Avainsana-arkisto: äärioikeisto

Fasismin oppijärjestelmä

Vuonna 1932 Giovanni Gentilen Benito Mussoliinille haamurkirjoittama ”Fasismin oppijärjestelmä” on juuri sitä, mitä otsikossa mainitaan.   

1

Tausta   

Gentile kirjoitti tämän kirjan Mussolinille, kun tämä pääsi valtaan. Ennakkoluuloni fasistien tyhmyydestä vain kasvaa, kun sain selville, ettei Mussolini tätä kirjaa kirjoittanut. Hitler kirjoitti itse oman manifestinsa ja se on kirjallinen sotku, josta ei saa mitään tolkkua. Mussolini oli sitten sen verran epävarma itsestään, että piti oikein hankkia ammattifilosofi, että oma vihaideologia saatiin jotenkin kirjoitettua ylös koherentiksi tekstiksi!   

Ennen tätä kirjaa fasismilla ei ollut mitään kirjoitettua yhteenvetoa tai kunnolla mietittyä filosofiaa. Tätä kirjaa ei voida näin verrata, vaikka Hitlerin ”Taisteluni” (1925) tai Karl Marxin ”Kommunistinen manifesti” (1848), jotka kirjoitettiin ennen kuin omia ideoita päästiin kokeilemaan käytännössä. Historiallisesti Gentilen teos onkin hyvin merkityksetön, koska se ei ”luonut” fasismia, vaan enemmänkin kuvaa sen, mitä oltiin jo kokeilemassa käytännössä. Silti jos haluaa tietää, mitä fasismi pitäisi olla teoriassa ”Fasismin oppijärjestelmä” on juuri se kirja sinulle. Merkityksettömyydestä kertoo sekin, etten löytänyt suomennosta. Suomen kielisessä Wikipedia-sivussa ainakin teoksen otsikko oli suomennettu, joten ehkä joskus tätä teosta on käännetty. 

Idea   

Gentile aloittaa kirjansa sillä, että fasismi on ”liikettä” ja ”toimintaa” eikä niinkään filosofointia. Sen näkee tässä kirjassa, jossa ei mietitä kovin paljon yhteiskunnan tai valtion teknisiä aspekteja. Mikä on aika tyyppillistä ääriokeistolle. Suurin osa tästä kirjasta onkin hämärää metafyysistä pohdintaa ”kansallisesta sielusta” ja sen sellaisesta henkisestä roskasta.  

Mielenkiintoisin aspekti on kuitenkin se, että tämä kirja on hyvin rehellinen siitä, mitä se tavoittaa: valtion totaalista valtaa yksilöihin. Gentile kirjoittaa, miten yksilö on mitätön ja sen pitää antautua massojen mukana valtion ohjaukseen. Valtio pitää olla kaikkivoipa instituutio, joka täyttää yksilön elämän kaikki tilat. Ei ole yksilöä, on ainoastaan valtio. ”Fasismin doktriini” on siis kirjaimellisesti George Orwellin ”1984” romaanissa muotoilema totalitaristinen painajainen.    

Kirjailijan mukaan yksilö ei tarvitse yksilöllisyyttä, koska ainoa todellinen tarve, jota tämän pitää täyttää on henkinen ja se saadaan palvelemalla valtiota. kirjan mukaan yksilö voikin tuntea aitoa tyydytystä fyysisellä rasituksella ja kamppailulla. Valtio tulee kirjan mukaan antamaan tällaista ”virkistävää rasitusta” sodan kautta. Sota on ainoa ”puhdistava” elementti ihmisen elämässä ja oikeastaan koko sen tarkoitus. Toki uskonto ja rakkaus mainitaan tässä henkisiksi arvoiksi, joita fasismi varjelee, mutta sota on se paras juttu. Ei siis mikään ihme, että nykyäänkin fasistit ihannoivat niin paljon väkivaltaa.  

Oikeistolaisuus   

Yllättävintä on kuitenkin se, että tässä kirjassa ilmaistaan aika selkeästi, että fasismi on oikeistolainen ideologia. Kirjailijan mukaan fasismi on ”uusi” oikeistolainen liike, joka vastustaa liberalismia ja sen ajamaa vapaata markkinataloutta ja demokratiaa. Kuitenkin fasismi ei kannata myöskään vanhan konservatismin ajamaa sääty-yhteiskuntaa. Fasismissa ajetaan kyllä hierarkioitten vahvistamista, mutta se pitää perustua meritokratiaan, eikä vereen tai vaaleihin. Fasismin tarkoitus on yhdistää kaikki yhteiskuntaluokat palvelemaan kukin omalla tavallaan valtiota, joka toimisi kuin yksi ainoa organismi. Kirjailijan mukaan luokkaristiriidat tulisi unohtaa ja sen sijaan keskittyä palvelemaan valtiota. Vapaa markkinatalous ja ammattiliitot tulisi sulauttaa valtion palvelukseen, muodostaen korporativismisen valtion.   

Sosialismia tässä kirjassa vastustetaan selvin sanoin. Gentilen mukaan kaikki sosialismin muodot, niin sosialidemokraateista kommunisteihin on tuhottava. Kirjailijan mukaan nämä aatteet luovat eripuraa yhteiskuntaluokkien välille ja tarjoavat henkisesti köyhän materialistisen filosofian, joka ei tyydytä ihmisten ”todellisia” tarpeita. Fasismi korostaa hyvän palkan ja tasa-arvon sijaan ”sielun” kasvatusta valtiolla, sodalla ja uskonnolla.    

Yhteenveto   

Giovanni Gentilen ”Fasismin oppijärjestelmä” on juuri sitä, mitä se lupaa. Mussolini oli jo toteuttamassa käytännössä sen, mitä tässä kirjassa tarjotaan. Positiivisen puoli tässä läpyskässä on sen grammaattinen selkeys ja lyhyys. Mutta myöskin siinä, ettei se käsittele rasismia ollenkaan. Toisin kuin Hitlerin kirjassa, tässä ei kiihoteta kansanryhmää vastaan. Teoriassa fasismi voikin olla äärioikeistolainen liike, joka puolustaa taloudellisen eliitin etuja, murskaten väkivaltaisesti kaiken vasemmiston. Näin tehtiinkin Portugalin ja Espanjan fasistihallinoissa, joissa juutalaisvainoja ei toteutettu. Mutta on jotenkin vaikea ymmärtää, miksi joku kannattaisi aatetta, joka ilmaisee haluavansa tuhota yksilöllisyyden ja korvaavan sen perverssillä sekoituksella kristinuskoa ja sodan kuolemankulttia? Vastauksen voi saada sillä, että Kylmän sodan aikana totalitarismi muuttui kirosanaksi, jota kukaan ei avoimesti uskalla sanoa kannattavansa. Sen takia nykyään kaikki fasistit piilottavat todelliset tarkoitukset rasismin ja populistisen kansanvaltaretoriikan taakse. ”kansanvalta” on vain koodikieltä orgaanisen valtion uskomukselle. Jos uskoo, että ihmiset voivat sulautua valtioon, silloin valtio toteuttaa ”kansan valtaa”.  Fasistien tekopyhyyden näkeekin siinä, että heti kun he pääsevät valtaan, alkavat puheet median sensuurista ja vähemmistöjen sortamisesta, koska nämä ovat ”aidon kansan vihollisia.”

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Merkintöjä maahanmuuton puhetavoista

Jussi Förbomin ”Hallan vaara – Merkintöjä maahanmuuton puhetavoista” on vuonna 2010 julkaistu palfletti sen aikaisesta maahanmuuttokeskustelusta.    

14

Idea   

Förbomin pamfletin pääargumentti on, että Perussuomalaiset ja muut maahanmuuttokriitikoiksi itseään kutsuvat tahot eivät tarjoa mitään uutta maahanmuuttokeskustelussa. Kirjailijan mukaan maahanmuuttokriitikot ovat vain jäävuoren huippu, joka perustuu jo olemassa olevaan valtapuolueitten edistämään asenneilmapiiriin.    

Perustellakseen väitteensä Förbom siteeraa lukuisia eduskunnan puheenvuoroja vuosilta 2000-2010, jossa Suomen kolme suurinta puoluetta esittävät maahanmuuttokriittisiä mielipiteitä. Kirjailija myöskin purkaa, mikä ongelma näissä puheenvuoroissa on ja sitten vertaa niitä maahanmuuttokriitikoihin. Paljastuukin, että ainoa ero Perussuomalaisten ja Muutos2011 puolueitten ja Kokoomuksen, SDP:n ja Keskustam kanssa on se, että edellä mainitut eivät kykene verhoamaan retoriikkansa yhtä hyvin.    

Oletukset   

Koska tämä on pamfletti, se ei yritä olla puolueeton, vaan kirjailija heti paljastaa lähtökohtansa, jotka perustuvat legalistiseen humanismiin. Tämä tarkoittaa, että kirjailija pitää kaikkia ihmisiä lähtökohtaisesti samanarvoisina, jolloin heitä pitää kohdella YK:n ihmisoikeussopimusten ja kristillisen lähimmäisrakkauden mukaan. Kirjailija käsittelee maahanmuuttoa Rawsilaisen tietämättömyyden verho -periaatteen kautta. Tarkoittaen, että maahanmuuton lainsäädäntö pitää palvella ensisijaisesti maahanmuuttajaa, jotta varmistetaan, että kaikki ihmiset, jotka joutuvat maahanhmuuttajan asemaan kohdellaan hyvin.  Tämä oletus on samaan aikaan kirjan etu, että sen rajoitus. Koska kirja lähtee näistä edellä mainituista oletuksista, se ei käsittele olleenkaan äärimmäisempiä maahanmuuttokriittisiä argumentteja, joita esimerkiksi Halla-aho esittää.    

Tällainen humanistinen legalismi on hyvä, koska se osoittaa, miten jopa valtapuolueissa niihin ei todellisuudessa uskota. Monet tässä kirjassa mainituista politiikoista yrittävätkin verhota rasisminsa tai muukalaispelkonsa hyväksyttyjen diskurssirajoitteiden mukaan, luoden todella kummallisia rakennelmia, joitten hyväksymiseen, ihmisen pitää olla rasisti. Eli tämä kirja on hyvä lähdeaineisto suomalaisesta ”koirapillipolitiikasta”.   

Oikeistolainen lähtökohta   

Merkillepantavin havainto tässä kirjassa, on miten oikeistolaiset puolueet Suomessa lähtevät hyvin nollasummapelimäisistä oletuksista, kun käsitellään maahanmuuttoa. Monet kirjassa siteeratut poliitikot puhuvat maahanmuuttajista, kuin nämä olisivat legopalikoita, jotka jotenkin pitää mahduttaa Suomeen, joka on jo täynnä muita palikoita. Tällä logiikalla Suomi koostuu rajallisesta määrästä palikoita, joita pitää joko siirtää tai poistaa kokonaan maahanmuuton tieltä, vaikka todellisuudessa mitään rakenteellista rajoitetta ei ole olemassa.   

Kummallisinta on kuitenkin oikeiston lakiuskoisuus. Moni poliitikko olettaa, ilman mitään viitteitä, että maahanmuuttoon liittyy kaikenlaisia ongelmia, mutta nämä ongelmat voidaan ratkaista, jos oikeanlainen laki säädetään. Poliitikot uskovatkin, että todellisuus voidaan rakentaa lainsäädännön kautta, eikä vaikka asenneilmapiirin tai rakenteitten muutoksella.    

Tällä lakiuskoisuudella poliitikot esimerkiksi eivät usko, että maahanmuuttoon liittyisi jokin ongelma, koska se on kielletty lailla. Jos lakia ei ole säädetty ongelman ratkaisemiseen, niin silloin se vasta on olemassa. Tällaisella lakijargonilla moni poliitikko välttää keskustelemasta rakenteellisista ongelmista, jotka voisivat aiheuttaa ongelmia. Kirjailija haukkuu tällaista ajattelutapaa, koska se edistää rasismia. Äärimmäisemmät maahanmuuttokriitikot kykenevät vaikuttamaan fiksuimmilta, kun he vaativat vaikka lakia maahanmuuton kieltämiseksi. Kirjailijan mukaan maahanmuutto kuuluu modernin maailman todellisuuksiin, eikä mikään laki tule millään taikavoimalla muokkaamaan tätä tilaa.    

Toinen mielenkiintoinen havainto oli valtavirtapolitiikkojen elitistinen näkemys suomalaisesta kansasta. Kirjailija osoittaa, että moni poliitikko pitää kaikkia suomalaisia rasisteina. Mutta tätä rasismia voidaan säädellä maahanmuuttoa kiristämällä. Tällä mielikuvalla moni poliitikko pyrkii argumentoimaan pakolaisuutta tai pakolaisten oikeuksien rajoittamisen puolesta. Yleensä perustelu menee, niin että oletetaan suurimman osan pakolaisista olevan huijareita, jotka omalla huonolla käytöksellään lisäävät rasismia, jolloin ”aidot” hädänalaiset pakolaiset kärsivät. Kuitenkin kirjailija osoittaa, että 10 vuodessa maahanmuuttoa on rajoitettu kaikilla tavoilla ja silti poliitikot haluavat rajoittaa sitä lisää. Tämän kirjan julkaisemisen jälkeen maahanmuuttoa on kiristetty vielä enemmän, mutta silti samat tahot eivät ole tyytyväisiä. Esimerkiksi vuoden alussa Perusnuorten Lapin piirin puheenjohtaja Johannes Sipola lipsautti, että olisi tyytyväinen, jos kaikki “ei-valkoiset” karkottettaisiin Suomesta, mukaan lukien juutalaiset. Ehkä tämä on se maahanmuuttopolitiikka, johon halutaan lopullisesti päätyä? 

Samalla tähän “suomen kansa on rasisti” ideaan yhdistyy elitistinen käsitys, että suomalaiset eivät ymmärrä maahanmuutosta tai sen syistä yhtään mitään, vaa mittaamme maahanmuuton ruskeitten ihmisten lukumäärällä kaduilla. Joten näitten politiikkojen mukaan, jos halutaan välttää rasismia, näitten erilaisten ihmisten määrää on vähennettävä, jotta ”aidosti” hädänalaiset ruskeat ihmiset, joita oletettavasti on vain muutama, saavat jäädä Suomeen. Kuitenkin todellisuudessa hädänalaisia on satoja tuhansia, kun kokonaisia maita on romahtanut verisiin sisällissotiin.    

Kirjailijan mukaan, jos valtapuolueitten poliitikot olettavat suomalaisten olevan tyhmiä rasisteja, jotka asuvat metafyysisessä legopalikkalaatikossa, niin silloin äärioikeiston omat perverssit ideat vaikuttavat loogisilta. Jos suomalaiset ovat rasisteja, niin miksi ei sulkea vain Suomen rajat? ja niin edelleen.   

Ongelmia   

Suurin ongelma on kirjan tiukka rajaus. Olisi ollut kiinnostavaa kuulla enemmän analyysia eri maahanmuuttokeskustelijoitten retorisista lähtökohdista ja myöskin enemmän historiallista taustaa. Esimerkiksi Toisen maailmansodan päätyttyä pakolaisia oli miljoonia. Kokonaisilta kansoilta oli riisuttu kansalaisuus, karkotettu tai pakkosiirretty sodan eri osapuolten toimesta, jolloin Euroopassa oli megaluokan paperittomien ja rahattomien pakolaisten kriisi. Kuitenkin tältä kriisiltä selvittiin. Nyt maailma on tiiviimpi kuin ennen, jolloin ei ole enää olemassa ”muitten ongelmia” vaan kaikkien ongelmia. Joten sulkeutuminen omiin valtioihin on nykyään vielä mahdottomampaa kuin viimeisellä vuosisadalla. Sen sijaan kaikkien valtioitten pitäisi tehdä yhteistyötä, eikä yrittää palata kuvitteelliseen menneisyyteen.   

Yhteenveto   

Jussi Förbomin ”Hallan vaara – Merkintöjä maahanmuuton puhetavoista” on hyvä historiallinen dokumentti, joka todistaa äärioikeiston retoriikan olevan vain jäävuoren huippu olemassa olevan poliittisen eliitin omasta puheesta. On siis silkkaa propagandaa, että äärioikeisto tai oikeistopopulistit olisivat eliitinvastaisia. He ovat enemmänkin osa eliitin ideologista perintöä, joka ei viitsi olla kohtelias ja hienostunut.   

Jätä kommentti

Kategoria(t): Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Portugalin pimeä puoli

Anna Pöysän tänä vuonna julkaistu “Portugalin pimeä puoli” on populaari tietokirja Portugalin kolonialismin historiasta, mutta myöskin hyvä esitys sitä vastaan perustetusta dekolonisaatioteoriasta.   

2

Idea  

Kirjan melkein mikrohistoriallinen keskipiste on “Cova da Moura” korttelin afrikkalaistaustaiset asukkaat, joitten kautta kirjailija tutkii Portugalin kolonialismia ja miten sitä vastaan on taisteltu.   

Kirja pyrkii häivyttämään suomalaisten käsityksen portugalista ”hellävaraisena imperiumina”, joka ei ollut yhtä rasisti tai brutaali kuin suuret länsimaiset siirtomaavallat. Kuitenkin Portugali oli yksi viimeisempiä länsimaita, jotka luopuivat orjuudesta ja siirtomaistaan. Kirja kertookin yksityiskohtaisesti, että vielä 1970-luvulla Portugali oli kirjaimellinen fasistinen imperiumi.   

Kolonialismia harjoitettiin tarpeeksi pitkään, että sen eri ideat eurooppalaisesta ylivertaisuudesta ovat uppoutuneet ihmisten mieliin ja yhteiskunnan rakenteisiin tiedostamattomiksi oletuksiksi. Nämä asenteet yhä ruokkivat rasismia, imperialismia ja äärioikeistoa. Pöysä tiivistääkin kirjan veistin näin: “Mitä enemmän tästä historiasta tiedetään, sitä paremmin pystytään ymmärtämään nyky-yhteiskuntaa.” 

Pöysä myöskin vertaa Portugalin joitain sosiaalisia ilmiöitä Suomeen, koska Suomikin oli kolonialistinen valtio.  

Imperialismin aave  

Puoliksi brasilialaisena tässä kirjassa ei ollut kovin paljon uutta. Uutta olikin tietää, että suomalaiset eivät tiedä Portugalin rikoksista ihmiskuntaa vastaan. Kertoo paljon siitä, että pitää elää entisessä siirtomaassa tarpeeksi pitkään, että pystyy käsittämään henkilökohtaisella tasolla siirtomaavallan pahuuden. Pöysä tekeekin erinomaisen työn välittääkseen, miksi kokonaisten kansojen tuhoaminen ja alistaminen ulkomaisen suurvallan kaupallisen kontrollin alle ovat huonoja juttuja.   

Kirjailija käsitteleekin tässä kirjassa, miten Portugalin fasistisen diktatuurin alla siirtomaavaltaa pyrittiin kehystämään ”sivistäväksi kansojen ystävyysprojektiksi” ja tätä propagandaa yhä harjoitetaan. Pahinta kuitenkin on, että imperialismin valkopesu ei vain häivytä historiaa, vaan se ruokkii äärioikeistoa.  

Tässä kirjassa välittyykin, mitä äärioikeisto oikeastaan on: Se ei ole vain jokin pimeä vallankumouksellinen ääri-ideologia, joka perustuu yksilövapauksien kumoamiseen ja rasismiin, vaan se on imperialismin aave. Portugalin nykyinen äärioikeisto ihailee peittelemättä Salazarin brutaalia fasistista diktatuuria ja sen siirtomaavaltaa. Äärioikeisto ei olekaan, mikään vallankumouksellinen liike sen todellisessa mielessä, eli olemassa olevan vallan kumoamisessa, vaan se on valtaa vahvistavaa. Portugalin äärioikeisto haluaa palauttaa Portugalin suurvaltastatuksen ja siirtomaitten riistoon perustuvan talouden.   

Kirjailija osoittaakin, että Portugali on nykyään yksi EU:n köyhistä valtiosta, koska sillä ei ole enää siirtomaita joita riistää. Brasilia esimerkiksi melkein tyhjennettiin kullasta, kun se oli osa Portugalia. Mutta pahempaa kärsivät afrikkalaiset siirtomaat, joissa kokonaisia valtioita pyyhkäistiin pois maailmankartalta ja sen asukkaat orjuutettiin. Suomalisen on hyvin vaikea käsittää, miten totalitaristinen siirtomaavalta oli, mutta tässä kirjassa välitetään se hyvin. Joillekin länsimaisille George Orwellin ”1984” on vain pelottava dystopiakuvaus. Mutta afrikkalaisille alkuperäisasukkaille romaanissa kuvattu ajatusten täydellinen kontrolli ja historian vääristely olivat siirtomaa-aikana arkea. Afrikkalaisten ja muitten alkuperäiskansojen historia, kulttuuri, uskonto, filosofia ja tiede hävitettiin määrätietoisesti ja korvattiin länsimaisella. Portugali ei lähtenyt sivistystyöhön maailmalle, vaan kulttuuriseen joukkotuhoon. Emme saa koskaan tietää, mitä afrikkalaiset olisivat voineet saavuttaa itsenäisesti siirtomaavallan takia. Pahempaa on kuitenkin, että siirtomaavalta iskosti satoja vuosia alkuasukkaitten mieliin, että he ovat ali-ihmisiä, jotka kelpaavat maksimissaan alipalkatuiksi palvelijoiksi.   

Äärioikeisto ei siis ole mitään muuta kuin tällaisen elitistisen projektin ideologinen jäänne, joka sentään tunnustaa, että ylläpitääkseen kapitalismin korkeaa elintasoa, on riistettävä jonkun muun maan luonnonvarat. Kirjassa kuvataankin lukuisia jättiläismäisiä portugalilaisia yksityisiä suuryrityksiä, jotka vielä 60-luvulla käyttivät afrikkalaista orjatyövoimaa, tuottaakseen halpoja kaupallisia tuotteita. Kun äärioikeisto sanoo olevansa eliittivastainen ja ajavansa ”oman kansan etua” se valehtelee. Salazaarin diktatuuri ajoi eliitin, erityisesti yksityisten suuryritysten osakkeenomistajien etua. Ei siis ole mikään yllätys, että Henri Heikkisen ja Antti Vesalan oikeistolaisessa manifestissa ”Elämä hyvinvointivaltiossa” (2013) ihailtiin Salazarin diktatuurin tiukkaa budjetinpitoa, mistä kirjailijoitten mukaan Suomikin voisi ottaa mallia. Heikkinen ja Vesala eivät vain kerro, että Portugalin diktatuurin tiukka budjetinpito oli ainoastaan mahdollista, koska maa imi sen afrikkalaisten siirtomaitten luonnonvaroja ja lähes ilmaista työvoimaa.   

Ongelmia  

Oikeastaan tässä kirjassa ei ole ongelmia, mutta kaipasin akateemisempaa otetta. Kirja on enemmänkin populaari yleisesitys dekolonisaatioteoriasta ja Portugalin siirtomaahistoriasta. Tämä tarkoittaa, että suurin osa sen lähteistä ovat aihepiiriä käsitteleviä tietokirjoja, eikä varsinaista omaa akateemista tutkimusta. Tavalliselle ihmiselle tässä on siis paljon helposti ymmärrettäviä lukuvinkkejä, joista monet olen itsekin lukenut. Erityisen positiivista on Frantz Fanonin tuotannon korostaminen.   

Yhteenveto  

Anna Pöysän “Portugalin pimeä puoli” on loistava kirja, joka käsittelee Portugalin kolonialismia useista eri näkökulmista. Lukija aivan varmasti käsittää, miksi kolonialismi, rasismi ja äärioikeisto ovat niin läpimätiä ideologioita, joita tulisi juuria myöten hävittää nykymaailmasta. Ei auta vain kieltää syrjintä, vaan on määrätietoisesti hävitettävä sekä niitä oikeuttavat ideologiat, että niittä tuottavat rakenteet.   

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Historia, Politiikka ja yhteiskunta, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Alt-Amerikka: Radikaalioikeiston nousu Trumpin aikakautena

David Neiwertin, vuonna 2017 julkaistu ”Alt-Amerikka: Radikaalioikeiston nousu Trumpin aikakautena” (oma suomennos) on journalistinen tietokirja otsikossa mainitusta ilmiöstä.  

10

Idea   

Neiwert rakentaa kirjansa teesinsä amerikkalaisen äärioikeiston todellisuusvinoutuman ympärille. Hänen mukaansa amerikkalainen äärioikeisto on vuosikymmeniä rakentanut itselleen lukuisten salaliittoteorioitten avulla vaihtoehtoisen todellisuuden eri propagandamedioitten kautta. Nämä erilaiset, pääosin internetissä pyörivät mediat kiihottavat toisiaan ja nyt ne ovat saaneet presidentin, joka hyödyntää tätä rinnakkaista todellisuuskäsitystä.    

Kirjan otsikko on sanaleikki englanninkielisestä sanasta ”alternative” (vaihtoehto) joka tarkoittaa samaan aikaan modernin äärioikeiston itselleen antamaa nimitystä ”Alt-Right (alternative right – suomeksi vaihtoehtoinen oikeisto) ja Trumpin neuvonantaja Kellyanne Conwayn pahamaineista lausetta ”alternative facts” (vaihtoehtoinen fakta). Kirjan otsikko voidaankin lukea sekä ”modernin äärioikeiston Amerikkana”, että ”Vaihtoehtoisena Amerikkana”.   

Kirjan mukaan moderni amerikkalainen äärioikeisto kehittyi 90-luvulla. Neuvostoliitto oli romahtanut ja liberalismi julistettiin hegemoniseksi maailmankatsomukseksi. Kuitenkin osalle amerikkalaisia konservatiiveja uusliberaalistinen maailmanjärjestelmä oli kauhistus. Koska kommunistista uhkaa ei ollut enää olemassa, nämä oikeistokonservatiivit alkoivat keksiä uuden uhan, johon he voisivat yhdistää Demokraattipuolueen liberaalit. Hitaasti pitkin 90-lukua internetin ja suistometsien pimeimmissä koloissa nämä oikeistokonservatiivit alkoivat radikalisoitua äärimmäiselle oikeistolle. Hitaasti mutta varmasti he rakensivat salaliittoteoriatäytteistä maailmankuvaansa, jossa uusi satanistijuutalaiskapitalistikommunistinen diktatuuri oli tulossa hetkellä millä hyvänsä. Amerikkalainen valtavirtaoikeisto halveksi näitä äärioikeistolaisia, mutta myöskin hyödynsi heitä opportunistisesti ajaessaan omaa politiikkaansa. Obaman valtakaudessa nämä äärioikeistolaiset äänet annettiin liikkua vapaasti oppositiopolitiikassa, mutta tuhoisin seurauksin. Republikaanipuolue oli päästänyt vapaaksi pimeän voiman, joka lopulta vuoden 2016 vaaleissa, Donald Trumpin kautta, söi koko puolueen. Kirjailijan mukaan moderni amerikkalainen äärioikeisto on nykyinen oikeisto.   

Donald Trump   

Kirja käsittelee myöskin, miten Trump puheillaan nosti modernin äärioikeiston parrasvaloihin ja radikalisoi heitä vielä enemmän. Kirjailija viittaa useisiin raportteihin, jotka osoittavat, että rasistiset viharikokset ja terrori-iskut ovat räjähtäneet ylöspäin vuodesta 2015 lähtien ja vain kasvaneet. Monissa viharikostapauksissa tekijä on maininnut kannattavansa Donald Trumppia ja jopa julistaneet uhreilleen, että ”Tämä on Trumpin maata nyt!

Kirjailija myöskin analysoi onko Trump fasisti? Kirjailijan mukaan tuore presidentti ei voi olla fasisti, koska tällä ei ole mitään selkeää ideologiaa tai omaa väkivaltaista iskujoukkoa. Neiwert painottaa useita kertoja, ettei Trump ole fasisti, mutta korostaa, että hänen retoriikkansa on. Tämä fasistinen retoriikka on ruokkinut äärioikeistoa, erityisesti niitä, joilla on omat väkivaltaiset iskujoukot, kuten aseistetut miliisit. Jostain syystä kirjailija unohti fasistiset tappeluklubit, kuten Proud Boys ja R.A.M (Rise Above Movement) joita, jopa maan tiedustelupalvelu FBI on luokitellut vaarallisiksi.  

Identiteettipolitikka   

Kirja analysoi mistä tämä moderni äärioikeisto oikein tuli? Ja päättyy siihen lopputulokseen, että se syntyi Yhdysvalloissa tapahtuvien demografisten siirtymien takia. Monissa amerikkalaisissa alueissa oli hyvin pitkään suuri valkoinen enemmistö, mutta 90-luvulta lähtien näihin alueisiin ovat muuttuneet etelä- ja afroamerikkalaisia sekä muita maahanmuuttajia. Tämä eriväristen ihmisten määrän äkillinen kasvu on herättänyt valkoisissa asukkaissa suurta paniikkia. Tämä siitä huolimatta, että nämä eri ryhmät eivät ole vaikuttaneet negatiivisesti työllisyyteen tai turvallisuuteen. Kirjailijan mukaan syy monen amerikkalaisen radikalisoitumiseen ei ole uusliberalistisessa politiikassa, joka alkoi 70-luvulla, vaan näissä demografisissa siirtymissä. Tämä selittäisi, miksi äärioikeistolaiset ovat niin vankkoja rajoittamattoman kapitalismin puolustajia. Voitaisiinkin sanoa, että juuri se taloudellinen järjestelmä, jota äärioikeisto syvästi ihailee, on aiheuttanut maahanmuuton kasvun, jonka he kokevat tuhoavan kapitalismin.

Ongelmia   

Suurin ongelma tässä kirjassa on kirjailijan puolueellisuus. Tässä lähdetään aika selkeästi Demokraattipuolueen näkökulmasta käsin käsittelemään äärioikeistoa. Esimerkiksi ”äärioikeistoksi” tässä kirjassa käsitellään kaikkia oikeistolaisia ryhmiä, jotka ajavat rajoittamatonta kapitalismia, ei vain äärirasistisia ja väkivaltaisia ryhmiä. Vaikka itsekin pidän rajaoittamattoman kapitalismin oppia äärimmäisenä, populaarikulttuurissa termi ”äärioikeisto” (eng. Far-Right) tuo mieleen natseja ja fasisteja, vaikka politiikantutkimuksessa termi kuvaa kirjaimellisesti kaikkia äärimmäisiä oikeistolaisia ryhmiä. Kirjailija ei selitä oman termin käyttöä, jolloin lukijalle voi tulla harhakuva, että USA:ssa tosiaan on hirveä määrä natseja, vaikka varsinaisia kansallissosialisteja on hyvin vähän.   

Toinen ongelma on kirjan surkea lähdeviittaus. Tässä kirjassa kyllä on paksu lähdeluettelo, mutta joka koostuu suurimmaksi osaksi lehtiartikkeleista, kansalaisjärjestöjen- ja viranomaistahojen raporteista, mutta itse tekstissä ei merkitä kunnolla kuka sanoi ja missä. Tällainen lepsuilu syö kirjan uskottavuutta melkoisesti.  Toinen ongelma on huono editointi. Tässä teoksessa unohdetaan, että jokin taho on jo esitelty ja se esitelläkin uudelleen montakin kertaa. Välillä kokonaisia kappaleita toistuu ties mistä syystä.   

Koska seuraan tiiviisi amerikkalaista politiikkaa ja olen lukenut melkoisesti maan äärioikeistosta, suurin osa tässä teoksessa kuvatuista ilmiöitä ovat olleet ennestään tuttuja, joten ei tässä kirjassa ole mitään valheita tai vääristelyjä, mutta silti kuvittelisi kirjailijan vaivautuvan tukevan ne paremmilla viitteillä. 

Yhteenveto    

David Neiwertin ”Alt-America: The Rise of the Radical Right in the Age of Trump” on aika tiivis paketti modernin äärioikeiston erilaisista ryhmittymistä ja niitten retoriikasta, mutta kirjan aseenteellisuus ja huono editointi häiritsevät todella paljon. Kirjassa paisutetaan äärioikeiston valtaa suhteettomasti ja sekoitetaan hyvinkin erilaiset ryhmittymät yhteen, mikä syö kirjan uskottavuutta. Mutta tässä löytyy aika uskottavia teorioita äärioikeiston noususta ja kirjailija vaivautuu kumoamaan joitain äärioikeistolaisen propagandan pointteja tieteellisillä tutkimuksilla.  Tämä kirja voitaisiinkin sanoa hyväksi vastapainoksi Markku Ruotsilan saman aiheisesta teoksesta, jolla on oikeistolainen perspektiivi. Jos kiinnostaa puhtaasti alt-rightin ideologian analyysi, niin yhä suosittelen Angela Naglen ”Kill all Normies” (2017) kirjaa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Pako vapaudesta

Tutustuin psykoanalyytikko Erich Frommiin, kun olin käymässä Helsingin yliopiston “Poliittisen ajattelun perusteet” verkkokurssia. Kurssin yksi lukemistoista oli monen kirjoittama ”Politiikan nykyteoreetikkoja” (2008) tietokirja. Edellä mainitussa teoksessa oli tiivistelmiä erilaisista ajattelijoista, joista erityisesti Frommin teoriat äärioikeistosta kiinnittivät huomioni. Tarkistin sitten kurssikirjan lähdeluettelosta, missä Frommin teoksessa käsiteltiin äärioikeiston psykologiaa ja löysin tämän ”Pako vapaudesta” (1941) kirjan.    

11

Idea   

Erich Fromm soveltaa marxilaista psykoanalyysia kartoittaakseen, miksi niin merkittävä määrä ihmisiä halusivat luopua omasta yksilönvapauksistaan, alistuakseen yhden rasistisen sekopään absoluuttisen vallan alle? Vaikka nykyään ”autoritaarinen mieli” tyyppiset patologisointiteoriat ovat vanhentuneita, erityisesti, jos ne perustuvat vielä marxilaiseen psykoanalyysin, tämä kirja on pelottavan ajankohtainen.    

”Pako vapaudesta” pääidea on, että luterilainen uskonto yhdistettynä kapitalismiin on tuottanut, lainaten Max Webberiä, protestanttisen etiikan, jossa on kuitenkin negatiivisia sivuvaikutuksia. Frommin mukaan negatiivisin sivuvaikutus on halu alistua jonkun suuren tahon alle. Sekularismin myötä Jumala on antanut tilaa työlle, kapitalismille ja diktaattoreille. Frommin mukaan kapitalismi on samaan aikaan tuhonnut yhteisöllisyytemme, että ottanut Jumala paikan. Kirjailijan mukaan fasismi houkuttelee niitä ihmisiä, jotka uskovat kohtaloon tai edellä mainittuihin alistusrakenteisiin. Fasisteille nykyinen maailma on juuri sellainen kuin sen pitäisikin olla, eikä sitä voi mitenkään muuttaa. Luonto ja itse markkinatalous ovat kummatkin ihmisiä suurempia voimia, joita ei voi manipuloida, ainoastaan sopeuduttava niihin. Kirjailijan mukaan tällainen ajattelu perustuu masokistiseen haluun olla voimaton ja alistua jonkun suuren tahon huolehdittavaksi. Tämä taho voi olla kirjan mukaan vapaa markkinatalous tai diktaattori, jotka toimivat kuin ankarat jumalat. Kun on omaksunut tällaisen asenteen, fasismi on looginen johtopäätös. Tietyssä mielessä tämä teoria on uskottava, kun nykyäänkin moni libertaari on kääntynyt fasismiin tai liittoutunut fasistien kanssa.

Tuhoamisvietti   

Erich Frommin mielenkiintoisin idea tässä kirjassa on ”tuhoamisvietti”. Kirjailijan mukaan jotkut ihmiset ovat niin vieraantuneita kapitalistisessa yhteiskunnassa, että he elävät vailla mitään identiteettiä. Vähän kuin Bret Ellisin ”Amerikan Psyko” (1991) kirjan päähahmo Patrick Bateman. Mutta koska ihminen ei voi toimia ilman identiteettiä, tämä etsii jonkin hänen ulkopuolellaan olevan voiman, jonka ympärille rakentaa sellaisen ja tuntea yhteisöllisyyttä.  

Valitettavasti yksi tapa rakentaa identiteetti on jonkun asian vastustaminen tai oikeastaan vihaaminen. Frommin mukaan poliittisen vastustajan tai jonkun rodun vihaaminen voi muuttua kollektiiviseksi identiteetiksi, joka antaa merkitystä ihmisille. Tällainen identiteetti muuttuu tuhoamisvietti-ideologiaksi, jonka ainoa tavoite on vihatun asian täydellinen musertaminen. Fromm kuitenkin erottaa tämän tuhoamisvietin reaktiivisesta tuhoamisvietistä, jossa puolustaudutaan jotain konkreettista hyökkäystä vastaan. Fasismi perustuu patologiseen (irrationaaliseen) vihaan, joka uinuu yksilöitten sisällä, odottaen tilaisuutta tulla ilmaistuksi. Kun se ilmaistaan, tämä viha yritetään oikeuttaa erilaisilla selityksillä, jotka syvemmällä tarkastelulla paljastuvat keinotekoisiksi. Rasistiset salaliittoteoriat ovat juuri tällaisia tuhoamisvietin oikeuttamisyrityksiä. Kuka tahansa, joka lupaa tuhota vihatun asian tai ihmisrymän, saa näiltä ihmisiltä täydellisen ja sokean fanaattisen kannatuksen.   

Mielestäni tuhoamisvietti selittää ikävä kyllä täydellisesti nykyisen maailmaan pyyhkivän äärioikeiston. Jos tarkkailemme Trumpin ja vastaavien retoriikkaa, he lupaavat ”pyyhkiä pois” vanhan järjestelmän ja panna asiat ”takaisin järjestykseen” Tuhoamisvietin voi nähdä myöskin siinä, että oikeistopopulistit eivät välitä totuudesta, vaan kuluttavat ja tuottavat innokkaasti valeuutisia ja vaativat toisiaan kumoavia asioita, kuten järjestelmän samanaikaista puolustamista vähemmistöiltä ja sen kumoamista.  Kirjassaan “Kill all Normies” (2017) Angela Nagle tutki Trumpia kannattavaa alt-rightia ja totesi, että se muodostuu erilaisista oikeistolaisista liikkeistä, joitten ainoa yhdistävä asia on syvä viha feminismiä, etnisiä vähemmistöjä ja Demokraatti-puoluetta vastaan. Samaa havaitsi Markku Ruotsilan uutuuskirjaan ”Sydänmaiden kapina. Donald Trump, amerikkalainen konservatismi ja äärioikeiston nousu” (2018), jossa todetaan alt-rightin haluvan pohjimmiltaan vain tuhota kaiken.   

Tämä tuhoamisvietti näkyy esimerkiksi siinä, miten Trumpia kannattavat Perussuomalaiset kansanedustajat iloitsivat amerikkalaispresidentin aloittamasta kauppasodasta, vaikka se tulee haittaamaan suomalaisia työntekijöitä.  

Talouspolitiikka, ihmisoikeudet, ympäristö ja työläisten oikeudet ovat toissijaisia tuhoamisvietin vallassa olleille. Ainoa asia, jolla on väliä tuhoamisvietille, on vihatun tahon tuhoaminen. Nykyään tämän voi nähdä siinä, että yksi ainoa asia, eli maahanmuutto tai vasemmiston kukistaminen saavat eniten tilaa äärioikeiston puolueohjelmissa. Eikä silloin ole yllätys, että kun nämä puolueet pääsevät valtaan, ne lähtevätkin karsimaan kansalaisvapauksia ja heikentämään köyhien oloja. Mutta kannattajille ei ole väliä, vaikka heidän oma elämänsä vaikeutuu äärioikeiston päästyä valtaan, koska ainakin vihattu asia voidaan viimein tuhota.    

Frommin mukaan fasismia tuettiin, koska kommunisteja ja juutalaisia vihatiin sokeasti. Nykyään voimmekin nähdä tämän saman asenteen ihmisissä, jotka tukevat uusfasisteja ”ärsyttääkseen vihervasemmistoa”. Tai äärioikeistolaisissa trolliprofiileissa, joitten ainoa tehtävä on mustamaalata poliittisia vastustajia tai osallistua massiiviseen digitaalisiin häirintäkampanjoihin.    

Rakenne  

Kirja käyttää lähteinä erilaisia psykologisia tutkimuksia, historiallisia teorioita ja fasistien omia kirjoituksia, kuten esimerkiksi Hitlerin ”Taisteluni” (1925), piirtääkseen kuvan ”autoritaarisesta mielestä”.    

Ongelmia   

Suurin ongelma tässä kirjassa on sen vanhentunut teoreettinen viitekehys. Nykyään harva enää ottaa tosissaan marxilaista-psykoanalyysia. Kirja onkin vähän tylsä, koska sen alku koostuu pitkästä selostuksesta Marxilaisesta ja psykoanalyyttisesta teoriasta. Vasta kun teoreettinen pohjustus on käyty läpi, Fromm pääsee itse omiin ajatuksiinsa. Kirjailija ei myöskään ole puolueeton, vaan teoksen lopussa hän avoimesti julistaa, että ainoa tapa päästä irti fasismista, on luopua kapitalismista ja rakentaa sosialistinen demokratia. Kirjailija jopa pohtii lyhyesti, miten suunnitelmatalous voitaisiin rakentaa demokraattisemmin.    

Kirjan vanhentuminen näkyy esimerkiksi siinä, ettei tässä käsitellä modernille äärioikeistolle ominaista vapausretoriikkaa. Moni äärioikeistolainen sanoo puolustavansa ”todellista” vapautta ja vastustavansa fasismia ja diktatuuria. On jopa vitsailtu, että äärioikeistolaiset puolustavat vapautta, kumoamalla sen. Frommin kirja käsittelee Toisen maailmansodan fasistisia liikkeitä, jotka avoimesti ajoivat diktatuuria, mutta nykyään mikään puolue ei kehtaa olla niin rehellinen. Sen sijaan vapaus on muuttunut rasistiseksi koodikieleksi, jolla tarkoitetaan valkoisen heteromiehen vapautta harjoittaa naisten ja vähemmistöjen syrjintää ja yksityisyrittämistä, ilman että valtio puuttuu näihin. 

Toinen ongelma on kirjan alussa mallinnettu protestanttinen etiikka. Jo Toisen maailmansodan aikana suurin osa fasistisista diktaattoreista esiintyi katolilaisissa valtioissa, kuten Espanja, Portugali ja Italia. Nykyäänkin fasismi voi hyvin Espanjassa ja Italiassa. Brasilia on sen sijaan mielenkiintoinen hybridi, koska enemmistö maan kansalaisista ovat katolilaisia, mutta nykyinen uusfasistinen presidentti Bolsonaro on protestantti ja häntä tukevatkin helluntailaiset fundamentalistit. Mutta kaikki näitä liikkeittä yhdistää kyllä Frommin käsitys kapitalismin kaikkivoipaisuudesta. Nykyään äärioikeisto kokee edustavansa “todellisia” kapitalisteja, vaikka heidän politiikkansa on välillä suorassa ristiriidassa klassisen talousteorian kanssa.   

Toinen ongelma on tietenkin tämän kirjan eurosentrisyys. Historia on osoittanut, että totalitarismi kykenee syntymään myöskin ei-kristityissä valtioissa.

Yhteenveto    

Erich Frommin ”Pako vapaudesta” on nykyään hyvinkin vanhentunut teos, jonka sisältö on suurimmaksi osaksi aika tylsää ja hieman epätieteellistä, mutta se sisältää pari hyvää ja ajankohtaista huomiota äärioikeistosta. Nykyään monet äänestävät valtaan oikeistopopulistisia ja äärioikeistolaisia puolueita, koska kokevat vallassa olevan poliittisen eliitin niin läpimädäksi, että mikä tahansa vaihtoehto on parempi kuin nykyinen. Frommin kirja myöskin selittää, miksi tämä eliittivastaisuus on ristiriitaisesti eliittiä vahvistavaa? Miksi ihmiset haluavat äänestää valtaan suurpääomaa palvelevia valkoisia rasisteja, homofoobikkoja ja naisvihaajia, vaikka länsimaissa eliitti jo koostuu sellaisista ihmisistä? Frommin tuhoamisvietti selittää tämän oudon ilmiön, joka on valtaamassa jatkuvasti tilaa ja vaarantaen itse planeetan tulevaisuuden.

Jätä kommentti

Kategoria(t): filosofia, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Donald Trump, amerikkalainen konservatismi ja äärioikeiston nousu

Olin selaamassa Helsingin kirjamessujen ohjelmaa, kun törmäsin tähän Markku Ruotsilan uutuuskirjaan ”Sydänmaiden kapina. Donald Trump, amerikkalainen konservatismi ja äärioikeiston nousu”. Kirjan otsikko jo selittää, miksi meni lukulistaan. 

10

Idea   

Ruotsila lähtee siitä lähtökohdasta, että oikeastaan USA on paljon konservatiivisempi kuin yleinen mielikuva. Kirjailijan mukaan tämä ”sydänmaiden kansa” on ollut pitkään hiljaa, mutta useitten presidenttien ”petettyä” heidät 60-luvulta lähtien, nämä ovat radikalisoituneet ja mobilisoituneet Trumpin taakse.   

”Sydänmaiden kapina” punainen lanka on presidentti Donald Trump ja miten hän on kyennyt yhdistämään erilaisten konservatiivisten ristiriitaisia vaatimuksia toimivaksi poliittiseksi ohjelmaksi, joka toi hänelle presidenttiyden. Kirja esittelee ja analysoi kaikkia Yhdysvalloissa olevia oikeistolaisia ideologioita, mutta myöskin maan poliittista, taloudellista ja kulttuurista historiaa sekä Donald Trumpin elämää. Saat Ruotsilalta oikeastaan 4 erilaista kirjaa yhden hinnalla!   

Kirja lähtee analysoimaan jokaista amerikkalaista oikeistolaista ryhmittymää niitten sakeusasteen mukaan. Ensin aloitetaan valtavirtakonservatiiveista, joitten ideologia koostuu libertarismista, traditionalismista ja kristillisestä konservatismista. Valtavirtaoikeistolaisuus perustuu Raamatun tulkintaan, jonka mukaan Jumala loi kapitalismin ja USA:n valtion tukemaan ihmisen vapautta. Yhteiskunta on järjestettävä perinteisten valkoisten protestanttisten perhearvojen mukaan ja ainoa tapa ylläpitää näitä perinteisiä arvoja on rajoittamaton kapitalismi. Varmistaakseen yksilöitten vapauden muodostaa omia yhteisöjä, liittovaltion pitää olla heikko, eikä puuttua olemassa oleviin sosiaalisiin ja taloudellisiin rakenteisiin. Tästä sukelletaan pimeyden lohduttonta ydintä kohti.   

Kirja käsittelee niin fundamentalistikristittyjä, neokonservatiiveja, paleokonservatiiveja ja monia muita. Lopussa kaikki valo on kadonnut ja kirja päättyy alt-rightiin, joka uskoo, että juutalaisdemonien kansainvälinen kommunistikapitalistinen salaliitto yrittää tuhota valkoisen heteromiehen sukupuuttoon monikulttuurisuudella, feminismillä ja homorummutuksella!

Kirjan lopussa huomaat, että amerikkalainen oikeisto ei ole muusta yksimielinen kuin olemassa olevien sosiaalisten rakenteitten säilyttämisessä. Kirjassa ilmenee esimerkiksi, että oikeastaan tavalliset ruohojuuritason konservatiivit eivät kannata rajoittamatonta kapitalismia, vaan protektionismia ja sosiaalisia hyvinvointipalveluita. Jotkut konservatiivit, kuten paleokoservatiivit eivät edes kannata kapitalismia. Sosiaaliset hierarkiat, joitten huipulla on valkoinen heteromies, ovat ainoat asiat, mitä nämä erilaiset ryhmittymät tukevat varauksettomasti. Jotkut ovat sen verran suvaitsevaisia, että ovat valmiita tukemaan juutalaista tai mustaa presidenttiä, joka on ”kulttuurisesti valkoinen protestantti”.    

Puolueellinen puolueettomuus   

Kun aloin lukea tätä kirjaa, minulle kerrottiin, että Markku Ruotsila ei ole puolueeton tutkija, vaan Trump-kannattaja. Mutta koska tämän teoksen ensimmäisissä sivuissa kirjailija vakuutti kirjoittavansa pääosin vertaisarvioitujen tieteellisten julkaisujen pohjalta ja pitäytyvänsä omista mielipiteistään, jatkoin lukemista. Luettuani kirjan loppuun, voin vakuuttaa, että vaikka kirjan tekstistä aistii kirjailijan oikeistolaisuuden, teoksessa esitetyt faktat osoittavat hänen puolueettomuutensa. Tässä kirjassa esitetty analyysi amerikkalaisesta oikeistosta on kuin jonkun kommunistin kirjoittama! Kaikki, mitä äärivasemmisto on vuosikausia puhunut amerikkalaisista oikeistolaisista, vahvistetaan todeksi tässä kirjassa. Esimerkkinä vaikka Howard Zinnin ”A People’s History of the United StatesA People’s History of the United States” (1980), Chris Hedgesin “American Fascists: The Christian Right and the War On America” (2007) ja Noam Chomskyn koko tuotanto.

”Sydänmaiden kapinassa” kerrotaan USA:n perustuvan valkoiseen ylivaltaan ja kapitalistiseen riistoon. Kummatkin elementit amerikkalainen konservatiivinen liike haluaa säilyttää keinolla millä hyvänsä. Esimerkiksi konservatiivit eivät vastustaneet 60-luvulla kansalaisoikeusliikettä vain koska olivat rasisteja, vaan sen takia, koska he uskoivat sen “häiritsevän” vapaita markkinoita. Olin monesti kuullut äärivasemmistolta, että kapitalismi ylläpitää rasismia, mutta en uskonut siihen. Tämän kirjan jälkeen uskon.    

Piti oikein tarkastaa, oliko Ruotsila SKP:n jäsen. Esimerkiksi tässä kirjassa paljastuu, että yksityiset suuryritykset, erityisesti fossiilinen energiateollisuus, ovat tukeneet hyvin pitkään kaikenlaisia oikeistolaisia järjestöjä. Näillä järjestöillä ja ajatuspajoilla suuryritykset ovat edistäneet omaan agendaansa, johon kuuluu heidän teollisuudenalaa rajoittavan lainsäädännön kumoaminen. Nämä suuryritykset ovat tukeneet taloudellisesti niin valtavirran konservatiivisia-, fundamentalistikristillisiä- kuin kirjaimellisia natsijärjestöjä.     

Valkoinen etuoikeus   

Vaikka Ruotsila ymmärtää konservatiiveja ja esittää heidät tavallisina ihmisinä, joilla on vain erilainen moraalikäsitys, hän saa konservatiivisen liikkeen näyttämään vain hyvin pukeutuneilta ja trimmatuilta talebaneilta. Tämä kirja on ehkä paras esimerkki siitä, miltä valkoinen etuoikeus näyttää: voit näköjään olla kuinka taantumuksellinen ja väkivaltainen kuin haluat, niin kauan, kun olet keskiluokkainen valkoinen amerikkalainen.   

Minulla oli oikeastaan vaikeuksia löytää mikä erottaisi muslimifundamentalistin oikeistokonservatiivista? Ainoa ero, jonka keksin on, että amerikkalaiset konservatiivit eivät peitä naisiaan burkalla. Kivityskin kävi mieleen, mutta onko sillä suurta eroa lynkkauksiin ja seksuaalivähemmistöjen satunnaisiin murhiin? Muuten arvot ja käytännötkin ovat tismalleen samoja näitten kahden eri konservatiiviryhmän välillä. Niinkin paljon, että tässä kirjassa mainitaan valtavirtaan kuuluvien konservatiivijärjestöjen uhanneen rikkoa liittovaltion lakeja, jotka olisivat ristiriidassa heidän arvojensa kanssa. Radikaaleimmat heistä uhkasivat ”urbaanilla sodankäynnillä”. Alt-right taas ajaa ajaa “valkoista shariaa” joka on juuri sitä, miltä se kuulostaa. Jos seuraa uutisia, niin nämä konservatiivit ovat ehtineet jo suorittaa useita terrori-iskuja vähemmistöjä, naisia ja liittovaltiota vastaan.   

Lukiessani tätä kirjaa, mietin, että jos Yhdysvallat olisi köyhä ja pieni afrikkalainen valtio, se olisi jo pommitettu maan tasalle ja ”demokratisoitu”. Meillä olisi keskusteluja siitä, miten amerikkalaiset naiset ja homot pitäisi ”vapauttaa” ääriuskovaisten taantumuksellisten miesten ylivallasta ja muuta sellaista. Ehkä jopa keskustelisimme amerikkalaisten maahanmuuton kiellosta, koska näitten arvot ovat epälänsimaisia. Kuitenkin mitään tällaista ei ole, vaan sen sijaan meidän pitääkin ymmärtää amerikkalaisen valkoisen konservatiivin elämäntuntoja ja ottaa heidät vakavasti. Onkin mielenkiintoista, että muslimeilla ei vaikuta olevan oikeutta olla konservatiiveja tai säilyttää heidän kulttuurinsa, vaan sen sijaan on hyvin ”edistyksellistä” ajaa heidän syrjintää, nöyryyttämistä ja pommittamista julkisessa keskustelussa.    

Tämän kirjan sanoma onkin, että USA:ssa konservatiivit ovat radikalisoituneet, koska liittovaltio on yrittänyt ”pakottaa” heitä hylkäämään omat arvot ja perinteet, kuten naisten, mustien ja homojen alistamisen. Ruotsila esittääkin entisen presidentti Obaman melkein sosialistisena diktaattorina, jonka loukkaukset konservatiiveja vastaan olivat syy, miksi nämä mobilisoituivat Trumpin taakse.   

Kirjan mukaan konservatiivit ovat kyvyttömiä tarkastelemaan yhteiskuntaansa muusta kuin individualistisesta näkökulmasta. Ruotsilan mukaan konservatiivit näkevät maailman itsensä kautta, mikä tarkoittaa, että jos he itse eivät koe olevansa rasistisia, sovinisteja tai homofoobikkoja, niin näitä ilmiöitä ei oikeasti voi olla olemassa tai ne eivät ole niin vakavia, että niihin pitäisi puuttua. Konservatiivit uskovat, että jos he käyttäytyvät hyvin, niin kaikki muutkin käyttäytyvät ja tämän vuoksi yhteiskunnassa ei ole mitään korjattavaa. Tässä on siis konservatismin ydin, jolla konservatiivivit kykenevät puolustamaan vallitsevia valtarakenteita. Konservatiivien ainoa lääke yhteiskunnan eriarvoisuudelle ja turvattomuudelle onkin, että kaikki ryhtyvät konservatiiveiksi kristityiksi, jotka harrastavat hyväntekeväisyyttä. Jos on lukenut Shadi Hamidin “Temptations of Power: Islamists and Illiberal Democracy in a New Middle East” (2014) islamisteista kertovan kirjan, huomaa järkyttävän yhtäläisyyden. 

Ruotsilan kirja herättääkin pohtimaan missä kulkee ihmisoikeuksien ja perinteisten yhteisöjen itsemääräysten rajat? Miten pitkälle valtio voi mennä, turvatakseen vähemmistöjen ja naisten oikeuksia? Tai miten paljon enemmistö voi määräillä yksilön oikeuksia? Ristiriitaisesti tässä kirjassa konservatiivit kokevat itsensä uhatuiksi, kun kouluissa opetetaan seksivalistusta, joka voisi ehkäistä homofobiaa ja teiniraskauksia. Samaan aikaan nämä konservatiivit haluavat, että liittovaltio kumoaisi homojen avioliitto-oikeuden, abortin ja pornografian. Ruotsila ei anna suoraa vastausta näihin kysymyksiin, mutta ne ovat samat, mitä pohditaan, kun puhutaan konservatiivisista etnisuskonnollisista vähemmistöistä.    

Ongelmia   

Suurin ongelma on kirjailijan puolueellisuus joissain asioissa. Esimerkiksi presidentti Ronald Reagania ja Trumpia ylistetään Jeesuksen kaltaisiksi ihmiskunnan pelastajiksi. Mutta nämä ovat pikkuongelmia, koska Ruotsila ei ole väärässä kirjassa esitetyistä faktoista, vaan hän jättää mainitsematta tiettyjä asioita, jotka voisivat heitää pimeän varjon heidän ylle. Tässä kirjassa esitetään niin paljon ikäviä asioita Trumpin elämästä ja konservatiivisesta liikkeestä osoittaakseen, että tämä kirja on suurimmaksi osaksi puolueeton.  

Yhteenveto   

Markku Ruotsila uutuuskirjaan ”Sydänmaiden kapina. Donald Trump, amerikkalainen konservatismi ja äärioikeiston nousu” on paras suomenkielinen kirja amerikkalaisesta oikeistosta, mitä tähän mennessä on kirjoitettu. Tämä on todella yksityiskohtainen akateeminen teos, joka on selkeä ja helppo lukea.  

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kulttuuri, Liberalismi, oikeistolaisuus ja anarkokapitalismi, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Mitä terroristit haluavat?

Poliittiset ääriliikkeet kiinnostavat, erityisesti jihadistiset terroristiryhmät. Mutta suurin osa teemaa käsittelevä akateeminen kirjallisuus tarkastelee ilmiötä lähes puhtaasti turvallisuuspoliittisesta näkökulmasta. En ole ainoa, joka on tämän huomannut, kuten arvioimani Arun Kundnani ”The Muslims are Coming!” (2014) kirjassa ilmenee. Mutta myöskin tämä Louise Richardsonin, vuonna 2006 julkaistuun ”Mitä terroristit haluavat?” (oma suomennos) kirja, jota nyt käsittelen. 

7

Idea    

Richardsonin kirjan pääteesi on, että terrorisminvastainen sota on tuhoon tuomittu, koska se pyrkii hävittämään oireen, eikä syyn. Kun huomaa, että tämä kirja on kirjoitettu yli kymmenen vuotta sitten ja terrorismi on vain pahentunut, kirjailija vaikuttaa olevan oikeassa. Asiaa vahvistaa se, että tässä kirjassa ennustettiin Osama bin Ladenin kuoleman vaikuttavan hyvin vähän al-Qaidan toimintaan.     

Richardsonin mukaan terroristit syntyvät lukuisten eri radikalisoivien tekijöitten kautta, joista merkittävimmät ovat: Ihmisen suhteellinen asema verrattuna johonkin muuhun ryhmään, nöyryytys (kansallinen/henkilökohtainen) väkivaltainen kansallinen historia, suuri sosioekonominen rakennemuutos, väkivaltainen kulttuuri ja väkivaltaa oikeuttava uskonto.    

Kirjassa tarkastellaan historian merkittävimmät terroristiliikkeet, niin antiikin Palestiinan ”sicariiksi” kutsutuista juutalaiskapinallisista kuin nykypäivän al-Qaidaan, osoittaakseen, että edellä mainitut ilmiöt ovat radikalisoivia tekijöitä.    

Kirjailijan esimerkit ovat runsaita ja niitten uskottavuutta lisäävät itse ääriliikkeitten jäsenten omat lausunnot. Richardson referoi lukuisia manifesteja, kuulustelupöytäkirjoja ja haastatteluja, joissa maailman eri terroristiliikkeitten jäsenet kertovat, miksi värväytyivät erinäisiin terroristiliikkeisiin. Kirjailija tukeutuu myöskin erilaisiin poikkitieteellisiin akateemisiin tutkimuksiin. Tätä kirjaa voitaisiinkin sanoa hyväksi yhteenvedoksi terrorismin historiasta, teoriasta, anatomiasta, radikalisoinnin juurisyistä ja miten estää terrorismin leviäminen.    

Yhteiskunnallisia muutoksia    

Kirjan pääteesi on, että terrorismi ei tule koskaan loppumaan, jos sitä synnyttämät olosuhteet eivät häviä. Richardsonin mukaan terroristiliikkeitä ja heidän muka edustamansa kansan mielipiteitä pitäisi kuunnella ja löytää tapa ratkaista heidän kokemansa ongelma.     

Kirjailijan mukaan esimerkiksi ei auta vain rakentaa kouluja köyhille alueille, vaan pitää varmistaa, että ihmiset saavat koulutuksen jälkeen töitä. Kirjan mukaan köyhyys itsessään ei radikalisoi ihmisiä, mutta juuri epäoikeudenmukaisuuden tunne, että jossain muualla eletään paremmin kuin he itse, radikalisoi. Tämä voi tarkoittaa kansallisen itsemääräämisoikeuden puutetta, tai kokemus, että omassa alueessa keskiluokka elää kurjemmin kuin jonkun muun alueen samaan viiteryhmään kuuluva keskiluokka.    

Esimerkiksi Turun terroristi Abderrahman Bouanane kertoi poliisikuulustelussa ryhtyneen iskuihin, koska “Olin nähnyt semmoisen iskun Syyrian Raqqassa, jossa kuoli paljon lapsia, se vaikutti minuun

Kirjailijan mukaan jihadismi saa voimansa juuri siitä, että islam on kaikkia maailman muslimeja yhdistävä identiteetti. Se mitä tapahtuu Lähi-Idässä koskettaa vaikka Suomessa asuvaa muslimia enemmän kuin hänen naapurustossa asuvan suomalaisen kristityn kohtalo. Tämä ei johdu siitä, että lähiössä asuva muslimi olisi rasistinen kristittyä naapuria kohtaan, vaan sen takia, koska lähiömuslimin oma viiteryhmä ovat toiset muslimit ja näin hän vertaa jatkuvasti itseään muihin muslimeihin. Tämä jatkuva viiteryhmän vertailu voi saada Euroopassa asuvan muslimin tuntemaan velvollisuutta auttaa jotenkin Lähi-Idässä kuolevia muslimilapsia. Tietenkin tarvitaan muita tekijöitä, jotta tämä “auttaminen” manifestoituu terrorismina.  Jos tällaisia kokemuksia tuottavat olosuhteet parannetaan, terroristiliikkeitten suosio laantuu. Terroristit itse joutuvat tavallisesta kansasta eristyksiin ja heidät voi vasta sitten pommittaa kuoliaaksi tai neuvotella rauhansopimuksesta.    

Kirjailijan mukaan terrorismi on aina heikon vähemmistön ase, joten ainoa asia, mikä pitää terroristiliikkeitä elinvoimaisina on jatkuva, tavallisesta kansasta radikalisoituneitten ihmisten virta. Jos tämä virta katkaistaan, parantamalla ihmisten sosioekonomiset olosuhteet, terroristiliikkeet näivettyvät ja lopulta katoavat.   

Richardsonin toteamus, että terroristiliike aina on vähemmistön ase, myöskin selittää, miksi äärioikeistolainen terrorismi harvoin on yhtä väkivaltaista kuin äärivasemmiston tai jihadistien. Äärioikeisto yleensä koostuu kansan keskiluokkaisesta enemmistöstä, jolla on joka tapauksessa valtaa nousta puoluepolitiikassa ylöspäin. Tämä selittää, miksi äärioikeiston terrorismi rajoittuu lähes yksinomaan satunnaisiin vähemmistöjen murhiin ja harvoin laajoihin pommi-iskuihin. Toki poikkeuksia on, kuten tämän vuoden Lokakuun ja Marraskuun välissä tapahtunut äärioikeistolaisten terrori-iskujen aalto, joka pyyhkäisi USA:n, tappaen kymmeniä ihmisiä, vain sen takia, koska he olivat juutalaisia, mustia, naisia tai demokraatteja.     

Kirjailija toteaakin, että itse ideologia ei vielä radikalisoi ketään tai tee jostain ihmisestä väkivaltaisempaa kuin toisesta, vaan ne olosuhteet, joissa yksilö elää. Tämä selittää, miksi äärivasemmistolainen terrorismi on lähes olematonta nykyään, verrattuna 70-lukuun tai miksi jihadismi on sitten 70-luvun vain kiihtynyt, kun taas äärioikeisto on pääsemässä demokraattisilla vaaleilla valtaan ympäri maailman.     

Yhteenveto    

Louise Richardsonin ”What Terrorists Want: Understanding the Enemy, Containing the Threat” on todella tiivis paketti täynnä informaatiota terrorismista, joka pitkästä iästä huolimatta, on ajankohtaisempi kuin koskaan. Kirja ennusti, että puhtaasti militaristinen ote terrorismiin ei tule koskaan ratkaisemaan ongelmaa, ainoastaan vihollisen ymmärtäminen ja sen kasvuolosuhteitten ehkäiseminen. Samalla kirja esittää vakuuttavasti, että vihaideologia tai uskonto eivät vielä itsessään radikalisoi ketään, vaan tarvitaan monta eri tekijää, jotta joku menettää täysin toivon tavanomaiseen poliittiseen vaikuttamiseen ja ryhtyy väkivaltaan.

1 kommentti

Kategoria(t): Historia, Islam, jihad ja maahanmuutto, Kommunismi ja anarkismi