaikki Marxin persoonan ja elämän kyseenalaisemmat aspektit. Kirjailija rehellisesti toki esittää faktat, mutta rientää selittämään ne parhain päin. Esimerkiksi Marx oli kirjoittanut pamfletin “Juutalaiskysymyksestä”, joka nykystandardeissa on melko rasistinen. Wheen kuitenkin selittää, että “noh, kaikki olivat tuohon aikaan rasisteja”. Toki kirjailija osasi sentään argumentoida, että Marxin “tarkoitus” ei ollut olla rasistinen kyseisessä pamfletissa, ainoastaan argumentoida, että juutalaisten pitäisi integroida yhteiskuntaan paremmin, jotta nämä voivat tuntea olonsa turvalliseksi ja luopua “taantumuksellisesta” uskonnostaan. Eli Marx voitaisiin verrata entiseen muslimiin Hirsi Aliin, joka myöskin on saanut rasistisyytöksiä, kun haukkui entistä uskontoaan “barbaariseksi”. 

Samalla Marxin vihollisia pilkataan tai mustamaalataan tässä teoksessa. Mielenkiintoisinta oli modernin anarkismin teoreetikko Mihail Bakunin haukkuminen. Wheen esittää anarkistifilosofin rasistisena sekopäisenä terroristina, joka ”ihmeen kautta” sai seuraajia ympäri maailman. Sattumalta olen lukenut Bakunin valikoituja tekstejä, eikä niissä ihan ilmene samaa sekopäisyyttä kuin tässä kirjassa. Toki Bakunin elämä ja aktivismi olivat todella kyseenalaisia, mutta miehen ideat eivät ole niin epäloogisia tai olemattomia, kuten tässä Wheenin esittämässä kirjassa. Ainakaan ne, joita nykyanarkistit kehtaavat levittää, eivät ole.   

Tämä ei siis ole kiihkoton ja asiallinen esitys viimeisen vuosisadan tärkeimmästä ajattelijasta, vaan enemmänkin kommunistin näkemys Marxista. Toki faktoja ja viitteitä muihin tutkijoihin on paljon, mikä osoittaa, että kirjailija ei pimittänyt mitään, mutta itse analyysi on hieman liian vasemmalle menevää makuuni. Se onkin ironista, että Marxia ylistävä elämäkerran suomennos sai tällaisen pelottavan kannen. Kirjailija jatkuvasti korostaa, miten ihanan söpö ja hellä Marx oli perheelleen ja lapsilleen, ja miten aikalaisetkin aina yllättyivät tavatessaan Marxin henkilökohtaisesti. Jo hänen elinaikanaan moni piti Marxia hurjana vallankumouksellisena, vaikka mies muistutti enemmänkin ”keskiluokkaista saksalaista turistia”. Mutta kun katsoo suomennoksen kansikuvaa, kuvittelee, että kirja esittää Marxin jonain satanistisena kommunistimörkönä. Kirjaimellisesti Wheen kirjoittaa, että Marx oli enemmänkin joulupukkia muistuttava hahmo kuin suuri saatana.   

Marxin ajankohtaisuus 

Lukiessa tätä kirjaa tuli mieleen historioitsija Bettany Hughesin viime vuonna YLE Teemalla esittämää dokumenttisarjaa Historia: Marx, Nietzsche ja Freud, jossa hän toteaa, että Marxin teoriat pakottivat liberaalit toteuttamaan kapitalismin reformit, jotta he pysyisivät vallassa. Tarkoittaen, että ironisesti Marxin ideat peruivat hänen ennustamansa kapitalismin tuhon, ilman että mitään kommunistista vallankumousta tarvittiin. Juuri pelko kommunismin leviämisestä maailmassa, antoi työläisille vahvan aseen saada parempia työehtoja kuin ennen. 1900-luvulla porvareilla oli kaksi valintaa: Joko nujertaa työväestö fasistisella diktatuurilla tai myöntyä joihinkin uudistuksiin, jotta pysyisivät vallassa. Lisäisin, että nyt itse luonto ja ilmasto ovat suorassa ristiriidassa kapitalismin kanssa, mahdollistaen paljon hirvittävämmän sivilisaation romahduksen kuin, mitä Marx koskaan osasi ennustaa. Tämän vuoksi, Marxia yhä luetaan ja miksi, kommunismin kauheuksista huolimatta, jotkut ihmiset yhä näkevät hänen teorioissaan selitysvoimaa. Marxin vaikutus on niin suuri, että jopa nykyinen äärioikeisto käyttää hänen hänen nimeään ”kulttuurimarxilaisuus” salaliittoteoriassa, oikeuttamaan olemassaolonsa, siitä huolimatta, että kommunismi poliittisena liikkeenä on nykyään täysin marginaalissa. Ironisesti anarkistit ovat ne jotka jatkavat Marxin perintöä, sen jälkeen kun kommunistit menettivät täydellisesti vaikutusvaltansa ja uskottavuutensa 1900-luvun lopulla. 

Yhteenveto  

Francis Wheenin ”Karl Marx” on hyvä elämäkerta kommunismin pääteoreetikosta, mutta hieman liian kaunisteleva makuuni. Kuitenkin tarkka lukija huomaa jo Marxin elämässä ne ongelmat, jotka myöhemmin vaivaisivat valtioita, jotka yrittäisivät toteuttaa hänen ideoitaan käytännössä.  

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kommunismi ja anarkismi

Luottokortteja kommunistiutopiassa

Edward Bellamyn vuonna 1888 julkaistussa romaanissa ”Vuonna 2000 katsaus vuoteen 1887” kuvaillaan 1800-lukua levottomaksi ajaksi, jossa jatkuvasti talous heilahtelee. Ihmisten palkat ovat riittämättömiä ja epätasa-arvo silmiinpistävää. Suurkaupunkeja vaivaavat jatkuvat lakot ja anarkistien terrori-iskut. Monet uskoivat, että kapitalismi oli liian epävakaa järjestelmä, joka tulee hetkellä millä hyvänsä romahtamaan, tuhoten koko maailman. Jos on muutenkin lukenut tästä aikakaudesta olevaa kirjallisuutta, huomaa, miten kurjaa 1800-luvun teollistunut maailma oli. Edward Bellamyn romaani kuitenkin ei tarkoitettu 1800-luvun aikalaiskuvaukseksi, vaan kertomukseksi miltä ”kaukainen” tulevaisuus näyttää.    

9

Ennustukset    

Suurin osa kirjassa tehdyistä ennustuksista menivät pieleen, kuten yleensä. Kirjailija kuvitteli, että kommunismi voittaisi tulevaisuudessa ja koko maailma eläisi Marxin ennustamassa utopiassa. Kirjailija ei mainitse sanaa ”kommunismi” tai Marxia, vaan hän kirjoitti tulevaisuudesta, ikään kuin loogisesti kaikki ihmiset olisivat poliittisesta orientaatiosta huolimatta, päättyneet samoihin johtopäätöksiin kuin Marx ja toteuttaneet hänen visionsa.     

Bellamyn mukaan maailmassa kaikki yritykset on kansallistettu ja rahaa ei ole. Maata johtavat valitsijamiesten valitsemat ”ohjaajat” jotka tieteellisesti johtavat maan taloutta ja jakavat sen resurssit. Ainoa ennustus, joka meni oikein tässä kirjassa, on luottokortti. Tässä kirjassa kirjaimellisesti keksittiin luottokortti konseptina ja sanana. Muuten kaikki meni pieleen. Onkin vähän ironista, että kommunistiutopianovellissa keksittiin esine, joka todellisuudessa muodostui kapitalismin tunnetuimmaksi symboliksi.  

Tässä kirjassa visioidaan, että verojen sijaan kaikki ihmiset omistavat yhteisesti nämä suuret yritykset, jolloin kaikki tuotettu varallisuus jaetaan tasaisesti. Kaikki ihmiset työllistetään ”teollisuusarmeijoissa” joissa tuotetaan varallisuus, joka kierrätetään kuluttajien kautta takaisin teollisuuteen. Tietenkin 1800-luvun kirjailijan virhe oli luulla, että silkalla matematiikalla pystyttäisiin ennustamaan kysynnän ja tarjonnan määrä. Taloustieteilijä Ludwig von Mises oli oikeassa, että raha on paras tapa mitata miten arvokas, joku tuote on ja miten paljon sitä kannattaa tuottaa.    

Ehkä ainoa asia, mitä tämä kirja voi antaa nykyaikana, on tapa ymmärtää, miksi 1880-1970-luvulle saakka kommunismi tuntui tulevaisuuden ratkaisulta. Kommunisteja ja sosialisteja ei ajanut halu teljetä ihmisiä gulageihin, vaan rakentaa siisti ja tieteellisesti loogisen talousjärjestelmän. Ongelma oli tietenkin siinä, että loppujen lopuksi kommunismi ei ollut tieteellisesti looginen järjestelmä.     

Juoni    

Tässä romaanissa on ehkä tylsin juoni ikinä. Tarinan sankari nukahtaa kellarissa ihmeellisessä magneettihoidossa vuonna 1887 ja herää vuonna 2000. Tämä selitetään sillä, että juuri, kun hahmo nukahti magneettihoidossa, hänen talonsa paloi ja kellari hautautui sadaksi vuodeksi säilyttäen sen sisällä nukkuvan jätkän elossa. Ei kaikista uskottavin aikamatkailu, mutta pahempaa onkin koko kirjan ohut juoni. Kirjan tarina koostuu hahmosta, jolle estellään ja kerrotaan, miten tulevaisuudessa eletään ja se siitä. Todella puuduttavaa kerrontaa. Ainoa syy, miksi edes vaivauduin lukemaan koko kirjan loppuun, oli halu tietää mitä visioita kirjailijalla oli 2000 luvusta.    

Konteksti    

Mielenkiintoisinta tallaisissa tulevaisuutta visioivissa kirjoissa ei olekaan itse kuvattu tulevaisuus, vaan se kirjoittamiskonteksti ja mitä kirjoittamisajankohdalla ihannoitiin tai tuomittiin. Tässä kirjassa onkin se hyvä puoli, että kirjailija kertoo, miten elettiin hänen elinvuotena ja miten siihen aikaan moni uskoi ongelmien ratkeavan tulevaisuudessa.     

Mielenkiintoisinta onkin kirjan selitys suunnitelmataloudelle. Yksi tulevaisuudessa elävistä hahmoista kertoo, että tuntui suurelta haaskaukselta antaa jättiläismäisten yritysten olla yksityisissä käsissä, joitten ainoa tavoite oli voiton maksimoiminen. Hahmo kuvailee, että on paljon rationaalisempaa antaa valtion virkamiesten ohjata näitä suuria yrityksiä palvelemaan kansaa. Samalla tässä kirjassa kritisoidaan, miten loppujen lopuksi vapaa markkinatalous ei ole vapaa, koska suurimmat yritykset luovat keskenään kartelleja tai muita korruption muotoja. Kirjailija valittaa, että tällainen korruptio ja työläisten oikeuksien polkeminen ovat suurta resurssien haaskausta. On siis tietyssä mielessä ymmärrettävää, miksi sosialismi tuntui tuohon aikaan järkevämmältä ratkaisulta, johon kirjailijan mukaan kaikki ihmiset voivat yhtyä.     

Yhteenveto     

Edward Bellamyn ”Vuonna 2000 katsaus vuoteen 1887” ei kannata lukea romaanina, koska silloin se on tavattoman surkea. Sen sijaan tätä on luettava historiallisena dokumenttina, joka paljastaa miksi kommunismi tuntui niin monien mielestä niin vetävältä, että sen uskottiin enemmänkin yhdistävän ihmisiä kuin erottavan heitä.  

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kommunismi ja anarkismi, Mitä tällä kertaa luin